Hotel Rothista Clarensissa lähtivät eräänä kauniina huhtikuun
aamupäivänä ajurinvaunut Chaillya kohti.
Vaunuissa istui neljänkymmenen ikäinen mies, jonka mustapartaset
kasvot olivat kalman kalpeat, kuopikkaat. Hänen rinnallaan nuori
nainen, pariisilainen näöltään: kaarevat silmäkulmat, haukannenä
ja pieni suu kapein leuvoin sekä hyvä ilme kasvoilla. He istuivat
vaieten, ja mies, joka näytti puolkuoliaalta, tuijotti yli
puutarhojen, joissa mantelipuut kukkivat; viikunat alkoivat pistellä
esiin suuria käsiään ja näytti niiden tarkotuksena olevan siitoksen
salaisuuden suojaus enemmän kuin kätkeminen; kastanjat ja pähkinät
kukkivat ja mustat viiniköynnökset alkoivat viheriöidä kuni Mooseksen
sauvat. Oli lämmin, miltei kuuma ilma, mutta väliin tuli jäätiköillä
vilvotellut tuulen puuska, ja silloin kietoi rouva vaipan sairaan
miehen ympärille. Laitumet ja lehtikuuset vihertivät vuorten
rinteillä, mutta ylhäällä Dent de Jamanin terävällä harjalla ja
Rochers de Nayesillä, joka muistutti vuorelle jäänyttä arkkia, oli
vielä äskensataneita luminietoksia ihan mustansinisen kuusimetsän
vieressä, ja siellä päin purjehti hopeanvalkeita kevätpilviä,
väliin kätkien kuusenlatvukset harsoihinsa, taasen repaleisina
ajelehtiakseen edelleen jättäen jälkeensä riekaleita kuusten teräviin
oksiin, samalla kuin ne heittelivät tummia varjoja laitumille.
Sairas kohotti hitaasti päätään ja pilviä osottaen sanoi hän: --
Tuonne ylöshän me ajamme?
-- Niin, ystäväni -- vastasi vaimo huoaten -- sinne ylös.
-- Kuten Elias -- sanoi mies -- tulisissa vaunuissa; on niin kuuma!
Hänen päänsä painui taas rintaa vasten eikä mitään kuulunut muutoin
kuin lyhyen onton yskän pudistaessa hänen ohutta ruumistaan. Tie
kohosi viiniköynnösten lomitse ja kulki Chaillyn läpi. Pian loppuivat
viinitarhat ja kastanjat; pähkinäpuita oli vielä tienvierillä;
hetkisen kuluttua, tien käänteestä, alkoivat vehnäpellot ja
hedelmäpuut; vihreitten kukkaisten ruohostojen yli oikoivat omena- ja
kirsikkapuut valkoisia oksiaan; keltasia kevät esikkoja ja valkeita
lumikukkia paistatteli päivässä. Vaunut pysähtyivät ja hevoset saivat
hengähtää. Sairas kohotti jälleen päätään ja katseli yli sinisen
järven, joka levisi syvällä alapuolla; yli vuorten, jotka kosteuttaan
höyrysivät lämpimässä, yli viljavain kenttien. Hän hengitti
sieramiensa kautta kuni olisi hänen vaikea avata suutaan.
-- Kaunista -- sanoi hän. -- Luuletko että on yhtä kaunista tuolla
ylhäällä?
-- Kyllä varmasti -- vastasi vaimo, eikä ollut ymmärtävinään
"ylhäällä"-sanan kaksinaista merkitystä.
Käki kukkui jossain pähkinäpuussa alhaalla päin.
-- Etelän käki -- sanoi mies -- kuolon käki. Terve sinulle, kaunis
luonto, kuoloon käyvä tervehtii sinua! Ja kääntyen ajajaan jatkoi
hän: Excelsior, se on: ylemmä, ajetaan edelleen!
Vaunut nousivat yhä järven ja maisemain painuessa alaspäin. Nyt
alkoivat lehtikuuset, ja he näkivät kuusimetsän päittensä yllä, mutta
yli sen kohosi pystypäisenä häikäisevän valkea Jaman. Tie kaivautui
liuska- ja kalkkikiviseinäin väliin ja pian alkoi pyökinsekainen
kuusimetsä heitellä vilpoisia varjoja yli tien. Ilma kävi kirpeäksi;
jokunen hankipöykky oli vielä sulamatta ja peippo yksin liverteli
metsän siimeksessä. Tie koukahti taas ja nyt oli edessä Rhonelaakso
taustallaan Mont-Blanc'in vuorijono. Komein kaikista: Dent du Midi,
muistutti suunnattoman suurta hyökyaaltoa, joka oli jähmettynyt
juuri sinä hetkenä kuin sen piti syöksähtää muiden aaltojen niskaan.
Kahtena tuntina olivat he matkustaneet etelän kesästä pohjolan
talveen. Nyt kierteli tie äkkijyrkänteiden rinteitä ja heidän
allaan oli Mont de Cauxin ja Cublyn ihana laakso. Jättiläislokkeina
leijailivat pilvet heidän ympärillään, yllään, allaan. Milloin
olivat hevoset ja vaunut valkean harson sisällä, niin ettei mitään
näkynyt, milloin repesi reikä huntuun ja kuni kurkistusaukon läpi
näkyi palanen vihreätä maisemaa, järven kaistale, lumihuippu, kaikki
lämpimän kevätauringon valasemina.
-- Jos taivaassa on yhtä kaunista, Amelie, niin ei ole vaikeata
täältä lähteä -- sanoi sairas, jonka kostea pilvi sai yskimään.
-- Älä puhu noin -- rukoili vaimo valittavalla äänellä. -- Nyt on
pahin kuu ohi, ja nyt sinä piristyt; mutta tälle matkalle ei sinun
olisi pitänyt lähteä.
-- Oi kuinka hyvä on nousta maan yläpuolelle näkemään koko sitä
surkeutta niin pienenä kuin se täältä käsin näkyy. Ajatteles, tuo
harmaa kohta, joka näyttää maantiesoralta, käsittää kolme kaupunkia,
joissa asuu useita tuhansia ihmisiä, houkkoja orjia, jotka luulevat
olevansa niin suuria ja tärkeitä, ettei mailma kulkisi kulkuaan ilman
heitä; ja he kiusaavat toisiaan ja itseään tullakseen toistensa
kadehtimiksi.
Vaunut käännähtivät viime kerran, ja laakson perällä näkyi nyt Les
Avantsin iso ravintola.
Tuntia myöhemmin istui herra Aristide M. kirjailija Pariisista, kuten
oli ravintolan kirjaan nimensä merkinnyt, penkereellä hyvästi huopiin
käärittynä ja pukinnahka jalkain alla. Suihkulähde lorisi niin
nukuttavasti, lumen sulaminen kylmensi ilmaa ja kuusikko henkäili
pihkasia höyryjä, jotka henkeä vedettäissä palssamina vaikuttivat
keuhkojen haavoihin. Hän vaipui tylsiin puolunelmiin katsellessaan
luonnon tarjoamaa erinomaista näytelmää. Hetken istuttuaan kuuli hän
pyörätuolin kitisevän sitä lykättäessä sannalla. Se pysähtyi hänen
lähelleen laakeripensaan luo. Ääni kuului sitten kysyvän, saisiko
mennä, ja heikko ääni vastasi myöntäen.
Aristide, jonka kaulaa ympäröi huivi suojaksi pohjatuulta vastaan,
ei voinut nähdä, kuka hänen takanaan istui. Mutta hänessä tuntui
sellaisia magneettisia virtoja, joita hermostuneet henkilöt tuntevat,
kun lähellä on henkilö, jonka suhteen ei ole välinpitämätön. Sitten
kuuli hän lyhyen, onton yskän, jota seurasi ähkinä. Osaaottavasti
käännähti hän huivinsa pudottaen. Kuten marjannoukkija vavahtaa,
kun hän oksaa kohottaessaan näkee mustan kyykärmeen, niin vetäytyi
Aristide taapäin nähdessään sen ihmisraunion, joka istui tuossa
poskillaan persikan raatoväri, missä ruusujen elävä on muuttunut
kuivuneen veren ruskoksi. Mutta pääkallon yläosasta loisti musta
silmäpari, jonka hehku oli enemmän lahoomisen fosforiloistetta kuin
elon tulta. Aristide tunsi hyvin tämän vanhan vihollisensa katseen.
He istuivat hetken toisiaan katsoen, voimatta ratkasta tuliko
tervehtiä; he koettivat sitten yhtaikaa nousta ja paeta; mutta
eivät voineet; he olivat voimattomuuden ja taudin vallassa. Kun he
havaitsivat pakenemisen mahdottomaksi rauhottuivat he.
Henri, tämä oli Aristiden vihollisen nimi, voitti ensin itsensä, ja
itse-ivaa tavottelevalla hymyllä alkoi hän: -- Oletko nyt asemaasi
tyytyväinen, Aristide? Pilvien kautta tähtiin. Me olemme jo pilvien
yllä; eikä enää ole pitkä matka tähtiin.
-- Tähdet olivat aina päämääränäsi, mikäli muistan, ja sinä
saavutitkin ne! Kuinka monta sinulla onkaan? -- vastasi Aristide
takinrinnusta osottaen.
-- Aina katkera! No vieläkö minua vihaat, vaikka olenkin näin
vaaraton nyt?
-- En luule enää kykeneväni niin voimakkaasti tuntemaan, ja minä
arvelen, mikäli olen viimeksi oppinut, että oletkin verraten viaton.
Enkä kuitenkaan sinut nähdessäni voi olla ajattelematta, että olet
tappanut minut.
-- Sinä purit minua ja minä tapoin sinut.
-- Sinä polkasit minun rintaani ja minä purasin sinua kantapäähän.
-- Sinä asetuit tielle, jota minun täytyi kulkea.
-- Täytyi kulkea! Kas siinä se on elomme salaisuus. Meidän minämme,
ei mikään muu. Me ajoimme takaa onnea, kunniaa; pensaat repelivät
meitä, kiviin jalkamme veristyivät, ja puolkuolleina pääsimme mihin
pyrimme uupuneina kaatuaksemme ja kuollaksemme, veren loputtua
suonista, ilman keuhkoista. Muistatko kuinka toistemme takaa-ajo
alkoi? Sinä olit edellä. Olit syntyisin suvusta, joka jo oli
osansa koonnut. Sinun ensimäisen yksinkertaisen kokeesi teatteria
varten kantoi voimakas isäsi kasteelle. Sen esitti Le Cerclessä
etevä näyttelijä, ja siten tulit tunnetuksi. Itse istuit jossain
sanomalehdessä ja suojelit selkääsi. Silloin toin minä esille
tekeleeni. Sinä arvostelit sitä, ja panit lehdet arvostelemaan. Tämä,
jota muissa oloissa olisi pidetty häpeämättömänä ja epäkunniallisena,
kävi sinun puoleltasi päinsä, kuten kaikki muukin. Sinulle oli
tuttu suosiossa olemisen salaisuus; sait tehdä mitä mielit. Toit
taasen ilmoille jotain. Minun kustannuksellani ylistettiin sinua
pilviin. Joka kerran kun esiinnyit, iskettiin minut maahan. "Noin
piti kirjottaa, eikä niin kuin Aristide M." Sinusta tuli hukkuvan
keisariuden suosikki, sillä sinä tunsit imartelun taidon; sinä osasit
loppusointuja sepittää, sillä sinä osasit kaikkea. Silloin minä
vetäysin sivuun. Kappaleeni kierteli kaikkia Pariisin teattereita
viisi vuotta, mutta turhaan, sillä se oli sinun julistamaasi
taidelakia vastaan. Minä vetäysin epäonnistuneena pois, ja astuin
sanomalehdistön palvelukseen. Kirjotinko sanaakaan sinua vastaan?
Kostinko? Sinun täytyy vastata: et. Kun minä silloin kävin
vaarattomaksi, niin rupesit sinä merkillisesti minua suosimaan. Pyrit
minun seuraani, paimensit minua; me söimme päivällisiä yhdessä,
ajelimme "Metsässä" ja puhelimme aina sinusta ja sinun teoksistasi,
emme koskaan minusta. Minä kiitin aina sinua lehdissä. Mutta sillä
aikaa tein työtä. Tein työtä uskomattoman paljon, sillä minä tunsin,
että minun aikani oli tuleva. Mutta miltä tuntui olla "myönnetty
epäonnistuneeksi?" Se oli pahempaa kuin tuntemattomana oleminen.
Miltä tuntuikaan, kun tuli kotiin vanhempain ja sisarusten luo ja
kuuli heidän lukevan sinulle, Henri, viritettyjä ylistyksiä: "noin
piti kirjottaa!" Ja näitten omaisten kanssa olin välini rikkonut kun
jätin tutkintoni suorittamatta ja yritin "kirjailijaksi." Kuinka
painavina putoilivatkaan pilkkasanat, kun köyhänä maineettomana
sanomalehtimiehenä, vieläpä katuen kotiin palasin. Kuinka olinkaan
veressä, haavoja täynnä. Ja aina olit esikuvaksi asetettuna sinä,
sinä: "noin piti kirjottaa."
Yskäkohtaus pudisteli Henriä ja hän yritti taas lähteä, mutta
retkahti takasin. Aristide jatkoi:
-- Paljon antaisin, jos voisin unohtaa sen päivän, viimeisen
riemujuhlasi jälkeisen päivän, jona tulin luoksesi. Aamulehdet
kaikuivat kilvan ylistystä. Minä tulin kysymään selitystä joihinkin
hämäriin kohtiin. Soitin. Äitisi avasi kuten tavallisestikin, mutta
hänestä ei näkynyt muuta kuin harmaa terävä silmä, joka vaani
vihollisia. Hän tunsi minut ja pyysi astumaan sisään. Odotin kunnes
sait yllesi yönutun. Riemuvoittajana otit minut vastaan. Kasvosi
olivat punaset ja pöhöttyneet näyttelijöille pitämäisi illallisten
johdosta. Kirjotuspöytäsi oli laakeriseppeleitä ja kukkavihkoja
täynnään. Minua ilahuttaaksesi kerroit illan tapaukset yksityiskohtia
myöten. Esillehuudot, suosionosotukset. Miten lopuksi sinä itse,
kahden sankarittaresi esille vetämänä ja runoilijaksi julistamana,
avoimen esiripun alla otit vastaan yleisön kunnioituksen, ystäväisi
kukat ja äitisi laakeriseppeleen. Minä olin kateellinen! Oliko
ihme? Minä, joka tunsin sinun irvistelevän mailmankatsomuksesi,
joka tunsin sinun kyynillisyytesi, sillä siinä olit mestari
ja sillä alalla aina koetit minut voittaa; minä, joka tiesin,
kuinka sinä kylmin verin sommittelit kaihoisia kohtauksia täysin
tietoisesti hetken vaikutusta, suosiota, akatemiaa ajatellen,
minä olin pakotettu ihailemaan sinua painetun sanan kautta. Sinä
lopetit laskemalla laakeriseppeleen minun pääni päälle, ja kehotit
minun jatkamaan teatterialalla. Minä olin kyllin yksinkertainen
uskoakseni sinua, ja tunnustin muodostaneeni kappaleeni uudelleen
ja toivolla odottavani sen esitystä Odeon-teatterissa, johon olin
sen jättänyt. Sinä naurahdit suojelevasti ja minä menin. Illalla
ilmestyi soraääni muutamaan lehteen, puhuttiin jäljittelystä,
fraaseista ja sen semmosesta. Seuraavana päivänä sain kirjeen
äidiltäsi ja sen mukana epäkohteliasta arvostelijaa vastaan
hyökkäyksen, joka minun piti julaista. Anteeksi pyytäen kieltäysin,
koska se oli minun mielipidettäni vastaan. Lauantaina näin tuon
artikkelin erään lehden kirjallisessa osastossa, mutta koskaan en
ilmaissut kirjottajaa, sillä minä kunnioitin silloin äitiäsi. Mutta
maanantaina menin Odeonin kansliaan kuulemaan vastausta. Johtaja otti
minut isällisesti vastaan, puheli minulle kohteliaisuuksia, olipa
ystävällinenkin, mutta hän ei uskaltanut esittää kappaletta. Miksei?
Sitä en saanut selville, mutta ymmärsin, ettei hän ollut teostani
lukenut. Minä menin painavin askelin ulos enkä edes yrittänyt kätkeä
käsikirjotusta takkini alle. Portailla tapaan Mauricen, alajohtajan:
-- "Käsikirjotus", sanoi hän, ja otti teoksen käsiinsä. -- "Niin",
vastasin minä, "hylätty." -- "Onko johtaja lukenut sen?" -- "En
tiedä", vastasin, "mutta en luule." -- "Niin, mutta minä tiedän kuka
hänelle lukemiset suorittaa." -- "Kuka?" -- "Teidän ystävänne Henri!"
En olisi häntä uskonut, mutta hän vakuutti ja lisäsi: "varokaa
sellaisia ystäviä!"
Tapasin sinut päivällä, kerroin kaikki ja sinä pääsit asiasta
sanomalla, että "Maurice oli lurjus." Yöllä tapasitte te toisenne Le
Cerclessä ja olitte yhtä mieltä siitä, että minä olin lörpöttelijä
ja hölmö, sillä te tarvitsitte toisianne. Mutta minä olin murtunut.
Minä taivuin mutta lähdin uudelle tielle. Julkasin runokokoelman.
Nyt oli yleisö niin tottunut pitämään minua epäonnistuneena, ettei
se tahtonut kuulla puhuttavankaan sellaisesta murtautumisesta
rauhotetulle alueelle; sanomalehdetkin olivat vuosikausia kunniansa
kautta vakuuttaneet, että minä olin epäkelpo; ne vaikenivat siis
ja yleensä vaiettiin, missä ei annettu salakavalaa tunnustusta tai
käsketty olemaan hiljaa. Minusta tuntui kuin puskisin päin seinää.
Mutta sinä et minua hellittänyt. Tuntui kuin olisit pelännyt minun
pääsevän käsistäsi. Ystävämme Fernande oli saanut suuren palkinnon
salongissa. Sinä kutsuit minua hänen mukaansa Bas-Meudonin matkalle.
Aina piti minun olla mukana vetää valjaissa toisten riemuvaunuja.
Illalla sinä päihtyneenä nöyryytit minua. Te poljitte minua, ja
kun minä uskalsin arvostella teidän suuruuttanne, häpäsit minua;
nimitit minua epäonnistuneeksi ja sanoit minun purjehtivan toisten
vanavedessä; selitit vihaavasi minua, et sanonut luottaneesi minuun
muuta kuin siteiksi, ja arvelit tuntevasi, että olin vihollisesi.
Kuinka oikein tunsitkaan. Muistatko, kuinka minä silloin päihtymyksen
voimalla ennustin omankin aikani tulevan; olin tosin jäljessä, mutta
kyllä minä, vuoroni tullen lupasin lyödä korttini pöytään. Ja niin
erosivat tiemme. Kun sitten yöllä kuljin jalkasin kotiin metsän läpi,
olin murskaantunut, tomuksi jauhettu, mutta sieluni oli vapaa, ja
minä tiesin että työlläni kyllä olin voittava. Se oli ainoa ja pahin
tapa, mitä voin ja halusin käyttää kostaakseni sinulle. --
Tähän pysähtyi Aristide puheessaan. Heikko puna oli kohonnut hänen
kalpeille poskilleen ja asettunut mustan parran juurille; hän yski
heikosti ja vaaleanpunasta vaahtoa näkyi suupielissä. Ohuella,
miltei kuiskaavalla äänellä jatkoi hän katsomatta viholliseensa.
-- Sitten tuli myrsky; sinun äänesi hukkui sodan meteliin; sinun
tuulimyllysi menetti siipensä ensi tuulenpuuskan tullen ja sinä
vaikenit. Niin tuli minun aikani. Minun kappaleeni esitettiin,
kymmenen pitkän vuoden kuluttua. Ja se menestyi. Heti! Sinun ja
ystäviesi ulvonta vaiennettiin. Minun aikani oli tullut. Mutta
nyt, kun olin keskellä tuota uneksittua onnea ja huomasin sen
olevan tyhjän nautinnosta, mutta täynnä raskasta velvollisuutta,
niin häpesin itsekseni. Jokin tarkotus kai minulla oli ollut sen
onnistumispyrkimyksen rinnalla, mutta tämä kai se pääasia oli
ollut, sillä olimmehan kasvatetut menestystä palvelemaan, kunnes
tappiomme herätti meidät. Ilmassa alkoi kuulua ääniä, jotka huutivat
uudistusta, valheesta, kehuskelusta vapautusta. Minä kuulin niitä
ja tahdoin puhua. Mutta minä olin liian kiihtynyt voidakseni puhua
tyynesti, ja minä huusin. Huusin entisyyttäni vastaan, itseäni,
meidän turmelijoitamme vastaan; huusin sitä myrkytysjärjestelmää
vastaan, jota meidän kasvatuksessamme oli käytetty, ja minä huusin
rangaistusta rikollisille. Silloin sait sinä tilaisuuden: ja kostit!
Kostit siten että toitotutit kaiken minun puuhani tarkottavan kostoa.
Mutta et myöskään voinut panna itseäsi ja asemaasi alttiiksi itse
kirjottamalla, sinä ostit salamurhaajia. Kaikki sanomalehdistön
suosikit, jotka olivat sinulle velassa, kaikki koirasi usutit sinä
minua vastaan. Kun minä kirjotin romaanin, toimitit seuraavana
päivänä julkisuuteen tiedon, kutka kaikki henkilöt olivat voineet
olla minun malleinani ja kun totuus ei riittänyt -- niin tartuit
valheeseen. Sinä muutit epäpuhtaalla hengelläsi kaikki, mitä minä
tein, skandaaliksi. Niin sinä teit. Toitotutit, että minä olin
sinun kätyrisi, joka rahasta olin sinua kiittänyt, että olit ollut
minun suojelijani, sinä, minun suojelijani; puhuit hyvistä töistä,
kiittämättömyydestä. Eikä sinua itseäsi koskaan näkynyt taustalla.
Mutta sinä kirjotit valitusveisujasi, helposti läpikuultavia
likarunoja, kuvakielelläsi. Mutta sinä tunsit, että aikasi oli ohi,
ja tunsit minun hampaani kantapäissäsi, kuten tapasi on sanoa. Minun
ei koskaan tarvinnut kohottaa kättäni sinua vastaan, sillä sinä
upposit itsestäsi. Ja minä, joka nyt velvollisuudella ja vakavuudella
halusin vetää miekkani, minä olin tuomittu toimiskelemaaan
kaunokirjallisuuden alalla saadakseni sanani kuulluksi. Minun täytyi
alentua kirjottelemaan näytelmiä menestyksen vastustamattomalla
voimalla iskeäkseni vihollisteni suut tukkoon. Ja aina kun kävi
hiljaiseksi, kiirehdin heittämään uuden sanan, uuden tunnussanan,
uuden määräyksen. Minä näännytin sieluni siinä taistelussa, sillä
semmoinen työskentely, mitä ei kunnioita, se kuluttaa. Ja mitä
sotaa siinä käydään! Kun minä lausuin puhtaan, vakavan sanan,
silloin huudettiin: "ei, sinun pitää kirjottaa näytelmiä!" Ja
minä kirjotin näytelmiä! Silloin osotettiin suosiota kappaleille,
koristeille, näyttelijättärille, mutta totuus, joka minun juuri piti
kuulijoille syöttää, se sivuutettiin vaieten! Keisarikauden toinen
synti oli se, että kauneudenpalvelus tuli käytäntöön. Sitä keinoa
on sortovaltius aina käyttänyt johtaakseen huomion todellisuudesta
harhaan. Taidenäyttelyn "vernissaus" oli elämässämme tärkeämpi
kuin kamarien vaalit, uusi näytelmäkappale oli todellisempi kuin
vuosisataisrikos, joka järkytti yhteiskunnan perusteita. Sedanin
päivää olemme itkeneet, mutta vernissauspäivä sen korvaa; me kävimme
vakaviksi sodan jälkeen, mutta meidän Théàtre Françaisesta oleville
kyyneleillemme naurettiin ja pyydettiin meidän tekemään hyvin ja
nauramaan. Silloin päätin minä nauraa irvistelijöille. Ja minä
nauroin, mutta nauruni ei ollut hauska, se oli katkera, ja se toi
minulle kuoleman! Henri, nyt olemme molemmat kuolleet! Minä olen
pitänyt meidän ruumissaarnamme! tietysti omaksi puolustuksekseni,
sillä minua ei kukaan ole puolustanut. Viiden vuoden kuluttua ei
meidän nimiämme enää muisteta! Hyötyä emme tuottaneet. Me palvelimme
ulkokuorta, kauneutta ja itseämme! Minä aloin liian myöhään
yritykseni tulla uudeksi ihmiseksi: kenties saa tulevassa elämässä,
jos semmoista on, käyttää kallista kokemustaan. Tahdotko puhutella
minua kuni kuollutta? Ojenna minulle kätesi! Vai niin! Et tahdo! Etkö
nyt huomaa, kuinka houkkoja olemme olleet! Etkö usko tulevaisuuden
viisastuvan?
Henri yritti puhua, mutta ei saanut ilmaa keuhkoihinsa. Hänen
päänsä oli painunut rinnalle. Aristide huuti ravintolaan päin
niin kovaa kuin voi. Palvelija näkyi kuistilla ja hänen takanaan
Henrin äiti, joka huudon kuullessaan oli aavistanut pahaa. Hän
oli silmänräpäyksessä poikansa rinnalla ja mittaili harmailla
silmillään tuota odottamatonta vihollista, jonka läsnä oloa hän
kaikkein vähimmin oli toivonut. Hän oli pitkä, jäykkävartaloinen,
tukka harmaa, taapäin suittu suoran, korkean otsan yllä. Aristideen,
joka ei koskaan ollut nähnyt häntä muuta kuin oven raosta, teki
hän valtavan vaikutuksen, ja nyt käsitti tämä, mikä mahtava apu
oli ollut tuolla pienellä heikolla ihmisellä polkiessaan häntä
jalkoihinsa ja pitäessään edukseen mielialaa yllä, mutta hän näki
tuossa naisessa myös äidin ja naisen, joka ei ollut saanut tahtoaan
toteuttaa omana henkilönään vaan poikansa kautta. Hän tunsi tämän
voiman tukahuttavan; hän oli yksin näitä kahta vastaan. Levottomana
katseli hän ympäriinsä odottaen apua tietämättään missä muodossa.
Henrin äiti touhusi herättääkseen lapsensa eloon, sillä tämän henki
tuntui ihan sammuneen, ja Aristide tunsi olevansa miltei syyllinen
tähän käänteeseen, kun kuului keveitä ja nopeita askeleita sannalla
ja Aristiden kaulalle laskeutui suojaavana pehmeä käsivarsi. Se oli
hänen vaimonsa. Molemmat naiset mittailivat toisiaan pitkin katsein.
Pienempi näistä tummine, lämpöisine, mutta nyt leimuavine silmineen
katsoi päin tuota toista, suurikasvuista, tiikerikasvoista äitiä.
Miehet olivat nyt poissa laskuista, ja kaksintaistelu tuntui nyt
vasta alkaneen, kun todelliset viholliset olivat astuneet esiin
linnavarusteistaan ja kohdanneet toisensa avoimella kentällä.
Kumpikaan ei osottanut tervehtimisen merkkiään eivätkä he olleet
koskaan toistaan tavanneet.
Henri oli sillä välin tullut tajuihinsa. Äänellä, jossa ei ollut
mitään katkeruutta, esitti hän: äitini, herra ja rouva M. -- Ei
kukaan tervehtinyt.
-- Työnnä tuolini Aristideen luo, äiti -- sanoi Henri.
Äiti ei liikahtanut.
-- Työnnä tuolini Aristideen luo, äiti -- kertasi Henri käskemään
tottuneella äänellä.
Äiti tarttui tuolin selkämykseen ja työnsi sitä hiljaa Aristiden
tuolia kohti, jota tämän vaimo puolestaan lähensi.
-- Anna kätesi, Aristide -- sanoi Henri -- ja ollaan yksin!
Hän viittasi naisille, jotka vaanivat toisiaan odotellen, kuka ensin
lähtisi.
-- Ollaan yksin -- kertasi Henri.
Äiti liikahti lähteäkseen; rouva M. lähti myös ja naiset kulkivat
kumpikin puolellaan pensastoa.
-- Aristide -- alkoi Henri nähdessään että olivat yksin; -- maa on
kaunis, paikoin, luuletko taivaan olevan yhtä kauniin?
-- En tiedä mitä taivaalla tarkotat; jotain määräpaikkaako?
-- Sitä mihin tulemme!
-- Minun tietääkseni ei ole varmaa, tulemmeko mihinkään. Muuten,
jos johonkin tulemme, niin tulemme kai jollekin toiselle
taivaankappaleelle. Jos nyt taivas on kaikkien taivaankappalten
kokonaisuus, niin on maakin osa taivasta. Jos nyt maa ei vastaa
käsityksiämme taivaasta, niin on siihen kai syynä osaksi se, että me
olemme turmelleet maan, osaksi se että olemme liian epäsointuisia
voidaksemme nähdä sopusointua.
-- Mikä sinua sitten lohduttaa nyt kun teet lähtöä täältä, sillä et
kai voi tautia kestää?
-- Mikäkö minua lohduttaa? Se -- että täältä pääsen. Totta on,
että rakkaitani jää jälkeen; mutta elämähän kestää korkeintaan
seitsemänkymmentä vuotta. Ja pelotta jätän minä heidät, koska uskon
heille koittavan parempain olojen kuin mitä minulla oli. Sillä,
Henri, ukkosilma on käynyt, ilma on puhdas ja ihmiset saavat taas
hengittää; me emme saaneet.
-- Mutta sinähän et saa olla mukana, kun kuolet!
-- Kyllä, saan minä, sillä minä en kuole kuollessani, joskin minun
itsekäs, vanhanakuinen minuuteni kuolisi, sillä minä elän tulevassa
sukupolvessa, lapsissani.
-- Sinulla on lapsia! Se on totta -- sanoi Henri -- sen unohdin.
Mutta eikö ole itsekästä sekin elämä lapsissaan ja lastensa hyväksi?
-- On, tosin, mutta se on ensi liikahduksemme altruismia,
lähimäisrakkautta kohti. Silmäilehän nuorta miestä, joka on tullut
isäksi. Hän ei huolehdi puvustaan yhtä tarkasti kuin ennen, hänen
housunpolvensa pussittuvat, hänen hattunsa ei ole niin kiiltävä.
Niin putoavat kukan lehdet, kun se on hedelmöittynyt, sillä ei enää
tarvita koruja, jotka kukalle olivat suojuksenakin, mutta miehelle ne
olivat vain liimatanko, jolla naaraita pyydetään.
-- Nuo ovat seikkoja, joita minä en ole tuntenut -- sanoi Henri.
-- Mahtaa niissä lapsissa sentään olla jotain, jotain jalostavaa,
kohottavaa, koskapa kaikki vanhemmat aina vetävät esille lapsensa,
kuinka onneton avioliitto onkin.
-- Mutta äitisi on sen tuntenut. Salli minun tehdä ehkä epähieno
kysymys. Äitisihän kirjotteli nuoruudessaan?
-- Kuten kaikki tytöt.
-- Näeppäs! Hänellä olivat siemenet, mutta maaperä puuttui; hänen
siemenensä ovat kasvaneet sinussa! Kuinka nöyryyttävää yksilölle!
Kuinka itserakkauttamme loukkaavaa! Poimi hajalle meidän teoksemme.
Ota erilleen ajatukset ja laske kuinka monta niistä olemme itse
ajatelleet. Tiedemies merkitsee lähteensä, sanomalehtimies selostelee
toisten käsityksiä, mutta kirjailija ottaa, ottaa itsekkäästi mitä
käsiinsä saa; sieppaa jutun, jonka joku kertoi lasin ääressä, ottaa
piirteen toisten elämästä, ottaa ajatukset filosoofeilta, selostukset
sanomalehdistä, tunteet kuvittelee hän, ja sitten pistää hän pienen
nimensä kaiken tämän ylle ja tulee suureksi, ja -- se käy päinsä!
Runoilija tekee kuin boakärme: hän valaa limansa saaliin yli ja tämä
on siten hänen. -- Hän punoo kauniita verkkoja, itsestään sanotaan,
mutta ei kukaan nähnyt kuinka monta kärpästä hän sitä ennen imi
kuiviin.
-- Voiko tähän tulla muutosta?
-- Voi, kun tulee! Muutos on jo alkanut. Katsohan vain itseäsi ja
minua; kuka meitä enää tuntee, kuka teoksiamme vielä lukee, ja
me olimme kuitenkin leijonia. Kas kuinka taisto käy. Kun Daudet
kirjottaa romaanin kreivi Morasta, niin ilmottaa Le Bartolo huomena,
että se esittää Mornyn herttuaa. Hauskaa herra Daudet'ille, mutta
oikein. Näetkö siinä ajan vaatimuksen saada kuulla selvää kieltä, ja
epäuskon taistelun oikeaoppisten sekasotkuja vastaan. Kun Daudet on
väsynyt korkeampaan taikaoppiin, silloin on aika tullut.
-- Mutta silloin kuolee runous.
-- Se saa kuolla, sillä se oli joko leikkiä tai valhetta. Tuomittu
olemaan yleisön imartelija tai -- kuolemaan! Nyt ei se enää halua
imarrella -- nyt se kuolee. Ja me sen mukana! Mutta se nousee
kuolleista. Vapaitten ihmisten vapaana leikkinä, kun taistojen aika
on ohi! Oi, Henri, ajat tulevat! Taistot tulevat! Mutta suuret
taistot, joissa sukupolvet antavat henkensä, eikä sellaiset pienet,
joissa hankitaan keuhkotauti, jotta päästäisi akatemiaan. Me emme saa
tätä uutta nähdä, eivät meidän lapsemmekaan, sillä he saavat vaeltaa
kautta korven ja oppia tulemaan uusiksi isiksi ja uusiksi äideiksi,
he saavat oppia ajattelemaan uusia raikkaita ajatuksia, ja sitten
saavat he kuolla korpeen valjenneitten luiden, kaatuneitten patsasten
ja sorakasain keskeen, mutta heidän lapsensa saavat kenties nähdä
Kaanaan maan, jossa rieska ja hunaja kaikille vuotavat.
-- Mutta silloin, tänä raa'an hyödyn aikana, tulee kauneudellekin
loppu.
-- Päinvastoin! Luonnon kauneus pysyy aina ja silloin, enemmän
kuin nyt, saavat siitä kaikki nauttia. Rumat ja typerät
jäljentelyt kenties tarpeettomina katoavat, luulen ma. Ja sanoilla
leikittely tulee varmastikin häviämään ei vain tarpeettomana vaan
arvottomanakin. Katsohan nyt tuota lumista alppiharjannetta,
jonka tyvi on hopeisten pilvien peitossa. Voiko sitä nyt kuvailla
sellaiselle, joka ei sitä ole nähnyt, niin että hän saa siitä
elävän kuvan? Ei! Korkeintaan voimme herättää sen nähneeseen
muiston. Tehkäämme siitä runo! Minä vertaan sitä, sillä runo on aina
vertauksellinen, vertaan sitä esimerkiksi himmeästä hopeasta tehtyyn
pyhimyslippaaseen, jota kantaa maan yli leijaileva enkelilegiona.
-- Vertauksesi on oikea ja kaunis, sillä Dent du Midin harjanne on
todellakin pyhimyslippaan taitteisen kannen kaltainen, ja pilviseppel
vuoren vyötäröllä on hyvin enkelikulkueeseen verrattavissa. Mitä
sillä tahtoisit sanoa?
-- En mitään! Sanoisin vaan jotain kaunista! Mutta kuinka alentava
onkaan yritys vetää kymmentuhatjalkasta, lumipäistä tunturia
ihmiskäden tuotteen rinnalle. Ja tehdä pilviharsosta enkeleitä,
epätodellisuutta, johon ei kukaan usko! Se kutkuttaa mielikuvitusta,
mutta ei anna mitään selkeätä käsitystä, se tuudittaa käsitteet
huumaustilaan, jossa todellisuus ja unelmat sekottuvat; runoutemme
laita on siis sama kuin päihtymykseksi nimitetyn paheen.
-- Hyvä! Mutta miten arvelet tulevaisuuden ihmisen sepittävän runoa
alpista? Kenties näin: "Dent du Midi sinun sekundääriaikainen,
dolomiitin sekainen kalkkikerroksesi on tänään lumen peitossa; sillä
yöllä satoi kolme millimetriä ja la Bise puhalsi kahdeksan naulan
voimalla; kun lumi sulaa, saamme nähdä maissin, ja toistamiseen
perkaamme viinitarhamme." Niinkö tarkotat?
-- En, minä tarkotan sitä että tulevaisuuden ihmiset eivät leikittele
ajatuksilla ja sanoilla, sillä heillä on muuta ajateltavaa.
Minä luulen heidän luonnon kauneuden edessä vaipuvan hiljaiseen
katselemiseen ja aina yhtä uuvuttamattomaan ihailuun, sillä he saavat
takasin tuon kyvyn, jonka taide on meiltä miltei riistänyt!
Keskustelun keskeytti täyden orkesterin heläyttämä sävel, joka
tulvahti ravintolan avoimista akkunoista. Molemmat sairaat istuivat
hetken mykkinä hämmästyksestä, sillä he eivät tienneet, mistä äänet
tulivat, eivätkä äkkiä ennättäneet erottamaan, mitä ääntä tuo oli;
mutta sitten selvenivät säveleet, ja nyt kohahti Boccaciomarssi
esiin. Henri kohotti päätään kuni metsästäjän pillin kuullut
metsäkoira; hänen silmänsä loistivat ja kasvot hymyä säteillen sanoi
hän: Boccacio! Mikä juhla nyt on?
-- Kuulin tarjoilijalta -- sanoi Aristide -- että berniläinen mailman
posti- ja sähkösanomatoimisto pitää täällä päivällisiä.
-- Mikä toimisto se on?
-- Hm! Katsos kuinka me olemme leikkineet unielämäämme, viisasten
ihmisten hyödyllisin toimin työskennellessä tulevaisuuden hyväksi!
Me emme lehdistämme lukeneet muuta kuin teatteri-, musiikki- ja
taideuutisia. Meille esiintyi elonleikki lamppujen valaisemissa
liimavärimaisemissa, ja kun meitä ulkopuolelta kuuluva meteli
häiritsi, niin suutuimme ja haukuimme porukurkkuja tai heittelimme
ivasanoja heitä vastaan. Ja me kuljimme siellä, suurina,
paperikruunut päässämme ja luulimme olevamme kuninkaita hengen
valtakunnassa. Pariisi oli mailmankaikkeus ja teatteri mailmamme.
Soitto oli vaiennut ja kuului irtonaisia sanoja jostain puheesta.
-- "Rauhallinen yhteistyö kansain kesken... sotien poistaminen...
aatteiden nopea vaihto..."
Henri kävi levottomaksi: -- Minä luulin ainakin täällä ylhäällä
säästyvän tuollaiselta.
-- Ei, ystäväni, me emme ole sääliä ansainneet. Hyödyllinen työ,
jota me olemme likasena välttäneet, menee nykyisin pitkälle; se
työskentelee maassa, mutta se kohottaa meidät pilvien ylle; me
työskentelimme pilvien yläpuolella ja jouduimme kuitenkin maahan.
Kättentaputusta kuului salista puheen lopuksi.
-- Kuule, millaiset ovat ajat! Postiherrat vievät meiltä suosion!
Etkö tunne ääntä? Haha! Kun seisoin kulissien lomassa ensi kerran
ja minun runoani sammallettiin yleisölle, ja kun vastaukseksi
tuli käsien räiskinä; silloin luulin ensin sadekuuron herahtaneen
teatterin katolle, sillä en ollut koskaan kuullut sitä ääntä sieltä
käsin. Mutta kun minä näin näyttelijän kumartavan ja räiskinä kasvoi,
niin ymmärsin. Huumasiko se? Hetken! Sitten ajattelin: oh, sisaret
ja tädithän siellä. Ja niin olikin, sillä seuraavana päivänä sain
osakseni arvostelua, arvostelua niin... Sen jälkeen en kulissien
lomassa ole seisonut. Enkä kylläkään enää sinne tule.
Henri oli kumartainut Aristidea kohti kuin puhuakseen. Askeleita
kuului heidän takanaan ja rouva M. läheni hiljaa yskästen
ilmaistuaan olevansa lähellä.
-- Anteeksi, Aristide -- sanoi hän -- mutta lapset ovat tulleet ja me
odotamme sinua.
-- Mihin, mihin menet? Etkö jää tänne? -- kysyi Henri äänellä, joka
soi siltä kuin pyytäisi hän teatterinjohtajalta vastausta tälle
jättämänsä kappaleen johdosta.
-- Ylemmäksi -- vastasi Aristide -- les Bains d l'Alliaziin.
-- Mikset voi jäädä tänne? Etkö aikonut niin? Missä kesän vietät?
-- Kesän? Entä sinä?
-- Hm! En tiedä! -- vastasi Henri ja tarttui Aristiden käteen.
-- Tiedän ettei meidän sovi olla täällä, Henri, sillä kun lumi sulaa,
käy ilma liian voimakkaaksi.
-- No, tapaamme toisemme syksyllä? Missä olet silloin?
-- Luullakseni siellä missä kesälläkin.
-- Oi, älä puhu niin. Me elämme kauan, rakkaani. Minun hengitykseni
on niin kevyt, niin kevyt...
-- Vai niin, alkaako hengitys helpottaa. Hyvästi sitten, Henri parka.
Samassa kuului reipasta naurua ja kilpaa juoksevain pikku kenkäin
kopinaa. Seuraavana hetkenä oli Aristiden kummallakin polvella
mustakutrinen poikanen. Henri oli nolo ja kiusaantunut. Aristide
tahtoi auttaa häntä, muttei tiennyt mitä sanoisi. Vihdoin sanoi
hän pojille: "Tervehtikää setää." Pojat katsahtivat Henriin ja
tervehtivät lyhyesti.
-- Matkustammeko, Amelie? -- kysyi Aristide.
-- Jos tahdot.
-- Älkää vielä matkustako! -- pyysi Henri rukoilevasti katsahtaen
nuoreen naiseen.
-- Me emme voi teidän huvinne takia jäädä, hyvä herra -- vastasi tämä.
-- Minun huvini? -- kertoi Henri.
-- Niin. Te olette kustantaneet itsellenne kalliita huvituksia, te,
toisten kustannuksella, näiden lasten ja minun.
-- Hiljaa, ystäväni, ei nyt tuomita; hyvästi Henri, ilman
katkeruutta, tuomiota; me olimme yhtä tyhmät molemmat, ja sille emme
mitään voineet. Näkemiin.
-- Missä nähdään? -- kysyi Henri, kuten tuomiotaan odottaen.
-- Missä? Veneyssä, Clarensissa, taivaassa, jos semmoista on.
-- Et pelkää kuolemaa, sinä -- sanoi Henri, joka ei millään ehdolla
tahtonut hellittää keskustelua.
-- En, mutta kiusallista on että se nyt juuri sattuu. En tiedä miksi
kuolemaa pitäisi pelätä enemmän kuin syntymää. Ne ovat seikkoja,
joille ei mitään voi. Terve, nyt täytyy minun lähteä. --
Henrillä näytti olleen huulilla sana, jota ei saanut sanotuksi.
Samassa kuin Aristiden pyörätuoli kääntyi, astui äiti Henrin luo.
Tämä oli taskustaan ottanut kirjan, Livre d'Heures, jonka kannet
olivat mustat kullatuin pronssihakasin; hän aukasi sen, ja nyt
alkoivat hänen huulensa liikkua kiivaasti, mutta ääntä ei kuulunut.
Rattaiden ääni haihtui tien käänteessä. Kun Henri katsahti ylös
kirjastaan, kulki hänen katseensa yli maiseman ja pysähtyi kauas
taustalle Dent du Midihin. Aurinko oli sieltä täältä sulattanut lumen
ja vuoren tummat sivut olivat miltei mustat lumen rinnalla; nyt
oli se suunnattoman mustan ruumisarkun kannen kaltainen, täynnään
valkeita kukkia, yhä leijuen ilmassa loistavain pilvien päällä.
Vaikea on tietää tekikö Henri vertailuja, mutta vuori tuntui painavan
häntä ja hän tarttui äidin käteen pitäytyäkseen kiinni.
-- En pelkää taivasta -- sanoi hän -- mutta tuo musta kuoppa on
minulle niin vastenmielinen, niin nöyryyttävä: joutua maahan kuni
itsestään kuollut elukka...
-- Tahi -- sanoi äiti -- kuni aarre, joka jälleen esille kaivetaan...
-- Tai unohtua koskaan löytymättä...
-- Ennen kuin satojen vuosien kuluttua... ja joutua museoon.
-- Silloin kun ei museoita enää ole, jos saa uskoa Aristidea...
-- Älä usko vihollistasi.
-- Ei hän ole viholliseni enää. Kun sota on päättynyt, ei vihollisia
enää ole.
Nyt kuului rattaiden kolinaa heidän päittensä yläpuolelta. Kuusten
lomitse näkyivät vilaukselta vaunut. Henri katsahti ylöspäin ja
tunsi ne. Vaivalla sai hän nenäliinansa esille ja huiskutti sitä
ponnistellen. Mutta vaunut vierivät edelleen ylös, ylöspäin. Henri
yritti nousta vetääkseen huomiota puoleensa. Suuri pilvi leijaili
paperileijana hevosen pään edessä ja seuraavana hetkenä uhkasivat
ajopelit ihmisineen kadota näkyvistä. Hän näki sen; aukasi suunsa
huutaakseen, mutta ei saanut sanaakaan esille. Silloin näkyi jotain
valkeata liikkuvan vaunuissa, ja pian huiskui neljä nenäliinaa,
huiskui kuin matkustavain ystäväin käsissä laivan lähtiessä merelle,
ja niin katosivat ajopelit pilveen.