Juhannuspäivä v. 1884 oli loistavan kirkas Lac Lemanilla ja aurinko
paahtoi kuumasti Ouchyn ja Lausannen mäkiin. Paul Petrovitsch,
ruusutarhuri Ouchystä, ponnisteli ylöspäin Avenue de la Garea
vetäen ruusuilla, salaatilla ja kruunuarsokoilla lastattuja kärryjä
Lausannen torille. Hiki helmeili hänen otsallaan ja olisi tipahdellut
hänen pieniin uskollisiin silmiinsä, jolleivät tuuheat kulmakarvat
olisi olleet sulkuina edessä; mutta ohimoilta putoilivat hikipisarat
vaalean punaselle parralle, joka peitti puolta kasvojen pinta-alasta.
Ruusut alkoivat mennä luppuun auringossa ja salaatti kouristi
suonikkaat lehtensä varjeltuakseen auringon pistolta. Paul pysähtyi
ja riisui sinisen mekkonsa asettaen sen huolellisesti kuorman
yli. Pyyhkäsi otsaansa ja veti edelleen. Avenue de Théatrella oli
päivänpaahde miltei terävämpi. Täällä pysähtyi hän jälleen ja heitti
pitkän katseen yli Lac Lemanin, antoi ajatuksissaan Dent d'Ochen
viimeisten hankien vilvottaa otsaansa, hengähti syvään kun meni
hänestä aina niin tukahuttavaan kaupunkiin. Hänen siinä seisoessaan
lakki kourassa meni ohi nainen nuori herra seurassaan.
-- Kas tuossa on venäläinen, -- sanoi hän, ja herra pysähtyi Paulia
katsomaan.
-- Sepä näyttää hauskalta, -- sanoi nuori herra.
Ja Paulin kasvot olivat todellakin omituiset, kun hän huomasi itseään
katseltavan. Ne vetäytyivät kokoon niinkuin rautalehti, jonka varsi
on katkaistu ja suonista vedetään, kuten lapsilla on tapana. Ei se
ollut yksipuolinen kouristus kuten kasvojenväänteessä, vaan kaikki
hermot tuntuivat olevan yhteydessä galvanisen patterin kanssa.
Paul tunsi sen, pani lakin päähänsä ja lähti edelleen. Kulki yli
Place Saint Francoisen, alas Rue St Francoisea, jolla toripäivinä
oli ajo kielletty. Sitä reunustivat vihanneseukot, jotka istuivat
katukäytävällä. Kun nämä näkivät Paulin kärryineen kulkevan,
tahtoivat he sulkea hänen tiensä, mutta hän selitti, ettei hän ollut
juhta, vaikka siltä näytti, ja että hänellä oli oikeus kulkea. Eukot
huusivat poliisia. Tämä selitti lakia vapaasti Paulin vahingoksi,
niin että hänen täytyi vetää kärrynsä ylös mäkeä takaisin, kulkea
yli Place Saint Francoisen ja alas Desande de Petinetiä ohi Postin.
Paul ei näyttänyt alakuloiselta eikä hämmästyneeltä. Hän oli jo kauan
sitten lakannut ihmettelemästä niin luonnollista asiaa kuin sitä
että kilpailijat kaikin keinoin koettivat estää toisiaan pääsemästä
eteenpäin. Kun hän saapui Rue Centralelle, jossa hänelle oli osotettu
paikka muutamia askeleita Bendan kirjakaupasta, otti hän peitteen
kärryiltä, nykäsi kaaret pois, veti ylleen mekon joka ruskeiden
manchesterihousujen kanssa antoi hänelle schveitsiläistyömiehen näön,
ja asettui odottamaan ostajia.
Kun hän nyt seisoi yksin kansanjoukossa, sillä juhannus ei ole pyhä
Lemanilla, yksin kadehtivain kilpailijain keskellä, jotka eivät
voineet kilpailla hänen kanssaan hänen erikoisalallaan, jona olivat
ruusut, yksin katuvierellä, jonka oja kulki hänen kärryjensä alatse,
kun hän näki nämät työpukuiset, meluavat, hikiset ja tomuiset ihmiset
tunkeilevan taakkoineen ja työkaluilleen kuin arkena ainakin, silloin
tuli hän raskaalle mielelle, ja hänen ajatuksensa menivät kauas,
kauas suureen aavaan, rumaan maahan Moskovan ympärillä.
Hän ei uskonut enään kirkonkelloihin ja semmoiseen, mutta hän
kaipasi niitä nyt. Hänen kauniitten ruusujensa makea tuoksu, joka
ilkeästi sekottui naapurien purjelaukan ja sellerin hajuun, teki
hänet surumieliseksi, ja hän tunsi polttavaa ikävää valkoisten
koivujen ja yksinkertaisten metsäruusujen luo. Hän kaipasi pientä
punaseksi ja vihreäksi maalattua kirkkoa kullatuin tornein,
jossa kuitenkin niin paljon hullua puhuttiin, hän kaipasi arojen
äänettömyyttä, sunnuntaipukuisia muschikoita kirjavissa pyhäpaidoissa
ja talonpoikaisnaisia keltasissa ja punasissa sarafaaneissa, joita
he tänään pitivät pyhän Johanneksen kunniaksi, mutta etupäässä
lyhyen kesän tullessa sille tervehdykseksi. Se on heikkoutta, arveli
hän, sillä ihmiset eivät tule paremmiksi tai onnellisimmiksi kirkon
kelloista ja sarafaaneista; mutta hän ikävöi kuitenkin. Täältä, jossa
ei panna kesälle arvoa, kun on kevättä puolen vuotta, tältä kadulta,
tämän katuojan viereltä, näiden ihmisten joukosta, jotka olivat
hänen vihollisiaan; näitten vanhain ihmisten luota, joitten sydämet
ja ajatukset olivat vanhat; näitten ulkomaalaisten luota, jotka
tulivat tänne ensi luokan hotellien parvekkeilta nauttimaan luonnosta
niinkuin satunäytelmästä teatterissa. Mutta häntä häiritsi ostaja.
-- Mitä maksavat arsokat? -- sanoi tämä.
-- Kaksikymmentäviisi centimiä, madame, vastasi hän.
-- Tämä koetteli niiden suomuja ikäänkuin saadakseen selville,
olivatko ne väärennettyjä, teki happaman elkeen, joka merkitsi:
liikaa! ja meni edelleen.
-- Kuinka tuo kana tietää, mitä on liikaa kruunuarsokasta? --
ajatteli Paul itsekseen. -- Olisipa hän vuokrannut kallista maata,
ostanut kallista lantaa, ostanut siementä, kylvänyt, vaalinut taimea,
kun se oli niin hento, että tuskin uskalsi koskea siihen; jälleen
sitä hoitanut; kastellut, kitkenyt, peittänyt talveksi ja pelännyt,
ettei se virkoaisi keväällä; odottanut vuoden, kaksi vuotta, kaksi
kertaa 365 päivää ennenkuin sen nuppu puhkesi, silloin ei hän olisi
sanonut kahtakymmentäviittä penniä liiaksi, mutta nyt ei hän ollut
tehnyt sitä eikä ymmärtänyt mitään. Hän on opettajatar, sen tiedän,
ja hän ottaa kolme francia tunnilta, kun puhuu kieltään henkilölle,
joka tahtoo sitä oppia. Hän istuu mukavassa lepotuolissa, lämpimässä
huoneessa; ei ole vaarassa menettää mitään, keskustelee ilmasta ja
teatterista, nousee ylös, menee ja on ansainnut kolme francia. Mutta
hän pitää sitä vähänä onnettomalle opettajatarparalle.
Kaksi kaasutyömiestä seisoi kuopassa kaivaen. Paul sattui huomaamaan
heidät juuri lopettaessaan taloudellista mietiskelyään.
-- Noilla tuossa, -- jatkoi hän itsekseen -- on kolmekymmentä
centimiä tunnissa, kymmenes osa tuon palkasta, joka lämpimässä
huoneessa puhuu ilmasta ja teatterista. Tuntuu siltä kuin olisivat
työpalkat tässä ylösalasin käännetyssä mailmassa ylösalaisessa
suhteessa työn vaivaan! Se on hyvin valaisevaa, mutta vielä ei ole
yksikään kansantalouden tutkija asiaa valassut, ja jos joku tutkija
sen uskaltaisi valasta, hänestä selitettäisi heti, ettei hän ole
mikään taloustieteilijä.
Niin rumia ajatuksia oli Paul Petrovitschillä niin kauniina
juhannuspäivänä, mutta Paul olikin jo kauan sitten lakannut kauneutta
palvelemasta.
Tunnit kuluivat; aurinko paistoi yli kattojen ja kuumensi seinät
ja katukivet, niin että oli kuin leivinuunissa. Ihmiset alkoivat
hävitä ja Paul seisoi pian miltei yksin kilpailijoineen. Mutta mitä
enemmän päivä kuluu, sitä hienompaa väkeä. Jo tuli jokunen ylhäinen
tai rikas nainen, joka oli ennättänyt nousta ylös, kukkia ostamaan.
Palvelustytöt olivat suorittaneet vihannesostokset aikaisemmin
saadakseen päivällisen ajoissa valmiiksi. Paul oli myynyt kolme
kasvavaa ruusua neljästä francista kappaleen; nyt oli hänellä vain
keltanen teeruusu jälellä. Se oli niin kutsuttu Céline Forestier,
jonka väri muistutti keltasta Villeneuveviiniä, kun se on oikeata
ja vivahtaa hieman viheriään. Se oli viisi vuotta sitten ympätty.
Hän oli viisi vuotta hoitanut sitä kuin lasta. Vapisevalla kädellä
oli hän tehnyt arkaluontoisen leikkauksen kiinnittääkseen kalliin
oksan, jota ostamaan hän oli peninkulmia matkustanut, siemenestä
kasvattamaansa taimeen. Hän oli sitonut haavan, pessyt sitä, hoitanut
pientä vesaa kuin sairasta; varjostanut sitä, kastellut sitä; pessyt
sen lehdet homeesta; pitänyt sitä talvella huoneessaan, jossa hän
sentähden oli kieltäytynyt rakkaasta piipustaan. Hän oli hoitanut
sitä viitenä vuotena; se oli sukulainen, perheen jäsen. Hän oli
nähnyt sen ensimmäiset nuput, ja hänen lapsensa olivat huudahtaneet
ilosta, kun se oli aukaissut sametinhienot, topaasikeltaiset
lehtensä, jotka olivat pehmoset kuin lapsenposket, ja hänen vaimonsa
oli suudellut niitä. Ja nyt kauppasi hän sitä kadulla, katuojan
vierellä. Niin, hänen täytyi myydä se, sillä hänen lapsensa
tarvitsivat kenkiä päästäkseen vanhempineen ulos juhannuspäivänä.
Tuli siinä englantilainen ja kysyi, mitä se maksoi?
-- Kuusi francia, sir!
Englantilainen otti esille viisi francia ja sanoi: tässä on! -- Hän
luuli näet aina olevansa nylkemisen esineenä ja tunsi muka kansan.
-- Kuusi francia! -- toisti Paul.
-- Se ei ole oikea, -- sanoi englantilainen ja meni. Tuli sitten
amerikalainen.
-- Mitä pyydätte tuosta Malmaisonista? -- kysyi hän.
-- Viisitoista francia, -- vastasi Paul.
-- Se on hyvää lajia, -- sanoi tuo ja maksoi.
Paul tunsi rahain polttavan käsissään; mutta sitten teki hän uuden
kansantaloudellisen lauselman: Luulen, että tavaran arvo riippuu
hinnasta eikä hinta arvosta! Ja niin kulki hän muutamia askeleita
kirjakaupan akkunan luo. Hän katseli uusia kirjoja, jotka olivat
vanhoja, niin vanhoja, vaikka nimet olivat uudet. Mutta kuinka hän
katsoikaan, sattui hänen katseensa pysähtymään uuteen saksalaiseen
kirjaan, jonka oli kustantanut Saksan etevin kustantaja, Brockhaus
Leipzigissä. "Mitä tehdä? Kertomuksia uusista ihmisistä kirjottanut
Tschernyschevskij." Silmänräpäystäkään viipymättä meni hän kärryjensä
luo, pani kokoon vielä myymättömät vihanneksensa ja lähti tiehensä.
Hän vihelteli vetäessään Place Saint Francoisea ylöspäin ja kun
hän tuli suutarin edustalle, saivat hänen kasvonsa samallaisen
hermokohtauksen kuin Avenue de Théatrella. Hän osti kengät lapsille
ja meni sitten Bazar Vaudoisiin leikkikaluja hankkimaan. Ja sitten
hän kärryineen puolijuoksua tuli mäkiä alas Ouchyhyn.
* * * * *
Veveyn tieltä poikkeaa pieni mäkinen kuja kirkkomaan ja katolisen
kappelin väliin. Mäen keskivaiheilta eroaa polku vasemmalle
riittävän leveänä vetokärryille. Siellä oli painettuna komean
Mont Vertin sisään ja sen korkeitten pähkinäpuitten ja kastanjain
suojaamana pohjoistuulia vastaan, ja näkymättä rantatielle
Beau-Rivagen mahtavain laitosten takana pieni maatilkku, jonka Paul
Petrovitsch perheineen oli muuttanut puutarhaksi ja ruusustoksi.
Kaunis näky kohtasi siellä silmää. Korkeavartisia remontantti- ja
teeruusuja oli pitkissä riveissä värien mukaan järjestettyinä.
Marechal Niel valtavin keltasin päin, joitten pohjalla vielä
oli heikko oranssinpunanen hohto kuin auringonlaskun jälkeen,
oli takarivinä; sitten Gloire de Dijonin pienet tiiviit pallot,
keltasina kuin raaka silkki, niillä oli madeiraviinin sävy ja
tuoksu kuin laulun; Safransin silmiin pistävä tulikiven keltaväri;
sitten neljännessatanen valkeita Boules de Neige, sametinvalkeita,
mutta nuppujen reunustoilla viipyi puna kuin muistona rodun
voimakkaammilta päiviltä, jolloin sen veri virtaili punasena;
sitten palkinnon saaneen Madame Pittet'n norsunluunvalkeat pikku
korit kuin ruusukaalin kuvut; ja sen jälkeen Damaskolaisruusujen
samettipurppurankarvaiset, Jules Margattin kirsikanväriset.
Noisettien mustanpuhuvat kuin laskimoveri, komea räikeä kokoelma,
joka antoi synkkiä ajatuksia, ja siltä ne näyttivät, kuin olisivat
elonsa imeneet taistelukentän limaskaisesta maasta; mutta niitten
edessä hymyilevinä kuin nuoret onnelliset tytöt, seisoivat helakat
Provinsit, muheva mutta vaalennut kaunotar La France, kuin tyttö
tanssiaisten jälkeen, ja kaikkien etumaisimpina seisoivat nuokkuen
matalat yksinkertaset kuukausiruusut kuin lastenkasvot, niille ovat
epärunolliset englantilaiset antaneet niin kauniin nimen, Maidens
Blush, neidon kukka. Oli aisteille huumaus katsella tätä ruusumetsää
ja tuntea sen tuoksua. Se synnytti kaikki aistimukset yhtaikaa:
raa'at kuin hyvin laitettu ruoka, humalluttavat kuin viini, hurmaavat
kuin lapsen läheisyys, viattomat kuin lapsen hyväily, kuin satu
enkeleistä; äskenteurastettua lihaa ja hehkuvaa madeiraa, sminkkiä
ja enkelinsiipiä, naisenrintoja ja lapsensuukkoja, tulikiveä ja
aamuruskoa, verta ja maitoa, purppuraa ja pellavaa. Mutta Paul
Petrovitsch ei niillä silmin ruusuja katsellut, sillä hän oli "uusi
ihminen" ja hänellä oli asioista toiset katsantotavat.
Puutarha oli jaettu neljään osaan: yksi leipää, toinen vihanneksia,
kolmas hedelmiä ja neljäs kukkia varten. Kukat olivat Paulin mielestä
välttämätön paha, toistaiseksi; ne olivat viimeinen vero hänen
kauneusaistilleen, ikävä perintö, josta hänen lapsensa kyllä pääsevät.
Pohjoispuolella oli rakennus. Se oli vanhanaikuinen, navetta
ja vajat olivat rakennetut yhteen asuinhuoneitten kanssa. Paul
Petrovitsch, joka muuttaessaan Sveitsiin oli koettanut panna toimeen
sen vaatimusten vähennyksen, jota paitsi tulevaisuuden ihminen on
sortuva suuressa, mutta rauhallisessa taistelussa, joka odottaa, oli
järjestänyt asiansa itseavun perustalle. Ettei hän siinä yhdellä
iskulla voinut poistaa kaikkia vaatimuksia, joihin hänen luontonsa
huonon kasvatuksen kautta oli tottunut, sitä ei hän surrut, sillä
hän näki sellaisten vaatimusten järjettömyyden, mutta hän piti
velvollisuutenaan alkaa, että hänen lapsillaan olisi jotain tehtynä,
kun he alkaisivat. Siihen päähän oli hän koettanut asettaa niin monta
elämän tarvetta kuin mahdollista ja mikä oli enemmän, koettanut
rajoittaa omiaan ja omaistensa tarpeita vähimpään. Navetassa oli
hänellä lehmä, kaksi lammasta, kaksi kiliä, kaniineja, kanoja ja pari
hanhea. Vielä oli hänellä kyyhkysiä ja mehiläisiä. Viimemainitut
tuottivat talon sokerin. Leipä tehtiin tuottavimmasta ja huokeimmasta
viljasta, maissista; se ei ollut niin hyvää kun vehnä, mutta parempaa
kuin musta ruis. Teensä, (kahvia ei hän juonut) viljeli hän itse.
Hän oli nimittäin Harkovan yliopistossa lukiessaan lääkäriksi asunut
kuusi vuotta eräässä yksinkertaisessa vuokralassa. Siellä hän oli
tottunut hyvin huonoon teehen; hän oli niin siihen tottunut, että kun
hän sai seitsemäntenä vuonna oikeata teetä, hän piti sitä huonompana
kuin vanhaa.
Kun hän sitten sai tietää, että hän oli juonut kirsikkalehti-mehua
kuusi vuotta ja pitänyt sitä hyvänä, päätti hän jatkaa sen
käyttämistä ja nyt oli hänellä monta sellaista "teepuuta"
puutarhassaan. Vaatteittensa valmistamista pitivät hän ja hänen
vaimonsa vielä liian aikasena, että se voisi kannattaa. Väkeviä
juomia ei hän enää käyttänyt. Hän oli juonut nuoruudessaan, niin kuin
oli oppinut kotonaan ja yliopistossa. Nyt piti hän sitä tyhmänä,
sillä elääkseen meidän aikanamme piti olla ajatukset selkeinä ja
voimat raikkaina. Oli ollut kumminkin pitkä ja vaikea työ totutella
väkevistä pois, sillä hänen ruumiinsa vaati niitä, kuten arseniikin
tai opiuminkäyttäjän ruumis vaatii myrkkymääräänsä. Mutta kävi se
sentään vähitellen. Ja kun hänellä nyt oli tämä mielenrauha, ruumiin
lepo, voimain sopusointu, niin ei hän voinut kyllin kirota tuota
järjetöntä tapaa käyttää aineita, jotka tekivät ihmiset hulluiksi,
syyntakeettomiksi, epäluotettaviksi ja tulevaisuuden parempaa tilaa
piti hän mahdottomana ilman raittiita ihmisiä. Ja runoilijat, jotka
olivat panneet kokoon kaikki valhemäärät, mitä olivat he muuta
kuin juoppohulluja, jotka näkivät näkyjä eivätkä voineet nähdä
todellisuutta semmoisena kuin se oli. Kaikki päätökset, jotka
olivat ratkasseet kansain kohtalot vuosisadoiksi, olivat tehdyt
juhlahumalassa. Ranskan vallankumouksen suuret ajatukset olivat
haihtuneet reformijuhlien viinihöyryihin; ei mikään komitea voinut
työskennellä syömättä ja juomatta; kaikki nämät suuret puheethan
pidettiin puolihulluuden tilassa; ja sitten valitettiin, ettei
löytynyt leipää, kun otettiin miljoonia tynnyrinaloja maasta viinille
ja poltettiin vilja viinaksi! Oliko maailma viisas? Ei suinkaan, sitä
Paul jo kauan sitten oli lakannut uskomasta. Mutta kun hän kotona
Venäjällä oli alkanut saarnata raittiutta, vastustettiin häntä tuolla
vähemmän terävällä huomautuksella: olethan itse ollut juoppo; johon
Paul vain oli voinut vastata: juuri siksi! Joka ei ole ollut juoppo,
ei voi saarnata asiasta, jota ei tunne!
Paul oli "uudenaikaisessa avioliitossa" sivistyneestä perheestä
olevan tytön kanssa. He olivat tehneet suullisen sopimuksen, mutta
he eivät olleet antaneet mitään lupauksia, koska kokemus oli
osottanut, ettei lupausten pitäminen riippunut antajan tahdosta.
Heillä oli nyt kaksi lasta. Työn olivat he jakaneet niin, että rouva
oli ottanut huolehtiakseen lapsista, koska hän sopi siihen paremmin
kuin Paul. Hän hoiti myös raha-asiat, koska hän oli siihen taitava.
Mutta ei hän siivonnut Paulin huonetta, sillä tämä teki sen itse:
se oli puolen tunnin työ. Ruoan laittoivat he yhdessä ja Paul pesi
astiat, sillä se huvitti häntä sattumalta, ja lattiat hän myös pesi,
sillä se oli painavaa vaimolle, etenkin kun tämä oli raskaana.
Palvelijaa ei heillä ollut, sillä he eivät tahtoneet nähdä orjaa
huoneessaan. Mutta Paulilla oli puutarhassa "apulainen", joka oli
ollut puutarharenki, mutta nyt oli Paulin liiketoveri ja hänellä
oli paitsi elantoa melkoinen osa voitosta. Paul puhutteli häntä
sukunimeltä Bernhardiksi ja tämä häntä Paul Petrovitschiksi. Näin
olivat he keskenään sopineet, koska ei tahdottu muistutella valhetta,
että oltiin herroja. Koska he tyytyivät kohtuulliseen voittoon
työstään, tarvitsi heidän tehdä työtä vain kuusi tuntia päivässä; ja
voittoaika kulutettiin lepoon, leikkiin, keskusteluun, lukemiseen ja
kirjottamiseen ja Paul kirjotti paljon.
Kun hän nyt tuli pihaan kärryineen, juoksivat hänen molemmat
tyttärensä häntä vastaan ja suutelivat häntä. He olivat kaksi
pientä vaaleatukkaa, puettuina avariin palttinamekkoihin, olkihatut
päässä, kuitenkin kaikki tavallista mallia, niin etteivät näyttäneet
ilmoitustauluilta. Ovessa näkyi vaimo. Pieni, vaalea olento, mustat
silmät suurin reunuksin, kasvot miellyttävän pyöreät ja ihossa
vivahdus öljynväriin. Tukka oli kuin pehmeä impiviiniköynnös ja
heitteli kiehkuroita joka puolelle korville, niskaan, otsalle. Hän
näytti tyyneltä ja toivehikkaalta, mutta synkkä harso oli ennen
niin leikkiväin piirteiden yllä. Surut menneistä, ero rakkaista
mutta haitallisista muistoista, kestettyjä taisteluita kasvatusta ja
ennakkoluuloja vastaan.
-- Päivää, isäkulta! -- tervehti hän.
-- Päivää, rakkaani, -- vastasi hän, ja suuteli äitiä ja lapsia.
-- Mene noutamaan tuoli isälle! -- sanoi äiti vanhimmalle tytölle,
joka näytti viiden vanhalta.
-- Ei, Annischka, -- sanoi Paul; -- Veerasta ei tehdä orjatarta.
-- En tahdo, -- oli jo Veera vastannut.
-- Niinkö sanotaan, -- alkoi äiti.
-- Niin, -- sanoi Paul, -- niin vastataan. Se, joka ei opi tahtomaan
ja tahtoaan lausumaan nuorena, hänestä tulee tahdoton tai valehtelija
suurena! Annischka! Miksi kasvattaisimme lapsemme orjiksemme?
Kahdeksan vuoden kuluttua lähtee Veera mailmalle. Silloin ei hän
enää ole orjamme, eikä myöskään lie tarkotuksemme kasvattaa häntä
asettamaan tuoleja toisille. Mutta jos Veera tahtoo tuoda tuolin,
niin kiitän häntä, sillä hän ei ole minulle mitään velkaa.
-- Sinulla on oikein, Paul Petrovitsch, -- sanoi äiti, -- mutta minä
en aina voi nähdä asioita uudelta näkökannalta.
-- Et, ystäväni, en minäkään aina osaa, mutta meidän tulee totutella.
_Meillä_ en tarkoita sinua, vaan todellakin meitä molempia! Mutta
sinähän olet jo kattanut pöydän! Huuda Bernhardia!
Bernhard oli pieni leveähartiainen mies, hänellä oli mustat viikset
ja musta takkuinen tukka, egyptiläiset silmät ja vankat hartiat,
joissa näkyi jäljet "la hotte'esta", vuorelaisten ikuisesta
selkäkorista. Hän istui hiljaisena pöytään ristittyään kätensä.
-- Eikö Bernhard voi päästä tuosta? -- sanoi Paul.
-- En, se istuu kiinni pahemmin kuin valkea viini, -- sanoi hän.
-- Uskonvapautta, Paul Petrovitsch, uskonvapautta! -- sanoi Anna
varoittaen.
-- Kiitos, ystävä, huomautuksesta! Asia on todellakin niin: Anteeksi
Bernhard!
-- No kuinka kävi kauppa? -- kysyi Anna.
-- Hyvin ja huonosti, -- sanoi Paul. -- Hyödyllinen on huonossa
hinnassa, mutta hyödytön hyvässä. Ateria, jona oli iso
kaniinipiirakka sekä suolattuja sieniä ja etikkakurkkuja, ja teetä
aina läsnäolevasta samovaarista, otti nyt hetkiseksi ruokailevien
huomion.
-- Nyt on juhannuspäivä, -- sanoi Paul syötyään.
-- Niin, -- sanoi vaimo huoaten.
-- Sinä huokaat, Annischka. Tuntuuko raskaalta tänään?
Vaimo kumartui ja laski päänsä hänen polvilleen.
-- Itke, kulta, niin se menee ohi! -- sanoi Paul ja selvitteli tuota
valkoviiniä, kuten hän sitä kutsui.
-- Niin, jos sinä itket myös, muuten en ilkene!
-- Olen lakannut itkemästä, -- sanoi Paul. -- Mutta ei se ole mikään
hyve. Se on muuten niin, muuten vaan!
-- Eikö ole raskasta viljellä vierasta maata? -- sanoi Anna.
-- Emämaa oli kovempaa, mutta se oli köykäsempää. Mutta sehän on
päähänpisto. Koko maahan on emomme.
-- Sano, että kaipaat maapalaa, jonka tempasit aron tappavalta
tukahuttavalta syleilyltä, sano, että haluaisit olla siellä tänään
näkemässä, kuinka omenapuusi kukkivat, ruususi ovat nupulla,
mansikkasi hyötyvät; sano niin, Paul, niin sanon minä kuinka kaipaan!
-- En kiellä, että painaessani lapioni vanhaan mustaan maahamme,
kylväessäni, istuttaissani puita ja nähdessäni ruman maan
siunaantuvan, tunsin itseni ikäänkuin sidotuksi siihen maahan.
Oli tyhmää sitoa itseään. Muistot olen sydänjuurineen repinyt
irti, hellimmät siteet olen katkassut, persoonani olen sikojen
eteen heittänyt, mutta en tunne itseäni vapaaksi. Kun ajatukseni
kulkevat kotiapäin, eivät ne mene lapsuudenkotiin, jossa opettelin
orjanpalvelusta, eivät isän ja äidin haudoille, eivät valheellisen
suuruuden julmiin muistoihin; ne menevät konnulle, jossa elantoni
kasvoi, valkoisten koivujen luo, missä ajattelin terveitä, uusia
ajatuksia, tummien kuusien luo, jotka viihdyttivät tuskani, mutta
eniten ja nykyään miltei aina tuohon pieneen maapalstaan jota
viljelin. Katsopas, niin materialistinen, niin itsekäs olen!
Muistatko syksyn sateineen, kun istutimme syreenipensasten; kuinka me
kahlasimme savessa käsissä märät pensaat, jotka olin tuonut asemalta.
Muistatko kuinka käänsin mansikkamaan ja kuinka minun täytyi
istuttaa puoleksi kuihtuneet taimet myöhään yöllä lyhdyn valossa.
Muistatko, kuinka omenapuut saapuivat, ja minun täytyi kantaa vettä
puoli virstaa, maa kun oli niin kuiva. Ja talonpojat istuivat tai
rotkottivat aidalla irvistellen ja ihmetellen, mitä se hyödyttäisi.
-- Ja sitten, -- jatkoi Anna, -- matkustimme kaupunkiin syksyllä. Ja
sinä katselit puutarhasi piirustusta; tuossa kasvoi sitä ja tuossa
sitä. Ja kun oli routahalla kaupungissa, olit sinä levoton, että tämä
tai tuo kasvi oli vahingoittunut. Eikä sinulla enää ollut levollista
päivää! Ja sitten kun tulimme maalle jälleen keväällä, oli kuusi
omenapuuta kuollut. Nikolai sanoi, että sen oli pakkanen tehnyt,
mutta Andreas sanoi, että Nikolai oli kaatanut lipeää niille. Ja
silloin itkit.
-- Todellako? Hyi häpeä!
-- Itkit kyllä, muttet puita, vaan ihmisten ilkeyttä.
-- Vallattomuutta, Anna.
-- Niin vallattomuutta! Ja sitten istutit uusia. Ja kylvit sitten
omenan-, päärynän-, luumun- ja kirsikan siemeniä sadottain, ja
sanoit talonpojille, että he saisivat taimia ja ymppäysoksia puista.
Ja sitten, Paul Petrovitsch, sitten tuli "suuri tapaus" ja meidän
täytyi matkustaa. Sen jälkeen et ole kuullut mitään siitä, mutta sinä
ajattelet sitä, sinä uneksit siitä!
-- Heikkoutta, Anna, pikkuasioita! Mutta nyt en ajattele enää sitä,
en enää! Mutta älä puhu niin surullisesti! Olen iloinen sielussani
tänään, sillä minulla on ollut suuri, suuri ilo.
-- Kerropas, kerro!
Paul kaatoi juuri uutta kuppia teetä, kun posti tuli tuoden
kirjekortin ja kirjeen. Paul luki ensin kortin.
-- Tätä ei ainakaan ole avattu -- sanoi hän ennen kuin luki. Kortilla
oli venäläinen postileima ja se kuului: "Kun aurinko, joka on jumala
voi suudella elon haaskaan, niin miksi ei se voisi suudella eloa
kirjeeseen?"
-- Hm! -- sanoi Paul. -- Mitähän tämä merkinnee?
-- Sen saat kai nähdä kirjeestä, -- vastasi Anna.
-- Siinä sinulla on oikein! Mutta kirje on luonnollisesti avattu;
tässä näkyy jäljet talituista viiksistä, jotka ovat olleet sen
rakastettavan suun yläpuolella, joka kirjeen on nuollut kiinni.
Paul luki: "Paul Petrovitsch, Tukkukauppias, Ouchy, Lausanne. K.H:n
tilauksen mukaan lähetän huomenna kuusi astiaa kaviaaria, à 2 ruplaa
hopeassa ilman astioita. Maksua odotamme ensi tilassa. Kunnioittaen
Dimitri Baranoff."
Paul istui hiljaa miettien, mutta ei voinut löytää ajatusta tästä.
Että se oli salakirjotusta, sen hän käsitti. Anna auttoi häntä mutta
tuloksetta. Silloin heitti Paul avoimen kirjeen pöydälle ja sanoi:
-- puhukaamme jostain muusta, niin sen kyllä keksin. Puhuimme siitä,
että minulla on ollut suuri ilo tänään. Suuri ilo, suurin pitkään
aikaan! -- Anna -- jatkoi Paul -- nyt on täsmälleen kaksikymmentä
vuotta kulunut siitä kuin Tschernyschewskijn kirja ilmestyi. Se
kiellettiin Venäjällä! Kiellettiin totuus kauneimmassa, puhtaimmassa
muodossaan! Hänet lähetettiin Siperiaan "katumaan" sitä että oli
puhunut totta! Oletko voimakas tänään, Anna?
-- Kyllä, -- vastasi tämä.
-- Niin että voit tyynesti kuulla minun lukevan erästä vanhaa kirjaa,
punastumatta.
-- Mitä kirjaa?
-- "Kiitettyä" kirjaa Venäjän totuuden tulkki Wallacen kirjoittamaa.
-- Paul Petrovitsch, et ole itse rauhallinen sanoessasi sanaa
totuudentulkki.
-- En mutta tahdon opetella! Tahdotko sinäkin?
-- Kyllä, mutta uskon, että nuo vanhat sanat ovat meihin niin
kidutetut, että kuulemme kaiun sisältämme tai tekevät aivomme kapinan!
-- Tunnen tänään olevani niin tyyni ja iloinen, että tahdon lukea
tohtori Mackenzie Wallacen kirjaa.
-- Sanoit sanan: tohtori halveksuvasti, joka osottaa, ettet ole tyyni.
-- Vaikka niinkin, siis lisäksi syy lukea.
Paul nousi ja kävi noutamassa kirjan. Sitten käski hän tyttöjen
mennä puutarhaan poimimaan jasmiineja. Hän selaili kirjaa, mutta
hänen sormensa värisi. Sitten hän luki lujalla, korkealla äänellä,
panematta mitään mielialaa ilmaisevia painoja.
"Monet agitaattoreista sanovat olevansa Tschernyschevskjin oppilaita,
miehen, jolla vapautumisaikana oli erityisen etevä sija Venäjän
aikakauskirjallisuudessa ja joka sittemmin karkoitettiin Siperiaan,
jossa hän vielä on; mutta en luule, että hän myöntäisi näille tätä
ominaisuutta."
Anna teki kädellään liikkeen ja veri nousi hänen kasvoihinsa. Mutta
Paul jatkoi..., "ja minä olen täydellisesti vakuutettu siitä; ettei
hän osottaisi hyväksymistään niille tämänlajisille, jotka olen
tavannut."
Anna käännähti olkituolillaan, niin että sen jalat raapasivat
santaa. Mutta Paul jatkoi lukuaan yhtä painottomasti kuin ennenkin:
"Lukuunottamatta yhtä romaania, jonka hän kirjotti vankilassa,
ja jota ei kohtuudenmukaisesti (tässä takertui hän sanaan mutta
luki lauseen uudelleen tarttumatta sanaan 'kohtuudenmukaisesti')
voi pitää ilmauksena hänen todellisista mietteistään maltillisina
hetkinä, sisältävät hänen kirjansa aina sangen paljon tervettä järkeä
ja malttia. Tschernyschevskij edisti aikanaan eittämättä sangen
tehoisesti vapautuskysymyksen hyvää ratkaisua, kumosi järjestään
kaikki ehdotukset mielettömäin valtiollisten mielenosoitusten
toimeenpanemiseksi ja lienee nyt viidentoista vuoden karkotusajan
kuluessa kylliksi sovittanut nuoruutensa erehdykset." -- Onko hyvin
luettu? kysyi Paul ja henkäsi.
-- Hyvä on, -- sanoi Anna.
Paul jatkoi: "Tarkastakaamme lopuksi, missä määrin näille salaisille
seuroille voidaan antaa mitään todellista merkitystä. Ovatko ne
todellisena vaarana valtiolle? Minä luulen, ettei kukaan, joka
tuntee Venäjää hyvin, ole epäröivä vastatessaan tähän kysymykseen
kieltävästi. Vieläpä muutamat kiihottajista ovat huomanneet
yrityksensä mielettömyyden."
Paul loi katseensa kirjastaan ja huomasi vaimonsa olevan
tuhkanharmaan. Hän nousi ja vei kirjan sisään.
-- Riittää täksi päiväksi, -- sanoi hän. -- Mutta on hyvä harjotella,
Anna. Joka kerta kun luen jotain vanhaa kirjaa, tunnen kuinka olen
kasvanut. Tänään voisin hymyillä.
-- Niin kauas en vielä ole tullut, -- sanoi Anna. -- Kaikki nämät
sanat, jotka luit olen kuullut vanhan kunnianarvoisan isäni lausuvan
vakaumuksen painolla.
-- Ja sinun vanha kunnianarvoisa isäsi on kuullut ne
kunnianarvoisalta isältään. Kunnianarvoisat isät ovat vaarallisia.
Kuitenkin kaikitenkin: Tschernyschevskij, joka on kuollut, ei enää
kadu "nuoruutensa erehdyksiä." Nyt kahdenkymmenen vuoden kuluttua,
on hänen Evankeliuminsa ilmestynyt saksaksi. Saksan suurimman
ja arvokkaimman kustantajan toimesta ihan ruhtinas Bismarckin
sosialistilain edessä. Mitä sanoisimme tästä? Jos olisin kristitty,
menisin ripille sunnuntaina ja kiittäisin Jumalaa hänen armostaan.
-- Se on suuri tapaus, Paul Petrovitsch, niin suuri, ettemme me voi
arvioida seurauksia. Nyt saa mailma tietää sen.
-- Ei niin suuria sanoja, Annischka; mailma aavisti sitä ennenkin,
mutta nyt saa mailma oppia tuntemaan sen, sillä Tschernyschevskjillä
oli rakkaus ja siksi puhuvat hänen sanansa. "Kun aurinko, joka on
jumala voi suudella eloa haaskaan." Hm! Miksei se voisi suudella eloa
kirjeeseen. Nyt sen keksin!
Paul nousi ja meni pöydän ääreen, mihin oli pannut kirjeen ja kortin
aurinkoon.
-- Kas, Annischka, kas -- sanoi hän ja piti koholla kirjettä. -- Se
on Dmitriltä.
Kirje joka oli ollut auringonpaisteessa, oli nyt täpösen täynnä
pieniä keltasenpunasia kirjaimia, jotka olivat kirjotetut
sympatetisella musteella, luultavasti kehäkukan mehulla, ja jotka
auringon helle oli saanut esiin. Paul luki puolen kirjettä ääneensä.
Se käsitteli "affäärejä" kuten liittoutuneet sanovat. Sitten jatkoi
hän lukien toisen puolen hiljaa. Anna aikoi kysyä sen sisältöä, mutta
pidättyi, oli heidän sopimustaan vastaan kysellä asioita, joita
toinen puoli ei tahtonut kertoa. Paul pisti kirjeen taskuunsa.
-- Tuletko järvelle? -- sanoi hän. -- On juhannuspäivä ja voimme
levätä.
Hän nousi peittääkseen hermokohtausta, joka tuli hänen kasvoihinsa.
Anna nousi myös pukemaan lapsia.
Päivällis-aikaan nousivat he veneeseen Ouchyssä; ja Paul souti
järvelle. Aurinko paistoi säteillen ja kaikki oli vaaleaa ja sinistä.
Savoijin vuorten pyökki- ja kastanjametsät näyttivät takkuisilta
vällyiltä ja Cornettes de Bizellä oli vielä lumihankia. Vaadtlannin
alpit idässä Chillonin luona kohosivat ijän harmaannuttamana
jättiläiskatedraalina ja Mayenin ja D'Ain tornit nousivat harjujen
yläpuolelle jättiläisten rakentaman Notre Damen kaltaisina;
hymyilevinä olivat Lavauxin viinikukkulat penger penkereen
ylipuolella kuin valtaportaat Aublyn ja Follyn kalliotemppeliin;
Dent de Marcien melkein vaakasuora selänne näytti 8,000 jalkaa
korkealta mexikolaiselta porrastemppeliltä, jonka katto oli hohtavan
valkea äsken sataneesta lumesta. Länteen päin sumentui Lac Leman
autereiseen ilmaan ja näytti avoimelta, äärettömältä, sulaen yhteen
taivaanrannatta kuten meri. Mutta jos silmä hetkeksi viivähti
autereita tarkastamaan, niin häämötti silmiin sininen Jura pitkänä,
kevyenä kesäpilvenä.
-- Tämmöisenhän ihminen kuvittelee taivaan olevan, -- sanoi Anna.
-- Kaunis maa! -- vastasi Paul. Muttei sentään meidän.
-- Kas kuinka syvällä omistamishalu on meissä, Paul Petrovitsch, --
sanoi Anna. Ei ole meidän! Mutta maahan on kaikkien!
-- Sen pitäisi olla! Se on ollut, ja se voi jälleen tulla siksi!
Hän souti yli tyynen veden, joka sinipisaroina tippui airoista.
Eivät he olleet iloisia ja vaieten saapuivat he Lutryn läheisyydessä
olevalle niemelle, johon pieni ravintola kutsui viinilehtoineen ja
kantoonin valkovihrein lipuin.
-- Jos menisimme maihin vilvottelemaan puitten varjossa, -- sanoi
Paul.
Annalla ei ollut mitään sitä vastaan. He laskivat rantaan ja menivät
ylös.
Pihalla istui emäntä suuren pöydän ääressä laskotellen kirjavaa
silkkipukua. Hän oli neljänkymmenen vuotias lihava nainen, jonka
pulleat kasvot ilmasivat hyviä päiviä ja laiskuutta. Hänen vierellään
seisoi kymmenvuotias tyttö, joka heitteli rengasta koukkuun.
Emännällä oli lasi portviiniä edessään eikä hän näyttänyt halukkaalta
palvelemaan vieraita, joko hän sitten oli hemmoteltu tai leikki
itse vierasta. Pienen rakennuksen ovella näkyi nyt pitkä, tumma
nainen ijältään yli kolmenkymmenen, upo-uusaikaisessa aamupuvussa,
jonka tarkotuksena oli ilmaista muhkeita muotoja. Hänen kasvonsa
olivat vainajavalkeat mutta täyteläiset, ja suuret mustat silmät
olivat sinisten syvennysten ympäröimät kuten timantit sametilla
koteloissaan. Hänen kasvonpiirteissään oli kuin Medusan kivettynyt
hurmaus, ikuinen, jähmettynyt hekuman piirre suupielissä, joka
myös voi olla rajaton suru. Hän mittasi Annan vartaloa kiireestä
kantapäähän, tarkasti hänen hameensa, hänen kätensä ja hiuksensa,
ikäänkuin olisi tahtonut tutkia häntä tai ottaa huomioon hänen
tapansa pukeutua. Uhmailevasti hymyillen kääntyi hän Paulin puoleen
kysyen, mitä he halusivat.
-- Kaksi pulloa soodaa, -- vastasi tämä katsomatta häneen.
-- Mitä niitten kanssa? -- kysyi Medusa.
-- Laseja! -- sanoi Paul.
Medusa kävi vielä kalpeammaksi, kääntyi ylpeänä kuin
oopperakuningatar ja meni.
-- Miksi olit epäystävällinen onnetonta kohtaan, -- sanoi Anna.
-- Kenties onneton, kenties onnellinen ja rikollinen! -- sanoi Paul.
-- Aina onneton, joskus rikollinen, -- sanoi Anna.
-- Joka myy itsensä, on kokonaan erottautunut luonnosta.
-- Hätä panee rikkomaan, -- sanoi Anna.
-- Menkää leikkimään tytön kanssa, -- sanoi Paul Veeralle ja Sofialle.
Rengasta heittävä tyttö katsoi pilkallisesti lapsiin ja kuiskaili
emännän kanssa. Veera ja Sofia eivät liikahtaneet.
-- Menkää leikkimään tytön kanssa, -- sanoi Anna.
-- En tahdo! -- sanoi Veera tarttuen sisarensa käteen.
-- Miksi ei Veera tahdo? -- kysyi Anna.
-- Hän ei ole kiltti, -- sanoi Veera ja katsoi keikailevaa
kymmenvuotista suurin suruisin sinisilmin.
-- Sitten ei Veeran tarvitse, -- sanoi Anna, -- mutta kuinka tietää
Veera, että tyttö ei ole kiltti?
-- En tiedä sitä, -- sanoi lapsi ja painautui äidin puoleen.
Medusa tuli takasin ja asetti huolimattomasti vesipullot pöydälle
sanomatta sanaakaan. Sitten istuutui hän emännän pöydän ääreen ja
otti esille paidan, jonka pitsejä hän alkoi ommella kiinni. Silloin
tällöin katsahti hän Annaan ikäänkuin taisteluun vaatien.
-- Tänään on juhannuspäivä, -- sanoi Paul ja täytti lasit.
-- Olet pahoillasi, Paul Petrovitsch, -- lausui Anna.
-- Kai niin! -- vastasi Paul. -- Olin liian vanha tullakseni uudesti
ihmiseksi.
Samassa tuli portista maantietä keski-ikäinen mies, jonka Paul tunsi
erääksi Lausannen kauppiaaksi. Olkihattuaan kohottaen hän tervehti
Paulia, hymyili Veeralle ja istuutui emännän pöytään. Sitten tilasi
hän kolmanneslitran Villeneuveä ja kolme lasia portviiniä, jotka
viimemainitut hän tarjosi noille kolmelle naiselle alkaen heidän
kanssaan keskustelun seudun murteella naisten silloin tällöin
heitellessä sivusilmäyksiä viereiseen seuraan.
-- Nyt, -- sanoi Paul, -- sanoo hän, että me olemme venäläisiä
pakolaisia, karkotettuja, ja he katselevat mieltäkiinnittävää
herrasväkeä! Kuinka hauskaa olla maanpaossa; kuinka intressanttia
olla revittynä kuin puu maasta ja maata paljastetuin juurin
päivänpaisteessa, ja tuntea nesteitten kuivuvan kuoren alla; kuinka
intressanttia, ettei voi, mihin tuleekaan, päästä lailliseen asemaan,
kun ei ole passia; kuinka intressanttia nähdä postikonttorissa
valepukuisen poliisin vierellään, kun ottaa ulos rahakirjettä;
kuinka intressanttia kun ajetaan ulos kirjastosta, museosta,
koskei voi näyttää hallituksen todistusta, että on kansanpettäjä;
kuinka intressanttia, ettei vieraassa vapaassa maassa voi mennä
maanedustajan, suuren jesuittiliiton asiamiehen, konsulin luo
pyytämään suojaa, kun saa osakseen vääryyttä, häväistyksiä ja
rettelöitä. Mutta kaikkein hauskinta oli, kun lapset tulivat
kävelemästä Ouchystä ja toivat terveisiä tapaamiltaan hienoilta
venäläisiltä, ja kun he olivat oppineet kysymään, menisivätkö isä ja
äiti pian naimisiin! Katso Medusaa, joka katselee sinua, Anna! Noin
ilonen hän on, kun kauppias kertoo, ettet sinä ole minuun vihitty.
Kas kuinka hän halveksii sinua! Hän joka on niin ennakkoluuloton
itseään kohtaan, hän halveksii sinua! Kuulitko! Vihitty? Hän joka
vihittää itsensä kenen kanssa tahansa ensi tilassa, kun hän on
väsynyt elämäänsä, muuttaakseen nimensä ja saadakseen vanhuutensa
vakuutetuksi! Niin ennakkoluuloinen on tuo ennakkoluuloton nainen.
-- Kuka on hänet sellaiseksi tehnyt, Paul?
-- Kasvatus; se on totta! Tein vääryyttä häntä kohtaan! Mutta
menkäämme! Täällä olo kiusaa minua!
-- Ei, viivy Paul; tekee hyvää nähdä vanhaa elämää elävänä edessämme!
Se on karkaiseva meitä!
-- Tänään on juhannuspäivä -- jatkoi Paul ja jäi istumaan. -- Nyt
puhuu hän, että sinä olit ylhäinen nainen, joka rakastui lääketieteen
ylioppilaaseen ja matkusti hänen kanssaan avaraan mailmaan "suuren
tapauksen" jälkeen. Ja hän, kauppias, on vihitty, mutta naimisissa
ei hänen voi sanoa olevan, sillä jos hän olisi naimisissa, ei hän
istuisi täällä juomassa aamupäivällä keveiden naisten seurassa, ja
sitten hän menee kotia päivälliselle ja mutisee ruoasta vaimolle.
-- Olet heikko tänään, rakas Paul, -- sanoi Anna. -- Et voi vapautua
tuntemasta toisten tuomiota.
-- Olen todellakin heikko tänään, -- myönsi Paul. -- Mutta sillä
on syynsä, vaikkei puolustuksia. Ennakkoluulojamme hukutamme kuin
kissoja kivet kaulassa, mutta kun nyöri on mädännyt, nousevat ruumiit
ylös.
-- Sanoppas minulle, mitä Dimitri kirjotti, -- sanoi Anna, -- sillä
minä tiedän, että tämä juuri kiusaa sinua; ja sinä tulet keveämmälle
mielelle.
Paul otti esille saamansa kirjeen, levitti sen pöydälle ja luki:
"Tulin siis sattumalta matkustaneeksi Butyrkiin päin. Voit ymmärtää
liikutuksen, jolla näin jälleen tämän pienen rakkaan paikan siellä
lahden rannalla, paikan, jossa meillä on ollut niin monta hauskaa
hetkeä, sinulla, vaimollasi ja minulla. Näin tuvan, jonka vihreät
luukut maalasimme eräänä lauvantai-iltapäivänä Annan käydessä
kaupungissa. Sade oli irrottanut värin, sillä meillä oli liiaksi
tärpättiä siinä, Paul. Syreenilehto, jonka olimme kuistin eteen
istuttaneet, oli risukkona, sillä elukat olivat polkeneet maan
juurilta. Ruusupensaistasi ei näkynyt jälkiäkään, sillä tuvassa
oleva väki oli turmellut ne. Menin portista puutarhaan. Sitä ei enää
näkynyt. Se oli ohdakkeiden vallassa. Etsin mansikkamaata, mutta näin
vain ohdakkeita, suuria untuvaisia maito-ohdakkeita. Omenapuiden
paikoilla oli kuoppia maassa, ne oli viety pois. Karviaispensaissa
oli vielä vähän eloa, mutta osaksi olivat ne kuihtuneet, osaksi
huonontuneet, niin että noissa suurissa englantilaisissa olivat
marjat pieniä kuin herneet. Taimilava oli muuttunut tunkioksi. Kun
sitten löysin Nikolain heinälatoon piiloutuneena, sanoi hän että
Andreas oli tahallaan turmellut puutarhan, mutta kun sitten tapasin
Andreaksen, sanoi hän, että Nikolai oli myynyt puut ja taimet
naapurille, kun talosi oli otettu takavarikkoon.
"Kun ajattelin sitä, kuinka hyvä olit ollut tälle Nikolaille, jota
olit pitänyt ystävänäsi, ja kuinka näin" -- (ja niin edespäin!
keskeytti Paul). "Tammasi Fannyn näin vetävän auraa" (oikein, mutisi
Paul, meidän tulee tehdä työtä!) "niin..." (ja niin edespäin).
"Sitten tulin navettaan. Mikä ilkeä sattuma toi minut juuri
katsomaan teurastusta. Ja kuka makasi verissään, silmät nurin ja
suuri haava kaulassa! Tähikki, kellokas" (j.n.e.)... "Mutta kun minä
nähtyäni hävityksen kauhistuksen, kuljin kylän läpi, näin minä joka
tuvan edessä kukkivan hedelmäpuun; silloin ajattelin minä: Paul
on tehnyt työtä toisten iloksi, ja mihin hän on kylvänyt, siitä
saavat he korjata, ja siksi Paul, vaikkei otakaan tätä, tavalliselle
käsitykselle ikävää asiaa ilosesti kuitenkaan ei pidä sitä pahana,
sillä Paul on ihminen eikä tahdo tehdä työtä vain itselleen ja
omaisilleen." Hän pysähtyi ja käänsi kirjeen kokoon.
-- Onko helpompi nyt? -- kysyi Anna.
-- Kyllä on raskasta tavallansa, mutta minä olen vapaampi. Ei Jesus
Natsarealainen turhaan kieltänyt opetuslapsiaan mitään omaamasta.
Ei mikään sido henkeä niinkuin omaisuus. Kadottamisen pelko ei anna
mitään rauhaa, ansaitsemisen toivo mitään lepoa. Onko siis ihme,
että uudet ihmiset ennen kaikkia ajattelevat vapautua omaisuudesta
kuten ensi kristitytkin. Nyt olen vapaa, Anna, ja nyt tahdon käyttää
vapauttani.
-- Mutta, Nikolai, ystäväsi! Se oli surullista.
-- Menetyksenä, kyllä! Mutta älkäämme opetelko pitämään ystäviämme
ominamme, omaisuutenamme! Vilpittömästi sanoakseni tuntuu pahemmalta
ajatella Fannya; se oli niin tottunut tanssimaan tarantassin edessä
ja saamaan hyvää ruokaa ja silityksiä! Fanny parka, joka sai niin
hienon kasvatuksen! Joko lähdetään kotiin, Anna? He nousivat ja
menivät veneeseen.
* * * * *
Paul Petrovitsch heräsi eräänä maaliskuun aamuna kello kolme. Hän
oli kuullut vaimonsa huudahtavan, mutta nyt ei kuulunut mitään.
Hiljaista oli sisällä, hiljaista ulkona. Akkunaluukkujen kautta
näki hän aamuvalon tunkeutuvan sisään, heikkona, kaislanvihreänä
luukkuliistakkeiden lomitse. Tämä oli hänen ilonsa, tämä juhlallinen
hiljaisuus, johon hän kaupunkilaisena ei ollut tottunut.
Hiljaisuudessa kuuli hän ääniä, jotka puhuivat vakavia, raittiita
sanoja tulevaisuudesta, hän kuuli menneisyyden muistojen valittavan
tuskaisina huutoina, jotka kehottivat auttamaan kärsiviä.
-- Tsrt, Tsrt, Tsrt, alkoivat pikkuvarpuset ulkona. Ne ensimäisinä
heräsivät. -- Tsrt, tsrt, tsrt, tsrt, kuului toisesta pensaasta,
jossa toinen perhe oli yönsä viettänyt. Mustarastas heläyttää
mollisäveleensä, joka on olevinaan laulu, mutta jääkin alkuun;
surunvoittoinen se on, niin kuin laulaja tuskalla tuntisi syntyneensä
halu povessa, mutta ilman kykyä. Peippo, joka on iloinen, vaikkei
osaa kuin pienen paritahtisen laulunpätkän, virittää sävelensä,
elämänhaluisena, aina valmiina, ja pelkäämättä harjottelua;
uunilintu, joka tietää olevansa ensi tenoori, alkaa aariansa, joka
ei ole mikään mestariteos, mutta jossa kuitenkin on kunnioitettavan
pitkiä vaihteluja; silloin herää kilpailuhalu, ja laakeripensaista,
kypresseistä, seetereistä, aukubaareista, mahonkipuista, pyökeistä,
kaikenlaatuisista puista ja pensaista, joissa vaan on maaliskuussa
talvivihreää, kohoaa peloittava kuoro, jonka lomitse mustarastaan
voimakkaan surulliset, epävireiset säveleet kuuluvat.
Paul nousee ylös ja avaa parvekkeen oven. Valomeri lyö sädelaineen
häntä vasten; aurinko ei ole vielä noussut, mutta sinisenä kuin
alaspudonnut taivas on järvi hänen edessään ja sen helmasta kohoavat
Savojin alpit kuvaten suurilla alueilla neljää vuodenaikaa.
Rannassa on talvivihreitä puita ja pensaita, joista Laurus Tinea
juuri nyt on valkosten kukkien vallassa kuten kesällä; puutarhassa
kasvaa salaatteja ja kaalia; ylempänä kevään alueella kukkivat
persikkapuut ruusunpunertavan lumen värisinä, siellä vivahtelevat
vaaleanvihreinä pähkinäpuut ja kukkivat esikot ja vuokot; vielä
ylempänä on pyökkimetsä ruskeana kuin syksyllä ja ylinnä on lumi,
valkeana, sinertävänä, loistavana, mutta juuri nyt vetäytyy se
ruusunpunaseksi aamuruskon ensi hohteesta. Ja nyt laulavat kaikki
linnut yhtaikaa. Ja Rochers de Nayen suoran harjan yläpuolella on
valokaari, punakeltasella reunustettu kuten appelsiinin kuori; ja
halkeamasta ampuu esille katse, säde lentää yli niittyjen ja kuivaa
kasteen, uusi säde, koko kimppu, ja niin tulee esille auringon
levyn yläkoko kimppu, ja niin tulee esille auringon levyn yläreuna,
heiluen, väristen, ikäänkuin narisisi sen vanha kulunut akseli. Ja
varjot vetäytyvät arkoina alaspäin vuorten juurille ja piiloutuvat
kuusikkoihin levähtämään vilpoisessa iltaan saakka.
Paul kulki parvekkeella vaimonsa akkunan luo. Valkeat verhot eivät
olleet tarkasti kiini. Hän ei nähnyt vaimoaan, mutta kyllä kaksi
lastaan. Veeran pää oli tyynyn reunalla ja käsivarsi avoimin kätösin
riippui ulkopuolella. Hänen kasvonsa olivat unesta täyteläiset,
ja avoimesta suusta näkyi valkosia pikkuhampaita, joissa ei ollut
tahraakaan. Koko kasvot hymyilivät ja hän oli näkevinään sinisilmien
katseen silmänluomien läpi. Paul huokasi syvään, ikäänkuin näkisi
rakkaimman toivonsa jonkun tuntemattoman uhkaamana. Nyt kuuli hän
heikkoa vaikerusta vaimonsa vuoteelta, mutta hän ei tahtonut herättää
häntä. Luultavasti uneksi hän jotain ilkeää, ehkä entisyydestä,
jota ei koskaan voitu unohtaa. Hän meni taas huoneeseensa, pukeutui
ja meni sukkajaloin puutarhaan. Hän katseli liistakkeissa kasvavia
aprikoosejaan ja persikkoja, jotka jo olivat kukkineet ja näyttivät
pieniä hedelmänalkujaan; hän tervehti mehiläisiään, jotka jo olivat
työssä; ja sitten aikoi hän mennä navettaan, kun kuuli äänekkään
valitushuudon vaimonsa huoneesta. Hän juoksi portaita ylös ja
kuunteli ovella. Nyt kuuli hän nimeään valitellen lausuttavan. Hän
kolkutti ja astui sisään. Siellä makasi Anna väännellen itseään
kasvot tuskasta punasina.
-- Mikset, Anna Ivanovna, tehnyt kuten pyysin, ja valmistanut rouvaa
ajoissa. Nyt olemme tässä: Bernhard on omaistensa luona, ja minun
täytyy jättää sinut yksin.
-- Ei nyt moitteita, Paul kulta, mutta kiirehdi.
-- Anteeksi, rakkaani, -- sanoi Paul ja siveli hänen kuumaa otsaansa.
Veera heräsi äidin uusiintuviin tuskanhuutoihin. Hän kohottautui
sängyssään, katsoi kauhistuen äitiin ja sanoi: Isä ei saa tehdä
äidille pahaa.
-- Ei kultaseni, ei isä pahaa tee, mutta äiti on sairas.
Paul suuteli vaimoaan ja juoksi ulos. Mutta kun hän tuli portille,
kuuli hän kirkunan, joka tunkeutui linnunlaulun läpi kuin hätähuuto
niille, jotka riemuiten viettivät häitään pelkäämättä, ajattelematta
syntymän tuskaa, kuoleman tuskaa.
Hän juoksi mäkeä ylös Lausanneen päin, juoksi niin, että sydän hyppi
ja veri nousi päähän. Hän pääsi pienen kirkkomaan kohdalle, kun
äkkiä hänen jalkansa pysähtyivät ja hänen koko ruumiinsa nytkähteli
niinkuin kasvonsa väliin. Hän tarttui kirkkomaan aitaan. Siihen
vaipui hän eikä päässyt mihinkään, polvet olivat koukussa ja ruumis
vetäytyi kokoon kuin galvaanisen patterin vaikutuksesta. Hän näki
ruohottuneet hautakummut ja olisi mennyt tainnuksiin, mutta poltti
samassa kätensä nokkosiin. Silloin tuli hän tajuihinsa, muisti
vaimoaan ja huusi apua. Katolisen kappelirakennuksen akkunassa
näkyivät lihavat sinimustat kasvot valkeaan yömyssyyn puettuna. Se
oli pappi. Kun hän näki Paulin vääntyneet kasvot ja kokoonmenneen
ruumiin, niin luuli hän jonkun juopuneen hoipertuneen siihen ja sulki
akkunan sanoen: juopporatti!
Mutta Paul huusi yhä apua. Hän kohotti nyrkkinsä taivasta kohti, hän
repi tukkaansa, hän kirosi niitä, jotka vankilassa olivat murtaneet
hänen voimansa saadakseen hänet tunnustamaan semmoista mitä ei
tiennyt, ja nyt katui hän sitä, että oli karannut lähestyvää kuolemaa
kuten silloin tapahtui, sillä elämä oli tällä hetkellä raskaampi kuin
hän oli osannut kuvitellakaan. Hän ajatteli kaiholla kidutusta siellä
jossa hän kärsi yksin; nyt hän kärsi toisen puolesta, ja hänen täytyi
myöntää, että huoli toisen puolesta on voimakkaampi kuin oma tuska.
Hän näki huoneen, jossa Anna makasi yksin lasten kanssa pidättäen
tuskan huutoa, ettei pelottaisi näitä.
Kun hän oli huutanut jonkun aikaa, riensi läheisestä talosta
vuokralainen hänen luokseen.
-- Mikä hätä? -- kysyi tämä osaaottavasti.
-- Olen sairas, -- vastasi Paul, -- mutta vaimoni makaa
lapsivuoteessa, juoskaa taivaan nimessä Lausanneen kätilölle ja
pyytäkää häntä heti tulemaan Ouchyn ruusuviljelijän luo. Älkää
minusta välittäkö, juoskaa, ja taivas on teitä siunaava.
Mies tahtoi auttaa Paulia ensin, mutta tämä kieltäytyi ja alkoi
kontata alamäkeä kotiansa kohti.
Väliin pysähtyi hän siirtääkseen teräviä kiviä sivuun, ja silloin
noitui hän. Joka hänet silloin olisi tavannut, olisi luullut
näkevänsä kilpikonnan yrittämässä pystyynnousua katsoakseen taivasta
päin kuten joku luomakunnan herroista. Hiki virtasi pitkin Paulin
kasvoja ja partaa, ja vaahtoa oli suupielissä. -- Katso ihmistä, --
katkeroi hän, -- katso ihmistä, mailman herrain maahan murjomaa!
Oi, Jumala, Deus optimus, maximus, katso, kuinka valtasi pitäjät
muuttavat ihmislapsia matelijoiksi ja taittavat heidän selkänsä,
kun he aikovat nostaa päänsä! Katso kuinka he ovat häväisseet
mestariteoksesi, kuinka he ovat osanneet käyttää aikakauden, neron
suurinta keksintöä, jota piti käytettämän puhetorvena kansain kesken!
He ovat varastaneet salaman taivaalta lyödäkseen meidät rammoiksi, ah
Herra kuinka kauan? -- Sitten malttoi hän mielensä ikäänkuin häveten
lausumistaan ja konttasi edelleen kujaa alas.
Hän pääsi kotipolulleen. Silloin kuuli hän uudelleen vaimonsa
valitushuudot. Hän ei päässyt matelemalla pitemmäksi, sillä huudot
tempoivat hänen selkäydintään ja hermojaan. Mutta nyt kieritteli
hän eteenpäin, sillä hänen täytyi päästä vaimonsa luo. Lähemmäksi
tultuaan kuuli hän lastenkin huutavan, niin epätoivoisasti, niin
avuttomasti. Kyyneleet virtasivat hänen poskiaan sekottuen maan
tomuun, niin että hänen kasvonsa olivat tuntemattomat, kun hän
vihdoin pääsi kaivolle, jonka kivialtaaseen hänen onnistui kämpiä.
Kylmä vesi tuntui tyynnyttävän ja hänen ruumiinsa alkoi oijeta.
Annettuaan vesisuihkun jonkun aikaa valella niskaansa ja selkäänsä
nousi hän ylös kylvystä, juoksi huoneeseensa ja sai kuivan takin
ylleen. Kohta oli hän vaimonsa vuoteen vieressä.
-- Hän tulee heti, -- kuiskasi hän kumartuen sairaan yli, -- heti.
Sitten kantoi hän ulos lapset ja sängyt ulkopuoliseen huoneeseen
ja alkoi pukea heitä heidän yhä huutaessa: mamma! mamma! Hän jätti
heidät hetkiseksi ja meni äidin luo, joka tarttui kovasti hänen
kaulaansa kiemurrellen tuskasta. Paul meni parvekkeelle katsomaan
eikö tulijaa näkyisi. Hän rukoili Jumalaa, sillä hän uskoi Jumalaan,
vaikkei uskonutkaan rukouksen voimaan muuttaa yksityiskohtia
maapallon elämän pienessä hallituksessa, hän rukoili Jumalaa niinkuin
oli lapsuudessaan oppinut, sillä nyt oli hän heikko. Ja luonto
hymyili niin epäsointuisasti hänen tuskalleen, ja linnut lauloivat
yhtä raikkaasti kuin ennenkin. Ja sitten piti hänen mennä auttamaan
Sofiaa, joka oli vetänyt sukan nurin jalkaansa, ja sitten Annan
luo, kun tuskat tulivat, ja tämä otti häntä kaulasta kohottautuen
vuoteelta, kuin tahtoisi kuolla miehensä rintaa vasten. Ja niin
hellitti myrsky taas huutoinen; niin makasi hän siinä tyynenä
ruusuisin poskin, hiukset hajallaan ja silmät hehkuvina. Paulin oli
tehtävä tulta lieteen pienokaisen tuloon. Hän juoksi Veeran ja Sofian
luo ja antoi heille kaikki kuvakirjat ja valokuvat. Ja sitten haki
hän piirongin laatikosta lapsenvaatteita ja mitä muuta Anna käski. Ja
sitten kellariin kylpyammetta noutamaan.
Kun hän toi sitä portaissa, kuuli hän kauhean kiljahduksen, entisiä
kovemman, ja hänen tullessaan makasi Anna hiljaa aurinkoinen hymy
kasvoilla, uupuneena, tyynenä ja henkeä vetäen. Peitteen alta kuului
kitinää, se kasvoi heikoksi elonhaluiseksi kirkunaksi, jonka Paul
niin hyvin tunsi. Hän tuli iloiseksi, sillä hän tiesi että pahin
oli kestetty, hän oli lääkäri ja tiesi viivytyksen vaaran, mutta
hän ei voinut saada itseään kohottamaan peitettä, ei, hänessä oli
vielä liiaksi vanhaa ihmistä. Mitä naista tahansa, muttei vaimoaan!
Hän tunsi olevansa saatanallisessa välikädessä, yhtä vaikeassa kuin
äskenkin, -- mutta hän ei voinut pakottaa itseään, ei voinut. Mutta
miksei? Sitä ei hän tiennyt, mutta niin oli asia! Silloin kuului
askeleita portailta. Hän ryntäsi ulos, odotettu rouva oli tullut.
Hän syleili tätä ja lykkäsi hänet huoneeseen. Sitten vei hän tytöt
puutarhaan.
Hän hengitti kepeämmin, mutta hänen säärensä vapisivat vielä. Hän
katsoi vuorille, ja ne olivat niin vankat ja hohtavat kuin ainakin,
ja taivas oli valoisa. Hän poimi kauneimmat tazetit ja tulpaanit
ja teki vihkon pelkistä valosista väreistä, ei veripunasia, ei
tulenkeltasia, vain vaaleita, jotka viihdyttivät silmää.
Puolen tunnin kuluttua tuli rouva yläkuistille ja viittasi häntä.
Minutissa oli hän ylhäällä ja piti poikaansa käsissään. Hänen
poikansa! Ihmeellinen, ennen tuntematon riemu; eikä hän voinut
käsittää, miksi tämä oikeastaan antoi hänelle enemmän iloa kuin
ensi tytär, omaa kuvaansako hän syleili? Oliko tämä uusi minä jossa
hän toivoi unelmansa uudesta miehestä toteutuvan, vesa vanhassa
rungossa, joka saisi kasvaa uudesti, tuoreesti, jonka ei tarvitsisi
oppia kaikkia hulluuksia, jotka hänen oli täytynyt osata ja jotka
nyt eivät yhdellä repimällä lähteneet pois, tulevan suvun edustaja,
jolla kenties oli syntymästään uudet ajatukset, uudet aivot, uusi
sydän! Kenties! Ja niin laski hän pojan äidin rinnalle, jossa hän
saisi maata ja kasvaa vanhempain tehdessä työtä tullakseen uusiksi
arvokkaiksi vanhemmiksi uuden ajan miehelle.
Pari päivää myöhemmin istui Paul Petrovitsch Annan vuoteen vieressä.
Heidän keskustelunsa oli pysähtynyt ja hiljaisuus oli niin syvä,
että kuului vain hengitys äskensyntyneen kehdolta. Mutta he kuulivat
hiljaisuuden kautta, mitä kukin tahollaan ajatteli. Paul kuuli Annan
ajattelevan: nyt olemme pitkän aikaa puhuneet joutavista asioista. --
Ja Paul ajatteli itse: mihin tahtonee hän tulla?
Vihdoin alkoi Anna äänellä, jonka koetti tehdä niin vienoksi kuin
mahdollista, niin että sanat todella kuulostaisivat rukoukselta: Paul
Petrovitsch, rukoilisin sinulta jotain.
-- Siis semmoista, joka on minun toiveitani vastaan, Anna Ivanovna,
sillä muuten ei sinun tarvitsisi rukoilla! -- vastasi Paul
levottomana.
-- Niin! -- sanoi Anna lamaantuneena.
-- Nyt siis tulee se aavistamaton! Puhu!
-- Älä suutu minuun, Paul, älä halveksi minua, mutta älä kiellä minun
rukoustani! Anna minun kastaa poikamme!
Paul istui jotakuinkin tyynenä.
-- Taka-askel! Hm! Hyvin luonnollista, mutta on luonnollisiakin
asioita, jotka voivat olla ikäviä, kuten jos ukkonen lyö sisään
uuninpiipusta tai semmoista. Tämä on ikävä kohtaus Anna Ivanovna! Me
emme alentuneet käyttämään pappia mennessämme naimisiin, ja nyt on
pyydettävä anteeksi. Kovin ikävää!
-- Miksi on se ikävää, me kun emme pyydä anteeksi. Ja sanot: me!
Sinun ei tarvitse sitä tehdä, saan kai tehdä sen yksin!
-- Lapsi ei silti lakkaa olemasta myös minun; eikä siitä asiasta
voi puheella päästä, että minun lapseni on kastettu! Se on huono
esimerkki "ystäville."
-- Asettaako Paul ystävät minun ja itsensä väliin? -- sanoi Anna
jotenkin kovalla äänenpainolla.
-- En, vastasi Paul, älköönkä Anna Ivanovna antako ystävät-sanalle
rumaa kaikua. Anna tietää, mitä ystävät ovat; he eivät ole yksi tai
kaksi henkilöä, he ovat asia itse! Mutta kysymys on vaikea! Paul
Petrovitsch pitää vääränä vihkiä lastansa vallan herroille; Anna
Ivanovna pitää rikollisena tai semmoisena jättää lapsensa kastamatta.
Mitä vastaisi Salomo siihen asiaan, viisas Salomo nimittäin; mitä
lainsäätäjä Salomo on vastannut, sen tiedämme, mutta me, Anna
Ivanovna, me emme vetoa lakiin, jota emme tunnusta!
-- Siksi _pyysinkin_, Paul Petrovitsch, saada kastattaa lapsi. Pyysin!
-- Tahdon etsiä vankkoja syitä vastaani, Anna, lemmitty, että voisin
täyttää tahtosi. Ystävät sanovat: Paul Petrovitsch, joka mennessään
naimisiin halveksi likasta pappia, hän on selkänsä takana antanut
vaimon kastaa lapsensa. Mitä vastaa Paul silloin?
-- Tein vaimolleni mieliksi, koska rakastin häntä. -- vastaa Paul.
-- Mutta silloin sanovat ystävät: hän rakasti naista enemmän kuin
totuutta; Paul ei ole se mies, jota etsimme!
-- Niinhän voi yksinkertaisesta samantekevästä asiasta saada suuren
kysymyksen.
-- Ei ole yksinkertainen asia luvata lapsensa valheelle. Ja ajattele,
Anna, kun sitten kadut, sillä se tapahtuu!
-- Koskahan hankaus lakkaa, Paul! Uskotko että yhtymys puolisojen
kesken on mahdollinen, kun me siteessä, jonka tulisi yhdistää meidät,
juuri tunnemme kulmat terävimpinä?
-- Nykyisissä oloissa en pidä mitään mahdollisena, mutta siksi
Anna, juuri siksi tahtoisin mieluimmin, että alkaisimme uudet olot
lapsistamme! En moiti sinua, sillä sama olisi voinut sattua minulle,
silloin olisi aseina sama, vain käännettynä! Mitä teemme? Sillä minä
en tee mitään sinua kuulematta! Voimmeko nyt yhdistää toivomuksemme?
Voimmeko kastaa ja olla kastamatta, samalla kertaa? Voimmeko sopia
toisen luopumatta omastatunostaan? Ja eikö toisen täydy alistua,
kuinka ratkaistaneekin? Ja kun toinen on alistunut, on liitto rikki!
Eikö totta?
-- On surullista Paul, mutta mitä teemme? En voi auttaa sitä, mutta
lepoa en saa, ennenkuin lapsi on kastettu! Se on yksinkertaista, se
on taikauskoista, mutta en voi auttaa sitä, kuuletko?
-- Uskon sen, Anna! Tiedän, että ruumiilliset järkytykset ikäänkuin
kääntävät sielun nurin, niin että pohjapuoli kääntyy ylöspäin,
tiedän, että kuolevat usein palaavat lapsuutensa uskoon, ja aina
vedetään esiin todisteena Voltairen huonosta uskosta sitä, että hän
tiedottomassa tilassa joutui semmoiseen asemaan; tiedän itse että
vielä tänäänkin tutkin teekupin kuplia ja voin pelätä pimeää siksi,
että hoitajattareni lapsuuteni aikana opetti minulle tyhmyyksiä! Sinä
kastat lapsesi, Anna, mutta minä en ole mukana asiassa! Emmekä enää
koskaan puhu siitä.
Anna tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.
-- Kiitos rakastettu, rakastettu Paul; olet tehnyt minut sanomattoman
onnelliseksi.
-- Mutta koskaan emme puhu siitä, Anna. Enhän olisi voinut kieltää!
Lapsihan on sinun.
-- Sinun myös, ja laki on sinun puolellasi, Paul, sillä laki käskee
lapsen seuraamaan isän uskontoa. Mutta lain ovat säätäneet miehet
naisia vastaan.
-- Ei, Anna Ivanovna; lain ovat säätäneet miehet ja naiset, sillä
meillä on ollut keisarinnoja, jotka ovat antaneet lakeja; lain ovat
säätäneet yläluokan miehet ja naiset alaluokan miehiä ja naisia
vastaan. Oikeutta! Anna Ivanovna, ja olkaamme ystäviä, kun käymme
lakia vastaan!
Paul oli luopunut tahdostaan Annan toivomuksen hyväksi, mutta hän
ei tuntenut alistuneensa. Anna sitävastoin oli ottanut vastaan
lahjan Paulilta ja tunsi olevansa velassa. Ensi kerran, kun Paulilla
oli toivomus hänen toivettaan vastaan, täytyi hänen luopua. Hänen
rauhansa oli järkytetty. Hän näki joka päivä ja hetki velkojansa
edessään. Hän sai aina pelätä velkomusta. Hänen ajatuksensa pyörivät
kysymyksessä: mitä hän vaatinee? Hän arvaili kaikellaista, ja mihin
tahansa hän pysähtyikin, niin tuntui hänestä vastenmieliseltä antaa
sitä pois, sillä se olisi ollut anastus hänen persoonastaan; hän ei
voinut sanoa ei, sillä hän oli velkaa: ja hänen täytyi maksaa. Hänen
sielunsa ei ollut vapaa, sillä siihen oli kiinnitys. Mutta hän ei
voinut jättää lasta kastamatta, sillä epäilyt olivat voimakkaat.
Ja vaikka hän olisi jättänytkin, niin oli Paul kuitenkin antanut
lahjansa. Paul tunsi, että jotain oli tullut heidän välilleen, mutta
ei hän voinut saada sitä pois. Puhuminen siitä oli mahdoton. Se
oli tapahtunut, yksinkertaisesti, ja se pysyi. Hän pelkäsi, ettei
herättäisi epäluuloa, niin että hän kävi umpimieliseksi. Ja nythän
ei ollut mitään takeita siitä, ettei voisi tulla törmäystä muistakin
mielipiteistä, jotka Annassa pilkistivät esiin polveutuen vanhemmalta
ajalta. Anna tunsi olevansa enemmän velassa Paulin huomaavaisuuden
tähden, ja mitä hienotunteisempi tämä oli, sitä enemmän kasvoi
velka. Kun hän joka hetki näki velkamiehensä ja tiesi elävänsä hänen
armoillaan, niin heräisi hänessä kylmä tunne, joka tuli miltei
vastenmielisyydeksi Paulia kohtaan. Toiselta puolen tuntui Annasta,
että hän ikäänkuin oli saanut takasin osan itseään saadessaan takasin
vanhoja tunteitaan ja mielipiteitään. Hänestä oli miltei iloista
tuntea, että hänellä oli ajatus, jota Paul ei hyväksynyt, sillä se
oli hänen omaisuuttaan, jota hän ei ollut saanut tältä, sillä kaikki
uudet ajatukset oli hän saanut Paulilta. Se seikka, että hän oli
saanut vanhat ajatukset toisilta, kuten vanhemmilta ja opettajilta,
ei häntä painanut, sillä hän ei ollut saanut niitä _tältä yhdeltä_,
ja se tuntui olevan pääasia.
Kastepäivä oli tullut. Bernhard oli pyydetty todistajaksi.
Pienokaiselle oli laitettu kaunis kastepuku, Paul tuli puutarhasta
auttamaan tyttöjen pukeutumista, sillä näitten oli määrä seurata
mukana. Tämä jalomielisyys teki taas kiusallisen vaikutuksen
Annaan. Hän koetti siinä nähdä pilkkaa, mutta sitä ei hän voinut
parhaallakaan tahdolla. He olivat pukeutuneet ja valmiit lähtöön.
Anna sanoi hyvästi, sangen lyhyesti. Paul suuteli lapsia. Hän aikoi
sanoa, että he olisivat varovaiset pienokaisen suhteen, mutta
pidättyi. Anna kyllä ilmankin huolehtisi. Ja niin lähtivät he.
Paul jäi huoneisiin. Oli iltapäivä, kaikki kävi hiljaiseksi ja
Paulista, joka ei ollut ennen ollut yksin kotona, tuntui sangen
kummalliselta. He olivat lähteneet; kaikki, jotka kiinnittivät
häntä elämään, tähän elämään, joka ilman heitä oli hänelle kiusa.
Tulevan puolesta oli hän tehnyt kylliksi, enemmän kuin toiset,
eikä hän uskonut tulosten valmistuvan ennen kuin sukupolvien
mentyä. Kun ensi painostus oli ohi, istahti hän kuistille. Hänestä
tuntui kuin ajattelisi hän vapaammin. Hänen ei tarvinnut jakaa
ajatuksiaan väsyttävästi tarkaten itseään, sanojaan, käytöstään.
Hän ajatteli selkeämmin yksinäisyydessä, hiljaisuudessa. Ja kun
hän tunsi ajatusten kulkevan voimakkaasti edelleen, ilman että
niitä liepeistä nyittiin, törmäämättä mitään esteitä päin, kasvoi
hänen rohkeutensa ja toivonsa. Hänestä tuntui, kuin löytyisi
mahdollisuuksia ajattelemalla päästä siitä salasokkelosta, johon
kasvatus oli hänet sulkenut. Epäilyt haihtuivat pois, ja hän näki
kaikissa näissä hellissä siteissä vain siteitä. Ajatteles päivää,
jolloin Anna pyytäisi saada panna lapset kouluun, -- kouluun, jossa
he oppisivat yhtä huonoiksi kuin hän kerran oli ollut! Hänellä oli
syytä pelätä. Silloin täytyisi hänen taas pakottaa joko omaatuntoaan
tai toisen tahtoa. Mutta eikö äidillä ollut oikeutta työskennellä
sen puolesta, mitä piti lastensa parhaana? Kyllä! Täytyisi siis
tehdä väkivaltaa toisen omaatuntoa vastaan. Sitä ei Paul voisi. Hän,
joka vaati omantunnonvapautta kaikille, alkaisiko hän pakottamalla
toisen vapautta! Ei! Mutta jollei hän sitä tekisi, silloin ei
koskaan alkaisi se uusi, jonka tuleman piti. Ja jollei hän alkaisi
lapsistaan, kuka sitten alkaisi? Niin, hänen tuli työskennellä
edelleen kokonaisuuden muuttamiseksi, mielipiteitten muuttamiseksi,
niin sitten se kyllä tulisi. Ja toiveet saada alkaa omaisistaan
täytyisi hänen jättää kokonaisuuden takia. Niin oli käyvä.
Hänen oli kuljettava tietään, yksinäistä kauheata tietään, vei se
sitten mihin tahansa. Muuta neuvoa ei ollut. Niin voi hän toimittaa
jotain suurta ja hyödyllistä. Tämä oli julma uhraus, katkera
pettymys; mutta kohtalo tahtoi niin! Mutta jos hän ei jaksaisikaan,
jos hän sortuisi? Sitten kai saisivat toiset sen tehdä. Mutta, ei
mitään liikoja sanoja. Hän tahtoi kokeilla ensin.
Hän meni Annan kirjotuspöydän ääreen ja kirjotti paperilapulle:
"Matkustan pois pariksi päivää. Terve niin kauaksi! Paulisi."
Sitten kokosi hän vähän vaatteita laukkuun, ja aikoi lähteä.
Ovella käännähti hän. Tuossa oli kehto tyhjänä, mutta päänalusessa
oli pieni kostea kuoppa; tuossa oli Veeran vuode, tuossa Sofian.
Kuin musta pilvi sumensi hänen silmänsä, mutta hän meni. Meni
höyryvenelaiturille odottamaan höyryä, joka kulki Evianiin Savoijin
puolelle.
Laituri ulottui kauas järvelle ja hänestä tuntui kuin vaeltaisi hän
äärettömyyttä kohti; ulkopuolella laiturin pään oli sininen järvi
ja siniset vuoret; harvain lankkujen raoista näkyi sininen vesi;
oli kuin veisi se tie tyhjyyteen, olisi polkulauta ijäisyyteen.
Hän istuutui penkille. Pää tuntui levänneeltä ja teki työtä,
hätävaraksiko muita ajatuksia vastaan, vaiko vapaushalusta, sitä ei
hän tiennyt, mutta unelmoimisen ja haaveilemisen olivat hänen aivonsa
jo kauan sitten lopettaneet.
Höyryvene tuli. Paul istuutui etukannelle niin että tuli selkä
Sveitsin rantaa kohti. Hän otti esille muistiinpanokirjansa ja alkoi
kirjottaa. Ja niin kirjotti hän siihen saakka kuin he saapuivat
Evianiin. Päivä kallistui iltaan. Hän meni maihin ja tilasi huoneen
vaatimattomasta Lion d'Orista, josta oli näköala yli Geneven järven
sveitsiläisrannalle. Peseydyttyään istuutui hän lukemaan, mitä oli
kirjottanut. Hän tuli iloiseksi, sillä hän havaitsi uusia ajatuksia,
ja hän tunsi, että hänen päänsä oli työskennellyt vapaasti ilman
mitään häiritsevää painoa. Koko hänen olemuksensa ikäänkuin paisui,
ja hän tunsi samaa suurennustunnetta, jota väliin kokee valvoessaan
pimeässä ja pää tuntuu mahdottoman suurelta. Hän tilasi kupin teetä
ja istuutui ikkunan ääreen sitä juomaan. Hän katsoi yli järven,
näki Lausannen kirkon, Ouchyn ja Beau-Rivagen tornit. Mutta hän ei
tuntenut mitään vastenmielisyyttä. Suuri sininen vesi oli hänen ja
hänen entisyytensä välillä. Hän oli kulkenut kuilun yli, repinyt
rikki sillan ja heittänyt pirstaleet syvyyteen. Ei ollut pääsyä
takasin. Hetkisen häntä huimasi, mutta hän piti itsensä kurissa.
Sitten meni hän yksinkertaiseen ruokasaliin ja asettui pienen
yksinäisen pöydän ääreen syömään.
Toisen pöydän ääressä istui kaksi ranskalaista porvaria, näköjään
kaupunkilaisia kauppiaita. Paul ryhtyi keskusteluun heidän kanssaan.
He puhuivat kaupasta, tulleista, politiikasta, ja huomaamattaan puhui
Paul aivan vanhaan tapaan. Hän katsoi asioita vanhalta kannalta eikä
hän hetkeäkään vastustanut noita toisia. Hänestä tuntui lämpöiseltä
ja hyvältä, kun kuuli äänensä sekottuvan luottavaan jutteluun toisten
ihmisten kanssa; kuin olisi tavannut vanhoja ystäviä pitkästä aikaa.
Ja pää työskenteli ponnistuksitta, ilman vartioita; kieli puhui
vapaasti, ja hän tunsi voimakasta vetoa näiden ihmisten puoleen.
Oltiin juuri puhumassa suojelustulleista, joissa hän oli havainnut
uuden, inhimillisen puolen, kun ovi avautui ja sisään astui nuori
poika papin seurassa.
Pojan ryhti oli varma, hän näytti rikkaan lapselta. Hän oli hyvin
puettu, käsissä oli Baedeckerin matkakäsikirja ja hienotekoinen
alppisauva. Pappi näytti pitkässä hameessaan vanhalta eukolta.
Hän auttoi kaksitoistavuotisen yltä päällystakin ja tahtoi valita
hänelle paikan lieden luo. Mutta poika oli jo valinnut paikkansa
eikä halunnut lieden ääreen. Pappi, joka näkyi olevan palvelijan ja
opettajan välimuoto, totteli kiltisti. Istuuduttuaan alkoi poika
lukea, mutta pappi järjesti pöydän ja toi maton hänen jalkainsa alle.
Naisellisella hellyydellä suoritti hän tehtävänsä, mutta oppilas
otti palveluksen vastaan ylpeänä ja kiittämättömänä. Kun ruoka
oli pöydässä, otti pappi esiin rukouskirjan ja mumisi puoliääneen
rukouksia oppilaan keskeytellessä häntä kysymyksillä. Pappi
vastaili luvun lomassa ja pisti kirjansa piiloon. Sitten haki hän
päällystakin, jonka hän lempeällä pakolla tahtoi pukea pojan ylle.
Mutta tämä heitti sen maahan. Pappi otti sen hymyillen ylös, pudisti
pois tomun ja asetti sen nuoren hallitsijan lähelle tuolille.
Paul, joka ei yleensä pappeja surkutellut, koska ne hänen mielestään
tekivät niin paljon pahaa, ei voinut olla paheksumatta moista
lempeyden hylkäystä. Pappi sekotti nyt salaatin ja herra katseli
viinilistaa. Vanhus, joka näytti olevan itse kieltäymys ja nöyryys,
kysyi joka hetki despootiltaan, kuinka paljon öljyä tämä tahtoi,
oliko pippuria ja suolaa riittävästi. Toinen porvareista, joka oli
vieraita hetkisen katsellut, tahtoi sanoa jotain sukkelaa, koska oli
läsnä pappi, ja hän sanoi: Luulenpa että tulee huono ilma, kun korpit
lentelevät. Pappi, joka kyllä tiesi itseään ja veljiään tarkotettavan
korpeilla vastasi: Voi myös tulla kaunis ilma, hyvät herrat. Korpit
syövät väliin viljaa pelloilta, mutta ne poimivat pois matoja myöskin!
Paul ei voinut olla myöntämättä, että papilla oli oikein. Savoiji oli
köyhä maa, ja jos papit rikkailta kerjäsivätkin, niin antoivat he
köyhille. Kun Paul nousi mennäkseen levolle tunsi hän mitä suurinta
myötätuntoa pappeja kohtaan, jotka toki ajattelivat muutakin kuin
maallista ansaitsemista. Ja hän meni levolle. Hän vaipui syvään
uneen, miltei kuin taintuneena, ja nukkui aamuun klo 4. Mutta
silloin oli hän täysin hereillä. Hän hyppäsi ylös vuoteelta. Mitä
oli tapahtunut? Hänen eilisiltaiset viime ajatuksensa tulivat
ensiksi esille. Hän oli ollut yksimielinen poroporvarien kanssa ja
tuntenut myötätuntoisuutta pappia kohtaan. Kuinka oli tämä kaikki
käynyt päinsä? Olivatko hänen ennen niin vapaat aivonsa menettäneet
kiinnikkensä ja kulkeneet takaperin? Oliko haka pettänyt? Mitä oli
tapahtunut? Hän oli jättänyt vaimonsa ja lapsensa, siksi että hänen
vaimolleen oli ruumiillisen järkytyksen vaikutuksesta sattunut
käymään samoin. Häntä paleli. Hän tunsi tyhjyyttä ikäänkuin olisi
vain sisällyksetön kuori. Hän tunsi olevansa kiinnitetty kimmoisella
langalla. Se oli antanut perään niin pitkälle kuin voi, mutta se
alkoi vetää takasin. Voiko se katketa? Ei! Ei! Hän oli matkustanut
yli järven ja ottanut ison päänsä mukaan, mutta sydän oli jäänyt
toiselle rannalle. Ja nyt oli pää tyhjä, kun sydän ei antanut sille
verta. Hän luuli pään olevan vapaan eilen, mutta sehän olikin vain
tyhjä. Kuinka tyhjiä ajatuksia se olikaan yksin ajatellut. Mitä
haki hän yksinkertaisten porvarien keskuudesta eilen? Verta tyhjiin
aivoihinsa. Ja niin hän sai vanhaa, maksoittunutta, palanutta verta.
Hän pukeutui ja meni ulos. Meni rannalle. Viinimäet olivat siinä
kuivine tukipuineen aivan kuin kokonaiset metsät Golgatoita;
ja niiden kuolleiden pähkinäpuunrunkojen kanssa olivat nuoret
elonhaluiset viiniköynnökset "naimisissa", kuten roomalaiset
sanoivat. Kuukauden kuluttua verhoutuvat nuo mustat, synkät
puunrungot tuoreeseen viiniköynnökseen. Hän tunsi olevansa tuollainen
juurista irrotettu puunrunko, jolle vihreys ei vielä ollut tullut;
hän tunsi korkeintaan saavansa lainaksi vihreyttä ulkoapäin toisilta,
sillä itse ei hän voinut enää lykätä vesoja, kun hänen nuoruudessaan
oli kaadettu rikkihappoa juurille. Mutta hänestä voisi myös tulla
tuommoinen kokoonnaulattu tuki, jota pitkin köynnökset voivat kiivetä
aurinkoa kohti.
Nyt oli hän, niin kuollut kuin olikin, yrittänyt lähteä liikkeelle
yksin näytelläkseen nuormetsän osaa, mutta siihen ei hän kelvannut.
Mutta häntä tarvittiin kyllä. Jos hän kaadettiin, niin kaatuisi koko
ihana viinitarha kokoon ja mätänisi. Ja eivätkö nuo heikot köynnökset
häntäkin kannattaneet? Hän tunsi nyt, ettei voinut seistä puolestaan
yksin.
Hän meni huoneeseensa kirjottaakseen kirjeen Annalle, mutta hän ei
osannut kirjottaa. Hän alkoi puhua, kuinka avioliitto on järjetön
ja kuinka hän ei koskaan voisi olla varma siitä, etteikö tämä taas
saisi samallaista kohtausta. Mutta silloin kuuli hän hennon pehmeän
äänen kuiskaavan korvaansa: "Paul Petrovitsch, ole oikeamielinen.
Etkö itsekin ole langennut vanhoihin ajatuksiin, kun sinä, joka
tunsit että me ylimenokauden ihmiset olemme heikkoja kappaleita,
kuitenkin vaadit mahdottomia elämältä? Täydellistä avioliittoa ei
tule koskaan olemaan, ei edes uusilla ihmisillä, sillä elämä ei anna
mitään täydellistä. Eikö sinun olosi ole parempi kuin useimpain? Etkö
siis voi tyytyä? Koettakaamme siis tulla toimeen keskenämme sillä
meidän ikuinen hyvinvointimme loppumattomassa mielisuosiossa ei ole
avioliiton tarkotus, sillä avioliitto on tulevaa sukupolvea varten."
Mutta kun Paul oli kuullut vastauksen loppuun saakka sanoi hän:
"Totta, mutta jos avioliitto on tulevaa sukupolvea varten, niin
täytyy meidän yhdessä työskennellä tulevan polven puolesta eikä
sitä vastaan." Mutta ääni vastasi: "tule sitten meidän luoksemme
työtä tekemään äläkä mene yksin maailmalle puhumaan tuuleen. Sillä
sinä voit yhtä vähän tehdä mitään yksin kuin minäkään. Sillä me
rakastamme toisiamme Paul. Rakkaus on mysteerio, jota emme koskaan
voi saada selville. Se ei ole myötätuntoa, koska me tunnemme
pikemmin vastenmielisyyttä, Paul, ja kuitenkin, Paul, rakastamme
toisiamme. Sinä tunnet kuin sinua jokin vetää takaisin, kuinka olet
jättänyt jotain järven toiselle puolen. Se ei ole mielipiteitä,
sillä mielipiteet voivat muuttua, ja on se heikko pohja; se on
mitä se on, rakkautta; kaksi itsekkyyttä yhdessä, mutta me olemme
liian itsekkäät luopuaksemme itsekkyydestä, jonka me koristamme
vanhoilla personallisuuden, yksilöllisyyden nimillä. Minä olen kerran
horjahtanut, sinä kerran, yhtä vaikeasti, koska kadotit tajusi ja
pyysit liikoja elämältä. Pyydä vähemmän niin tuntuu paremmalta!"
Mutta nyt nousi Paul. Todellisuus kaikkine pikkuseikkoineen ahdisti
häntä. Puutarha oli hoidotta, rikkaruoho hyötyi, ruusujen rungot
työnsivät villivesoja, mehiläiset lensivät pois. Entä lapset! Veera,
vanhin, hän, joka tuli vaikeimpana aikana, jolloin oli tuskin leipää
talossa. Mutta hän toi uutta elämää, uusia voimia ja rohkeutta
heille. Häntä ajatellen oli Paul nostanut vuoria. Ja kun hän sitten
kasvoi ja istui isän polvella kirjotuspöydän ääressä tämän lukiessa
korehtuuria. Ja sitten hänen pikkuhuolensa, kun sisko tuli. Hän
ei yksin enää saanutkaan kaikkea hellyyttä osakseen. Se tuntui
painavalta; ensi pettymys elämässä. Kaikki täytyi hänen jakaa Sofian
kanssa, kakut, vanhempain rakkauskin. Mutta isällä oli kaksi kättä
heitä taluttaa ja kaksi polvea joille sopi istua. Mutta se ei ollut
samaa kuin yksin olo.
Entäpä Sofia, joka jo alusta tunsi, ettei ollut niin tervetullut kuin
sisar, hänen täytyi pyytää kaikkea, mitä Veera sai rukoilematta,
hänen täytyi taistella itselleen jokainen oikeutensa. Tässä oli
tilaisuus oppia, tässä voi nähdä, kuinka silloin olisi ollut
meneteltävä, kun hän itse kasvoi.
Ja sitten, kuka nyt hoiti taloa ja hankki ruokaa? Kuinka tyhmä,
romanttisen tyhmä hän oli ollutkaan eilen. Aivan kuin romaaneissa,
kun otetaan laukku vaan ja lähdetään.
Paul soitti ja pyysi palvelijaa tuomaan laskun. Hän ei tätä romaania
enää jatka eikä kirjota tyhmiä kirjeitä. Hän ei täällä enää istu
päivääkään lisää kiusaamassa itseään toisten siellä istuessa
suremassa. Ei, hän matkustaa kotiin ensi veneellä, menee Annan luo ja
sanoo: minä olen käyttäytynyt tyhmästi.
Anna ja Paul istuivat seuraavana päivänä puutarhassa jutellen
menneistä ajoista. Paul istuutui niin lähelle vaimoaan kuin voi,
ikäänkuin tahtoisi hän piiloutua tämän suojaan, lämmitellä hänen
lähellään, ja oli hän pistänyt kätensä tämän kainaloon ikäänkuin
johtoa anoen.
-- Ensi vihollisemme, Anna, on luonnollinen ihmisemme, tuo jonkun
yllä olevan kuva, joka tuntee itsensä ystäväksi jokaisen samaa lajia
olevan kanssa; se se katkaisee oikeutetulta vihaltamme kärjen,
se houkuttelee meidät säälimään vihollisiamme, se tekee meidät
veltoiksi, kun pitäisi iskeä ja panee meidät katumaan iskettyämme;
katua, ajatteles, kaunista tekoa, joka tekee vapautustyötä
vuosisatain hyödyksi! Ei mikään kaada meitä niin kuin läheistemme
suosion menettäminen. Oletko tuntenut, kuinka sydän hyytyy kuin
jäätelö koneessa, kohdatessasi entisen ystävän jäätävän katseen, kun
hän ei enää halua sinua tuntea; sinä tiedät että hän on väärässä ja
sinä oikeassa, ja kuitenkin sinä myönnät sinä hetkenä, että hänellä
on oikein.
Anna, en koskaan unhota sitä, kun puoliksi itsetiedottomana julkaisin
"Tuttuja seikkoja" Moskovassa. Ei kukaan voinut kieltää totuutta,
mutta ei kukaan uskaltanut ottaa asiaa vakavalta kannalta. Silloin
keksittiin se, että pidettiin kaikkea vain kertomuksena ja siksi
piti koko juttu muuttaa kirjalliseksi menestykseksi. Menettely oli
viisas. Ja niin kilvan kiiteltiin kuvausten taiteellisuutta --
muutettiin hyvin tähdätty laukaus raketiksi, joka ohjattiin ylös
ilmaan, jossa se sai pamahtaa ja levittää kauniin tulisateen, jota
suosionosotuksilla tervehdittiin. Mutta mentiinpä pitemmällekin.
Minut kutsuttiin tunnettuun kirjalliseen klubiin. Se oli kaikkein
viisainta. En koskaan unohda sitä iltaa. Siellä tapasin silmä silmää
vasten kaikki vihollisemme; kaikki ne, jotka ovat onnistuneet,
joilla oli suurten kykyjen ja tietojen maine. Mutta tapasin myös
sellaisia, joilla ei näitä ollut, mutta olivat kuitenkin siellä,
koska heillä oli valtaa. Siellä oli valoisaa ja lämmintä, seinillä
tauluja; lattioita peittivät pehmeät matot; katot olivat kullatut,
pöydät notkuivat ruokien ja juomien painosta. Ei vihasia katseita,
minulle nyökättiin ystävällisesti kuin tahdottaisi sanoa: "me
ymmärrämme toisiamme, sinä tulet joukkoomme emmekä enää koskaan puhu
siitä asiasta." Minusta, joka äkkiä vedettiin pimeästä kamaristani,
puutteesta ja halveksumisesta, minusta oli tullut yksi heidän
joukkoonsa. Ja nyt läheltä katsoen, kuinka inhimillisiä, kuinka
pieniä he olivatkaan. Ja nuo mahtavat, jotka tiesivät olevansa
täällä armoilla, kuinka nöyriä olivatkaan he. He kumarsivat sitä
luonnonvoimaa, jota neroksi sanotaan.
Minun kokematon mieleni huikeni, ja minä keksin heti viisauksia
heidän puolustuksekseen. He eivät olleet koossa, niin viisastelin
itsekseni, ihailemassa toisiaan, vaan nerossa palvellakseen
anteliasta luontoa siinä mihin se oli tuhlaillut neronlahjojaan,
sillä olinhan niin kasvatettu, että uskoin neroon. Mutta jos olisin
nähnyt tarkemmin, olisin huomannut, kuinka kaikki kulkivat siellä
kuin hämillään itseltään kysyen: mitä olen minä tehnyt? Olenko nero?
Ja moni voi täydellä syyllä kysyä itseltään: mitä minä täällä teen?
Sitten aterian jälkeen kun istuimme tuttavallisesti jutellen --
puhelin juuri kahden pahimman vihollisen kanssa vapautuksesta enkä
minä voinut muuta kuin ihailla heidän humaania tapaansa asian
käsittelyssä -- kohotti Starovna-Volja-lehden, verivihollisemme,
toimittaja lasinsa ja kehotti läsnäolevia lausumaan minut
tervetulleeksi heidän jaloon seuraansa. Hän puhui lämmöllä minun
nerostani -- aina nero -- eikä ollenkaan koskenut "Tunnettuihin
seikkoihin." Istuttiin kuin neuloilla, sillä odotettiin jotain ikävää
purkausta, jotain paljastusta. Mutta sitä ei tullut. Puhujan sanat
lämmittivät minua; minä iloitsin kuullessani jaloja inhimillisiä
ajatuksia vihollisen suusta, häpesin epäoikeutettua vihaani, ja --
kaduin iskujani. Kaduin, Anna.
Kun puhe oli loppunut ja kaikki olivat juoneet minun onnekseni --
ei kukaan kieltäytynyt! -- kohotin minäkin lasini liikutettuna,
vilpittömästi iloisena nähdessäni ihmisten olevan parempia kuin
olin luullutkaan, kun pöydän takana, synkkien kasvojen joukossa
näin palavan silmäparin kohdistuvan minua kohti; Ne olivat Ivanin,
maalarin, silmät. Hän hymyili halveksuen, säälivästi!
Minä hämmennyin, kiitin lyhyesti maljasta, ja olin alakuloinen!
Seuraavalla kerralla käydessäni klubissa ihastuin vielä enemmän.
Näin vihamiesten syleilevän toisiaan, vastakkaisten sanomalehtien
toimittajien istuvan rauhallisina puhumassta polttavista asioista,
taiteilijain, jotka toisiaan vihellyttivät ulos, laulavan yhdessä ja
suutelevan toisiaan. Mitä tämä oli? Oliko se luonteen velttoutta?
Ei, luonnonihminen vaan purkaantui esille, kun taistelun aineet ja
syyt pariksi tunniksi olivat pannut sivuun. Valehtelivatko he? Eivät,
näinä hetkinä olivat he tosiperäiset, sillä he uskoivat siihen, mitä
ajattelivat ja tarkoittivat sitä mitä sanoivat. He iloitsivat niin
kuin minäkin siitä, että hetken saivat olla ihmisiä, saivat olla
pieniä, yksinkertaisia, sillä tässä ei ollut tietämätöntä yleisöä,
jota olisi hölmistyttänyt.
He hymyilivät kuin tietäjät riisuttuaan munkkikaapunsa, mutta he
hymyilivät hyvin. Ja huomena olivat he taasen tietäjiä, petoja. Minä
olin myös tarttunut lasiini sanoakseni jotain, en tiedä mitä, sillä
sydämeni oli täysi, kun vankka käsi otti lasin kädestäni ja korvaani
kuului kuiskaus: "varo Paul Petrovitsch! Nauti, mutta ole varuillasi!
Kuuntele, mutta älä puhu! Sinä olet murrosajan ihminen, mutta
sinun on käytävä murroksen yli, ei takasin! Sinun täytyy kärkästä
sydäntäsi, mennä yksinäisyyteen ja vihata, sillä se joka voi rakastaa
niinkuin sinä, se voi myös vihata enemmän kuin toiset!"