Oottako kuullu, jotta kukin laillansa asuuloo?
Ja hyvin toimhen tullahan. Vaikka pakkaa sitä klonahroksia ja
trykkifeiliä silloon tällöön tulohon.
»Klumppuusta s'oon ihmisen elämä, mutta siinähän se aika kuluu.»
Niin pruukas yks vanha faari sanua. Ja se faari oli viisas miäs.
Niinhän se on. Aikaahan täs vain tapethan. Kukin laillansa. Jos ei oo
muuta, niin kurmootethan piikaa.
Isooskyröös on yks pikkuune ja flinkki taloo, john'on nättyyne isäntä,
turski emäntä ja pikkuune piika.
Ja asumisen jyrinäs ollahan. Pesthän tupaa. Isäntä on porvaris
piaksunahkaa kyselemäs. Emänt'on sitonu hamhet ylhä, pusuri nousnu
takaa liiringin alta ja kaffilusikka nutturaneulana. Piiall' on piaksut
jalaas ja paulat auki. Hakoluuta krapaa laattiaa ja vesi lurajaa
raoosta perunakuappaha. Kissi takannurkalla nukkuu.
— Kyllä s'oot noloo pesemähä, eikö äitees oo opettanu — tiuskaasoo
emäntä.
Piika huitoo vinhempaa ja puhisoo.
— Krapaa sängyn alta! Kuuleksä!
— Ensin tästä!
— Ei kun sängyn alta! Se on mä kun käsken ja sun pitää totella.
Piika hinkkaa vaan samaa flankkua.
— Kuulek'sä! Elikkä mä sanon isännälle.
Ei kuulu mitää.
— Kuulek'sä sen rumaane!
— En kuule! — Kyllä mä pestä osaan ja pesen ilman sun huutamata.
— Mutta sun pitää pestä niinku mä sanon!
— Pese itte! — kiljaasoo piika ja paiskaa varsiluuran niin liki emännän
varpahia että ottaa ja ottaa. Lähtöö uloos ja sukaasoo oven peräsnänsä
jotta paukahtaa.
Emäntä itköö ja kun isäntä samas tuloo ovesta, niin alkaa oikeen
kamalasti frääsööttämhä kun:
— Tua piika hullu on niin kamala, jotta paiskoo mua luuralla, eikä
pese, kun mun pitää täs yksin kaikki tehrä jott'oikee katketa — — —
Ja sitte keitethin kaffipannu ja isäntä lupas kurmoottaa piikaa kun se
tuloo.
Ja piika tuli, eikä puhunu mitää, puhisi vaa.
Isäntä sanoo harvaksensa jotta:
— Kuule sä, ei se passaa se sellaane peli jotta — — —
Ja haverti pikaa hatruksista kiinni. Emäntä aukaasi kellarin luukun ja
piika purotethin sinne. Ja luukku kiinni.
— Ähä, oo ny rumaane siälä — huuti emäntä perähän ja tamppas luukun
kannella.
Ja sitte oli rauha maas ja piika kellaris.
Kaikki oliski menny hyvin, jos ei justhin silloon tullukki krannin
isäntä tuphan ja pyytäny jotta:
— Saisinko mä vähä laihnata teirän piikaa kun pitääs lehmää kuljettaa —
— —
— Tuata, tuata — rupes isäntä hokhon.
— Ei meirän piik'oo ny kotona — sanoo emäntäki.
Silloon rupes kuulumha jyrinää kellarista ja luukku jo vähä nousi,
mutta emäntä juaksi luukun päälle että:
— Pysykkö siälä!
— Mikä siunakkohon siälä on? — kysyy krannin isäntä ja sen ääni vapisi.
— Ei siälä mikää oo — hoki emäntä. — Piika vaa — — —
— Piikako? — Mitä varte te piikaa kellaris pirättä?
— S'oon niin kamala — — — jotta aiva pitää kellaris pitää.
— Vai niin! — päivitteli krannin isäntä. Ja mennesnänsä tuumas jos
jotaki. Sitäki, jotta taitaa olla hyvä konsti.
Niin että:
Klumppuusta s'oon ihmisen elämä, mutta siinähän se aika kuuluu.