Oottako kuullu jotta Kauhajoell'on sellaanenki paikka jota sanotahan
Petleheemin mäjeksi?
Ja sillä mäjellä tehtihin täs joulun välipäivinä sellaanen
hevooskauppa, n'ottei s'oo viäläkään valmis, vaikka siin'on ollu
akakkin päällänsä suupeliä soittamas.
Kun oli sen suutarivainaan huutokauppa, niin sinne tuli yhren akan
vävypoika ja yks palstatilallinen, kumpikin hepallansa poukotellen, kun
ainakin isäntämiehet. Ja rennolla päällä olivakkin.
— Viis penniä tykö! — kiljaasi se vävypoika summanmutikas kun pihahan
ajoo ja kuuli vasaramiehen huutavan jotta:
— Tulooko lisää? Ensimmäänen, toinen ja — — — tulooko lisää?
Silloon tuli se palstatilallinenkin justhin sillä viriällä salviallansa
pihalle ja huikkas n'otta:
— Ja viis penniä vielä!
Samas kans paukahti ja isännällen nakattihin aika knippu tavaraa.
Siin'oli vanha häkylä, kerinlehret, juustolauran puoliska, kaks
kakulakeppiä, tukkilukku, klihran rauta, vintilän varsi ja
roukkonavari. Ja kun isäntä tuumas jotta:
— Siinä s'tä nyt tulikin töskää!
Niin vasaramies huippas vielä vanhan kipparan karvakengänkin tulohon
samahan läjähän ja huuti jotta:
— Joko piisaa, vai nakkaanko lisää?
Mutta isäntä tuumas n'otta:
— On siinä kilua jos on kaluakin yhyren miehen osalle! Myykää jo
muillekkin.
Sitte se rupes kattohon sen vävypoijan hevoosen päälle ja sanoo jotta:
— Ompas tuolla hevoosella häjy rusto takajalaas.
Se on selevää, jotta vävypoika suuttuu kun tupakki, sutkaasi konia
suittenperillä lautaasillen ja kiljaasi jotta:
— Katto mies mihnä sulla rustoja on!
Kun aikans'oli haukuttu toistensa hevoosija, kattottu suuhun ja
nostettu häntää, niin huipattihin huppia ja kumpikin lähti uurella
konilla kotiansa. Ja tykkäsiväkkin molemmat jotta saivat jutkahuttaa
toistansa.
Mutta vävypoijan kotona nousi totinen tomina. Siinä puhallettihinkin
oikeen kaharella harpulla falssit ja minuveetat sekaasinsa. Ja siinä
vanhas harpus oli paljo koveet ääni.
Mutta sitte sekin loppui kun puukoon päähän. Akat sitaasivat hilkut
korvillensa, tryykööttivät pihalle, kääntöövät hevoosen ja laskettivat
häntäpitkällä vaihtamahan takaasi.
Mutta akat eivät tiennehet sitä, mitä huonoonkin hevoosmies tietää,
jottei nähkääs passaa hevooskaupas voittanehen olla kolomehen
voorokautehen kotonansa. Sitte kyllä jo pitää kauppa. Tämä
palstatilallinen oli lakia kunnioottava hevooskoijari ja pysyy kans 3
vuorokautta katees, niinkun laki määrää, jottei hevooskauppaa saara
rikotuksi.
Mutta akat ovat kans kavalia, niinkus tierättä. Niin oli sen
vävypoijankin huonehenhallitus. Mitäs tekivät?
Lähtivät ensi pyhänä sillä vaihtokopukalla kitkkohon. Sitoovat
hupan renkahasehen kiinni ja menivät peräpenkille istumahan. Se
palstatilallinen oli kans akkoonensa tullut kiittöhön hyvästä
hevooskaupasta ja veisas hartahasti.
Silloon livahtivakkin sen vävypoijan akat pihallen ja jättivät
palstatilallisen akkoonensa veisaamahan.
Menivät vanhan salaviansa työ, päästivät aisoosta ja panivat
vähä nopiaa oman reen etehen. Sen huonon hevoosen lykkäsivät
palstatilallisen lohnasta syömähän — ja ajaa karuuttivat kotia n'otta
porkoolit soittuu.
Kun kirkonmeno oli loppunu ja viimmeenen värsy veisattu, tuli
palstatilallinen akkoonensa vakavis ajatuksis kirkosta pihalle — ja
näki! Näki, n'otta sen oma hevoonen syörä krauskutteli irrallansa
heiniä lohnasta. Kirkkomiehestä tuli yht'äkkiää tavallinen ihiminen.
Ja se lasketteli suustansa sellaasia sanoja, jokk'oli toisille
kirkko-ihmisillen kauhistus.
Meinas vierä aisoosta vetämällä lohnan kotia ja jättää sen hevoosen
siihen. Mutta hevoonen tuli peräs.
Eikä auttanu muu, kun akkakin tahtoo rekehen istua, kun panna aseehin
ja ajaa kotia, vaikka kyllä s'oli katkeraa.