Eikö jo päivä?
"Äite, eikö jo päivä?" kysyi lapsi nousten ylös vuoteella.
"Ei, ei vielä hetkeen. Mitä se on? -- ole hiljan ja makaa!"
Lapsi makasi ääneti vähän aikaa, ja kysyi taas äänehköön: "Äite, eikö
vieläkään päivä?"
"Entä mitä, Juoseppi? Ole nyt hiljan! Anna minun maata ja makaa itse!
Rukoile vielä kerran, niin kyllä uni tullee!"
Äite luki edellä vielä kerran lapselle sen ehtoorukouksen, sanoen sitte
päätökseksi: "Hyvää yötä, nyt!"
Lapsi makasi ääneti ison aikaa. Mutta kuulten äiden kääntäivän
vuoteellansa, huusi hän äänehköön:
"Äite!"
Ei saanut vastausta.
"Äite, äite!"
"Mikä nyt on? Mitä tahdot?"
"Äite, eiköhän ole jo päivä?"
"Sinä olet vallaton poika, sangen vallaton. Etkö taida suoda minulle
yörauhaa? Minä olen kovin väsyksissä, ollut kolmin ottein metsässä
tänään. Herätät minut vielä kerta, niin saan luvan käydä vitsan
metsästä, ja sen teenki mielelläni. Hyvää yötä nyt! Makaa makeasti!
Kuules, kello tornissa lyö kaksitoista."
Lapsi huokasi vielä kerran syvästi ja sanoi: "Hyvää yötä huomeneen
asti!" kätkevä sitte hiljaa päänsä tyynyihin. -- Se oli vähäinen pimeä
kammio, ullakolla, missä tämä kanssapuhe pidettiin. Ruudut pikkaisen
akkunan olivat jäässä, jotta kuun kirkas valo ulkoa ei taitanut
tunkeuta sisään. Äite nousi nyt ylös ja kumartui lapseen. Poika makasi
levollisesti ja syvästi, itse saattanut ei äite maata, ehkä kuinka
nopeasti olisi rientänyt takaisin vuoteellensa ja kokenut ummistaa
silmänsä. Äänehköön saneli hän itsellensä:
"Veisikö hän myös kotiin minun aviopuolisona -- sen uskon kuitenki,
kaiketinki, hän ei taida muka muuta, hänen täytyy -- veisikö hän myös
kotiin minun, -- kuinka paljon eikö hän kuitenkin ole rikkonut sekä
minua että lastani kohtaan? Vuodet eivät palaja! Ah, joka saisi elää ne
uudestansa, ja paremmin! Jos kerran on horjahtanut, niin saa sitte
kantaa kuormansa elinkauden, ei kukaan sitä purkaa. Olleeko tosi, mitä
ihmiset sanovat, että nuorena olin niin iloinen? Mutta mitä se
merkinnee, että lapsi kolmasti kysyi: eikö jo päivä? Mitä tuonee päivä
myötänsä? -- Ah, Uoti! Uoti! Etpä tiedä, mitä täydyn kärsiä, jos
tietäisit, et sinäkään saisi maata..."
Virta, pytingin takana juokseva, oli jäässä, mutta yön hiljaisuudessa
kuului veden kohina jääpeitteen alta.
Unettoman ajatukset seurasivat virran juoksua ylöspäin ja niinkuin
virta, juostuansa laaksot ja rotkot, seisahtuu Helje-myllyllä, siksikun
heti pauhaten putoo isolle vesipyörälle, niin pauhasivat ja pyörsivät
unettomankin ajatukset yön synkeydessä. Siellä myllytuvassa asui se
häijy neito, johon Uotin vanhemmat ovat luoneet silmänsä. Myllärin
tytär Elsa on aina kuulunut olevan hyvä neito, ja kuitenki taisi hän
käyttäitä niin häijysti... Mitäs tahdot myllärin Elsasta? Hän on
sinulle viaton. Mutta hän -- Uoti!... Unettoman kädet pusertuivat
yhteen ja äänehköön sanoi hän hammas-salveesta:
"Taitaisiko hän osottaita uskottomaksi! Ei, hän ei taida; jos
taitaisiki, niin minä en sitä kärsisi; minä menen sinne, kirkkoon,
Juoseppini kanssa. Kuitenkin, ei! Minä en ota poikaa mukaani; minä
menen yksin sinne; minä huudan kovasti: minä en salli sitä, minä olen
hänen morsiamensa! ja niin tahdon nähdä, jos joku pappi tohtii hänen
sitoa toiseen."
Virta juoksee taas tyyneesti ja hiljaa laakson tienoita. Muin siellä,
muin täällä seisoo rannalla lehtipuu, mutta tuolla ja missä vuorilla
kohoaa ylös tihku ja pitkärunkoinen hakometsä. Kohta putoo taas virta
yli kivien rotkoihin; kohiseva ja nopea on juoksu. Tuossa näemme yhden
merkki-kiven! "Nyt olemme jo kotona!" niin sanoi kerran Uoti tällä
paikalla, josta kuitenki vielä oli hetki matkaa Siltalaan, missä Uoti
Pentinpojan rikkaat vanhemmat asuivat. Se oli kaunis kesäpäivä -- eilen
oli jylistänyt ja salahmoinnut, jotta taidettiin uskoa ettei yhtään
puuta metsässä ollut jäänynnä pystyyn. -- Jaa, niin se on täällä
ylhäällä, niin ulkona metsässä, niin sisällä huoneessa -- usein on ryty
ja melske, niinkuin särkyisi kaikki -- ja päivänä sen perään on kuin ei
olisi mitään tapahtunut. Kaunis oli kesäpäivä silloin; kaikissa
noroissa juoksi vesi ja purot kiiruhtivat edespäin surinalla, niinkuin
tieten, elettävänä heillä olevan ainoasti yhden päivän -- ja päivänä
jälkeen olevansa kuin eivät olleetkaan olisi. Linnut laulavat, ja
neito, purolla sotkuva, täytyy myös laulaa; miksi ei hän laulaisi? on
niin nuori vielä ja murheeton! Hän taitaa monta laulua, opituita
isältä, joka niin somasti ja hyvin ymmärtää laulaa. Tuolla tulee useita
miehiä myötä virtaa, sillä siinä on tarpeeksi vettä, hirsiä lautata.
Katso, mikä sukkeluus! Tuossa tulee Uoti Pentinpoika, seisoen aarniolla
puurungolla; runko käännäksen ympäri, mutta Uoti on tottunut, hän pysyy
paikallansa ja pystyssä. Ja koska hän pääsee neidon kohdalle, laskee
hän hirren menemään; itse lujittaa hän airon virran pohjaan, kohoaa
sillä -- ja yksin hyvin harppauksin hoippaa hän rannalle. Neito nauraa,
nähdessänsä miehen väkevän, isoin vesisaappahin, häälyvän ilmassa;
mutta sydän vapisee koska mies äkkiä seisoo edessänsä.
"Minä olen jo aikaa tahtonut sanon sinulle, kiitoksia" -- virkkaa Uoti.
"Mistä sitte?"
"Siitä ettäs kestät äiteni tykönä!"
"Minä palvelen, saan palkkani ja täydyn jotakin sentähden kestää. Sinun
äites, hänen on itse vaikea. Hän riitelee meidän kaikkien Herramme
kanssa, että hän sallei veljes kuoliaaksi lyötää hakkauksen alla
metsässä. Ämmä marisee Jumalaa ja koko mailmaa, ja siitä on hänellä
itsellä pahin vaikeus."
Uoti katsoi neitoa suurin silmin. Änköittäen sanoi hän: -- "Sinä --
sinä olet -- sinä ..." Hänen nytkähytti kasvoissa; mutta juurikun aikoi
pitkittää, kohotti hän keksin ja huusi: "Ettekö tahdo kulkea! pois te!"
Hän juoksee nyt jokeen, jotta vesi präiskyy kauas ympäri, ja hirret,
yhteen rannan kierteesen päällyksyttäisin kokountuneet, syöksee hän
taas väkevällä väellä ulos virran juovaan.
Martina katselee hämmästyksin hänen menoansa. Mitä tapahtuu Uotille?
Hän katoo; neito kuulee hänen alaspäin virtaa huutelevan toisten
lautta-miehien kanssa; senjälkeen tulee taas äänettömyys.
Monena viikkona ei puhu Uoti sanaakaan Martinalle, hän tuskin
tervehtääkään. -- Syksypuoleen syövät lehmät sonnin kanssa niitulla.
Martina käy ohi niitun, alas mäkeä, vettä noutamaan lähteestä toiselta
puolen; silloin näkee Martina, sonnin äkkiä kohottavan päänsä ja
rupeevan juoksemaan. Näkyy kauniilta, kun raskas eläin hyppien juoksee
lähespäin; mutta paimenpoika huutaa peljästyksestä: "varo Martina,
sonni tahtoo puskea!"
Martina parkasee, kääntyy takaisin ja juoksee; mutta lankee. Hän kuulee
jo sonnin nuhkimisen, kohta sen jälkeen kuuluu sen mylvinäki pitkin
maata. Uoti on rientänyt paikalle, tarttunut sonnin sarviin ja pitänyt
pään alaspäin taivutettuna, siksikun toiset miehet ovat ynnä apuun
päässeet.
Martina on pelastettu, ja Uoti sanoo ainoasti: "Toisten, kun tulet
kulkemaan ohi niitun, niin älä ota päähäs tuota punaista vaatetta!"
Uoti on verinen, ja Martina kysyy: "Jumalan nimessä, eihän ole sonni
vahingoittanut sinua?"
"Älä huuda! ei se mitään ole; sonnin juoksi vähän verta kuonosta, ja
siitä olen saanut minäki päälleni. Mene nyt ja nouda vettä!" Sitte
kääntyi hän pois ja meni vähään lammikkoon pesemään itsensä.
Vasta siellä alhaalla lähteellä havaitsi Martina koko vaaran tästä
seikasta; hän ymmärsi nyt, missä vaarassa oli pyörinyt ja kuinka
Uoti oli hänen pelastanut. Hän itki, ja kyyneleet vuosivat myös
kiitollisuudesta ja ihailemisesta sitä väkevää, hyväsydämellistä miestä
kohtaan. Päivällisaterialla kuuli hän Uotin äiden, toruen, sanovan
pojallensa: "Sinä mar olet yksinkertaisin, hyödyttömin itikka mailmassa;
heittäyt hengenvaaraan, pelastaakses semmoisen tytön henkeä."
"Enpä tee niin enään," vastasi Uoti.
"Uskon kyllä sen," sanoi isä, leveästi nauraen. "Sitä et mar tee'kään
toista kertaa: seisahduttaa sonnin sarvista ja päästä itse hengissä se
on urostyö, josta koko pitäjä, luulen, saa pakista."
Uoti tervehti siitä hetkestä ystävällisesti Martinaa, vaan ei muuten
puhellut mitään hänen kanssansa. Hän näkyi ainoasti tytyväiseksi siitä,
että neito oli antanut hänelle tilaisuuden osoittaa varman näytteen
siitä väkevyydestä, kuin on tehnyt Siltalan isännät mainittaviksi koko
paikkakunnassa.
Yksi päivä seuraa toista! Vielä kerran seisoo Martina puron rannalla,
ja äkkiä näkee hän Uotin kookkaan muodon edessänsä.
"Voitko hyvin?" kysyi hän tervehdykseksi. "En!" -- tuli vastaukseksi --
"minä tunnen vielä jäsenissäni kauhun silloiselta, ja sinua tulee minun
kiittää hengestäni, niin kauan kuin minä"...
"Ei kestä puhua semmoista. Sonni ei ole oikeasti vihainen. Ei mikään
eläin ole vihainen, ei hevoinen, sonni eikä koira, ellei niitä ensin
härsytetä ja peljätetä... Mutta puhuakseni toista niin ... niinkuin nyt
on asia, niin ymmärrät kyllä, että minä tahtoisin sinulle sanoa,
kuinka"...
Hän ei taitanut puhua paljoa, mutta hänen silmäinsä katsannossa, jonka
heitti neitoon laskiessansa kätensä hänen olkapäällensä -- siinä
katsannossa makasi sorrettu, syvä, sisällinen helleys. Hän suuta antoi
hänen silloin ensi kerran; ja kukaan ei olisi uskonut Uotin taitavan
olla niin lempeän ja ystävällisen. Kuitenki tekee kipeätä, koska
tarttuu hänen kaulaansa; Uoti ei ymmärrä sen tuntuvan kovalta; ja
nauraaki somasti, koska Martina häntä siitä soimaa. Hän pyytää neitoa
siis: "opeta sinä minua kuinka sen tekisin paremmin ja herkemmin! Asetu
nyt tuohon puun pölkylle. Niin, jaa!"
Ja koska Martina nyt kiertää käsivartensa hänen kaulallensa, kantaa hän
häntä ympäri niinkuin vähäistä lasta, ja kuitenkin on neito itse sekä
suuri että kelvollinen.
He seisovat nyt rinnatuksin tammen alla, ja Martina katsoo ylöspäin
lehtien keskitse, joihin auringon säteet vinoon lankeevat.
"Katso, tuommoista kaunista puuta!" sanoo hän.
"Ei suurin kelpaa", vastaa Uoti, "siinä on enimmiten oksia, ei sen
pahempi runkoa lainkaan."
"En minä niin ajattele. Katsoa vaan, kuinka se nyt välkkyy kullalta ja
vehreältä!"
"On oikein, puu on kaunis," sanoo Uoti, ja hänen silmänsä ovat niin
lempeät, ja hänen vaurailla kasvoillansa leikitsevät väriseväiset
auringon säteet. Ensi kerran näkyi hän oivaltavan, että puussa
taidetaan muutaki katsella, ei ainoasti sen rakennusaineeksi
kelvollisuutta.
Niin usein kuin Martina on ajatellut tätä hänen katsantoansa ylöspäin
puuhun, on hän aina luullut kuin loistaisi se sama auringon säde
ikuisesti ja ei koskaan sammuisi.
Tarttuen Martinaa käteen niinkuin vannoaksensa, sanoi Uoti: "puun annan
minä seisoa sijallansa; sitä ei saa kukaan kantaa. Puu, sinä tulet myös
häihin! Eli ei, seiso sijallas, saat kuulla kaunista hääsoitantoa. --
Martina, lahjoita minulle jotakin."
"Minä olen köyhä, ei minulla mitään!"
"Ompa sinulla! minä näen jotakin, jonka tahtoisin saada. Tuon kiini
neulotun rintatikan tuossa nimines; anna se minulle."
"Mieluisesti minun sydämeniki tahdon niin antaa sinulle!" Sen sanoen,
ratkasi hän ulos paidasta sen hienomman rintatikan ja antoi sen
Uotille.
"Minä en anna sinulle mitään, sanoi hän, mutta katso ympärilles, niin
pitkälle kuin näet, kaikki ovat sinun!"
Tästä puheesta, kuinka rikas Uoti oli, ja kuinka köyhä Martina, tahtoi
murhe voittaa neidon; mutta Uoti piti häntä kädestä, ja silloin ei
mikään mailmassa ollut väkevämpi.
Se oli voittoisa, raivokas, kaiken unohtava rakkaus, kuin oli vallannut
heidät molemmat. Pian seurasi sekä kurjuus että murhe.
Uoti lähetettiin ensi kerran eläessänsä hirtten asioissa pääkaupunkiin
-- ja hänen poisollessansa ajettiin Martina häpiällä ja pilkalla pois
huonekunnasta...
Senkaltaiset olivat edesmenneet kuvat, onnelliset ja surkeat; ne
vaelsivat taas ohi Martinan silmäin, missä hän unettomana makasi
vähäisessä kammiossa, ullakolla.
Hän kätki silmänsä pään-alusiin. Kukko lauloi nyt kylässä merkiksi,
että puoliyö oli ohitse.
"Se on Lauri Pietarinpojan kukko, kun niin lauloi. Lauri on hankkinut
itsellensä yhden noista ulkomaalaisista kukoista. Kuinka leveästi ja
karkeasti se lauloi; hauskemmalta kuuluu meidän kotomaalaisilta. Lauri
on kuitenki hyvä ihminen, ja lasta kohtaan on hän niin sydämellisesti
hyvä ja herttainen. Hän tarkoitti kai hyvää sanoessansa minulle:
'Martina, minun silmissäni olet sinä leski, ja oiva leski päälliseksi!'
-- Jaa, mutta minun mieheni elää kuitenki! -- Minun tulee surkea sinua,
Lauri! mutta en taida -- en, en"...
Lepoa saamatta, odotti Martina päivää. Usein tuntui kuin olisi uni
tahtonut armahtaa häntä; mutta tuskin oli hän sulkenut silmänsä, kuin
taas vavahti horrosta. Hän oli kuulevanansa sen raivon äite Pentinpojan
ja näkevänänsä hänen kolkat, pilkkaavaiset kasvonsa -- ja äänehköön
sanoi Martina itsellensä: "eikö jo päivä?"