Kosiokulku ja karkaaminen.
Siltalassa ei tiedetty mitään suloisista soinnoista, jaa, ei yhtään
laulua ollunna kuultu siellä ylhäällä seitsemään vuoteen, se tahtoo
sanoa hamasta siitä ajasta kuin Martina sen paikan jätti. Muuten
elettiin isosti talossa, siellä keitettiin ja paistettiin alinomaa;
mutta ei kenenkään köyhän ollut siitä hyvää, sillä äite Pentinpoika
antoi ylijääneen ruuan ennen pahentua, kuin tahtoi siitä mitään
poislahjoittaa. Itse asuinhuone näkyi kummalliselta siinä lumisessa
maanpaikassa. Se oli yltäyli, ankaraa ilmaa vastaan, siellä ylhäällä,
verhottu lastupeitteellä ja nämät lastut olivat sivutut erinomaisella
tulipunaisella värillä. Jotta siellä kun asuttiin, oltiin useammassa
kuin yhdessä päällekatsannossa kuin ylhäällä keskellä tulta.
Tänä aamuna oli meno erinomaisen kuuma siellä ylhäällä Siltalassa. Äite
Pentinpoika oli ainakin ollut levoton ja kiusoittava, mutta sitte
unettomuutta potevan oli hänen kiusoituksensa tullut melkein
sietämättömäksi, ja käsittämätöntä oli, kuinka hän itse sitä taisi
kestää.
Varhain tänä aamuna oli hän huutanut miehensä ja pojan tykönsä: "Minä
olen terves, minä menen ulos, jos vaikka henkeni heityisi, sen parempi,
ainoasti minä kerta saan asian selväksi ja päätetyksi. Menkäätte ulos
molemmin, minä tahdon pukea itseni vienosti nyt. Tänä aamuna pitää
kihlaus tapahtua Myllärin Elsan kanssa! Älä sinä seiso neuvottomana,
poikani pieni! Ole iloinen sinä, että minä autan sinua; sillä muuten ei
tästä tulisi yhtä eikä toista. Mutta katso! sen minä vannon, että jos
ei muu kukaan taida Kello-Taavetille ja kaikelle joukolle näyttää mitä
he ovat -- niin taidan minä ja tahdon minä sen myös!"
Miehet molemmat täytyivät nyt mennä ulos ja pukea itsensä
juhlavaatteisin. Äite Pentinpoika itse, vaikka ei ollut ajastaikaan
käynyt ulkona talosta, näytti tänäin itsensä ripeäksi, kuin olisi ollut
nuori neito. Iso reki ajettiin porrasten eteen, vällyt ja peitot
pantiin siihen, ja vanhemmat Uotin kanssa lähtivät Heljemyllylle.
Ratsastava viesti lähetettiin edelläpäin sanan kanssa. Myllyn
herrasväki otti luonnollisesti suurin ihmein vastaan sen harvinaisen
etsikon; Mylly-äite näytti itsensä erinomaisen sydämelliseksi, ja Elsan
täytyi olla ystävällisen, ehkä itkeneilläki silmillä. Uoti antoi vietää
itsensä tupaan, niinkuin ei olisi hänellä itsellä ollut laisinkaan
tahtoa -- ja samassa kuin ensimmäiset lumihöykäleet alkoivat pudota
laaksoihin, lyötiin kättä. Uoti oli nyt ylkä. Se oli kuin ei hän itse
olisi ollunna tarjonnut elävää kättä, sillä käsi oli kylmä ja kankea;
mutta vielä hengettömämpi ja vileämpi oli se käsi, kuin hänelle
annettiin. Se oli kuitenkin yksi kädenkiinitys, ja Uoti autteli
neuvottomuudessa ja murehessa itseänsä, kuinka parhain taisi; hän joi
syvissä siemenissä runsasta juomaa. Niin istuttiin nyt siellä ylhäällä
kestin liki ehtoota. Isä Pentti ei ollut myöskään väsyvä syömään ja
juomaan, missä hän istui, kaksi suurta koiraansa, yksi kummallaki
puolella, heittäen niille tuotuostakin isot möhkäleet ravinnosta.
Selvästi näkyi isä Pentillä olleen se ajatus, että ihminen juuri siinä
oli paljon etevämpi elukoita, kuin taisi nauttia väkeviä tuopittain ja
kannuttain. Usein silitti hän juodessansa nyt yhtä nyt toista koiraa
päähän, ikään kuin olisi hän tahtonut sanoa heille: tämän pidätän minä
itselleni. Uoti oli vaadittu pysähtämään kyökkiin morsiamensa luoksi,
tämän laitellessa joulu-lökäriä. Ukot molemmat ryyppivät aina
hupaisemmin, jota enämmin aika kului, ja vaimot naineet istuivat tämän
kaiken alla ahkerassa kanssapuheessa. Koska ukkojen molempain puhe
sattui Uotiin, ja kuinka piti saataman loppu Martinan kohdasta, sanoi
Myllyn-isä hymyten: "nuoruus on huono tähän aikaan."
"Jaa, ei siinä kelvollisuutta," vahvisti ukko Pentti. "Tuossa on nyt
Uoti, poikani, sen saman tyhmyyden tähden vaivannut itseänsä ja meitä
lähes seitsemän ajastaikaa: Mekös olisimme niin tehneet nuoruudessamme:
emme suinkaan!"
"Mepäs olimme iloiset kuin käki, ja teimme asian yhtä hupaiseksi ja
lyhyeksi, kuin hänkin tavallisesti. Eläköön vanha ja iloinen elo!
Maljaas vanha kukku!"
"Maljaas ilo-käköinen!"
Niin istuivat ukot ryyppien ja pohjalla kerta toisen perään
tyhjennettyjen lasien huutaen toinen toisellensa: käki ja kukku.
Lökätty viini tuotiin nyt sisään ja ukot täyttivät sillä korkeat lasit,
joita he alinomaa tyhjensivät, helistellen keskenänsä ja jutellen yhden
niinkutsutun lystillisen seikan toisen perään. Loppurivi oli
muuttumatta: nykyinen nuoruus, ei se kelpaa.
Kyökissä istui Uoti kauan, sanaa hiiskumatta. Vihdoin lausui hän:
"Sanos, minkätähden sinä otit minun, tietävä kyllä minun laitani!" Itkien
vastasi morsian:
"Niin kauan kuin mailma on seisonut, ei ole, luulen, kukaan niin
puhutellut morsiantansa. Mutta katsos, Uoti, se on yhtä minulle, että
sinä niin kysyt, se on kunniallista ja hyvä alku, jos Jumalan tahto
niin on, että me otamme toinen toisemme -- ja siltä se tosiaanki
näyttää. Katsos, Uoti, sinä et saa Martinaa, ja minä raukka -- minun on
tässä enämpi viheliäistä olla, kuin sinä taidat aavistaa'kaan. No niin,
minä ajattelin näin: minä olen viheliäinen, enkä taida kestää
äitepuolen tykönä, minä täydyn pois. Uoti ei saa sitä kuin hän tahtoo
ja on myös viheliäinen: kukatiesi me kahden taitaisimme auttaa toinen
toistamme. Ah, Uoti, sinä et taida ymmärtää mitä se tahtoo sanoa, että
seisoa tuossa ja vaan nähdä päältä kuinka toinen, yksi vieras riipii ja
raapii yhden rakastetun äiden kätköjä. Ajatteles, ainoasti
häikittääkseen ja haavoittaakseen minua, antoi hän, kylläs ymmärrät --
äiden oman kupin yhdelle palvelioista. Se on murhe loppumaton, katsella
kuinka hän vääntää ja kääntää isän ja tekee hänelle kaikkea mitä
tahtoo. Tiedätkös koska minä katselen kaikkea häijyyttä täällä kotona,
niin nousee sappi kielelleni, ja jos täällä kauemmin viivyn, niin tulen
yhtä pahaksi, kentiesi pahemmaksi. Ennemmin näkisin itseni kuusi jalkaa
maan alla, ja olisiki jo kaiketi niin, ellei se hyvä kirkkoherran rouva
olisi minua vähän ilahutellut."
"Minun on kauheasti mieleni paha sinusta," vastasi Uoti. "Mutta kuinkas
on minun laitani, uskotkos? Minun äiteni pitäisi olla oikea äite, ja
kuitenkin on hän kyllä häijympi kuin joku äitepuoli. En minä puhu
kernaasti pahaa, mutta minä täydyn. Martina on auttanut minun kestämään
kaikkea ja jos ei olisi häntä ollut, niin olisin jo aikaa juosnut
tieheni. Ihmiset ovat muka syytelleet minua kevytmielisyydestä; minä en
ole huolinut siitä; mutta nyt pelkään minä, tämän olevan minulta oikein
pahasti tehdyn! Minä olisin hetemmin nähnyt sinun ilkeäksi ja häijyksi,
jotta olisin saanut vaatia sinua, siksikun olisit hyljännyt minun. Nyt
on mieleni haikea sinusta, ja minä en taida olla paha. Minä tosiaankaan
en tiedä kuinka olettelisin. Minä luulen, asia on kyllä haikea sinusta,
mutta minustakaan ei ole se parempi."
Yksivakaista oli se puhe, kuin he näin pitivät keskenänsä, morsiamen
laitellessa viini-lökäriä. Mutta kun se oli valmis, kantoi hän sen ison
maljan sisälle tupakammariin, sitä ennen -- kantava lasin Uotille.
Koska hän jälleen palasi, ryyppäsi Uoti hänelle muistoksi, ja neito
täytti uudestaan hänen lasinsa, helistääkseen hänen kanssansa. Uoti
sanoi nyt: "sinä olet tosiaanki kauniimpi kuin koskaan olen nähnyt.
Eikä kentiesi ole niin tyhmästi, että he ovat vaatineet minua. Jos ei
vaan olisi sentään sitä hakaa, niin olisin hyvinki tyytyväinen. Olisin
nähnyt sinun seitsemän ajastaikaa sitte, semmoisena kuin nyt, jaa,
sitte olisin tänäin huvillisin poika ja iloisin ylkä koko tienoolla.
Ah, kuinka nyt juuri viiltää sydäntäni! Ole kärsivällinen minulle, minä
en taida puhua sanaakaan enään!"
Uoti istui alas tuolille ja piti kädet silmillänsä; jonkun
silmänräpäyksen perästä lausui hän kumisevalla äänellä: "Katsos niin on
asiani! Kuules nyt, sinä et saa mitään puhua minun eli sinun
vanhemmille! Tahdotko antaa kättä minulle sen päälle?"
Elsa antoi hänelle käden, vähän ihmetellen, ja Uoti jatkoi: "Juuri
tänäin olen viestin kautta luvannut Martinalle, tulla häntä katsomaan.
Minä en ole ajastaikaan puhutellut häntä, enkä poikaa, ja nyt minä
täydyn täyttää lupaukseni. Sinä olet kelpo neito, ja minä tahtoisin
kernaasti suudella sinua -- mutta ei, minä en tee sitä; se olisi synti,
niinkauan kuin en ole vapa!"
"Sinä olet kelpo mies, ja taidat somasti puhella'kin," sanoi Elsa
hymyten; "kuinka tyhmiä ihmiset sentään taitavat olla: ne sanovat
sinusta, ettet ole oikein järkevä!"
"Ihmiset eivät tunne minua, kukaan ei tunne minua paremmin kuin
Martina; hän on ymmärtäväinen. Minun mitään lausumattani, on hän nähnyt
päältäni ja ymmärtänyt, että, samassa kuin minä olen yksi rikkaimmista
talollisen pojista koko tienoolla, olen minä kentiesi kaikkein köyhin.
Martina on jutteleva sen sinulle; sillä hän taitaa sen paljoa paremmin
kuin minä. Et sinä taida uskoa kuinka ymmärtäväinen hän on, kuinka
siivo ja hyvä-sydämellinen -- ja samalla kertaa niin iloinen ja ...
ja..."
Uoti taukosi äkkiä ja tirkisteli eteensä. Kenelle oli hän tätä puhunut?
Sille, jolle hän äsken oli käden antanut! -- Neito tirkisteli ei
vähemmällä ihmeellä Uotia ja vaikea oli hänen saada selkoa ja käsitystä
ajatusten erinomaisesta keskinäisestä sovusta. Tupakammarista kuului
ukkojen korkea-ääninen kanssapuhe ja hekotus, huumaava kokonansa
vaimojen molempain ahkeran ja matalaisen lörpötyksen. Vihdoin sanoi
Uoti: "Niinmuodoin on minulla sinun sanas, ettet mitään hiisku kaikesta
tästä kenellenkään, kuka hän olisi. Minä käyn pois nyt sinun tyköäs
minun Martinani tykö -- Martinani tykö -- ja -- ja -- katsomaan minun
-- sinä tiedät -- siellä alhaalla kylässä. Koska joulukuusi sytytetään,
olen minä takaisin, ja olen silloin joko ... mutta minä en tiedä enään,
mitä sanon -- Jumala olkoon sinun kanssas!"
Morsian taitanut ei vastata; hän seisoi vaan ihmetellen ja ääneti
katsellen Uotia, joka painoi karvalakin päähänsä ja otti pahkasauvan
käteensä. Siinä kun Uoti nyt seisoi, hupaisesti heiluttava raskasta
sauvaa, näkyi hän sangen pulskealta, ja ei leikiteltävältä. Hän läksi
pois heti kohta sitte kiiruhtavin askelein, ja Elsa istui alas liedelle
syventyäkseen miettelemisiin. Palan ajan perästä kurkisti isä Pentti
kyökkiin ja kysyi: "kuinkas on laita? Koirat vinkuvat sisällä. Missä
Uoti?"
"Poissa."
"Mihinkä?"
"En saa sanoa. Mutta hän ei viivy kauaa."
"Vai niin! Minä tiedän kyllä missä hän on -- älä sano mitään siitä
ämmälleni, äläkä Heljenukolle. Onko sitte kauanki kuin Uoti läksi?"
"Joku minuuti vaan sitte."
"Kuules nyt, hiivi hiljaa kammariin ja tuo minulle hattu ja sauva; mut
älä anna koirien päästä ulos! Ah, mikä hassu se Uoti, mutta sinä --
sinä olet yksi muhkea neito!"
Elsa vetäyi takaisin ukon muistoista ja meni heti kohta noutamaan hatun
ja sauvan. Varoittaen neitoa sanomaan, häntä perään kysyttäessä, että
oli kohta tuleva takaisin, etääntyi isä Pentti. Sauva pitkällä edessä,
ennen askeletta, kulki ukko nyt eespäin. Käyntö oli kuitenki vankka ja
horjumaton.