Sointo keskeytetty, vaan ei häiritty.
Samana hetkenä, jona lapsi vähäisessä kammiossa oli häirinnyt äiden
unen, istui pappilassa kolme henkeä pyöreän pöydän ympäri salissa.
Siellä tuntui lämpöiseltä ja hupaiselta sisällä; lamppu pöydällä antoi
suloisen valon, totto-valkean ääressä kihisi muutamia omenia,
paistumassa, ja vesi vyöryi teekattilassa. Pöydän ympäri istuivat
kirkkoherran rouva, hänen nuorin veljensä, maanviljeliä, ja kirkkoherra
itse. Vaikka muuten erinomaisen kohtuullinen, näkyi kirkkoherra nyt,
suoverinsa kunniaksi, juovan lasin karvaampaa, jaa, seuruun vuoksi
polttelevanki. Kirkkoherra silmäili näkyvällä mielisuosiolla
suoveriansa, ja rouva vilkasi tuo tuostakin ylös neulomukseltansa,
jotta sisällisellä lempeydellä ikäänkuin paremmin mielehensä painaa
veljen ja puolison rakastetut muodot.
"Siinä sinä teit oikein," kertoi kirkkoherra, ja hänen hienoinen,
soikeain kasvojensa ylitse, kauniilla suulla, sinisillä silmillä ja
korkealla, kupuralla otsalla loisti vielä selkeämpi näky sisällisestä
mielisuosiosta, kuin tavallisesti. "Siinä sinä teit oikein, ettäs otit
aikaa ja tulit meille, mutta," lisäsi hän hymyten, silmätessään pyssyä,
ovensuu-nurkassa seisovaa, "sinun ampu-asees, luulen, ei tuota sinulle
paljoa täälläpäin, ellet onnistu tavata sitä sutta, joka nykyjään
tienoilla temmeltää."
"Minä en ole tullut ainoasti tervehtämään eli metsästämään," vastasi se
nuorimies raikkaalla, heleällä äänellä, "minä toivoisin myös panna
sydämellenne vanhempain pyynnön, että peräyttäisitte hakemuksenne
Salomaan seurakuntaan, ja odottaisitte siksikun avonaisuus ilmestyy
pääkaupungista."
"Pääkaupunkiin", vastasi kirkkoherra, "en tahdo milläkulla, ehkä kuinka
halajaisin asua läsnä rakastetun vaimoni vanhempia. Käytöstapa
pääkaupungissa ei kelpaa minulle. Se väärä vapamielisyys, kaikkiin
suostuva, on minulle yhtä inhoittava, kuin tuo teeskelty omantunnon
helleys, joka lakkaamatta etsii uusia lääke-pilettiä kipeän laumansa
hoidossa. Minun mielestäni pitää kasvettaman ylös ja vanhennuttaman
niiden ihmisten keralla, joissa jotakin toivotaan vaikuttaa. Minä siis
en harrasta muuttelemisia -- enkä olisikaan täältä pois hakenut, ellen
olisi ruvennut havaitsemaan itseäni liian vanhaksi seikkoihin tässä
seurakunnassa. Muuten tunnen itseni syvästi liikutetuksi raakuudesta
ja aivotusta vääryydestä, jota luultavasti en voi estää. Mutta,
ruvetkaamme nyt laulamaan!"
Hän nousi ylös ja, istuivat pianolle, alkoi alkusoiton lempinuottiinsa,
jolla rouva ja veli harjaantunehin äänin sitte kahden ynnä lauloivat:
Onni, murhe tasatkaamme.
Oli kuin olisivat ystävät pusertaneet toinen toisensa kättä ja
syleilleet toinen toistansa, yhä sen alla kuin ne molemmat äänet
sointuvasti hengittivät nuottia helläsydämellistä.
Jo laulaessa oltiin kuulevinansa piiskan-näpäyksiä ulkoa. Nyt laulun
tauottua antoi uusi piiskan-näpäys itsensä selvästi kuulua ulkona
asuinhuoneen edustalla. Kirkkoherran rouva aukasi akkunan ja huusi
ulos yön synkeydessä: "onko siellä kukaan?"
"Juu, juu mutta!" vastasi karkea miehenääni.
Laulusta lämmittynyt kirkkoherran rouva sulki äkkiä akkunan kylmältä
yö-ilmalta. Nuori maanviljeliä tahtoi nyt mennä ulos katsomaan kuka se
oli; mutta peräänajatteleva sisär ei suvainnut sitä, sillä velikin oli
hiessä. Rouva lähetti siis yhden piian sinne alas ja vaikeroitsi sillä
välillä siitä, että miehensä, kukatiesi vielä samana yönä vilussa ja
pimeydessä, täytyi ulos retkille ja matkoille.
Piika palasi pian ja kertoi, että reki oli Siltalasta ja että kova äite
Pentinpoika pyytää herra kirkkoherraa kohta luoksensa tulemaan.
"Onko se Uoti Pentinpoika eli joen renki?" kysyi kirkkoherra.
"Renki se on."
"Anna hänen tulla ylös ja saada jotakin lämmintä, siksikun kerkeän
tulla valmiiksi!"
Kirkkoherran rouva rukoili ja pyysi miestänsä, ettei tänä yönä antauisi
hengenvaaraan, kulkemaan sitä pitkää ja vaivalloista matkaa Siltalaan.
"Jos lääkäri -- vastasi kirkkoherra -- on tullut kutsutuksi sairaan
tykö, saako hän kysellä ilmaa ja tuulta? Kuinka paljon vähemmän sitte
pappi!"
Renki tuli nyt sisään; kirkkoherra antoi hänelle lämpymän lasin ja
kysyi: "onko nyt äite Pentinpojan laita niin kova?"
"Oh, suita ei niin vaarallista olla. Hän voi hyvin vielä haukkua ja
sadatella."
Kirkkoherran rouva pyysi vielä miestänsä taivuttavilla sanoilla
viivyttämään menonsa aamupuoleen. Näkyi kuitenki kyllä tietävän,
ettei vastustuksensa mitään auttaisi; sillä näitä puhuessansa laski
hän konjakkia yhteen ylipunottuun pulloon, otti naulasta ison
lammasnahka-turkin ja pisti pullon sen taskuun.
Nuori maanviljeliä tahtoi seurata suoveria, mutta tämä kielsi ja sanoi
ovella: "jää sinä kotiin ja käy levolles aikanansa! Älä mene ulos,
äänes vaan sortuu, ja minä tahtoisin pyhinä kuulla sinun laulavan
kahden vaimoni kanssa. Sitä kaunista nuottia, jota äsken lauloimme; sen
pitää seuraaman minua tiellä".
Veli ja sisär seurasivat häntä kuitenkin alas pihalle, ja
viimeksimainittu, käärivä villavaipan ympäri kirkkoherran jalkoja,
sanoi tytymättömin äänin rengille: "Miksi otitte rekeä ja ette oikeata
pyörtävää vaunua?"
"Siellä ylhäällä ylimaassa on meillä paljon lunta."
[Saksanmaalla, missä asiat kuvataan tapahtuneiksi, lankee etenki jo
joulun aikaan korkeimmille vuorille lunta, vaan alamaat, ehkä
jäävuoretkin, ovat kauemmin paljaat. Suom. muist.]
"Jaa, niin on laitanne siellä ylhäällä Siltalassa; ette huoli kuinka
muualla on, vaikka tolkuttais itsensä turmiolle routaisella tiellä. Aja
nyt kuitenki kauniisti Pekkolaan! Varo itseäs, Ottoni, nouse reestä
Kermu-rinteessä! Ei vaan, istu paikalla, muuten taitaisit itses
kylmetyttää! -- Jumala varjelkoon teitä!"
"Hyvää yötä!" kuului hymisevästi vastaukseksi kirkkoherralta, missä hän
istui reessä turkinkaulus ylöskäännetty ja pää hyvin turvattu. Nyt
lähdettiin, ja kauan kuului ajokalu kirkuvan ja kolkkuvan routaisella
tiellä.
Veli ja sisär palasivat taas arkiosaliin.
"Minä en taida selittää sinulle, kuinka paljon minua ilahuttaa nähdä ja
kuulla sinun miestäs," sanoi veli sisärellensä. "Minä uskon melkein,
jota vanhemmaksi sinun miehes tulee, sitä paremmin ja enemmän jaloksi
muuttuu hänen rikas luontonsa!"
Kirkkoherran rouva nyökkäsi ja vastasi: "jaa, kyllä sinä rakastat minun
Ottoani, mutta et sentään taida etees-asettaa hänen sielunsa puhtautta
ja hyvyyttä. Sanokaat vaan ihmiset, ettei minun mieheni ole kyllin
kirkollinen; minä väitän hänen itse olevan kirkon! Hänestä tulee
jumaliseksi; tuskin ei tarvitse hän muuta kuin olla paikalla ja antaa
hyvät luonnonlahjansa vapaasti vaikuttaa; siveytensä, väsymätön
rakkautensa ja taipumaton rehellisyytensä, kaikki tekevät, että ihmiset
kaikki tarvitsevat ainoasti nähdä hänen, tullaksensa jumalisiksi ja
hyviksi. Senkaltainen on saarnoissansaki, niissä on jokainen sana
ytimellinen, sillä ne käyvät sielusta. Miehelläni on myös menestys:
ilkeys ja raakuus häpeevät hänen edessänsä ja täytyvät välttää. Ennen
karvasteli minua usein se ajatus, että mieheni korkealla ja vienolla
sivistyksellänsä oli vaadittu ikäänsä kuluttamaan raakain talonpoikien
keskellä; sittemmin olen oppinut havaitsemaan, korkeimman sivistyksen,
yksinkertaisen niinkuin raamatun, juuri täällä olevan oikealla
paikallansa."
Vaikea on päättää, kuinka jos se ihailus, millä sisär puhui, oli
suurempi kuin se, millä veli kuulteli häntä, niinkuin se on vaikea
sanoa, kuinka jos yhdelle hyvälle sydämelle ihastus katsella toisen
täyttä onnea on yhtä suuri, vähempi eli kukatiesi suurempi kuin itse
nautinto. Sillä kaikilla hyvillä ihmisillä on se onnellisuuden tunto
yhteinen, että taitavat lähimmäisessä löytää ja arvossa pitää sydämen,
joka on hyvä, puhdas ja ihmiskerno.
"Mitä tiedän missä hän nyt on", jatkoi kirkkoherran rouva, tirkistellen
eteensä, kuin olisi nähnyt sen; "nyt on hän isolla myrttipensaalla, ja
nyt he poikkeevat Pekkolassa; siellä käy aina tuuli. Kääräise hyvin
itses, Ottoni! Minä uskon vielä, sinun onnistuvan särkeä äite
Pentinpojan jäykän mielen, jaa, minä uskon sen, sillä sinulla on iso
voima! jaa, minä uskon, sinä vielä saat yhteen vihkiä Uotin ja
Martinan, -- ja silloin tahdomme mieluisesti jäädä paikallemme tähän
seurakuntaan."
Veli rohkeni tuskin keskeyttää innostunutta sisärtä, lopulta kysyi hän
sentään: "Mitä on oikein sanomista tuosta äite Pentinpojasta, ja keitä
sinä tarkoitat Uotilla ja Martinalla?" -- "No hyvä!" vastasi
kirkkoherran rouva, "istu tähän, niin tahdon kertoa sen sinulle. Minä
en kuitenkaan saisi unta ennen, kuin tiedän että mieheni on
onnellisesti pääsnyt katon alle."