Oottako kuullu minkälaasia kettuja sitä on täs mailmas yleensä ja
erityysesti Alaurella?
Siäll'on kuulemma kovasti kettuja. Niitä vilisöö joka paikas. On
mettis, kivenkoloos, on puskikoos ja puskan juurella, on taloollisis ja
torppariis.
On takseerauslautakunnaskin!
Melkeen joka miäs on kuulemma kettu, suuree eli piänee.
Ja ketunpyyrystäjiä on kans paljo, n’otta siin’on ketuulla, suurilla ja
piänillä, kamalat paikat, kun kaikki koittaavat kettuulla ja narrata
toistansa.
Ensiksi kettuuli yks isoon taloon poika ketunmyrkyllä nii, että
yks mettäkettu nialaasi karvahan palan, tuli synnintuntohon ja
vattanporotuksehen, katuu katkerasti ja kuali.
Ja kun s’ooli mahtavaa ja kehuu ittiänsä se ketunpyytäjä n’otta:
— Täs s’oonkin ketunpyyrystäjä, tuata nuan, jok’ei hukkareisuja tee!
Aina kellahtaa kettu, kun tämä kettu syätin tällää!
Ja toisten ihmisten pisti vihaksi. Niitä kismitti ja pisteli kun
neuloolla. Imehtelivät ja kyselivät jotta:
— Kuinka sä nuata kettuja nuan kovasti saat? Ja kuinka sä sen syätin
oikeen laitat?
Mutta sekös vanha kettu rupes täs toisia kettuja opettamhan! Pani vaa
toisen silmän kiinni ja sanoo:
— Jaa, s'onkin konsti se! Ei sitä vaa joka sorkka tairakkaa sellaasta
syättiä laittaa! Pitää ensin tappaa kukoonpoika ja kyniä se, n’ottei se
pääse lentämhän. Sitte pitää lyärä kirvhellä siltä pää poikki, ettei se
laulakkaa. Sitte sen pitää paistaa vois ja kryyrätä, mutten sano millä
— —
— Saako sitä kryyteriä atteekista vai kauppapuarista? — kysyy yks
toinen kettu viattomana.
Mutta s’ei vaa sanonu.
— Ja sitte pitää pureskella liha hampahisnansa oikeen fiiniksi ja sitte
vasta panna ketunmyrkkyä vahvaatte joukk’hon.
— Onko se sitte valmis — kysyy taas se opinhaluune kettu. — Vai pitääkö
viälä muutaki tehrä?
Jaa — sanoo se vanha kettu. — Joo, tuata nuan, sitte sen pitää viälä
reisuusti oikeen kovasti pureskella, niin kyllä kettuja saa, niinku
ootta mun nähny niitä vetävän.
Ja kyllä se miäs niitä kettuja saiki ruakottomasti. Kun melkee joka
päivä tuli mettästä roikottaan seljäsnänsä aikamoosta ketunkoljanaa.
Ja ihmiset karehtii, n'otta n’oli aiva kurnaalinsinisiä naamastansa kun
tuata nuan:
— Joka päivä se nuata kettuja roikottaa, n’otta aivan tiät ravalla!
Ja kyllä se ny oikeen silimis rikastuu, mutta orottakohon, kun tuloo
takseerauskokous, niin kyllä kans ääniä pannahan!
Ja se kokous tuliki ja takseerimiähet käskivät sen kettumiähen ethensä
ja sanoovat jotta:
— Kuinka monta kettua s’oot oikeen saanu tänä vuanna?
Ja olivat kiäriä ja tuumasivat, jotta kun ny peijakas sanot oikeen
kunnian ja omantunnon kautta, niin kyllä me sulle ääniä paamma, ettäs
kunnian ja omantuntos tiäräkki.
Niin tuumasivat takseerauslautakunnan ketut, mutteivät mitää puhunehet.
Kattoovat vaa kun ketut ainakin sen päälle. Ja se sanoo oikeen kunnian
ja omantunnon kautta jotta:
— Yhyren ketun m’oon saanu koko talavena!
Silloon takseeriketut heiluttivat mukavasti häntäänsä. Sanoovat aivan
silimät tihirulla ja suupiälet korvis jotta:
— Vai yhyren ketun vai! — Älä yhtää kettuule miäs! Niinku ei täs olsi
pitkin talavia nähty sun kettuja kanniskelevan aiva lauree. Aina vaan
on ketunhäntä roikkunu peräsnäs, nii että toiset on jo luullehet, jotta
s’oon kasvanu kiinnikki.
Mutta se ketunmyrkyttäjä vannoo ja vakuutti, jotta yhren ketun s’oon
vaan saannu. Sen saman ja ainuan ketun, jonka kaikki alavutelaaset ovat
nähänehet sen seljäs kiikkuvan.
Se tunnusti kunnian ja omantunnon kautta, niinkun nyt tämän mailman
aikhan pitääki tehrä, kun oikeen kranttu paikka tuloo, jotta s’oon joka
aamu salaa pussis kuljettanu saman ketunraaron mettähän ja sitte tullu
mahtavaa taas kylähä korja kettu seljäs.
— Älä valehtele! — kiljaasi puheenjohtaja.
— En valehtelekkaa, kun mä kerran totta puhun ja kunnian ja omantunnon
kautta — sanoo.
— Eikö se ketturaukka jo ruvennu haisemhan? — kysyy yks kavala
takseerikettu.
— Tiättypä se! Rupes, haisi kun raato, jotta häjyä teki. Ja nahkaki
meni pilalle, etten saanu siitä kun 50 markkaa.
Takseeriketut nauroovat, jotta partakarvat pöläji ja lupasivat kovasti
uskua kun ketunmyrkyttäjä kerran vakuutti kunnian ja omantunnon kautta.
Mutta se ketunmyrkyttäjä nauraa pihisteli partoohinsa jotta:
— On ne kans kettuja olovanansa, nua takseeriketut, kun eivät
hoksannehet kysyä kenen kunnian ja omantunnon kautta mä vannoon ja
vakuutin!
Tiätysti sen kettu-vainaan! Eikä sill'oo kunniaa eikä omaatuntua ollu
elääskään joko sitte kuallehena!