Martinan kotia palaaminen.
"Yhtenä lauvantai puolipäivänä edellä metsumaarian istui yksi
vaimonhaamu köyryssä erään, virran puolelta jyrkän, kallion verhossa.
Silloin tulee ompelia Anna, joka oli saanut sen ällin, että
paluumatkalla Helje-myllyltä ottaa katsellaksensa sitä paikkaa, missä
hän kerran lapsena oli käynyt harhaan.
"Anna on hyvin taika-uskoinen, ehkä kukaan ei taida saarnata enempää
sitä vastaan kuin hän. Koska hän nyt lauvantaina kävi kallion ohitse ja
äkkäsi haamun, huusi hän korkeasti. Aaveellinen haamu nousi ylös; se
oli Martina. Hän katsoi Annaan, ja valitti hänelle, kuinka oli aikonut
itsensä tappaa, mutta että hänen täytyi elää lapsen tähden; vaan heti
koska se oli tullut mailmaan, piti hänen tekemän lopun hengestänsä.
Anna lupasi silloin ruveta kummiksi lapselle. Näillä paikoilla,
niinkuin tiedät, uskotaan että lapsi, jolle ennen syntymistä luvataan
kummiksi, sen kautta tulee onnelliseksi täällä ajassa ja autuaaksi
toisessa mailmassa. Anna viipyi kauan Martinan luona, lohduttamassa
häntä, ja onnistuiki vihdoin saada hänen kanssansa kylään.
"Se oli jälkeenpuolipäivä; minä istuin mieheni kanssa puutarhassa.
Silloin kuulimme tuolta toiselta puolen virtaa valitutushuudon, joka
tunki läpi luitten ja ytimen. Tuskin olimme nousneet ylös norosta,
ennenkuin Anna juoksee vastaamme, hengästynyt ja kalpea. 'Herr
kirkkoherra, joutukaatte Jumalan tähden Kello-Taavetille! Hän tahtoo
tappaa Martinan,' ähkyi hän.
"Minä tahdoin ynnä; mutta Otto kielsi, ja etääntyi itse kiiruhtavin
askelein. Kun Anna oli kerjinnyt vähän malttamaan mielensä, tarjosin
minä hänelle kupin kahveeta. Hän kertoi minulle sitte Martinan
lankeemuksen ja heidän tulonsa kylään. Koska Taavetti, tuvan edessä
puita hakkaava, oli havainnut tyttärensä, nosti hän kirveen häntä
kohden, ikäänkuin olisi tahtonut hänen tappaa. Tytär päästi silloin
huikean huudon, monta naapuria tuli sinne, ja kirves otettiin pois
Taavetilta. Raivossansa oli hän sitte asettunut tuvan ovelle, ja
kalliisti vannonut, kuristaa Martinan jos rohkeni yli kynnyksen. Joukko
kylänvaimoja, sillaikaa kokoontuneita, pakoitti kuitenki pois Taavetin,
ja vei Martina raukan isänmajaan. Koska hän siellä sattui silmäämään
ehtoollistodistustansa, seinällä lasissa ja raameissa, parkasi hän
sydäntä viiltävästi, ja kaatui takaisin kuin kuollut. Me koetimme
saattaa häntä virkoomaan, mutta Taavetti ei tahtonut sitä. Hän huusi
kerta toisen perään. 'Älkäätte herättäkö häntä eloon, sillä minä tapan
hänen sitte! Herra Jumala! neljä lasta on minulta mennyt pois, ja
tämä...'
"'Hän rynkäsi tässä silmänräpäyksessä varsin raivokkaana kohden
uupunutta tytärtä. Täydyttiin väkisin pysyttää häntä, ja minä kiiruhdin
tänne.' Niin päätti Anna kertomuksensa.
"Viipyi kauan ennenkuin mieheni palasi. Vihdoin näimme hänen tulevan,
Taavetti kainalossa. Viimeksimainittu hoiperteli käydä kuin sokea;
hänen oli hattu syvästi painettu silmille ja änköitti murtaen puhua:
'Herr kirkkoherra! minä rukoilen, antakaatte sulkea minä sisään, minä
olen mieletön, en taida hillitä itseäni! Minun lapseni, minun paras
ja ainoa lapseni! Hän oli minun kruununi, niinkuin olimme sen
kirjoittaneet hänen ehtoollistodistukseensa -- ja sentään hänen... Ah,
herr kirkkoherra, koska näkee lapsensa syövän ja kuinka syöminen sille
maittaa, kuinka paljon eikö ihastu siitä, jaa seitsemän kertaa enemmän
kuin jos itse söisi. Ah, kuinka eikö hoida senkaltaista lasta ja
iloitse, että se vauristuu ja kasvaa, että se puhelee jotakin, mikä on
hyvää ja siistiä, että se käyttää itsensä hyvin ja on oppivainen
koulussa, että se toimittelee vähiä asioita -- ja silloin tulee eräs
ihminen ja turmelee tämän kaiken! Minun toiset lapseni ovat
ulosmatkustaneet, he elävät, mutta minun ei ole hyvää siitä. Martinani
on ollut kotona, hän elää silmäini edessä, ja on sentään minulle kuin
kuollut. Minä mietiskelen, enkä voi käsittää...'
"Nyt sattuivat hänen silmänsä minuun ja nuuskuttaen pakasi hän: 'Rouva
kirkkoherran, tekin piditte hänen aina niin rakkaana! Tyttäreni on
antanut minulle kuolemahaavan, minä tunnen sen...'
"Se onneton taisi vaivoin seisoa jaloillansa. Me veimme hänen sisään
meille, ja siinä istui hän kyllä hetket aikaa, kuin hengetön; hän piti
kätensä kasvoillansa, ja sormien välistä vuosi herkkiä kyyneleitä.
"Vihdoin nousi hän ylös ja lausui: 'Jumala palkitkoon teille teidän
hyvyytenne, herr kirkkoherra! Tuossa on käteni, etten tahdo mitään
pahaa lapselleni. Jumala on rankaisnut minua hänen kauttansa, olinkin
ylön kopea lapsistani, erinomattain hänestä! Martina raukka minun tulee
surkea häntä; hän on nyt sangen onneton.'
"Mieheni tahtoi seurata Taavettia kotiin; mutta tämä kielsi sen
kuitenki, sanoen:
"'Minä saan luvan toki tottua käymään yksin tietäni. Olen ollutkin ylön
kopea. Pääni on kallistettu hautaan. Vielä kerran tuhannen kiitosta!
Jumala palkitkoon sen teille!'
"Se muinen kopea mies hiipi nyt edes niinkuin hengensairas pitkällisin
askelein.
"Mieheni ei virkannut sanaakaan siitä, mitä oli kokenut Taavetin
tuvassa; mutta muut ihmiset juttelivat sen sijaan, että mieheni
kärsivällisyys ja ihmisrakkaus olivat tulleet pannuiksi kovaan
koetukseen. Harvoin olenki -- jos koskaan -- nähnyt Ottoa niin
väsyksissä, kuin sinä hetkenä, jona Taavetti meiltä läksi.
"Anna piti puheensa ja seisoi kummina vähälle Juosepille ja isä Uoti
tuli myös kylään ristiäisiin. Uoti olisi suonut Taavetin tulla
saattamaan häntä läpi kylän, saadaksensa näyttää kaikille, kuinka
suuressa arvossa hän piti Taavetin. Tämä ei kuitenkaan myöntynyt
siihen. Puhutaan että Uoti kotona on saanut kalliisti palkita
käymisensä kylässä -- ja sitte sen vartioitaan hän pahalta äideltä
niinkuin vanki.
"Taavetti oli aina hyvin ahkera kirkonkäviä; mutta sitte vähän Juosepin
syntymän viipyi kaksi kuukautta, ennenkuin hän tuli kirkkoon. Joka
kerta kuin soitettiin jumalanpalvelukseen, lausui hän valittaen, ettei
rohjennut häpeän tähden käydä ylös Herran huoneesen. Sillä välillä,
uskoen ettei sitä kukaan nähnyt, otti hän pojan käsivarsillensa ja
kanniskeli häntä mielellänsä ympäri tuvassa.
"Taavetti on kuin äite huolta pitänyt lapsesta. Hamasta siitä kuin
poika on ruvennut kävelemään ja juoksemaan, ovat äiden isä ja
lapsenlapsi uskollisesti noudattaneet toinen toistansa. Jos Juoseppi
leikittelee toisten lasten kanssa kylässä ja näkee äidenisän tulevan,
jättää hän heti leikin ja toverit, ja liittyy seuraamaan Taavettia. Jos
olisi helpompi turmella lasta, kuin oikeammin on, niin olisi Taavetti
sen jo tehnyt turhamaisuudellansa; sillä hän elää melkein yksin ja
ainoasti tyttärensä lapsen nimin ja mainein. Jokapäivä kertoo hän
jonkun älykkään lauseen vähältä Juosepilta. Taavetti ei aavista, paitsi
rehellisyyttänsä muuten, valehtelevansa lapselta monta lausetta, jota
ei ole puhunut. Joka kerta sentään kuin äidenisällä on jotakin
kerrottavaa vähän Juosepin ymmärryksestä, lisää hän tavallisesti: 'Jaa,
jos olisimme ehtineet kaksikymmentä vuotta edemmä ajasta, niin olisi
koko tienoolla paljon kerrottavaa Juosepistani! Minä kuulin itse joku
päivä sitte siltä vähäiseltä pojalta yhden lauseen, joka hänestä
todistaa erinomaisesta peräänajatuksesta. Täällä kylässä oli samana
päivänä yksi lapsi syntynyt ja toinen lapsi siirtynyt pois ajasta.
Juoseppi lausui siitä äidenisälle: Eikö tosi, äidenisä! kun synnytään,
niin nukutaan taivaassa ja herätään maan päällä, kun kuollaan, niin
nukutaan maan päällä ja herätään taivaassa?'"
"Miksi et kerro jotakin Martinasta?" kysyi nyt herr Edvard
sisäreltänsä, kirkkoherran rouvalta.
"Hänestä ei ole paljon kerrottavaa -- vastasi sisär -- hän elää
hiljaisesti ja ahkerasti, auttaen mieluisesti siinä huoneessa, kuta
hätä ja tauti ovat tulleet etsiskelemään. Hän ei puku paljon.
Taavetille on hän alammainen ja rakastaa häntä sydämmellisesti. Sen
palkitseekin isä parhainpäin hänelle rakkaudellansa vähää Juoseppia
kohtaan".
"No, entä Uoti Pentinpoika sitte -- mitä hän aikoo?"
"Uoti elää hiljaisesti ja ääneti ja -- niinkuin jo mainitsin --
vartioitaan kuin vanki vanhempiensa talossa. Hän kärsii tätä ja
uskoo tehneensä kaikki, mitä taidetaan tarvita, kun pysyy siinä
päätöksessä: että, ellei hän Martinaa saa, niin ei hän mene naimiseen.
Luonnollisesti kokee äite kaikkia, vapauttaaksensa häntä Martinasta.
Niin on tehty Martinalle kiiltäviä tarjomuksia, lähetetty hänelle
kosioita, ja Pentinpojilta on luvattu rikkaat antiaiset ja
läksiäislahjat; mutta Martina ei tahdo lainata korviansa näihin
kaikkiin. Hän vastaa vain: 'Minä taitaisin saada toisen miehen, jos
tahtoisin, olkoon; mutta Juoseppi ei saa toista isää, jos ainaki kuinka
tahtoisi.'
"Täällä kylässä on yksi orpana Martinalle, hyvinvoipa suutari, nimeltä
Lauri Pietarinpoika. Hän on nuorimies, näkyy kuin ei tahtoisi mennä
naimiseen, niin kauan kuin hänellä on yksiki kipenä toivoa, että
Martina ottaa hänet. Punaisin naamoin ja nikutuksin puhuessa, on
hänessä jotakin erinomaisen naurullista; hän pakiseeki niin ristiin,
että on vaikea eroittaa, mikä yksivakaisuutta, mikä leikkiä.
Eloisuutensa ja avullisuutensa tähden on hän hyvänä pidetty kaikilta
vaimoilta kylässä. Martina hyvänä pitää hänen samalla muotoa, kuin
muutki vaimot -- ja mikään naiminen ei tule kysymykseen...
"Jumalan kiitos!" keskeytti tässä kirkkoherran rouva, "nyt on Otto pian
matkan perillä ja katon alla, jos ei, jonka Jumala estäköön! mikään
vahinko häntä ole kohdannut. Enempi kuin mitkään muut iloiset äkkitulot
jouluksi, ilahuttaisi se minua, jos mieheni onnistuisi murtaa äite
Pentinpojan kankean sisun. Uotin isä myöntyisi sitte kohta -- ja me
saisimme pysähtyä tänne -- sillä se sama ikävä Uotin ja Martinan, on
pakoittanut miestäni etsimään itseänsä pois täältä. Kärme, sanotaan
sentään, tahtoo huomispäivänä kihlata Uotin Myllärin Elsalle. Elsa
raukka on saanut nuoren äitepuolen, ja sentähden tahtoo hän mieluisesti
päästä pois, joutuisi hän sitte vaikka mihinkä. Siltalan ja Heljemyllyn
suvut ovat etevimpiä paikkakunnassa, se tahtoo sanoa rikkahimpia. Minä
saan kuitenki tunnustaa, en tahtovani elää sitä päivää, jona Uoti Elsan
kera kirkkoon astuu. Kuinka paljon murheellisempaa se sitte on
puolisolleni! Kuinka karvastelisi se häntä, että, koska hän on
velvollisuudeltansa vaadittu vuodattamaan rikasta sydäntänsä
sanankuulioillensa ja saarnaamaan heille jumalisuutta ja ihmisrakkautta
-- hän silloin näkisi edessänsä kirkossa istuvan ihmisiä etevimmissä
penkeissä -- ihmisiä, joista ei taitaisi pois kääntää katsantoansa --
tietäen että näille ihmisille on kaikki, mitä hän voi sanoa, ainoasti
tyhjiä sanoja, ilman johtoa! Kuules!" keskeytti kirkkoherran rouva --
"tornikello lyö kaksitoista. Nyt on Otto katon alla! Nyt tahdomma meki
käydä levolle."