Kello-Taavetilla.
"Uih, Annapa se on!" oli vähä Juoseppi sanonut, ja samassa
silmänräpäyksessä saanut äidenisältä kelpo korvapuustin. Poika porasi,
äidenisä torui ja Martina sekä itki että torui, sillä ukko ei suvainnut
yhdelläkään hyvällä sanalla hillitä lasta. -- Anna sitä vastaan lausui
mahtavasti nenäänsä puhuen: No, sitä säikähdyttävää vastaanottamista
minulle! Olisinpa taitanut kääntyä takaisin ja mennä matkoihini
täältä, jos olisin taika-uskoinen! Mutta Jumala varjelkoon meitä
taika-uskoisuudesta ja kaikista jaarituksista! Sehän on kaikkein
pahinta kaikista; ihmiset vaivaavat itseänsä silloin pelvolla ja
levottomuudella asioista ja kappaleista, joita ei löydy. Jumala tietää,
että on tekemistä kyllä niistäkin asioista ja kappaleista, jotka
työllisesti löytyvät! Minä pysähdän siis tänne. Hyvää huomenta,
Juoseppi! sano nyt kauniisti hyvää huomenta! Niin, jaa! Lyö kättä
minulle!"
"Poika ei ole saanut unta yöllä, eikä tiedä mitä sanoo," virkkasi
Martina, anteeksi pyytäen.
"Tarvita ei anteeksi pyyntöä; emmekä siitä asiasta puhu sen enämpi,"
lausui Anna, raskaan ompelustyynyn pöydälle laskeissansa. Ompelustyynyn
sisällys oli yksi kokonainen tiilikivi, peitetty kaikellaisella
toppauksella ja päältä verhottu mustalla sametilla. Ompelustyynylle
laski hän ymmärtäväisesti ensin yhdet niinkutsutut räätälinsakset ja
niiden ohelle vähemmät sakset, sitte suuren palaisen vaksia ja vihdoin
kaikellaisia neulomuskaluja. Näin oli Anna valloittanut koko huoneen,
ja hallitsi sitä niinkuin vakauneelta istuimelta; sillä koska hän
kerran oli hyvin asettunut istumaan ja saanut jonkun pallin jalkojensa
alle, kuului se ihmeeksi nähdä hänen siitä nousevan, ennenkuin päivän
työ oli loppunut. Anna istuutui nyt oikein ja, sen tapahduttua, alkoi
hän heti hallituksensa näillä sanoilla: "Martina, pane ruoka pöytään!"
Martina teki niin ja Juoseppi luki ruokaluvun.
Poika oli jo kuivannut kyyneleensä, ja oli nyt ääneti ja hiljaa, istuen
äidenisän ja Martinan keskellä. Tuvassa oli nyt rauha ja sangen
kotohauskaa, sillä kaikki oli erinomaisen siistiä, ehkä kyllin
kohtuullista. Totonseinällä, ison vanhanaikaisen nojaustuolin päällä,
loisti sangen suuri messinkinaula. Siinä oli muinen kiikkunut taulu,
Martinan ehtoollistodistuksin; mutta nyt oli taulu pois, ja naula, jota
ei muuten viljelty, vaan jäljellä jätteenä. Martina ei katsonut
mieluisesti sinne päin; mutta Taavetti oli kovasti kieltänyt sitä
poisottamasta.
Isäntä huoneessa, ukko Taavetti oli vanha mies, ehkä työläs oli sanoa
hänen ikäänsä. Hänellä oli vielä hyvin paksut, lumivalkeat hiukset,
kihara parta. Ukon muoto näkyi jotenki terveeltä ja nuorelta,
erinomattain loisti tämä tykisinisissä silmissä, jotka tuuheilla
silmäripseillä antoivat kaikelle sangen omituisen näön.
Taavetin vaimo oli jotenki kookas, mutta laihan kälpeä; hänen
kasvoistansa oli vähän näkyvissä, sillä hän piti ne aina maahan päin ja
huputettuina. Sangen harvoin kuultiin hän lausuvan joitakuita
lyhykäisiä sanoja, ja silloin taisi matalasta, häälyvästä puheesta
selvästi havaita, ettei ämmä itse käsittänyt ääniä.
Ompelia Anna oli vieno, vaalea olento, jotenkin pian sanottuin
herramaisin käytöksin; hän oli jo vanhahko, vaan jälkiä näkyi vielä
selviä kadonneesta, tavattomasta kauneudesta. Anna vaatetti itsensä
hyvästi ja vienosti. Muuten oli hän itsellensä ottanut erään vanhempain
vuosien etuuden: hän nuuskasi, vaan ei tahtonut olla sitä tietävänänsä.
Koskaan ei nähty toosaa, vaan ainoasti kuinka hän välistä vei äkkiä
jotakin sormiensa välissä kauniisen nenäänsä.
Mitä tulee Juoseppiin, olisi tuskin taidettu uskoa, että hän varsin
nykyisin oli täyttänyt kuusi vuotta, olisipa taidettu luulla hänen
olevan vähinnäki kolme vuotta vanhemman. Iso ja tukeva ruumiilta, oli
hän muuten hilpeän näköinen, vaalea, kihara tukka, mustat silmät ja
leveät tuuheat silmäripseet. Vähä Juoseppi oli se oikea keskus
huoneessa, ja se havaitaan jo kyllä siitä hälinästä, kuin hänen
säädytön tervehdyksensä taisi matkaan saattaa.
Ääneti oltiin aterialla ensin alussa. Sentään jutteli Anna heti, kuinka
kirkkoherra oli yöllä saanut kutsumuksen ja etsimässä käynyt äite
Pentinpoikaa. "Me täällä emme puhu mitään äite Pentinpojasta," sanoi
Taavetti, heittävä painavan katsannon ensin Annaan ja sitte vähäiseen
poikaan.
Niin noustiin taas pöydästä. Anna otti jakun mitan Juosepista, sitte
vedettiin piirut kriitulla vehreälle mansjesterille, ja isot sakset
leikkasivat sitte kankaan omin surisevin äänin vasten pöytää. "Sinä
saat jäädä tänne," sanoi Taavetti Juosepille, noustuansa ylös
mennäksensä vähäiseen työhuoneesensa pytingain toisessa osassa. Vähä
Juoseppi seisoi siinä nyt kuin hyljättynä, sillä hän oli tottunut
saamaan seurata äidenisää joka paikassa. Äite nousi heti kuitenkin ylös
ja otti pojan kanssansa saunaan, ja siellä kysyi hän häneltä
ystävällisesti: "Kuinka sinun on laitas, Juoseppi? Minkätähden olit
niin pahankurinen ja huusit: uih! Anna! Onpa hän niin hyvä sinua
kohtaan, on ollut kummanas ja neuloo nyt sinulle kauniin jakun?"
Vähä Juoseppi ei vastannut tähän sanaakaan.
Lapsi tietää tuskin mitä on tehnyt joku hetki takaperin; kuinka paljon
mahdottomampi on sen sitte tehdä selkoa jostakusta tekemisen ja
ajatusten johdosta. Lapsen puhe on melkein kuin linnun laulu,
paloitettu ja riimitön, vaan lähtevä kuitenkin yhdestä salatusta
elämästä.
Hetken perästä alkoi Juoseppi itsestänsä: "Äite! eikö hän siis isä tule
tänäin? Sanoittepa kuitenki niin!"
"Hän tulee kyllä, tietysti," vastasi Martina, syvästi huokaava. Nyt
vasta selkeni hänelle, minkätähden Juoseppi oli huutanut: "uih! Anna!"
Koska hän oli lyönyt oven silkiseljällensä ompelialle, oli poika
varmaan uskonut tulian isäksi, mutta nähtyänsä sen toiseksi, huusi hän:
"uih!" vieraalle. Koska Juoseppi kerran oli alkanut, pitkitti hän nyt
puhua, kuinka isä piti hänen nostaman hevoisen selkään ja että isä piti
lahjoittaman hänelle yhden oikean, omaksi hevoiseksi.
Martina olisi mieluisesti tahtonut kääntää lapsen miettimiset pois
isästä, vaan ei se tahtonut onnistua hänelle. Hän oli usein kylläkin
itse antanut sydämensä halun pukeita sanoihin pojan kuulten, ja siitä
olivat nyt lapsen puolinaiset ajatukset ja mietteet isään tarkoitetut.
Hän teki itsellensä kaikkia mahdollisia seikallisia eteenasetuksia, ja
oli useammin kuin kerran kysynyt: "minkätähden isänisä ja isänäite
olivat niin häijyt, etteivät tahtoneet laskea isää Uotia kotia
tulemaan?"
"Mitä tietä isä tänäin tulee?" kysyi nyt Juoseppi varsin äkkiä.
"En minä tiedä."
"Kyllä te tiedätte; sanokaa vaan! te saatte luvan sanoa sen," valitti
poika itkien. Äite veti nyt pojan puoleensa, sanoen: "Ole hiljaa, hyvin
hiljaa, ettei kukaan kuule mitään. Jos olet hiljaa ja ääneti, niin minä
sanon sen."
Poika nieli nyt ängäten kyyneleensä; ja äite kertoi hänelle nyt niin
monista ja koreista joululahjoista, joita piti saaman -- kysyen ynnä,
jos olisi jotakin, kuin erinomaisesti tahtoisi saada jouluksi. Poika
tahtoisi vaan yhden hevoisen. Hän oli kuullut muilta juteltavan, kuinka
isällä oli neljätoista hevoista, ja nyt luki hän jälleen samaa lukua:
isästä -- ja taas kertoi hän kysymyksen: "Sanokaatte mitä tietä hän
tulee?"
Hiljaa vastasi äite: "Sinä et saa yhdellenkään ihmiselle sanaakaan
hiiskua siitä, että isä tänäin tulee. Anna kättä minulle! kuules nyt,
et kenellenkään!" Poika antoi äidelle kättä ja katseli häntä
imehdellen, kyyneleet silmissä.
Martina oli ääneti. Hän uskoi pojan tulleen rauhoitetuksi, mutta tämä
kysyi taas kestävällä suuttumattomuudella: "Mitä tietä hän tulee sitte,
sanokaatte se minulle!"
"Niitä on monta tietä; minä uskon kuitenkin, että hän tulee Suitselan
tietä. Mutta nyt saa olla jo kyllä puhuttu kaikesta tästä. Mene nyt
vilppaasti ja nouda minulle männynkäpyjä valkeaan!" Poika meni
tottelevaisesti noutamaan pyydettyjä, ja äiti, naurahti sydämessänsä
tälle ajatukselle: siitä pojasta tulee vielä koko mies; mitä hän kerran
tahtoo, sitä ei hän helposti hellitä!
Juoseppi tuli pian takaisin; ja äite meni hänen kanssansa jälleen
tupaan; mutta Anna sanoi nyt: "Lähetä pois poika! ei saa puhua'kaan
hänen tähtensä."
"Juoseppi! mene Lauri Pietarinpojan luoksi, katsomaan että saat sinun
uudet saappaas!" sanoi äite. Poika ei tahtonut mennä; mutta äite otti
hänen käsikynäänsä ja vei ulos kammarista. Ulkona pysähtyi poika ja
sanoi uhkaavaisesti: "Kun isä tulee, pitää hänen saaman tietää, etten
minä saa olla missään, en äidenisän tykönä, enkä tuolla sisällä äiden
tykönä." Poika meni kuitenki kohta Laurille ja siellä oli hän sekä
lystillinen että iloinen.
Lauri rakasti poikaa paljon, ja ymmärsi hyvin huvittaa häntä. Koska
poika näkyi leikittelemässä kaikkein niiden kalujen kanssa, kuin Lauri
oli saanut hänen eteensä, aukasi Lauri hyvän sanasäkkinsä, ja poika
kuulteli mieluisesti ja imehdellen sitä erinomaista vaihtelehtavaa
puhetta. Jos poika näkyi enemmän tavallisuutta kärsimättömäksi, uudisti
Lauri taas vihdoin sen jo -- ajastaikaisen lupauksensa koiran
antamisesta hänelle. Lahja eli, oikeammin sanottu, toivo siitä ei
koskaan häirähtänyt avaamasta pojan ajatuksille laveata miettelemistä.
Juosepin täytyi nimittäin Laurille tarkasti ilmoittaa, minkäkaltainen
se koira oikein piti oleman, jota hän tahtoi. Koiran suuruus, sukkeluus
y.m. tahdottiin luonnollisesti milloin miksikä -- ja Laurilla oli
näissä asianhaaroissa luonnollisesti kelvollinen syy lykätä ylös
lupauksen täyttämistä.
Heti koska Juoseppi oli saatu pois, alkoi Anna juttelemaan hänen
äitensä kanssa; edellinen näki sen varsin käsittämättömäksi, ettei
Martina ollunna tiedustellut, josko hänen pahin vihamiehensä oli jo
pois muuttanut mailmasta eli ei. Miksi ei hän mennyt pappilaan
kuulustelemaan, kuinka oikein oli laita vanhan äite Pentinpojan?
"Tiedätkös," vastasi Martina, "että kirkkoherra ennen mieluisesti näki
minun pappilaan tulevan, mutta että hän nyt oli varsin toisenmoinen. En
tohdi, hänen ollessa kotona, mennä sinne ilman asiatta."
"Hyvä, mene kotia meille! isossa porslini-krunnussa piirongilla on yksi
myssy kirkkoherran rouvalle. Ota se myssy, tervehdä kirkkoherran
rouvaa minulta -- ja niin olisi erinomaista jos et ynnä taitaisi keksiä
jotakuta tietoa kirkkoherran matkasta Siltalasta."
Martina meni kohta ja mieluisesti tekemään niinkuin ompelia sanonut
oli...