Kuinka kirkkoherra, sairaan tykö kutsuttu, vastaanotettiin.
Kirkkoherran rouva seisoi jo kauan nurkka-akkunassa, katsellen ulos
ruudusta. Ainoasti tästä akkunasta taidettiin nähdä edemmä tienoota,
toisista ei ollut mitään näköä. Tämä viimemainittu asianhaara tuli
siitä, että eräs talonpoika, riidellyt nykyisen kirkkoherran
edelläkäviän kanssa, oli sielunpaimenensa harmiksi rakentanut eteen
kuvattoman ison ladon, suipolla korkealla katolla, ja niinmuodoin
ehkäisnyt pappilalta näön tienoolle. Nurkka-akkunastaki taisi sentään
kirkkoherran rouva nähdä sangen vähän, sillä päivä oli pilvinen, ja
aurinko vilahti harvoin näkyviin paksuista lumipilvistä. Koska
kärsimättömästi vartova puoliso vihdoin näki reen tulevan, nyökkäsi hän
seisaaltansa akkunasta, vaan ei jättänyt paikkaansa, eikä mennyt
vastaanottamaan miestänsä. Kirkkoherran rouva noudatti tässä, niinkuin
monessa muussaki, miehensä mieltä. Hän tiesi nimittäin hyvin kyllä,
ettei miehensä yksinkertainen luonto taitanut suvaita mitään julkista
ja kaunistelevaa liikutusten osoitusta.
Tehdäksensä sentään jotakin, asetteli hän vielä kerran paremmaksi
kahveepöytää, jossa kaikki jo ennenkin oli paraassa järjestyksessä.
"Hyvää huomenta, Liina!" sanoi kirkkoherra, vihdoin sisään tuleva.
"Jumalan kiitos, että taas olen kotia pääsnyt!" Hänen oli nyt vähän
työläs vapauttaita raskaasta matkaturkista, jonkatähden rouva riensi
auttamaan häntä.
"Makaako Edvardi vielä?"
"Ei, hän on metsästämässä. Minä lähetin hänen sinua vastaan. Etkös ole
kohdannut häntä?"
"En!"
Ilma kammarissa tuntui kirkkoherralle järin variksi; hän meni akkunaan
ja aukaisi vetoruudun. Sulkeva sen taas jonkun silmänräpäyksen perästä,
meni hän ääneti istumaan kahveepöytään.
"Jumalan kiitos, että sinä taas olet kotona!" sanoi kirkkoherran rouva,
"istahda nyt alas! Taidat kyllä tarvita jotakin lämmintä! Juo! minä
toivon, kahvee on hyvää! Ai, sinun sormes ovat ihan kylmän kankeat!
Anna, minä kaadan kuppiin, ja juo vähän enemmän minun tähteni."
Kirkkoherra kiitti nyökäten, ja antoi mieluisesti passata itseänsä.
Hänen juodessansa silmäili rouva kysyväisesti häneen, vaan ei lausunut
sanaakaan.
"Liina!" sanoi kirkkoherra, ja erinomainen hymy levisi hänen järkeville
kasvoillensa; sinä saat olla kopea miehestäs. Tiedätkös, minä mahdan
olla yksi taitavimmista keskustelioista! Ajattele'pas vaan, tornikello
kaukana Venkerässä löi yksi, kun tulin Siltalaan. Vastaanottamiseni oli
erinomaisen. Tungettiin ympärilleni korkeilla tervetuliaisilla, eikä
sallittu nousta reestä minun, ennenkuin koirat, susien tähden irti
päästetyt, jälleen olivat kahleissa. Tiedätkös ylhäällä siellä on lunta
kaksi vaaksaa. Hyvä! minä nousin reestä, kahlasin lumessa porstuaan, ja
olinpa onnellinen kyllä, etten tiellä tupaan kompastunut niihin lumelta
kätkettyihin hirrenpölkkyihin. Missä on isäntä? kysyin minä eräältä
rengiltä. -- Hän makaa. -- Onko hänkin sairas? Ei, hän lepää. -- Vai
niin! Kutsutaan minä ripittämään hengensairasta vaimoa, ja hänen
miehensä makaa ja lepää! -- Missä kummallisessa mailmassa kuitenkin
elämme! -- Minä menen sisälle sairaan kammariin. Jumalan kiitos, että
olette tulleet, herr kirkkoherra! Kuinka? Onko tämä kuolevaisen ääni?
-- Minä kysyin, minkätähden oli kutsuttu minua sydän yöllä? Ah, kunnian
herr kirkkoherra, te olette niin sydämellisesti hyvä ja taidatte
pakinoida ja puhella niin kauniisti, että kovin sairaskin unohtaa
kipunsa. Nyt on seitsemättä yötä, kuin makaan unta saamatta, ja ikävyys
rasittaa minua niin, etten taida sitä sanoa. Aika ei tahdo laisinkaan
kulua -- ja niin lähetin minä teitä perään, kunnian herr kirkkoherra.
Mieheni ei saa tästä mitään tietää, ettäs olen lähettänyt perään teitä;
hän menee tiehensä niin usein kuin taitaa, ja kotona ollessaan puhuu
hän kanssani tuskin sanaakaan. Hänen olisi, luulen, mieleensä että
kuolisin, -- ja minun ainoa poikani, Uoti, hän oletteleksen juuri kuin
ei häntä olisikaan. Ah, kunnian herr kirkkoherra, koska näin täytyy
maata yöt ja päivät yksinänsä talossa kolkassa, itse taitamatta mitään
toimittaa, silloin muuttuu jokainen päivä ijankaikkisuudeksi, ja
jokainen yö vielä kolme kertaa pitemmäksi. Jos vaan minun Anttini vielä
eläisi; kyllä hän istuisi tykönäni ja pitäisi kanssani seuruutta; hän
taitaisi puhua kanssani, hän! Olkaatte nyt niin hyvä ja istukaatte
vähän kanssani pakisemaan. Ettekö tahdo ensin, minä tarjoisin teille
vähän kuminaviinaa! Se lämmittää; ette saa kieltää! -- No, Liina,
milläs uskot mielellä minun olleen, akan liukkahin kielin tällä muotoa
höristessä?"
"Sinun sijassa olisin minä työläästi taitanut olla puhkeamatta pahoihin
sanoihin ja toivotuksiin. Häijy elävä! tempaa sinun kotoa keskellä
kylmää talvi-yötä senkaltaisten syiden tähden! Sinä sanoit kai hänelle,
toivon minä, mitäs melkein ajattelit asiasta?"
"Totta kai. Kuitenki tahdon tunnustaa sinulle, taitaneeni olla ikään
kuin hiukan kopean malttavaisuudestani tilaisuudessa. Minä melkein
nauroin sydämessäni tuota lapsellisesti luontevaa huolettomuutta muiden
suhteen. Lapset ovat ikään senkaltaiset, he ajattelevat vaan itseänsä,
eivätkä yhtään niitä rasituksia, kuin muilta vaativat. Sanos, etkö
luule sen olevan erinomaisen luontevaa? -- Minä sentään en salannut
häneltä, sen olevan melkein liian vapaasti tehdyn, niin häiritä muiden
yörauhaa, ja myös olevani kohtuullisesti mieletellyn siitä, että hän
niin korkiasti arvasi minun puheliaisuuteni. Kuitenki, kun olin siellä,
ja uneni kerran kaiketi häiritty, aloin minä äite Pentinpojan kera
kanssapuheen, eli, oikeammin sanottu, annoin hänen puhua. Hän pakisi
nyt kaikellaisista, erinomattain ihaillen puhua huonouksista ja
soimata pahoista taivuttavaisista syistä. Herra Jumala! -- sanoi hän
ynnä huo'aten jos minun kohta pitää kuoleman, rukoilen minä Jumalalta
sitä niinkuin erinomaista armoa, että hän sitä ennen antaisi minulle
merkin, mistä saisin tietää kuka on lopettanut minun Anttini! Ah,
joska saisin elää ja nähdä murhaajan hirtettynä ja hänen huoneensa
poltettavan tuhvaksi, olisi vaikka puolen kylää, sitä parempi! Minun
Antti parkani! -- Sinä tiedät että puhe tästä pojasta on loppumaton
aine. Kuitenkin on minulla varmat todistukset, ettei hän rakastanut
poikaa, eläessä suinkaan. Nyt tahtoo hän luuloittaa itseänsä, että
rakasti häntä viehkeällä rakkaudella ja että poika on hautaan vienyt
kaikki hänen lämpymimmät ja parhaimmat tuntonsa. Syy on se, luulen,
ettei yhtään sydäntä löydy niin pahaa, joka ei muka etsisi jotakuta
kiiltoperustusta haikeuteensa, ja usko rakastavansa jotakuta,
jonkatähden kaikki muut pitää tyhjäksi tehtämän, vihattaman eli
vainottaman. Minä koetin nyt puhua hänen omaantuntoonsa ja eteensä
asettaa kuinka se kyllä kävi päinsä, rakastaa edesmenneitä, mutta että
piti tehtämän oikeutta ja hyvää elävillenki, ja hänen vihdoin myöntymän
Uotin toivotuksiin, ja osoittaman sääliväisyyttä. Minä kuvailin
hänelle sen ilon ja ihastuksen, kuin hän saisi poikansa pojasta. Minä
koetin vakuuttaa häntä siitä, että hän juuri tästä johdatuksesta oli
kutsunutki minun, ehkä ei tahtonut sitä tunnustaa. Mutta -- taidatkos
uskoa -- peto puhkesi nyt äkkiä kirkumaan ja ilkeydestä ulvomaan niin
hirviästi, että se tunki läpi luuni ja ytimeni. Hän rahmei kynsin
seinää, kaatui takaisin vuoteelle väsyneenä, mutta nousi taas ylös ja
kirkui: Minä kiitän sinua Jumalani! anna minun vaan saada elää, vaikka
tälläki muotoa, hyvä minulle, anna minun taitaa vaan kirkua! Jaa,
kirkua taidan minä, ja niinkauan kuin hengitän, tahdon minä kirkua:
minä en salli sitä, minä en kärsi sitä, että semmoinen kerjäläistyttö
kantaisi meidän nimeä. Senkaltaiset ovat papit tähän aikaan, laiskurit,
vaativat hyvällä palkitsemaan viettelystä ja irstaisuutta. Se olisi
hänelle kohtuullista, että pantaisiin olkikruunu päässä kirkonmäelle
häpeemään. Mutta katso! tänne ylös ei saa hän tulla, vaikka meidän
Herra lähettäisi luokseni kuinka monta mustakauhtanaa; jaa, vaikka
niskani väännettäisiin nurin, kirun minä sentään; minä en kärsi sitä,
en, en! ja tänäin pitää loppu tuleman siitä asiasta, sen minä lupaan.
"Äite Pentinpojan kirkuna oli herättänyt isän ja pojan, jotka nyt
molemmin tulivat. Ukko teetteli kohta itsensä ikään kuin olisi uskonut
minun lähetetyksi Kello-Taavetilta ja siitä syystä huoneesen
tunkeneeksi. Uoti seisoi siinä varsin ääneti kädet ristissä ja katseli
rukoilevin silmin minuun. En tosiaankaan olisi uskonut, Uotin taitavan
luonnossansa osoittaa niin paljoa tuntoa. Mielestäni oli kuin olisin
ollunna joutunut keskelle pahoja henkiä! Mitä ajattelin, ovatko nämät
ihmisiä, joille jo kymmenen ajastaikaa parauteni jälkeen olen
saarnannut rakkauden evankeliumia? Minä taitanut en saada sanaakaan
vastatakseni -- käskin ainoastaan lyhyesti: valjastakaa! Uoti tarjosi
kohta itsensä ajajaksi, pyytäen minulta ynnä nöyrästi anteeksi heidän
kaikkien edestä.
"Ei! kirkasi nyt se vanha, Uoti ei saa mennä, pidä poika kotona, Antti!
Hän olisi kyllä valmis antamaan vihkiä itsensä kerjäläisluuskan kanssa.
-- Isä käski Uotin jäämään kotia. Heti senjälkeen antoi hän myös
itsensä vaimolta taivutettaa panemaan sormensa piplialle ja vannomaan,
että hän, vielä samana yönä, piti päättämän kihlauksen Uotin ja
Myllärin Elsan välillä.
"Tarkoin en tiedä, kuinka tulin ulos; en havainnut rekeä pihalla, enkä
sen perään kysellytkään; minä en tahtonut rahtuakaan aikaa enämpi
viipyä siinä vastahakoisessa talossa; kävelin myös aamuhämärässä yksin
ja kiiruhtavin askelein alaspäin ahdetta metsässä. Viipyi kauvan
ennenkuin renki tuli perässä reellä; mutta se huolettanut ei minua;
minä ajattelin vaan sitä kuva-esimerkkiä pahasta vaimosta. Jaa, koko
sinä hetkenä, kuin minä horroksissani reessä istuin, tuntui se häijy
vaimo uneksivassa mielessäni niinkuin öinen painajainen. Kuningas
Salomo ja Jesus Sirach ovat muinen kuvailleet millinen paha vaimo on;
nyt olen minäki saanut siitä jonkunlaisen tiedon. Tosiaan onkin se
mieleeni, ettän olen hakenut pois täältä. Minä olen jo viidenkymmenen
ja kaipaan vähemmän raskasta työtä, kuin nämät ovat. Ja jos kuinka
tapahtuisi, seison minä lujana päätöksessäni: minä en yhteenvihi Uotia
kenenkään muun kanssa kuin Martinan."
Vetäen pitkään henkäyksen lausui kirkkoherran rouva, salaa sivuva pois
yhden kyyneleen: "Jaa, hyvä olisi jos pääsisimme toiseen paikkaan,
ihmisiin lempeämpi-mielisiin, ihmisiin, jotka taitaisivat ja
tahtoisivat tuntea sinun oikean arvos."
"Älä unohda, Liina!" vastasi kirkkoherra, "jos me täällä myös olemme
saaneet kiistellä paljoa raakuutta vastaan, niin olemme sentään
tavanneet hyviäkin ihmisiä. Tulemme toiseen paikkakuntaan, löydämme
sieltäki hyviä ja pahoja ihmisiä sekä paljon työvaivaa. Mutta
tiedätkös, minä saan tunnustaa, olevani nyt hyvin väsyksissä! Minä
aivon siis käydä nukahtamaan, ja pyydän sinun niin laittamaan että
huoneessa ollaan hiljaksiin. Jos en sitä ennen herää, niin pyydän sinun
herättämään minä yhdentoista aikaan. Siis hyvää yötä, eli oikeammin,
huomenta nyt! Koskan Jumalan avulla taas nousen ylös, tuntunee
luultavasti minusta kuin olisi tämä yö Siltalassa ollut vaan paha
unennäkö, eli joku kaukaisiin aikoihin ennen tapahtunut asia."
Kirkkoherra meni nyt kammariin, ja huoneesen tuli heti syvä hiljaisuus,
niinkuin sydänyön. Rouva itse kävi ympäri varpaillansa, ja lintuhäkin,
pienin visertävin asujaminensa, peitti hän isolla vaatteella. Kun sitte
yön ja hiljaisuuden ehdoton valta näin oli järjestetty, istui
kirkkoherran rouva taas ompeluksellensa nurkka-akkunan ääreen.
Kello liki kahdeksan näki hän postintuojan lähestyvän asuinhuonetta
ja, peljäten ettei äkisti soitettaisi, meni hän ulos miestä
vastaanottamaan. Postissa tuli useita kirjeitä ja sanomia
pääkaupungista, mutta ei missään päällekirjoitusta kirkkoherran
rouvalle.