Oottako kuulu, ett’ei oo viälä Härmän mainet mennyttä?
Viälä siälä helapää heilahteloo ja seiphät ilmas vinkuu! Ei oo puukkoo
tuphen ruastunu, eikä »tupenkaavat» unhoitettu!
— Heleijaa poijat! Hih! — sanon minä, että
Konnuuttansa se Hunurin Antti
tikkaan alle kuali — — —
Niinkuu näjettä, että suanehen otti! Eikä kummakaa, että Härmä on mulle
rakas. Tunnustaa täytyy, että Härmästä s’oon tämäki Jaakkoo. En oo
viittiny ennen sanua, kun on näyttäny siltä, ku Härmäst’ olis kurssi
karonnu ja veri vaalennu.
Härmästä, Suamen Korsikasta!
Olkohot nämä Lapuan komiat, Ilimajoen ylypiät, Ylistaron mahtavat
ja Laihian nälkäsilmät niin sinisen kurnaalin sivistyneinä ja
ittekasvatukses pitkiillä iruulla, ku tahtoovat, mutta härmälääset,
n’oon este!
Nee saa hyppiä pöyrälle,
jok’on meitäki verrempiiä!
Sen tiärättä poijat sanomata, ettei passaa Härmäs pöyrälle hyppiä,
vaikka haastettaaski!
Mutta sitä minä imehtelen, että kuinka siälä Härmäs voii olla ja
hengittää sellaaset miähet, jokka kulkoovat kaatelemas ihmisten
haavanvoithet maaha?
Vähemmästäki on miähiä lakanoolla kannettu.
Em mä sitä sillä sano, ettei kialtolaki hyvä ja paikallansa olsi, mutta
että härmälääne rupiaa poliisin trengiksi! Se on poijat liikaa! Siihe
virkha on muita, halavempia — — —
Poliisi on poliisi. Se pitää olla. Sill’on oma virkansa ja hoitakhon
sitä. Siit’ei oo pahaa sanomista. Mutta että ruveta poliisin trengiksi,
ehrontahroon passaripoijaksi, siihe koiranvirkha ei ainakaa enne oo
Härmästä miähiä liienny.
Toista s’oon reiru tappelu. Siitä minä sukuni tunnen. Se friskaa, ku
vähä kupithan.
Ny on taas pitkästä aikaa ollu oikia reiru härmälääne tappelu, johna
sukukunnittaan lyäthin puukoolla ja seipähillä.
On se Erkki poikaa! Kun oli jyviä viämäs asemalle ja näki sen
Rajalaasen sukuunensa tulevan, niin — hevoonen poikkipäin tiälle! Tiä
tukhu ja puukoot käthe! Poikaaset katkoomha seipähiä!
Muttei oo Rajalaasekkaan Nauku-Maijan poikia.
— Pois tiältä Erkki kopukkoones elikkä putuat orrelta! — huutivat.
Ja sitte lyäthin! Sit’ oli ilo katteila. Puukoolla sen ku kerkes ja
aina välihin seipähillä.
Huanoja n’oon Hilliläästen seiphät pookipuiksi. Ku knuppihi vähä
tärähyttää, nii sen seittemäksi hajuaavat.
Sai siinä Erkki ja Erkin suku, jos sai Rajalaasekki. Mutt’ olis sillä
Härmän tohturilla ollu enempiki parsinlankaa palkhenkiäliä tikkaalla.
Siihe se sillä kertaa loppuu. Kun on reijät kursittu ja kapulat
märkinehet, niin sitte taas nykäästhän. Sukukunnittaan, sanon minä, kun
Korsikas.
Mutta sen sanon minä teille, rakkahat härmälääset, että älkää antako
perintätapaan muuttua: Puukkoo, moskula ja pooki on härmälääste
tappelu-asehet.
Ei pirä häväästä Härmää rivollia suuremmalla ampuma-asehella!
N’oon raukkoja, jokka airanraoosta luaripyssyllä ampuu.