Oottako kuullu kuinka Esa-Heikkilän heinäväen on käyny?
Isäntä oli maanantai-aamuna nousnu jo neljältä kakistamha väkiä ylähä
ja ollu kovasti krätyysellä päällä.
Paukottanu oli aisalla lutinseinähä Hessan klasin ala nii että klasit
oli heläänny.
Eikä trenki-Kustaakaa ollu tahtonu millää päästä ylähä.
Poika-Jaskaa oli emännän pitäny käyrä nelijä kertaa retuuttamas ja
jukittamas, ennenku sekää rupes saamha silimiä raolle. Ja vasta ku
äitee oli sanonu jotte:
— Nouse ny Jaska, kuulek sä, ku isä rupiaa jo aiva manaamha. Älä laita,
että se tuloo sun niskahas. Nouseksä, häh!
Mutta vasta sitte ku emäntä oli flätkäässy sitä päähä, se pääsi
jaloollensa.
Muttei siitä lähröstä tahtonu siltäkää tulla mitää. N'oli niin
koko väki unen sikkaras, että trenki-pöllööki hyvän aikaa koitti
tukkia silan tamppia aisanreikähän, eikä hoksannu ensin ottaa pois
tampinnapulaa.
Siinä se napalootti nii että isännän piti vähä mossahuttaa sitä,
ennenku se äkkäs.
Ja siltäki jäi rinnustin auki!
Kyllä siinä isännän sisua koitellahan ku pitääs saara väki töihi.
Ku se poika-Jaskaki meinas lähtiä lakitappäi heinähä.
Ja piika-Hessa oli niin niskavääräs ja silmät solkerolla, ettei
hoksannu panna hamesta ylensä.
Kun tuloo kärryyllen asti piänes aluushamesklitus!
N'oli ollehet koko yän tyäväentaloolla hypyys.
Päästihin siitä kumminki tuas kuuren aijoos lähtöhö.
Ei puhuttu paljo, mennä jyryytettihin vain.
Mutta siälä kytötiällä, justihin siinä Niämistön-Maijan mökin tyänä,
Liinoo yhtäkkiä, jotaki säikähti ja ku se lähti hyppäämähä!
Poika-Jaska, se nyt putos kohta kärryyltä samoon kun se
Sorviston-Lissuki, jok' on siälä päivämiäsnä, mutta isäntä ja
trenki-Kustaa ne pitivät irvillä hampahin karikoosta kiinni.
Yhyrellä pyärällä menivät nii että sinitti vain.
Hessa, jok' oli suittis, poukkooli istahallansa ylähä ja alaha, ylähä
ja alaha ja kinnas suittista minkä jaksoo.
Huuto ei auttanu. Ei isännän enempää kun Hessankaa.
Trenki-Kustaa ei saattanu huutaakkaa ku sen oli menny kiäli hampahien
välihi.
Piti vain suuta auki ja liputti kiältä.
— Hessa! pirätä, pirätä! Eksä peijakas kuule? Aivan täs menöö sualet
pirin-pärin. Hessa! Älä aja nii lujaa. Nyt putos konttiki ja voi-aski
menöö pyäriensä. Hessa! Piimäleilin tappi aukes, kuulek sä, tappi aukes
ja piimää juaksoo pitkin lavaa! Hessa! Kustaaki putos! Pirätä, pirätä
rumaane, m'oon aiva piimäs! Ei täs enää pysy, lava on niin lipoone.
Hessa! — — —
Sinne se jäi isäntäki leilin vierehe kellellensä katkennu
karikan-kappales käres.
Mutta Liinoo lipitti ja Hessa poukotteli suaraa isoonlaron ethen.
Siihen pirätti, eikä tikahtanu, floosas vain.
Ja kyll' oli Hessan hiukset hassalla ja istumapaikka pehmoone.
S'oliki ollu sellaane koputes-polska, että eikähän falssin halut
mennehet hyväksi aikaa.
Isäntä tuli piimäleilin ja karikanpalan kans klynkäten ja
trenki-Kustaall' oli voi-aski kouras.
Ja vasta aikaan päästä tuli poika-Jaska, joll' oli leilintappi.
Sorviston Lissun oli ottanu niin luntioomihin, ettei se pääsny mihkää.
Ojan pyärtänölle oli jääny ruikuttamhan.
Kyllä ne kattoo kaikki rumaa Liinoon päälle ja meinasivat, että
sitä pitääs antaa seipähällä oikee pitkin ja poikin, ku tuallaasen
tulemuksen otti ja teki.
Ja olis ne vissihi sen päntännehekki, muttei ollu keneskää lyämämiästä.
Oli ittellä jokahittella nii hellät paikat.
Ei tullu luaon otostakaa mitää, eikä istumisestakaa.
Makaalivat vain ja makooltansa söiväkki.
Vattooltansa yritti Hessaki piimää leilistä hörpätä.