Oli kulunut neljätoista päivää Sedanin taistelusta, syyskuu oli
puolessa v. 1870. Preussin geologisen toimiston kopisti, tilapäisesti
reservin luutnantti herra von Bleichroden, istui paitahiasillaan
kirjotuspöydän ääressä Café du Cerclessä, Marlotten pienen kylän
parhaassa ravintolassa. Korkeakauluksisen virkatakin oli hän
heittänyt tuolin selustalle, ja se roikkui siinä rentona kuin ruumis,
päistikkaa menemässä tyhjät hiat ikäänkuin hapuillen tuolin jalkoja.
Selkämyksessä näkyi miekan kantimen jälki ja liepeen oli huotra
kiillottanut. Selkä oli kuin tomuinen maantie: -- herra luutnantti
-- geologi voikin illoin tutkia maaperän kerrostumia kuluneitten
housujensa suista, ja kun lähetti tuli sisään likasin jaloin, näki
hän jälistä, oliko tämä kulkenut eoceni- tai pliocenimuodostumissa.
Hän oli todellakin enemmän geologi kuin sotilas, mutta nyt oli
hän kirjeenkirjottaja. Hän oli lykännyt silmälasit otsalle ja
katseli, antaen kynän levätä, ulos akkunasta. Puutarha oli
syysloistossa, omena- ja päärynäpuut taipuivat alas hedelmäin
painosta. Appelsiinipunaset kurpitsat lojuivat auringossa takkuisten
kruunuarsokoiden rinnalla; tulipunaset tomaatit kiipeilivät
keppejä pitkin pumpulivalkeiden kukkakaalien viereltä; lautasen
suuruiset auringonkukat katsoivat länttä kohti, jonne päivä laski;
pikkumetsiköitä muodostivat Yrjönkukat, niitä oli liinavalkeita;
veriruskeita, likasenpunasia kuin veres liha, lohenvärisiä, tulikiven
karvasia, täpläisiä; -- suuri värikonsertti! Ja hiekotettua käytävää
vartioi kaksi jättiläislevkoijaa, joitten takaa näkyivät viinikentät
ruskeanvihreinä, jossa punertavat rypäleet roikkuivat puoliksi
lehvien peitossa. Ja niiden takana: viljavainioiden valkeneva
leikkaamaton olki, ylitäydet tähkät riippuen suruisina, kaunat
ulosharrottaen, ja joka tuulenhenkäyksellä maksoivat ne velkansa
maalle, nesteitten pullistamina kuin äidin rinnat, kun hän ei saa
imettää lastaan. Ja kauimpana taustalla Fontainebleaun metsän tummat
tammien latvat ja pyökkikaaret, joitten reunusten hienojen pitsien
läpi ilta-auringon säteet kultalankoja heittelivät. Vielä pistäytyivät
jotkut mehiläiset puiston hunajakätköillä; kerttu helähytti muutamia
yksinkertaisia viserryksiä omenapuissa; mutta levkoijista tulvi
voimakasta tuoksua, kuin kaupungissa hajuvesikaupan avatusta ovesta.
Luutnantti istui, kynä lepoasennossa, ja katsoi maisemaa. Kuinka
kaunis maa, ajatteli hän, ja hänen ajatuksensa siirtyi kotiseudun
hietamerille, joilta siellä täällä joku surkea mänty ojenteli
kämpyräisiä käsivarsi aan pilviä kohti kuin armoa anoen, etteivät
hietaan hukkuisi.
Mutta akkunapielten kehystämän ihanan taulun varjosti säännöllisesti
kuin heiluri vartiomiehen kivääri, jonka välkkyvä pistin halkasi
maalauksen ja käännähti päärynäpuun alla. Luutnantti ajatteli
hetkisen pyytää tämän astumaan toista polkua, muttei uskaltanut. Ja
niin käänti hän katseensa vasemmalle päin, pihalle. Siellä seisoi
keittiörakennus, jonka keltaseksi rapatussa seinässä ei ollut
akkunoita, ja sitä vasten oli äreä viiniköynnös, kuin luuranko
museossa, ilman lehtiä ja rypäleitä; se oli kuollut ja seisoi kuin
ristiinnaulittuna mädännyttä kannatintaan vasten, ojennellen pitkiä
sitkeitä käsivarsiaan, kuin tahtoisi se kaapata vartiomiehen pitkään
syleilyyn.
Luutnantti katsoi pöytäänsä. Siinä oli alettu kirje hänen nuorelle
vaimolleen, joka vasta oli tullut hänen omakseen neljä kuukautta
sitten, kaksi kuukautta ennen kuin sota alkoi. Kenttäkiikarin
ja Ranskan kenraaliesikunnan kartan vieressä oli Hartmannin
Tiedottomuuden filosofia ja Schopenhauerin Parerga ja Paralipomena.
Äkkiä nousi hän ja astui muutamia askeleita huoneessa. Se oli
paenneen taitelijaseurueen seurustelu- ja ruokasali. Seiniin oli
maalattu muistoja aurinkoisista hetkistä kauniissa, vierasvaraisessa
maassa, joka muukalaisille niin anteliaasti avasi taidekoulunsa ja
näyttelynsä. Siinä oli kuvattuna tanssivia espanjattaria, roomalaisia
munkkeja, Normandien ja Bretagnen rannikkoseutuja, hollantilaisia
tuulimyllyjä, norjalaisia kalastuspaikkoja ja Sveitsin alppeja.
Nurkkaan oli kyyristynyt maalausalusta piiloutuen uhkaavia pistimiä.
Maalarin sekotuslevy riippui vasta puoliksi kuivunein värein maksan
näkösenä. Espanjalaisia punasia miliisilakkeja, maalarien virkalakki,
riippui vaatenauloissa päivän ja sateen vaalentamina ja hien jäljet
näkyen.
Luutnantista tuntui nololle, kuin olisi tunkeutunut toisen asuntoon
ja odottaisi isännän yllättävän. Hän istahti taas kirjottamaan. Ensi
sivut olivat täynnä surun ja kaipauksen ilmauksia ja huoliakin,
kun äskettäin oli saanut tietoja, jotka vahvistivat hänen iloset
toiveensa isäksi tulemisesta. Hän kasti nyt kynänsä enemmän
puhellakseen jollekin kuin ilmottaakseen ja kyselläkseen. Ja sitten
kirjotti hän:
"Kuten esim. kun marssittuani sadan mieheni kanssa ilman ruokaa ja
vettä tulimme metsään, jossa tapasimme jätetyn ruokavaunun. Tiedätkö,
mitä tapahtui. Nälkiintyneinä, niin että silmät pullistuivat
päästä kuin vuorikristallit graniitista, hajousi joukko susina
heittäytyen ruoan kimppuun, ja kun sitä tuskin oli riittävästi 30
miehelle, syntyi käsikähmä. Komennuksiani ei kukaan kuunnellut,
ja kun kersantti sapelilla ryhtyi asiaan, lyötiin hänet maahan
pyssynperillä! Kuusitoista miestä jäi paikalle haavottuneina ja
puolikuolleina. Ne jotka ruokaan pääsivät käsiksi, söivät niin
hillittömästi, että sairaina tuupertuivat maahan, johon heti
nukkuivat. Siinä maanmiehet maanmiehiä vastaan, pedot ruoasta
taistelivat!
"Tahi kun me eräänä päivänä saimme määräyksen äkkiä luoda
kenttävalleja! Eikä ollut muuta ainesta näillä puuttomilla mailla
kuin viiniköynnöksiä ja niiden tukipuita. Järkyttävää oli nähdä
kuinka viinikentät tunnissa olivat tuhotut, kuinka seipäät lehvin,
tertuin temmattiin ylös maasta ja sidottiin kimpuiksi, jotka
olivat märkiä puserrettujen, puolikypsien rypäleitten mehusta.
Vakuutettiin, että köynnökset olivat neljäkymmentä vuotta vanhoja.
Niin monen vuoden työn me siis tunnissa turmelimme, saadaksemme itse
piilossa ampua niiden viljelijöitä! Tahi kun me retkeilimme läpi
leikkaamattoman vehnäpellon, jossa jyvät rapisivat jalkoja vasten
kuin hanki, ja olki painui mätänemään ensi sadekuurolla? Luuletko,
rakas vaimoni, että voin nukkua tyynesti sellaisten urotekojen
jälkeen? Ja kuitenkin, mitä olen tehnyt muuta kuin velvollisuuteni?
Ja uskalletaan väittää, että tunne täytettyään velvollisuutensa, on
paras päänalus!
"Mutta pahempaa on edessä! Olet kai kuullut, että Ranskan asukkaat
armeijaa kartuttaakseen ovat miehissä nousseet ja asettaneet
vapaajoukkoja, jotka franc-tireurien nimellä koettavat suojella
talojaan ja viljelyksiään! Preussin hallitus ei ole tahtonut
tunnustaa näitä sotilaiksi, vaan on uhattu ampua heidät vakoojina
tai pettureina, jos joutuvat kiini! Ja perusteeksi mainitaan, että
valtiot käyvät sotaa eikä yksilöt! -- Mutta eivätkö sotilaat ole
yksilöitä? Ja eivätkö franc-tireurit ole sotilaita? Heillä on harmaa
puku niinkuin jääkäri rykmenteillä, ja vormuhan sotilaan tekee!
Mutta heitä ei ole viety rekistereihin, väitetään! Totta, heitä ei
ole rekisteröity, koska hallituksella ei ollut aikaa tehdä sitä,
eikä liikeyhteyttäkään ole voitu ylläpitää! Minulla on juuri kolme
sellaista vankina viereisessä biljardihuoneessa ja odotan joka hetki
pääkortteerista määräystä, joka ratkasee heidän kohtalonsa."
Tässä keskeytti hän kirjottamisen ja soitti lähettiä. Tämä astui
sisään.
-- Miten voivat vangit? -- kysyi herra von Bleichroden.
-- Hyvin, herra luutnantti, he pelaavat biljardia ja ovat reippaita!
-- Anna heille muutamia pulloja valkeaa viiniä, heikompaa lajia!...
Ei mitään ole tapahtunut?
Ei mitään! Ymmärrän herra luutnantti!
Herra Bleichroden jatkoi kirjottamistaan.
"Omituista kansaa nämät ranskalaiset! Nuo kolme partiomiestä
jotka kenties (toivon vielä parasta!) kenties tuomitaan kuolemaan
muutaman päivän kuluessa, pelaavat juuri biljardia viereisessä
huoneessa, ja minä kuulen keppien ja pallojen kolinan! Kuinka hauskaa
mailmanhalveksumista! Mutta komeata on niin voida lähteä täältä! Tai
todistaa se, että elämä on sangen vähän arvoinen, kun siitä voi niin
erota. Niin, tarkotan, kun ei ole sellaisia rakkaita siteitä, kuin
minulla, jotka sitovat ihmisen olemassa oloon. Et kai ymmärrä minua
väärin ja usko, että luulen olevani sidottu... Ah, en tiedä, mitä
kirjotan, sillä en ole nukkunut moneen yöhön ja pääni on niin..."
Ovelle kolkutettiin. Luutnantti lausui: sisään! ja kylän pastori
astui huoneeseen. Hän oli viidenkymmenen ikäinen mies, jolla oli
ystävällinen ja suruinen, mutta hyvin päättävä ulkomuoto.
-- Herra luutnantti -- alkoi hän, -- pyydän teiltä lupaa saada
puhutella vankeja.
Luutnantti nousi ja puki ylleen sotilastakkinsa sekä osotti
pastorille paikan sohvalla. Mutta kun hän oli saanut kireän takin
napitetuksi ja tunsi kankean kauluksen kuristavan kurkkuaan kuin
pihdit, oli kuin olisivat jalommat elimet puristetut kokoon, ja
kuin olisi veri pysähtynyt salaisille teilleen sydämeen. Mutta käsi
Schopenhauerilla, kirjotuspöytään nojaten sanoi hän:
-- Olen käytettävänänne herra pastori, mutta luulen etteivät vangit
juuri tule osottamaan teille paljon huomiota, sillä he ovat juuri
pelaamisen touhussa!
-- Luulenpa, herra luutnantti, -- vastasi pastori, -- tuntevani
kansani paremmin kuin te! Kysymys: Aiotteko ampua nuo pojat?
-- Tietysti! -- vastasi herra von Bleichroden osaansa perehtyneenä.
Valtiot käyvät sotaa, herra pastori, eivät yksilöt.
-- Anteeksi, herra luutnantti, ettekö te ja sotilaanne ole yksilöitä?
-- Anteeksi, herra pastori, emme tällä hetkellä. Hän pani kirjeen
imupaperin alle ja jatkoi:
-- Minä olen tällä hetkellä vain Saksan liittovaltion edustaja.
-- Totta kyllä, herra luutnantti, teidän rakastettava keisarinnanne,
jota Jumala ijäti siunatkoon, oli myös Saksan liittovaltion edustaja,
antaessaan julistuksen Saksan naisille avustaa sairaita, ja tiedän
tuhansien ranskalaisten yksilöjen siunaavaan häntä Ranskan kansan
kirotessa teidän kansaanne! Herra luutnantti, Jeesuksen Vapahtajan
nimessä (pastori nousi, tarttui vihollisen käsiin ja jatkoi itku
kurkussa), ettekö voi vedota häneen...
Luutnantti oli menettää tajunsa, mutta hän ponnisti voimansa ja sanoi:
-- Meillä eivät naiset vielä ole päässeet politiikkaan käsiksi!
-- Se on vahinko -- vastasi pappi ja ojensi vartensa.
Luutnantti oli kuuntelevinaan jotain ulkoa, niin ettei hän huomannut
papin sanoja. Hän tuli levottomaksi, ja hänen kasvonsa olivat ihan
kalpeat, sillä jäykkä kaulus ei voinut pitää verta kauan ylhäällä.
-- Olkaa hyvä ja istukaa herra pastori, -- sanoi hän ylimalkaisesti.
-- Jos haluatte puhutella vankeja, saatte vapaasti tehdä sen;
mutta istukaa hetkinen! (Hän kuunteli taas, ja nyt kuului selvästi
laukkaavan hevosen kavioiden töminää.)
-- Ei älkää menkö, herra pastori, -- sanoi hän henki kurkussa. Pappi
jäi. Luutnantti ojentautui akkunasta niin kauas kuin voi. Kavioiden
kapse kuului yhä lähempää, hiljeni ja lakkasi.
Sapelien ja kannusten kalinaa, askeleita ja herra von Bleichrodenilla
oli kirje kädessään. Hän tempasi sen auki ja luki:
-- Mitä on kello? -- kysyi hän itseltään. -- Kuusi! Siis, kahden
tunnin kuluessa, herra pastori, ammutaan vangit, ilman tuomiota.
-- Mahdotonta, herra luutnantti, ei ihmisiä niin lähetetä ijäisyyteen!
-- Ijäisyyteen tai ei, käsky kuuluu, että se on tehtävä ennen
iltahuutoa, jollen itse tahdo pitää itseäni partiomiesten toverina.
Ja tässä on ankara moite, kun en vielä ole noudattanut elok. 31 p:nä
annettua ohjetta. Herra pastori, menkää sisään ja puhutelkaa heitä,
ja säästäkää minulta se ikävyys...
-- Pidätte ikävänä lausua oikeata tuomiota!
-- Olenhan toki ihminen, pastori! Uskotteko, että olen ihminen?
Hän repäsi takin auki saadakseen ilmaa, ja alkoi vaeltaa lattialla.
-- Miksi emme aina ole ihmisiä? Miksi täytyy meidän olla
kaksoisihmisiä! Oi! oi! herra pastori, puhutelkaa heitä! Ovatko he
naineita miehiä? Onko heillä vaimo ja lapsia? Kenties vanhempia!
-- He ovat naimattomia kaikki, -- vastasi pastori. Mutta tämän yön te
ainakin voitte lahjottaa heille!
-- Mahdotonta! Käsky kuuluu: ennen iltahuutoa, ja päivän koittaessa
lähdemme! Menkää!
-- Minä menen! Mutta muistakaa, herra luutnantti, ettette mene ulos
paitahiasillanne, sillä voisittehan joutua saman kohtalon esineeksi,
sillä takkihan sotilaan tekee!
Ja pappi meni.
Herra von Bleichroden kirjotti kirjeen viimeiset rivit hyvin
kiihottuneessa tilassa. Sitten lukitsi hän sen sinetillä ja soitti
lähettiä.
-- Toimita tämä kirje menemään, -- sanoi hän tälle, -- ja lähetä
kersantti sisään.
Kersantti tuli.
-- Kolme kertaa kolme on kaksikymmentä yhdeksän, ei kolme kertaa
seitsemän on... kersantti ottaa kolme kertaa... ottaa kaksikymmentä
seitsemän miestä ja toimittaa pois vangit tunnin kuluessa. Tässä on
käsky!
-- Ampua? -- kysyi kersantti viivytellen.
-- Niin! Valitkaa huonoimmat miehet, semmoisia, jotka ovat olleet
tulessa ennen. Ymmärrätte. Esim. n:o 86 Besel, n:o 11 Luoti ja
semmoisia! Määrätkää sitäpaitsi minulle kuusitoista miestä, heti.
Parhaat! Tiedustelemme Fontainebleaussa, ja kun tulemme takasin,
täytyy sen olla ohi. Ymmärrättekö?
-- Kuusitoista miestä luutnantille. Kaksikymmentä seitsemän
vangeille. Jumala varjelkoon, herra luutnantti!
Ja hän meni.
Luutnantti napitti tarkasti takkinsa, ripusti sapelin vyölleen
pisti revolverin taskuunsa. Sitten sytytti hän sikarin, mutta ei
voinut polttaa, sillä ilmaa puuttui keuhkoista. Hän pyyhkäsi tomun
pöydältään. Hän otti esille nenäliinan ja pyyhki paperisakset,
lakkatangon ja tulitikkulaatikon. Hän asetti viivottimen ja
kynänvarren yhdensuuntaisesti, kohtisuoraan imupaperia vasten. Sitten
järjesti hän huonekalut. Kun se oli tehty, kampasi hän tukkansa. Hän
otti esille värisekotuslaudan, koetteli päähänsä punasia lakkeja ja
kokeili voisiko maalausalusta pysyä pystyssä kahdella jalalla.
Kun kivärien kolinaa kuului pihalta, ei ollut huoneessa ainoatakaan
esinettä, jota hän ei olisi hypiskellyt. Hän meni ulos. Komensi
ympäri ja mars, pois kylästä. Oli kuin olisi hän paennut
vihollisylivoimaa, ja joukon oli vaikeata seurata häntä. Kun hän
tuli niitylle, käski hän miesten kulkea peräkkäin, ettei ruohoa
tallattaisi. Hän ei käännähtänytkään taakseen, mutta lähinnä kulkeva
voi nähdä, kuinka takki hänen hartioillaan tuon tuostakin vetäytyi
kokoon kuin iskua takaapäin odottaissa. Metsän rinnassa pysähdyttiin.
Hän käski miehistön olla hiljaa ja levätä, itse meni hän metsään.
Kun hän oli päässyt yksinäisyyteen ja tarkoin katsonut, ettei kukaan
voinut häntä nähdä, veti hän syvään henkeään ja kääntyi tummiin
viidakoihin. Pikkumetsä oli jo varjossa, mutta tammien ja pyökkien
latvoihin loisti vielä aurinko. Hänestä tuntui kuin loikoisi hän
pimeässä merenpohjalla ja näkisi vihreän veden läpi päivänvalon,
johon ei enää koskaan pääsisi. Suuri, ihana metsä, joka ennen oli
parantanut hänen sairaan henkensä, oli nyt niin epäsointuinen,
niin kylmä! Elämä oli hänen edessään niin sydämmettömänä, niin
täynnä vastakohtia ja hänestä näytti itse luonto onnettomalta
itsetiedottomassa, sidotussa unielämässään. Täällä taisteltiin
myös kauheaa olemassaolon taistelua, veretöntä kyllä, mutta yhtä
julmaa kuin tietoisessa mailmassakin. Hän näki kuinka pienet tammet
olivat pöyhisteleineet pensaiksi tappaakseen pyökin hennot taimet,
jotka ainaisesti taimina pysyivät, ja tuhannesta pyökistä voi vain
yksi nousta valoon, jättiläiseksi, joka vuorostaan varasti elämää
toisilta. Ja tammi, joka häikäilemättä levitteli kämpyräisiä,
raakoja käsivarsiaan, ikäänkuin tahtoisi pitää koko auringon
itsellään, se oli keksinyt maanalaisen taistelun. Se lähetti pitkät
juurensa kaikille tahoille, kaivoi miinat maahan, imi toisten
pienimmätkin ravintohiukkaset, ja jos ei voinut varjostaa kuoliaaksi
vastustajiaan, tappoi ne nälkään. Tammi oli jo murhannut kuusimetsän,
mutta pyökki tuli kostajaksi, hitaasti mutta varmasti, sillä sen
kirpeät nesteet tappavat kaikki, joitten kimppuun se pääsee. Se oli
keksinyt myrkytyskeinon; ja se oli vastustamaton, sillä ei yksikään
kasvi voinut kestää sen varjossa, vaan oli maa musta kuin hauta sen
ympärillä, ja siksi oli tulevaisuus sen.
Hän kulki, ja kulki edelleen. Hän iski sapelilla ympäriinsä
ajattelematta kuinka monta tammitoivetta hän muserti, kuinka monta
hän muutti latvattomaksi vaivaseksi. Hän tuskin ajatteli mitään enää,
sillä hänen sielunsa ilmaukset olivat kuin huhmareessa ruhjotut.
Ajatukset pyrkivät kristalloitumaan, mutta hajautuivat ja haihtuivat,
muistot, toiveet, katkeruudet, hennot tunteet ja suuri viha kaikkea
kieroa vastaan, joka selvittämättömän luonnonvoiman kautta oli
päässyt mailmaa hallitsemaan, sulivat kokoon hänen aivoissaan, kuin
olisi sisäinen tuli äkkiä kohottanut lämpömäärää ja pakottanut kaikki
kiinteät osat juoksevaan muotoon.
Hän värähti äkkiä ja pysähtyi kesken valtavaa iskua, sillä
Marlottesta tuli ääni vyöryen yli kentän ja kertautuen susivuoren
onkalossa. Rummun ääni! Ensin pitkä pärrytys trrrram! Ja -- sitten
isku iskun jälkeen, painavia, kumeita yksi, kaksi, niinkuin
ruumisarkun kantta naulataan eikä tahdottaisi häiritä surua. Trrram
-- trrram! -- Tram -- tram! Hän otti esiin kellon! Neljännestä vaille
seitsemän! Siis neljännestunnin kuluessa! Hän tahtoi päästä näkemään
sitä! Ei, mutta hänhän oli paennut! Ei mistään hinnasta hän tahtonut
sitä nähdä! Ja niin nousi hän puuhun.
Nyt näki hän kylän, niin valosana, ilosena pienine puutarhoineen, ja
kirkon torni kohosi yli katonharjojen. Enempää ei hän nähnyt. Hän
piti kelloa kädessään seuraten sekuntiosottajaa. Tik, tik, tik, tik!
Se kiiti ympäriinsä pientä taulua, kiireesti, kiireesti! Mutta pitkä
minutinosottaja nyykähti joka kerran, kun pieni oli pyörinyt ympäri,
ja vakava tuntiosottaja oli alallaan, niin hänestä tuntui, mutta
kulkihan sekin.
Nyt oli kello viittä vaille. Hän tarttui hyvin tanakasti sileään
mustaan pyökinoksaan; kello värisi kädessä, valtimot kolkuttivat
korvien vierellä, ja hiusten juuret tulistuivat. -- Krats! kuului
kuin lankun katketessa ja mustan liuskiokaton ja valkean omenapuun
yli nousi sininen sauhu, kuin kevätpilvi, mutta pilven yläpuolelle
nousi rengas, toinen, useampia ilmaan, kuin olisi ammuttu kyyhkysiä
eikä vasten seinää.
Kaikki eivät olleet niin huonoja kuin luulin, ajatteli hän itsekseen,
astuessaan alas puusta, ikäänkuin tyynempänä, kun työ oli tehty. Ja
nyt alkoi pieni kyläkello soida, sielurauhaa, rauhaa kuolleille;
jotka olivat täyttäneet velvollisuutensa, mutta ei kaikille eläville,
jotka olivat täyttäneet omansa.
Aurinko oli laskenut, ja kuu, joka kelmeänä oli koko iltapäivän
ylhäällä alkoi punertaa ja levittää valoaan kun luutnantti marssi
joukkoineen Montcourtia kohti yhä pienen kellon vainoomana. Tultiin
Nemouroin isolle viertotielle, joka poppeliriveineen tuntui olevan
erittäin sovelias marsseille. Ja niin marssittiin kunnes pimeä
laskeutui ja kuu loisti kirkkaasti. Viimeisessä rivissä alettiin
jo kuiskailla ja salasesti neuvoteltiin, kehotettaisiko korpraalia
antamaan luutnantille viittauksen, että seutu oli epävarma, ja että
tuli kiirehtiä majapaikkaan, jos mieli päivän koittaessa lähteä
liikkeelle, kun hra von Bleichroden äkkiä komensi seis.
Oli pysähdytty mäelle, josta näkyi Marlotte. Luutnantti seisoi
hiljaa, kuten lintukoira joka on tavannut poikueen. Nyt kävi rumpu
taas, ja kello löi 9 Montcourtissa, ja sitten löi se Grézissä,
Bouronissa ja Nemoursissa, ja kaikki pienet kellot alkoivat
iltasoiton, toinen toistaan heleämpinä; mutta kaikkien läpi tunkeutui
Marlotten pienen kellon ääni. Se huusi: aut--ta--kaa, aut--ta--kaa!
eikä hra von Bleichroden voinut auttaa! Nyt tuli kumahdus maata
pitkin, kuin maan alta: se oli iltalaukaus Chalonissa olevasta
pääkortteerista. Ja keveiden iltasumujen läpi, jotka suurina
akkunapumpuleina olivat asettuneet Loin-joen uomaan, tunkeutui kuin
valo valaisten virtaa, niin että se näytti laavavyöryltä, joka kaukaa
tulvaili tulivuoren lailla kohoavasta Fontainebleaun metsästä.
Ilta oli tukahduttavan kuuma, mutta miehet olivat niin kalpeat
että yököt liitelivät heidän ympärillään. Kaikki tiesivät, mitä
luutnantti ajatteli, mutta he eivät olleet häntä koskaan nähneet niin
merkillisenä, ja he pelkäsivät, ettei ollut oikein näitten turhien
tiedustelujen laita suurella maantiellä. Lopuksi rohkasi korpraali
mielensä ja raportin muodossa huomautti, että iltahuuto oli pidetty.
Herra von Bleichroden otti nöyrästi vastaan ilmotuksen, niin kuin
käskyn ja komensi kotiin.
Kun he tuntia myöhemmin astuivat Marlotten ensi katua, huomasi
korpraali, että luutnantin oikea sääri vetäytyi kokoon polvikoukusta
kuin patin vaikutuksesta. Torilla hajotettiin joukko ilman
iltahuutoa, ja luutnantti katosi.
Hän ei tahtonut mennä huoneeseensa heti. Jokin veti häntä, hän ei
tiennyt mihin! Hän juoksi ympäriinsä silmät selällään ja sieramet
levällään kuin ajokoira. Hän tutki seinivieriä ja etsi hajua, jonka
hyvin tunsi. Ei mitään näkynyt eikä kukaan tullut vastaan. Hän tahtoi
nähdä missä "se" oli tapahtunut. Mutta hän pelkäsi sitä näkyä.
Lopulta väsyi hän ja meni kotiin. Pihalla pysähtyi hän ja kulki
keittiörakennuksen ympäri. Siellä tapasi hän kersantin ja pelästyi
niin, että sai tarttua kiini seinään. Kersantti säikähti myös, mutta
tointui ja alkoi:
-- Olen etsinyt herra luutnanttia antaakseni raportin.
-- Hyvä on! Kaikki hyvin! Menkää kotiin levolle! -- vastasi herra von
Bleichroden, niinkuin pelkäisi saada kuulla yksityiskohtia.
-- Kaikki hyvin, herra luutnantti, mutta se oli...
-- Hyvä on! Menkää! menkää! --
Ja hän puhui niin nopeasti ja niin yhtäpainoa, ettei kersantilla
ollut mahdollista pistää sanaakaan lomaan, joka kerta kun hän aukasi
suunsa, sai hän vastaansa sellaisen sanatulvan, että hän lopulta
suuttui ja meni tiehensä.
Silloin hengitti luutnantti taas ja hänellä oli sama tunne kuin
pojalla, joka on päässyt selkäsaunasta.
Nyt oli hän puutarhassa. Kuu paistoi kirkkaasti keltasta keittiön
seinää vasten, ja viiniköynnös ojensi luurankokäsiään kuin pitkään
haukotellen. Mutta mitä? Pari kolme tuntia sitten oli se kuollut,
lehdetön, harmaa väänteleivä ranko, ja nyt riippuikin siinä mitä
kauneimpia rypäleitä, ja olihan lehtiäkin! Hän meni lähemmäksi
katsomaan, oliko se sama köynnös.
Kun hän tuli seinän vierelle, astui hän johonkin tahmeaan ja tunsi
nenässään teurastuskaupan ilkeää hajua. Ja nyt näki hän, että köynnös
oli sama, aivan sama, mutta seinän rappaus oli rikki ja veressä. Siis
tässä! Tässä "se" on tapahtunut!
Hän meni heti pois. Kun hän tuli eteiseen, livetti jalka, sillä
saappaiden pohjiin oli tarttunut jotain liukasta. Hän veti ne pois
ja heitti pihalle. Sitten meni hän huoneeseensa, johon iltanen oli
katettu. Hän oli hirmuisesti nälissään, mutta ei voinut syödä.
Hän pysähtyi tuijottaen katettuun pöytään. Siihen oli kaikki niin
sievästi asetettu: voipala oli niin hieno pikku retiiseineen,
pöytäliina oli valkea ja hän näki, että sen merkkikirjaimet
eivät olleet hänen vaimonsa; pyöreä kutunjuusto oli niin soma
viinilehdillään, kuin olisi tässä vaikuttanut enemmän kuin
pakkomajotuksen pelko; kaunis, valkea leipä, kuinka toisellainen kuin
ruskea ruiskakku; punanen viini hiotussa pullossa, kaikki näytti
ystävällisten käsien järjestämältä. Mutta hän häpesi tarttua ruokaan.
Hän sieppasi äkkiä kellon ja soitti. Silmänräpäyksessä saapui emäntä
ja pysähtyi ovelle sanaakaan sanomatta. Hän katsoi luutnanttia
jalkoihin ja odotti käskyä. Luutnantti ei tiennyt mitä tahtoi, eikä
muistanut miksi soitti. Mutta hänen täytyi puhua.
-- Oletteko vihoissanne minulle -- sai hän esiin.
-- En, herra, -- vastasi nöyrä vaimo. -- Tahtooko herra jotain? -- Ja
taas katsoi hän luutnanttia jalkoihin.
Tämä katsahti alas nähdäkseen mitä emäntä katsoi, ja huomasi silloin
seisovansa sukkasillaan ja että lattia oli aivan täynnä punasia
varpaan jälkiä, sillä sukkansakin puhki oli hän tänään marssinut.
-- Ojentakaa minulle kätenne, rouva, -- sanoi hän, ja ojensi omansa.
-- En, -- vastasi nainen katsoen häntä suoraan silmiin ja meni.
Herra von Bleichroden tunsi rohkaistavansa tämän häväistyksen
jälkeen, ja tarttui tuoliin aikoen istua syömään. Hän kohotti
lihavatia, mutta lihan hajun havaitessaan tunsi hän pahoinvointia,
nousi, avasi akkunan ja heitti koko vadin pihalle. Hänen koko
ruumiinsa värisi ja tuntui sairaalta! Hänen silmänsä olivat niin
herkät, että valo kiusasi niitä ja vahvat värit ärsyttivät häntä.
Hän heitti ulos viinipullon, otti pois retiisin voista, punaset
maalarilakit, värialustan, kaikki mikä vaan näytti punaselta. Ja
sitten heittäytyi hän vuoteelle. Niin loikoi hän hetkisen, kunnes
kuuli ääniä ravintolasalista! Hän ei tahtonut kuunnella, mutta
korvien täytyi kuulla ja hän kuuli, että kaksi korpraalia siellä joi
olutta. Ja he puhuivat:
-- Ne olivat kovia poikia, ne pienemmät, mutta pitkä oli heikompi.
-- Ei ole sanottu, että hän oli heikko, siksi että putosi
kokoon seinän vierelle, mutta hän pyysi, että hän sidottaisi
viininkannattimeen, sillä hän tahtoi seisoa, niin hän sanoi.
-- Mutta ne toiset, piru vieköön, seisoivat käsivarret ristissä
rinnalla, kuin olisivat valokuvaajalla.
Niin, mutta kun pappi tuli heidän luokseen biljardihuoneeseen
ja sanoi, että loppu tuli, niin olivat oksentaneet kaikki kolme
keskelle lattiaa, niin sanoi kersantti, mutta ei kukaan huutanut eikä
sanaakaan armosta!
-- Jaa'a saakelin kovia miehiä! Terve!
Herra von Bleichroden pisti päänsä patjoihin ja painoi lakanan
korviaan vasten. Mutta sitten nousi hän ylös. Kuin jokin olisi
vetänyt häntä ovea kohti, jonka takana puhujat istuivat. Hän tahtoi
kuulla enemmän, mutta miehet puhuivat nyt hiljaa, Hän hiipi siksi
esiin ja selkä kumarassa hän asetti korvansa avaimenreijän viereen
kuunnellen.
-- Mutta näitkö meidän miehiä? Harmaita olivat kasvoiltaan kuin
piipuntuhka, ja niin monet ampuivat ilmaan! Älä vaan puhu siitä!
Mutta he saivat sentään mitä pitikin! Ja painavampina lähtivät kuin
tulleet olivat. Niinkuin olisi pikkulintuja ammuttu kartesseilla.
-- No, näitkö punaset pappipojat, jotka lauloivat kuin oopperassa
kahvinpaahtimet käsissä! Kuin kynttilöitä olisi niistetty,
kun laukaus kajahti. Hernemaahan keikahtivat kuin varpuset ja
rapistelivat siivin ja valkea kiertyi silmistä näkyviin! Ja naiset
poimivat kokoon niiden palaset! oi, oi, oi! Mutta niin käy sodassa!
Terve!
Herra von Bleichroden oli kuullut kylliksi ja verta oli noussut
päähän niin ettei hän voinut nukkua. Hän avasi oven ja käski miesten
mennä kotiinsa!
Sitten riisuutui hän, huuhtoi päänsä vedellä ja otti Schopenhauerin
lukeakseen vuoteella. Ja hän luki valtimojen tykyttäessä: "Syntymä ja
kuolema kuuluvat kummatkin elämään; ne ovat toistensa vastapainot;
toinen vaatii toista; ne ovat äärimmäisyydet, elämän ilmiön kummatkin
navat. Juuri sitä on tahtonut esittää jumalaistarustoista syvin,
hindulainen, symboolin kautta, joka on Schivan (Tuhoajan) merkki:
kaulaketju pääkalloista ja siinä Lingam, siitoksen elin ja esikuva.
Kuolo on sen solmun tuskallinen aukaisu, joka nautinnolla solmittiin
luomisen hetkellä, se on olemuksemme peruserehdyksen väkivaltainen
tuho, se on erheistä pääsy."
Hän laski kirjan, sillä hän kuuli jonkun huutavan ja heitteleivän
hänen omassa sängyssään! Kuka oli sängyssä? Hän näki ruumiin, jonka
vyötärys vetäytyi kokoon kuin kouristuksessa ja jonka rintakehä oli
pullollaan kuin nelikon vanteet, ja hän kuuli omituisen, oudon äänen,
joka kirkui lakanan alla. Sehän oli hänen oma ruumiinsa! Oliko hän
siis mennyt kahtia, koska näki ja kuuli itseään toisena personana?
Huudot jatkuivat. Ovi avautui ja tuo nöyrä vaimo astui sisään, kai
ensin naputettuaan ovelle.
-- Mitä luutnantti käskee? -- kysyi hän hehkuvin silmin ja omituinen
hymy huulilla.
-- Minä? -- vastasi sairas; -- en mitään! Mutta hän on kai hyvin
huono ja haluaa kyllä lääkäriä!
-- Täällä ei löydy lääkäriä, mutta pastori on auttanut meitä, --
vastasi vaimo -- joka ei enää hymyillyt.
-- Lähettäkää hakemaan pappia sitten! -- sanoi luutnantti. -- Hän ei
muuten pidä papeista!
-- Mutta kun hän on sairas, pitää hän niistä! -- sanoi nainen ja
katosi.
Kun pappi tuli sisään, meni hän vuoteen viereen ja tarttui sairaan
ranteeseen.
-- Mitä luulette sen olevan? -- kysyi sairas. -- Mitä luulette hänen
olevan.
-- Pahaa omaatuntoa! -- oli papin lyhyt vastaus. Silloin hypähti
herra von Bleichroden ylös!
-- Pahaa omaatuntoa velvollisuuden täyttämisestä!
-- Niin, -- sanoi pappi ja kietoi märän pyyhkeen sairaan pään ympäri.
Kuulkaa minua, jos vielä voitte. Nyt olette te tuomittu! Julmempaan
kohtaloon kuin nuo -- kolme! Kuulkaa tarkoin! Minä tunnen enteet!
Te olette mielipuolisuuden rajalla! Teidän täytyy koettaa ajatella
tämä ajatus loppuun! Ajatelkaa sitä voimakkaasti ja te saatte nähdä
aivojenne ikäänkuin järjestäyvän!
Katsokaa minua ja seuratkaa sanojani, jos voitte! Te olette mennyt
kahtia! Te pidätte toista puoltanne jonain toisena tai kolmantena
henkilönä! Kuinka tulitte siihen? Niin, katsokaas, yhteiskuntavalhe
on tehnyt meidät kaikki kaksinaisiksi. Kun te kirjotitte vaimollenne
tänään, silloin olitte ihminen, tosi, yksinkertainen, hyvä ihminen,
mutta kuin puhuitte minulle olitte toinen! Kuten näyttelijä menettää
henkilöllisyytensä ja muuttuu eri näytelmäosien sekotukseksi, niin on
yhteiskunta-ihmisessä ainakin kaksi persoonaa. Kun nyt täristyksen,
mielenliikutuksen, hengen maanjäristyksen kautta, sielu repee,
silloin ovat molemmat luonteet siinä rinnakkain ja katsovat toisiinsa.
Tässä lattialla näen kirjan, jonka tunnen. Hän oli syvämielinen
mies, kenties syvin kaikista. Hän näki tämän elämän kurjuuden ja
turhuuden, kuin olisi sen oppinut Herraltamme ja Vapahtajaltamme,
mutta hän ei silti voinut lakata olemasta kaksoisolento, sillä
elämä, syntymä, tapa, inhimillinen heikkous pakottivat hänet
taka-askeleihin! Kuulette, herra, että olen lukenut muitakin kirjoja
kuin messukirjaani! Ja minä puhun lääkärinä, en pappina, sillä me
molemmat -- seuratkaa nyt tarkoin! -- me ymmärrämme toisiamme!
Ettekö luule minun tuntevan kaksoiselämäni kirousta! En epäile pyhiä
asioita, sillä ne ovat lihaani, luihini syöpyneet, herra, mutta minä
tiedän etten puhu Jumalan nimessä kun puhun! Valhe, nähkääs, sen
saamme äidin kohdussa, äidinrinnoista, ja se joka nykyisin tahtoisi
sen totuuden sanoa kokonaan... niin, niin -- Voitteko seurata minua?
Sairas kuunteli ahnaasti, eivätkä hänen silmäluomensa olleet
laskeuneet kertaakaan koko papin esityksen aikana.
-- Teihin nyt, -- jatkoi pappi. -- On pieni petturi soihtu kädessä,
enkeli joka kulkee kopallinen ruusuja kädessä peitellen elämän
tunkioita; se on valheen enkeli ja sen nimi on kauneus! Pakanat ovat
palvelleet sitä Kreikassa, ruhtinaat ovat suosineet sitä, sillä se
on kääntänyt kansan silmät, niin ettei ole nähty asioita, niin kuin
ne ovat. Se vaeltaa pitkin elämää, ja väärentää, väärentää. Miksikä,
te soturit, miksi pukeudutte koreisiin kullalla kirjailtuihin
kaunisvärisiin pukuihin? Miksi aina olette toimessa soitoin ja
liehuvin lipuin? Ettekö siten salaa ammattinne tosi tarkotusta?
Jos rakastaisitte totuutta, pukeutuisitte valkeihin mekkoihin,
kuin teurastajat, niin että veritäplät näkyisivät hyvin, teillä
olisi veitset vyöllä kuin paloittelijoilla lihakaupoissa, ja verta
tiukkuvat rasvaset kirveet. Ja soittokuntien sijaan voisitte työntää
edellänne vaikeroivia ihmisiä, ihmisiä, jotka ovat tulleet hulluiksi
tappotannerten kauhunäyistä; lippujen sijaan voisitte kantaa
kuolinliinoja ja kuormastossa ruumisarkkuja!
Sairas joka nyt kiemurteli vetotaudissa, risti kätensä kuin
rukoukseen ja puri kynsiään. Pappi oli tullut hirmusen näköseksi;
kovan, järkähtämättömän, vihasen, ja hän jatkoi:
-- Sinä olet luonteeltasi hyvä mies, sinä, enkä minä sinun hyvää
ihmistäsi tahdokaan rangaista, ei, minä rankasen sinua edustajana,
joksi olet nimittänyt itseäsi, ja sinun rangaistuksesi on oleva
muille varotukseksi! Tahdotko nähdä noiden kolmen ruumiit? Tahdotko
nähdä ne?
-- Ei Jeesuksen nimen tähden! -- kirkui sairas, jonka paita oli märkä
tuskan hiestä ja tarttui hartioihin!...
-- Arkuutesi osottaa että olet ihminen ja semmoisena pelokas.
Kuin ruoskaniskun saaneena hyppäsi sairas ylös, hänen kasvonsa
tyyntyivät, hänen rintansa rauhottui, ja kylmällä äänellä kuin olisi
hän ollut terve, sanoi hän: -- Mene ulos, pappi perkele, muuten
narraat minut tyhmyyksiin!
-- Mutta minä en tule takasin jos kutsut, -- sanoi tämä. -- Muista
se! Muista, että jos et saa nukutuksi, niin ei se ole minun syyni,
vaan pikemmin niiden jotka makaavat tuolla biljardihuoneessa!
Biljardilla, kuuletko!
Ja samassa heitti hän oven auki, ja sairashuoneeseen lemahti
karboolihapon kauhea haju!
-- Tunne, tunnetko! Tämä ei ole ruudin savua, se ei ole samaa kuin
sähköttäisit kotiin urhotöitä: "suuri tappio, kolme kuollutta ja yksi
mielipuoli, Jumalan olkoon kiitos!" Tästä ei runoja kirjoteta, eikä
heitellä kukkia kaduille eikä itketä kirkoissa! Tämä ei ole voittoa
tämä, se on teurastusta, teurastaja!
Herra von Bleichroden oli hypännyt ylös vuoteelta ja heittäynyt ulos
akkunasta. Pihalla ottivat hänet kiini omat miehet, joita hän yritti
purra vasempaan sivuun. Sitten sidottiin hän ja vietiin pääkortterin
sairashuoneeseen täysin kehittyneenä mielipuolena vietäväksi
parantolaan.
* * * * *
Oli aurinkoinen aamuhetki helmikuun lopulla 1871. Jyrkkää
Martheray-mäkeä myöten Lausannessa astui askel askeleelta nuori
nainen keski-ikäisen miehen käsivarteen nojaten. Hän oli pitkällä
raskaudentilassa ja miltei riippui seuralaisensa käsivarressa. Hänen
tyttökasvonsa olivat kuolonkalpeat ja hän oli mustassa puvussa. Mies
ei ollut mustissa, josta vastaantulijat päättivät, ettei hän ollut
naisen puoliso. Hän näytti hyvin huolestuneelta, kumartui silloin
tällöin pienen naisen puoleen ja sanoi jonkun sanan, vaipuen sen
jälkeen taas omiin ajatuksiinsa. Kun he tulivat vanhan tullihuoneen
luo ravintola A l'Oursin edustalle, pysähtyivät he.
-- Vieläkin mäki? -- kysyi nainen.
-- Niin, sisko rakas, -- vastasi mies. -- Istutaan hetkeksi.
Ja he istuutuivat penkille ravintolan seinivierelle. Rouvan sydän
tykytti kiivaasti ja hänen rintansa veti ahnaasti henkeä, kuin ei
ilma riistäisi.
-- Sääli sinua, veikko raukka, -- sanoi hän; -- näen että kaipaat
omaistesi luo!
-- Hyvänen aika, sisko, älä puhu semmoista, -- vastasi tämä. --
Kyllähän sydämeni väliin on kaukana, ja kyllähän minua kotona
tarvittaisi kylvöajan tullen, mutta olethan sisareni ja omaa lihaansa
ja vertansa ei voi kieltää.
-- Saa nyt nähdä, -- alkoi rouva von Bleichroden, -- voiko tämä ilma
ja uusi parannustapa häntä parantaa. Mitä luulet?
-- Kyllä varmaan, -- vastasi veli, mutta kääntyi poispäin ettei
näyttäisi epäileviä kasvojaan.
-- Millaisen talven olenkaan elänyt Frankfurtissa! Kuinka voi kohtalo
keksiä moisia julmuuksia! Tuntuu kuin hänen kuolemansa olisi ollut
helpompi kestää kuin tämä elävältä hautaus.
-- Mutta toivo elää aina, -- sanoi veli -- toivottomalla äänellä. --
Ja niin lähtivät hänen aatoksensa kotipuoleen, lasten ja peltojen
luo. Mutta samassa hän ikäänkuin katui itsekkyyttään, ettei voinut
täysin yhtyä tähän suruun, joka oikeastaan ei ollut hänen, ja jonka
hän aivan syyttään oli saanut, ja hän suuttui itseensä.
Nyt kuului kimeä, pitkäveteinen huuto mäeltä, muistuttaen veturin
vihellystä, ja toinenkin.
-- Kulkeeko juna näin korkealla mäellä? -- kysyi rouva.
-- Kyllä kai, -- sanoi veli ja kuunteli, silmät levällään.
Taas kuului kirkuna! Mutta nyt se tuntui hukkuvan hätähuudolta.
-- Mennään kotiin, -- sanoi herra Schantz kalpeana, -- et jaksa tätä
mäkeä tänään, ja huomena olemme järkevät ja otamme ajurin.
Mutta rouva tahtoi käydä, ehdottomasti. Ja niin kulkivat he pitkää
mäkeä ylös hospitaaliin. Se oli pääkallovuorelle vaellusta. Vihreissä
orapihlajissa vilahteli mustia keltanokkia rastaita; muurinvihreän
peittämillä muureilla juoksenteli kilvan harmaita sisiliskoja
rakoihin pistäytyen; oli täysi kevät, sillä talvea ei ollutkaan
ollut; tien vierillä kukki esikkoja ja muita kevätkukkia. Mutta
tähän ei kiintynyt golgathannousijain huomio. Taas uusiutuivat
salaperäiset huudot. Äkillisen aavistuksen valtaamana kääntyi rouva
von Bleichroden veljensä puoleen, katsoi särkynein katsein hänen
silmiinsä, saadakseen vahvistusta epäluulolleen, ja vaipui sitten
ääntä päästämättä tielle, jonka keltanen tomu peitti hänet pilveen.
Ja siihen hän jäi makaamaan.
Ennenkuin veli ennätti tointua, oli joku kohtelias kulkija juossut
hakemaan vaunuja, ja kun nuori nainen kannettiin niihin, oli hänen
työnsä tulevan sukupolven hyväksi alkanut, ja nyt kuului kaksi
huutoa, kahden ihmisen huudot surkeuden syvistä laaksoista, ja herra
Schantz, joka lakitta päin seisoi vaunujen astinlaudalla, katsoi ylös
sinistä kevättaivasta kohti ja ajatteli itsekseen: Jospa ne vain
voisivat kuulua tuonne ylös, mutta kai välimatka on liian pitkä!
Hospitaalissa oli herra von Bleichroden sijotettu huoneeseen, josta
oli vapaa näköala etelää kohti. Seinät olivat pehmeiksi täytetyt ja
maalatut vienon siniseen värisävyyn, jonka kautta näki maisemain
keveitä ääriviivoja. Katto oli maalattu puuristikkojen muotoon
viiniköynnöksineen. Lattia oli matoilla peitetty ja näiden alla oli
kerros olkia. Huonekalut olivat yltyleensä jouhilla ja kankaalla
päällystetyt, niin ettei mitään puukulmia ollut näkyvissä.
Ovea ei voinut sisältäpäin erottaa, niin ettei sairas voisi
ajatella uloslähtöä eikä tuntisi olevansa vangittu, joka juuri on
vaarallisinta kiihottuneessa tilassa. Akkunoissa tosin oli raudat,
mutta nämät olivat kauniisti taotut liljojen ja lehvien muotoon ja
maalatut, niin etteivät ne näyttäneet kalterilta.
Herra von Bleichrodenin mielenhäiriö oli omantunnonvaivojen muodossa.
Hän oli muka tappanut viinitarhan hoitajan salaperäisissä oloissa,
joita hän ei voinut tunnustaa, kun ei muistanut niitä. Nyt istui hän
vankilassa odottaen tuomion täytäntöönpanoa, sillä hän oli tuomittu
kuolemaan. Mutta hänellä oli valosia välihetkiä. Silloin asetti hän
seinille suuria papereita ja kirjotti ne täyteen väitelmiä. Silloin
muisti hän myös ammuttaneensa franc-tireureja; mutta hän ei muistanut
olevansa naimisissa; ja hän otti vastaan vaimonsa oppilaana, jota hän
ohjaili logiikassa. Hän oli asettanut esilauseet: että franc-tireurit
olivat pettureita, ja että käsky kuului: ammu ne! Eräänä päivänä oli
hänen vaimonsa, jonka tuli olla yhtämieltä kaikessa, varomattomasti
kyllä horjuttanut hänen uskoaan esilauseeseen, että kaikki
franc-tireurit olivat pettureita, ja silloin repi hän seiniltä alas
kaikki päätelmät ja sanoi käyttävänsä kaksikymmentä vuotta esilauseen
todistamiseen, sillä sen täytyi ensin olla tosi.
Välillä teki hän suuria suunnitelmia ihmiskunnan hyväksi. Mihin
tähtäävät kaikki pyrkimykset täällä maan päällä? kysyi hän.
Miksi hallitsee kuningas, saarnaa pappi, runoilee runoilija,
maalaa maalari? Saadakseen ruumiilleen typpeä. Typpi on kalleinta
ravintoainetta, siksi on liha kallista. Typpi merkitsi älyä, sillä
rikkaat, jotka syövät lihaa, ovat älykkäämmät kuin muut, jotka
enemmän syövät hiilihydraatteja. Nyt alkoi typpeä olla vähän
maan päällä, ja siitä syntyivät sodat, työlakot, sanomalehdet,
herännäisyys ja valtioavut. Täytyy keksiä uusi typpilähde. Herra
von Bleichroden oli keksinyt sen, ja nyt tulevat kaikki ihmiset
tasa-arvoisiksi; vapaus, yhdenvertaisuus ja veljeys tulevat
todellisuudeksi maan päälle. Tämä tyhjentymätön lähde oli: ilma.
Se sisältää 79 volymiprosenttia typpeä, ja täytyi keksiä keino
keuhkoille välittömästi ottaa vastaan ja valmistaa sitä ruumiin
ravinnoksi, ilman että sitä tarvitsi tihentää ruohoksi, viljaksi ja
vihanneksiksi, jotka taas eläinten kautta muuttuisivat lihaksi! Tämä
oli tulevaisuuden ja herra von Bleichrodenin problemi ja, kun se
ratkastaisi, tulisivat maanviljelys ja karjanhoito tarpeettomiksi, ja
kulta-aika koittaisi maan päälle. Välillä vaipui hän taas unelmiinsa
luullun murhansa johdosta, ja silloin oli hän syvästi onneton.
Samana helmikuun aamuna, jona rouva von Bleichrodenin oli täytynyt
palata hospitaalin tieltä takaisin, istui hänen miehensä uudessa
huoneessaan laitoksessa katsellen ulos akkunasta. Ensin oli hän
tarkastellut katon viiniköynnöksiä ja seinien maisemia, sitten oli
hän istuutunut mukavaan tuoliin akkunan eteen, niin että näköala
oli avoimena hänen edessään. Hän oli tyyni tänään, sillä edellisenä
iltana oli hän saanut kylmän kylvyn ja nukkunut hyvin yönsä. Hän
tiesi, että oli helmikuu, mutta hän ei tiennyt, missä oli. Ei
lunta ulkona, se oli hänen ensi ajatuksensa, ja se hämmästytti
häntä, sillä hän ei ollut koskaan ollut eteläisemmissä maissa.
Akkunan ulkopuolella oli vihreitä pensaita, toiset täynnään
valkokukkia, toiset loistaen heleänvihreine lehtineen; puksipuita;
jalava, muurinvihreän peitossa, joka sai sen näyttämään siltä kuin
olisi se täydessä lehtipuvussa; kedolla, jolla oli esikkoja kuin
tulikivikukkia, löi mies heinää ja tyttö haravoi. Hän tarttui
almanakkaan ja luki: helmikuu. Haravoidaan helmikuussa. Missä olen? --
Sitten kulki hänen katseensa yli puutarhan ja hän näki syvien
laaksojen hiljaa alenevan vihreinä kuin kesäniityt; ja hän näki
suuria vaaleanvihreitä riippapajuja. Helmikuussa, ajatteli hän
taasen. Ja kun niityt loppuivat, oli edessä järvi; tyyni kirkkaan
sininen, kuin ilma, ja sen toisella puolen sinertävä maa; sinertävän
maan yllä vuorenharjanne; mutta sen yläpuolella jotain, mikä
muistutti pilviä; niiden värisävy oli hieno kuin vastapestyn villan,
mutta niillä oli huiput; ja niiden yllä oli pieniä keveitä pilviä,
jotka väliin olivat noiden terävien huippujen kohdalla. Hän ei
tiennyt missä oli, mutta niin kauniilta kaikki näytti, ettei voinut
olla maan päällä. Oliko hän kuollut ja tullut toiseen mailmaan.
Europassa hän ei ollut! Kenties oli hän kuollut! Hän vaipui
hiljaisiin unelmiin ja koetti syventyä uuteen asemaansa.
Mutta sitten katsoi hän ylös jälleen, ja nyt näki hän koko
aurinkoisen taulun akkunaristikkojen kehystämänä ja halkomana, ja
taotut rautaliljat tuntuivat kuin häilyvän ilmassa. Hän pelästyi
ensin, mutta sitten hän rauhottui ja tarkasti taulua vielä kerran,
etenkin rusottavia pilviä. Hän tunsi ääretöntä iloa ja viileätä
tunnetta päässään; tuntui kuin aivojen kiemurat oltuaan kauan
sotkeutuneina alkaisivat järjestyä asemilleen. Ja hän tuli niin
iloseksi että hänen rintansa alkoi laulaa, kuten hän luuli mutta hän
ei ollut koskaan laulanut elämässään, ja siksi olikin se kirkunaa,
riemun kiljahduksia, jotka tielle kuuluen olivat vähällä olleet
saattaa hänen vaimonsa epätoivoon surusta. Kun hän oli siinä tunnin
laulanut muistui hänen mieleensä vanha maalaus eräällä Berliinin
keiliradalla, ja se esitti Sveitsiläismaisemaa. Ja nyt tiesi hän
olevansa Sveitsissä, ja suippenevat pilvet olivat alppeja.
Toisella kierroksellaan tapasi lääkäri herra von Bleichrodenin
istumassa rauhallisena ja itsekseen hyräillen tuolilla ikkunan
ääressä, eikä ollut mahdollista temmata häntä irti kauniista
taulusta. Mutta hän oli aivan selkeä ja tunsi asemansa täydellisesti.
-- Herra tohtori, -- sanoi hän osottaen raudoituksia, -- miksi
te noin halkasette kauniin taulun? Ettekö sallisi minun mennä
vapaaseen ilmaan? Luulen että se tekisi minulle hyvää, ja lupaan olla
karkaamatta!
Lääkäri tarttui hänen käteensä salaa etusormellaan koetellakseen
peukalon tyvellä olevaa valtimoa.
-- Valtimo lyö vain 70 kertaa, rakas tohtori, -- sanoi sairas
hymyillen, -- ja viime yönä nukuin hyvin. Teidän ei tarvitse pelätä
mitään.
-- On hauskaa, -- sanoi lääkäri, -- että parannuskeino todellakin on
vaikuttanut teihin. Teillä on vapaus käydä ulkona.
-- Tiedättekö tohtori, -- sanoi sairas vilkkaasti liikahtaen, --
tiedättekö minusta tuntuu kuin olisin ollut kuollut ja jälleen
herännyt elämään toisella taivaan kappaleella, niin kaunista on
täällä! En koskaan olisi voinut uneksia, että maa olisi niin ihana!
-- Kyllä herraseni, maa on vielä kaunis missä kulturi ei ole sitä
tuhonnut, ja täällä on luonto niin voimakas, että se on vastustanut
ihmisen yrityksiä. Luuletteko että teidän maanne on aina ollut niin
ruma kuin nyt? Ei, siellä missä nyt on autioita santaketoja, jotka
eivät vuohtakaan elätä, siellä suhisivat kerran ihanat tammi-,
pyökki- ja honkametsät, joiden varjossa riista viihtyi, ja laumottain
parhaita teuraseläimiä eleli terhoja syöden.
-- Te olette rousseaulainen, herra tohtori, -- sanoi sairas.
-- Rousseau oli Geneveläinen herra luutnantti! Tuolla kaukana järven
rannalla, tuon jalavan yli näkyvän lahden lähellä, siellä syntyi
hän, siellä kärsi hän, siellä poltettiin hänen teoksensa Emile ja
Contrat social (yhteiskuntasopimus), luonnon evankeliumit, ja tuolla
vasemmalla Valaisin alppien juurella, jossa on pieni Clarens, siellä
kirjotti hän rakkauden kirjan, "Uuden Heloisen." Edessänne on Leman
järvi!
-- Lac Leman! -- huudahti herra von Bleichroden.
-- Tässä hiljaisessa laaksossa, -- jatkoi lääkäri, -- jossa
rauhallisia ihmisiä asuu, ovat haavottuneet henget hakeneet
virvotusta! Katsokaa tuolla oikealla pienen poppeleita kasvavan
niemen takana; siellä on Ferney. Sinne pakeni Voltaire, kun hän
oli irvistellyt kyllikseen Pariisissa, ja siellä viljeli hän
maata ja rakensi korkeimmalle olennolle pyhän huoneen. Ja tuolla
tännempänä Coppet. Siellä asui Stael, Napoleonin, kansan petturin,
pahin vihollinen, nainen joka uskalsi opettaa ranskalaisille,
kansalaisilleen, ettei Saksan kansa ole Ranskan raaka vihollinen,
sillä, herra, kansat eivät vihaa toisiaan. Tänne tyynen järven
rannalle pakeni raadeltuna Byron, joka sidotun jättiläisen lailla
oli tempautunut irti niistä langoista, mihin taantumuksen aika oli
sitonut hänen voimakkaan sielunsa, ja täällä purki hän vihansa
sortajia vastaan lauluun "Chillonin vanki", Mont Grammontin juurelle
pienen kalastajakylän lähelle oli hän hukkua, mutta hänen elämänsä
ei ollut vielä täytetty. Tänne ovat paenneet kaikki, jotka eivät
voineet sietää sitä mädännyksen hajua, joka koleran tavoin peitti
Europan pyhän alianssin yritettyä tuhota vallankumouksen seuraukset,
ihmisen äsken saadut oikeudet. Tässä alhaalla 1,000 jalkaa jalkojenne
alapuolella, runoili Mendelssohn surumieliset laulunsa, täällä
kirjotti Gounod Faustinsa! Ettekö näe että hän on saanut aiheensa
Valpurin yöhönsä, tuolta Savoijin alppien kuiluista! Täältä jyrisytti
Victor Hugo raivoisat rangaistuslaulunsa joulukuun petturia Napoleon
kolmatta vastaan! Ja täällä, kohtalon omituista pilaa, täällä
kainossa Veveyssä, johon pohjatuulet eivät koskaan pääse, täällä
koetti oma keisarinne unohtaa kauhunäyt Sadovan ja Königgrätzin
taisteluista. Tänne piiloutui venäläinen Gortschakow, kun tunsi
maan keinuvan jalkainsa alla, täällä kylpi John Russel itsestään
politisen lian pois ja hengitti puhdasta väärentämätöntä ilmaa;
täällä koetti Thiers selvitellä valtiollisten myrskyjen takia usein
sekavia vastakkaisia, mutta kuten luulen rehellisiä ajatuksiaan;
jospa hän nyt ohjatessaan kokonaisen kansan vaiheita, muistaisi
viattomia hetkiä, jolloin hänen henkensä sai rauhallisesti puhua
itsensä kanssa, täällä luonnon lempeän, mutta vakavan majesteetin
edessä! Ja tuolla kaukana Genevessä, herra luutnantti! Siellä ei asu
kuningasta hoveineen, mutta siellä syntyi aatos, joka on yhtä suuri
kuin kristinusko ja sen apostolit kantavat myöskin ristiä, punasta
ristiä valkeissa lipuissaan! Ja kun mauser-kivääri tähtäsi Ranskan
kotkaa ja Chassepot suuntautui saksalaista kotkaa kohti, silloin
pitivät punasta ristiä kunniassa ne, jotka eivät kumartaneet mustaa
ristiä, ja sillä merkillä luulen tulevaisuuden voittavan.
Sairas joka tyynesti oli kuullut tätä omituista miehen puhetta,
niin tunteellista miltei suruvoittoista kuin olisi sen pitänyt joku
pappismies eikä lääkäri, oli hieman nolo.
-- Te haaveilette herra tohtori -- sanoi hän.
-- Niin tekin teette, kun olette täällä asunut kolme kuukautta,
vastasi lääkäri.
-- Te uskotte parannuskeinoon? -- kysyi sairas ei enää niin
epäilevänä.
-- Minä uskon luonnon äärettömään voimaan parantaa sivistystaudit!
-- vastasi hän. -- Oletteko kyllin voimakas ottamaan vastaan hyvän
sanoman? -- jatkoi hän tarkasti silmäillen sairasta.
-- Täydellisesti herra tohtori!
-- Hyvä, rauha on tehty!
-- Jumalani... mikä onni!
-- Niin kyllä, -- sanoi lääkäri, -- mutta älkää kysykö enempää, sillä
muuta ette saa tietää tänään! Tulkaa nyt ulos, mutta olkaa valmis
yhteen asiaan, Teidän paranemisenne ei tule käymään niin suoraan kuin
uskotte! tulee taka-askeleita! Muisto näettekö on pahin vihollisemme
ja -- -- mutta tulkaa nyt.
Lääkäri tarttui sairaan käsivarteen, johti hänet puutarhaan. Ei
mitään aitoja eikä muureja ollut tiellä, vain vihreitä pensastoja,
jotka johtivat kulkijan takasin sinne mistä hän oli tullut, mutta
pensasten takana oli syviä juoksuhautoja joitten yli oli mahdoton
päästä. Luutnantti koetti pukea vanhoihin sanoihin ihastustaan,
mutta hän huomasi että ne sopivat niin huonosti kuvaamaan sitä mitä
hän tunsi ja hän vaikeni kuunnellen ihmeellistä hermojen hiljaista
soitantoa. Oli kuin sielun kielet olisivat jälleen viritetyt ja hän
tunsi tyyneyttä jota ei ollut kokenut pitkiin, pitkiin aikoihin.
-- Vieläkö epäilette parantumistani? -- kysyi hän lääkäriltä
surumielisesti hymyillen.
-- Te olette parantumassa kuten jo sanoin, mutta ette vielä terve.
He olivat pienen kiviportin luona, jonka kautta hoitolaisia
vartioitten seuraamina kulki sisään.
-- Mihin menevät kaikki nämät ihmiset? -- kysyi sairas.
-- Seuratkaa niitä niin saatte nähdä. Minun luvallani saatte mennä.
-- Ja herra von Bleichroden meni. Mutta lääkäri viittasi vartijan
luokseen.
-- Menkää rouva von Bleichrodenin luo hotelli Fauconiin, -- sanoi hän
-- ja sanokaa että hänen miehensä on parantumassa, mutta vielä ei hän
ole kysynyt vaimoansa. Kun hän sen tekee on hän pelastettu.
Vartija meni ja lääkäri seurasi sairasta pienestä kiviportista sisään.
Herra von Bleichroden oli tullut suureen saliin, joka ei ollut
minkään ennen näkemänsä huoneen näkönen. Se ei ollut kirkko, ei
teatterisali, ei koulu, ei raatihuone, mutta vähän kaikkea. Perällä
oli kuori jonka kolmessa ikkunassa oli värilliset ruudut, mutta
lempein sopusointuisin värein, kuin olisi suuri väritaiteilija ne
sommitellut, ja valo tunkeutui sisään yhtenä suurena ilosäveleenä.
Se teki saman vaikutuksen sairaaseen, kuin ne sävelet joilla Haydn
sävellyksessään Luominen selvittää kaaoksen pimeän, ja Herra
kuorolaulun kauan selvitettyä luonnon voimien järjestymistä lopulta
huudahtaa "tulkoon valkeus", ja kerubit ja serafit yhtyvät hymniin.
Akkunan alla oli vuotokiviluola, josta pieni puro hiljaa virtaili
altaaseen, josta näkyi vehkain kukkateriä, valkeita kuin enkelin
siivet. Kuorin pilarit eivät olleet mitään tunnettua tyyliä, ja
peitti niitä ruskea pehmyt maksasammal maasta kattoon. Seinien
alaosat olivat kuusen havuilla peitetyt; ja suuret seinäpinnat olivat
koristetut ikivihreitten kasvien, laakerin, rautatammen lehvillä;
väliin pyrkivät nämät muodostamaan kirjaimia, mutta hajaantuivatkin
pehmeiksi haaveellisiksi kasvimuodoiksi. Akkunain välipaikoilla
oli suuria seppeleitä ja katon reunustaa pitkin kulki koriste,
joka ei ollut tavallisen näkönen. Herra von Bleichroden katseli
ympärilleen ja näki penkkien olevan täynnä hospitaalin hoitolaisia,
jotka istuivat hiljaisina ihmetellen. Hän istuutui penkille ja kuuli
nyyhkytyksiä viereltään. Hän näki miehen joka itki pää käsissä. Tällä
oli käyrä nenä, viikset ja pujoparta; selvästikin ranskalainen.
Täällä siis tavattiin vihollinen vihollisen vieressä kumpikin itkien,
mitä? Sitä, että olivat täyttäneet velvollisuutensa isänmaata
kohtaan. Herra von Bleichroden kävi levottomaksi kun heikkoa
soitantoa alkoi kuulua. Urut soittivat koraalia mutta duurissa; se
ei ollut luterilainen koraali, ei katolilainen, ei calvinilainen,
ei kreikkalainen, mutta se puhui, ja sairas oli kuulevinaan
lohdullisia, toivehikkaita sanoja. Ja nyt astui mies kuoriin jääden
puoliksi luolan peittoon. Pappiko? Ei, hän oli vaaleanharmaassa
puvussa ja kaulaliina oli sininen. Ei ollut hänellä myöskään
kirjaa. Mutta hän puhui. Hän puhui lempeästi ja yksinkertaisesti,
niin kuin puhellaan ystävysten kesken; hän puhui kristinuskon
yksinkertaisista opeista, rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään,
olla kärsivällinen, suvaitsevainen, anteeksi-antaa vihollisilleen;
hän puhui kuinka Kristus oli ajatellut ihmiskuntaa yhdeksi ainoaksi
kansaksi mutta kuinka ihmisen paha luonto on vastustanut tätä suurta
ajatusta, kuinka ihmiskunta on joukkoutunut kansakuntiin, lahkoihin,
kouluihin; mutta hän lausui sen varman toivon, että kristillisyyden
periaatteet pian toteutuisivat. Hän puhui neljännestunnin ja astui
alas rukoiltuaan lyhyen rukouksen kaikkivaltiaalle, mainitsematta
Jeesuksen, neitsyt Marian, Nicolauksen, Anastasiuksen tai muun
nimeä, joka voisi muistuttaa jotain julkista tunnustusta ja herättää
kiihkoja.
Herra von Bleichroden heräsi kuin unesta. Hän oli siis ollut
kirkossa. Hän joka kyllästyneenä pikkumaisiin tunnustusriitoihin,
ei ollut käynyt kirkossa viiteentoista vuoteen. Ja täällä,
hulluinhuoneessa tapasi hän vapaakirkon täydessä todellisuudessa;
täällä istui roomalaisia, katolilaisia, kreikkalaisia, luterilaisia,
calvinisteja, zvingliläisiä, anglikaaneja vieretysten omistaen
yhteisiä ajatuksia yhteiselle Jumalalle. Kuinka musertavasti
arvostelikaan tämä kirkkosali kaikkia lahkoja, jotka ihmisten
itsekkyys oli tehnyt yhtä moneksi uskonnoksi, jotka olivat toisiaan
iskeneet miekoin, polttaneet ja häväisseet! Mikä myönnytys
"uskottoman" kirkon hyökkäyksille valtiollista kristillisyyttä
vastaan!
Herra von Bleichroden antoi katseensa kiertää tuota kaunista huonetta
pitkin karkottaakseen kauhukuvat, jotka oli mieleensä johtanut. Hänen
katseensa harhaili ja harhaili; kunnes se pysähtyi kuoria vastapäätä
olevalle seinämälle. Siinä riippui suuri seppele, jonka sisällä oli
kuusenhavukirjaimista kokoonpantu sana Noël, Joulu. Mikä runoilija
oli runoillut tämän huoneen? Mikä ihmistuntija, mikä syvä henki
oli osannut herättää muistoista puhtaimman. Eivätkö sumentuneet
järjet tuntisi palavaa kaipuuta valoon ja selvyyteen, kun heidän
mieleensä johdettiin valon juhla, jolloin vuoden vaihteen pimeät
päivät lupasivat loppua! Eikö lapsuuden aate, jota eivät häirinneet
tunnustusriidat, valtiolliset vihat, kunnianhimoiset tyhjät unelmat
himmentäneet puhtaan mielen oikeudentuntoa, eikö tämä soinnuttaisi
sielussa sointuja, jotka voittaisivat kaikki petokiljunat, joita
elämässä kuuluu taistelussa leivästä, useammin kunniasta! Hän
ajatteli, ja kysyi itseltään: kuinka voi ihminen, joka lapsena on
hurskas, tulla niin pahaksi tullessaan vanhemmaksi? Kasvatusko,
kouluko, tämä sivistyksen kiitetty kukka meidät huonoiksi opettaa.
Kenties? Mitä opettavat ensimäiset oppikirjat? ajatteli hän. Ne
opettavat, että Jumala on kostaja, joka rankaisee isäin pahoista
teoista lapsia kolmanteen ja neljänteen polveen; ne opettavat,
että sankareita ovat ne, jotka ovat kiihottaneet kansoja kansoja
vastaan ja rosvonneet maita ja valtakuntia, että suuria miehiä
ovat ne, joiden on onnistunut saavuttaa kunniaa, jonka tyhjyyden
kaikki käsittävät, mutta johon kaikki pyrkivät; valtiomiehiä ne,
jotka viekkaudella voittavat suuria, ei korkeita, tarkotusperiä,
joitten koko ansio voi olla omantunnon puute, ja jotka aina
voittavat taistelussa niitä vastaan, joilla on semmoista! Ja että
lapsemme saisivat oppia kaikkea tätä, tekevät vanhemmat uhrauksia,
kieltäytyvät, kärsivät ollessaan erossa lapsista. Jollei mailma ollut
hourujenhuone, niin ei tämä paikka ollut viisain, missä koskaan oli
ollut!
Nyt näki hän jälleen ainoan kirjotetun sanan koko kirkossa, ja
tavasi sen uudelleen; silloin alkoi muiston salaisista kätköistä
kohota esiin kuva, kuin valokuvaajan levystä, kun rautavihtrilli sen
yli virtaa. Hän oli näkevinään viimeisen jouluiltansa. Viimeisen?
Ei, silloin oli hän Frankfurtissa. Siis sen edellisen. Silloin oli
hän ensi iltaa morsiamensa kodissa. Nyt näki hän kodin, vanhan
kirkkoherran, appiukkonsa kodin; hän näki matalan salin, jossa
oli valkea kaappi, klaveeri, keltasirkut häkissä, balsamikukat
akkunoissa, hyllyllä hopeakannu ja piippuja, jotkut merenvahaa,
toiset punasta savea, ja tuolla talon tytär ripustaen omenia kuuseen.
Talon tytär! Nyt iski kuin salama hänen pimeyteensä, mutta kuin
kaunis vaaraton leimahdus syksyllä, kun istutaan kuistilla ja niitä
katsellaan ilman jyrinän pelkoa. Hän oli kihlautunut, nainut, hänellä
oli vaimo, hänen vaimonsa, joka taas sitoi hänet elämään, jota hän
oli halveksinut ja vihannut. Mutta missä oli hän? Hänen täytyi
päästä hänen luokseen, nyt heti! Hänen täytyi lentää, sillä muuten
menehtyisi hän levottomuudesta.
Hän kiiruhti ulos kirkosta ja tapasi heti lääkärin, joka oli
odotellut nähdäkseen kirkossa käynnin vaikutukset. Herra von
Bleichroden tarttui lääkäriä olkapäihin, katsoi häntä suoraan silmiin
ja kysyi henki kurkussa:
-- Missä on vaimoni! Viekää minut heti hänen luokseen! Heti. Missä on
hän?
-- Hän ja tyttärenne, -- sanoi lääkäri tyynesti, -- odottavat teitä
alhaalla kaupungissa.
-- Tyttäreni? Minulla on tytär! -- huudahti sairas purskahtaen itkuun.
-- Te olette tunteellinen, hra von Bleichroden, -- sanoi lääkäri
hymyillen.
-- Niin, tohtori, sellaiseksi mahtanee tulla täällä!
-- Tulkaa nyt pukeutumaan, -- sanoi lääkäri tarttuen hänen
käsivarteensa; -- puolen tunnin kuluttua olette omaistenne luona, ja
silloin löydätte myös itsenne!
Ja he katosivat suureen eteiseen.
* * * * *
Herra von Bleichroden oli täysin uusiaikainen tyyppi. Ranskan
vallankumouksen pojanpojan poika, pyhän allianssin pojanpoika,
vuoden 1830 kumousten poika. Ruhjoutunut kuin olisi hän vuoroon
ajanut kumousten ja taantumusten kareille. Kun hän kahdenkymmenen
vanhana heräsi itsetietoiseen elämään ja suomut putosivat hänen
silmistään, niin että hän näki mihin valheverkkoon hän oli
kietoutunut, tunnustuskristillisyydestä vallanpalvelukseen saakka,
tuntui hänestä kuin olisi hän silloin vasta herännyt, tai kuin olisi
hän yksin viisaana ollut teljetty hulluinhuoneeseen. Ja kun hän ei
voinut keksiä muurissa ainoatakaan aukkoa, josta olisi päässyt ulos
tapaamatta pistintä edessä, tuli hän epätoivoiseksi, ja heittäytyi
pessimismin opiumikapakoihin ainakin huumatakseen tuskan, kun ei
parannuksesta ollut toivoa. Schopenhauer tuli hänen ystäväkseen,
myöhemmin löysi hän von Hartmannissa karkeimman totuuden puhujan,
minkä mailma on nähnyt.
Mutta yhteiskunta kutsui häntä ja tahtoi saada hänet rekisteröidyksi
johonkin. Herra von Bleichroden heittäytyi tieteen helmaan ja
valitsi sen, jolla oli vähimmän tekemistä nykyajan suhteen:
geologian, ja siitäkin sen haaran, joka käsittää menneen ajan
eläin- ja kasvimailmaa, paleontologian. Kun hän kysyi itseltään: miksi
hyödyksi ihmiskunnalle? voi hän vain vastata: hyödyksi itselleni!
Huumaukseksi. Hän ei koskaan voinut lukea sanomalehteä tuntematta
vimman kuin itävän hourupäisyyden nousevan, ja siksi piti hän kaiken,
joka muistutti nykyaikaa, itsestään erillään; ja hän alkoi toivoa,
että saisi kalliisti hankitussa typeryydessä elää elämänsä, hitunen
järkeä tallella. Niin meni hän naimisiin; hän ei voinut välttää
luonnon järkähtämätöntä lakia suvun jatkamiseen nähden. Vaimossaan
oli hän koittanut löytää kaikkea sitä sydämellisyyttä, josta oli itse
onnistunut pääsemään, ja tästä tuli hänen vanha tunteellinen minänsä,
josta hän iloitsi hiljaa tarvitsematta lähteä varustuksistaan. Tämä
oli hänen täydentäjänsä, ja hän alkoi vähitellen tulla yhtenäiseksi,
mutta hän tunsi myös, että koko hänen tuleva elämänsä oli perustettu
kahdelle kulmakivelle; toinen oli hänen vaimonsa; jos tämä poistui,
niin hän ja hänen rakennuksensa sortuisi. Kun hän nyt parin kuukauden
avioliiton jälkeen temmattiin pois tämän luota, ei hän ollut enää
itseään. Hänestä tuntui kuin kaipaisi hän toista silmäänsä, toista
keuhkoaan, toista käsivarttaan, ja siksi voikin hän niin pian mennä
hajalle, kun isku tuli.
Nähdessään nyt tyttärensä tuntui hänessä uudelleen kohoavan jotain,
jota hän kutsui luonnonsielukseen, erotukseksi yhteiskuntasielusta,
jonka kasvatus muodostaa. Hän tunsi nyt, että oli sidottu sukuun,
ettei kuolisi, kun kerran kuolema tuli, vaan että hänen sielunsa
eläisi lapsessa; hän tunsi sanalla sanoen, että hänen sielunsa
oli kuolematon, vaikka hänen ruumiinsa tuhoutuisikin taistelussa
kemiallisten voimien kesken. Hän tunsi äkkiä täytyvänsä elää
ja toivoa. Vaikka hänet usein valtasi epätoivo, etenkin kun
kuuli kansalaistensa voiton sangen luonnollisessa hurmiossa
kiittävän voitosta muutamia olentoja, jotka vaunuistaan olivat
kiikareilla katselleet taistelukentälle; mutta silloin tuntui
hänestä pessimisminsä moitittavalta, ikäänkuin se huonolla
esimerkillään estäsi uuden syntymistä, ja hän tuli optimistiksi
velvollisuudentunnosta. Mutta hän ei uskaltanut palata kotimaahansa
peläten taasen joutuvansa toivottomuuteen, vaan pyysi eronsa, muutti
pienen omaisuutensa rahaksi ja asettui asumaan Sveitsiin.
* * * * *
Oli kaunis, lempeä syysilta Veveyssä v. 1872. Ruokakello oli
soinut seitsemän aikaan pienessä täyshoitolassa ja suuren
pöydän ääreen kokoontuivat sen asukkaat, jotka olivat toisiinsa
läheisesti tutustuneet, niinkuin ihmisillä on tapana, kun he ovat
puolueettomalla alueella. Herra von Bleichrodenilla ja hänen
rouvallaan oli pöytätovereina tuo surullinen ranskalainen, jonka
olimme tavanneet hospitaalin kirkossa, muuan englantilainen,
kaksi venäläistä, saksalainen rouva, espanjalainen perhe ja kaksi
tyroolilaisnaista. Keskusteltiin tyynesti, rauhaisasti, melkein
tunteellisesti, väliin leikiten mitä polttavimmista kysymyksistä,
koskaan syttymättä tuleen.
-- Että luonto voikaan olla niin luonnottoman kaunis kuin täällä,
sitä en koskaan olisi uskonut -- sanoi herra von Bleichroden ja
katsoi hurmaantuneena ulos kuistin avoimista ovista.
-- Luonto on kyllä muutenkin kaunis -- sanoi saksalainen, mutta minä
luulen että meidän silmämme ovat olleet sairaat!
-- Totta, -- sanoi englantilainen, -- mutta täällä onkin kauniimpaa
kuin missään muualla! Ettekö ole kuulleet mitenkä kävi raakalaisten,
alemannejako lienevät olleet vaiko unkarilaisia, kun he tulivat
Jamanin huipulle ja saivat nähdä Leman-järven? He luulivat taivaan
pudonneen maan päälle, ja säikähtyneinä vetäytyivät takasin.
-- Minä luulen, -- sanoi toinen venäläisistä, -- että puhdas,
valheeton ilma, jota täältä hengitämme, saattaa meistä kaiken
tuntumaan kauniilta, vaikkakaan en tahdo kieltää, että sama kaunis
luonto on estänyt ihmisiä sotkeumasta meidän ennakkoluuloihimme.
Mutta odottakaahan vain, kun pyhän allianssin perilliset ovat
kuolleet, ja kun korkeimmat puunlatvat ovat poikki, niin silloin
meidän yrttimme viheriöivät taasen täydessä auringon paisteessa.
-- Teillä on oikein, -- sanoi herra von Bleichroden, -- mutta meidän
ei tarvitse katkasta latvoja, löytyy inhimillisempiä keinoja! Oli
kerran kirjailija, joka oli kirjoittanut keskinkertaisen kappaleen,
jonka menestys teatterissa riippui siitä, miten päähenkilön osa
näyteltiin. Hän meni etevimmän näyttelijän luo ja kysyi ottaisiko
tämä näytelläkseen sen. Tämä vastasi vältellen. Silloin unohtui
kirjailija sanomaan, että teatterin säännöt voivat pakottaa hänet
ottamaan osan. -- Se on totta, vastasi tämä, -- mutta minä voin
koukkuilla! -- Me voimme myös koukkuillen päästä päävalheistamme!
Englannissa on se vain rahakysymys! Parlamentti alentaa määrärahoja
-- ja ne menevät tiehensä! Se on laillisten reformien tietä! Eikö
totta, herra englantilainen?
-- Täysin, -- vastasi tämä. -- Kuningattarellamme on oikeus lyödä
palloa, mutta politiikkaan ei hän saa sekaantua.
-- Mutta sodat! Sodat! Lakkaavatko ne koskaan? -- lausui
espanjalainen.
-- Kun nainen saa äänioikeuden, niin poistetaan armeijat, -- sanoi
herra von Bleischroden. -- Eikö totta vaimoseni?
Rouva von Bleichroden nyykäytti myöntävästi päätään.
-- Sillä, -- jatkoi herra von Bleichroden, -- mikä äiti päästäisi
poikansa, mikä vaimo miehensä, mikä sisar veljensä näihin
teurastuksiin! Ja kun ei ketään ole, joka kiihottaisi ihmisiä
toisiaan vastaan, niin katoaa n.s. rotuviha. Ihminen on hyvä, mutta
ihmiset ovat pahoja, arveli ystävämme Jean Jaques ja hänellä oli
oikein! Miksi ovat ihmiset tässä kauniissa maassa rauhallisempia?
Miksi näyttävät he tyytyväisemmiltä kuin muualla? Siksi, ettei heillä
aina ole noita opastajia edessään, he tietävät itse määränneensä,
kuka heistä on ensimmäinen, heillä on ennen kaikkea niin vähän syytä
kadehtia ja loukkaantua. Ei juhlakulkueita, ei vahtiparaatia, ei
loistojuhlia, joissa heikko ihminen joutuu kiusauksiin ja kunnioittaa
sitä, mikä on koreata mutta valheellista! Sveitsi on pienoismalli,
jonka mukaan tulevaisuus rakennetaan!
-- Herraseni on optimisti? -- sanoi espanjalainen.
-- Niin olen, -- sanoi herra von Bleichroden, -- entinen pessimisti!
-- Luulette siis, -- jatkoi espanjalainen, -- että mikä käy päinsä
näin pienessä maassa kolmen miljoonan ihmisen ja kolmen kielen
kesken, käy päinsä myös koko suuressa Europassa?
Kun herra von Bleichroden epäröi, puuttui puheeseen toinen
tyrolilaisnaisista:
-- Anteeksi, herra espanjalainen, -- sanoi hän, -- te epäilette sen
menestystä Europassa, jossa puhutaan kuutta tai seitsemää kieltä.
Yritys on liian rohkea, arvelette, kun on niin monta kansallisuutta!
Mutta jos nyt osotan teille maan, jossa on kaksikymmentä
kansallisuutta: kiinalaisia, japanilaisia, neekereitä, punanahkoja ja
kaikkia Europan kansallisuuksia sekasin samassa maassa: sehän olisi
tulevaisuuden valtakunta, joka on käsittävä koko maan pallon! No
niin, minä olen sen nähnyt, sillä olen ollut -- Amerikassa.
-- Hyvä, -- sanoi englantilainen, -- herra espanjalainen on voitettu.
-- Ja te, herra ranskalainen, -- jatkoi tyrolitar. -- Te surette
Elsass-Lothrinkia! Näen sen! Te pidätte kostosotaa välttämättömänä,
sillä te ette usko, että Elsass-Lothrinki voi kauan olla saksalainen.
Te luulette olevanne ratkasemattoman arvotuksen edessä!
Ranskalainen huokasi myöntäen.
-- Mutta kun Europasta tulee, kuten herra von Bleichroden sanoo
Sveitsi, valtioliitto, silloin ei Elsass-Lothrinki ole ranskalainen
eikä saksalainen, vaan aivan yksinkertaisesti Elsass-Lothrinki! Onko
kysymys ratkaistu?
Ranskalainen kohotti kohteliaasti lasinsa ja kiitti kumartaen sekä
surumielisesti hymyillen.
-- Te hymyilette, -- sanoi rohkea tyttö, -- me olemme hymyilleet
liian kauan, epätoivon hymyä, epäilyksen, älkäämme enää tehkö
sitä! Tehän näette täällä meidät kaikki, jotka tulemme Europan
useimmista maista! Maljan ja seinän välillä, kun ei irvistelijöitä
ole kuulemassa, silloin voimme puhua, mitä sydämemme ajattelee,
mutta kansankokouksissa, sanomalehdissä, kirjoissa, niissä olemme
arat, emme uskalla asettua naurun alaisiksi, ja seuraamme virtaa!
Mitä irvistely hyödyttää ajan pitkään? Irvistely on heikkouden ase!
Ollaan pelossaan sydämen puolesta! On ilkeätä nähdä sisälmyksensä
puodin ovessa, mutta nähdä toisen sisukset taistotantereella musiikin
soidessa ja saada kotona kukkia, se käy päinsä! Voltaire irvisteli,
koska hänkin oli arka sydämensä suhteen, mutta Rousseau leikkasi
itsensä elävänä auki, tempasi sydämen rintakehästä ja piti sitä
aurinkoa vasten kuten vanhat Azteekit uhratessaan, -- oi! heillä oli
ajatusta hulluudessakin! -- Ja kuka on luonut uudesti ihmiskunnan,
kuka sanoi meille, että olemme väärällä tiellä? Rousseau! Geneve,
tuolla, poltti hänen kirjansa, mutta uusi Geneve on kohottanut
Rousseaulle muistopatsaan. Mitä me ja kaikki ajattelemme täällä
yksityisesti, sitä ajattelevat kaikki yksityisesti! Annettakoon
meille vain vapaus sanoa se ääneensä!
Venäläiset kohottivat tummat teelasinsa ja huudahtivat, kielellään,
sanoja, jotka he yksin ymmärsivät. Englantilainen täytti lasinsa ja
aikoi pitää maljapuheen, kun palvelustyttö toi hänelle sähkösanoman,
jonka hän pisti huolellisesti taiteltuna taskuunsa, ja vaipui
ajatuksiin. Ateria lähestyi loppuaan ja ulkona hämärti. Herra von
Bleichroden istui hiljaa vaipuneena katsomaan ihmeen ihanaa maisemaa.
Vuoria valaisi vinosti auringon viimeinen punerrus, joka teki
ruusunvärisiksi viinitarhat ja kastanjalehdot Savojin rannalla; alpit
kimmelsivät kosteassa ilmassa ja tuntuivat olevan samaa ilmaista
ainetta kuin valo ja varjot, ne seisoivat kuin ruumiittomat, korkeat
luonnonolennot, tummina ja kaameina päivättömällä puolellaan,
uhkaavina, synkkinä kuiluineen, mutta päivässä olivat ne valoisat,
hymyilevät ja kesäisen iloiset! Hän ajatteli tyroolittaren viimeisiä
sanoja ja hänestä tuntui kuin olisi Mont Grammont ääretön sydän kärki
taivasta kohti, kuin koko ihmiskunnan höyryävä, haavoitettu, arpinen,
verta vuotava sydän, joka yhtenä suurena uhrina kääntyi aurinkoa
kohti antaakseen kaikki, parhaansa, kalleimpansa, saadakseen kaikki.
Silloin halkasi himmeän, teräksensinisen iltataivaan valoviiru,
ja Savojin kapean rantaman yli kohosi suuri raketti; se kohosi
korkealle, näennäisesti Dent d'Ochen tasalle; se pysähtyi, kuin
katsellakseen kaunista maata, ennen kuin räjähti: viipyi hetkisen
ennen kuin se alkoi alas tulon; mutta eipä ennättänyt montaa metriä,
ennen kuin räjähti ja vähän ajan kuluttua kuului pamaus Veveyhin, ja
nyt purkautui siitä kuin suuri valkea pilvi, joka muodostui neliöksi,
tulilipuksi, ja taas pamaus, jolloin valkealle pohjalle muodostui
punanen risti.
Kaikki pöytävieraat olivat juosseet ulos kuistille.
-- Mitä merkitsee tämä? -- huudahti herra von Bleichroden
liikutettuna. Ei kukaan voinut eikä ennättänyt vastaamaan, sillä nyt
kohosi ilmaan kokonainen rakettitulva, kuin suihkulähde Voironin
huipulla ja levitti tulikimpun, joka kuvastui tyyneen Lémanin suureen
kuvastimeen.
-- Naiset ja herrat, -- kohotti englantilainen äänensä tarjoilijan
asettaessa pöydälle tarjotinta, jolla oli täytettyjä samppanjalaseja!
-- Naiset ja herrat, tämä merkitsee, kuten äsken sain sähkösanoman
kautta tietää sitä että ensimäinen kansainvälinen tuomioistuin
Genevessä on täyttänyt tehtävänsä; se merkitsee sitä, että
sota kahden kansan kesken, tai mikä olisi ollut pahempi, sota
tulevaisuutta vastaan on ehkäisty, että satatuhatta amerikalaista ja
yhtä monta englantilaista kenties saavat kiittää tätä päivää siitä,
että vielä ovat elossa. Alabama-riita on ratkaistu, ei Amerikan
vaan oikeuden eduksi, ei Englannin vahingoksi, vaan tulevaisuuden
hyödyksi. Vieläkö luulette, herra espanjalainen, että sodat ovat
välttämättömät? Jos vielä hymyilette, herra ranskalainen, niin
hymyilkää sydämellä, älkää huulilla. Ja te, saksalainen pessimisti,
uskotteko nyt, että franc-tireur-kysymys voidaan ratkaista ilman
franc-tireureja ja ampumisia, mutta ainoastaan täten? Ja te, herrat
venäläiset, en tunne teitä mieskohtaisesti, mutta teidän uusaikainen
metsänhoitonne latvain taittoineen, luuletteko että se on ihan oikea?
Ettekö pitäisi parempana käydä käsiksi juuriin? Se on varmasti
varmempaa ja rauhallisempaa! -- Englantilaisena tulisi minun pitää
itseäni voitettuna tänään, mutta minä olen ylpeä maani puolesta, sitä
on kyllä jokainen englantilainen, kuten tiedätte, mutta tänään on
minulla oikeus olla sitä, sillä Englanti on ensimäinen europalainen
valta, joka on vedonnut kunniallisten miesten tuomioon raudan ja
veren asemasta. Ja minä toivotan teille ja kaikille monta sellaista
tappiota, jonka me tänään olemme kärsineet, sillä se on opettava
meitä voittamaan! Lasinne, herrat ja naiset, punasen ristin malja,
sillä sen merkin alla me totisesti voitamme.
* * * * *
Herra von Bleichroden jäi Sveitsiin. Hän ei voinut irtautua tästä
luonnosta joka oli ohjannut hänet uuteen mailmaan, kauniimpaan, kuin
se, jonka hän oli jättänyt.
Väliin tuli hänen paha omatuntonsa takasin; lääkäri sanoi syyksi
hermostumisen, joka on niin tavallinen aikamme ihmisillä. Hän päätti
selvittää omatuntokysymyksen pikku kirjasessa. Suunnitelma, jonka
hän on ystävilleen lukenut, sisältää ajateltavia asioita. Hän on
näet saksalaisella syvämielisyydellä tunkeutunut asian ytimeen ja
havainnut, että löytyy kaksinaisia omiatuntoja, 1:o luonnollinen,
2:o teennäinen. Ensimäinen on luonnollinen oikeudentuntomme. Tämä
häntä painoi, kun hän antoi ampua sissejä. Tästä hän kumminkin voi
vapautua pitämällä itseään yläluokan uhrina. Teennäinen omatunto
oli näet a) tavan valta; b) yläluokan käskyt. Tavan valta oli niin
painava, että herra von Bleichroden väliin kävellessään muisti
kuin olisi hän laimiinlyönyt toimensa geologisessa toimistossa,
ja silloin tuli hän haluttomaksi ja levottomaksi kuin koulupoika,
joka on karannut koulusta. Ja hän ponnisteli kovin puolustaakseen
omaatuntoaan sillä, että oli saanut laillisen eron. Mutta silloin
sukelsi virkahuone esiin; toverit, jotka vartioivat toisiaan
havaitakseen toisessaan virheen, joka kohottaisi heidät itsensä
ylemmä; ja hänestä tuntui kuin olisi hän lähtenyt karkuun.
Silloin voi häntä myös kiusata se omatunto, jonka yläluokan käskyt
antavat ihmiselle. Ensi käsky: rakastaa kuningasta ja isänmaata,
sitä oli hänen vaikea pitää. Kuningashan oli heittänyt isänmaan
sodan kurjuuteen hankkiakseen eräälle sukulaiselle uuden isänmaan,
s.o. tehdäkseen hänet preussilaisesta espanjalaiseksi: oliko
kuningas siis rakastanut isänmaataan? Olivatko monet muuta kuninkaat
rakastaneet isänmaataan. Englantia hallitsi hannoverilainen;
Venäjää hallitsi saksalainen keisari ja oli se saava tanskalaisen
keisarinnan; Saksalla oli englantilainen kuningatar ja Ranskalla
espanjalainen keisarinna, Ruotsilla ranskalainen kuningas ja
saksalainen kuningatar. Kun näin korkeitten esikuvain mukaan vaihtoi
kansallisuutta, kuin vaihtaa takin, niin arveli herra von Bleichroden
kansainvälisyydellä oikeastaan olevan loistavan tulevaisuuden. Mutta
esivallan käskyt, jotka olivat käytäntöä vastaan, kiusasivat häntä!
Hän rakasti maataan kuin kissa kiuvastaan, mutta hän ei rakastanut
maataan järjestelmänä. Esivalta tarvitsi kansaa asevelvollisiksi,
veronmaksajiksi, vallan tukeeksi, sillä ilman kansoja ei ruhtinaita.
Siksi aika ajottaiset kiellot maasta muuttoa vastaan.
Kun herra von Bleichroden oli ollut kaksi ja puoli vuotta Sveitsissä
sai hän Berliinistä kutsun tulla kotiin, sotahuhuja liikkui. Tällä
kertaa oli Preussi vastaan Venäjää, samaa Venäjää, joka kolme vuotta
sitten oli antanut "siveellisen" kannatuksensa Preussille Ranskaa
vastaan. Herra von Bleichrodenista ei tuntunut oikealta nyt käydä
ystäviään vastaan, ja kun hän varmasti tiesi, etteivät kansat
toisilleen mitään pahaa tahtoneet, kysyi hän vaimoltaan, miten oli
meneteltävä tässä pulassa, sillä hän tiesi, että naisen omatunto on
lähempänä luonnon lakia kuin miehen. Vaimo vastasi hetken mietittyään:
Saksalaisena oleminen on enemmän kuin preussilaisena oleminen,
siksi muodostettiin Saksan valtioliitto; europalaisena oleminen on
enemmän kuin saksalaisena oleminen; ihmisenä oleminen on enemmän
kuin europalaisena oleminen. Et voi vaihtaa kansallisuutta,
sillä "kansallisuudet" ovat vihollisia, eikä kukaan mene
vihollisen puolelle, jollei ole hallitsija kuten Bernadotte tai
kenraalimarsalkka kuten kreivi Moltke. Sinulla ei ole muuta jälellä,
kuin ruveta puolueettomaksi. Tulkaamme sveitsiläisiksi! Sveitsi ei
ole kansakunta.
Herra von Bleichroden piti kysymystä niin onnellisesti ja
yksinkertaisesti ratkaistuna, että hän heti otti selville, kuinka
pääsisi puolueettomaksi. Kuvitelkaa hänen hämmästystään ja
iloaan, kun hän sai tietää jo täyttäneensä kaikki ehdot Sveitsin
kansalaiseksi pääsyä varten (siellä ei ole alamaisia!), kun oli
asunut kaksi vuotta maassa.
Herra von Bleichroden on nyt puolueeton, ja vaikka hän on hyvin
onnellinen, on hän vieläkin joskus, vaikka harvoin, taistelussa
omantuntonsa kanssa.