Päivä on pilvinen.
Martina oli levoton kaiken yösen, eikä saanut unta. Hänestä oli, kuin
olisi hän tahtonut juosta ylös ja ulos mailmaan, äkkiä muuttaaksensa
koko elämänsä. Yksi kukko alkoi toisen perästä laulamaan, sen jälleen
ammui yksi lehmä, heti haukkui yksi koira -- päivä oli tulossa. Martina
nousi nyt ylös ja teki valkean huoneesen. Se oli tosin varaista, mutta
tänäin piti laitettaman erinomaisempi suurustaa, sillä Anna oli tuleva
neulomaan Juosepille uuden jakun vehreästä mansjesteristä. Pöydällä
makasi vielä rihvelitaulu edellisen päivän ehtoolta. Vähä Juoseppi oli
taululle kuvannut yhden mokoman ison miehen, hirvittävän näköisen -- ja
itse oli hän siitä sanonut, kenenkään kysymättä: "Se on minun isäni!"
Se oli Martinasta jotakin sangen erinomaista, koska hän taululta pois
pyhkäisi lapsen piirustuksen. Kuinka? taisiko hän myös palauttaa mitä
hän edellisen päivän ehtoolla oli virkannut lapselle sen isästä, ja
kuinka hänen piti tuleman tänäin. Sentähdenhän oli lapsi yön kuluessa
kolmasti kysynyt: "Eikö jo päivä?"
Martina tirkisteli kauvan liehuvaa valkeata ja, itse tietämättänsä,
lauloi hän:
Rakkaus polttaa sydäntä,
Luja rakkaus palaa,
Ah, kuink' on sydän iloinen,
Joka vilppiä vihaa.
Käyn mä ulos aamuhetkin,
Kaikki katsovat mua;
Silmäni on kyyneleissä,
Unoksiss' en unohda.
Martina kävi ovelle; tuuli puhalsi kylmästi; hän käärei hyvin ympäri
päänsä ja kaulansa punaisen villavaatteensa, otti ämpärit ja vaelsi
kaivolle.
Päivä on kylmä; kaikki kaivot ovat jäässä; mutta lähde kirkon vieressä
juoksee vielä. Iso joukko naineita ja naimattomia vaimoja seisoi ympäri
lähteen kantta, ja kun joku huolimattomasti ammentaen läikkäsi vettä
maahan, nostettiin iso huuto ja meteli, sillä läikähtänyt vesi jäätyi
kohta ja teki vaikeaksi seisomisen jäätiköllä. Aamu-aurinko vilahtaa
näkyviin ainoasti hetkeksi, mutta kätkeyy kohta sitte pilvien taakse,
ikään kuin olisi peräytynyt. Maa on kivikova kylmästä, vaan paljas;
ainoasti kukkuloilla ja vuorilla on lunta.
"Onko tosi," kysyi yksi vanhempi vaimo tulevalta Martinalta -- "onko
tosi että kirkkoherra yönä menneenä on tullut kutsutuksi anoppis tykö?"
"Minä uskon," sanoi toinen, "että appes mieluisesti tahtoisi
hirrestä, joka kuoliaaksi löi Antin, kehätä kistun ja siihen panna
kotoperkeleensä!" "Hyvä olisi, jos hän, se häijy ämmä, tahtoisi pian
koota kokoon; sitte tietysti saisit Ollisi."
"Minä puolestani," virkkasi neljäs, "antaisin rukoiltaa kärmettä
kuolemaan. Hoetaan, että räätälinvaimo Venkerässä ymmärtää sen keinon".
"Turhia," hörähti eräs toinen, "rukoukset eivät siinä auttaisi -- kärme
lukee paljaita noitumuksia, siksikun kuolee."
Niin kuului vaihteleva puhe ympäri Martinan. Koska viimemainittu oli
täyttänyt ämpärinsä, läksi hän sieltä sanoen: "Älkäätte puhuko niin
jumalattomia, onhan nyt juhla-aatto."
Martina käveli kotia päin viivyttelevin askelein, ikään kuin olisi
vaimoilta lähteellä kuultu pakina pidätellyt häntä -- ja hänen
sydämensä varsin lämpeni, kun se taikamainen ajatus nousi hänessä, että
Juoseppi oli levoton ollut, saanunna salatuilta voimilta aavistuksia
niistä kuin tapahtui ja oli tapahtuva. Hän muisti kuinka yöllä oli
itseksensä soimannut Uotia siitä, ettei hän myös kärsinyt, -- ja nyt
oli kärsiminen häntäkin etsiskellyt...
Vaimot lähteellä eivät kiiruhelleet; vaan seisoivat lähteen tykönä
vielä ehkä astiatki ja ämpärit olivat täytetyt -- ja pakisivat
Martinasta.
"Martina tahtoisi nyt kernaasti mennä pappilaan uutisia kuulemaan."
"Tyttö on jotenki tyytymätön -- vanha Pentti on tarjonnut hänelle kolme
tuhatta riikintaaleria, jos tahtoisi jättää vaatimuksensa, mutta hän ei
tahdo."
"No, jaa! vanha Taavetti ei tahdo myöskään."
"Ei, katsos! hyvää huomenta, Lauri Pietarinpoika!" kuului nyt äkkiä.
"Kuinka kanat jaksavat, hyvin vaan, luulen!"
"Onko tosi, kuules, että kukko puhuu hispanialaista? -- ymmärrätkö
sinäkin ehkä sitä kieltä?"
Näin tervehdettiin sitä miestä, joka nyt nauru-suin, leviöin kasvoin
oli lähestynyt lähdettä.
"Martina oli äsken tässä," sanoi nyt eräs vanhempi vaimo pois
mennessänsä, "tyttö tulee kyllä pian takaisin."
Hymy Lauri Pietarinpojan kasvoilla kiitti sen hyvän sanoman edestä.
Laurin täytyi nyt ei ainoasti odottaa siksikun kaikki olivat saaneet
vettä, vaan myös huvikseen autella siihen kaikkia. Juuri kun hän
lopuksi kousulla täytti omaa ämpäriänsä, tuli Martina takaisin.
Molemmat auttivat nyt toinen toistansa ja seurasivat sitte ynnä
kappaleen matkaa tietä, sillä Lauri Pietarinpojan oli asunto etäämpänä
Taavetin mökistä. Siellä jutteli Martina, kuinka kirkkoherra yönä
menneenä oli tullut kutsutuksi äite Pentinpojan luoksi. Hän ei
taitanut, puhuessansa siitä, jättää mainitsematta sitä toivoansa, että
kirkkoherra kukatiesi nyt onnistuisi taivuttaa äite Pentinpojan kankean
sisun. Tähän vastasi kuitenki Lauri: "Ah, älä usko sitä! Susiki, joka
nyt tienoilla temmeltää, taitaisi kauniisti tulla meille ja sallia
minun sitoa itsensä, niinkuin lammas, ennenkuin äite Pentinpoika
taitaisi myöntyä. Olenpa minä jutellut sinulle jokaisen sanan
kanssapuheestani Uotin kera, koska minä sitte kahdeksan päivää olin
siellä viemässä hänelle saappaat? Uoti tulee kyllä tänäin luokses
niinkuin lupasi. Tiedätkös, minä puolestani uskon, mitä ihmiset
sanovat, että sinä viimein lasket Uotin vapaaksi!" Martina vastannut ei
mitään, seisoessansa oven edessä asuntoonsa; välttämällä sanoi hän sen
sijaan: "Katsos vaan, tuolla tulee isä provasti jo takaisin!"
Maantietä, toisella puolen virtaa, kulki yksi reki edespäin. Siinä
istui kirkkoherra, hyvin käärittynä nahkoihin ja matkalakki syvästi
painettuna silmille; sivulla istui ajaja, hupaasti poltteleva piippua
ja ruoskin tervehtävä Martinaa. Se oli renki Siltalasta; Martina tunsi
hänen ja kiitti käsin tervehdyksestä. Neito aukasi nyt tuvan oven, ja
Lauri pitkitti yksin tietänsä kotia.
Koska Martina juuri aikoi sulkea oven, huusi yksi vaimonääni: "Aukaise,
minä tahdon myös tulla sisään!"
"Hyvää huomenta, Anna! Sievästi, että tulit niin aikaisin," sanoi
Martina, ja ompelia oli nyt niinkin ystävällinen, että autti vettä
sisään nostamisessa. Se oli suuri kohtelevaisuus Annalta, kun ryhtyi
johonkin, mikä ei juuri kuulunut neulomiseen. Jaa, olipa sekin jo
paljon, että hän oli näin joulun edellä ottanut aikaa, uhrata
jollenkulle kokonaisen päivän, sillä hänen oli paljon työtä. Hän oli
myös paljon arvossa pidetty taitavaisuutensa tähden koko paikkakunnassa
ja korkeasti kunnioitettu. Sepä näkyi tässäkin. Martina löi kammarin
oven selkiseljällensä, antaakseen Annan ensin astua sisään. Sentään
kohdeltiin Anna jo kynnyksissä huonolta tervetulolta, sillä vähä
Juoseppi huusi varsin kovaa: "Uih! Annapa se on!"