Oottako kuullu, jotta herra Plumpäri on ruvennu paikkaamaha paattiansa?
Plumpäri oli pyhänä promeneeraamas rannalla päi ja muisti, jotta
sill'on paatti. Plumpäri meni kattomaha, onko se paatti maalla vai
meres. Syksyllä 5’oli joka toine päivä rannalla joka toine pohjas.
Nyt s’oli rannalla ja makas pohja ylhäppäi. Mutta sen pohjaha oli
ilmestyny sellaasia reikiä, että Plumpäri aiva hämmästyy ja rupes jo
funteeraamha, että eikhä tua peijakas vuara? Ku molemmat nyrkit sai
pistää yhrestäki reijästä sisälle ja toiselta pualelta mahtuu Plumpäri
pistämhä päänsä reijästä sisälle. Eikä trengänny hattuakaa ottaa pois.
— Tjaa, ja tyyriki on pois! — sanoo Plumpäri totisena. — Töihi täs
pitää ruveta. Tukkia nua reijät, muutoo taitaa kastua pöksyt, ku taas
lähtöö seilaamha.
Plumpäri istuu kivelle paattinsa äärehe, pisti paperossin suuhunsa
ja oli nii syvis ajatuksis, ettei muistanu panna siihe valkiaakaa.
Kattoo vaan paattia ja imi kiivhasti paperossia. Se ajatteli, ajatteli
niin perinpohjaasesti sitä asiaa, että istuu kaks tiimaa eikä nousnu
kertaakaa ylähä.
Sitte se nousi, nakkas sen paperossin menemhä ja oli pukattavinansa
viimmeese savun nenän kautta uloos, vaikkei savua tullukkaa. Tuli vain
kirkas vesitippa nenän päähä ja sen Plumpäri korjas heti nästyykillä
plakkarihinsa. Sill’on sellaane herramaane tapa, jotta kaikki mitä
nenästä heruu, niin plakkarihi.
Sitte Plumpäri lähti kotiansa ja sanoo frouvallensa, jotta:
— Huamis-iltana mä rupian paattia paikkaamha ja s‘oon sitte vissi se.
Ja ku Plumpäri meni maata, nii se sitoo nästyykin nurkkaha solmun,
jotta huamenna muistaa.
Ja joka kerta kun Plumpäri sitte huamenna niisti nenäänsä, nii sitä
kovasti nauratti ku se näki sen solmun. Sanooki jotta:
— Kyllä mä sen paatin paikkoon muistan, hihihi — —
Ja ku s’oli niistäny ainaki kolmekkymmentä kertaa nenänsä ja yhtä monta
kertaa muistanu sitä paatin paikkoota, nii se viimmee tuumas jotta:
— No peijakas viäkhö, kyllä mä sen paatin paikkoon muistan jo ilmanki
tuata solmua!
Ja otti ja aukaasi solmun ja taas hetken päästä niisti ja sanoo jotta:
— Muistinpas!
Niisti viälä monta kertaa ja muisti joka kerta.
Iltapäivällä se jo sanoo itteksensä, jotta:
— Kyllä mä sen paatin paikkoon muistan, vaikken niistäkkää nenää.
Plumpäri söi päivälliensä, pani vähäksi aikaa maata, poltteli, luki
sanomalehtiä, aiva minkä muukki ihmiset ja lähti sitte promeneeraamaha.
Mutta sitte se äkkiä niisti nenänsä ja jäi seisomha nästyyki käres
keskelle katua. Niisti toisen kerran, vaikkei olsi tarvinnukkaa ja taa
kattoo nästyykiänsä.
S’ei sanonu mitään. Ajatteli vain jotta:
— Mitä peijakkahia se ny olikaa.
Niisti viälä kolmannenki kerran, aivan turhaa, ja taas tuumas. Ja
sanooki jotta:
— Mitäs mä ny teinkään?
Mutta sitte se selves ja Plumpäriä kovasti nauratti.
— Niistin tiätysti nenäni — sanoo Plumpäri ja lähti klupille pelaamha
pismarkkia.