-- Mihin seuraan olette vienyt minut?
-- Naineiden ihmisten seuraan.
-- Mutta ei vihittyjen?
-- Teidän tätinne oli naimisissa, mutta ei vihitty.
-- Tätini?
-- Niin, sillä hän oli siviiliavioliitossa. Vihkiminen on myöhäinen
keksintö, joka tuli tavaksi vasta neljännellä vuosisadalla,
pakolliseksi neljännentoista jälkeen, ja vapaaehtoiseksi
vallankumouksen aikana.
Blanche mietti.
-- He asuvat siis yhdessä?
-- Eivät -- sanoi Emile. -- Ei tarvitse rakastavain asua samoissa
huoneissa, kuluttaa samoja huonekaluja eikä syödä samoilta
lautasilta. Siviililakikaan ei sitä vaadi.
-- Te puolustatte pahetta?
-- Sitä pahetta, ystäväni, joka on tuottanut teidät, minut ja meidät
kaikki mailmaan, sitä pahetta, jolle pappi vihkimisessä pyytää
jumalan siunausta, sitä pahetta, jonka seurauksia nuorten vanhemmat
ikävöiden odottavat, ja jonka seuraukset ovat ihmisen korkein ilo,
niin sitä!
-- Te puhutte niin omituisesti! -- sanoi Blanche.
-- Mutta oikeassa olette!
He astelivat vaieten edelleen, ja olivat pian kaupungissa.
-- Mitä täti nyt sanoo? -- sanoi Blanche. -- En pääse siitä
ajatuksesta, että on kunniatonta ottaa hänen leipäänsä täyttämättä
sopimusta.
-- Hänen leipäänsä? Mistä hän on sen saanut? Onko hän sen työllään
koonnut? Ei, hän ei ole koskaan tehnyt työtä. Hän on perinyt sen
isältään, kauppiaalta, joka sai tuloja tarjonnasta ja kysynnästä s.o.
toisten puutteesta.
-- Toisten puutteesta?
-- Tietysti. Kun viljaa on kyllin s.o. puutetta ei ole, laskee hinta;
kun puute tulee s.o. kun kysyntä on suuri, nousee hinta. Itsestäänkö?
Ei, vaan kauppias kohottaa hintaa ja käyttää hyväkseen ihmisten
hätää. Tämä on kaunis laki, taloudellinen laki! Tukkukauppias
määrää 1,200 fr. apulaisen palkkaamiseen. Hän ilmottaa paikan
haettavaksi. Jos siihen on vain yksi hakija, maksaa hän 1,200 fr.,
sillä hän pelkää muuten jäävänsä ilman. Jos on kaksikymmentä hakijaa,
niin tarjoo hän 1,000 fr., jos taas hakijoita on viisikymmentä,
antaa hän 500 fr. Hän yksinkertaisesti käyttää hyväkseen toisten
puutteenalaista asemaa. Kuka on säätänyt sen lain? Juuri sen lain
perustalla on teidän tätinne sattunut saamaan korkoja! Kuinka monen
puute onkaan ollut kokoamassa näitä korkoja, kuinka monen nälkä
ja kärsimykset! Nyt on teidän hyvitettävä nämät isäin pahat teot
palvelemalla kärsivää ihmiskuntaa -- korvausta vastaan tietysti.
Te määräätte gentianaa vatsatautiin, jonka ovat aiheuttaneet
epäsäännölliset ateriat, ja otatte 4 fr. sairaalta, ja apteekkari,
teidän liittolaisenne, ottaa francin kasvista, jota ilmaseksi kasvaa
mäillä, ja puoli fr. pullosta, sillä lasitehtaan on myös pysyttävä
pystyssä. Kaunis elintehtävä on siis edessänne! Sen sijaan että
antaisitte 6 fr. köyhälle lihan ostoon, otatte 6 fr. siitä, että
hänen on ostettava apteekkarin etuoikeutettua gentianaa, joka ei
ravitse, ja jota sairas voisi itse poimia, jos hiukankin tuntisi
sairaanhoitoa! Mikä jalo elintehtävä -- harjottaa laillista humpuukia!
-- Mutta tehän revitte tulevaisuuteni hajalle! Sanokaa toki, miksi
venakot sitten rupeavat lääkäreiksi?
-- Paljastaakseen sen surkeuden; saadakseen nähdä nuo väärät kortit,
ottaakseen selville eivätkö sairauksien syyt ole köyhyydessä
tai ylellisyydessä, hyveessä tai paheessa, tutkiakseen mitä
mahdollisuuksia on tautien ehkäisemiseksi niiden parantamisen sijaan!
Määrätkää lihaa ja voimakasta olutta verettömille gentianan asemesta,
niin saatte kuulla, mitä he sanovat. -- Mutta nyt olemme kotona!
Tapaamme huomena Schäzlissä? Jatkaaksemme tätä pakinaa?
-- Kyllä -- sanoi Blanche. -- Miksette te voi tulla mukaan seisoa
vierelläni ja puhua puolestani, kun minä nyt valehtelen tädille?
-- Niin, miksen? -- sanoi Emile ja meni.
* * * * *
Seuraavana iltana kävelivät Blanche ja Emile Bauschäzlissä taas ja
kuu loisti yli järven.
-- Mitä on rakkaus? -- kysyi Blanche ja nojautui Emilen käsivarteen.
-- Se on salaisuus, jonka proosallista ratkaisua te ette vielä
siedä kuulla! Me olemme niin valhetta täynnä, että totuus on meille
vastenmielinen.
-- Mutta sanokaa nyt, sanokaa kumminkin, puhumatta soluista!
-- En osaa! -- Sanokaa kuitenkin! Sanokaa mitä se ei ole.
-- Se ei ole kauneutta, sillä te ette ole kaunis; se ei ole neroa,
sillä te olette tuskin terävä; se ei ole hyvettä, sillä käsitykset
siitä asiasta ovat niin epävakaiset; se ei ole tahdon lujuutta, sillä
te olette heikko; se ei ole joukko hyviä ominaisuuksia; se on ilmiö,
ei muuta. Minä rakastan teitä, vaikka ette ole kaunis, ette sukkela,
ette voimakas. Minä rakastan teitä, vaikka järkeni varottaa minua
teistä, minä rakastan teitä, vaikka en ihaile teitä. Minä voin joskus
kuvituksissani antaa teille joukon ominaisuuksia joita teillä ei ole,
mutta -- mutta sitten tulee terävä järkeni ja vetää viivan kaiken
yli, mutta tosiasia pysyy kuitenkin yhtä hyvin -- minä rakastan
sinua, siksi että -- rakastan sinua! Kuvasi on valokuvattuna silmäni
pohjaan, niin etten voi nähdä mitään esinettä näkemättä sitä sinun
kuvasi kautta; kun minä katselen koesiiviläni saosta, näen sinut; kun
katson kelloa, näen sinut osottajain lomassa; kun näen naisen kadulla
muuttuu hän sinuksi! Kun näen sinut itsesi, näen täydellisimmän,
sinun piirteesi muuttuvat säveliksi ja saattavat hermoni (sieluni
kielet, anteeksi!) sopusointuun; sinun käyntisi katseleminen tekee
minut onnelliseksi, ja katseesi juovuttaa minut! Olen miltei varma
siitä, että jos minut nyt lyötäisi kuoliaaksi ja heti suoritettaisi
ruumiinavaus, näkyisi mikroskoopin kautta kuvasi verkkokalvolla,
joka keuhkosolussa, sydämen joka kudoksessa, selkäytimessä; joka
verihiukkanen kuvastelisi sinua ja joka aivo- (anteeksi) solu
toistaisi mikrofoonina sinun ääntäsi, sinä lemmitty!
Hän syleili Blanchea ja puristi häntä lujasti rintaansa vastaan.
Tämän turkiskaulus hipasi pehmeästi hänen suutansa ja hän suuteli
Blanchea otsalle.
-- Meidän on mentävä kihloihin -- sanoi Blanche äkkiä ja työnsi häntä
luotaan.
-- Me olemme kihloissa -- sanoi Emile.
-- Niin, mutta täti...
-- Mitä se häneen kuuluu? Hän ei ole sinun naittajasi.
-- Mutta hän antaa minulle leivän.
-- Se on totta! Ja siksi! Rakkaudelle on muuten kätkeytyminen
ominaista. Tätä nimitetään kainoudeksi. Minusta tuntuu julkealta
näyttää sellaista mitä ei ole nähtävä ja mikä ei koske muita kuin
meitä kahta! Rakastatko minua, Blanche?
-- Minä rakastan sinua! Mutta siksi, että olet minua voimakkaampi,
että annat minulle uusia ajatuksia, siksi että voit minua kantaa
kun väsyn, siksi että sinulla ovat ne ominaisuudet, jotka minulta
puuttuvat.
-- Sinähän olet itsekäs, Blanche! Panettelet itseäsi! Sinä rakastat
minua omanvoiton pyynnöstä. Siksi että saat jotain minulta, että
sinulla on hyötyä, tukea minusta. Onneksi olen köyhä, muutoin
luulisin sinun rakastavan minua rahojen takia.
Blanche oli pahoillaan.
-- Hyi millaista leikkiä sinä lasket -- sanoi hän.
Ja niin he erosivat.
* * * * *
Seuraavana iltana kävelivät he Schäzlissä jälleen. Ja kuu oli
vähenemään päin.
-- Oletko kuullut että edustajakamari on juuri säätämässä lakia
aviottomain lasten perintöoikeudesta? -- alkoi Emile.
-- En, mutta eipä se tule liian aikasin.
-- Liian aikasin ja liian myöhään, kuten kaikkinaiset
puolparannukset. Ajatteles kuinka monta valtaistuimen perijää on
kämpivä esiin, niin monta kruununprinssiä ja prinsessaa! Muuten on
tuo kauniimmin tarkotettua kuin nerokasta. Isyyttä ei voida koskaan
todistaa; äiteydestä vain voi olla varma. Mutta nainen ei ole saanut
ansaitsemisvälineitä käsiinsä, siksi täytyy hänen saada joku mies
orjakseen. Niin on hän tehnyt ikimuistoisista ajoista saakka; mutta
orjuus on aina turmellut orjanomistajaa, siksi on nainen turmeltunut,
itsekäs, ja lähipitäin mahdoton yhteiskuntaan. Hän on pysähtynyt
perheasteelle. Koettamalla nyt vapauttaa miestä itse työtä tekemällä
esiintyy nainen kilpailijana, ja liikatäydet työmarkkinat tulevat
veriseksi leipätaistelun kentäksi, jossa sukupuolet esiintyvät
vihollisina. Tämä hajottaa yhteiskunnan ja kenties edistää kenties
viivyttää uuden yhteiskuntajärjestyksen syntymistä. Uusien
perintölakien säätäminen, kun perintö tulee poistettavaksi, ei ole
mikään edistysaskel. Aviottomain ja aviolasten erotuksen voi vain
uusi yhteiskunta poistaa, kun valtio ottaa kaikki haltuunsa.
Blanche kävi hajamieliseksi ja tahtoi puhuttavaksi muusta. Lumi oli
sulanut, ilma oli märkä ja kävely tuntui ilkeältä; järveltä puhalsi
raaka, kostea tuuli.
-- Ei tämä ole hauskaa, -- sanoi Blanche.
-- Ei, hauskempaa olisi istua lämpimässä huoneessa, jossa olisi matot
lattialla -- sanoi Emile. -- Miten pääsemme siihen saakka?
-- Meidän täytyy mennä kihloihin -- sanoi Blanche.
-- Ja istua sisällä tädin luona puhumassa pahaa miehistä. Emme
koskaan enää saisi puhua mitä ajattelemme, keskenämme, vaan
kohteliaisuudesta olisi keskusteltava hänen kanssaan.
-- Sitten on kai mentävä naimisiin! Emile oli vaiti.
-- Niin, kylläkin -- sanoi hän. -- Meidän on mentävä naimisiin. Emme
me elämänikäämme voi kulkea pimeässä kadulla. Mutta sinun urasi?
-- Se kai ei silti häiriinny?
-- Ehkei. Tai häiritsee se meitä. Herra lähtee ulos aamulla.
Palaa päivällä. Onko rouva kotona? Ei, hän on kaupungilla. Rouva
tulee kotiin iltapäivällä. Onko herra kotona? Herra on toimessa.
Sitten tapaavat he ehkä jonain iltana. Takkavalkea leiskaa, lamppu
luo valoa. Nyt tarinoidaan. Kello soi, rouvan on lähdettävä
sairaskäynnille. Ja sitten ei taas tavata sillä herra nukkuu, kun
rouva tulee kotiin. Siitä tulee piilosilla oloa eikä koskaan oikein
saa tavata toisiaan.
-- Mutta jos minä jätän tämän uran? Ei minulla, suoraan sanoen, ole
mitään halua sille!
-- Niin, sitten saat istua kotona, ja minut tapaat ateriain aikana!
Miten sitten järjestämme asiat?
-- Miksi sinä kysyt? Sinunhan piti vastata, kun minä kysyin.
-- Tulevaisuus vain voi vastata! Tulevaisuus yksin voi antaa
vapautta; nyt olemme kaikki orjia, ja aina yrittäessämme kihnuttaa
kahleitamme poikki saamme rangaistukseksi kovennusta vankeuteemme.
Hyvästi. Kello lyö! Vanginvartijat odottavat.
* * * * *
Zürichissä oli suuri meteli. Polyteknikon edustalla ylioppilasryhmiä
puhelemassa. Kaduilla ja ravintoloissa joukottain ylioppilaita,
kaikki keskustelivat. Venäjän hallitukselta oli yliopiston rehtorille
tullut kirjelmä, jossa käskettiin ilmottamaan ylioppilaille kumpaakin
sukupuolta jotka säännöttömällä elämällään olivat tuottaneet häpeää
kansalleen, mutta tahtoivat pysyä Venäjän kansalaisina, että heidän
oli heti palattava kotimaahan. Sen johdosta oli toimeenpantu tutkimus
ja monta ei-venäläistä ylioppilasta sekotettu juttuun sekä erotettu.
Erotettujen joukossa oli Emile Suchard, töiden opastelija
kemiallisessa laboratoriossa. Tämä teki sitä kiusallisemman
vaikutuksen, kun miehestä yleensä pidettiin ja tiedettiin sekin, että
hän harjotti opintojaan eläen toimensa tuottamalla pikku palkkiolla.
Emile istui aamulla huoneessaan kirjeitä kirjottelemassa. Ei
omaisilleen, sillä semmoisia ei hänellä ollut.
Hänen purtensa oli tuhoutunut. Uusi oli rakennettava. Kun tutkinnot
vielä olivat kesken, oli ainoana keinona hakea paikka jostain
teknillisestä tehtaasta. Mutta mistä?
Ovelta kuului koputus. Sisään astui Blanche. Punasena, itkussa.
-- Tästä saat minut! Täti tietää kaikki! -- sanoi hän ja heittäytyi
itkien sohvalle.
-- Mitä tietää täti? -- vastasi Emile.
-- Kaikki.
-- Että olet ollut venäläisten luona?
-- Niin!
-- Että olemme tavanneet toisiamme puistossa?
-- Niin!
-- Enempää ei hän voi tietää, sillä enempää ei ole tapahtunut. Mitä
teemme?
-- Matkustamme!
-- Mihin?
-- Mihin tahansa.
-- Entä sitten?
-- Menemme naimisiin! Emile oli hetken vaiti.
-- Kuten muutkin -- sanoi hän vihdoin.
-- Ei kuten muut -- vastasi Blanche -- vaan kuten me.
-- Kuten me! Kuinka, kuten me? Kolme mahdollisuutta on: saamme lapsia
ja sinusta tulee lasten piika; emme saa lapsia, ja sinusta tulee
minun piikani.
-- Me emme saa lapsia emmekä pidä kotitaloutta; minä luen lääkäriksi.
-- Millä rahoilla?
Blanche loi katseensa maahan.
-- Totta kyllä -- jatkoi hän -- minun varani ovat lopussa.
-- Minun myös -- sanoi Emile.
Blanchelle, joka ei ollut tuntenut Emilen taloudellista asemaa, oli
tämä ikävä yllätys. Hän oli aina edellyttänyt tällä olevan varoja.
Oli kiusallista kajota talousasioihin nyt. Mutta koko olemassa olohan
riippui tänä hetkenä taloudesta. Hän katsoi Emileen silmin rukoillen
tätä ratkaisemaan kysymyksen. Mutta mies tuijotti lattiaa kohti.
Juuri nyt kun esteet olivat poistuneet, kahleet katkenneet ja heidän
piti heittäytyä toistensa syliin, astui kutsumaton vieras väliin.
Blanche oli tullut tänne jalona, ylevänä mielessään, näyttämään,
mitä oli uhrannut, ja nyt kun heidän sielujensa piti yhtyä taivasta
uhmaavin yhteisin ajatuksin, nyt istuivat he vastatusten, noloina,
häpeissään. Blanche oli masentunut kuin kieltävän vastauksen saanut
lainanpyytäjä.
Ja Emile, hänen ajatuksensa oivaltaen, kärsi hänen puolestaan, oli
hänen puolestaan nöyryytetty, mutta ei nähnyt mitään pelastusta.
Mutta hänen täytyi pelastaa tuo tyttönen siitä hirmuisesta
vaitiolosta, joka puhui enemmän kuin sanat.
-- Joka tapauksessa -- sanoi hän -- vaikka olisimmekin päässeet
tiemme päähän, en luule avioliiton kahden lääkärin välillä voivan
onnistua yhtä vähän kuin kahden puusepän tai suutarin kesken. Mitä
on tapahtunut, on tapahtunut ilman meidän syytämme. Blanche, meidän
tiemme eroavat; mene takasin omaistesi luo. Kulje urasi päähän saakka.
-- Takasin! Mahdotonta! Vankeutta se on!
-- Mutta vapaus taustalla! Mutta minun kanssani astut elinkaudeksi
ikeeseen!
-- Mitä olet minusta tahtonut? Olet houkutellut minut jyrkänteen
laidalle, ja nyt sanot palaa.
-- Näen ettet uskalla hypätä.
-- Mihin?
-- Ohi vanhain ajatusten! Mene työhön; sinä voit ruveta
opettajattareksi, osaat ommella, voisit kaupata...
-- Pitääkö minun ommella?
-- Mistä minä tiedän? Minä saan keittää suopaa tai jauhaa luita!
Meidän täytyy elää! Mitä teetkin, tee itsesi vapaaksi, vapaaksi
minusta, sillä vain vapaaseen naiseen voi kunnioituksella katsoa;
vaimona polkisin sinua.
-- Minusta siis tulisi sinun rakastajattaresi.
-- Ja minusta sinun rakastajasi! Se on toista kuin miehenä ja vaimona
oleminen!
-- Etkö häpeä moisia ehdotuksiasi! Minusta ompelijatar ja sinun
rakastajattaresi! Onko se vakava tarkotuksesi? Emile, Emile!
-- Yhtä vakava kuin sekin, että minusta tulee suovankeittäjä ja sinun
rakastajasi! Eikö ole tasapeli?
-- En ymmärrä sinua.
-- Alan huomata sen! Siksi pyysinkin sinua menemään kotiin tätisi luo!
-- Vielä pilkkaatkin minua!
-- En, itseäni. Voi noita vanhoja valhe-ihanteita, noita vanhoja
aivokuumeita, jotka kääntävät katseemme ja tylsyttävät hyvän
järkemme! Sinä olet hyljännyt minun ehdotukseni; sinulla on siis
muita. Mitä ajattelit tänne tullessasi?
Blanche oli noussut ja napitti käsineitään.
-- Sanon teille, herraseni -- sanoi hän väräjävällä äänellä -- että
mies, joka houkuttelee naisen luokseen, on vastuuseen velkapää...
-- Niin on! Tiedän sen. Vahingonkorvausta... Ei, ei Blanche, ei
tällaista tilinpäätöstä meidän kesken. Esitätkö sinäkin laskun
rakkaudestasi! kaksi rypistynyttä kaulusta ja kalvosinparia, hyi.
Ei, lopetetaan pois! Mitä tahdot? Ettäkö, menisimme naimisiin!
Kaksi vuodetta, ruokapöytä, kuusi rottinkituolia. Riisuutua samassa
huoneessa, riidellä saman pöydän ääressä, sukia tukkaansa samalla
kammalla! Oh! Tahtosin olla kuollut!
Blanche seisoi ovella, käsi rivassa:
-- Et siis katso minun tekemäini uhrausten sinua mihinkään
velvottavan.
-- Uhrausten? Sinä olet uhrannut rakkautesi ja minä myös! Jos meillä
olisi lapsi, olisi minun velvollisuuteni huolehtia siitä ja sinusta,
sillä naisella ei ole mitään velvollisuutta lapsiaan kohtaan,
eikä hänellä voikaan olla, kun ei hänellä ole täyttä vapautta
ansaitsemisen markkinoilla, tai kun ei hän ole sitä halunnut! Mutta
nyt! Eihän sinun urasi ole katkennut; käänny! Tarjoan sinulle
vapautta ja sinä pyydät vankeutta.
-- Minä palaan! -- sanoi Blanche varmalla äänellä. -- Eikä ole mies
minua houkutteleva. Hyvästi!
Hän meni.
Emile kuuli hänen pienten kenkäinsä kapseen portaita vasten; alas,
alas, pitkin pitkiä portaita, kunnes ääntä ei enää kuulunut. Sitten
kajahti portti kiini, kumeasti, painavasti kuin huokaus.
Hän juoksi akkunaan, aukasi sen ja nojautui ulos. Tuolla kulki
Blanche, mutta korkealta katsoen näytti hän lyhyeltä. Näkökulma
turmeli vartalon ja hän näytti niin naurettavalta kuin kuva puutarhan
peilipallolla. Kaikki piirteet olivat turmellut ja koko kuva
väännelty.
Tuolla siis meni menojaan hänen ihana unelmansa muuttuen
kummitukseksi ja jättäen jälkeensä vain jonkin ruman muiston.
* * * * *
-- Onko tohtori kotona? -- kysyi lääkärinhakija, joka oli koputtanut
ovelle, minkä nimikilvellä seisoi: Docteur Medecin Blanche Chappuis.
-- Tohtori on sairas -- vastasi Bertha-täti -- mutta minä kysyn
ottaako hän vastaan.
Bertha-neiti, joka oli tuntuvasti vanhennut niinä huolekkaina
vuosina, jotka seurasivat hänen omaisuutensa menetystä, meni Blachen
huoneeseen kysymään, voiko tämä ottaa vastaan. Siellä oli ihan pimeä,
ja sohvalla makasi Blanche kääreitä päässä. Tavallisuuden mukaan
oli hän maannut kaksi päivää voimatta syödä mitään, polttavassa
päänkivussa, kykenemättä liikkumaan, puhumaan. "Hän oli ruumiina",
kuten itse sitä nimitti, kerran kuussa; eikä parannuskeinoa löytynyt.
-- Siellä on hakija -- sanoi täti niin lempeästi kuin voi.
-- Antakaa minun olla rauhassa -- kähisi naisparka ja väänteleikse
sohvalla.
-- Mutta rakas Blanche, sinähän tiedät, kuinka vaikeata on.
-- Tiedän, tiedän! Kauppiasko vai teurastaja? Tämä vie hengen minulta.
-- Mutta rakas lapsi, täytyyhän meidän elää, etkä sinä saa antaa
kävijäin palata pois. Laskehan vain!
-- Ihmissuvun hyväntekijän on elettävä ihmissuvun kurjuudesta, --
huohotti Blanche. -- Mitä vastakohtia, kuinka valheellinen asema!
-- No mutta lapsi kulta, kaikkien syntyneittenhän täytyy elää, ja jos
et sinä olisi niin äkkipäinen ja pelottaisi sairaitasi pois, niin
voisi sinulla olla koko hyvät tulot.
-- Niin, jollen olisi sanonut sille rikkaalle rouvalle, että
hänen hermostuksensa oli teennäistä, olisi minulla koko joukko
naishoidokkaita. Mutta minähän paransin hänet pullollisella
kylmää vettä, ja hänen miehensä on kyllä ikuisesti kiitollinen
minulle, vaikkei rouva olisikaan! Äh! -- Tuotko muistikirjani.
Katso millä kannalla ovat asiani, en voi lukea tänään. Hermokuume
Mont-Blanc-kadun varrella, kymmenen käyntiä a kolme francia: maksaa
kai. Tulirokko porttivahdin perheessä Carouge torin varrella:
ei maksa. Ooh! Ei, tämän saat sinä, täti, hoitaa, se on liian
nöyryyttävää. Mitä se ihminen siellä tahtoo? Sano hänelle, etten voi
ottaa vastaan tänään! Mahdotonta, kuuletko! Ja mene nyt! Minun täytyy
olla yksin!
Bertha-täti meni ja lähetti hakijan pois.
Blanchen päivät olivat olleet katkerat ja monta unelmaa oli rauennut
tuon Zürichin kolauksen jälkeen. Kaksi viimeistä opiskeluvuottaan
oli hän viettänyt täydellisen vartioimisen alaisena ja kovia
taisteluita kestäen. Hän ahersi ja ahkeroi kihnuttaakseen poikki
sitä rautakahletta, jolla talousasia sitoi hänet noihin vanhuksiin;
ja kun hän vihdoin sai tutkintonsa valmiiksi ja vapauden oli määrä
tulla, niin istuikin, hän siinä kuten ennenkin vanhuksineen, jotka
nyt vuorostaan olivat hänen kuormanaan, he kun olivat kantaneet häntä
niin kauan, ja he korkonsa menetettyään eivät enää voineet itseään
elättää.
Genevessä, johon hän asettui tointaan harjoittamaan, oli ennestään
useita naislääkäreitä, niin ettei alkamiskunnia enää ollut hänen.
Eikä hän sitäpaitsi voinut odottaa apua, neuvoa eikä ystävyyttä
enemmän nais- kuin miespuolisten tovereitten puolelta. Olemistaistelu
oli kova ja kaikkialla kohtasi häntä käsky: auta itseäsi!
Miespuoliset lääkärit eivät enää olleet hänelle naisena kohteliaita,
vaan kylmäkiskoisia kuin kilpailijalle ainakin.
Varmasti oli hän odottanut naissairaita. Mutta se oli erehdys, sillä
naiset luottivat enemmän mieslääkäreihin tai olivat mieltyneet noihin
läheisiin, tosin häveliäisyyttä ahdistaviin, mutta kuitenkin niin
sydäntä vahvistaviin kohtauksiin. Ei jäänyt aikaa ajatella tiedettä,
sillä olemassa olo otti kaiken ajan, ja lääkärintoimen kaksivuotisen
harjottamisen jälkeen keskeymättä taisteltuaan hienotunteisuuttaan
vastaan, hyväntekijän ja liikemiehen tehtävän välillä heittelehtien,
oli Blanche vihdoin painunut tavalliseksi ammattilaiseksi, joka sai
käydä käsiksi mihin tahansa. Hänellä oli monta köyhää sairasta ja
haettiin hänet usein auttamaan kätilöitä vaikeammissa tapauksissa.
Hän tuskin tunsi sitä mielihyvää, minkä oman leivän syönti tuottaa
ja ohi oli vapauden unelma, unelma joskuskaan saada jokunen hetki
itseään varten, nukkua yönsä rauhassa. Olisipa hänellä edes ollut
vapaus aina seurata omaatuntoaan, sanoa sairaalle koko totuus, mutta
puutteen kova käsi pakotti hänet pian luopumaan taistelusta. Hän oli
huonosti alkanut naisten kanssa määrätessään kureliivit ja korkeat
kengänkorot poistettaviksi, mutta sellaisia määräyksiä arveltiin
itsekin voitavan itselleen antaa, ja lääkärinhän piti "kirjottaa"
jotain, jos mieli nauttia luottamusta ja saada maksua. Sitten tuli
taistelu omaa lihaa vastaan. Hän oli ikänsä kukoistuksessa, jolloin
olisi ollut elettävä sukuelämääkin, mutta välien rikkouduttua ensiksi
lempimänsä miehen kanssa ei hän enää katsonut toiseen sukupuoleen ja
tämä taas väistyi häntä. Tämä oli surullista elämää ja kalvoi sitä
elannon huoli. Nämät ajatukset, joita hän ei saanut karkotetuiksi,
saastuttivat kaikki hänen ihmisystävälliset tunteensa.
Olisiko naimisissa ollut parempaa kysyi hän väliin itseltään, mutta
oli nyt saatuaan heittää silmäyksiä perhe-elämään varma siitä,
että yhtä surkeata se olisi ollut. Hän oli näin nähnyt naisen
vapauttamiseksi aljettujen puolparannusten johtaneen umpiperään.
Aivan toisia uudistuksia tarvittiin, jos mieli saada kaikki
kohdalleen. Mutta mitä?
Muutamana päivänä tuli hän erään kätilön luo, joka oli naimisissa
ja joka autteli häntä tarvittaessa. Ei isä eikä äiti ollut kotona;
isä oli jalkineseppä. Keittiön takaisessa huoneessa kirkui neljä
lasta yksin. Vanhin oli seitsenvuotinen tyttö, jonka piti paimentaa
sisaruksiaan. Hänen piti lämmittää maitoa ja pitää imupullot
täynnä; kanneksia ja soutaa kehdossa pikkusisaruksia, ja hän oli jo
köyryselkä ja riippuvatsainen painavain takkain kantamisen takia. Hän
sai kantaa koko elämän ja äiteyden kuormaa ennenkuin oli tuntenut
äidiksi tulemisen aatostakaan.
-- Mutta, rouva hyvä kuinka saatatte mennä naimisiin -- sanoi Blanche
moittien, kun äiti vihdoin tuli kotiin.
-- Pitäähän sitä olla mies, tiedän mä -- vastasi kätilö, joka oli
hyvä ja kunnon äiti kotona ollessaan.
Blanche ei pitänyt miestä välttämättömänä. Mutta kätilö ilmotti,
ettei hänen lastensa olo ollut huonompi kuin muunkaan köyhän väen,
missä vanhempain täytyi olla työssä.
Ja tämä, ajatteli Blanche on sitten se ihanteelliseksi uudistettu
avioliitto, jossa molemmat puolisot tekevät työtä, ja nainen on
vapautettu miehen orjuudesta! Tässähän oli äidin oletettu vapaus
ostettu seitsenvuotisen orjuudella! Orjuutta kauttaaltaan! Ja jos
vanhempain suurempien tulojen kautta tuo seitsenvuotinen voitaisi
vuorostaan vapauttaa, niin tapahtuisi se uuden orjan -- palvelustytön
-- työn kustannuksella!
Naislääkäreistä oli vain yksi mennyt naimisiin. Avioliitto oli
lapseton ja loppui tappeluun ja eroon. Muuan venakko, joka ei mennyt
naimisiin, vaan oli suhteissa erääseen mieheen, menetti "maineensa",
ja täytyi hänen lähteä kaupungista.
Jos Blanche olisi ollut yksin elämässä, olisi hän ehkä uskaltanut
kulkea omia teitään, mutta nyt oli hänellä kaksi vanhusta
raahustettavana. Hän tunsi väliin olevansa hyvin epäkiitollinen
heille. Hehän olivat, niin hänestä tuntui, jo ottaneet saatavansa
perinpohjaisesti kiitollisuutena, kuuliaisuutena ja hänen heille
tuottamanaan huvina; ja nyt vaativat he rahamaksua lisäksi. Ja
nyt täytyi hänen uhrata elämänsä, toiveensa saada olla rehellinen
ammatissaan, näiden kahden tuottamattoman olennon takia, joita ilman
mailma olisi tullut yhtä hyvin toimeen.
Sitten tuli vielä kolakampia päiviä. Blanche oli sattunut
epäonnistumaan suorittaessaan erästä leikkausta. Yhtä valmiita
kuin oltiin yksissä puolustamaan lääkärien ammattikunnan, tämän
uuden pappissäädyn, opinkappaleita ja etuja, yhtä kärkkäitä he
olivat tappamaan kilpailijan. Blanchen ammattimenestys oli pilalla
ja puute astui sisään. Luotto oli vioittunut ja hän huomasi ensi
kerran, että ilman varmoja korkotuloja oli eläminen itse asiassa
hengenvaarallista. Nälkäsen silmissä näyttäytyi ihminen alastonna,
vailla hänen ylleen ripustetuita henkiolentokoruja, ja seisoi hän
katsellen silmästä silmään itseään kaikkiruokaisena eläimenä,
joka ruokaa ja juomaa vailla pian lakkaisi tekemästä vastarintaa
kemiallisia voimia vastaan, ja kulkisi kohti maan tomuksi
muuttumistaan. Levottomana elannostaan ei Blanche saanut nukuttua
öillä. Köyhyys käsissä aivan yksinkertaisesti! Ilman ruokaa vain
kärsimystä ja kuolemaa, ilman ruokaa ei sielua, ei "korkeita"
ajatuksia, ei "ihanteita." Ja kuitenkin saarnasivat ihanteen ihmiset
aina "raakaa hyötyä", aineellisia pyrintöjä vastaan, arvatenkin
siksi, ettei heidän tarvinnut pyrkiä hankkimaan sitä, minkä olivat
ottaneet haltuunsa.
Bertha-täti, joka oli elänyt hyviä ja ylväitä päiviä, oli ihan
poissa suunniltaan. Hän kirosi kapitalisteja ja alkoi saarnata
sosialismia, tietysti tuntematta sitä. Olihan olemiseen syntymä,
kun olemisvälineet eivät olleet kaikkien saatavilla (nyttemmin luki
hän itsensäkin onnettomiin "kaikkiin"), kauhea asiain tila, joka
mitä pikemmin oli muutettava. Tulipa hän kerran sillekin päälle,
että yritti tehdä työtä, mutta haettuaan ompelua havaitsi hän
työmarkkinain olevan ompelijattaria niin täynnään, ettei hänelle
paikkaa löytynyt. Tässä asiassa ei hän parhaallakaan tahdolla voinut
syyttää miesten ottaneen markkinat haltuunsa.
Hätä huuti yhä kovemmin ja sielut olivat ruoan puutteessa menemässä
ikuiseen lepoon, ja nyt täytyi heidän kaikkien myöntää, ettei
sielua ilman ruokaa, kun Blanche vihdoinkin, kuukauden talosta
taloon juoksemisen jälkeen onnistui saamaan tehtaan lääkärin paikan
pohjoisessa Ranskassa.
* * * * *
Kauniina kevät aamuna saapui tri Blanche Chappuis Aisnen läänissä
olevaan pieneen Guisen kaupunkiin, josta heti matkusti uuteen
paikkaansa, edusmies Godinin suureen rautavalimoon. Saatuaan asunnon
haltuunsa ja matkan jälkeen pukunsa reilaan meni hän konttoriin
esimiestään tervehtimään. Valimojen läheistöllä olevassa pienessä
rakennuksessa oli Ranskan jaloimman joskaan ei kuuluisimman miehen
työhuone, ja siinä seisoi nyt Blanche hieman levottomana, kun oli
kohdattava isäntää, jonka hyväntahtoisuudesta hänen olemassa olonsa
riippui. Mutta vanhuksen hyväntahtoinen ulkomuoto ja yksinkertainen
ystävällisyys rauhottivat hänet heti.
-- Tohtori Chappuis -- alkoi hän -- minä tunnen teidät, mutta
te ette kai tunne minua ettekä sitä paikkaa, jossa nyt aiotte
alkaa toimintanne. Jos siis aluksi perehdyttäisi tähän pieneen
yhteiskuntaan, ennenkuin sitoudutte mihinkään.
-- Kernaasti, esimieheni -- vastasi Blanche.
-- En ole teidän esimiehenne enkä isäntänne -- vastasi vanhus --
sillä täällä olemme me kaikki isäntiä ja tekin tulette sellaiseksi,
mutta me olemme työtä tekeviä isäntiä.
Hän otti hattunsa ja keppinsä ja tuli vieraansa mukana pihalle.
-- Silmäilkäähän nyt pikaisesti kaikkea -- sanoi hän -- ulkopuolelta.
Tässä oikealla on kaiken keskus, valimot; tuolla taustalla
yhteiskunnan palatsi eli familisteri: kolme suorakaiteen mukaista
rakennusta lasikattoisin pihoin, niissä kahden tuhannen henkilön
asuinhuoneet.
-- Fourierin ja Owenin unelma -- sanoi Blanche.
-- Toteutuneena! Onhan yksi niitä monia toteutuneita utopioja, joiden
olemassa olon vanhat ihmiset kieltävät. Samoin kuin he kieltävät
kansainvälisten tuomioistuinten voivan astua sotien tilalle, vaikka
ovat nähneet Alabama-kysymyksen ratkaisun. Parantumattomain esteitä,
pahain tahtojen väärää logiikkaa. Edelleen: lastenkoti, jossa
kaikki yhteiskunnan lapset saavat hoitoa ja kasvatusta; koulusalit,
näyttämö, ravintola, kahvila, biljardi, kirjasto, kylpylä, tallit,
navetat ja puutarhat. Tämä on kuten näette kokonainen yhteiskunta.
Tämä yhteiskunta perustuu: työlle. Eikö ole oikein?
-- Kyllä -- vastasi Blanche -- mutta perustuuko se työlle kapitalia
vailla?
-- Perustuu! Työ ilman kapitalia voi luoda kapitalia, sillä niin
on kaikki kapitali syntynyt, mutta kapitali työtä vailla ei ole
mitään. Tämän sain minä oppia, mutta sangen myöhään. Isäni perusti
tämän valimon ja pääsi varoihin, jotka minä perin. Jatkoin liikettä
ja rikastuin. Olin antautunut suuriin hankintayrityksiin ja oli
minun kuusikymmenluvun alussa hankittava rautatieaineksia valtion
rautatielle. Työmiehet tekivät lakon ja koko omaisuus oli menemässä
hukkaan, sillä muuan kilpailija houkutteli työväkeäni pois. Silloin
havaitsin kapitalin voimattomuuden ja tunnustin työn käytevoimaksi,
joka antoi kapitalille sen vallan. Niinä huolekkaina päivinä, jotka
silloin elin, avautuivat silmäni näkemään totuuden; nyt kun itse
olin tulemassa köyhemmäksi kuin kukaan työmiehistäni, huomasin
minä olevani varas. Olivathan näiden työläisten isät rakentaneet
minun isälleni nämät koneet ja rakennukset; mikä oli luonnollisempi
kuin heidän perintö- ja osuusoikeutensa luomaansa kapitaliin. Minä
tunnustin sen; kutsuin työväen kokoon ja selitin heidän olevan
osakkaita luomassaan valimossa ja kaikessa sen kiinteistössä ja
irtaimistossa. Me olimme toteuttaneet yhteisomistusaatteen ja olemme
nyt menestyneet kaksikymmentä vuotta.
-- Kun te nyt sen minulle sanotte -- vastasi Elanche -- on se minusta
aivan paikallaan, aivan kuin sen vastakohta ennen oli minusta oikea.
-- Asian laita -- sanoi tehtailija -- on niin ja te huomaatte, kuinka
hyvin totuus on erehdyksiin kapaloitu, sen kun on niin vaikea päästä
esiin. Mutta tehkäähän vastaväitteitä, niin että voin vastata niihin.
-- Niin, minua oudostuttaa jonkun verran se seikka, että nämät
ihmiset tahtovat asua kasarmissa, kun muutoin kukin etsii omaansa.
-- Me vanhat ihmiset etsimme omaamme, kunnes havaitsimme, kuinka
epävarma se omamme on, kuinka vihamielisenä "minun" omani on
"toisten" omaa vastaan ja kuinka lopulta meidän "yhteinen" omamme on
varmin.
-- Pakollako -- väitti Blanche.
-- Pakkoa ei ole! Täällä on kuusi sataa huonekuntaa. Ajatelkaas kuusi
sataa keittiötä, kuusi sataa vaimoparkaa lieden ääressä; niin paljon
tuhlattua voimaa. Nyt on niillä yksi yhteinen keittiö, ja niillä,
jotka seurasta pitävät ruokasali; ne jotka haluavat olla yksin,
syövät huoneissaan. Siinä on teille keittiöstä vapautunut nainen.
Nyt syövät kuitenkin kaikki mieluummin seurassa, sillä kahdenkesken
olo käy aikaa myöten ikäväksi puolisoittenkin kesken. On havaittu
naineiden pyrkivän ruokasaliin naimattomien edellä!
-- Entä lapset!
-- Niin, lapset! Tämän pähkinöistä kovimman olemme me onnistuneet
murtamaan. Meillä on lastenkoti.
-- Oho, mitkä äidit nyt antaisivat lapsensa sellaiseen?
-- Kaikki! Niin juuri! Kaikki. Kuulkaahan! Kun puhumme lastenkodista,
ei teidän pidä ajatella kuntain kustantamia lastenkoteja, joissa
vanhemmat eivät enää saa omaisiansa nähdä. Täällä on asia sellainen,
että kuuden sadan lapsikamarin sijasta on vain yksi, aina avoin, aina
valvonnan alainen. Miten oli asian laita ennen? Ennen, sanon minä,
niin kuin vanha yhteiskunta olisi mennyt! Miten on tämän asian laita
köyhien kesken kapitaliyhteiskunnassa? Lapset suljetaan yksin pieneen
huoneeseen vanhempain ollessa työssä.
-- Niin, mutta saahan äiti pitää heidät edes yöllä.
-- Niinkuin täälläkin, sillä joka lapsella on kaksi kehtoa tai
vuodetta; toinen lastenkodossa, toinen äidin huoneessa. Mutta minä
ilmotan teille havainnon: äidinrakkaus näyttää hyvin paljon riippuvan
lapsen hyvinvoinnin huolehtimisesta. Täällä, missä ei tätä pelkoa
ole, näyttää tuo rakkaus olevan vähenemässä, jos se nyt koskaan on
ollut kovin liikanainen. Vain pieni joukko naisia pitää lapsensa
huoneessaan öisin. Te näette näin kysymyksistä vaikeimman ratkaistuna.
-- Entä perhe-elämä?
-- Ennen, -- tuota, siellä vanhassa mailmassa, miten on siellä
perhe-elämän laita? Kodin ilma on ummehtunut monien ihmisten yhdessä
asumisen ja lasten siivottomuuden takia. Mies pakenee ensin,
kapakkaan. Mikä on kapakka? Onko se paheen koti? Ei suinkaan! Se
on seurusteluhuone, jossa yhteiskuntavaistolle maksetaan sille
oikeudella kuuluva vero. Mutta mies ei istu siellä koskaan oikein
iloisena. Hän tietää jonkun ikävissään odottavan kotona. No, jos hän
sitten tekee kuten monet jo tekevät, ottaa vaimon mukaansa, niin
ovat he molemmat levottomat lasten takia, ja molemmilla on ikävä.
Miten on täällä? Illalla menevät mies ja vaimo luennolle, teatteriin,
kahvilaan. Jos ovat levottomat, kysyvät vaan puhelimella miten
pienokainen voi, ja saavat sitten olla rauhassa. Usein juoksee äiti
hetkeksi pois katsomaan, kun lasta vaalitaan tai pannaan nukkumaan.
-- Mutta aukko tässä on -- väitti Blanche.
-- Avatkaa se, että minäkin sen näkisin -- sanoi tehtailija.
-- Äidit heittävät taakkansa toisten hartioille.
-- Myönnän, se on aukko! Eikä täällä täydellisyyteen ole päästykään,
vaan entistä parempaan. Mutta kuitenkin, tuota taakkaa ei ota kukaan
niskoilleen, jollei hänellä ole siihen halua, ja kun löytyy ihmisiä,
joilla on silminnähtävä taipumus lasten kasvatukseen, niin ei näille
taakka käy liian painavaksi.
-- Kenellä on halua hoidella toisten lapsia? -- kysyi Blanche.
-- Joilla ei ole omia. Ne jotka eivät saa omia lapsia kohdistavat
rakkautensa muiden lapsiin! Joka taas saa tyydyttää haluaan, ei
tunne työn taakkaa niin painavaksi. Mutta tullaksemme nyt teihin;
luuletteko voivanne viihtyä tässä yhteiskunnassa? Meidän päivinämme
löytyy voimakkaita yksilöitä, jotka eivät siedä hankausta muiden
yksilöllisyyden kanssa, ylen hermostuneita, jotka kärsivät
tuntiessaan toisten sähköä lähellään; jos olette näitä, tuntuu
teistä aluksi olo vaikealta, mutta ei teidän siitä tarvitse päättää
ainaisesti niin olevan. Meidän mukautumiskykymme on ääretön.
-- Tuota nyt en vielä voi ratkasta -- vastasi Blanche -- mutta
oltuani koko ikäni kahlittuna kahteen henkilöön, joitten kanssa en
mielipiteistä ole voinut sopia, toivon ettei vapaa seurustelu samoin
ajattelevain kanssa ole käyvä minulle kiusalliseksi. Eihän tämä ole
kasarmi, ei muureja, ei rummutuksia eikä käytösohjesääntöjä.
-- Yritetään sitten -- sanoi tehtailija. Mitä ehtoihinne tulee, ovat
ne vain tilapäiset, kunnes olette päättänyt ruveta yhteiskuntamme
jäseneksi. Te ette saa mitään palkkaa, mutta yhteiskunnalta saatte
mitä tarvitsette; syödä mitä tahdotte, missä tahdotte, juoda mitä
tahdotte, pukeutua makunne ja tuntonne mukaan, huvitella mielin
määrin ja hankkia kirjoja ja koneita meidän laskuumme. Sitäpaitsi
olette vakuutuksessa onnettomuuden, sairauden ja vanhuuden varalta.
Olemassa olonne on siis taattu, mikäli tässä mailmassa voi taattua
olla, mutta rahaa ette saa käsiinne: sillä me olemme poistaneet
rahan, koska se on väärä arvonmittari ja sitä on vaikea hoitaa.
-- Tähän asemaan olen uneksinut pääseväni -- vastasi Blanche -- ja
raha, niin tärkeä kuin se nykyoloissa vielä onkin, on aina minusta
tuntunut epävarmalta ja likaselta. Minä otan siis kiitollisuudella
teidän tarjouksenne vastaan.
-- Ei mitään kiitollisuutta, sillä jos olette te puutteessa, niin on
meidänkin lääkäripuutteemme yhtä suuri. Teidän velvollisuuksistanne
en tahdo puhua: teidän on, kuten ymmärrätte, hoidettava sairaita
ja mahdollisimmassa määrin ehkäistävä terveitten sairastumista. Ei
tarkastuksia eikä määräaikaisia kiertoja. Sanalla sanoen: teillä on
täysi vapaus toimia omantuntonne mukaan. Ja nyt jätän teidät rauhaan.
Minua tapaatte vain silloin kuin itse haluatte. Jääkää hyvästi.
Ja herra Godin jätti Blanchen palatsin käytävän edustalle.
* * * * *
Nyt alkoi Blanchelle uusi elämä. Vapaana tulo- ja meno-ajatuksista,
turvassa huomispäivän pelosta, sai hän uhrata voimansa kokonaan
ammatilleen tarvitsematta ottaa huomioon hoidokkaittensa oikkuja ja
turhamaisuutta. Hän eli muitten hyväksi, mutta säilytti ajatuksensa
ja tahtonsa ja omantuntonsa vapauden. Ei koskaan tarvinnut hänen
arkaillen jättää mielipidettään lausumatta, ja hoidokkaitaan sai hän
yksinomaan pitää kärsivinä, tarvitsematta ajatella saiko maksua. Ei
kilpailijoita eikä oppineita selostuksia tiedekunnalle.
Tyyntä oli täällä elämä kauttaaltaan, rauhallisia ihmiset. Heidän
kasvoillaan oli rauhan leima, jota Blanche ei ollut nähnyt
tuolla ulkona mailmassa, ja he liikkuivat ilman tuota ulkopuolla
niin tavallista kuumeista levottomuutta. He nukkuivat yönsä
näkemättä pahoja unia ruoan puutteesta, työttömyydestä, hädästä
ja nöyryytyksissä vietettävästä vanhuudesta. Palatsissa vallitsi
järjestys ilman kurinpitosääntöjä; nukuttiin avoimin ovin, sillä
varkaita ei pelätty; joka varasti, itseltäänhän varasti. Ei
kinastelua eikä kateutta, sillä kaikilla oli mitä korkeinta voi
saada: kaikki mitä tarvitsivat. Suuressa neuvostossa, joka ratkasi
yhteiskunnan raha-asiat, istuivat kaikki, miehet ja naiset,
palvelijat ja herrat. Ja palvelijat olivat myös yhteiskunnan jäseniä,
jotka taipumuksesta olivat valinneet kotoisen elämän, ja keittiössä
löytyi myös miehiä, samoin pesutuvassa ja lastenkodissa.
Juopunutta ei koskaan nähty, vaikka väkijuomia oli ravintolasta
saatavana. Tosin ne olivat ensin kymmenen vuotta olleet kiellettyinä,
mutta sitä pidettiin ylimenokauden vaatimana toimenpiteenä, joka pian
jäi pois; ja kun tavaraa oli saatavilla menetti se viehätyksensä,
etenkään kun sitä ei nyt tarvittu lohtuna epätoivoa vastaan, kun ei
enää oltu epätoivoisia.
Kaunotaiteilla oli myös sijansa, mutta joutohetkien vapaana
leikkinä. Esitettiin yhteiskunnan jäsenten sepittämiä näytelmiä,
jotka käsittelivät aiheita uuden yhteiskunnan aloilta. Ruokasalin ja
huoneitten seinät koristeltiin maalauksilla, jotta niissä olo kävisi
miellyttäväksi kaikille.
Kirkkoa ei ollut. Uskonto, joka ennen oli sekasotkuinen kokoelma
kaikkea, mitä elämä ei ollut antanut, ja väliin niitä vastaan
kohdistettu pelotuskeino, joilla oli syytä tyytymättömyyteensä,
oli tunkeutunut elämään, kullakin oli uskontonsa ja kukin rukoili
huoneessaan.
Avioliitot olivat ylipäänsä pysyviä. Useimmat riitaisuuksien
syyt olivat poistuneet. Joka miehellä ja naisella oli oma
huoneensa. Vaimo ei enää ollut riippuva miehestä eikä mies enää
vaimon juhta. Niihin harvoihin epäsovun ilmauksiin, joita sattui
puolisojen kesken, oli aiheuttajana välien kylmeneminen tai toisen
puolison pysähtyminen vanhemmalle kehityskaudelle. Ero oli näissä
oloissa helppo toimeenpanna ja kävi päinsä katkeruudetta; hyvin
yksinkertaisesti lakattiin elämästä aviopuolisoina, ja lasten olot
jäivät muuttumattomiksi, yhteiskunta kun piti niistä huolen. Eipä
perintöoikeuskaan rettelöitä aiheuttanut, sillä yhteiskunta oli ainoa
perijä.
Blanchen ainoa huoli koski tätejä. Hän oli saanut luvan tarjota
heille paikan vaatteiden silityslaitoksen johtajattariksi, mutta
velvollisuudella ottaa osaa työhön, sillä mitään kuhnureita ei
suvaittu. Bertha-täti raivostui, kun hänet täten aiottiin pistää
"pakkotyölaitokseen", mutta puute pakotti taipumaan. He tottuivat
vähitellen toimiinsa, mutta eivät voineet viihtyä. He olivat liian
vanhoja myöntääkseen ruumiillisen työn tekijän vertaisekseen, mutta
muuta neuvoa ei heillä ollut. Bertha-täti piti vanhaa parempana,
kun vaan olisi saanut pitää korkonsa, jotka hänen isänsä oli
"kunniallisesti" ansainnut -- toisten hädällä.
Palatsissa huviteltiin paljon, sillä taas oli siihen aihetta ja
uskallettiin olla iloisia. Luentoja pidettiin tosin, mutta ei liian
usein, sillä koulussa saatiin nykyelämää varten välttämättömät
tiedot eikä välitetty menneistä, jotka olisikin paras unohtaa.
Ei myöskään kulutettu aikaa tyhjiin tulevaisuusarveluihin, sillä
siitä oltiin yhtä mieltä -- maallisella elämällä oli kyllä huolta
itsestään, ja tulevan elämän epävarmuus kehotti käyttämään nykyistä
niin hyödyllisesti ja miellyttävästi kuin suinkin. Järjestys pysyi,
kun sen edullisuus käsitettiin. Ei kukaan yön aikaan metelöinyt
huoneessaan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei siten antaisi
naapurilleen aihetta meluamiseen.
Kun koko laitos oli puutarhojen ja puistojen ympäröimä, ja niissä oli
tilaisuuksia pallopeliin, voimisteluun, keinumiseen ja sen semmoseen,
niin huviteltiin enimmäkseen ulkona, mutta palatsin katetulla pihalla
vietettiin usein juhlia. Näitä vietettiin huvin vuoksi eikä minkään
suuren miehen tai naisen kunniaksi, sillä ihmisiä ei jumaloitu
eikä teoriojakaan; ei edes uusia luonnontieteellisiä, jotka ovat
muuttumassa yhtä vaarallisiksi uskonkappaleiksi kuin ne vanhat
uskonnolliset olivat. Ei myöskään mitään tunnustusta määritelty,
sillä jokainen tämänpäiväinen tunnustus oli kehityksen lain mukaan
huomena hyljättävä, ja silloin olisi vaivaa vanhan hävittämisestä.
* * * * *
Taas oli kevät. Blanche lähti illalla puistoon kävelylle. Paikan
asujamet olivat havainneet, että ainainen yhdessä olo voisi helposti
aiheuttaa seurustelupakon, ja siksi oli ihan itsestään syntynyt
sellainen tapa, ettei puhuteltu ketään ennen kuin havaittiin toisen
myös olevan seurusteluun halukkaan. Blanche sai siis käyskennellä
puistokäytävällä kulkevain keskellä, tarvitsematta tervehtiä ketään
tai kohteliaisuudesta ryhtyä keskusteluun, kun halusi olla yksin
ajatuksineen.
Suuret kastanjat olivat juuri alkaneet pukea tummia puunrunkojaan
mitä kauneimpaan vihreään; maa oli kuiva ja ilma hyväili ihoa kuin
haalea vesi; mutta keuhkoihin ja vereen vaikutti se voimakkaasti kuin
jalo viini. Hänen mieleensä tulivat Lac Lemanin rannoilla vietetyt
keväät, unelmat, jotka hän oli perinyt edelliseltä kuumesairaalta
todellisuutta toiseksi runoilevalta suvulta, jonka aivojen korkea
lämpömäärä muutti kaikki kiinteät aineet kaasumuotoon, jommoisina ne
olivat aistien saavuttamattomissa. Todellisuutta lähellä olevana ja
elintoimintaoppia eli biologiaa tutkimalla oli Blanche ajatuksineen
astunut maan kamaralle ja tuntui täällä hänestä tyynemmältä kuin
ylhäällä ilmassa. Mutta nuo unelmat? Millä aloilla ne olivat
liikkuneet? Todellisuuksissa, joita hän ei ollut saavuttanut. Miestä
koskeva unelma oli ollut toteutumassa, mutta pelosta oli hän sen
heittänyt.
Hän meni puistokäytävältä puutarhaan. Siellä kukkivat kirsikkapuut,
valkeina ja vihreinä kuni morsiot, mutta tapansa mukaan katseli hän
maata vasten eikä niitä huomannut.
Hän istuutui penkille ja katseli, kuinka puutarhuri käänteli multaa
lapiollaan, jotta se paremmin joutuisi ilman hajottavan vaikutuksen
alaiseksi ja menettäen kivennäisluonteensa antaisi eloa ylemmille
kasviolioille.
Puutarhurilla oli mukanaan lantakärryt, joista hän otti lapiollisen
silloin tällöin sekottaakseen sen maahan. Hänen pikku poikansa leikki
läheistöllä ja pysähtyi tuon tuostakin työtä katselemaan.
-- Kuules, isä -- sanoi poika -- mitä tuossa sinun kärrykopassasi on?
-- Katsos, Jonne -- vastasi isä tästä tulee hyötymansikoita.
-- Likaahan tuo on tiemmä -- sanoi Jonne. -- Siitäkö niitä
hyötymansikoita tehdään?
-- Niin, ystäväni, niin tehdään. Liasta tehdään vehnää ja vehnästä
leipää ja leivästä ihmisiä. Älä puhu väheksyen liasta, sillä
kuoltuasi tulet sinäkin maahan ja muutut liaksi. Ymmärtämättömät
ihmiset ovat alentaneet Jumalan luomia ja ruvenneet halveksimaan
multatöitä, jotta he työtä tekemättä saisivat suurempaa kunniaa.
-- Mutta entäs sielu, vehnästäkö sekin tehdään?
-- Kyllä ystäväni. Sillä vehnällä on myös sielu. Vehnänjyvän täytyy
ajatella paljon ennenkuin se osaa valita juurilleen parhaan paikan,
välttää maan happoja ja hakea käsiinsä lihavimmat palat; paljon sen
etelämaalaisen vehnän piti myös ajatella ennen kuin se vähitellen
verhojaan parantelemalla oppi suojelemaan itseään meidän pakkastamme
vastaan; paljon piti tähkän ajatella ennenkuin se sai selville että
kevät oli paras kukkimisaika.
-- Hm -- sanoi poika, joka ei ollut saanut mitään uskonnonopetusta.
-- Mutta kuoleeko sielu, kun vehnäkin kuolee?
-- Ei, ei kuole, ei mikään kuole. Siltä vain näyttää!
-- Vai niin! Entäs kun me kuolemme?
-- Niin, silloin meidän oma minämme lakkaa olemasta, mutta me annamme
elon uusille eloille, katsos! Meidän ylpeytemme on keksinyt sen,
että me elämme edelleen itsekästä elämää; mutta uusi yhteiskunta
on opettanut meidät elämään muissa ja muiden hyväksi samalla kun
elämme omaksi hyväksemme, ja se onkin ainoa ehto voidaksemme elää
siedettävää elämää! Niin! nyt minä teen melooneja tästä, ja tästä
kukkia, liasta, kuten sitä nimität!
Blanche lähti penkiltä. Hän oli kuullut, mitä hedelmiä oli ollut
hänen luennoistaan elimellisen kemian alalta, joita puutarhuri kävi
kuuntelemassa! Tämä oli uskaltanut vetää johtopäätökset, jota hän
ei itse ollut rohjennut! -- Mies on oikeassa -- ajatteli hän --
mutta, mutta... ne unelmat, ne unelmat olivat hänessä jäljellä.
Toteutumattomia unelmia! Siitä se pistos johtui! Hän tunsi ainoan
elämänsä olevan vuotamassa tyhjiin hänen saamattaan täyttää
kutsumuksensa tärkeintä, ihaninta kohtaa, ja tämä kiusa pakotti hänen
heittämään ulos hätäankkurin: toisen elämän uskon.
Hän meni karppilammen luo ja istuutui -- unelmoimaan. Elämä oli nyt
tyyni ja selkeä. Hän sai pitää ajatuksensa ja omantuntonsa. Hän oli
havainnut ammattinsa verrattaisen arvon; hätätoimi se oli, joka
tulee tarpeettomaksi, kun sairauden syyt poistuvat. Tämä seikka oli
pyyhkinyt pois kunnianhimon hänen sielustaan; ja elämä, eläminenhän
oli itsessään jotain, kenties ainoa, -- mutta hänhän eli vain puolta
elämää. Hän eli sitä elämänpuolikasta, joka muilla oli oikeus saada
häneltä, mutta se puoli, joka oli hänen omansa ja jonka eläminen oli
hänen velvollisuutensa, se puuttui.
Aurinko laski ja sytytti summattoman suuren, punasen nuotiotulen
puiden latvojen ylle; mustarastaat lauloivat ja pajukertut
tirskuttivat viime kerran ennen yötä. Iloisten laulujen ääntä kuului
puistosta, ja juhlasalin akkunoista virtaili irtaimia säveliä
soitannollisen seuran harjotuksista. Wilhelm Tellin alkusoitto.
Sellojen säveleet, tenoripasuna, kaikuivat sekavina ja keijuilivat
hiljalleen esiin kautta lämpimän, höyryävän ilman. Blanche ei
kuunnellut soittoa, mutta hän tunsi pientä kuohua veressään, joka
alkoi pakata rintaan ja pani mielen oudon levottomaksi, taistellen
ajatusten kulkua vastaan niiden alkamalla tiellä. Mutta sitten
tunkeutui huilun heleä ääni esiin alppitorven sävelin, ja äkkiä
irtautuivat jarrut aatoksen rattaista ja Blanche kuunteli. Rakkaita
tuttuja säveleitä Ylämailta, todellakin, Alpeilta, valkeilta
tuntureilta, jotka näkyivät Lausannesta ja Zürichistä käsin.
Tuntureilta, joille nuoriso kulki tuona kevätiltana Lac Lemanin
rannoilla, tuona iltana Zürich-järven rannoilla, mutta joille hän ei
koskaan päässyt. Blanche olisi päässyt, jos hän, tuo mies, vaan olisi
tahtonut, mutta tämähän hylkäsi hänet. Hylkäsikö? Ei, hehän erosivat,
heidät erotti väkevä käsi, jota he eivät voineet iskeä tieltä pois,
mutta joka nyt enää ei heitä erottanut. Missä oli hän? Kun ei ollut
Blanchen luona? Kuinka hennoikaan hän mennä? Olihan se samaa kuin
veisi puolet hänen olemuksestaan pois! Siihen ei hänellä ollut
oikeutta! Oi, Blanche oli niin onneton, onneton.
Ja hän hyrähti itkuun kuin istuisi rakkaimpansa ruumiin ääressä;
kyyneleet virtasivat niin että hänen pukunsa rinnus kostui. Äkkiä
nousi hän kuin olisi varmasti päättänyt hakea käsiinsä tuon kaihotun,
astua häntä vastaan, etsiä hänet ja heittäytyä hänen syliinsä, kuten
tietäisi hänen olevan aivan lähellä.
Samassa soi ruokakello. Blanche kostutti nenäliinansa lammikossa,
valeli sillä kasvojaan ja lähti palatsia kohti.
Blanche istuutui suuren ravintolan ruokapöytään, sillä hän oli nyt
niin tottunut näkemään ihmisiä ympärillään, ettei voinut olla yksin,
eikä hän halunnut pitää seuraa tädeillekään päästäkseen kuulemasta
heidän huokauksiaan kun he "kostuttivat leipäänsä (lihaa, vihanneksia
ja jälkiruokaa) nöyryytyksen kyyneleillä." Hän oli asettunut
vanhalle paikalleen suuren lieden lähelle, josta käsin näki yli
valosan salin, viiniköynnösmajaa kuvaavan katon ja isoja aurinkoisia
maisemia esittävät seinäkuvat. Hänen ympärillään kuului miesten ja
naisten rauhallisen keskustelun sorina. Missä mies ja vaimo istuivat
yhdessä, ei toinen riidellyt ruoasta eikä toinen vääryytensä tunnossa
pistellyt takasin. Ei ollut siellä riidan aiheita eivätkä lapset
turmelleet kenenkään ruokarauhaa kirkunallaan, jota niillä oli täysi
vapaus harjottaa saleissaan.
Blanche istui itsekseen eikä ollut hänellä suurtakaan ruokahalua.
Hänen ajatuksensa kulkivat edelleen tietään tyyneinä, tasasina,
ikäänkuin tietoisina tapaavansa sen, mitä tahtoivat. Äkkiä kohotti
hän silmänsä lautasesta, katsoi saliin, näki kasvoja kasvojen
vieressä vastassaan liikkuvana tummana joukkona; mutta hänen
katseensa tunkeutui tarkkana tuonne, viivähti täällä, kunnes se
pysähtyi aivan lähelle kuin olisi löytänyt mitä haki. Tyyneydellä,
jommoista ei pitkään aikaan ollut tuntenut, tarkasteli hän kasvoja,
jotka olivat kohdistuneet hänen kasvojaan kohti ja joiden silmät
katsoivat kiinteästi hänen silmiinsä. Hänen kurkkunsa kouristui
ja pysähtyi hengitys. Hänkö vaiko joku aivan samanmuotoinen? Sama
tukan asento, sama syväin silmäin ilme; parta oli hänen ja kätki se
pehmosiin aaltoihin kasvojen hieman karheat piirteet. Kun Blanchen
kasvot äkillisen mielenliikutuksen vaikutuksesta muuttuivat,
muuttuivat nuo toisetkin kasvot kuvastaen hänen ilmettään: tuo ei
voinut olla kukaan muu.
Silloin nousi mies, läheni kunnioittavasti Blanchen pöytää, ja
pysähtyi muutaman askeleen päähän katsein kysyen saiko häiritä.
Arvattavasti vastasi katse myöntävästi, sillä seuraavana hetkenä oli
hän siinä ja tarttui Blanchen käteen.
-- Te tunnette minut ja ihmettelette miksi olen täällä? -- sanoi
hän. -- Minä olen ollut poissa, liikematkalla ja olen muuten täällä
kemiallisena insinöörinä. Miten voitte?
-- Kiitos, voin hyvin -- vastasi Blanche, -- mutta jos olisin tiennyt
teidän olevan täällä, en olisi ollut niin epähieno, että olisin tänne
asettunut. -- Ja samassa lisäsi hän, sovittaakseen Emileä, joka
näytti loukkaantuneen: -- Ette kai te pakene minua, en kai teitä
karkota?
-- Ei, ette suinkaan. Mutta häiritsenkö minä teitä, jos satun
kävelemään puistossa, missä te aterian jälkeen käyskentelette?
-- Te ette koskaan ole minua häirinnyt -- vastasi Blanche -- ja
täällähän nainen saa kävellä miehen kanssa kuutamossa. Odotan teitä
ovella.
Emile meni jälleen pöytänsä ääreen.
* * * * *
-- Mitä nyt on esteenä välillämme? -- sanoi Emile, kun he
seuraavana iltana kahdeksannen kerran käännähtivät kävellessään
isolla puistokäytävällä. -- Viime kerrallahan olivat tulot, kuusi
rottinkituolia...
-- Ruokapöytä ja keittiökalut -- jatkoi Blanche. -- Nyt ei meidän
edes tarvitse ajatella asuntoa.
-- Ja lapset pistämme lastenkotiin kuten Rousseau -- sanoi Emile.
-- Niin, mitä suurimmalla mielihyvällä, sillä siellähän he aina ovat
silmissäni paremmin kuin huoneessani, -- vastasi Blanche.
-- Mikä hirveä äiti, joka panee lapsensa lastenkotiin!
-- Niin, vanhoissa oloissa! Tai oikeammin, mikä onneton äiti, jonka
täytyy luopua lapsistaan! Eikö ollut kauheata matkustaa vanhassa
mailmassa? Minä en ole ollut koko vuoteen palatsin ulkopuolella!
-- Niin oli kuin olisi kävellyt Pompejissa ja Herculanumissa. Oi,
en tahdo sitä ajatella. Kärsiviä sairaita, nälkiintyneitä lapsia
katuvierillä; verettömiä, maalatuita rikkaan miehen ruumiita
vaunuissa kaduilla. Kaikkien kasvot olivat vääntyneet, köyhäin
vihasta ja huolista, rikasten menettämisen pelosta! Sitä emme itse
havainneet silloin kuin kuljimme niiden keskuudessa, mutta nyt sen
näin.
-- Ja kuitenkin olemme me vielä kaukana täydellisyydestä -- sanoi
Blanche.
-- Niin, kaukana! Sillä meidän uljas rakennuksemme nojautuu
epävarmasti vanhalle. Muista että me tuotamme ylellisyysesineitä:
meidän sateenvarjotelineemme, sylkilaatikkomme, suihkukaivokuvamme,
kookkaat kynttiläjalkamme ja muut koruesineemme ovat sellaisia, että
suuren pulan tultua ne jäävät kysymättä kaupassa --, ja silloin
olemme puilla paljailla!
-- Mitä silloin teemme?
-- Silloin alamme elää uutta kovaa elämää, mutta elää saamme
kuitenkin, sillä meillä on suuria maaalueita, ja maasta olemme me
tulleet ja maasta on meidän elettävä. Mutta pula tulee vaikeaksi
sittenkin. Tämän huomioon ottaen saavat kaikki lapset opetella
maanviljelystä, sillä me emme ehkä saa olla suuressa ratkaisussa
mukana! Eläkäämme Blanche, niin kauan kuin elämme! Me elämme
varmuudella tämän elämän vain yhden kerran! Tahdotko elää minun
kanssani vaiko ilman minua?
-- Sinun kanssasi, Emile, sillä muutoin en elä ollenkaan!
-- Vaimonani, vapaana, ihmisenä vapaana, omaa leipääsi syöden,
tässähän on unelmamme, utopiamme toteutuneena, ja ilkeät ihmiset kun
sanoivat, ettei sitä koskaan voida toteuttaa.
-- Sanoivat siksi etteivät sitä tahtoneet!
-- Tai kenties eivät tienneet!