Oottako kuullu, jotta Isoonkyröön Orismalan paikkeell'o flikat ny aivan
rakkauresta raivos?
Niiren on menny karkausvuasi päähän. Ykskin on ruvennu niin
hoomuamahan, että meinaa viärä kaikki kakulakepikki Napujen Jarvoja
myäre.
Tiätää sen, jotta siin’on hätä toisilla flikoolla ja akoolla ja
sellaasillaki joiren ei tuu asioohi yhtää mitää.
Mutta kaikki ne ny vaan soiluaavat ja flääsyäävät jotta:
— S’oon aivan kauhiaa friijoota se sellaane, kun ei mitää rajaa eikä
krateeria piretä!
— Sano mun sanonehen, että täm’ei oo hyvän erellä — siunaali ykskin
akka, kun taas oli niiren flikkaan tykönä koko yän kotit tyrjännehet.
Kaiket illat ja yäkkin perähän ovat liasus ja sellaanen hatkanpotka
onkin, jottei tuollaast'oo nähty, eikä kuultu.
Ja kyllä se akka vaan tiäsiki. Niin firrooksihin ja syvihin ajatuksihin
oli täs erellispyhänä sen yhren flikan vetäny, jotta ku seurataloolta
aamuyästä tuli ja oli kauhiasti fletkooksis, niin ei havaannukkaan, kun
putos prunnihin n’otta floiskahti.
Ei muistanu eres kiljaastakkaan, niinkuu pruukathan ja akkaan pyhä tapa
o.
Prunni oli runnisti kolomia syltä syvä, mutta onneks’ oli vain nuan
kyynärän verta vettä pohjas.
Sinne tuli isthallensa, eikä käyny kuinkaa. Alavouvinki vaan pahoon
kastuu ja sukat meni sylttyhyn.
Vasta hyvän äijän perästä muisti krääkäästä.
— Huh huh! — hoki ja koitti nostella kinttujansa. Haparootti
ympärillensä, että jos pois pääsis, mutta milläs tuli, kun ei oo siipiä?
Vaikk’olikin paksut villasukat ja kaks lämmintä aluushamesta yllä,
pusuri ja tikkutröijy ja sellaane kissinnahkaane kaulus, kun ny
pruukathan, ja viälä rasat käsis, niin raistelohon rupes, ku vyätärööhi
asti kylmäs prunniveres seisoo. Jähtyy siinä paikat ja itku pillahtaa
tyrniältäki flikalta joko sitte tältä, jok’on hellälluantoone.
Rupes haikiasti huuthon apua, mutta mitäs taloonväki kuuli, joka nukkuu
ja hornas, jotta piinnurkat täräji.
S’oli kauhia paikka. Se flikkaparka itki ja huuti ja oli aivan
vilunsinine joka kantilta.
Ajatelkaa ittekki, että seisua neljättä tiimaa jääkylmäs veres prunnin
pohjas yäsyrännä.
Siinä väsyy jo seisomhankin. Ja istua ei passaa.
Vasta tuas viiren aijoos, kun isäntä tuli portahille, kuuli se
uikutesta prunnilta päin ja harppas kathon. Tunti sen flikan sinne
prunnin pohjaha ja voi kun se suuttuu!
— Sen taanaasiako sä meirän prunnis teet? Eikö sua ny mualla nährä? Kun
on muutoonki vähä vettä ja senkin sun ny piti mennä tuhraamha.
Ja perää siin’olikin isännän puhees. Mutta kun flikka pyyti ja rukooli,
niin pitihän sen siältä saara pois. Trengin kans isäntä sitte yhres
vinttas prunnin saloolla sen ylähä. Flikk’ oli niin kontas ja tankis,
jotta hätinä sangoon krivas pysyykää. Niin turtana ja kohmetuksis oli
koko kruppi, jotta lohnas ja monien fällyjen alla piti isännän lähtiä
sitä kotiansa ajamaha.
Täm’on opettavaane ja varoottava esimerkki kaikillen flikoollen, ettei
karkausvuannakaa saa niin rakkauresta hullaatua, jotta aiva pökköökshin
vetää.
Käyy pian muirenkin niinkuu tämän Orismalan flikan, jotta plumpsahtaa
prunnihin eikä hoksaa pöllöö ottaa eres prunninsalkua joukhonsa, jotta
ylhä pääsis!