Oottako kuullu mistä Säntin pappa on kotoosi?
No siäl on ny tapahtunu kaksinkertaane erehrys.
Siäll'on yks leskiakka vanhoolla päivillänsä ostanu yhreltä
isännältä ittellensä tuvan likiltä vaivaastalua. Ja siinä tuvas asuu
turkinpunaane kräätäri, jok’ei tiänny kaupasta mitää, eikä tuntenu sitä
uutta mökin omistajaakaa.
Eikä se mumma liioon tuntenu koko kräätäriä. Tiäsi vaan, jotta mökis
jokin asuu.
Sitte se leskimumma tuumas jotta:
— Oliskahan se isäntä, jolta mä mökin ostin, pettäny mua. Jos
seinähirret olsivakki kovaa lahot?
Ja sitä se mumma funteeras niin kauan, jotta viimmeen ettii
kuustuumaasen rautanaulan ja lähti iltahämyys koittelemhan uuren
mökkinsä seiniä.
Se turkinpunaane kräätäri, jok’on kovasti ajatellu paljo asioota
ennenku siitä äkkijyrkkä tuli, tuumas nykkin parastaikaa sitä
menettelytapapropleemia n’otta s’oli aiva kipparas pöytänsä päällä
klasinviäres ja justhi luuras klasia vasthan yhren kapitalistin uuren
housunpultun läpitte jotta:
— Tulikaha tua sauma ny suara — —
Kun se samas näki sen vanhan koukkuleuka akan tulovan suuri rautanaula
käres aiva ku lahtari pistinhyäkkäykses suaraa kräätärin mökille.
— Siunakkohon! — kalpeni kräätäri n’otta se tuli aiva valkooseksi.
Pöksyt putos käsistä ja sakset pöyrältä.
— Nyt ne lahtarit hyäkkää — kiljaasi kräätäri, pyärtyy ja putos
pöyrältä. Mutta sen otti lonkkahan niin kipiää, jotta se heti virkos.
— Akka, akka, prässirauta tänne! — karjuu kräätäri. Ny ne hyäkkää.
Akka toi takanporosta prässirauran n’otta tuhka pöläji ja kaffipannu
kaatuu silmällensä porohon.
Kräätäri hairas prässirauran, nosti sen korkialle, hyppäs oven ethen ja
rupes veisaamahan kualinvirttä jotta:
»Tää on viimmeenen taisto,
rintamaan ny yhtykää — —»
— Kuuleksä akka! Rintamaan ny yhtykää — — tuu tuu säki, kuuleksä.
Silloon vasta kräätärin akkaki käsitti. Se pani esti vasthan jotta::
— M’oon sosiaalitemokraatti, enkä kannata aseellista esiintymistä — —
Ja rupes itkiä köllöttamhan.
Mutta kräätäri oli hirmunne. Se haukkuu silmänräpsährökses akkansa
yhteesen rintaman ja tyavaen asian petturiksi, kavaltajaksi,
lakonrikkuriksi. Sanoo Noskeksiki.
Ja kun ei mikää näyttäny auttavan niin karjaasi jotta:
— Tuukko peijakas rintamahan, elikkä mä mollaan tällä prässirauralla!
Mikäs siinä auttoo. Akan piti ottaa isoot sakset kouraha ja asettua
ovenpiälehen.
Ja kauan aikaa ne orotti sitä hyäkkäystä ovesta. Niin kauan, jotta
kräätärin piti jo vaihtaa prässirautaa toisehe käthe.
Mutta mitää ei tullu. Kuuluu vain ympäri mökkiä piäntä kropinaa. Ja
aina vähän päästä kolahti seinähä.
Kräätäri meni luuraamaha klasista viimmeen ja näki sen akan kiärtävän
tupaa suuri rautanaula käres. Ja aina vähän päästä se tuikkas seinän
rakohon ja jotaki motaji itteksensä.
— Mikä herranähköhön tua on? Ja mitä se teköö, noituuko se — siunas
kräätärin akka, joka niinku kaikki tiätäävät, on kovasti utelias
ihminen.
Kräätäri pani prässirauran pois ja rupes funteeraamahan ja taas luuras.
— S’oon hullu! — sanoo kräätäri. — Vaivaastaloosta karaannu.
Ja silloo kräätärin sisu nousi. Se sanoo akallensakki jotta:
— Siinä ny näjet tämän porvarillisen yhteeskunnan kuinka se hoitaa
asiootansa, jotta hullukki pääsöö vaivaastaloosta karkuhan. — Mutta
mä otanki tuan ämmän kiinni ja viän esimiähelle, niin saavat maksaa
kiinniottajaasta 25 mk. Ja se on porvarien pussista pois!
Kräätäri lähti pihalle, kiärti toisen kautta mökin taa, hiipii akan
seljän taa ja sitte tormootti sen kimppuhu. Hairas takaapäi ympärinsä
ja puserti lujaa.
— Ähä akka! — kiljaasi. — Nyt lährethän vaivaastaloolle!
Akka krääkääsi niin lujaa ku taisi, potkii ja huitoo n’otta n’oli heti
kumos ja pyäriivät ja huutivat. Mutta kräätäri piti vallankumouksen
koko ankaruurella akasta kiinni, ähkyy ja puserti, eikä päästäny irti,
vaikka aiva oli kynnenalustat kuallehella verellä.
Ja te tiärättä, jotta ku kräätäri oikee saa haverretuksi miähestä
kiinni, niin huiskun! Ei siinä auta!
Ja niin lähti tämäki kräätäri kuljethon akkaa vaivaastaloolle, hikos,
ähkyy, puhkuu ja manas ku lappalaane ainaku se akka sai potkaastuksi
sitä kintuulle.
Mutta menthin siinä! Menthin ojahankin monta kertaa, mutta aina se
kräätäri sai traihatuksi akan ojasta maantiälle. Musteloomia, kuhmuja
ja naarmuja saivat molemmat ja kerran ne kaatuuvat niin pahoon, jotta
kräätäriltä meni aiva klanssi nenänpäästå pois.
Niin toi kräätäri sen akan esimiähen pihalle asti. Mutta siinä loppuu
voimat. Kräätärin piti ruveta huuthon apua.
Esimiäs tormaski pihalle jotta:
— Mikä kauhia täälä — —
Ja kräätäri seliitti jotta:
— Täs on yks hullujen huanehesta karaannu akka, joka meinas mun tappaa.
Esimiäs kattoo sitä akkaa oikee tarkasti. Ja se hämmästyy.
— Tämähän on se leski, jok’on ostanu kräätärin torpan — sanoo esimiäs.
— Tua peijakkahan hullu — huuti se akka. — Kun mä menin koittohon mökin
seiniä — — —
Ja samas se akka mojahutti sitä kräätäriä niin vastapläsiä ja
sylkääsiki jotta aiva ympärinsä.
Ja siin’oli totiset paikat ja tylpät keskustelut ennenkö kotia
lährettihin esimiähen pihalta.
Oikeuthen viälä mennähän ja tohturia on käytetty. Muttei tohturi tahro
löytää siitä akasta mitään vikaa, josta passaas oikee päällekantaa. —
Ja kräätäri on kovasti krätyyne ja häjyllä päällä.