Isä, poikaansa etsivä.
Uoti, tultuansa ulko-ilmaan, oli äkkiä kuin heräävänänsä ylös, ja hän
kysyi itseltänsä: Mitäs on tapahtunut? ei mitään -- niin lohdutteli hän
itseänsä -- ei juuri mitään jos en itse sitä tahdo. -- Häntä
kauhistutti kuitenki, kun ajatteli sitä kylmää kättä, kuin äsken oli
hänen kiinittänyt, ja ikään kuin auttaaksensa sitä, lämmitti hän
tietämättä omaa oikeata kättänsä kuumalla piipunpesällä.
Tässä pyydämme lukialta anteeksi unohduksemme, kuin emme ole jo aikaa
ennen maininneet sitä, kuinka Uotin piippu monena vuotena oli hänen
ainoa seuraajansa ja paras tietoinen neuvonantajansa.
Tie Heljemyllystä kylään ei ollut eksyttävä, kuitenki täytyi olla
hoksaava, sillä toisella vierellä tietä oli äkkijyrkkä mäki alas
laaksoon päin, ja lisäksi satoi nyt lunta isoissa höykäleissä. Uoti ei
pian nähnyt laisinkaan tietä, kulkeissaan edespäin, itse muuttuneena
vaeltavaiseksi lumi-äijäksi.
Hyvin tunteissa jokaisen puun, jokaisen pienen kivenki tien ohella,
ollut ei hänen sentään vaikea pysyä tiellä. Jouduttuansa niin pitkälle,
että seisoi mäen kukkulalla toisella puolen, käännähti hän tahtomatta
taaksensa; monet kynttilät viittasivat hänelle Heljemyllyltä, ja hän
kuuli sydämessänsä äänen kuiskuttavan: Neito hän on muhkea; monet
monituiset ovat tehneet niinkuin sinäki ja kuitenki tulleet
tyytyväisiksi ja onnellisiksi; käänny takaisin!...
Uoti kuitenkaan ei lainannut korviansa näihin; hän pitkitti menoansa,
ja sitä tehden kuin astui alemma mäkeä, katosivat myös houkuttelevaiset
kynttilät Heljemyllyllä. Hänen mielensä tuli huokeammaksi ja vakaasti
sanoi hän itsellensä: "Minä en käänny takaisin kotia, en, minä tahdon
ennemmin renkinä kaiken ikäni palvella muita, kuin hyljätä Martinan ja
pojan. Minä en ole puhutellut heitä sitte vuosi ja päivä; mutta nyt
pitää se tapahtua, ja minun Juoseppini saa riemun kutsua minua isäksi!"
Äkkiä seisahti Uoti, niinkuin naulattu. Isä! isä! huusi yksi lapsenääni
syvältä metsästä. Ja vielä kerran kuului selkeämmin kuin ennen: isä! --
"Sinä erehdyt", sanoi Uoti itsellensä, "ryypyt ovat menneet päähäs!"
Hän viritti uuden piipun ja siinä kun veti valkeata, osoitti hänelle
valonvilaus isot jäljet nuoressa lumessa. Suittaa olla joku koira,
joutunut harhajäljille -- ajatteli Uoti -- ja nyt pitkitti hän taas
vaellustansa.
Mutt' oles vai! tuolta huutaa taas, kauempaa, se on miehen ääni: Uoti!
-- kuinka on laitas; oletko juovuksissa eli riivaavatko sinua
häijynelkiset velhot?
Uotia kauhisti silmänräpäyksen; mutta hän rohkaisi taas mielensä,
sanoen itsellensä: "Ihmiset eivät ole myöskään hyviä taistella vastaan.
Kuinka tyhmästi minulta, ettän monet vuodet olen käynyt ja uskonut,
äiden vihdoinki myöntyvän -- kyllä kai! -- Oletko nähnyt kenenkään
taitavan hevoisen kenkää hilloksi keittää! Vielä tyhmempää, että minä
tänäin annoin viekoiteltaa itseni käden-lyöntöön. Mutta katso! siitä ei
tule mitään, vaikka äite ja koko mailma sitä tahtoisi, kun en minä
tahdo. Mutta mikä se on, ku liikkuu tuolla etäällä. Se on varmaanki
koira, jonka jäljet näin äsken! No tule tänne, kuuletkos! -- Hän,
niinkuin minäkin, ei tahdo!... Herra, minun luojani! se on susi, jota
niin kauan olemme hakeneet!"
Uoti tunsi taas lievän kauhistuksen, mutta heilahutti heti kohta
voimakkaasti raskasta pahkasauvaansa, sanoessansa: "Tuossa on kamaus,
ku kelpaa -- tuossa toinen -- ja vielä kolmas, niinpä niin, nyt olet
saanut aivotun osas!" Epäellen sentään vielä asiatansa, hyöritti Uoti
sauvallansa sutta. Ja koska hän vihdoin oli viskeytynyt sen kuolemasta,
otti hän pedon niskasta kiini ja laahasi perässänsä sitä pitkin tietä.
Matkustajamme kaipasi nyt vasta piippuansa, tappeluksessa kadonnutta;
vaan sitä oli kuitenkin enään vaikea etsiä, ja suden turkki sai palkita
harmin. Vähän hetken perästä näki Uoti kynttilät pilkuttavan kylästä;
hän tuli jälleen varsin iloiseksi, hymyten ajatteleva: "Kuinka
kummastunevat kylässä, nähdessänsä minun tulevan ja tuovan sitä sutta,
joka niin kauan on heitä peljättänyt. Mitä sanonevat siitä, kuin minä
olen sauvallani sen lopettanut? Mitä sanonee Juoseppi? Siitä tullee hän
arvossa pitämään isänsä -- ja minä tahdon antaa hänelle lahjaksi suden
sydämen; siitä hän sanotaan tulevan voimaa."
Lukiamme kukatiesi keskeyttää tässä kysymään: kuinka oikein oli laita
niiden erinomaisten huutojen, joita matkustaja kuuli metsässä? Me
pyydämme saada muistuttaa siitä, että isä Pentti kävi samaa tietä, ja
että se oli kaiketi ukko, joka huusi: Uoti! Uoti! Mitä taas tulee
siihen lapsenääneen, kuin syvältä metsästä huusi: Isä! isä! -- siitä
emme vielä tiedä mitään...
Ylhäällä Heljemyllyllä tuli pianki tiedoksi, kuinka isä ja poika olivat
varsin oudosti kadonneet; äite Pentinpoika tiesi sentään hyvin kyllä,
mihinkä olivat menneet. Hän oli kuitenkin olevansa tietämätön siitä, ja
häväisi kumpaaki poisolevaista pilkkasanoilla. Uoti sai hänen hyvän
osansa, mutta isä Pentti pahimman, että uskalsi pois mennä, asiasta
hänen ajatustansa tiedustamatta. Mylly-äite sovitti tähän sangen
konstillisesti sen kohteliaisuuden, että äite Pentinpoika oli ruvennut
leikillänsä antamaan isälle ja pojalle haukunta-nimiä, tietensä miesten
molempain ansaitsevan paljaita kunnia-nimiä. Pahuuden sukusuhta yhdisti
ne molemmat vaimot; he ymmärsivät toinen toisensa hyvin kyllä; mutta he
eivät taitaneet salata kummastustansa, koska Elsa yksivakaisesti
välitti: "Uotilta en minä kuullut muuta kuin mikä on hyvää,
ystävällistä ja kunnollista niin kauan kuin hän oli kanssani kyökissä."
Toiset vaimot rupesivat tästä, niinkuin yhtä, heti kurkkuunsa
nauramaan, ja äite Pentinpoika sanoi: "Sinä olet viisas tyttö, sinä
ymmärrät kuinka miehiä pitää pideltämän ja opetettaman taipuvaisiksi.
Se on myöskin oikein. Miehet eivät kelpaa mihinkään; vaimo tekee miehen
siksi mikä hän on. Minä en eroita ketään muita paitsi Heljen-isän, hän
on kelpo mies, jaa, oikein erinomainen ukko." Se josta hän puhui,
malttanut ei kuitenkaan kohteliaisuutta; hän istui vaan tuossa
lalluttava perästä kaikkia mitä toiset puhuivat. Vihdoin muuttui ukon
löperrys niin kiihkeäksi yskäksi, että taidettiin peljätä, hän oli
kuolemaisillansa. Mikä rohkeus oikein Heljen-ukolla, tahtoa ryypellä
kilpaa isä Pentin kanssa! Sitä ei ollunna kukaan yrittänyt monena
vuotena. Mylly-äite osoittihen nyt erinomaisen huolelliseksi isää
kohtaan ja talutti hänen sisälle lähimmäiseen kammariin. Vähän hetken
perästä palasi hän jälleen ja sanoi: "Jumalan kiitos! hän nukkuu nyt
sikeästi; äijäni piti kuitenkin ymmärtämän ettei hän jaksa puoltansa
pitää yhtä Pentinpoikaa vastaan."
Mielitelty kohteliaisuudesta vastasi äite Pentinpoika: "Koska ukollas
on noin kova yskä, niin kehoitan minä sinun toimittamaan, että hän
tekisi pianki testamentin."
"Minä mahdan sanoa! te olette ylön hyvänlainen!" lausui Mylly-äite
kavalasti; "ja kuitenki taitavat ihmiset olla niin ilkeitä ja sanoa --
Jumala anteeksi antakoon! että kerron sen -- kuitenki väittävät
ihmiset, että äite Pentinpoika on häijy! Löytyykö mitään jalompaa kuin
että niin sääliä yhtä hyljättyä leski-raukkaa."
Mylly-äite piti jo itsensä semmoisena, ja rupesi luonnollisesti
hieromaan silmiänsä, mutta kun ei onnistunut saada ulos yhtä
kyynelettä, taukosi hän siitä, löi kätensä ristiin ja lausui, varsin
hartaasti katsoen äite Pentinpojan päälle: "Ja minulle tahtoo äite
suoda niin hyvää, että toivoisi Uotin saavan ottaa kaikkea!"
Äite Pentinpoika ajatteli sydämessänsä: suon sen ennemmin kenelle
hyvänsä, kuin sinulle -- mutta taitaensa ei juuri sitä sanoa vaikeni
hän kauniisti ja kiitti kohteliaisuudesta parahimmalla hymyllänsä.
Äite Pentinpoikaa rupesi heti ahdistamaan tavallinen levottomuutensa.
Ensin tahtoi hän, että piti lähetettämän etsimään rakasta isää ja
poikaa Uotia; kohta miettei hän taas toisin ja käski, että hevoisensa
piti ajettaman tuvan eteen; hän tahtoi matkata kotia, ja siellä odottaa
niitä tyhmiä miehiä. Mylly-äite oli olevanansa oikein murheellinen,
ettei äite Pentinpoika tahtonut viipyä Heljemyllyllä yli yöseen. Elsaki
rukoili yksinkertaisesti ja sydämellisesti, ettei äite vanha pitänyt
lähteä talosta pois pimeässä ja rajuilmassa. Teeskellyn vastuksen
perästä myöntyi äite Pentinpoika kernaasti, ja osoittaakseen iloansa
siitä, käski äitepuoli Elsan sytyttämään kaikki kynttilät isossa
joulukuusessa. Nämät olivat ne monet kynttilät, kuin Uoti näki
käännähtäessänsa mäen päällä katsomaan taaksensa Heljemyllylle...