Oottako kuullu, jotta kyllä siin’on perää ku akat sanoovat, ettei
miästen oo heirän asioohi sekaantumine?
Ne sanoo akat, jottei miähet ymmärrä akkaan meiningiistä, ja että
jos ymmärtääväkki, nii ymmärtäävät vääri. On kuulemma paree, ettei
koitakkaa ymmärtää, eikä tukkia noukkaansa niiren asioohi. Ei oo meistä
miähistä muuta ku harmia ja vaivaasta vahinkoa!
Sen sain mä ja Juppe eilee katkerasti kokia.
Ku ny on satanu nii kovasti vahvalta lunta, että pakkaa lumi menhö
housunpultuusta sisälle, nii mä sanoon sille nuarelle frouvalle, jonka
tykönä mä ja Juppe oomma kortteelia jotta:
— Mihkähä frouva on paiskannu mu piaksusaaphani? Mä pansin ne ny
jalkoohini.
Mä sanon jo etukäthe, ett'että ouroksuusi, jotta se meirän frouva on
turski ihmine, jok’ei yhtää kruusaa eikä karahteeraa meitä kumpaakaa,
Juppeja sen paremmin ku muakaa.
— Mihkähä ootta pannu! Tuala n’oon porstuan nurkas maannu sitte ku
suutarista tulivat, jos ei Juppe oo pihalle vetäny.
Mä kattoon Jupen päälle vähä rumaa, mutta s’ei ollu tiätääksensä.
Huiskutteli vain häntäänsä.
Jupell'on nähkääs häntä.
Me ettiimmä sitte porstuasta, joka nurkasta mun piaksusaappahiani,
muttei niitä ollu mihnää. Ei hyllyllä, ei naulas.
Sitte äkkäsin porstuan konttuurin ja menimmä sinne Jupen kans
kopeloomha. Siäl’oli pimiä ku pussis ja kauhiasti tavaraa. Sattuu siälä
meille vähä vahingootaki pimees haparoores.
Ku Juppe ettii, niinku koira ettii, kuanollansa mun saappahiani, nii
sen suuhu sattuu lihampala. Siitä se niin peljästyy, jotta lähti
pihalle ja melkee puremata nialaasi sen palan.
Mun meni käsi vahingos hillupurkkihi ja ku ei ollu hantuukia, johk’olis
sormiansa pyhkiny, nii ei auttanu muu ku nualla sormensa, nii
epäfiinisti kun s’oliki tehty. Mutt'eihä stä kukaa nähny siälä pimiäs
konttuuris. Eikä se pahalta maistunukkaa.
Ja kuinkha sattuukaa nii kamalasti nolastamha, jotta mun piti tuan
tuastaki viälä monta kertaa nualla hyppyysiäni, ku aina vain sattuuvat
purkkiihi.
Ku mä sitte kumarrruin ja yritin koperoora yhrestä nurkasta, niin
pukkas tikku keski ottaha, jotta silmän viärä ja käthe tuli jotaki
riskuja jokka pisteli nii tuhannesti. Mä kriipaasin silloo tikulla
valkian ja kattoon, nii siälä nurkas oli kolme kukkapurkkia ja niis
kuivettunehia kukkakräkkiä!
Kyllä mä jahkaasin! Sanoonki ittekseni siinä jotta:
— Siinä stä ny taas on akkaan pankkoja. Kun konttuurin nurkkaha
kasataha kuallehet kukat purkkiinensa, eikä viittitä sen vertaa että
pränkarulle paiskata. Ja kukkakepit pystys viälä, n’otta silmänsä
puhkaasoo. On ne yksiä kans. Ja täs viälä mokottaavat, kuinka miähet on
viraattomia, etteivät tiärä piaksusaappahistansakkaa, mihnä makaavat.
Ja itteltä jäätyy kukat konttuurin nurkkihi!
Mun pisti niin vihakseni, että panin nästyykin kären ympäri ja reviin
kukkakräkyt irti purkiista. Menin pränkarulle niiren kans ja nakkasin
kauas hankhe. Ja Juppe juaksi perähän, repii ja nakkeli niitä, n’otta
olivakki vissihi hajallansa.
Sitte hain piaksusaaphani konttuurista ja menin köökkihi. Sanoon
frouvalle jotta:
— Täs se frouva mua hualimattomaksi ja viraattomaksi morkkaa, mutta
konttuurin nurkkaha itte palelluttaa kaikki kukkansa. Jonsen m’olsi
koonnu niitä ja paiskannu pränkarulle, nii siälä olsivat viäläki. Kukha
täs toisensa jälkiä saa siivoolla?
Mutta se ku mölyn päästi:
— Kukat pränkarulle? — kiljaasi — Mun ruusuinko s’oot sen tolvana
nakannu pränkarulle? Jokka m’oon pannu pimiähä talvehtimha? Voi herra
parakkoho tuata miästä!
Se lähti käret levjällä juaksho pihalle ja mä käsitin, jotta taisi
tullakki tupenkrapinat.
Verin piaksusaaphat jalkoohini ja lipitin vähä vinkijää klupille.