Tämä kirja sisältää kokoelman kevyitä päivänpakinoita, jotka on
julkaistu »Vaasassa» vuosina 3919—20 vakinaisella otsikolla »Oottako
kuultu». Ne on kirjoitettu Etelä-Pohjanmaan tai paremmin sanoen
Kyrönmaan murteella. Nimitys Kyrönmaan murre olisi asiallisempi,
syystä että tavallisesti ymmärretään Etelä-Pohjanmaalla melkein
koko suomenkielistä Vaasan lääniä, kun sitävastoin Etelä-Pohjanmaan
murteella tarkoitetaan vain sitä murretta, jota puhutaan Kyrönjoen
lakeudella, Kyrönmaassa. Tämä alue käsittää seuraavat pitäjät: Vähän-
ja Isonkyrön, Laihian, Ylistaron, Jurvan, Teuvan, Ilmajoen, Kurikan,
Jalasjärven, Seinäjoen, Peräseinäjoen, Kauhajoen, Karijoen, (suurimman
osan) Isojokea, Alavuden, Kuortaneen, Nurmon, Lapuan, Kauhavan, Yli-
ja Alahärmän. Koko tätä aluetta nimitettiin aikoinaan Pöhjan-Kyroksi
eroitukseksi Hämeen-Kyröstä, josta eteläpohjalaisten esi-isät
1200—1600 luvulla ovat siirtyneet Kyrönjoen laaksoon ja tuoneet vanhan
länsisuomalaisen murteensa. Koska kuitenkin nimitys Etelä-Pohjanmaan
murre on kirjallisuudessakin jo verrattain vakiintunut, niin käytän
sitä nimitystä. Paitsi jo mainittujen kantapitäjien asukkaita puhuvat
Etelä-Pohjanmaan murretta myöskin rannikon ruotsalaisiin pitäjiin
siirtyneet suomalaiset. Runsaasti on tämä murre edustettuna myöskin
Amerikan suomalaisten siirtolaisten keskuudessa. Kaikkiaan puhuu
Etelä-Pohjanmaan murretta nykyään n. 200,000 suomalaista.
Etelä-Pohjanmaan murre, joka, kuten sanottu, on länsisuomalaista
alkuperää, on säilyttänyt paljon vanhoja sanoja, kieliopillisia
muotoja ja sanonnan erikoisuuksia. Rupeamatta yksityiskohtaisemmin
selvittelemään Etelä-Pohjanmaan murteen kieli- ja muoto-opillisia
ominaisuuksia, katson kuitenkin tarpeelliseksi tässä esittää sen
huomattavimpia eroavaisuuksia kirjakielestä.
Siten on konsonanteissa huomattava: 1) kaksi konsonanttia sanan
alussa: esim, klasi, friijoo; 2) d:n asemassa r\ meirän äireen syrän;
3) s-loppuiset nominit: venes, tuares (tuore), perkeles; 4) ee ja
eet päätteiset komparatiivit: piree l. pireet, koriee l. korijeet,
5) palatalispirantti pääkorollisen tavun jäljessä, esim. nahaat,
poikaparaat; 6) hna-loppuinen vanha inessiivi, joka tavataan enää
tuskin muissa sanoissa kuin. mihnä (missä) ja johna (jossa) sekä
harvoin käytetyssä sanassa johnakuhna (jossakin). 7) ts:n asemasta
tt: esim. mettä (metsä), katto (katso); 8) h:n säilyminen korottoman
ja sivukorollisen vokaalin välissä: latohon, kattomahan. 9) inessiivi
suffiksin kera: käresnäni (kädessäni); 10) mon. gen. tten päätettä ei
käytetä, vaan sanotaan esim. mairen (maitten).
Vokaaleissa on huomattava: 1) ea = ia; eä = iä, esim. koria l. korija
(korea), leviä (leveä); 2) oa = ua, öä = yä; esim. kokua ja näkyä
(kokoa ja näköä), leipua, yä (yö); 3) muodot syää ja syöö (syö); juaa
ja juoo (juo) viää ja viöö (vie); 4) presens ja partisipimuodot tuloo
(tulee), tulovat (partisipi: tulevat); teköö, tekövät; 5) kolmannen
infinitiivin muoto: hakohon, hakoho, ja hakho (hakemaan), olohon j.n.e.
olho (olemaan); 6) imperfektimuodot uii, voii (voi); 7) i-loppuiset
diftongit »oikaistaan», s.o. i sulaa edellisen vokaalin kanssa pitkäksi
vokaaliksi, esim. kirjoottaa (kirjoittaa), poikaan (poikain); 8) j:n
esiintyminen erinäisissä suhteissa: nominien yks. partitiivissa:
Jaakkoja (Jaakkoa) ja verbeissä: halkoja (halkoa).
Nämä ovat koko Etelä-Pohjanmaan murteen yhteisiä ominaisuuksia. Mutta
kun lähemmin tarkastetaan Etelä-Pohjanmaan murretta, niin huomataan sen
jakautuvan kolmeen alamurteeseen, joita hyvällä syyllä sopii nimittää
entisten »emäseurakuntien» mukaan: Ilmajoen, Kyrön ja Lapuan murteiksi.
Kun ajattelee Etelä-Pohjanmaan rautatieratoja, Seinäjoki lähtökohtana,
saa kutakuinkin oikean käsityksen näitten alamurteitten alueesta
siten, että Ilmajoen murretta puhutaan linjalla Seinäjoki—Kristiina,
Kyrön murretta Seinäjoki—Vaasa ja Lapuan murretta Seinäjoki—Voltti.
Eroavaisuudet eivät kuitenkaan ole kovinkaan huomattavia. Mainittakoon
tässä vain, että Lapuan ja Kyrön murteessa sanotaan esim. tua, tyä,
mutta Ilmajoen murteessa tuo työ. Samoin sanotaan Kyrössä ja Lapualla
esim. viää (vie), mutta Ilmajoella viöö. Ilmajoella käytetään eet
päätteisiä komparatiivejä, esim. pareet (parempi), kun sensijaan
Kyrössä ja Lapualla on paljas ee-pääte. Vanhat muodot, sellaiset
kuin esim. saija (saitte), olija (olitte) kuuluvat Ilmajoelle. Kyrön
murteen erikoisuuksia on m.m. partitiivit lapiua (lapiota); korkioota
(korkeita); vanhat konditionaalit meesi (menisi) oosi (olisi), sekä
muodot miihe (mihin), tuuho (tuohon) (Vähäkyrö ja Laihia). Lapuan
murteessa sanotaan saitta (saitte) saimma (saimme). Presensin monikon
3 persoona kuuluu Lapuan ja Kyrön murteissa esim. laulaavat, tuloovat
(laulavat ja tulevat), kun sama muoto Ilmajoen murteessa kuuluu:
laulavat ja tulovat.
Huomattava eroavaisuus alamurteiden välillä on välivokaaleissa. Lapuan
murre on siinä suhteessa lyhintä, kun sen sijaan Ilmajoen muire on
leveintä. Välivokaalit ovat siinä huomattavan selviä. Kyrön murre on
näitten välillä. Siten esim. lapualainen sanoo Ilkka (l on »paksu»),
kyröläinen (Nurmo) sanoo melkein Ilakka ja ilmajokelainen Ilikka.
Lapualainen sanoo: tullhet, ilmajokelainen tullehet. Samoin: kattomhan
jä kattomahan.
Käyttämästäni kirjoitustavasta pyydän huomauttaa seuraavaa: Olen
katsonut tarpeettomaksi merkitä seuraavan sanan ensimäistä tai sen
synnyttämää välittävää konsonanttia edellisen sanan loppuun, kuten
jotkut toiset murteenkirjoittajat näyttävät tekevän. Olen kirjoittanut
»tuu meille», enkä »tuum meille»; »ny sun», eikä »nys sun». Tosin nuo
sanat puheessa siten lausutaan, mutta kuitenkin vain silloin, kun ne
äännetään yhteen ikäänkuin yhdeksi sanaksi. Jos sanat kuitenkin siten
kirjoitetaan ja erikseen, tarkastaa lukijan silmä niitä eri sanoina. Ne
ovat silloin oudon näköisiä ja erikseen äännettyinä lisäksi kokonaan
merkityksettömiä. Sanottua kirjoitustapaa noudattamalla saadaan
eriskummallisia sanoja, esim, nys, nym, nyp, nyr j.n.e. aina sen
mukaan, missä asenteessa ny sana sijaitsee. Siksipä olenkin käyttänyt
samaa kirjoitustapaa kuin kirjakielessä, jossa samoin jätetään
merkitsemättä se sanoja sitova välittävä konsonantti, joka itsestään
syntyy kirjoitusta luettaessa samoin kuin puhuttaessa. Kirjakielessä
kirjoitetaan esim. »anna minulle», mutta se luetaan ja äännetään »annam
minulle». — Murretta lukiessa on lukijan siis äännettävä sanat yhteen,
kuten elävässä puheessa. Silloin puhe-elimet itsestään synnyttävät
sanoja sitovat välittävät konsonantit. Tästä mielestäni luonnollisesta
ja kirjakielen tapaisesta kirjoitustavasta, koska foneettinen
merkitsemistapa ei tämänkaltaisessa kirjassa ole mahdollinen, pitäisi
olla murteen ymmärtämiselle ja oikealle ääntämiselle helpotusta. Silmä
tajuaa sanat helpommin ja välittävä konsonantti ääntyy itsestään
luonnollisena, jos vain sanat luetaan yhteen. Päinvastaisessa
tapauksessa, kun välittävä konsonantti on asetettu näkyviin, hairahtuu
murretta taitamaton lukija usein aivan sopimattomasti korostamaan
tuota välittävää ja asenteen mukaan varsin vaikeasti merkittävää
välikonsonanttia.
Samalla on syytä huomauttaa myöskin tavallisimmista eteläpohjalaisista
yhteen äännettävistä sanalyhennyksistä. Siten esim. verbimuodot: m’oon
l. min’oon (minä olen), s’oot l. sin’oot (sinä olet), s’oon, s’on l. se
o (se on); m’oomma l. m’ooma (me olemme) t’ootta l. t’oota (te olette);
n’oon (ne ovat); m'olin l. min’ olin, s’olit l. sin’ olit, s’oli l.
s’ooli, m’olimma l. m’olima, t’olitta l. t’olia; n’oli l. n’ooli. Muita
tavallisia »oikaisuja» ovat esim. m’otin (minä otin), m’osaan (minä
osaan), m’äkkäsin (minä äkkäsin l. huomasin), n’otta (niin jotta),
n’ott’ oikeen (niin jotta oikeen). Näissä lyhennyksissä olen käyttänyt
(’) merkkiä vain sen takia, että sanat helposti ymmärrettäisiin. Mutta
on huomattava, että heittomerkistä (’) huolimatta on sanat äännettävä
yhteen. N’otta äännetään siis kuin se olisi kirjoitettu notta ja samoin
m’oon = moon, m’osasin = mosasin.
Aina ei eteläpohjalainen kuitenkaan lyhennä sanoja samalla tavalla.
Riippuen asian laadusta, sanonnan vauhdista y.m. käyttää hän oikean
rytmin saamiseksi kulloinkin parhaiten soveltuvia lyhennyksiä. Esim.
muotoja m’oon, min’oon jopa joskus minä olen-muotoakin. Tästä seikasta,
jota olen tahtonut esille saada, myöskin jutelmissani, johtuu samojen
sanamuotojen vaihteleva käyttö.
Jokaisella kielellä on oma erikoinen sävynsä ja sointinsa. Ja samoin
on saman kielen eri murteidenkin laita. Niinpä on Etelä-Pohjanmaankin
murteella oma sävynsä, sointinsa ja sanonnan erikoisuutensa. Eri
maakuntien kansan luonne, henkiset ominaisuudet, älykkyys ja
henkevyys ilmenevät välittömästi kansan jokapäiväisessä puheessa ja
kielenkäytössä. Mutta kansan sielunelämän hienoimmat ja oleellisimmat
ominaisuudet paljastuvat sanonnan vivahdusrikkaudessa ja varsinkin
äänen sävyssä.
Jonkinlaiseksi opastukseksi lukijalle ymmärtämään eteläpohjalaista
murretta ja sanontaa koetan tässä hahmoitella eteläpohjalaisen
luonnekuvaa: Eteläpohjalainen on pinnalta hidas, harkitseva,
puhuu harvaksensa rauhallisesti, lausuu sanottavansa selvästi
ja tarkoituksellisesti usein korostaen tai venyttäen sanoja ja
puhettaan. Hän ei puhuessaan juuri käytä kasvojen ilmeitä tai käsiään.
Varsinkin vanhempi polvi on suorasukaista ja harvapuheista. Tuskin
tarvinnee sanoa, että eteläpohjalainen tuntee arvonsa ja on arka
itsestään. Hän on itsetietoinen ja varma asiastaan. Hän katselee
maailmaa kuin omaansa ja muita ihmisiä korkeintaan vertaisikseen.
Hän on itsepintainen, »ylpiä», suljettu luonne. Suuttuessaan on hän
raju ja hillitön. Vieraan on vaikea häneen tutustua. Hän suhtautuu
kaikkiin ja kaikkeen arvostelevasti, ottaa helposti vastakkaisen
kannan, eikä myönnä erehtyneensä. Hän käyttää korskeaa, töykeääkin
puhetapaa, mutta ei tarkoita, että häntä olisi aivan sananmukaisesti
ymmärrettävä. Omassa keskuudessaan elävät eteläpohjalaiset kuin
linnaleiriä. Sukulaissuhde on kiinteä ja velvoittava. Talonpoikainen
sukuylpeys on suuri ja sukujen väliset vihat leppymättömiä. Rikkaudelle
panee eteläpohjalainen arvoa, mutta kunnia on hänelle enempi. Kun
eteläpohjalainen menettää malttinsa, suuttuu hän silmittömästi ja
silloin välähtää helposti puukko, usein »taitamattomasti». Tekoansa,
vaikka se on tapahtunut äkkipikaisuudessa, ei eteläpohjalaisen kuulla
juuri katuvan. Hän salaa ja häpee mielenhellyyttä. Muukalaisen on usein
vaikea ymmärtää eteläpohjalaisen hellempiä tunteita ja hänen omituista
käytöstään senkaltaisissa tapauksissa. Jo »kiitoskin» on kankea sana
eteläpohjalaisen suussa. Hän toivoo, että se itsestään ja sanomattakin
ymmärretään.
Vaikkakin eteläpohjalainen on jämerä ja tyyni pinnalta, on hän
hyväntahtoinen ja leikkisäkin kun siksi tulee. Hän rakastaa iskevää ja
»kierää» sanontaa, paradoksia ja huumoria varsinkin tilannekomiikassa.
Kun hän kuvaa tilannetta, maalaa hän sen muutamilla iskevillä sanoilla
ja keskeneräisillä lauseilla, joissa verbit ovat etualalla. Hyvällä
tuulella ollessaan asettaa hän itsensä jutussa hyvinkin noloon ja
surkeaan asemaan nauraen itselleen ja noloudelleen, mutta toisella ei
ole syytä jatkaa, sillä eteläpohjalainen on hyvin pian »minä itte».
Näissä kevyissä päivänpakinoissa, jotka nyt kokoelmana julkaistaan,
olen koettanut säilyttää mahdollisimman tarkoin kotimaakuntani murteen
ja kansanomaisen sanonnan. Jutelmien aiheet ja kertomatyyli on kansan
suusta.
Niille, jotka haluavat lähemmin tutustua Etelä-Pohjanmaan murteeseen,
suosittelen toht. Lauroselan ansiokasta tohtoriväitöskirjaa
»Etelä-Pohjanmaan murteesta», julkaistu v:na 1913. Samalla pyydän
tässä lausua hänelle kunnioittavimmat kiitokseni häneltä saamistani
arvokkaista neuvoista ja huomautuksista.
Vaasassa 20 p:nä helmikuuta 1921.
_J. O. Ikola_.