Oottako kuullu, jotta Ilimajojell’o ruvettu polttelemahan uutta laija
piipputupakkia?
S’oon kotimaanen keksintö ja tuloo halvaksiki. Ei trenkää muuta
kun hakata vesurilla hyvin pieneksi vanhat kinnasrauskat elikkä
pieksunruojuhut, sekoottaa vähä kessuja joukhon ja pistää piippuhun.
Jaa näimäs, pitää siinä panna valakiakin ja muistaa verelläkkin välihin.
Nämä _nahkasavut_ ovat kuulemma erinomaasen tervehellisiä tupakin
nälkääsillen toiskan miehille. Samoon kun vasta-alkavillen
klopiillekkin, jokka kulukoovat isänsä tupakkilooras hyppyysinensä,
eiväkkä usko, vaikka rookatahan rysän päältä ja saavat sellaasia
paukkuja n’otta korvat lummehroksis hoippuuloovat hyvän aikaa.
Mutta kun tällää kaverillen nahkasavut, niin ei tartte lyärä, ei
paukahuttaa. Eivät kuulu toista pesällistä hualivan vaikka kuinka
taritahan.
Sielä on Ilimajojen ylisespääs kuulemma yks sellaanen taloo, johna
»toiskan Jaska» koittaa pitää ittiänsä aivan krannin tupakiis.
Ei osta itte, eikä päivisin polta, mutta kun ilta tuloo, niin tuloo
kans Jaska krannihin kun knakutettu klasipenkille istuskelohon.
Pitäähän siinä isännän lopuuksi tuova tupakkiloora nöyrälle ja haastaa
piippuhun panohon.
— Jos tuota nyt panis taas vähä käryämähän — tuumii JaSka ja Vetää
nysän plakkaristansa. — Vaikka tyyristä s’oon ny tuo tupakkiki.
Sitte ottaa tupakkilooran polvillensa ja rupiaa nysää täyttämähän.
Samalla kraapii pikkusormellansa tupakit pohojaa myören, jotta jos
sattuus olohon parempaa pohojalla eli johonakin nurkas.
Tätä ainaasta »toiskan Tupakki-Jaskaa» on isäntä koittanu petkuttaa
sillä lailla, jotta s’oon tällänny propeetaria looran yhtehen nurkkahan
ja pannu huonoja kessuja päälle. Itte on isäntä kopeloonu piippuhunsa
alta parempaa tupakkia ja Jaska veteli kauan aikaa kessuja. Mutta sitte
se äkkäs yhtenä iltana, vaikkei puhunu mitää. Toisena iltana se hoksas
jo koolia. Sittemmisin on isäntä polttanu Jaskan aikana vaan paperossia
ja pitäny Jaskalle ja muillekkin krannin miehille kessurruotoja
tupakkilooras pöyrällä.
Mutta Jaska on sitkiä mies. S’oon istunu, syljeskelly ja käryyttäny
krannin isännän kessuja koko talaven n’otta kuola juosnu ja tupa
haisnu. Isännän rupes jo pistöhön vihaksi kun:
— Tuolle toiskan Jaskallenko mun pitää täs kessut viljellä ja sitä
tupakiis pitää, senkin raakkulehen kitupiikkiä, kun ei malta itte
ostaa. Mutta kyllä mä laitan sille junkkarille kryyterit kessuuhin
n’otta tietääkin.
Isäntä meni kokille ja toi sieltä emännän vanhan navettapieksun.
Pani tolopalle ja hakkas kirveskänällä aivan kryyniiksi. Sitte kokos
kämmenen pohojahan ja kumaasi tupakkiloorahan. Vähä kessunloppuja
varisteli joukkohon.
Sai parahiksi looran pöyrällen kun Jaska jo tuli.
Eikä tarvinnu kahta kertaa käskiä kun Jask’ oli jo nysänsä larannu.
Kriipaasi valakian ja veti oikeen vattan pohjahan. Silimät pullistuu
pääs, henki salpaantuu ja Jaska rupes rykimähän, räkimähän ja
krakistelemahan kun olis rökkähän nielaasnu. Ei saanu sanaa suusta.
— Ompa tuo Jaska aika hotales kun vetää n’otta tukehtuu! Suuri mies
eikä osaa vielä poltellakkaan! — päivitteli isäntä.
Kun oli Jaskan kurkku vähä seliinny, niin tuumas jotta:
— Olipas se väkevää. Mitä rumaasen tupakkia tämä oikeen on kun nuon
prätäjää ja haisoo häjyltä?
— Siihen on pantu vähä mahorkkaa sekahan — tuumas isäntä.
— No ilimankos oikeen kurkunpäätä kraapii — siunaali Jaska vesissilimin.
Mutta poltti kun polttikin piipun loppuhun. Ei pannu enää toista
piippua vaikka isäntä kovasti houkutteli.
Yhtäkkiää hyppäs Jaska pysthyn ja tryykäs ovesta pihallen. Juoksi
navetan taa ja sieltä rupes kuulumahan niinkuu pikkuvasikka olis
yÖkiny. Mutfei s’ollu vasikka. S’oli se Jaska!
Eik’oo Jaska sen kerran perähän tullu krannin tupakkiloorallen.