Oottako kuullu makkarammitasta ja kiskonkaavasta puhuttavan?
S’oon sillä lailla, että, ennenku sitä näinkää raavahaksi tuloo ku mä
ny oon, on sitä saanu juasta toisenki kerran ihmiste asioolla. Niin mä
ku muukki..
Nuarempiansa ja huanompiansa sitä hyppöötethä. Ja siinä se oppi ja
ymmärrys kasvaa, jos on kasvaaksensa. Toiset vanhuuttansa viisastuu,
toisia hyppöötethä elinikänsä.
Makkarammitta ja kiskonkaava on yks virstantolppa Jaakoon monivaiheesen
elämän tiällä.
Asuthin silloon Alahärmäs, Kotoluhran alunamaases taloos, Heikin ja
Jussin välis. Ja suuri piilipuu kasvoo pääryllä ja sauna oli kukkivan
tuamen alla.
Jaakkoo oli vääräsäärine silloo niinku nykki. Oli hiljan saanu
klaffipöksyt, john’oli tinaknapit. Mutta Jaakoon peukalo ei silloo
viälä pryhränny knappia aukaasho. Ja sitä varte seisoo Jaakkoo monta
kertaa merkillisen vakavana suurella porraskivellä, hyvin käsittään,
kuinka voimatoon ihmislapsi on luannonvoimaan eres.
Mutta osas Jaakkoo jo silloo muitaki konstia. Se sanoo kelle vain
viirestä pennistä että:
— M’oon kolomen vuaren vanha!
Ja Kotoluhran puarifröökynän, Naiman kans, oli Jaakoolla sellaane
sopimus, että Jaakkoo tallusti joka päivä puarin oven taa ja takoo
pikkuusella nyrkillänsä ovhe nii kauan, että Naima kuuli ja tuli
kysymhä että:
— Kuka tiälä kopittaa?
— Jatka! — sanoon minä.
Silloo aukeni aina ovi, ja ku kynnys oli korkia, ei siitä päässy ylitte
muuta ku yhrellä lailla. Mä pirin molemmin käsin kiinni toisesta
ovenpualiskosta, nostin toisen jalaan kynnykselle, sitte haararreisin
istumha ja ylitte. Ku mä sitte vähä kokotin ja sanoon:
— Notta Jatkaa!
Niin Naima-fröökynä nosti paakalehen tiskille istumha. Sitte se kysyy:
— Mikä on Jatkan nimi?
Ja kun mä sanoon niinku pitiki, että:
— Jatka!
Niin mä sain suuren fiikunan. Ja mitä sille piti tehrä, sen mä tiäsin
sanomata.
Ku Naima sitte sai pussata Jatkaa poskhe, nii se maksoo aina yhren
fiikunan. Ja ku mull’ei silloo ollu viälä oikee räkninki selvillä, nii
se pakkas fuskaamha.
Sellaasia ne naiset sitte ovat! Pettäävät miähiä jo piänestä asti.
Ho-hoi-ja-jaa!
Ei puarifröökynät enää nostele Jaakkoja tiskille, eiväkkä pyyrä
fiikunoolla poskelle pussata, vaikka kyllä saisivat.
— — —
Se oli joulun aikoohi.
Ja sitte tehthin meillä yhtenä päivänä lahtia. Tapethin se suuri sika,
jota m’olin ollu monta kertaa sianketas luuraamas karsinan raosta, ku
äitee antoo sille syämistä.
Se oli sitte isoo sika! Ei stä tohtinu mennä oikee likiltä
kattomhankaa. Karsinan raosta vain vähä luurata, ku se seisoo poispäi.
Ja siltäki mun pakkas ottoho oikee hengen kiinni. Ja ku se kääntyy,
nii silloo ei Jaakoon nenä ollu enää likilläkää karsinan rakua. En
totisesti olsi sitä sikaa kattonu silmästä silmhä, vaikk’olis annettu
kaks viittäpenniä ja viälä fiikuna kaupanpäällistä.
S’oli suuri ku tuparati. Mutta kualema sillekki tuli ja syäthin piänis
paloos.
Ensin se kölläthin, sitte pistethin, kaltattihin ja raamastethin. Pää
leikathin poikki korvinensa ja panthin lihatiinun kannen päälle. Jalaat
panthin rivihinsä lauranpaloolle ja trenki Juhannes, joka siinä puukkoo
käres hääräs, karjaasi mulle jo toiskan kersoolle että:
— Jos’että mee siitä kauemmas, niin mä köllään ja kalttaan teiräkki!
— Et sä Juhannes tohri meitä tappaa! — sanoo Uurentuvan Jussi, jok’oli
meistä vanhin ja viisahin.
— Vai en tohri — karjaasi Juhannes ja haverti Jussia niskavilloosta
kiinni. Se nosti Jussin ilmaha, riapootti ja toises käres heilutti
kauhiaa puukkojansa.
Toiset kersat päästivät haikian mölinän ja juaksivat pakhon. Mä
huurin kans, mutt’olin niin peljästyksis, etten päässy juaksemha. Ja
housunpelliki oli auki. Ei auttanu muu ku nöyrästi pyytää Juhannekselta
että:
— Ethän Juhannet viitti mua tappaa? —
— No jääkhö ny tällä kertaa viälä tappamata — sanoo Juhannes ja päästi
Jussinki tappamata pois.
Jussi hairas mua heti kynkästä kiinni ja viärä hyppöötti niin että
vain silloon tällöön otti toinen jalka maaha. Portahille asti vei.
Kuistin penkiltä rupes sitten koko kakaralauma haukkumha ja huutelho
Juhannekselle. Oikee nuatin jälkhen veisasivat että:
Jussii pussii piikinoukka.
Jussii pussii piikinoukka.
Ja äikittelivät ja näyttivät kiältänsä.
Mäkin seisoon kauan aikaa suu auki, silmät sikkaras ja liputin
rumaaselle kiältäni.
Laulun lopetti lyhkääshe piika-Hessa, joka tuli tuvasta uuniluuta sojos
ja karhas kakarat kauas maantiälle. Mutta ku m’olin matalajalkaasin ja
huanoon juaksemha, jäin tiätysti jälkhen. Mun sauttoo Hessa, sukaasi
luuralla housumpelliille että helähti ja jahkaasi:
— Säki vaivaanen kräveli, jok’et saa housujas knapphi, täs leukojas
ihmisille flänkyttelet ja kiältäs liputtelet, senki naatiaanen.
Sen tiätää että s’otti kipiää ja käyy kunnian päälle. Mutta minkäs
teki? — — —
Illalla oli tuvas kova touhu. Äitee kääntöö isoonpöyrän kannen
toisippäin. Hessa krapas sitä taikinapuukoolla ja isä toi suuren vakan
krouvia rukhinjauhoja tupha. Leivinuunia oli koko päivän lämmitetty ja
äitee käski mua tuan tuastaki käyrä kattomas viäläkö siälä on hiiliä.
Katonrajasta uuniklasin päältä otethin alaha maon viärestä
makkarasarviknippu ja trenki-Juhannes vualeskeli hikipääs
makkaratikkuja.
Hessa käärii tröijyn hiansa kynnäspäihi, kaatoo viälä vähä lisää
jauhoja veritaikinha ja rupes sotkemha että hamhenhännät heilahteli.
— Nyt tehrhänki kerranki siammakkaroota ja kiskoja, että niit’onki! —
sanoo äitee.
— Mutta mihnäs on meirän makkatammitta ja kiskonkaava? — kysyy
yhtäkkiää isä ja kattoo mun päälleni, niinku m’olsin ne johki vetäny.
— Jaa, mihnäs onkaan makkarammitta ja kiskonkaava? — sanoo Hessaki. —
Ookko sä Jatka vetäny niitä?
Mä seisoon silmät pyäriääsnä ku puusta puronnu ja koitin sanua että:
— Em m’oo nähnykkää, enkä tiäräkkää mik’on makkarammitta ja kiskonkaava.
Silloon seliittivät kaikki mulle että:
— Nyt ei tuu koko makkaraan teosta, eikä kiskoosta mitää, jos ei saara
makkarammittaa ja kiskonkaavaa. — Kuinka stä taitaa makkaraa tehrä,
jons’ei oo mittaa, että tiätää kuinka pitkä ja väärä se olla pitää! —
tutkathin multa.
Ja mä käsitin sen selevästi, että siit’ei tuu mitää, jos ei jostaki
saara makkarammittaa ja kiskonkaavaa.
— Mee ny jouthu Jatka pyythön Uurentuvan emännältä laihnaksi
makkarammittaa ja kiskonkaavaa — pyyti äitee.
Ja mä tiätysti heti lährin. Meninki aika hamppua, aukaasin oven ja
pyyrin hengästyksis emännältä, joka justhi puhalti valkiaa viriämhä
hauretvesiparan ala että:
— Äitee kätki pyytää makkarammittaa ja kitkonkaavaa!
— Jahah, vai tehrähä teillä makkaroota — sanoo emäntä ja rupes ettimhä
jotakin pöytäloorasta. Ettii ja ettii ja sanoo lopuksi että:
— Em mä tiärä, mihkä ne meirän makkarammitat ja kiskonkaavat ny on
oikee joutunhet, kun ei niitä näy mihnää. — Meestä koittaa Jatka
kysymhä Heikin tuvasta. Eikhä niill’oo tallella.
Mä lährin Heikin tupha, mutta pimiäs porstuas hapuullesnani ovenkripaa,
kaatoon korennon sellaasella kolinalla, että ku emäntä aukaasi oven ja
mä pääsin pualikuallehena tupha, niin en muistanukkaa enää, mitä mun
piti pyytää.
Piti lähtiä kotia ja kysyä äireeltä mitä se olikaa.
— Jaa, niin! Makkarammitta ja kiskonkaava — lährin iloosisnani takaasi
Heikin tupha hokien: makkaramitta ja kitkonkaava, mattaramitta ja
kitkonkaava, kitkonmitta ja mattarantaava.
Mutta Heikin emäntäkään ei löytäny makkarammittaa eikä kiskonkaavaa!
Ei mistään, vaikka se ettii ylisängyt ja klaffipiironginki. Aukaasi
kellarinluukunki ja mun piti konttia kellarihi kattomha, jos n’olis
puronhet sinne. Mutt’ei niitä ollu siäläkää.
— Jaa mutta, nyppä mä muistanki, että meirän makkarammitta ja
kiskonkaava on Antin tuvas laihnalla. Ne haki täs menhellä viikolla
Antin tuvan pikku-Antti, eik’oo viälä tuanu takaasi. Lähre ny Jatka
nopiaa Anttihi ja sano, että s’oot tullu hakho Heikin makkarammittaa ja
kiskonkaavaa, ku teillä tehrhä siammakkaroota. Siältä sä ne saat.
Ja minä poika lährin. Tulin Antin tupha ja ajoon asiani ku miäs.
Emäntä käsitti heti ja sanoo että:
— Joo, kyllä meill’on makkarammitta ja kiskonkaava. Käys Fiikee hakemas
ne tualta maitokonttuurista. Jos Jatka olis hyvä ja tulis istumha tänne
lavittalle niin kauan kun Fiikee ettii.
Mua piretthi Antis kovasti viarasna. Emäntä antoo sokurinpalan ja
kysyy, joko meirän harmaa kana on poikinu.
Mä sanoon, ettem mä tiärä. Niinku tosi oliki.
Sitten tuli Fiikee porstuasta. Sill’oli fiilipunkin vannes ja
kakspiikkine mäntäkrapa kouras.
— Jahah, siinähä ne ny onki makkarammitta ja kiskonkaava — sanoo emäntä
ja antoo ne mulle. — Katto vain ettet Jatka kaaru ja särje näitä.
Mä lährin vähä taitavaa ja varovaasta kotiappäi. Kannoon toises käres
makkarammittaa ja toises kiskonkaavaa ja huurin porstuas että:
— Aukaatkaa ovi, etten mä tärje näitä mattarammittaa ja kitkonkaavaa.
— On se aika kelvos poika tua meirän Jatka kun se nuan kovasti hukaa
asioolla kulkia — sanoo äitee.
— Kyllä Jatkan pitää ny saara ittellensä oman pikkuuse kyrsän ja
kaksinkertaase makkaran kaulahan — nauroo isäki.
Ja ne mä sainki.
Mutt’en sen erän perähä oo enää juassu makkarammittaa enkä kiskonkaavaa
laihnaamas.
Enkä makkara kaulas kulkenu!