Oottako kuullu, jotta Tervajojell'o nähty kans kummajaasia?
Täss aiva hiljan, yhtenä sunnuntai iltana, ku yäjuna oli jo menny ja
oli kovasti pimiä.
Asemall'oli saattamas kolme flikkaa ja yks poika ystäväänsä, jok'oli
ollu niiren tyänä viarasna. Ne meinasivat justhi lähtiä pyärillä
takaasi, ku se poika havaattiki, jotta pyäränkummi oli tyhjä.
— Orottakaa ny neirit vähä, mun pitää pumpata mailmaa takapyarähä —
sanoo se poika, ja otti poviplakkarista pumppunsa.
Flikat orottivat ja rupesivat siinä seinänviäres kutisemha toisillensa.
Ja poika pumppas n'otta vinkuu justhi asemapäällikön sänkykamarin
klasin alla.
Silloo rupes kuulumha kropinaa. Ensi sellaasta hiljaasta nuhinaa, sitte
kolinaa ja lopuuksi jyrinää ja viimmee oikee mölinää.
Niiren flikkaan ja sen poijan nousi karvat pysthy ja hengen otti
kiinni. Ne kattelivat ympärillensä, ylähä ja alaha ja sivuulle ja ethe
ja taakse, eikä mitää nähnehet. Mutta jyrinä aina vaa yltyy, n'otta
yhreltä pääsi itku.
Ku samas klasi aukes ja siihe nousi pitkä valkoone haamu ja laihat
karvaaset sääret ja kaks jalkaa ja huitoo hioollansa ja viittooli ja
ulisi ja viimmee krääkääsi jotta:
— Huuu uu tsi!
Silloo ne lähti! Flikat jotta piaksut flaiskuu ja poika aiva
pomppimalla peras, huutaan ku elukat oikohonsa ja silmät ku
silaanrenkahat. Aiva ne heläji ja valkuaaset pimees valaji.
Ja ku se m atalajalkaasin ja vääräsäärisin flikka, jok’ei oikee tahtonu
eres päästä juaksemha, mulkaasi taaksensa niin — — —
Se valkoone haamu hyppäs klasista pihalle ja lähti perähä ku
tuuliaaspää.
— Huii, sus siunakho, ny se tuloo —
Ja se tuliki aina vaa likemmä. Ei auttanu huuto ei siunoo. Se tuli vaa.
Hairas kiinni sen matalajalkaase flikan pyärästä, huuti, huitoo ja
nykii.
— Aauttakaa, aauttakaa, hyvät ihmiset, se syää mun ja viää pyärän,
herrenjee, nähköhö sentähre — —
Mutta ne toiset menivät vaa kiäli pitkällä n’otta piaksut paukkuu ja se
onnetoon matalajalkaane flikka jäi yksi tappelho sen kummajaasen kans
pimiähä yähö.
Kummajaane repii ja riipoo takapyärästä ja flikka itkien, kinnas
etupyärästä. Molemmat huutivat oikohonsa.
Viimineen muisti flikka, jotta kummajaaselle pitää lukia rukouksen eli
siunata ittensä. Ei se muutoo ihmistä jätä. Ja silloo siltä flikalta
pääsi itku. S’ei osannu yhtäkää rukousta. Ne se oli polkannu kaikki
päästänsä seurahuanehilla ja tyäväentaloolla. Härisnänsä se koitti eres
siunata. Kiljaasi jotta:
— Pty ptho pahahenki, erkane minusta kärmhen sikiö! — ja sylkäsi
kummajaasta silmille aika klöntin. Kuinkha rookaskaa tulla nii kamalan
suuri klöntti, mutta se auttoo!
Kummajaane päästi heti irti ja rupes pyhkimhä muatuansa. Ja silloo
flikka hyppäämähä! Meni n’otta maantiä pöläji.
Silloo samas reisun vain prätkähti, niin piaksunnaula meni poikki.
Piaksu jäi siihe paikkaha.
Flikka meni viälä hyvän matkaa ennenku kattoo taaksensa ja näki, ettei
se kummajaane enää tuukkaa. Silloo se jätti pyäränsä ja meni hakho
piaksua.
Ja näki ku kummajaane meni manaten takaasi, pyhiiskellen naamaansa.
Ja ku se pääsi aseman tyä, niin nousi hiljaa ilmaha, astoo samasta
klasista sisälle, kääntyy viälä takaasi, nuan nuan huisuutti käsiä,
viälä vähä möläji, pani klasin kiinni ja katos sitte, niin ettei näkyny
enää yhtää mitää.
Ja ny on koko Tervajoki aiva kauhun vallas. Kukaa ei tohri enää pimiän
aikana aseman plassille tulla, ja päivälläki ihmiset teköövät suuren
kaaren sen klasin paitti, johna se kummajaane nähtihi.
Jokku kuulemma panoovat virsikirjan aina plakkarihi kun pimiän aikana
asemalle menöövät.