-- Miksi pitää minun vihata? -- kysyin vielä tunteitteni vallassa.
-- Sinun pitää vihata valhetta, jotta voisit totuutta rakastaa! --
vastasi hän.
-- Ovatko nämät ihmiset nyt valehtelijoita? -- kysyin.
-- Eivät nyt, Paul, nyt ovat he tosia, pieniä, rakastettavia, mutta
kun huomenna näet heidät niin ovat he valehtelijoita!
-- Huomenna, -- ajattelin, -- Mikä tekee heidät huomenna
valehtelijoiksi, Ivan?
-- Kahlitsevat siteet, jotka meidän täytyy avata. Paul, jotka sinun
täytyy avata!
Minä lähdin klubista Ivanin seurassa. Me kuljimme koko yön, enkä
sen jälkeen enää sinne mennyt, sillä minä tunsin heikkouteni. Eikö
olekin sääli ihmisiä? Eivätkö he ole rakkauden arvoisia? Mutta he
eivät tahdo irroittaa siteitään! Anna, jos olisin kauemmin kulkenut
heidän seurassaan, niin olisin pian ollut yksi heistä! Ivan pelasti
minut! Sillä kertaa! Mutta minä en ole koskaan varma. Toissapäivänä,
hm, näin pappiparan, jota 12-vuotinen poika komensi. Minä säälin
vanhusta. Häntä pilkkasivat jotkut porvarit, mutta minä ilmasin
osanottoni. Eilisaamuna, hm, tapasin heidät taas höyrylaivalla. --
"Kas, -- sanoi muuan matkustaja, -- jesuiitta vartioi perintöä!"
-- Väliin, Anna, tuntuu siltä, kuin menisi kaikki työmme hukkaan
tuon luonnonihmisemme takia, joka ei voi vihata! Oi, meidän täytyy
opetella vihaamaan!
-- Mutta me emme voi katkoa siteitä kiskomatta mukana niitä piteleviä
sormia, Anna. Paha kyllä niille!
-- Isä, isä, -- huusi Veera portilla, sinua kysytään!
Paul nousi ja meni porttia kohti levottomana kuten aina, kun joku
häntä kysyi. Mutta kun hän näki vieraan kalpeat kasvot, juoksi hän
tätä vastaan ja suuteli häntä.
-- Ivan, ystävä, puhelimme juuri sinusta, -- sanoi hän, -- tule
peremmälle, Anna on täällä.
Ivaniksi nimitetty oli kalpea, laiha mies, jonka kasvot olivat
pitkät, mustapartaiset, niin pitkät, että leuka oli alhaalla liivin
aukeamassa. Kun Paul suuteli häntä, säpsähti hän ensin, mutta vastasi
sitten luonnottomalla lämmöllä tervehdykseen. Hän seurasi Paulia
epävarmoin askelin puutarhaan eikä häntä sivullinen olisi ystäväksi
ymmärtänyt.
-- Tulet Genevestä, -- jatkoi Paul.
-- Kyllä, -- vastasi Ivan synkästi. -- Päivää, Anna Ivanovna. -- Et
tunne minua enää; minulla on ollut suuri suru. Poikani, suuri vankka
poikani on mennyt pois.
-- Ivan parka, -- sanoi Anna, ja katsahti huoneeseen päin.
Ivan näytti huolestuneelta.
-- Ystävä parka, -- sanoi Paul. -- Näytät muuttuneen.
Ivan istahti penkille ja katseli maahan päin. -- Olet asettanut olosi
yksinkertaisiksi, Paul, -- alkoi Ivan.
-- Niin olen, -- sanoi Paul, sekä taipumuksesta että pakosta.
Taistelu palvelusväen kanssa tuli minulle liian raskaaksi, koska
minusta heillä oli oikein; mutta minulla oli oikeus välttää
taistelua, ja nyt minulla on rauha. Palkollisten valvominen oli
työläämpi kuin heidän työnsä tekeminen. Nyt siivoon itse huoneeni ja
korvaukseksi olen huoneessani oma haltijani.
-- Uskot siis esimerkin voimaan alhaaltapäin, -- kysyi Ivan.
-- En, esimerkin täytyy tulla ylhäältä, mutta reformien alhaalta.
Väliaika. Paulista tuntui kun hän ei saisi vastakaikua vanhalta
ystävältä. Olisiko suru vaikuttanut sen?
-- Minulla on uutinen, Ivan, -- alkoi hän taas.
Ivan säpsähti. Anna, joka oli pitänyt häntä silmällä, teki merkin
Paulille, mutta tämä ei ymmärtänyt sitä, vaan arveli sen kehotukseksi
siirtyä sisään. Hän vei siis Ivanin huoneeseen, johon oli kirje
piilotettu. Hän antoi sen Ivanille. Ivan näytti ahmivan sen
silmillään, muutamat rivit luki hän moneen kertaan. Samalla astui
Bernhard sisään ja antoi Paulille kirjeen, jonka luettuaan hän tuli
tuhkanharmaaksi. Sitten alkoi hän tutkia Ivania, joka yhä ahnaasti
luki kirjettä. Ja hän löysi uusia piirteitä tämän kasvoissa. Ei
ollut tämä entinen Ivan, joka oli estänyt puhumasta "vihollisille."
Hiljaa avasi hän pöytälaatikon, otti esille sähkösanomakaavion,
jonka täytti. Sitten heitti hän kirjeen Ivanin eteen ja sanoi
lyhyesti mutta varmasti: lue tuo! jonka jälkeen hän nousi ja laski
sähkösanoman ulos akkunasta.
Ivan käsitti yhdellä silmäyksellä kirjeen sisällön, joka oli: "Varo
Ivania, joka on santarmikapteeni."
-- Se on totta, -- sanoi hän, -- olen katunut, Paul Petrovitsch.
Miten katumus tuli, en tiedä, mutta poikani kuollessa tuntui kuin
olisi ruumiini hienonnettu jauhoksi. Kun sitten palat kokoontuivat,
oli uusi sieluni poissa ja vanha nousi. Mutta en ole koskaan sitä
uutta kaivannut. Vanha oli rakas ystävä, joka palasi. Siinä koko asia.
-- Ei koko, Ivan. -- Lapsesi kuollessa olit suuressa puutteessa.
Olit kirjeenvaihtajana manööverillä. Sinä tapasit Sen Korkean, joka
kätteli teitä sanomalehtimiehiä ja sanoi jotain kohtelijasta. Se
häikäisi sinut. Siinä koko asia.
-- Älä tuomitse minua, Paul, -- sanoi Ivan itkuisella äänellä.
-- Olet jo tuomittu.
He katselivat toisiaan kuin kaksi hyppyyn valmista tiikeriä.
-- Jos tahdot vapaasti mennä, Ivan, niin jätä kirjeenlähettäjä
rauhaan, kunnes hän pelastuu. Ajattele hänen lapsiaan.
-- Tahdon tehdä niin.
-- Epäilet siis uutta kutsumustasi?
-- Kuka ei epäilisi?
-- Pääasiasta emme saa epäillä, vain sivuseikoista. Mikset saarnaa
pahoista teoistamme, mikset näyttele uutta osaasi?
-- Olen väsynyt, niin väsynyt, ja niin onneton!
-- Uskon sinua, Ivan, sinä olet onneton, sillä sinä olet menettänyt
tulevaisuususkosi.
-- Niin, kaikki on toivotonta.
-- Ei kaikki ole toivotonta silti jos sinä olet toivosi menettänyt.
Kaksi tuhatta vuotta on tätä mutkaista rakennusta rakennettu; emme me
voi sitä viitenäkolmatta vuotena hajottaa, ja samalla rakentaa uutta.
Mooses kuljetti Israelin kansaa korvessa, jotta vanhat kuolisivat,
mutta sillävälin kasvatti hän uutta polvea, joka oli saava
Kaanaanmaan. Valjetkoot meidän luumme erämaan sannassa, se on meidän
osamme, mutta tehkäämme työtä tulevain puolesta, se on ainoa, mitä
voimme tehdä. Mutta sano minulle, mikä viisastelu sinut on saartanut,
sillä ethän liene ilman perusteita?
-- Nimitä sitä viisasteluksi, -- sanoi Ivan, -- minulle se on sitova
syy. Niin, te kohtelette näitä miehiä kuin rikollisia pitäen heitä
pettureina. Minä tiedän että heillä on hyvät tarkotukset ja että he
pahimmassa tapauksessa ovat petetyt.
Paul ajatteli hetken; sitten sanoi hän: Ivan, nyt et erota personaa
ja asiaa. Me emme kohtele heitä rikollisina, vaan asian uhreina;
me emme voi tuomita heidän perussyitään; mutta heidän tekonsa
tuomitsevat heidät, ja kun heidän personansa on asian tiellä, niin
pois ne! En ole koskaan kuullut käytettävän kuolemanrangaistusta
murhaa vaan murhaajaa vastaan. Jos panen silmukan jonkun kaulaan ja
sanon: seiso hiljaa, tai kuristut! ja jos hän ei pysy hiljaa, niin
olenko kuristanut hänet? Tai onko hän itse syypää? Jätä viisastelut,
Ivan. Älä palaa Geneveen, sillä sinne olen lähettänyt tuntomerkkisi.
Ja vanno, ei, lupaa poikasi muiston, niin muinoisen ystävyytemme
nimessä, ettet ryhdy toimiin Dmitriä vastaan.
-- Kuinka voisin sen luvata? -- sanoi Ivan. -- Virkani...
-- Minä vapautan sinut siitä huomiseen saakka, kunnes Dmitri on
saanut sähkösanomani ja päässyt yöjunaan. Olet vieraani tämän yön.
Paul nousi. Ivan aikoi myös nousta, mutta Paul sanoi: -- Sinä jäät
tänne! Ovi on auki, akkuna on auki, mutta minä sanon sinulle niinkuin
sille, jolla on paula kaulassa: seiso hiljaa, tai kuristut! Ymmärrät.
Klo 5 huomisaamuna ei kukaan estä matkaasi! Hyvästi Ivan! Älkööt
tiemme enää sattuko yhteen, ja unohtakaamme toisemme.
-- Älä halveksi minua, Paul, minulla oli vaimo ja lapsi silloin! Ja
täytyyhän elää!
-- En usko, että täytyy elää; mutta kuoltava on varmaan! Ja jos
tahdomme elää, niin luulen että voimme, myymättä sieluamme,
mutta silloin täytyy meidän muuttua yksinkertaisiksi, tai kuten
uskolliset sanovat: uhrata onnemme. En sinua halveksi, sillä tunnen
yhteiskuntalait, jotka ovat väärentäneet luonnon lain, ja tunnen
luonnonlait kehityksen ja taantumuksen kannalta. Hyvästi!
Paul meni. Puutarhassa tapasi hän Annan, jonka käsivarteen hän
tarttui.
-- Se on lähetetty?
-- On. -- Yhä painavammaksi käy. Vieläkö toivot?
-- Minun täytyy!
He kävelivät edes takasin. Aurinko laski ja punasi alppien huiput.
Lunta oli satanut äsken niin vihreille laitumille ja metsille, mutta
alhaalla kastanjalehdoissa satoi vettä.
-- Katso, Anna; äsken oli vuorilla kevät; nyt on talvi tullut ja
kevät taantunut. Ah, paljon sataa lunta.
-- Mutta huomenna, Paul, on lumi poissa ja kevät kauempana kuin
tänään, silloin vihertävät latvat taas ja aurinko paistaa uusille
kukille. Eteenpäin!
Tuli pimeä. Savoijin alppi oli musta kuin seinä, kuin kahdeksan sadan
kerroksinen talo. Tulia syttyi siellä ja vilkkuili sumun ja pimeän
läpi.
-- Näetkö valot, -- sanoi Paul; mitä paksumpi on pimeä, sitä
kirkkaammin ne loistavat; eikö olekin ihmeellinen ja kaunis voima
valossa?
-- Vuoren nousijat siellä odottavat yökauden saadakseen tervehtiä
auringon nousua huomena, -- sanoi Anna.
-- Jollei lumivyöry ole heitä vienyt!
-- Mutta kun vyöry on käynyt, silloin voimme kaikki nousta
huipuille ja poimia kalliita Jalovalkoja, auringossa, kuunvalossa,
ukkosilmalla, myrskyssä! Tulkoon lumivyöry!
-- Sen täytyy tulla, sillä muutoin ei tule kevättä koskaan, Anna.