Oottako kuullu mitä varte m'oon silmittömästi suuttunu Vaasan
rautatiähallitksen äijän venkkuroohi, jokka istua könnäävät päävääräs
lavittoollansa, eiväkkä saa eres sen vertaa äntihi, että Lapuan
asemalle niin paljo valua, jolta reissaavaane yleesö osaas ovenreijästä
sisälle?
Kun siälä tapahtuu sellaasia kamaloota pimeyren töitä, jotta
painomustekkin kalpenoo. Ja lapualaaset saavat hävetä silmät päästänsä
muiren ihmisten eres.
On seki rautatiän-asema, en paremmin tuu ja sano! Ku tulitikulla pitää
ettiä sitä reikää, josta pilettiä pitääs saara!
Mä lährin täs menhellä viikolla tämän yskäni tähre yhren akan puheelle,
joka pitääs osata vähä noitua ja kattua viinaha, siälä Lapuan
Kuurtanehen rajoolla.
Enkä meinannu osata polskaa enää koko Lapualta, kun en osoottelemalla
enkä eres tryykkööttämälläkää iltapimiäs rookannut aseman plassille.
Kievarista piti pyytää kahta poijan-mälkkiä kummastaki käresta
fööräämähä.
Kyllä niillä lapualaasiila pitää olla oikee kissinsilmät, ku osaavat
sinne.
Sen tiätää, jotta m’olin suuttunu, kun ne poijat lykkäsivät mun ovesta
sisälle kun pussin perähä.
Mä vähä manata naskahutinkin ja karjaasin jotta:
— Mikä tuhannen valtionasema pimiimmäs Afrikas täm’on, kun ei tääll’ oo
valkiaa, että näkis noukkansa niistää?
— Ohan täällä valkia! — kuuluu jostakin nurkasta asemamiehen ääni.
— Mihnä sä, pimeyren olento, täällä valkian näet? — kysyyn mä.
— No pöyrällähän palaa lamppu! Eikö herra näe?
Minä kattoon, n’otta silmät päästä varista, mutta valopilkkuakaa en
nähny.
— Tuu hyvä miäs mua viämähä sen lampun äärelle — pyyrin.
Se vei ja sanoo jotta:
— Tuas se ny palaa!
Minä haparoottin ja kopeloottin aikani, niin jo sattuuki käteni
lamppuhu. Mutta ainakaan sellaasta valua siin’ei ollu, että sitä olis
pimees nähny. Ei vaikka mä painoon noukkani klasihi asti! Eikä se eres
polttanukkaa. Mutta jotaki käryä mä tunnin nenälläni, niin etten mä
voinu vaunua vaikka siinä lampus oliski tapahtuna jokin kemiallinen
palaminen.
Mä hapuulin itteni pilettiluukulle ja heristelin inspehtuurille
nyrkkiä, mutteihä se sitä nähny pimees. Karjaasin tällä pukin äänelläni
jotta:
— Tiätääkö herra pehtuuri, jotta valtion asemalla pitää olla niin paljo
valkiaa, jotta reissaavaane yleesö osaa pussata eres omaa akkaansa?
Tiätääkö? — sanoon minä. — Tiätääkö pehtuuri velvollisuutensa? — sanoon
toisenki kerran.
— Tiätää! — sanoo. Antoo piletin ja 2 markkaa liikaa.
— No, miks’ei oo valkiaa?
— Kun ei oo, niin ei oo, ja kun ei saara, niin ei saara. Pyyretty on
viis vuatta. — Antaasko herraki lantin tähän kolehtihin? Tääll'on
ihmisiltä pyyretty apua ja saatuki jo kolehtirahoolla yks sähkölamppu
makasiinin seinähän.
Min'en oo mikään kitupiikki. Mä nakkasin saman 2 mk lakkihin, jonk'olin
liikaa saanu.
Antakaa hyvät ihmiset muukki, kun satutta sivuutte ajamaha. Sopii
pistää postilaatikkohon siinä aseman seinäs. Suamen valtiolla ei oo
varaa eikä hallitusherrat kerkiä istuinsijaltansa hommaamaha rahaa
lapualaasille, jokka pimeyres valtavat ja tuhriivat lähtöpusuja kelle
rookaa.
Mäkin sain suupiäleheni että mossahti — yhreltä vanhalta ämmältä. Ja
sitä varte m'oon niin suuttunu.