UUTISTALO

Oli toukokuun ilta Lenan järven rannoilla. Viiniköynnökset

alkoivat versoa, satakieli lauloi koko vuorokauden Beau-Rivagen

libanonseeterissä, ruusut verhosivat muureja ja seiniä, bambu huojui

lämpimässä järvituulessa ja viikunapuut lehdittyivät. Äskenmaalatut

huvipurret keijuivat pienessä satamassa aallonmurtajan suojassa ja

niiden tangoissa liehui kaikkien kansakuntain lippuja rauhaisasti

leikiten, toisiaan läpsäyttäen kuni kylpevät pojat, kietoutuen

toisiinsa, kalpea puolikuu loistavan tähtilipun vierellä, musta

kotka kolmivärilippua hyväillen, Albionin veripunanen sinikulmineen

kuin muistona veljeskunnan vereenupotetuista sinertävistä vuorista

ja järvistä. Espanjan punakeltanen ja Kreikan sinivalkonen, kaikki

nämät oli hetkeksi julistanut Jumalan rauhaan valaliiton valkea risti

punapohjallaan, kaikkia valasi sama ilta-aurinko ja taustana olivat

rauhaisan Savojin alpit, joilla vain vuorikauriin metsästäjän pyssy

saa häiritä hiljaisuutta viimeisten kaikiksi ajoiksi karkotettujen

tykkien ja chassepotkiväärien räikinän jälkeen.

Iloisia ystävällisiä ihmisiä riensi Beau-Rivagen puistoon kukkivaa

magnoliaa katsomaan. Ihmepuu seisoi siellä tummine, taipuisine

oksineen, joilla ei näkynyt ainoatakaan lehteä vaan sen sijaan

latvasta tyveen saakka tuhatkunta valkoista sinipunervapohjaista

kelloa. Puutarhuri oli raivannut sille alaa laakereitten ja

japanilaisten tuhkapuitten keskeen, niin että tuo vieraitten

aurinkoisten maitten kuningatar saisi näyttää kauneuttaan ihaileville

ihmisille. Kunnioituksella sitä lähestyttiin, nauru lakkasi ja

muukalaiset, jotka sen ensi kerran näkivät, pysähtyivät vakavina

ja hämmästyksissään kuin olisi ilmestys heidän eteensä auennut.

Teki mieli sitä lähestyä, käsin koskea, aistimin tunnustella, mutta

tasattu ruohokenttä piti sivulliset loitolla. Kukkalavan räikeät

tulpaanit sai vaikenemaan tämä yksinkertainen kukkapuku, valkea

kuin morsiamen tai vainajan verho ja musta seeteri ojenti sormia

muistuttavilla ylöspäisillä vuosivesoilla varustetut pitkät oksansa

siunaten kauneinta kevään suurissa häissä.

Järvenrantapenkillä istui kaksi vanhaa naista, joiden komeiden

pukujen värit olivat miltei liian eloisat ja kuosit kovin muodikkaat

viisikymmenikäisille. Toisen kädessä oli Saturday-Review, jonka

sivuja hän tarkasteli kultasankaisten lasien läpi; hänen kasvonsa

olivat kuihtuneet, valkeankeltaset, ankarat, ja hänen nenänsä oli

saanut sen ylhäisen muodon, joka kuuluu ilmaisevan rikkaita vanhempia

ja jaloa mielenlaatua. Kun hän katsahti ylös kirjastaan ja tirkisteli

mailman kauneinta maisemaa, teki hän senkin nenää nyrpistäen, kuin

olisi jotain vikaa alppien ja auringon asennossa.

Toinen naisista, edellisen sisar, oli näöltään kuin hyväntahtoisuus,

anteeksiantamus ja tyytymys itse, ja hänen pyöreät, lempeät

kasvonsa nyökkäsivät hyväksyen kaikelle, mitä hän näki, ja hän

vältti kaikkia varjoja, kaikkia tahroja, ja kun hän ei voinut niitä

välttää, sulki hän silmänsä ja ajatteli jotain kaunista. Kun joku

rupesi puhumaan onnettomuudesta, rikoksesta, niin pyysi hän päästä

sitä kuulemasta; se vain pahotti hänen mieltään, eikä hän voinut

mitään auttamattomille asioille. Hän löyhytteli kokoontaitetulla

sanomalehdellä.

Näiden naisten välillä istui nuori tyttö, jonka ulkomuoto oli

Sveitsissä kauniina pidettyä tyyppiä: soikeat kasvot, matala otsa,

suora kapea nenä jommoista äidit koettavat muodostaa ahkerasti

painamalla ja puristamalla lapsen typykkäistä nenää; korkea povi

ja suorat hartiat, kapea vyötärö, kuten oli keskiajan naismuoti.

Mutta hänen tukkansa oli vaalakka. Hän istui kirja polvellaan ja

katseli levottomana ympärilleen, kaikkia ja kaikkea. Hän katseli

joutsenta, joka äsken haudottuine poikasineen uiskenteli lähellä

rantaa; hän katseli amerikalaisia poikia, jotka uimapukuineen menivät

kylpyhuoneeseen; hän katseli järvellä luovailevia pursia; hän katseli

edes takasin mielensä mukaan lenteleviä lokkeja. Vihdoin, kaikkea

katseltuaan, läjäytti hän kirjan kiini ja sanoi väsyneellä äänellä:

-- Olisinpa joutsen.

-- Joutsen? -- vastasi ankara naimaton täti. -- Mikä päähänpisto!

Saada viisi poikasta joka huhtikuussa!

-- Miten on Blancheni laita tänä iltana? -- sanoi hyväntahtoinen

täti, leski, jonka lapsi oli kuollut.

-- Oh, ei mitenkään -- vastasi Blanche punastuen. Jälleen oltiin

vaiti.

Nyt kulki ohi alppinnousijajoukko, englantilaisia poikia ja tyttöjä

alppisauvoineen ja laukkuineen. Nämät kulkivat käsikädessä ja olivat

iloisen ja onnellisen näkösiä. Miten miehekkäiltä nuo tytöt näyttävät,

ajatteli Blanche, nähdessään heidän sääryksensä, lyhyet hameensa

ja skottilaiset villalakkinsa. He saivat nukkua yön vaipoissaan ja

aamunkoitossa astua alpille; ja syödä juustoa ja leipää ja juoda

valkeata viiniä. Ilman vanhempia, tätejä ja opettajattaria. Hän tunsi

olevansa vanki, kahden alati valvovan vartijan vallassa. Jos hän

pyysi päästä kylpyyn, toivat nämät kaksi lämpömittaria; jos hän pyrki

soutelemaan, ottivat nämät kolme miestä ja kaksi virsikirjaa mukaan;

jos hän halusi tovereittensa seuraan, tulivat he sinnekin. Jos hänen

aivoissaan joskus sikisi vallaton ajatus, niin lukivat tädit sen

heti ja yllättivät hänet; jos häneen syttyi kapinallisia tunteita,

paljastivat he ne heti. Hän vihasi heitä. Hän tahtoi juosta pois

heidän luotaan, heittäytyä järveen, mutta silloin tunsi hänen hyvin

koulittu sydämensä piston. Hän oli kiittämätön; nämät kaksi ihmistä

elivät yksinomaan hänen hyväkseen ja hän oli heidän ainoa ilonsa.

Hän oli heidän ilonsa, mutta mitä iloa he antoivat hänelle? Kyllä he

kustansivat hänelle elannon ja kasvatuksen, mutta lapsi ei voi olla

kiitollinen elannosta, sillä se ei ole vielä keksinyt että täytyy

olla kiitollinen pelkästään siitä, että saa elää.

Entä kasvatus! Todellakin; hänet oli valittu kostamaan koko

sukupuolensa puolesta, hänen piti tulla ylioppilaaksi ja osottaa

mailmalle, että nainen ei ole miestä ala-arvoisempi, jota seikkaa

mailma ei ole koskaan epäillyt, mutta joka ankaralle tädille oli

täysin selvillä. Hänen piti kostaa, kostaa ankaran tädin puolesta

kaikki miessuvun tälle tekemät vääryydet, koska ei kukaan tämän

kosijoista ollut ratsuväen luutnantti. Sitä paitsi piti hänen

hyväntahtoiselle tädille korvata tämän miehen ja lapsen menetys.

Hänen piti ottaa vastaan kaikki se hellyys, joka oli näille elämässä

aiottu. Tämä oli hänen kaksinkertainen kutsumuksensa, mutta

tyytyväinen ei hän ollut. Hän oli äskettäin lukenut ihmismuotoisista

apinoista, joita piti kurissa yksi koiras, antaen koko nuoren joukon

raataa puolestaan, kunnes nuoret olivat kasvaneet, jolloin nämät

säännöllisesti kapinoivat ja vapauttivat itsensä. Luonnon järjestys

oli luonnossa erilainen.

Nyt tuli ylioppilas joukko lauluin ja rummuin rantaan, jossa

liputetut veneet odottivat valmiina veneretkelle. Heidän värikkäät

lakkinsa, kirjavat yhdistysnauhat liiveillä, rumpujen repäsevät

rämähdykset, kaikki tämä teki Blanchen yhä levottomammaksi. Täti

jolla oli aikakauskirja, katsoi näitä lasiensa läpi harmain, ilkein

silmin kuin olisi ajatellut: odottakaahan! -- Mutta Blanche ajatteli:

kolmen viikon kuluttua olen minäkin ylioppilas. Minusta ei silti tule

koskaan miestä.

Mitä on tämä naissuvun huokaus, joka kuuluu läpi ajan myrskyjen:

olisinpa mies! Onko se kapinaa miehisiä sortajia vastaan? Ei,

Blancheahan sorti kaksi naista, ja kaikki miehet olivat sortoa

vastaan! Onko tämä kultturin tuomio itseään vastaan? Typistetty,

kukistettu luontoko ennen pyrkii olemattomuuteen, sukupuolten,

luonnonlakien tuhoamiseen, kuin puoliksi olemattomaan, puoliksi

johonkin! Eikö naisen vapauskaiho ole sama kuin miehenkin? Blanche

tunsi olevansa sairas. Hän tahtoi mennä kotiin. Ilma kävi kylmäksi.

Eukot nousivat ja ankara täti, Bertha, jolla oli vaikea käydä,

tarttui vanhan tapansa mukaan Blanchen käsivarteen. Niin kulkivat

he, askel askeleelta. Blanche kuuli ylioppilasten laulun järveltä.

Ja nyt täytyi hänen kääntää selkänsä aurinkoiselle taululle ja mennä

harmaaseen kaupunkiin. Ja hänen jalkansa tahtoivat juosta, mutta

tädin käsivarsi pidätti kuni kainalosauva; hän tunsi tämän laihan

käsivarren tarttuvan omaansa; hän oli kytketty vanhuuteen, sidottu

itsekkäiseen hellyyteen, joka luuli antavansa, kun kumminkin otti.

Askel askeleelta, kuni hautaan vaellus, kävi kulku asemalle ja vähän

väliä piti pysähtyä, jotta Bertha-täti saisi hengittää. Ja niin

kiipesivät he vaunuun, istuivat tuijottaen asemaseinän ilmoituksiin,

ja tunnelien läpi laahasi juna heidät Lausannen kaupunkiin.

* * * * *

Blanche olisi saanut illallisen jälkeen mennä kadun toiselle

puolelle eräiden ystävättärien luo syntymäpäivää viettämään, mutta

palvelustytön oli määrä hakea hänet pois kello kymmenen. Mutta

pahoinvoivana ja vilustuneena jäi hän pois. Hän meni huoneeseensa,

joka oli tätien huoneen takana, ja pyysi olla yksin saadakseen lukea.

Hänellä oli suuri kaunis huone, täynnä pieniä ylellisyysesineitä.

Huonekalut olivat pehmeäpatjaiset, lattia matoilla peitetty, seinillä

tauluja. Mutta peilikaapin sijasta oli siellä hyllypöytä, kaapin

sijasta suuri mahonkipöytä laatikkoineen ja osastoineen, ja mahtavat

kirjahyllyt komeilivat akkunan kummallakin puolella. Kirjakokoelmassa

loisti siisti Revue Suisse sinisine ja Revue des deux Mondes

lihanpunasine kansilehtineen; siellä oli Tuomas Kempiläinen ja

Bunyan, Currel Bell, rva Core ja nti Kavanagh. Kirjotuspöytä oli

täynnä koulukirjoja ja vihkoja. Blanche istuutui pöydän ääreen ja

selaili niitä. Tässä siis olivat vapauttajat, joiden oli määrä tehdä

hänet miehen vertaiseksi. Kummallista, mietti hän, mutta mitään

vapautusta ei hän ollut havainnut. Hänen päänsä oli painavampi, mutta

ajatukset sidotummat. Hän ei ollut lukenut ainoatakaan vapautuksen

sanaa näistä, valtion hyväksymistä ja takaamista kirjoista. Nehän

käsittelivät vain epätodellisuuksia, sellaista, mitä oli ollut, mitä

ei enää voinut tulla; mutta nyt elävästä elämästä, tulevaisuudesta

ei niissä ollut sanaakaan. Tuohan oli vain inhimillisen hullutuksen

ihannoimista. Oli siellä suuri uskonpuhdistaja Calvin, joka itse

äsken liekeistä päässeenä, kun ei uskonut ehtoollisen salaoppiin,

poltatti Michael Servet'in, joka piti kolminaisuusoppia itsessään

ristiriitaisena. Siellä ylistettiin valapattoa ja anarkistia Wilhelm

Telliä, joka "ankarasti arvosteltuna" ei ollut kunniallinen mies, kun

rikkoi valansa ja kiihotti kansaa. Blanche ihmetteli kuinka pääsisi

metsävarpusta niin lähelle että ennättäisi laskea sen peitesulat

voidakseen erottaa sen kotivarpusesta. Hän oli varma siitä ettei

pitäisi sontiaista hietakiitäjänä, vaikka ei lukisikaan nilkan

niveliä, ja torilla erottaisi hän kyllä särjen ahvenesta tietämättä

kuinka monta suomusta toisella tai toisella oli kylkijuovassa.

Hänellä ei ollut mitään toivoa koskaan elämässä tavata suorakulmaista

kolmiota tai saada huvikseen todistaa jollekin heikkouskoiselle, että

hypotenuusan neliö on yhtä suuri kuin kateettien neliöt yhteensä.

Hän ei tiennyt mihin käyttäisi logaritmeja, kun ei aikonut ruveta

merikapteeniksi, ja Christoffer Columbus oli sitä paitsi löytänyt

Amerikan ilman logaritmeja, jotka Leibnitz vasta pari sataa vuotta

myöhemmin huvikseen keksi. Hän ei ymmärtänyt, mitä tekisi astronomian

uudemmilla otaksumilla, kun jo egyptiläiset ilman Herschelin

teleskooppia ovat panneet kokoon almanakan; ei käsittänyt mihin

tarvitsisi Archimedeen lauseita ja Mariotten lakeja, kun Edison ilman

niitä on keksinyt telefoonin. Missä oli sitten kirjojen vapaus?

Tutkintotodistuksessa vaiko kostossa, josta täti aina puhui? Mutta

kelle hän kostaisi? Ei kukaan mies ollut häntä koskaan sortanut,

vaan kaikki naiset. Hänen äiti vainajansa oli häntä vartioinut; isä

ei koskaan ollut kotona; hänen opettajattarensa olivat sulkeneet

hänet lukon taa, opettajia ei hänellä koskaan ollut, paitsi kerran

soitonopettaja, joka olisi vaikka mennyt kuolemaan hänen puolestaan

ja siksi sai eron; hänen tätinsä olivat paimentaneet häntä kuin

lammasta! Miksi? Varjellakseenko häntä putoovilta kattotiileiltä,

tulipalolta ja maanjäristyksiltä? Eihän toki! Joltain muulta?

Miltä muulta? Ilkeiltä pojilta? Pojat olivat aina ystävällisiä ja

palvelevaisia, ja hän piti enemmän näistä kuin ystävättäristä, jotka

olivat kateellisia ja ilkeitä. Miksi piti häntä nyt suojella niiltä,

ja miksi kostaa? Saisipa hän kerran sellaisen vallan että voisi

nostaa kätensä vihollisiaan vastaan, niin eipä se sattuisi miehiin.

Löytyisipä vain mies, joka haluaisi hänet vapauttaa! Tämä saisi käydä

savisin saapain, haista tupakalta ja esiintyä leuka ajelemattomana,

kaikki ominaisuuksia, joita Bertta-täti inhosi.

Hän katseli ympäri huonettaan kuin ulospääsyä hakien; ei löytynyt; se

oli säkki, rotanpyydys, ja ulkopuolella olivat kissat odottamassa.

Hän nousi ja alkoi käyskennellä matolla edestakasin kuin vanki. Hänen

päätään pakotti. Hän otti etikkapullon laatikosta, -- ylioppilaalla

ei saanut olla peilikaappia, sanoi Bertha täti. Hän kostutti

käsiliinan etikalla ja kiersi sen otsalleen. Sitten katsahti hän

peiliin; hän oli aivan punanen paitsi silmien ympäriltä. Terveyttäkö

se oli, jota kirjat eivät olleet onnistuneet kokonaan tuhoamaan,

vaiko sairautta? Miten olikaan, mutta punanen väri ei tuntunut

miellyttävän häntä ja hän nosti pullon huulilleen, joi siemauksen

irvistämättä, kuten juomaan tottunut, ja pani sitten pullon pois. Hän

avasi akkunan ja yritti hengittää syvään, mutta ilma oli kuuma ja

kuiva ja _la bize_ oli pyöryttänyt ilmaan paljon tomua, jonka takia

hän heti sulki akkunan ja laski uutimet. Hän sytytti sohvapöydän

lampun. Viereisellä hyllyllä oli hajuvesilipas. Blanchen katse sattui

siihen, hän silmäsi oveen päin, hiipi hiljaisin askelin sinne,

kuunteli, ja sulki salvan. Meni kaapille ja otti esille sinisellä

silkillä sisäpuolta verhotun vaipan; veti sen hartiolleen, kiipesi

sohvankulmaan ja nosti lippaan polvilleen.

Oli jotain epämääräistä ja sekavaa tässä näyssä, jota valaisi lampun

hillitty valo. Huone, sekasikiö tyttökammiosta, ylioppilashuoneesta

ja tukkukauppiaskonttorista. Sohvalla istuvalla omistajattarella

tytön kasvot, pojan niska, kirjurin musteiset sormet ja

tanssijattaren korkearintaiset jalat. Pystykaulus sekä merimiessolmu

naispovella. Etikan ilkeä haju sekottui nyt ympäriinsä pirskotetun

hajuveden tuoksuun. Ensin tuli sade ylang-ylangin narkissituoksua,

joka tukahuttavana täytti huoneen. Blanche levitti sieramensa ja

puoli avoimin suin hengitti hän huumaavaa ilmaa veren kihotessa

etikan kalventamien poskien ihosoluihin. Seurasi sitten tihkusade

mugueta, siveätä kuin kielon puhdas kevättuoksu. Nyt sulki hän

silmänsä kuin näkisi näkyjä, alkukesän maisemia niittämättömin

niityin ja kukkivin hedelmäpuin, leikkivin lapsin ja purjehtivin

pilvin; hän kuuli alppitorvia ja purojen kohinaa, höyrylaivan kelloja

ja nuorukaiskuoroja. Koko hänen surullinen, tasasenharmaa nuoruutensa

oli unohtunut; sen rukoukset ja koulukirjat, kataplasmit ja

kamfertti, laatikon avaimet ja kokoukset, tutkintopuheet kiitollisuus

vaatimuksineen, hellyys jankutuksia ja rakkautta jälkiläksyinä.

Unelmat alkoivat haihtua, kuvat kalpenivat ja todellisuuden muistot

nousivat esiin. Hän avasi lippaan taas ja matolle suhahti uusi

sade ja nyt nousi jälkikesä niitetyin heinin, kukista oli tullut

hyvin kuivattua rehua, joka oli valmiina muuttumaan vientivoiksi;

aurinko menee aikaisin levolle kuin vanha ihminen; linnut lakkaavat

laulamasta ja pähkinäpuut seisovat takkuisina mutta pähkinöitä

täynnään. Kesä on ohi ja syksy on tullut. Ei, ei syksyä vielä! Ja

Blanche otti uuden pullon orvokkia. Ja nyt nousi taas tomuisen

maton ruuduilta ja kiemuroista sini- ja valko-orvokkeja, kyyhkyset

kuhertelivat ja lumi suli; joutsenet hyväilivät toisiaan ja kalat

kutivat, sirkat tirskuttivat ja kastanjan pihkaiset nuput aukenivat,

jotta kukka pääsisi päivänvaloon täyttämään tarkotustaan.

Nyt sulki hän silmänsä ja povi kohoili veren liekkeinä, kohotessa

hänen poskilleen. Hän oli Fribourgin tuomiokirkossa, kesäiltana;

urut soivat puolihämärissä; ovi oli avoin pyhän haudan kappeliin;

siellä makasi vapahtaja kuolleena; vierellä seisoo surevia

naisia; urut pauhaavat ja kohisevat: dies irae, dies illa, koston

päiv' on julma suuri; ihmisääniä, enkelinääniä, jättiläisääniä

jotka haluavat kohottaa kattokaarroksen, mutta ulkona pimenee

yhä enemmän, ja maalatut akkunat kuninkaineen ja pyhimyksineen

kadottavat värinsä; pylvästen rungot lähenevät toisiaan kuin

poppelikujaksi, istuimet ja rukousjakkarat vetäytyvät yhteen kuin

ihmisjoukko; silloin kuuluu kumina kuin ajettaisi tykkikärryjä

vaskikatolla, sinipunerva salama leimahtaa läpi holvin ja valaisee

Pyhän Franciscuksen kappelin alttaritaulun; ja valo käy niin

kirkkaaksi, että voidaan lukea sanat: ristiinnaulitse lihasi! Mutta

urut, joita äänekkäämmin ukkonen pauhaa, alkavat kaksintaistelun;

näkymätön urkuri yhdistää sävelkerrat; syntyy väliaika, jonka

kestäessä huilunääni yksin soi säveltä, jota täydentävät toiset

ylemmissä ja alemmissa ääniasteissa, sitä vahvistavat tersit, se

taittuu septimoja vastaan, sitä leikkaavat kvintit; ja uusia ääniä

yhtyy, oboe ja fagotti, ihmisääni ja pasuunat; polkimet avaavat

esiin bassot, ja nyt syöksyy myrskyten ilmoille säveljoukkoja kuin

jättiläiskuoroja, kuin taisteluvaatimuksia kateellisia valtoja

vastaan, repiviä kuin kadotettujen ihmisten vaikerrus; mutta ukkonen

kiihtyy ja Fribouralppien ja Sarinen syvän vuorilaakson kaiku

kertaa sen jyrähdykset; urut matkivat sen ääntä ja läähättävät

ja kohisevat, kirkuvat ja räikyvät, mutta silloin tulee salama

räsähdyksen seuraamana, kuin kaikki mailman kankirauta olisi

pudotettu taivaasta alas riippusillalle, akkunat sälisevät ja

ovet paukkuvat. Silloin vaikenevat urut vähitellen; ne eivät voi

uhmailla, mutta ne osaavat pilkata; ja huilu matkii ihmisäänen

leikkivää värähtelyä, joka romanssista vähitellen muuttuu maalliseksi

lauluksi, laulusta vallattomaksi karkeloksi; urkujen välkkyvät torvet

luovat jättiläismäisen valovyön ja kullattujen enkelien pulleat

posket käyvät kuopille, leuka uppoutuu pukinpartaan ja hiusten alta

pistäyvät esille pienet sarvet; he puhaltavat irvistäen tinatorviin,

he puhaltavat Panin, metsänjumalan, luonnon kaikkeushedelmöittäjän

hymnejä, pylväiden päät lehdittyvät ja ilmassa laulavat onnelliset

linnut; Pyhän Franciscuksen sinervän ihon alle kasvaa ruusunpunaista

lihaa ja vaeltaa hän onnellisena nuorukaisena Maria Magdalalaisen

kanssa pääkuorin synnintunnustuskoppiin, jossa he tunnustavat

toisilleen suloisia syntejä; pyhän haudan kappelista nousee Apollo

täyteläisin säärin ja paisuvin rintakehin; hän katsoo uhmaillen ja

ilosena ympärillään itkeviin naisiin ja ojennetuin käsin, kuoleman

voitettuaan, sanoo voitonilo huulilla: Kristus on ylösnoussut. Ja

haudoista lattian alta kuuluu jyskytystä kuin pyrkisivät sinne

suljetut ulos, ja he huutavat vastaten: Sana tuli lihaksi!

Blanche heräsi huumauksestaan. Lamppu paloi vielä pöydällä; huoneen

ilma oli tukahuttava. Ovelle kolkutettiin. Hän hypähti ylös, veti

salvan auki ja horjahti tuolille itkien niin että ruumis vavahteli.

Tädit toimittivat hänet vuoteelle, tekivät kamiiniin tulen ja panivat

kamomilliteetä kiehumaan.

* * * * *

Tutkintopäivä oli ohi ja Blanche vietti illan kotona tätien luona,

jotka olivat kutsuneet muutamia ystävättäriä teelle. Bertha-täti

säteili kuin neulatyyny. Blanche oli tyyni kuin vältetyn vaaran

jälkeen. Akkunat olivat avoimet, sillä lämmin oli tullut ja kadulta

kuului iloista sorinaa. Blanche tiesi että uudet ylioppilaat

viettivät juhlaa, ja muuan toveri oli kehottanut häntä tulemaan

mukaan, mutta hänellä ei ollut rohkeutta pyytää sitä tädeiltä eikä

ollut hänellä sydäntä lähteä heidän luotaan tällaisena iltana. Hän

oli ilonen että tämä vaikeus nyt loppui, sillä vapauden toivo oli

herännyt, vaikka hän tiesikin, että kahleet vain pitenivät mutta ne

eivät murtuneet.

-- No -- sanoi Bertha-täti -- Gazettessa on sievä pätkä Blanchesta.

"Naisen vapautuminen näyttää toteutuvan", luki hän; "vuosisatoja

vanhat ennakkoluulot, jotka olivat katsoneet naisen kutsumuksena

olevan synnyttämisen ja imettämisen, ovat loistavasti kumotut,

kun meillä tänään on ilo ilmottaa, että neiti Blanche Chappuis

on suorittanut tutkinnon Zürichin yliopistossa valmistuakseen

lääkäriksi."

-- Minua ihmetyttää -- sanoi Blanche, joka ei välittänyt

tuontapaisesta vapautuksesta -- että sitä pidetään niin merkillisenä,

kun tyttö voi suorittaa ylioppilastutkinnon, josta tyhminkin poika

selviää.

-- Blanche on oikeassa -- lausui eräs opettajatar. -- Ja La Revue

tekeekin hyvin oikean huomautuksen. "On ihmeteltävää", sanoo Revue,

"että jokaisen tytön ylioppilastutkintoa meidän vanhoilliset

toverimme tervehtivät voittona, samalla kun vaikeroidaan sitä, että

kirjallinen köyhälistö lisääntyy, ja kun ylioppilastutkinto on

tullut yläluokkaetuoikeudeksi, johon vain varakkaammilla on pääsy.

Meidän naisylioppilaidemme tulisi kiittää kunniasta saada osakseen

juhlia kuin ihmeet, sillä on häväistys heidän sukupuoltaan vastaan,

ja se seikka, että vanhoilliset ainekset ottavat heidät suojaansa,

osottaa että nämät odottavat heistä hyvää vahvistusta riveilleen. Kun

tulee se päivä, jona ylioppilastutkinto muuttuu ja on sama kaikille

luokille ja sukupolville, silloin me yhdymme riemulauluun."

-- Kas vaan, -- lausui Bertha-täti -- siinä kuullaan edistyksen

_miestä_. Tutkinto kaikille: sehän ei enää olisi mikään taito.

-- Ei meidän tarvitsekaan erikoisia taitoja näyttää -- vastasi

Blanche -- ja minusta on Revue oikeassa.

-- Vai niin, vai sellaisia opetuksia te nykymailman aikaan saattekin

-- sanoi Bertha-täti.

-- Niin, nähkääs täti, emme me niitä saa Euklideesta emmekä Julius

Caesarista, mutta kylläkin niistä huolimatta -- vastasi Blanche, joka

tunsi olevansa tavallista rohkeampi. -- Niistä huolimatta, täti,

sillä tutkintokirjoissa on vain yhdentekeviä asioita, tai tyhmyyksiä.

Ajatelkaas, kuinka kaikki köyhät ompelijattaret, pesijättäret,

työläis- ja talonpoikaisvaimot tuntevat olevansa nöyryytetyt, kun

eivät ole voineet suorittaa samaa ihmenäytettä kuin minä, kiitos

teidän anteliaisuudestanne. Vai tarkottaako täti, että _kaikkien_

naisten olisi otettava ylioppilastutkinto? Miksei kaikkien poikain,

kaikkien käsityöläisten, työmiesten, talonpoikien, konttoristien?

Sehän on vain taloudellinen kysymys, ja kun on onnistunut saamaan

jotain tietoa varakasten ystävien tai sukulaisten avulla, niin

ei sillä ole kehuskeltava sanomalehdissä, sillä se kuuluu aivan

samalta kuin ilmottaisi lehdessä, että on ollut varaa kyllin uuden

samettipuvun ostoon.

-- Pikku Blanche on käynyt niin filosoofiseksi -- vastasi Bertha-täti

-- että hänen vanha tätinsä, joka ei ole saanut niin syvää

tutkinto-oppia, tuskin voi vastata hänelle. Mutta pikku Blanche

osottaisi syvää tietoansa käyttämällä kieltä, joka ei olisi niin

täynnä rohkeutta, sanoisinko ylimielisyyttä. Sillä ihminen voi

olla hyvin tietoviisas silti olematta sivistynyt. Sivistys ei ole

kirjoissa vaan sydämessä. Sydämessä, Blanche pieni!

Blanche oli pahoillaan, kun oli loukannut, mutta häntä kiusasi

halu käydä käsiksi tädin sotkuiseen todistustapaan ja vähän sitä

selvittää. Mutta hän luopui, sillä hän ei tuntenut ansainneensa

moitteita, päinvastoin, mutta täti oli niin täynnä kaunaa ja kiihkoa,

ettei huomannut sitä milloin antoi itselleen korvapuustin.

Aterian aikana kohotti Bertha-täti lasinsa ja joi päivän voiton --

kapitalin -- kunniaksi ja hän toivoi, aivan kuin Blanche, että päivä

koittaisi, jolloin kaikki _naiset_ -- mutta ei kaikki miehet! --

suorittaisivat ylioppilastutkinnon, hän oli aivan varma siitä että

nainen kerran oli suoriutuva voittajana taistelusta -- luonnonlakeja

vastaan! --, ja silloin saivat miehet nähdä...

Avoimesta salinakkunasta tunkeutui torvisoiton säveliä. Blanche

tunsi sen hyvin. Ylioppilaat kulkivat Beau-Rivageen juhlimaan. Hän

kuuli heidän saappaittensa kopinan katukiviä vasten. Eikä hän saanut

pysytellyksi paikallaan, vaan riensi akkunan ääreen. Tuolla ne

kulkivat, koko joukko liehuvin lipuin ja loistavin nauhoin. Olisipa

hänkin saanut olla siellä muitten mukana! Puhua vapaita ajatuksia,

laulaa täydestä sydämestä, kulkea näiden käsivarressa, tanssiakin

kenties. Nyt he näkivät hänet! Liput laskeutuivat, lakit nousivat ja

soiton keskeyttivät hetkeksi valtavat eläköönhuudot. Häneen vaikutti

niin tämä tervehdys, kunnianosotuksena ei hän halunnut sitä pitää,

että kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, mutta samalla tunsi hän

sydämessään odan, raudat käsissään ja jaloissa siteet. Askelten kaiku

hiljeni, mutta vielä näki hän tutun ylioppilaan kadulta heilauttavan

lakkiaan, kuin kutsuisi tämä häntä, ulos, pois, heidän mukaansa

iloon, vapauteen ja taisteluun. Kun Blanche oli jättämässä akkunan,

näki hän kadun toisella puolen olevassa porttikäytävässä oppipojan

seisovan saapaspari kädessä portin takaa katselemassa katoavaa

nuorukaisjoukkoa. Poika katsoi pitkin, pitkin silmäyksin heidän

jälkeensä, kuten tyttökin. On muitakin jotka vapautta janoovat,

ajatteli tämä, kuin me naiset. Ja köyhäpukuinen nuorukainen hiipi

esille porttikäytävästä jatkaakseen matkaansa, ilman että häntä

huomasivat ne onnen lapset, jotka saattoivat hänelle kärsimyksiä

tahtomattaan, tietämättään.

Ateria loppui ja vieraat menivät. Blanche sanoi olevansa väsynyt

päivän mielenliikutuksista ja sulkeutui huoneeseensa. Kaikkein

ensiksi siirti hän koulukirjat nurkkaan. Sitten istuutui hän

kirjotuspöydän ääreen ja ajatteli. Mikä ihme, ajatteli hän, että tuo

nyt on kestetty. Mitähän jos opettaja olisikin tehnyt kysymyksiä

Espanjan vallanperimyssodasta, Liviuksen kolmannesta kirjasta,

suhdeopista, saraheinistä, luuopista, saksan kielen prepositioneista,

otaksumaväitteistä... niin olisi tämä päivä päättynyt häpeään! Mikä

onni, että oli päässyt läpi, kuinka vähän omaa ansiota! Ja nyt

oli häntä kiitetty tästä ihmetyöstä. Kiitoksen tästä sietäisivät

kohteliaat tutkijat! Onnesta -- ei kukaan! -- Entä vapautus! Senhän

pitäisi nyt tulla! Minkä muotoisena? Kemiaa, anatomiaa, enemmän

latinaa, fysiikkaa! Mistä oli hän tähän saakka päässyt vapaaksi?

Vähemmän tietämisen kiusasta moniin verraten! Se oli tosiaankin

helpotus, mutta vähäinen, ja aivan toisellainen kuin hänen

uneksimansa. Raikkaimmat ajatuksensa oli hän lomahetkinä ajatellut

kirjain ulkopuolella. Ja yhtä lailla istui hän nyt vangittuna

vartijat ovella, ja yhtä vangittuna siksi, kunnes pitkä kuusvuotinen

kurssi oli lopussa ja hänen lääkärinä tuli lähdettäväksi toimeen,

silloin -- oli hän kai vapaa? Mutta kuusi vuotta! Siihen oli pitkä

matka, mutta toivo oli kuitenkin! Nyt tuli kesä. Tätien mukana

täyshoitolaan Interlakeniin. Siellä hän ainakin saa tavata ihmisiä,

joita hän ei ollut koskaan tavannut kirjoista, sillä ne olivat niin

varovasti kirjotetut, että elämän tosiolot tunnontarkasti salattiin.

Tämä toive sydämessä meni hän levolle; ja hän nukahti pian.

Hän ei ollut pitkää aikaan nukkunut, kenties muutamia tunteja,

kun heräsi. Kuu paistoi huoneeseen ja loi keltasia viivoja ja

ruutuja lattialle. Hän kuuli laulua; heleän ilonen miesääni

lauloi italialaista romanssia kitarin säestyksellä, ja säejakson

lopussa yhtyi kuoro. Hän kuunteli makuullaan hetken. Miksi

laulettiin näin myöhään kadulla? Ja kutkahan lauloivat? -- Hän otti

tohvelit jalkaansa ja meni uudinten luo. Tuolla kadulla seisoi

ylioppilasjoukko, jonka hän tunsi lakeista. Ja hänen akkunaansa kohti

olivat kaikkien kasvot kääntyneet. Laulajaiset! Hänelle? Epäilemättä.

Samassa tuli täti Mathilda yöpuvussa.

-- Laske uutimet, lapsi, ja sytytä kynttilät! Sinullehan lauletaan.

-- Entä Bertha-täti? -- kysyi Blanche levottomana.

-- Hän on nukkuvinaan -- kuiskasi täti. -- Joudu, he ovat jo

laulaneet hyvän aikaa! -- Uutimet laskettiin ja kynttilät sytytettiin.

Kun laulu vaikeni, makasi Blanche vuoteellaan mietiskellen. Nuo

iloset pojat olivat huvitelleet illan ja nyt tarjosivat he hänelle

jälkiruokaa, mitä heillä oli jälellä. Mihin menivät he sitten

kitareineen ja puolikäheine äänineen. Ja miksi olivat he häntä

juhlineet? Eivät he laulajaisia pitäneet muille ylioppilaille? Eivät,

mutta häntähän juhlittiin naisena! Naisena! Siinäpä se! Oli siis

jotain erikoista, jotain enempää, olla nainen? Luultavasti! Mutta,

se oli sangen ikävää! Kenties oli se etu tai voitto? Voi olla. Hän

muisti äskettäin lukeneensa uutisen aviomiehestä, jota tämän vaimo

oli piessyt; mutta se oli esitetty pilajutun muodossa otsikolla

"Kaikellaista." Miksi niin, kun hän oikeusuutisten joukossa oli

otsikolla "Luonnotonta väkivaltaa" nähnyt juttuja miehistä, jotka

olivat lyöneet vaimojaan? Eikö laki suojannut miestä, jos hän oli

heikompi; kun laki suojeli naista, katsomatta oliko hän voimakkaampi;

jonka huvittava juttu oli osottanut mahdolliseksi. Lakihan oli

epäoikeudellinen! Oli siis joissakin tapauksissa edullista naisena

olo, toisissa ei ollut. Sattuiko edullisuus tärkeämpiin tapauksiin?

Kenties! Miksi oli Bertha-täti niin raivoissaan miehille ja nimitti

heitä sortajiksi, jotka olivat kukistettavat? Niin, miksi? Ja hän

nukahti!

* * * * *

Oli syksy jälleen, kun Blanche astui Zürichin Polyteknikon

kemialliseen laboratorioon. Hänet vei töiden ohjailija suureen

saliin, jossa hän sai haltuunsa pöydän, laatikoita, osastoja,

pulloja ja rasioita kaikenvärisine aineineen. Kaasuletku

lamppuineen ja vesiletku sekä huuhdevati. Kokoelma koeputkia,

keitinpulloja, alustoita, retortteja, suppiloita, kankia, siivilöitä,

puhallinputkia, näpittimiä. Keskellä salia oli suuri savupiippu

katoksineen, vetoluukkuineen ja kaasuliekkeineen, joiden määränä oli

poistaa vahingollisia höyryjä. Kaikki oli uutta ja salaperäistä.

Täällä oli muotoja, joita ei tapaa jokapäiväisessä elämässä.

Keitinpullon vanha muoto johti mieleen keskiajan kullantekemisen,

koeputki lääkärin pimeän huoneen ja pullojen sisältö rohtolain

salaisuudet. Kromihappoinen kali loisti kuni auringonlasku;

rikkihappoinen kuparioksidi oli sininen kuin Lac Leman, ja

arsenikkihappo kimalteli kuin huurre koivun oksilla.

Pitkään siniseen esiliinaan puettuna kävi hän tutkimaan luonnon

salaisuuksia ja katsomaan miltä luomakunta sisältäpäin näytti.

Ohjailija, jonka oli tänä päivänä auteltava häntä tolalle, tuli hänen

luokseen ja alkoi ilman muuta ohjauksensa. Hän puhui tyyneellä,

kuivalla äänellä, olematta kohtelias tai epäkohtelias. Hän tarttui

Blanchen käteen kuin pihteihin ja opetti tätä pitämään koeputkea

oikein. Kehotti pitämään kaasuhanan hyvin suljettuna, kun liekkiä ei

käytetty, ja muistutti hyvin puhdistamaan huuhdevadin, kun työtunti

päättyi. Sitten meni hän muihin saleihin.

Hän oli ensi mies, joka ei ollut kohtelias Blanchea kohtaan, ja tästä

tuntui kuin olisi häntä nöyryytetty. Mutta se kai johtui ohjaajan

tiedollisesta ylemmyydestä, ei muusta.

Ylt'ympäriinsä muiden pöytien ääressä seisoi ylioppilaita työssä.

Hänen tullessaan olivat he nauraneet, jutelleet ja laulaneet,

mutta nyt he hiljaa kuiskailivat keskenään. Mutta Blanche kuuli,

mitä he sanoivat, sillä hänen hermonsa olivat uuden aseman takia

jännityksessä.

-- Minkä näköinen se on? -- kuului kuiskaus erään pöydän takana.

-- Ruma! -- tuli toisaalta vastaus.

Blanchesta tuntui epämieluisalta. Kuka kysyi, olivatko he,

herrat, rumia vai kauniita, kemiaa opiskellessaan? Oliko hän nyt

sitten todella ruma? Hän katsoi suureen lasipalloon joka kiehui

väkiviinaliekin yllä. Hän näki soikeat kasvonsa ja voimakkaan

nenänsä, mutta niin sekavana lasin kuperan muodon takia, että ei

saanut mitään oikeata arvostelua. Mutta näitten herrojen mielestä oli

hän ruma. No, eipähän hän siitä välittänyt!

Kun hän oli suorittanut ensi kokeensa, tahtoi hän näyttää sitä

ohjailijalle saadakseen hänen hyväksymisensä. Tämä ei ollut

huoneessa. Menisikö häntä hakemaan? Ei, hän ei halunnut mennä yli

lattian näitten herrain keskitse. Oli paras odottaa. Sillä aikaa

aukoili hän kaikkia pulloja ja laseja haistellen niitä. Sitten pesi

hän pari koeputkea ja sai rikkihappoa sormilleen, jotka mustuivat.

Ohjailija tuli. Blanche otti koeputkensa ja näytti sitä kuin kiitosta

hakien. Mies katsoi häneen kuin lapseen ja sanoi: Sepä kävi sievästi.

Ottakaa nyt toinen! -- ja niin meni hän. Blanche ei ollut tyytyväinen

tuohon. Häntä kohdeltiin ylimielisesti. "Sepä kävi sievästi." Olisi

sanonut: hyvin hyvä, neitiseni! Olihan hän ylioppilas eikä mikään

koulutyttö.

Kotiin tullessaan täytyi Blanchen kertoa yksityiskohdissaan mitä

aamupäivänä oli tapahtunut. Bertha-täti purasi huultaan, mutta sanoi

vain: kateutta!

Illalla oli Aeskulapilla, lääketieteen ylioppilaitten yhdistyksellä,

kokous ja Blanche oli pitkäin keskustelujen jälkeen saanut luvan

mennä sinne, mutta kello kymmenen piti hänen olla kotona.

Kello seitsemän astui hän Brasserie Nuss ravintolaan. Hänen täytyi

mennä läpi ison salin päästäkseen yksityishuoneeseen, missä kokous

pidettiin. Sali oli täynnä tupakoivia ja juovia miehiä, lattia

kostea eikä paikka näyttänyt houkuttelevalta. Toisellaiseksi oli

hän kuvitellut sen ilosen tyyssijan, missä tiesi herrain kernaasti

iltojaan viettävän. Hän tuli kokoushuoneeseen. Ei kukaan ottanut

häntä vastaan, ei kukaan auttanut hänen vaatteitaan pois, kuten ennen

tanssiaisissa. Huone näytti ikävältä, herroja istuskeli siellä täällä

salaa poltellen sikarinpätkiä, jotka he vastenmielisesti heittivät

nurkkaan hänen astuessaan sisään. Nauru vaikeni ja keskustelu

pysähtyi. Oven takaa katseli häntä kaksi ylioppilasta kakkulain

läpi. Sama kuiskaus kuin ennen laboratoriossa, -- onko se kaunis? --

Vastaus: ruma kuin hitto! --

Puheenjohtaja ei ollut vielä tullut. Kukaan ei siis noussut häntä

vastaanottamaan eikä hän tuntenut ketään. Hän astui lopulta perälle.

Laimeita kumarruksia, istualta. Yleiseen vaiettiin. Blanche katsoi

ympärilleen ja huomasi olevansa ainoa nainen. Hän istuutui tyhjälle

tuolille, mutta kukaan ei paikkaansa jättänyt.

Vihdoin tuli puheenjohtaja. Hän tervehti todellakin, mutta sanomatta

mitään kohteliasta. Sitten tuli viisi tyttöä. Ne tarkastettiin heti

ja yksi havaittiin kauniiksi. Blanche yritti lähetä niitä, mutta

likelle ei päässyt.

Asiain käsittely alkoi. Vaaleja toimitettiin; pykäliä luettiin.

Sietämätöntä Blanchen mielestä. Sitten pidettiin esitelmä:

kehitysteoriasta. Se oli Blanchelle uutta, mutta karkeata. Puhuja

vertasi ihmisiä elukoihin, ja kuitenkin oli Jumala luonut ihmisen

erityisesti kuvakseen ja eläimet ihmisen hyödyksi. Esitelmänpitäjä

väitti, ettei hevosta oltu luotu ratsaaksi eikä vetojuhdaksi, sillä

Noak ei ratsastanut eikä ajellut. Kameli näytti syntyneen satula

selässä, mutta niin ei ollut asian laita; kyttyrä ei ollut mikään

satula, ja yksikyttyräinen kameli näytti päinvastoin olevan luotu

niin, että kaikki ratsastus kävisi mahdottomaksi. Tämä kaikki tuntui

Blanchesta "ilkeältä." Sitten loppui virallinen puoli.

Noustiin ja käyskenneltiin lattialla. Herrat imeskelivät

sytyttämättömiä sikareita ja tilasivat olutta. Tarjoilija kuljetti

edestakasin haarikoita. Naurunremahdus kuului sieltä täältä eri

ryhmistä, mutta aina salavihkaisten silmäysten seuraamana. Nuo

viisi tyttöä istuivat kuin tanssittamatta jääneet naiset kemuissa

ja Blanchen mieli oli masentunut. Tämä oli ikävää. Hän huomasi,

että herrat olivat kiusaantuneet; tunsi olevansa vihamielisten

voimien ympäröimänä. Herrat vainusivat kilpailijoita ja naiset

vaanivat kiistatovereitaan. Herrat eivät katsoneet puolestaan

uskaltavansa mitään keveätä lähentelemistä, koska se voitaisi

selittää sievistelyksi, ja he tiesivät, että naisasianaiset eivät

tahdo tietää olevansa naisia. He olivat tulleet tänne nimenomaan

sillä ehdolla, että heitä kohdeltiin vertaisina. Niin, mutta tässä

yhdenvertaisuudessa oli jotain nöyryyttävää; Blanche tunsi että

alemmuus tuli yhdenvertaisuuden mukana; ja varmaankin oli entinen

suhde hauskempi. Sitten ihmetteli hän sitä, ettei kukaan herroista

tarjonnut naisille mitään. Mutta kukinhan tilasi olutta itse,

todellakin, ja olihan hyvin sopimatonta vieraiden herrain tarjota

vieraille naisille mitään.

Blanche, joka tunsi olonsa yhä kiusallisemmaksi, rohkasi lopulta

mielensä ja kysyi toisilta tytöiltä eivätkö nämät aikoneet juoda

mitään. Häneen kohdistui hämmästyneitä katseita ja kuului terävä

vastaus: Juoda? Olutta? Hyi! Yhä ahdistavampaa. Puheenjohtaja, joka

oli puhunut hieman kemiasta naisten kanssa, lähetti nyt esille

herran toisensa jälkeen puhumaan; fysikkaa, latinaa, kaikellaista

mikä ei lähennyt sievistelyä. Tytöt huomasivat herrain "suorittavan

palvelusta" ja kävivät yhä nyrpeämmiksi. Mutta kaunis tyttö oli

tehnyt nopean keikahduksen keskustelussa ja puhetoverinsa kanssa

siirtänyt sen inhimillisemmille aloille. Hän oli sen takia pian

kolmen herran ympäröimä ja nauraen jatkoivat he ilosta keskustelua.

Mutta silloin vetäytyivät toiset tytöt sivuun ja seurasivat

katkerin ilmein mokomaa arvotonta esiintymistä. Tuo kaunis tyttö

unohti lopulta asemansa siihen määrin, että tilasi suuren haarikan

olutta. Silloin kävi häntä ympäröivä ryhmä yhä taajemmaksi, ja

vastustus uunin luota, johon toiset tytöt olivat vetäytyneet, yhä

pistävämmäksi. Näistä tuli äkkiä hyvät ystävät ja heidän keskensä

syntyi hyvin vilkas keskustelu, joka keskeytyi joka kerran kun joku

herra läheni.

Alkoi olla ukkosta ilmassa, ja uunin luona lataantuva sähköpatteri

kävi uhkaavaksi, sillä jokainen yritys herrain taholta keskustelulla

johtaa pois sähköä sai vastaansa töytäyksen, joka heitti hänet

takasin. Tuo kaunis tyttö oli siirtänyt taistelun toiselle, juuri

pelätylle ja kielletylle alueelle, ja siksi oli hän voittanut.

Saadakseen sähkön johdetuksi pois otti puheenjohtaja haarikkansa

kolautti pöytään ja rykäsi alkaakseen humoristisen puheen.

-- Toverit -- alkoi hän. --

Syntyi hiljaisuus ja naiset höristivät korviaan kuullakseen tämän

uuden puhuttelutavan, joka ei muistuttanut entistä "hyvät naiset ja

herrat."

-- "Lapsuudessamme opetettiin meille että nainen luotiin miehen

kylkiluusta ja että mies oli siis olemassa ennen naista; siksipä

saattoikin Mooseksen kirjain tuntematon tekijä -- joka, jos nyt

eläisi, luultavasti saisi oikeusjutun niskaansa, koska kehottaa

moniavioisuuteen -- syystä käskeä naista olemaan miehelle alamainen,

sillä Aatamihan oli Eevan isä, ja Eeva siis Mooseksen lakikirjan

4:nen pykälän mukaan velvollinen kunnioittamaan isäänsä. Nyt on

tiede kumminkin osottanut meille, että nainen oli olemassa ennen

miestä. Ensi solu oli nainen, sillä se yksin piti sukua yllä. Jättäen

sivuun kauniiden kukkain epäsäännölliset elintavat käyn käsiksi

elukoihin, alkaen alimmista lopettaakseni korkeimpaan -- ihmiseen.

Nilviäisten kesken tapaamme vielä Hermeksen ja Afroditen, niin

sanoakseni, yksilöitymättöminä; eikä miestä vielä ole olemassa.

Aatami ei ensi kertaa esiinny paratiisin yrttitarhassa vaan meren

syvyydessä meille vanhastaan tuttujen kierrejalkaisten joukossa,

jossa hän elää loiselämää pienenä surkeana elukkana, sidottuna

erottamattomilla aviositeillä monta vertaa suuremman ja voimakkaamman

Eevan kylkeen, niin että hän pikemmin tuntuu olevan jonkinlainen

kylkiluu, joka pistää esiin -- anteeksi -- naaraasta, heittääkseen

kumoon koko brittiläisen pipliaseurateorian naisen luomisesta. Mutta

me jätämme alemmat eläimet kohotaksemme korkealle, korkeammalle.

Vielä hyönteisten kesken on äiti edelleen luonnollisessa korkeammassa

asemassaan: hän on muurahaisten ja mehiläisten kuningatar. Hän on

valtijatar: kanta-äiti, sillä vain hänen kauttaan on mehiläispesä

pesä ja muurahaiskeko keko, yhteiskunta yhteiskunta. Mutta työtä

tekevät jäsenet eivät ole koiraita; työnteon ja itsenäisen

yksilöelämän kunnia tulee hänen osakseen paljoa myöhemmin.

Työmuurahainen on surkastunut, hedelmätön naaras, joka hankkii

ruokaa, rakentaa kekoa, käy sotia ja kasvattaa poikaset. Nainen siis

ensin oli sotilas! Koiraat -- anteeksi sanontatapa -- eivät vielä

ole vapautuneet. He ovat epäitsenäisiä raukkoja, joiden ainoana

surullisena velvollisuutena on tulla sellaisten lasten isiksi, joita

eivät saa nähdä, -- ja kuolla! Askel ylemmäksi ja olemme kalojen

asteella. Koiras on vapautunut ja alkanut yksilöllisen elämän. Hän on

jo aateloitu lasten kasvattajaksi ja sen kautta on hän orja. Askel

ylemmä -- ihannetta kohti -- ja me olemme ylhäällä ilmassa lintujen

luona. Koiras on työläinen, sotilas ja puoliso. Naaras on vapautunut

ja kytkenyt hänet rakkauden siteillä. Työ on jaettu, ja nisäkästen

kesken jatkuu työnjako jonkun verran vaihdellen, sillä kehitys ei

käy suoraan kuni jana ei nopeasti kuin salama, mutta sen taiteviivaa

noudattaen. Ja niin olemme tulleet enkeleihin, tarkotan ihmisiin.

Raakalaiskansain kesken on miehen alistettu asema, kuten sitä

kutsutaan, vielä kukoistuksessaan. Nainen istuu kotilieden ääressä

ja hoitelee lapsia, peseskelee astioita, mikäli niitä on, ja laittaa

ruokaa, jos sitä laitetaan. Mies ajetaan metsiin tappamaan eläimiä,

hankkimaan ruokaa. Ja siihen nämät tyytyvät. Mutta muutamissa

heimoissa näkyy vielä jälkiä, taka-askeleita eli atavismeja, kuten me

oppineet niitä nimitämme, vanhemmilta aikaissukujen ajoilta. Sadut

ja historiankirjottajat kertovat entisajan amatsoni valtakunnista.

Ne ovat muurahaiskekojen johdannaisia. Naiset tulevat omillaan

toimeen, käyvät sotaa, elättävät itsensä ja lapsensa, ja miehet

kutsutaan vain kerran vuodessa. Sellaiset ovat olot afganeilla, missä

mies on naisen omaisuutta, ja dahomeilla, missä naiset hallitsevat

ja sotivat. Sivistyneitten kansain keskuudessa, tullaksemme omiin

oloihimme, on työnjako sukupuolten kesken ollut noin sangen

erilainen, enimmäkseen riippuen yhteiskunnallisista oloista. Köyhien

kesken tekevät molemmat työtä, mies kovempaa, sillä naiset eivät

vielä ole vaatineet pääsyä hiilikaivoksiin ja metsätöihin. Perhe oli

alkujaan yhteisomistuksellinen yhdyskunta. Omaisuus oli perheen,

ja kun mies yksin oli velvollinen elättämään vaimoa ja lapsia, ei

naisen tarvinnut saada perintöä, eikä saanutkaan, koska omaisuutta

perheen omana ei saatu siirtää tyttären naimisen mukana toiselle

perheelle. Tässä todistelussa on aukko, mutta sen kajautan kiini,

muutoin saisimme katsahtaa syvälle omaisuuden, pyhän omistusoikeuden

salaisuuksiin, ja sen kätken toiseksi kertaa.

"Perheeksi nimitetty yhdyskunta tarvitsi toimitsijan. Naisella oli

kotiaskaroimiset lasten kanssa, lapset olivat ymmärtämättömiä, siksi

otti mies tämän vaivaloisen toimen, ja niin tuli hän näennäisesti

peräsimeen. Mutta ylempien s.o. työtä tekemättömien luokkien

keskuudessa, missä rappeutuminen vähitellen on alkanut levitä, on

ilmennyt joitakin oireita. Nainen on pitänyt kuningatarasemaansa

alennuksena ja haluaa työmuurahaiseksi: palata muurahaiskekoon.

Siitä seuraa luonnollisesti miehen alentuminen herraksi taas. Nyt

kysyn: menemmekö tässä taapäin vaiko eteenpäin? Onko nainen oikeassa

halutessaan ottaa alkuperäisen valtansa takasin, onko mies tällöin

oikeutettu tekemään vastarintaa? Minä arvelen, että ei kukaan ole

oikeassa nykyisin. Luulen naisvapautuksen olevan ennenaikaisuutta,

tulleen liian aikaisin, sillä me olemme uuden yhteiskunnallisen

kehityskauden kynnyksellä: se ei tule muistuttamaan mehiläiskekoa

eikä dahomelaisia, ei teiriparvea eikä lammaslaumaa, mutta sisältää

kaikista näistä otettuja opetuksia. Kuinka pitkälle työnjako menee

uudessa yhteiskunnassa, sitä emme tiedä, mutta varmana voimme pitää,

että se ei tule menemään yli sukupuolten luonnollisten rajain, sillä

nyt on ihmiskunta, minusta näyttää siltä, saanut takasin terveen

järkensä, ja järki se on luontoa.

"Hyvät naiset, minä käännyn teidän puoleenne teidän

nais-ominaisuutenne takia, ja sillä kunnioituksella, jolla aina

olen katsonut ylöspäin naiseen, mitä kunnioitusta ei ole vähentänyt

teidän aikeenne kohottaa raskasta taakkaa miehen hartioilta ja jakaa

hänen kanssaan työt; te, hyvät naiset, olette astuneet ensi askeleen

miehen vapauttamiseksi, ja siitä minä sukupuoleni puolesta teitä

sydämellisesti kiitän!"

Kaunis tyttö nauroi ja herrat myös, mutta uunin luona oli hiljaista,

kiusallisen hiljaista. Ja pian noustiin sieltä päällystakkeja

ottamaan. Kuni merkin saatuaan ryntäsivät herrat esille auttaakseen

naisia, mutta nämät kiittivät selvin elkein osottaen etteivät

tarvinneet apua. Pukeuduttuaan vetivät he käsineet käsiinsä ja

loivat pitkiä silmäyksiä salin perälle, jossa tuo kaunis tyttö

istui. Mutta tämä ei ymmärtänyt mitään, joi vaan olutta ja nauroi.

Blanche, joka tunsi hänet, piti velvollisuutenaan kohteliaisuuden

vuoksi huomauttaa hänelle, että toiset tytöt menivät. Vai niin,

menkää te -- vastasi hän -- ja he menivät. He kulkivat läpi savuisen

ravintolasalin, jossa heitä röyhkein silmin katseltiin, ja pääsivät

kadulle. Siihen he pysähtyivät odottamaan raitiotietä. Sattumalta

tuli Blanche katsahtaneeksi taakseen. Hän kuuli sisältäpäin laulua ja

pianonsoittoa. Hän astui akkunan luo ja näki verhon vieritse suoraan

huoneeseen: sikareja ja tulitikkuja kaikkien käsissä, ilosia ilmeitä,

laulua ja soittoa ja keskellä muuatta ryhmää seisoi Louise (se oli

kauniin tytön nimi) ja hän poltti. Tuo pisti sydämeen. Nyt niillä oli

hauskaa! Nyt! Ja Louise oli yksin herrain keskellä. Miten siveetöntä!

Miten huono tyttö! Mutta hänellä oli hauska, hänellä, kaikissa

tapauksissa!

Kun Blanche tuli kotiin istui Bertha-täti raporttia odottaen.

-- Oliko hauskaa! -- Hauskaa! Hirveän ikävää! Ja herrat olivat

epäkohteliaita. -- Tupakoivatko? -- Eivät, mutta joivat olutta ja

pitivät epäsiveellisiä puheita. Puheenjohtaja oli verrannut naisia

soluihin, ja nilviäisiin, kaikkeen! -- Vertasiko elukoihin? --

Vertasi, ja puhui asioista joita voi lukea kirjoista, mutta joita ei

puhuta muualla kuin luennoilla.

-- Mitä oli hän puhunut? Sopimattomia? -- Niin, melkeinpä. Ja sitten

lähtivät tytöt, mutta Louise jäi.

-- Yksinkö? -- Yksin, ja sitten hän poltti! -- Poltti yksin! Tästäpä

otetaan kiini -- sanoi Bertha-täti. Ja sitten otti hän selkoa

yksityisseikoista.

Blanche meni levolle. Hänellä oli paljon mietittävää. Miksi oli

ilta ollut ikävä? Miksi olivat herrat jäykkiä, epäkohteliaita ja

vihamielisiä? Mitä se sillä puheellaan tarkotti? Se uneksittu vapaus

oli siis siinä, että sai nähdä kohtelijaat seurusteluherrat läheltä,

vartioitta! Eivät kenties olleetkaan niin kiltit kuin miltä koittivat

näyttää. Mutta Louisea olivat he kohdelleet aivan kuin tanssiaisissa

on tapana. Niin toisellainen oli tuo todellisuus kuin kuvittelut!

Niin toisellainen. Mutta sittenkin, Louisella oli hauskaa!

Seuraavana aamuna pukeutui Bertha-täti ja lähti valituksille

tiedekunnan esimiehen luo. Professori oli onnettomuudeksi karski

suorasuu, jonka ruma tapa oli sanoa mitä ajatteli, ja täti taas

onnettomuudekseen kuvitteli että professori oli sivistynyt henkilö,

jonka tuli tietää mitä puhui.

Täti ei tietenkään tullut professorin vastaanottoaikana. Mitä hän

semmoisesta välitti! Hänen täytyi, kun oli kyseessä akatemian kunnia

ja nuorison menestys. Vihdoin pääsi hän sisälle. Esitti asiansa ja

selosti tuon puheen. Professori katseli häntä kuin uutta lajia ja

vastasi vihdoin:

-- Mitä se minuun kuuluu?

-- Mitäkö se kuuluu teihin?

-- Mitä se sitten teihin kuuluu?

-- Mitä? Mitä? Nuorison siveyshän oli vaarassa?

-- Miten niin? Puhukaa! Mitä on tapahtunut? Puhuja on verrannut

naisia soluihin (se oli valhe mukamas!). Pahempi olisi, jos hän olisi

verrannut näitä enkeleihin! Uskoiko neiti Jumalan pyhään sanaan?

Tietysti. No. Tuo puhuja oli sanonut, että nainen oli valtijatar ja

mies orja. Sehän oli kohteliaasti sanottu! Tahtoiko neiti kuulla mitä

raamattu sanoi: Sinun tahtosi pitää miehesi alle annettu oleman ja

hän on oleva sinun herrasi! Eikö ollut oikein! -- Ei ollut! -- Mitä?

Neitihän on vapaa-ajattelija, kun kielsi Jumalan pyhän sanan? Eikö

muka kieltänyt!

Täti tunsi olevansa revonsaksissa. Hän puisteli niskaansa ja yritti

pyörtyä. Mutta professori jatkoi: -- Kivulla pitää sinun synnyttämän

lapsia! Oliko neiti täyttänyt tämän Jumalan käskyn? -- Ei, ei

tahtonut! -- Vai niin, hän kapinoi Jumalan pyhää lakia vastaan!

Mutta asiaan! Herrat eivät olleet tupakoineet, eivät käyttäytyneet

sopimattomasti, he olivat olleet neidin kanssa samaa mieltä raamatun

opeista, että ne olivat järjettömät, ja muuten -- mitä heitä huvitti

tehdä yhdistyksissään, se ei liikuttanut sivullisia. Mitä se

neitiin koski, jos Louise neiti piti oluesta tai tupakoi? Tupakkaa

ei kieltänyt siviililaki eikä siveyslaki. Monet eukot nuuskasivat.

Ja kaikki akat kadehtivat nuoria tyttöjä, jotka huvittelivat --

varsinkin herrasseurassa. Joka ei siellä viihdy, älköön menkö, pakkoa

ei ole, ja sen, joka kanteli mitä siellä tehtiin, saisi suoraan ajaa

ulos! Niin oli asia! Ei ollut kellään oikeutta tunkeutua suljettuihin

seuroihin! Mitä oli heillä siellä tekemistä? "Se kunnioitus,

mitä ollaan velkapäät naiselle osottamaan?" Mitä kunnioitusta

ollaan velkapäät miehille? Ei mitään? Sen kyllä näki! Muutoin ei

tunkeuduttaisi luvattomaan aikaan ihmisten kotiin eikä juostaisi

juoruilemassa! Muuten! Mikseivät tytöt perustaneet omaa yhdistystä?

Mitä! Ei ollut niin hauskaa, kai! Pyysi anteeksi mutta oli lähdettävä

luennoimaan! Oli yliopiston luennoitsija eikä poliisikonstaapeli.

Tämä kohtaus vaikutti sen, että täti perusti naisasiayhdistyksen,

eikä Blanche enää päässyt kokouksiin. Naisyhdistyksessä hän sai käydä

ja siellä vietti hän hirveitä iltoja. Zürichissä olo, jolta hän oli

niin paljon odottanut, kävi yhä sietämättömämmäksi. Keskeymätön

vartioiminen, loppumattomat läksyt: lisää Rooman keisareita,

lisää kuninkaita ja kuningattaria, lisää filosofiaa. Milloin tämä

loppuisi? Ja loppuisiko koskaan? Mitä uutta se tutkinnon suoritus

tuo? Vapautta? Ei, silloin alkaa uusi orjuus. Ajurin lailla on oltava

valmiina palvelemaan ensimäistä, joka kutsui; talosta taloon, joissa

tervehditään ihmeidentekijänä samalla kun itse tiesi kuinka vähän

tehdä voi. Entä vapaus? Uskalsiko hän seurustella miehen kanssa,

jos piti tämän seuraa parempana kuin naisen (kuten arveli tulevan

käymään)? Ei suinkaan, sillä silloin horjahtaisi hänen arvonsa;

hoidokkaat vieroisivat häntä ja hänet sysättäisi yhteiskunnan

ulkopuolelle. Eikö mitään pelastuskeinoa? Kyllä yksi! Mennä

naimisiin! Rouvilla oli oikeus asua yhdessä miehen kanssa, syödä

saman pöydän ääressä, maata samassa sängyssä, seurustella miesten

kanssa mielin määrin, kulkea yksin kaduilla! Mutta, -- mutta löytyi.

Rouvat söivät toisten leipää, valvoivat toisten taloutta, pitivät

huolta toisten liinavaatteista ja väittivät yleensä olevansa

orjattaria. Semmoiseksi ei Blanche halunnut tulla. Ei siis vapautta

sielläkään?

Hän seisoi eräänä päivänä laboratoriossa muuatta yhdistyskoetta

yrittämässä. Se oli vaikea ja vaati suurta tarkkuutta. Hän oli tätä

varten saanut siirtyä syrjäiseen keittiöön paremmin selviytyäkseen.

Hän oli ottanut naamarin silmilleen ja toimittanut voimakkaan vedon

suojukseen, jossa laitos oli, sillä kloorikaasu oli vaarallinen. Hän

taivutti lasiputken sulatuslampun liekissä, ripotti hietaa alustaksi,

sekä laitteli johtoja ja varastoja loppumattomiin.

Ohjailija, jonka kanssa ei ollut puhunut sen kuuluisan illanvieton

jälkeen, kulki huoneen läpi. Kasvot naamion peitossa tunsi Blanche

uhmaista halua puhutella tätä. Häntä oli näet kohdeltu kantelijana

tädin professorikäynnin jälkeen, eikä kukaan ollut häntä lähestynyt.

Hän tahtoi puhdistautua. Mutta ohjailija oli myös ajatellut alkaa

keskustelun.

-- Onko hauskaa seisoa keittiössä? -- kysyi tämä pistävästi.

-- Sietää tämän, mutta aviomiesten keittiössä ei liene yhtä hauskaa

-- vastasi Blanche.

-- En minäkään luule keittäjättärien pitävän tointaan hauskana

seisoessaan aviovaimojen keittiössä -- vastasi mies. -- Rouvat

taitavat olla kiperiä.

Blanche punastui naamion alla. Tädin vakiintuneen puheenparren että

rouvat ovat keittäjättäriä, oli vasta-aineen kirpeä happo liuentanut

hajalle.

-- Te ette enää tullut kokouksiin? -- alkoi taasen mies.

Blanche ei vastannut.

-- Teidän mielestänne oli siellä ikävää? -- jatkoi toinen. --

Tahdotteko tulla toiseen seuraan, jossa ei ole ikävä! Tuletteko

mukaan venäläisten luo?

Blanche oli kuullut puhuttavan venäläisistä niin paljon, että hänen

uteliaisuutensa heräsi.

-- En luule tätini sallivan, -- sanoi hän aivan lapsellisesti.

Mies hymyili.

-- Miksei täti sallisi? Olisiko siinä mitään vaarallista? Olisiko

uusien raikkaiden ajatusten kuuleminen niin vaarallista?

-- Ei -- vastasi Blanche. -- Mutta venakot kuuluvat olevan niin --

vapaita!

Mies hymyili taas ja katsoi häntä silmiin.

-- Ettekö tekin tahtoisi olla vapaa?

Blanche tunsi tuon lausuneen julki kaiken hänen kaihonsa, kaiken

hänen pyrkimyksensä. Ja sen lausuja näytti kykenevältä auttamaan

häntä kahleiden murtamiseksi.

-- Kyllä -- sanoi hän -- minä tahtoisin olla vapaa. Ah, vapaa!

-- Kas niin! Tulkaa mukaan huomena!

-- Niin, -- mutta täti!

-- Valehdelkaa!

Blanche vavahti. Tuo mies, joka näytti olevan itse kunnia ja totuus,

tuo mies kehotti häntä valehtelemaan!

-- Eikö valehteleminen ole kunniatonta?

-- Ei aina! Jos murhamies, jonka aikomukset tunnen, kysyy minulta

tietä uhrinsa luo, niin näytän väärän tien ja valehtelen ilosin

mielin.

-- Mutta eihän täti ole murhamies!

-- Ei, vaan murhaajanainen! Ettekö tunne hänen myrkkyään, joka

paraikaa syöpyy teidän vereenne! Hänen vihansa, hänen kostonsa, joka

teidän on täytäntöön pantava, virtailee teidän suonissanne, sitä

vetävät sisäänsä teidän keuhkonne, se herpasee teidän hermostonne!

Oletteko vapaa? Te syötte tämän vampyysin leipää, jota ette työllänne

ansaitse, te olette hänen palkkaamansa kostaja, te olette myyneet

sielunne kuten toiset naiset myyvät ruumiinsa. Mikä pakottaa teitä

tälle uralle? Velvollisuudenkotunne ihmisveljiänne ja sisarianne

kohtaan, halu käsitellä siivottomuuksia, henkiä sairashuoneiden

ilmaa, kuulla valitushuutoja, lähteä liikkeelle kesken uniaan,

suoraan aterialta? Ei, vaan kosto! Ketä tarkottava? Jonkun tädin

hyljättyä rakastajaa? Tarvitaanko teitä lääkärinä? Tarvitaanko

viittäkymmentä prosenttia nykyisistä? Luuletteko reseptinsepustajista

olevan puutetta? Oh, ne polkevat toisensa maahan eiväkä voi auttaa

lainkaan. Miksi rupeavat venakot lääkäreiksi? kysytte te! Niin, eivät

ne tee sitä reseptejä sepustellakseen, eivät siksi että pääsisivät

menemästä naimisiin, he rupeavat lääkäreiksi samasta syystä,

kuin kiillotustyön tekijät menevät tehdastöihin, rikkaat tytöt

palkollisiksi; siksi että ihmissuvun suurempia vaurioita päästäisi

parantelemaan, jotta lääkärit kerran tulisivat tarpeettomiksi, kun

tiedon tasanen jako tekee kaikki terveydenhoitajiksi.

Blanche oli kuin sähkökoneessa virran kokooja; hän otti vastaan

kaiken, mitä tuo kipinöivä mies heitteli ympärilleen, mutta

samalla kertaa tunsi hän täytyvänsä töytästä tätä rintaan. Hän

oli tyhjä ennestään, ja nyt tahtoi tuo täyttää hänet sielunsa

yltäkylläisyydellä. Silmät leimusivat ja miehekkään voimakkaat

kasvot olivat kuin totuus itse sanoessaan: valehtele! Blanche haki

hänestä kohtaa, johon saisi haavan pystymään ja voisi riisua hänen

aseensa, ja tuossa juuri oli se kohta. Korkeana ja kirkkaana seisoi

tuo mies hänen edessään, korkeampana kuin hän tahtoi myöntää, ja

hänen täytyi saada tämä kaadetuksi. Ja kuitenkin tahtoi Blanche nähdä

hänet suurena, voimakkaana, sinä tukena, jota etsi, vapauttajana. Hän

tunsi vaistomaisesti, että vapauttajasta voi tulla vallitsija; hän

haki tätä ja työnsi pois luotaan. Vihdoin sanoi hän: te saarnaatte

jesuiittain oppia.

Mutta mies, joka tunsi tuollaiset temput, oli heti valmis vastaamaan:

-- En, sitä en saarnaa. Jesuiitan salaisuus on vääräin johtopäätösten

vetämisessä; hän suorittaa korttitempun sanoilla ja te ällistytte.

Hän sanoo silloin: tarkotus (hyvä tai paha) pyhittää keinot. Minä

sanon: se pyhä, suuri, kaunis, johon te pyritte, se tarkotus pyhittää

keinot. Alhainen tarkotusperä tekee kaikki keinot epäpyhiksi. Te

olette kuin koralliolento, joka on tarttunut vanhaan runkoon, olkaa

varuillanne, ettette kasva siihen kiini ja kivety! Uusi siveysopin

sääntö, joka oli uusi silloin kuin Montesquien sen lausui, kuuluu:

"Jos tietäisin jotain, mikä olisi hyödyksi minulle itselleni,

mutta vahingoksi perheelleni, niin karkottaisin sen mielestäni;

jos tietäisin jotain, mikä olisi hyödyksi perheelleni, mutta

vahingoksi isänmaalleni, koettaisin unohtaa sen; jos tietäisin

jotain, mikä olisi hyödyksi isänmaalleni, mutta vahingoksi

Europalle tai ihmiskunnalle, pitäisin sitä rikoksena!" Itsekkyys,

tämä ihana lahja, joka itsesäilytysvietin nimisenä antaa kaiken

elollisen elää, on myös kehittyvä, ja se on juuri ottamassa pitkän

askeleen lähimmäisrakkautta kohti. Tämä rakkaus on ensin ilmestynyt

rakkautena lapseen, siitä perhe. Mutta perhe on aste, joka meidän

on jätettävä taaksemme, ja kehityttävä yhteiskunnaksi. Te olette

vielä sukusiteissä. Tuo oli vain taloudellinen laitos. Tempautukaa

irti suvun ahtaista mehiläiskennoista, parveilkaa, ja rakentakaa

itsellenne oma pesä; jättäkää suvut pikkuharrastuksineen ja

erillisine itsekkyyseloineen, ja eläkää koko sukupolvea varten.

Blanche näki seinäin väistyvän, ovien avautuvan määrättömiin

etäisyyksiin; tuon miehen puhe vaikutti kuni kosteus ja lämpö

vanhoihin kylmässä kauan olleisiin siemeniin. Hän tunsi olemuksensa

itävän ja pian oli kuori ponnahtava hajalle! Mutta silloin valtasi

hänet ihmeellinen halu ponnistella tätä sielua vastaan, joka tahtoi

hedelmöittää hänen sieluaan. Hän pyristeli kuin perhonen, pyrkien

pakoon, pakoon puolisoa, joka ajoi häntä takaa, ja jonka suuteloissa

hän tunsi kuoleman olevan, kuoleman hänen yksilöllisyydelleen samana

hetkenä kuin oli antava elämän suvulle.

-- Miksi puhutte minulle kaikkea tätä? Miksi tuhlaatte minulle kaikki

nämät sanat? Mitättömälle vieraalle tytölle! -- kysyi hän.

-- Sen olette jo arvannut! -- vastasi mies; -- mutta jos tahdotte

kuulla minun sanovan sen, niin tulkaa huomisiltana minun mukanani

venäläisten luo!

Hän tarttui Blanchen käteen. -- Te tulette? Eikö niin?

-- Tulen varmasti -- vastasi tämä eikä voinut muuta.

Kun Blanche istui kotona päivällispöydässä, tunsi hän salaisuutensa

olevan muurina hänen ja tätien välillä. Side oli poikki kulutettu.

Hän tunsi omaavansa jotain, mitä ei ollut saanut heiltä. Hänen

omiansa olivat hänen uudet ajatuksensa, hänen salaisuutensa.

Hän ajatteli sitä, kuinka heikko tämä side oli ollut. Se ei

ollut rakkauden side, sillä hän ei heitä rakastanut, näitä

vanginvartijoitaan, -- se oli raa'an edun side. Hän tarvitsi heitä

kuten köynnös tukeaan, kuten loiseläin elättäjäänsä. Hän odotti

kuulevansa veren puhuvan, mutta se oli vaiti. Ei omantunnon otaa,

ei varottavaa ääntäkään. Kaikki vanha luhistui alas kuni huonosti

liimatut seinäpaperit, ja hän tunsi kasvavansa. Nyt vasta tunsi hän

vapauden ensimäisten siiveniskujen löyhyttävän vilvotusta hänen

hehkuville poskilleen; ei ollut yksin ruumis ollut siteissä, henki

oli ollut!

* * * * *

Blanche tuli aikaisin kohtauspaikalle, Bauschänzlin puistoon. Lunta

sateli kevyesti, hiljaa ja järvi oli mustana puiston edustalla.

Hän oli hyvin kiihtynyt, ja kun jalkansa sattui kuiviin lehtiin,

sävähti hän, mutta lunta tuli taajaan, taajaan, niin että hänen

askeltensa kaiku lakkasi pian kuulumasta. Hieta karahti vielä

jossain paikoin, mutta lumi vaienti pian senkin. Hän tunsi joka

askeleella astuvansa uutta rataa, tuntemattomia kohtaloita kohti,

mutta ulospäin kävi kulku. Mihin? Hän tunsi rikkovansa sopimusta!

Hän oli myynyt vapautensa näille vanhoille naisille, ja nämät

antoivat hänelle elämisen välineet tämän vapauden vastineeksi. Nyt

lakkautti hän maksunsa, voiko hän edelleen ottaa heiltä vastaan

mitään? Asia oli siis pohjaltaan taloudellinen pulma. Vain se jolla

oli olemisen välineet oli vapaa, kaikki muut olivat orjia. Salainen

viha alkoi kasvaa noita vastaan. Jos Blanchella olisi itsellään ollut

korkoja, niin olisi hän ollut vapaa. Miksi siis huusivat kansat

vapautta, kun heiltä puuttuivat korot! Vapaus ilman korkotuloja oli

mahdoton. Hän juoksi kotoa, koulun vankilasta, yliopiston vankilaan,

lääkärintoimen, yleisön suosion vankilaan. Kaikkialla vankiloita. Ja

kun vapauttaja, voimakas mies tuli katkasten hänen kahleensa, niin

avautui siten vain tie uuteen, hyvin muurattuun vankilaan, jonka

kuolo yksin voi avata. Hän ei voinut ratkaista arvotusta. Voisiko tuo

mies, jolla oli vastaus joka kysymykseen, voisiko hän ratkasta?

Lumi pölähteli voimakkaan jalkaparin polkiessa, ja kuului miehen

voimakas henkäys; tämä seisoi Blanchen rinnalla ja otti hänen kätensä

kainaloonsa.

-- Paha omatunto? -- sanoi hän. Se rauhottuu kyllä. Korsikalaisella,

joka on jättänyt murhaamatta sukunsa vihamiehen, on myös paha

omatunto. Sovinnainen omatunto syyttää murhan laimiin lyömisestä.

Pois se!

Ja hän vei Blanchen mukanaan. Tämä astui yhtä jalkaa, ja kätensä

lepäsi niin luontevasti hänen käsivarrellaan.

-- Onko sinne pitkältä matkaa? -- kysyi Blanche.

-- Kaupungin ulkopuolella -- sanoi Emile; -- venäläiset eivät pidä

kaupungeista!

Ja he kulkivat valkeitten peltojen välitse, mäkiä ylös, viinitarhojen

vieritse ja tulivat Alppikahvilaan, joka oli pienessä puutalossa

lehti- ja havukuusten keskellä. Se näytti somalta ja kodikkaalta; ei

ollut se ravintola, jossa joutilaat ihmiset tappavat aikaa, vaan tien

vierellä majatalo, jossa väsynyt matkamies saa lepoa ja virkistystä.

He nousivat ulkoseinän puuportaita yläkuistille, jota akkunan läpi

loistavat tulet valasivat. Heidän pudistellessaan lunta jaloista ja

vaatteista, tuli ulos muuan herra, joka lausui heidät tervetulleiksi

kuni vanhat ystävät. Tämä oli suuri tumma mies, kasakkapää leveillä

hartioilla. Hän puristi Blanchen kättä lämpimästi kuni sisaren, otti

hänen päällysvaatteensa ja vei hänet saliin. Se oli vanhanaikainen

huone, matalan puukaton orret näkyvissä. Korkeitten puuseinustojen

yllä oli kuvattuna alppimaisemia karhunajoineen, ja siellä täällä

seinälamppuja, joiden kiiltävät metallikilvet heijastivat valoa.

Keskellä huonetta oli pitkä pöytä, jonka ympärillä istui parikymmentä

herraa ja naista teetä juomassa ja polttelemassa paperosseja, suuren

välkkyvän teekeittiön poristessa keskellä. Suuren kaappimaisen,

penkeillä varustetun, vihreän kaakeliuunin takassa paloi komea

pyökkivalkea.

Kun Blanche tovereineen astui sisään, nousivat kaikki puristamaan

heidän käsiään. Tytöt suutelivat Blanchea poskelle ja tekivät tilaa

hänelle. Lämmin kotoinen ilma tuulahti häntä vastaan eikä se tehnyt

samaa kylmän synkkää, kapakkamaista, vaikutusta kuin Brasserie Nuss.

Ei vihamielisyyttä, ei kilpailua eikä kateutta tuntunut vallitsevan

ja Blanche oli heti kuin kotonaan. Herrat olivat naisille kohteliaita

ilman sievistelyä, ja naiset ottivat kiitollisina ja ystävällisesti

heidän kunnianosotuksensa vastaan. He polttivat paperosseja, mutta

ei heidän tukkansa ollut lyhyt eikä nenillä sinisiä silmälaseja;

he olivat miellyttäviä liikkeissään eivätkä koettaneet jyrkillä

käänteillä ja sanoilla matkia miehiä. He puhuivat vakavasti ja

ilman väärinkäsityksen pelkoa, sillä he olivat kaikki samalla

sivistysasteella, ja vaihtoivat mielipiteitä toisiaan opettamatta.

Blanchelle tarjottiin teetä ja tarjottavat olivat yhteiset. Tämä

tuntui hänestä miellyttävämmältä kuin se, että kukin itse tilasi,

jolloin huoneessa juoksentelivat tarjoilijat. Hänelle ojennettiin

myös paperosseja, mutta hän kiitti. Naisten tupakoiminen ei häntä

häirinnyt, sehän oli tapa heillä, eikä tavallinen ole loukkaavaa,

vaikka se Länsi-Europassa tavatonta olikin. -- Paul Bestuchew --

alkoi oliivinvärinen tyttö, joka tänä iltana oli puheenjohtaja --

Bestuchew on pyytänyt saada puhua tänään. Mutta ei enempää kuin puoli

tuntia, isäseni!

Bestuchewiksi nimitetty lykkäsi tuolinsa irti pöydästä, otti

taskustaan muistiinpanolipun ja ryypäten kupistaan alkoi istualtaan:

-- Aion puhua _Kaikkein Pyhimmästä_.

-- Et suinkaan uskontoa tarkota? -- kysyi muuan punaparta.

-- Eehei -- sanoi Paul. Semmoisesta ei puhuta! Ei, minä puhun siitä

mikä on pyhääkin pyhempi.

_Kaikkein pyhin_.

Yhteiskunnan lapsuusaikana, ennenkuin työnjako oli luonut ylä- ja

alaluokan, oli maa kaikkien äiti. Heimo omisti alueensa jakamattomana

tai paistatti sen arvalla pelto-osuuksiin, määräajaksi käyttöä varten

omistusoikeudestaan luopumatta. Sellainen kommunismi vallitsee vielä

venäläisessä mirissä eli kyläkunnassa, ja meidän isänmaallamme on

noin neljäkymmentä miljoonaa laillista kommunilaista. Se seikka,

ettei onni silti viihdy musikka-parkamme majassa, riippuu muusta ja

sitä yritetään nyt auttaa. Kun nyt voittava yläluokka otti haltuunsa

alkuperäisin yhteisen maan, s.o. varasti, julistettiin samalla

varkaus pyhäksi. Varastettu omaisuus tuli yläluokalle pyhäksi;

mutta alaluokka, joka ei osannut seurata esimerkkiä ottaen takasin

varkauden kautta menettämäänsä, sai maksaa uusia veroja vankiloita

varten. Pyhyyden synty ei siis ollut ihan eheä.

Kuitenkin tehtiin tuohon anastettuun omaisuuteen nähden yhä useammin

takasinmaksuvaatimuksia. Pyhyys kasvoi. Nyt saa ampua keisaria

otsaan, kieltää Jumalan hyökätä siveysopin kimppuun ja kuitenkin

pysyä valtion suojassa kuten me Sveitsissä, mutta -- jos käymme

omaisuuteen käsiksi, luovutetaan meidät kotimaan tuomioistuinten

haltuun. Omaisuus on siis tullut pyhemmäksi kuin tsaari, kuin siveys,

kuin Jumala.

Mutta aika on rientänyt edelleen ja paula on vedetty

yläluokan kaulaan. Meidän aikamme on nähnyt kolme suurta

hyökkäystä julistettavan laillisiksi; perustuslaillisen,

keisarillis-kuninkaallisen ja eduskunnallisen hyökkäyksen omaisuutta

vastaan. Yksi oli kuten tunnettua maaorjuuden lakkautus Venäjällä

(maaorjathan olivat omaisuutta), toinen, neekerien vapautus

Amerikassa (neekerit olivat omaisuutta ja siis pyhiä), kolmas, jota

joka päivä näemme silmiemme edessä, on nimeltään pakkoluovutus. Minun

isälläni oli maatila ja hyvin kaunis puutarha, jota hän rakasti. Hän

oli kasvattanut itse joka puun, joka pensas oli hänen ystävänsä. Hän

ei tahtonut myydä sitä mistään hinnasta, sillä hän rakasti sitä kuni

elävää olentoa. Muutamana päivänä tulee rautatieyhtiön insinööri ja

kaataa puut, repii pensaat juurineen pois.

Isä itki ja kirosi. Insinööri sanoi että maa oli pakkoluovutettu ja

isä saa maksun semstvolta. Isä ei halunnut myydä puutarhaansa, eikä

siis maksua pyytänyt. Silloin otettiin.

Nämät suuret esimerkit ovat järkyttäneet omaisuuden pyhyyttä. Ei niin

käsittäen kuin tulisivat tulevaisuuden ihmiset noudattamaan tämän

valtion esimerkkiä; he päinvastoin antavat. Mutta siihen pääsemme

vasta silloin kun kaikki ovat käsittäneet, mitä etua on siitä, ettei

omista mitään, jonka huomena voi menettää, ja että kaikki omistavat,

mitä eivät voi menettää.

Mutta minä tahdon nyt vain tarkastaa omaisuuden "siveellistä"

puolta, joka kenties on kaikista enimmän vaikuttanut yhteiskunnan

epäsiveelliseen tilaan.

Omistuksen käsite ja tunne on tunkenut sielunelämämme läpi on

täyttänyt itsekkyytemme. Yksinpä ajatuksemmekin ovat tulleet

ahneutemme esineiksi. Oppinut hautoo keksintöään saadakseen siitä

kunniaa eikä ihmiskunnalle hyötyä, keksijä rientää ottamaan patentin

ehkäistäkseen ihmiskuntaa saamasta hyötyä hänen työstään; pappi,

Herran palvelija, taistelee leipäpaloista ja korkeista viroista,

kulkevatpa monet lautanen kädessä kirkossa kuten kahvilain

laulajattaret, joka ei estä heitä sanomasta, että Ingersoll suorittaa

suurtyötään rahojen takia. Kansanedustaja, jonka valtiopäivillä on

sanottava totuus, epäröi kaksikin kertaa ennen kuin sanansa sanoo,

sillä taustalla irvistävät hänen velkojansa; sanomalehtimies, jonka

on iskettävä kirves lahonneen puun juureen, kiemurtelee kuin mato

ennen kuin iskee, sillä hän näkee vaimon ja lasten niskat alla.

Vaimon ja lasten takia! Kuinka monta tahtoa on murtunut, kuinka

monta sielua vuotanut verta näiden takia! Mies on perheyhdyskunnan

omaisuutta, maaorja, elättäjä, ja siksi -- miten kavalaa -- on

yläluokka antanut hänelle äänioikeuden ja näennäisen hallitusvallan,

sillä he tietävät että hänellä ovat kahleet kintuissa. Kuinka paljoa

vapaampana selviäisikään nainen julkisessa elämässä, hänellä kun on

taloudellinen tuki takanaan! Mikä on hänen voimansa, se on miehen

heikkous. Siksi on naisen asema vapaampi kuin miehen, ja siksi on

hän rohkeampi. Mieshän antaa kauppiaan petkuttaa itseään eikä viitsi

nostaa meteliä päästäkseen hankkimasta itselleen vihamiestä; mutta

nainen astuu suoraa päätä sisään ja heittää huonon tavaran lurjusta

päin silmiä.

Mutta omaisuuskäsite on hiipinyt pyhimmillekin alueillemme, pyhimmille

siksi että luonto on ne luonut. Nuorukainen luo silmänsä tyttöön; hän

miellyttää tätä, heidän sielunsa rakastavat toisiaan, mutta puuttuu

pieni seikka, joka on pääasia: onko nuorukaisella rahoja? Ei! Silloin

saa hän mennä! Lapsia, joiden tulisi olla yhteiskunnan omaisuutta,

pidetään vanhempain yksityisomaisuutena, ja on heidän tarkotuksenaan

pieninä huvittaa näitä lepertelyllään, hyväilyillään, ja tullessaan

vanhemmiksi tuottaa "kunniaa", mikseipä myös rahoja. Puolisot, jotka

ovat vannoneet "kuuluvansa" toisilleen, alkavat pitää toisiaan

omaisuutenaan.

Vielä muutamia sanoja omaisuuden huonosta, mutta siksi juuri

vaarallisesta esikuvasta, rahasta.

Raha on runoa, kaunista omistajalle, mutta näennäistä kuni kaikki

kaunis! Se on huono arvonmittari, sillä se ei mittaa arvoa. Tänään

saa tynnyrin vehnää louisdorilla, huomena vain puoli. Se ei mittaa

hyötyä eikä arvoa, sillä pullo kapviiniä, joka maksaa louisdorin, ei

arvoltaan vastaa vehnätynnyriä. Sillä nauttiessani tuota vehnää on

sieluni vapaa, vapaa elatushuolista, kenties kuukauden päivät, jonka

ajan sieluni voi työskennellä, mutta pullo kapviiniä huumaa minut

muutamiksi tunneiksi ja sitten panee minut orjuuteen.

Raha on vaarallinen arvonmittari, koska se esiintyy niin pienessä

koossa, että silmä ei huomaa siinä piilevää hyötyä. Tuhat francia

kullassa pöydällä ei anna oikeata käsitystä arvosta, mutta tuhannen

francin viljat säkeissä, ne minä näen. Siksi olikin ensi raha karjaa,

latinaksi pecus, pecuniae. Kun lapsi saa lantin, saa hän sen makeisia

ostaakseen! Se on surkea erehdys, sillä lapsi oppii siten pitämään

rahaa nautinnonvälineenä.

Pahinta rahassa on sen valheellisuus. Se sanoo olevansa jo löytyvien

hyötyaineiden edustaja. Se ei ole totta. Ei ole olemassa niin paljon

hyötyaineita kuin kultaa. Ja kulta on hyödytöntä. On nähty pankkien

menevän kumoon, kun ovat panneet liikkeeseen enemmän paperia kuin

kultaa löytyi, mutta niin kauan ne pysyivät pystyssä kuin papereihin

luotettiin. Ajatelkaas päivää, jona järkähtää usko kultaan, kun ei

enää saada hyötyaineita hyödyttömällä kullalla. Se nähtiin Pariisin

piirityksen aikana. Kaupunki oli täynnä kultaa, mutta kukaan ei sitä

halunnut, vaan kaikki tahtoivat ruokaa, mitä ei ollut, siksi oli

kulta hetkeksi arvoton. Arapialainen, joka löysi pussillisen helmiä

erämaassa, oli yhtä köyhä kuin pariisilainen piirityksen aikana.

Mutta paljon on hyötyaineita liikkeessä, vaikkakin niin harvat

niitä tuottavat. Markkinat ovat viljaa täynnään, samalla kun

puoli miljoonaa ihmistä on nälässä. Vika on tuotteiden jaossa. Ja

rahan sekä väärän rahan, paperien, on syy sekä pitkälle viedyn

työnjaon. Kun itseapu tulee periaatteeksi, kun yksityisomaisuus

muuttuu yhteisomaisuudeksi, kun käsivarsia käytetään ruoan

tuottoon teollisuusylellisyyden asemesta, silloin on puute poissa!

Työskennelkäämme siis opettaaksemme ihmisille, mitä etua on

yksityisomaisuuden poistamisesta! Nyt on kai puolituntinen kulunut,

sisko pieni!

Sitten oli keskustelua. Kun oli useita ensikertalaisia, kehotettiin

heitä tekemään vastaväitteitä.

-- Minä väittäisin -- alkoi Anna -- että jos kaikki mailman aarteet

jaettaisi, niin kukin ihminen saisi viisikymmentä centimiä, eikä

sillä kukaan autettua tulisi.

-- Tuo väite -- on numero yksi rekisteröittyjen "vanhain väitteiden"

joukossa. Sisar panee nyt muistiin vastauksen: Jos Vanderbiltin,

Stewartin ja Astorin kolme miljardia dollaria jaettaisi maan

puolelletoista miljardille asukkaalle, saisi jokainen kaksi dollaria

eli kymmenen francia. Jos nyt otaksumme, että vain Europa ja

Amerika olisivat jakamassa, niin saisivat näiden puoli miljardia

asukasta kaksitoista dollaria päätä kohti eli kuusikymmentä francia.

Kuudellakymmenellä francilla voi puuseppä hankkia työkaluja,

kalastaja verkon, soutaja veneen, kaupustelija rihkamaa, tointa

hakeva uudet vaatteet, ja niin edespäin. Se jako ei siis olisi

niinkään hullu, vaikka se kohtaisi vain kolmea omistajaa, ajatelkaa

sitten kaikkien rikkauksien jakoa. Mutta nyt minä itse, kun tunnen

vastaväitteet, jatkan, niin tulevat ne järjestyksessä. Siis: väite

numero kaksi. Jos maa jaettaisi klo 8 aamulla, olisi se viekkaimpain

ja voimakkaimpain hallussa klo 12. Vastaus: sangen todenmukaista.

Siksi ei olekaan kukaan sosialisti keksinyt sitä typeryyttä, vaan

jotkin heikot vanhoillisaivot. Ei näet ole kysymystä mistään jaosta,

sillä juuri nykyinen "jakohan" (sellainen, että parikymmentä

henkilöä jakaa keskenään Englannin maaperän) on poistettava. Valtio

on vähitellen pakkoluovuttava kaiken maan, joka onkin valtion oma,

valtio kun voi tehdä velkaa. Ja sitten ei valtio saa koskaan enää

jakaa! Onko selvä? Väite numero kolme. Darwinin kannattajiksi

tunnustautuvain sosialistien ei pitäisi hyökätä perintöoikeuden

kimppuun, sillä elintarpeitten periminenhän olisi hyvänä keinona

rodun jalostamiseksi. Seis nyt! Sellaisen omistaminen, mitä ei ole

tuottanut, saattaa rodun rappeutumaan. Katsokaa vanhoja kuningas- ja

aatelissukuja. Kaikki, jotka eivät työtä tee, kuolevat luonnollisen

kuoleman, kun yli mailman pula syntyy. Huonoin perintö, minkä voit

lapsellesi antaa, on omaisuus, silloin kun omaisuus on lakannut

olemasta työn väline ja on muuttunut nautinnon välineeksi. Väite

numero neljä (me tunnemme ne kaikki, kuten sisar kuulee!) Ihminen ei,

jos perintöoikeus lakkaa, tuota enempää kuin mitä tarvitsee. Vastaus:

se onkin tarkotus. Sen kautta lakkaakin kapitalin kokoominen yksiin

käsiin, ja liikatuotanto, joka aiheuttaa pulia. Ja, jättääksemme

loput ensi kertaan, kun jokainen joka ei saa jättää perintöä

lapsilleen, perintöä, jonka holhojat ja perijät useimmin tuhlaavat,

perintöä, joka voi menettää arvonsa, palaa, hukkua maanjäristyksessä,

silloin antaa kukin lapselleen parasta: kasvatuksen! Niin, voimakkaat

käsivarret ja terveen sielun. Silloin eivät pojan pyhiä tunteita

isän kuolinvuoteen ääressä likaa häpeälliset peruajatukset,

sellaiset kuin: miten hyödyllistä on että tuo rakastettu on hyvä

ja menee tiehensä; ja kuoleva on tunteva kuinka suloista on jättää

jälkimailmalle voimakas, hyödyllinen ja hyvä kansalainen, samalla

kuin hänen omaisuutensa menee kaikkien, siis pojankin hyödyksi, joka

sen kautta on tunteva kuuluvansa koko luomakuntaan mikä sovinnossa

nauttii jokaisen yksityisen työllään sille hankkimia hyvyyksiä. --

Asian käsittely päättyi. Teekeittiö porisi ja uusia kupillisia

tuota tuoksuvaa juomaa tyhjennettiin. Vakava ohjelmanosa oli ohi,

ja nyt piti virkistäydyttämän leikillä. Emile otti esille kitarin

ja lauloi. Sitten sysättiin pöydät nurkkiin ja tanssittiin. Jonka

jälkeen nautittiin kevyt ateria. Tunnit kuluivat sydämellisen ilon ja

hilpeyden vallitessa. Huviteltiin kuni vallattomat lapset, tietäen

että vakavia asioita oli kyllin ja ettei turhaan tarvinnut luopua

ilosta.

Kävi myöhäiseksi ja Blanchen täytyi lähteä. Emile seurasi.

Ulkona oli ilma seestynyt ja kuu loisti järven ja alppien yllä.

Blanche tarttui Emilen käsivarteen ja he kulkivat vaieten rinnakkain.

-- No oliko hauskaa tänä iltana? -- kysyi Emile.

-- Oli hauskempaa kuin koskaan ennen -- vastasi Blanche. -- Mutta

sanokaa minulle yksi seikka. Ovatko nämät nuoret ihmiset naimisissa,

salaa?

-- Miten niin?

-- Hm! Minusta ne olivat niin, kuinka nyt sanoisin, läheisiä.

-- Kyllä ne ovat naimisissa, salaa.

-- Vihityt? Väliaika.

-- Ei, eivät vihityitä -- sanoi Emile.