Lämmin ja hupainen kirkkoherran huoneessa.
Lieneekö ihmisellä, senkaltaisella, kuin äite Pentinpoika, myös
juhlapäivää? Taitaako löytyä ihmisensielua, valmista jättämään tämän
mailman, joka koskaan ei sentään ole tuntenut sitä pyhän ilon
liikutusta, kuin muuttaa ja uudistaa sekä oman että koko ihmiskunnan
elämän autuaaksi riemuksi? Että niin pahoja ihmisiä löytyy, se
tosiaanki heittää yhden paksun varjon ylitse mailman ja poisottaa yhden
osan meidän juhlapäivä-ilostamme.
Melkein tainkaltaiset olivat kirkkoherran rouvan ajatukset, istuessansa
akkunan ohessa. Hän poisajoi kuitenki pian kaikki varjot, ja hänen
sielussansa loisti taas valo siitä auringosta, joka ei koskaan laske.
Hän nousi ylös ja kävi ympäri niinkuin hiljainen ja rauhallinen henki
asuinhuoneessa. Lähestyväiset juhlapäivät, ja lisäksi ajatus, että
hänellä oli veliki vieraana -- tämä antoi koko hänen olennollensa
rauhallisen iloisuuden, joka taas lainasi esiköille hänen ympärillänsä
omituisen ihastuttamisen. Niinmuodoin kun kirkkoherran rouva oli
laittanut rikkaan aamu-aterian metsästämästä tulevalle veljelle,
naurahti hän näille laitoksille, ikään kuin kiitokseksi, että ne
pitivät kelpaaman rakastetulle veljelle.
Tunnot ovat sukusuhtaiset, ja huonekunnan vanha piika lausui juuri nyt,
ikään kuin olisi arvannut perheen emännän ajatukset: "Kirkkoherran
rouvan veli on yksi vieno ja pulskea herra. Eilen illalla kun tuli,
luulin minä tosiaankin ensin alussa, hänen olevan meidän prinssin,
sillä ne ovat hyvin yhdenmuotoiset."
Herr Edvardi palasi lähes kello kymmenen. Kirkkoherran rouva ilmoitti
kohta, että miehensä makasi, ja veli liikkui nyt niin ääneti ja hiljaa
kuin mahdollinen. Kutsuva suurusateria veti hänen heti puoleensa, ja
kirkkoherran rouva neulomuksineen istui heti veljen viereen.
Viimemainittu kertoi nyt metsästämisestänsä, ja kuinka hän oli
noudattanut isoja jälkiä, luultavasti suden; jäljet olivat kuitenki
kadonneet erääsen rotkoon Heljemyllyn tienoolla. Ihastuksella kuvasi
hän nyt sen liikutuksen, minkä se suurenmoinen maanpaikka oli hänessä
vaikuttanut; erinomattain kaltaili hän innollisesti vesiputoukset,
muutetut jäätyneiksi aalloiksi, ja ne lumesta ja härmästä
kimaltelevaiset kukkulat. Jota elävämmin veli kuvaili sen jylhän
luonnon ulkoa, sitä suloisemmalta tuntui siellä sisällä, ja kuin hauska
ja hiljainen lämpymä oli asuinhuoneessa, niin hauskasti istuivat siskot
molemmat hiljaa puhellen keskenänsä. Näpäykset ison seinäkellon
heilurista ja puiden paukkina liedeltä kuuluivat korkeammalta kuin
siskosten kanssapuhe. Ulkona vapaassa putoilivat pitkään ja verkallensa
isot lumihöykäleet, jota vastaan olo huoneessa istuvaisille tuntui kuin
kaksin hauskemmalta.
"Minä saan luvan jutella sinulle vähäisen välikertomuksen päiväisestä
metsänkäynnistäni," alkoi Edvardi taas.
"Etkö tahdo viivyttää sitä siksi kun Otto herää, niin pääset kertomasta
kaksin ottein asiata?"
"En; minä tahdon jutella sen ainoasti sinulle, ja sinun pitää lupaaman,
ettes mitään siitä mainitse hänelle. -- Kuules! Minä olin heittäynyt
maahan metsässä muutamien pensasten verhoon, ei etäällä Heljemyllyltä;
kun sain nähdä kaksi neitoa tulevan pitkin tietä. He seisahtivat, ei
kaukana lymystäni, ja yksi neidoista sanoi toiselle: Niin tahdon minä
tässä sanoa sinulle hyvästi; minä kiitän sinua hyvyytes edestä. Minun
äiteni taivaassa palkitsee sen sinulle, mutta minun on ohitse kaikki;
ei ole yhtään valitsemista -- minä täydyn. Sanotaan pahat vaimot ennen
vanhaan välistä muutetun kaarneiksi -- ja jos minä olisin kaarne, niin
taitaisin kumminki lentää pois enkä tulla vaadituksi, niinkuin nyt,
menemään ylös sinne punaiseen syvyydenpesään. Katsos! Lumi on kylmää,
mutta se sulaa kuitenki, koska kyyneleeni putoovat sen päälle; se häijy
vaimon sydän siellä kotona ei sula kuitenkaan sellaisesta, ja isäni ei
ole enään moisensa, niinkuin muinen oli."
"Neito ei taitanut itkulta enämpi puhua, ja toinen meni tietänsä.
Itkevä neito kääntyi takaisin myllylle päin, ja minä asetuin hänen
tiellensä. Minä melkein kaduin sitä, sillä niillä nuoruuden ihanilla
kasvoilla makasi raskas murhe merkittynä. Minä kadotin tajuni, ja
sanoakseni jotakin, tervehdin minä hänelle hyvää päivää. Neito
seisahti, katsoi imehdellen ääneti minun puoleeni ja etääntyi heti
sitte kiiruhtavin askelein."
"Se oli Myllärin Elsa," ilmoitti kirkkoherran rouva, yksi oikein hyvä
ja kelpo neito; hän pitää nyt kihlattaman Uoti Pentinpojan kanssa."
"Se on sanomatonta!" lausui Edvardi.
"Jaa, se on kauheata," sanoi sisär. "Elsa on ainoa lapsi huoneessa.
Äite oli kelpo ihminen kaikkia päin ja yksi tuki ja apu kaikille
kärsiväisille ja köyhille seurakunnassa. Ei ole paljoa enämpi kuin
neljä vuotta sitte kuin Elsa taukosi koulua käymästä. Hän oli hyvin
ahkera, eikä laimiin lyönyt siellä itseänsä löydyttää, vaikka hänellä
oli penikulman matka tietä. Lapsi, jota niinkuin Elsa, älyllä
lahjoitettu, monet vuodet yksinänsä vaeltaa pitkää tietä, Jumalan
vapaassa luomisessa, tulee aina miettiväiseksi ja aikaisemmin
valmistuneeksi. Neito on myös hyvin tärkeä ja ymmärtäväinen. Kaksi
vuotta sitte kuoli hänen äitensä ja isän kanssaholhoojaksi tyttärelle
pantiin silloin Hulttinen Venkerässä. Suruvuosi oli kuitenki tuskin
kulunut, ennenkuin Elsa sai äitepuolen Hulttisen sisärestä -- ja sitte
sen ei ole neito raukalla ollut rauhaa eikä holhousta kotona."
Äkkiä nousi kirkkoherran rouva ylös keskeyttäen puheensa. "Onko
mahdollista että portti seisoo auki? Joku tulee ylös portaita!"
"Hss! hiljaa kaikin mokomin!" virkkasi kirkkoherran rouva, oven
avatessansa tulevalle.
"Ah, sinäkö se olet, Martina! Mitä asiaa sinulla?"
"Minä sanoisin paljon terveisiä Annalta, hän lähettää tämän myssyn
kirkkoherran rouvalle."
"Miksi ei hän itse tullut?"
"Hän on kotona meillä, ompelemassa uutta jakkua Juosepille."
"Sinä vaatetat pojan liian vienosti ja pilaat hänen", lausui rouva.
"Anna ei ota mitään maksoa minulta," vastasi Martina, ujolla
katsannolla taa'päin, ja samassa putosi se punainen vaate, jota kantoi
päässänsä, alas niskaan. Edvardi katseli nyt erinomaisella huvituksella
niitä kauniita kasvoja isoilla mustanruskeilla silmillä. Martina
hoksasi heti sen nuoren miehen tutkivan katsannon ja löi alas silmänsä.
Kirkkoherran rouva täytyi auttaa oveakin aukaisemisessa hätäytyneelle;
siellä ulkona virkkasi edellinen;
"Sinä tahtoisit, uskon minä, kai mielelläs tietää, kuinka äite
Pentinpojan on laita. Hän on häijy, hän, ja pahasti käy hänen vihdoin.
Hän lähetti yönä menneenä miestäni perään, kuitenkaan ei ole hän
vaarallisesti kipeä -- vastapäiten!"
"Jumala on todistajani, etten minä toivo hänen kuolemaansa," sanoi
Martina.
"Minä uskon sinun," vastasi rouva. "Miehelläni oli kova kamppaus hänen
kanssansa; hän oli myöntymätön; mutta mieheni pysyy siinä, ettei hän
yhteenvihi Uotia kenenkään muun kanssa kuin sinun. Toisella erää kerron
enemmän sinulle," lausui kirkkoherran rouva, kääntyvä ympäri
mennäksensä saliin. Martina sanoi nyt itkien:
"Ah, paras kirkkoherran rouva! en tiedä mitä on tullut hyvälle
pojalleni sitte muutaman päivän. Hän ajattelee ja puhuu ainoasti
isästänsä. Minä täydyn jutella Uotista siksikun poika nukkuu, ja
huomeneltain on taas hänen ensimmäinen sanansa isästä. Kouluun ei mene
Juoseppi enään millään ehdolla, sen on hän kalliisti vakuuttanut; pojat
ovat myös kovin häijyjä; he ovat antaneet Juosepilleni haukunta-nimen:
'maitosuu', lisäsi Martina hymyten kyynele silmin, ja kirkkoherran
rouva naurahti myös, mutta heti kohta tuli viimemainittu taas
yksivakaiseksi, sanoessansa:
"Herra tuolla sisällä on minun veljeni; minä täydyn nyt käydä hänen
tykönsä. Sinä taidat joskus pyhinä tulla tervehtämään. Anna nyt nähdä,
ettäs pidät pojan vähän kurissa. Minä uskon, ettet ainoasti sinä, vaan
myös koko kylä pilaa pois piltin. Hyvästi nyt! Lykkää portti hiljaa
kiini!"
Martina kävi nyt kotiapäin raskain askelein, ja sydämessänsä kuului
taas rivi:
Käyn mä ulos aamuhetkin,
Kaikki katsovat mua,
Silmäni on kyyneleissä,
Unoksiss' en unohda.
Kirkkoherran rouva oli taas palannut saliin, ja veli selitti nyt
hänelle surkuttelemisensa, että yksi niin kaunis vaimo kuin Martina
piti riutuman pois surussa ja köyhyydessä.
"Sinä mahdat uskoa," sanoi sisär, "että Martina nyt on varsin
toisenmuotoinen, kuin vuotta jälkeen pojan syntymisen. Puhutaan että se
oli Anna kuin sai hänen taas virkoomaan lausumisellansa melkein
tainkaltaisella: että jos Martina antaisi muotonsa ja olentonsa sillä
muotoa raueta, niin juoksuttaisi hän vettä niiden myllyihin, jotka
väittivät Uotin tehneen siinä hyvin ettei nainut senkaltaista mahoa."
Näin jutellessa veljensä kanssa ja vaihetteeksi kuunnellessa hänen
puhuvan, piti kirkkoherran rouva myös korvaa sisälle toiseen kammariin.
Nyt havaitsi hän kirkkoherran nousneeksi; hän hyräili nuottia, jota
ehtoolla ennen oli laulettu. Kirkkoherran rouva istui pianolle ja
lauloi taas veljen kanssa:
"Onni, murhe tasatkaamme!"
Kirkkoherra tuli nyt sisään, iloisesti hymyten laulaville.
Maatessansa oli hän kuitenki mahtanut kuulla yhtä ja toista, sillä hän
sanoi pian kyllä jotenkin yksivakaisesti:
"Liina sä, Martina oli äsken täällä. Minä saan pyytää, että se on niin
kuin olen sanonut! Meidän huoneessa ei saa hän enään käydä ulos ja
sisälle niinkuin ennen."
"Kuinka? Suoveri on toki muuten niin lempeä," vastasi Edvardi.
"Olkoon miten onkin hän surkuteltava," lausui kirkkoherra vissillä
kovuudella, "mutta hän ei ole käyttänyt itseänsä oikein, ja pitää siis
varttoman kärsivällisesti, siksikun taidetaan luottaa hänen
parannukseensa." -- "Edvardi!" keskeytti kirkkoherra, "annas minulle
yksi sinun oivista sikarreistas!"
Tämä oli hyvän merkki. Edvardi täytti pyynnön, ja pian istuivat he taas
kaikin kolmin ystävällisesti keskensä puhellen ympäri pyöreätä pöytää.