Oottako kuulu mikä siihe oli syynä kun ei kaikki suamalaaset
tullehekkaa ensimmääsiksi maratonilla?
Asia on sillä lailla, jotta mun pitää kertua se oikee juurtajaksaan.
Kaikki meni hyvin heti aluusta aikaan, niinkun oli meinattuki ja niinku
Pihkala oli määrännykki.
Kahrenkymmenen kilomeetrin pääs eli pualivälis olivat Hannes ja Tatu
erellä hyvän matkaa; Tuamikoski ja Tallkreeni vähä peräs ja siinä välis
tulla pomppii se mustanaamaane afrikkalaanen.
— Tulkaa, tulkaa poijat — huuti Hannes Tuamikoskelle ja Tallkreenille.
— Mutta ne vastasivat jotta:
— Antaa mennä vaan! Meill’ on tämän Tallkreenin kans puhet
flikka-asioosta. S’oon kuulemma se mun vanha helluni Ilmajojelta ny
Helsingis ja Tallkreeni on sen nähny — huikkas Tuamikoski Hannekselle.
— Mutta kattokaa vaan, jottei tua afrikkalaane jää teirän sakkihinna —
huuti Hannes.
— Älä pelkää! — Kun saamma jutut selviksi Tallkreenin kans, niin me
ajamma sen sivuutte.
— Pitäkää vain varanna, — varootti Hannes ja rupes taas Tatun kans
puhumaha perheasioosta.
— Jokos se sun flikkas on vanha? — kysyy Hannes.
— On se joulusta neljännellä — muisteli Tatu. — Vaikk’em mä niin vissi
oo. — Siitä tuloo kans juaksija vaikk’onkin flikka. — Se harjootteloo
jo köökin pöyrän ympäri. Äitee sit’ on ny viälä treenannu, mutta
Pihkal’ on luvannu ottaa sen sitten treenattavaksensa.
— Kuinkas sun akkas ny voii? — kysyy Tatu hetken päästä Hannekselta.
— No siinähän menöö — tuumii Hannes.
— Onkos sulia perillisiä viälä? — kysyy Tatu taas hetken päästä.
— Hm, tuata, — jos ei ny aivan justihin, niin — — — Kukas se siälä sun
peräsnäs tulla fläisköttää? — kysyy Hannes äkkiää.
— Vissihin Tallkreeni — tuumas Tatu, mutta kattoo kumminkin taansa.
— No totisesti! — pääsi Tatulta. — Se on se afrikkalaane mustanaama
aina vaan!
— Mihnäs on meirän poijat? — kiljaasi Hannes.
Tatu seisahti ja jäi kattelemhan. Hannes ja afrikkalaanen jatkoovat
matkaa. Tatu orotti kauvan aikaa, mutta Tuamikoskia ja Tallkreenia
ei vain näkyny. Siinä tuli virolaane, yks posetiivari, pelekialaane,
amerikkalaane ja tuli jo _ruattalaanenki_!
Silloonkos Tatulle hätä!
— Haru sitt fintuppan? — kysyy Tatu jo härisnänsä siltä ruattalaaselta.
Mutta s’oli niin kuitti miäs, että kiäli vain roikkuu suusta, eikä se
tainnu ymmärtääkkää, mitä Tatu kysyy.
— No voi ny sintta sentähre! Oikeen pitääs jo manata — jahkuu Tatu. —
Nua poijan lorvit ovat jäänehet juttelemahan flikoosta.
Tatu lähti vähä vinkiää viämähän sanaa Hannekselle. Ajoo kaikkien sivuu
ja otti sellaasen vauhrin, että meni jo Hanneksenki paitti.
— Mitä tuhatta sä Tatu meinaat? — kiljaasi Hannes. — Ku sivuutte ajat!
— Olikos se puhet sellaane?
Tatu kuuli ja kattoo taansa.
— Jassoo, vai siäläkö sä olikkin! — Kuule ny hiivatti, kun Tuamikoski
ja Tallkreeni ovat jäänehet fläsäjämhä flikoosta! Ja täs on ny välis
jos jonkinfäristä musikkaa kuinka paljo hyvänsä. Mitäs ny tehrähän? —
hohuutti Tatu.
— Häh? — sanoo Hannes, vaikka se kyllä kuuli ja ymmärti.
— Vai joraantunehet sinne? Kyllä n’oon yksiä vessuloota nua
poikamiähet, ku eivät malta jättää akantohinoota eres tääläkää miälestä.
— Mitäs sanoo Pihkala ja Suamen kansa?
— Sanos muuta! — jahkaasi Tatuki.
— Ei ny auta muu ku sun pitää lähtiä sanomha niille, jott’ei se passaa
se sellaane peli. Lähre ny vähä sassihi ettimhän niitä poikia ja sun
pitää, Tatu, kattua, että ne lähtöö liikkehelle ja ajaavat tänne
föörihi.
— Taitaa mun pitää lähtiä hakho niitä senki lurjuksia, ku —
— Ja muista, ettet jätä niitä enää kahren keske fläsäjämhä — huuti
Hannes Tatun perähä, ku se lähti paineskelho takaasippäin.
Tatu juaksi hirviää vauhtia takaasi monta kilomeeteriä ja löyti
Tuamikosken ja Tallkreenin viimmeen tiänviärestä istumasta.
Niil’oli kovasti mukavaa. Tallkreeni aiva piteli mahaansa ja nauroo
katketaksensa kun Tuamikoski jutteli yhrestä neekeriflikasta, jonka
kans s’oli fräkänny etelävalloos.
— Sellaanen lihava lellu, aiva ku plankattu naamasta ja liperteli
neekerinkiälellä mullen jotta »miu mau tiri liri» — hötkötti Tuamikoski.
— Tuhannen juuttahat! — kiljaasi Tatu poijille, kun äärehe pääsi. —
Täälä te sen viätävät kelliskelettä ja nauraa kitkutatta, ettäkä muista
koko hommaa. — Ajatelkaa, mitä sanoo Suamen kansa, ku saa kuulla kuinka
te lorvaaletta. — Het’ liikkeelle, senki peijoonit! Hannes on niin
suuttunu, jotta se aivan pihajaa.
Kyllä tuli poijille kiirus. Lähtivät harppoomha aika hamppua ja ajoovat
pitkän juaksijajoukon sivuu. Tatu aina vaan karhas lujempaa ja jukitti
poikia kovempaa plynimähä.
Kun n’oli päässehet parhuusen ruattalaasen rinnalle, rupes Tatuakin jo
naurattamha jotta:
— No, ei oo enää hätää mitää, ku on rookattu tämä riikin miäs. Kovasti
veliipuali näyttää ponkivan — puheli Tatu.
— Höru Juunssonni, huru koore nu? (Kuules Juunssonni, kuinka luistaa) —
solkkaali Tatu ruattia. — Tuu sakkihin ny säki Juunssonni, niin pääset
lujaa. — Kiri, kiri!
— Ei, kyllä meirän pitää poijat ny jättää tämä Juunssonni
herranhaltuhun, vaikka se hävyttömästi onki tehty meirän »emämaata»
kohtaha. Pitää yrittää Hanneksen joukkoho — puheli Tatu.
Ja niin taas mentihin hyvää hölkkää monen franskalaasen, kreikkalaasen,
enklantilaasen, pelkialaasen, neekerin ja kiinalaasen ohi.
Mutta sitten saivat poijat sihtihinsä runsahan pualen kilomeeterin pääs
piänen hoikkakinttuusen äijänvenkkuran, joka mennä lipotteli, n’otta
sääret vilaji kun vehriääset vyhrinpuut.
— Mikäs junkkari se tua oikee onkaa, poijat? — kysyy Tatu. — Lisää vähä
höyryä, Tuamikoski siälä eres, jotta Saarahan se kiinni ja kattotha
mikä otus se on.
Tuamikoski painoo päälle ja saiki sen pian kiinni.
— Tämä on jäppi!
— Mikä jäppi? — imehteli Tatu.
— Jäppi tiätysti! — seliitti Tuamikoski.
Jo kerkesivät Tatu ja Tallkreeniki siihen kattomha sitä juaksijaa.
— Tämähä on jaapanilaane Kanakuri, joka oikee kanan kurilla ponkii
ethenpäi! — sanoo Tatu.
— No niin, niin! Sehän se jäppi on!
— Kuinka niin? — Mitä varte sä sanot jaapanilaasta Kanakuria jäpiksi —
kysyy jo Tallkreeniki.
— Kaikki jaapanilaaset on jäppiä. Ainaki Amerikas — seliitti
Tuamikoski. — Jäppi on jaapanilaane.
— Vai niin, imehteli Tatu. — Vai sanothan jaapanilaasia Amerikas
jäpiiksi. — No ruattalaasia siälä sitte vissihin sanotahan juipiiksi!
Tallkreenilta pääsi oikia hörönauru, pitkä ja sitkiä, jost’ei tahtonu
tulla loppuakaan.
— Ei, em’mä jaksa enää — rupes Tallkreeni sanomha Tatulle. — Mua niin
kauhiasti naurattaa — ja piteli vattaansa kaksin käsin.
Silloon kuuluu etupäästä Hanneksen ääni että:
— Poijat!!! Mitä siälä nuhjaatta. Matka pian loppuu. Täs on viälä
joitakin viarahia miähiä välis. Yks virolaane on aivan kintuulla.
Tuamikoski lähti silloo paasoottamha aika kyyttiä, mutta Tallkreenia
nauratti niin kamalasti, jotta s’ei jaksanukkaa pysyä joukos. Rupes
jäämhä ja pääsi jo ohi joki enklantilaane ja tanskalaane.
Tatulle tuli kova hätä.
— Jos et totisesti saa kinttujas käyntihin, niin mä jätän sun — uhkaali
Tatu. — Kun kaikenmailman flinttakintut täs menoo sun sivuutte. Katto
vain, ettei viälä ruattalaanenki pääse sun erelles, senkin hörötes!
— Ruattalaane? — No ei ikänä! — sanoo Tallkreeni ja rupes ponkimha.
Mutta matka oli liika lyhyt. Se loppuu kesken. Kun Tatu kerkes
Tallkreenin kans statioonille, niin Hannesta jo tuara retuutettihi
monen miähen olkapäillä suuri laakerikranssi kaulas niitä vastaha.
— No siäläkö sä Tallkreeni nyt vasta tuut? — huuti Hannes.
— Tullahan, tullahan — hoilas Tallkreeni. — Ja jäpit ja juipit on kans
kovas tulon töpinäs.
Mutta kaikkihi hauskinta täs maratonijuaksus oli se ku Tatuki tuli
palkinnolle. Tatu laskettihi kymmenenneksi miäheksi ja kovaa sille kans
hurrattihi, ku se tuli ajaan Tallkreeniä erellänsä.
Ja s’oli aivan erehrys.
Ei Tatu ollu kilpaalemas. S’oli vaan perhänkattomas, että kaikki
suamalaaset tuloovat oikias järjestykses perille.