Rajut Pentinpojat.
"Niitä löytyy vielä rajuja jättejä täällä ylhäällä metsissä, ja heistä
ovat Pentinpojat rajuimmat. Monta heitä, luulen, ei sentään ole, mutta
niin kuvattomia jättejä, ja rikkautensa tekee heidät ylpeämmiksi.
Siltalan nykyisen omistajan isä kutsuttiin Pauhu-Pentiksi, ankaran
äänensä tähden. Hänen paras huvituksensa oli, että, syötyänsä
jossakussa laskupaikassa, hierteli tinalautaiset kokoon oikeiksi
kuuliksi. Nykyisen omistajan oli välistä, nuorempana kun kävi
jossakuissa tanssipidoissa, tapana kanniskella taskuissansa semmoisia
rautavaajoja, kuin käytetään metsänhakkauksessa. Senkaltaisilla
vaajoilla pitkän jakkunsa taskuissa taisi hän, hyvin arvattavasti,
kyllin etäällä pitää riitakosiat ja muut tanssaajat. Sitte sen ajan
kantaa hän nimeä: Vaaja-Pentti. Kerran kielsi Pauhu-Pentti poikansa
viipymästä yli työtä Venkerässä, missä tämä piti vierastaman yksiä
häitä; sillä pojan piti päivänä jälkeen oleman kotona niittämässä yhtä
niittua Vehrärinteen alla. Kova huonekuri ja kuuliaisuus on aina ollut
Pentinpojilla. No hyvin! Poika menee häihin. Aamulla jälkeen käy isä
niitulle, ja ei ensin näe mitään, mutta kuulee tanssisoiton. Lopulta
äkkää hän eriskummaisen haamun niittämässä. Se on poika, kun käy
tuimasti edespäin viikatteinensa, ja hänen niittäessänsä soi kihnupeli,
jota kantaa selässänsä, isossa kesselissä. Saatuansa niitun näin
niitetyksi, palasi Vaaja-Pentti tanssaavin askelein ja pelikoneen
soidessa häätaloon Venkerässä. Sananlasku sanoo: paljon taidetaan
varastaa, vaan ei myllynkiviä. Sentään teki Vaaja-Pentti kerran
myllärille Helje-myllyllä sen pilan, että yhtenä yönä kantoi
myllynkiven puoliväliin ahdetta ja heitti sen siinä tienojaan. --
Vaaja-Pentillä on ollut kaksi poikaa, Antti ja Uoti. Vanhin, Antti,
ollut ei niin erinomaisen väkevä, mutta äideltänsä perinnöksi oli hän
saanut sitä enemmän kavaluutta ja pahantapaisuutta. Antti vaivasi väkeä
Siltalassa paljon; vaan eräänä päivänä tuli hän metsänhakkauksessa
kuoliaaksi lyödyksi puulta. Jutellaan -- ja Oton edellinen kirkkoherra
päätti vissiksi -- että metsänhakkaajat olivat sen niin ehdollisesti
säälineet. Sitte sen ajan on äite Pentinpoika, ennenkään ei erinomaisen
lempeä, muuttunut oikeaksi pedoksi; hän kutsutaanki 'kärmeeksi'. Hän on
se ainoa pitäjäässä, kun vihaa miestäni, ja vaan sentähden ettei
mieheni anna jokaisen kuolevan, jonka tykö kutsutaan, ripittää itseänsä
ja tunnustaa ehkä jos olevansa pojan murhaaja. Puu, joka kuoliaaksi löi
Antin, makasi kauan liikuttamatta metsässä; mutta eräänä päivänä sitte
käski kärme karsia rungon. Koska tämä niiltä toimitettiin, jotka olivat
olleet ynnä metsässä tapaturman tapahtuessa, miltä Antti kuoliaaksi
lyötiin, seisoi äite Pentinpoika työväen vieressä. Hän havainnu ei
sentään mitään, ja nyt käski hän, että risut piti koottaman yhteen
läjään. Risut sytytettiin ja samoihin pantiin myös kuolleen vaatteet
poltettaviksi. Kärme seisoi tämän tulirovion ääressä, huutaen
tavantakaa: 'Palakoon niin se tai ne, jotka ovat Antiltani hengen
ottaneet!' Iso joukko juhtia valjastettiin sitte puurunkoa taloon
vetämään. Matka oli sentään järin pitkä ja louhikko, saada edes sitä
aarniota hirttä. Silloin käski äite Pentinpoika, että runko piti
sahattaman kolmelle kappaleelle ja taloon vedettämän. Sitte ovat kolme
hirren pätkää maanneet Siltalassa, läsnä käytävää isoon pytinkiin. 'Puu
makaa siinä ja vartoo käytettää hirsipuuksi sille, joka on minun
Anttini kuoliaaksi lyönyt!' on äite Pentinpojan tapa usein sanoa.
Erittäin ilahuttaa se kun joku vieras kompastuu niihin hirvittäviin
pölkkyihin. Vainajan kunniaksi on hän muuten antanut, tien oheen
Helje-myllylle, pystyttää yhden niin kutsutun kuvapatsaan.
"Poikaa Uotia kohtelee hän hyvin äitepuolisesti; sanotaan antavan
hänelle selkäänki, niinkuin olisi hän lapsi ja ei iso, täysikasvoinen
mies. Uoti kärsii sen sentään, ehkä hänkin on jo näyttänyt merkin
jättivoimasta. Kerran, kun tuli sepälle kyläksi, löysi hän siellä yhden
talonpojan, kauppailevan hevoista. Kehuakseen tavaraansa, sanoi
talonpoika: 'Elukka on oivallinen; se kestää siinä kuin kolme muuta
hevoista!'
"'Ohhoh!' huusi Uoti niin ankarin äänin, että talonpoika peräytyi ja
oli vähillä langeta lysyyn.
"'Ohhoh!' sanoi Uoti, 'tahdotko panna elukan tuosta täyttä hintaa
vastaan rahassa, niin lyön vetoa, että kolmin taakoin kannan vaunut,
hernesäkit ja kaikki tuonne kauas kapakkaan!'
"'Mene hiiteen!' vastasi talonpoika.
"Hevoinen riisuttiin. Uoti otti ensin hernesäkit, tyhjensi ne yhteen
isoon pakkaloimeen ja kantoi kaikki tyyni kapakkaan; sitte kantoi hän
vaunuvaljaat -- lopuksi neljä suurta pyörää, kaksi kummallakin
olkapäällänsä. Vihdoin kysyi hän hämmästyneeltä talonpojalta: 'No!
eikös kaakki ole minun?'
"Sitte sen on Uoti saanut ison arvon väkevyydestänsä ja kutsutaan
kempiksi. Uotin isä on sangen ylpeä, ja pojan arvo ilahuttaa häntä;
mutta kavahtaen pahaa vaimoansa, ole hän ei sitä malttavanansa.
"Meidän akkunasta täältä näemme, tuolla toisella puolen polkua,
vähäisen huoneen. Siellä asuu Kello-Taavetti, niin kutsuttu siitä, että
tekee seinäkello-päällisiä. Hän on yksi vähimmän voivista pitäjäässä,
mutta oikea kunnonmies. Hänen kynttilänsä on usein viimeksi sammuva
kylässä, sillä hän on ahkera työssänsä ja ahkera raamatun lukemisessa.
Hän on seitsemäntoista kertaa läpi lukenut raamatun kannesta kanteen.
Hänen pipliansa -- jota kerran tapasin saada katsella -- näyttääki
sangen erinomaiselta -- taitaisipa sanoa rikki murennetulta. Sillä se
on maltettava, että Taavetti lukeissansa noudattaa neljin sormin
puustaveita. Puhutaan Kello-Taavetin olleen nuoruudessa erinomaisen
iloisen ja rakastetun kaunisten laulujensa tähden...
"Taavetin vaimo on yksi noista erinomaisista luonnoista, jotka kaiken
ikänsä puoleksi makaavat! He käyvät ympäri, tekevät askareensa oikein,
vaan eivät muuten osoita yhtään liikutuksia, ilosta enempää kuin
murheestakaan. Lisäksi sen on vaimoraukka viime vuosina tullut melkein
perin kuuroksi. Hänellä on ollut viisi tytärtä. Neljä ovat seuranneet
ulosmatkustajia Amerikaan. He ovat jo naimisessa ja kirjoittaneet
perään vanhempiansa, mutta Taavetti, vaikka kuinka köyhä, pitää kiini
vanhasta maasta...
"Taavetin nuorin tytär, Martina, oli aina isänsä kopeus ja ilo; sillä
hän istui ensimmäisnä kyläkoulussa. Sinä et taida etees asettaa kuinka
senkaltainen lapsi kylässä arvoitetaan -- erittäinki jos on tyttö.
Hänelle osoitetaan kaikellainen kunnioitus. Martina oliki siivo ja
kaunis lapsi. Hän oleskeli usein täällä kotona meillä; sillä mieheni
piti paljon lapsesta. Hän oli täyttänyt viisitoista, kun laskettiin
ripille, ja jotakuta kauneempaa olen harvoin nähnyt, kuin koska hän
yksinkertaisessa, mutta siistissä vaatetuksessansa edes astui alttarin
liinalle. Joku päivä jälkeen tapasi mieheni kohdata Martinan ulkona
kedolla. Hän sanoi olevansa sitte lukuajan päädyttyä kuin pois ajettu
vanhempain kodosta. Lapsi raukka! hän tuliki pian kodosta mailmaan
pakoitetuksi! Ollut ei muuta kuin kuudentoista, koska hän meni
Siltalaan palvelukseen. Pentinpojat antavat hyvän palkan, sentään ei
ole heillä yksikään palkollinen pysynyt kauempaa kuin yhden vuoden.
Martina oli siellä kuitenki kaksi kokonaista vuotta..."
Äkkiä keskeytettiin kirkkoherran rouva kertomuksestansa, edespäin
pitkäänsä, läpi kylän kulkevalta kilinältä.
"Mikä se on?" kysyi Edvard.
"Rengit Helje-myllyltä jauho- ja riista-säkkinensä. Olisin kernaasti
jollakulla rengeistä lähettänyt muutaman sanan; se on nyt kuitenki
myöhäistä."
Kirkkoherran rouva syventyi taas ajatuksiinsa; viimein herätti hänen
niistä veli, joka kiivaasti kehoitti häntä pitkittämään kertomustansa.
Kirkkoherran rouva alkoi taas.