KLOPIKAT HÄJYYLEMÄS.

oottako kuullu, että täälä Härmäs sattuu sellaane noloo asia, että kaks

poijan-mälkkiä ryyppäs ittensä pöhnähä ja rupes häjyylöhö kun oikeen

ennenvanhaan miästen parahat.

Oikeen yltääset meinasivat tehrä ja näyttää, että Härmän veri ei

vapise. Mutta noloosti niiren käythin, kukoonpoikaan.

Toisen nimi on Aaprahami ja toisen Jaakoppi, vaikkei niitä niin sanota.

Mutta kirkonkinjoos niiren nimet on niin ja kun täs retuutis tulee

kirkonkirjakin ethen ja muita papillisia asioota, niin m’oon päättäny,

että sanothan ny kumpaaki oikeen kirkonkirjaan mukhan.

Niin, siit’ on ny prisiis ku knakutettu viikko sitte, lauantakia

vasthan yällä, kun ne lähtivät häjyylöhö. Olivat ensin ryypännehet

siälä Matonevan mökillä oikee vattantäyren ja sitte tullhet juavukshin.

Trossaalivat siinä aikansa ja leveelivät, niin niskakarvat nousivakkin

niin poikaasilla, että päättivät lähtiä kirkonkylällä häjyylöhön. Ja

sen päälle taas ryypättiin. Mutta sitte pyhkääsi Jaakoppi takinhialla

suupiältänsä ja sanoo:

— Soh, Aaprahami, ny lährethin! Hih! — sanoo ja poukahutti kun

fiäteriillä.

Jaakoppi kiataasi kätensä Aaprahamin kaulan ympäri ja se voorostansa

hairas Jaakoppia vyätäröösistä niinku pruukathan, kun häjyylöhön kerran

lährethän.

Ja ku Jaakoppi, jok’on oikia härmälääne, Härmäs syntyny ja kasvanu,

kirrasti hampahia, lasketteli sinisenpunaasia sarvipäitä senku kerkes

että käry nousi, ja taitavasti ja taatia kyykähytti ku remmiillä vain —

niin Aaprahamiakin jo hirvitti.

Eikä se Aaprahami osannu eres pretkahuttaakaa. Kun yritti nytkähyttää,

niin pyllähti isthallensa ku säkki. — Siitäki sen näki, ett’ei s’oo se

Aaprahammi Härmästä kotoosi. Mikhän on tuulentuama, ylimaalaane, kun ei

taira prekkaallakkaa.

Luuloo pöllöö, että sitä poukotelhan kuinka rookaa. Tahris ja

tasapökkää tiätysti.

Siinä se klepaji se Aaprahami sen Jaakopin kuphelia ku mikäkin

poukotes, eik’olsi näyttäny miltää koko meno, jons’ei Jaakoppi olsi

vetäny sillä heljällä äänellänsä, että:

»Kaksipa kotua poijall’o,

on linna ja lasareetti

Hih!

on linna ja lasareetti- — —»

Siihe katkes laulu ja Jaakopilta pääsi kirpiää että:

— Älä tanan helevetti hypi mun varpahilleni!

Aaprahami kun kans riamastuu, otti ja poukahutti kerraasti oikee

korkiaatte, ja tramppaskin Jaakoppia kintuulle.

Niin ne sitte tulivat raittia roikastaan Jaakoppi ja Aaprahami

kirkonkylän paikkeelle. Ihmiset höröskorvin kuuntelivat ja sanoovakkin,

että:

— Taitaa olla häjyjä liikhellä.

Eikä aikaakaa kun yhren taloon ovi riipaasthin seljällensä ja Jaakoppi

poukahutti keskilattialle ku kärppä. Sivalti puukoon tupestansa ja

pyärähti ympäri kun viipperö.

— Hiuuuh! — sanoo. — Totta jukulaut hohtimet sanon minä! Onko täs

taloos miähenvastusta vai häh?

Ei sattunu olho isäntää kotona. Oli vain emäntä ja kakarat päinsä.

Emäntä oli justhin panemas koivuusta halaaspualta hauretvesiparan ala

kun häjyylijät tryyköttivät tuphan. Emäntä katteli horvin aikaa pitkää

Jaakopin hyppimistä laattialla ja tuumas sitte että:

— Vai on Matonevan pikku-Jaakkoo kans ruvennu häjyylemähä ku oikee

raavahat miähet? Ja oikeen miähenvastusta kulkoo kyselemäs! No on sulla

luantua!

— Heleijaa! — hihkaasi Jaakoppi. — M’oonkin vaan sellaanen pikkuunen

poika siältä Matonevan parthalta. — — —

Ja kyykähytti taas mahtavaa.

Silloo hairas emäntä sen koivuusen koippuran ja sukaasi sillä Jaakoppia

nii leuvoolle, että se meni pyäriensä kun kapu ovensuuhu. Ja kyllä kans

löyti oven pihalle, ennenku emäntä kerkes toista kertaa kalahuttaa. —

Aaprahami, jok’ oli seisonu ovipiäles koko aijan, livahti porstuaha het

ku se näki emännän haloon heilahtavan. Ja paras oliki. Siitä emännän

haloost’ olis piisannu lämmitestä vaikka viälä Iisakillekin — ja vaikka

koko Israelin sukukunnalle.

— Ei nuasta akoost’ o mihkää! Ku peijakas tärähytti halooll’ ett’en

yhtään hoksannukkaa — yritti Jaakoppi seliittää, pirellen leukojansa. —

Ja kuka sitä ny akkaa viittis puukoolla lyärä? Olispa huano! — jahkaasi

lopuuksi.

Lähretthin taas. Mutta se siitä emännän mällist’ oli apua, että

karjumine ja kiljumine lähti Jaakopista nyt oikee syrämmen pohjasta. Se

helppas ja nostatti samalla luantua.

Tulivat sitte pappilan kobralle ja siinä meni Jaakopin sisälle itte

piru niin kauhialta kun se kuulostaaki sanua.

— Nyt tehrähänki se, mit’ei Härmäs oo ennen tehty! Menhän häjyylöhö

pappilahan! Sit’ ei tehny itte Isoo-Antti eikä Rannanjärvikään, mutta

nämä poijat tohtii — trossaali Jaakoppi.

Ja menivät kans. Suaraa pappilan suurehe salihi syränyällä. Ihmiset

ja akat siunas ja varjeli kun Jaakoppi ja Aaprahami ilmestyyvät ramat

kaulas. Häntä truutulla juaksivat pakhon.

— Hou! — Onko pappi pöntöös vai penkin alla? — Tänne tulivakki ny itte

Aaprahami ja Jaakoppi, reirut poijat Härmän Matonevalta. Hih!

Pappi tuli peräkamarista kattomha, kukka sellaasta präiskettä pitäävät.

— Mitäs miähet näin syränyällä ovat kulkeella ja tänne tuloovat

mellastamha? — kysyy pappi niin sinnis että aiva pihaji.

— Jaa, että mitäkö tänne asiaa — härnäs Jaakoppi.

— Me tulimma herra pastori hakhon papinkirjaa, että m’oomma reirut

poijat, totta jukoliste hih!

— Rupias pappi korjasti vaa kirjoottamhan, kyllä nämä poijat petaalaa.

Ja s’oon sun virkas, pisti Aaprahamikin välihin.

Kyllä papin syytti hyppyysiä ja teki miali nykäästä niinku Härmäs tapa

on ja tairetha, mutt eihä papin passaa, ei Härmäskää, tarttua miästä

riveeliihi kiinni ja pläsittää, vaikka luantua kuinka karmiis. Papin

pitää vaan iskiä sananvoimalla, eikä saa manatakkaa, vaikk’ olis kuinka

paha olla.

Huanommalle pualelle siinä jää suunpruukoos kun toinen helapäätä

heiluttaa. Puukkoo s’oon joka Härmäs selvää teköö. Ei sanan miakka

ainakaan haavaa härmälääsen nahkaha puhkaase.

Ei ollu papilla helapäätä, ei moskulaa, pannunjalkaa, ei eres

koippuraa, joll’ olis passannu tärähyttää. Piti niällä vaan ja tytyä.

Ja ruveta kirjootho peijakkahille papintoristusta.

— No eikös näin komjas taloos oo viarahille mitää tarittavaa? —

karjaasi Jaakoppi. — Harvoon me täälä viarahis oomma. Tuas pappi näille

Matonevan komjille poijille pottu pöytähä, niinku pruukatha. — Ja vähä

kiukkuusta!

Silloon jualahti papin pääs asia.

— Ei oo muuta suuhu pantavaa kun limunaatia — sanoo pappi.

— No, tua sitä, meill’ on ainaa omasta takaa, niin pistethän täs

plöröksi — komenteli jo Aaprahamiki, kun näki, ettei papist’ oo

tappelumiäheksi.

Pappi meni tuvan pualelta hakho limunaatipottua ja samalla käski

piian juasta naapuritaloohi apua pyythö. Itte lähti takaasi salihi

limunaatipottu ja klasi kouras. Kaatoo miähille tasapäät täythö ja

rupes kirjootho sitä Matonevan poikaan papintoristusta.

— Ja paa siihe, että Aapram ja Jaakop, reirut poijat Härmän

Matonevalta, ovat syntynehet ja komjasti elänehet, eikä kummallakaa

oo rupulia ollu. Ja puhrasmaineesia ja pulskannäköösiä miähiä, niinku

pastori voii sen ittekki toristaa — saneli Jaakoppi.

Mutta papinkirja ei ollu viälä aiva valmis, ku pappilan salihi astoo

pari _isäntämiästä_ ja silloo meni Matonevan komjaan poikaan suukku

äkkiää knappihi. Ja vähä suijaa olivakki.

Isännät ottivat Aaprahamia ja Jaakoppia kraiveliista kiinni. Eivät

paljoja puhunehet, mutta käpälööttivät poikaasia eri lailla. S’oli

sellaane peset Matonevan poijille, ettei se siitä enää petraa. Olivat

niin hippooseksi hiarottuja ku lamphannahkaane tupakkimassi.

Mutta fankiföörärihi komjasti nämäki rääpööt viäthin ja raurat saivat

jalkoohinsa, ku oikee aikamiähet.

Ja s’oli liika suuri kunnia sellaasille klopiille.

Tunkiolle olis saanti paiskata.

Oottako kuullu: Sen tuhannen prätinöötä Pohjanmaalta · 第 9 / 66 题