piikaisena kesäisessä lampaanpesossa Kassarin saarella, koska Priidik
metsävahti häntä ison kiven varjosta salaa katseli. Ja hän oli ihan
ihmisen muotoinen, valkia ruumiiltansa, paitsi noidanluomaa vasemman
rinnan alla, ja hänen hiuksensa ilman pääliinaa ja taas kasvaneet,
vapaasti valloillansa niinkuin neitsykäisen, ja punertavat niinkuin
tumma männynkaarna.
Ja hänen kulmillansa oli kummallinen hohto ja suuri valkeus, ja hänen
suunsa hymystä raollansa niinkuin raakun kuori, ikäänkuin hänen
huulensa eivät ikänä olisi vereen kajonneet.
Vaan Priidik oli taas olevinansa niinkuin köysin vuoteeseensa sidottu
elikkä halpaantunut, niin ettei hän yhtäkään jäsentä liikuttaa tainnut
eikä myöskään suutansa puhuaksensa aukaista.
Eikä hän myöskään tiennyt, oliko tämä unennäköä, jota hänelle näin
näytettiin, vai oliko hän valveilla vallan ja tämän kaiken ruumiillisin
silmin näki, mutta hänen oli sangen ihmeellistä ja ratki autuuttavaa
ollaksensa.
Niin hän kuuli vaimonsa Aalon kysyvän, ihmisen äänellä:
»Kuinka voi piskuinen Piret?»
Ja kohta Aalo jo kehdolle kumartui, otti lapsen kepiästi ja sen
rinnoillensa asetti.
Niin Aalo istui akkunan alla lavitsalla, kussa hän ennen sadat kerrat
oli istuskellut, ja lauloi lapsellensa:
»Emoseni, emoseni,
Ruoki lasta rinnoillasi,
Juutas lastasi imetti:
Hevosrieskaa huomenella,
Keskipäivin kehrävartta,
Itkuvettä illan tullen.»
Niin Priidik ajatteli itseksensä:
»Kuinka hän taitaapi yhä lasta imettää, — eikö ole hänen rintansa
ehtynyt?»
Mutta hän ei saanut sanaakaan suustansa, sillä hänen kielensä oli
niinkuin hervotoin.
Vaan koska Aalo oli lapsen kylläiseksi ruokkinut, niin hän sen taas
rinnoiltansa takaisin liekkuun laski.
Senjälkeen Aalo kysyi:
»Kuinkas jaksat, kallis Priidik? Onkos paitas ehiä?»
Ja ennenkuin Priidik ennätti suutansa aukaista vastataksensa, niin
Aalo jo otti neulikon ja siitä lankaa ja neulan ja alkoi paikata hänen
paitaansa nuoren kuun valossa, yhä lavitsalla istuen.
Niin kuun himmiä säde, joka ei vielä varsin vahvasti valaissut, silasi
hopialla hänen olkapäänsä ja rintansa, niin että koko hänen nuori
ruumiinsa oli niinkuin silkkaa ja siliätä hopiata.
Mutta koska hän oli saanut paidan paikatuksi, niin hän sen lavitsalle
käsistänsä laski ja katseli lempein silmin miestänsä Priidikiä,
niinkuin olisi hämärissä hymynnyt, ja sanoi:
»Kuinkas on laitas, kallis Priidik? Onkos vuotees vilu?»
Ja koko yön hamaan huomenkoittoon asti he halasivat haikiasti ja
rakkaasti toinen toistansa, niinkuin eivät ikänä olisi erossa olleet.
Mutta koska kukko ensimmäistä kertaa kiekaisi, oli Aalo kadonnut,
niinkuin yönnäky.
Vaan tästä kaikesta ei Priidik metsävahti kenellekään sanaakaan
luiskahtanut, sillä hän ei olisi tainnut käsi rinnalla sielunsa
autuuden nimessä valallensa ottaa, etteikö se ollut vain unenharha ja
hänen oman kaipuunsa kuvajainen.
11.
»Mutta koska tästä viinakuisesta yöstä oli tasan yhdeksän kuunkiertoa
kulunut, ja kevät ja senjälkeen suvi taas vuoronsa perään saapunut
Hiidenmaalle, ja heinänkorjuu oli parhaillansa Pühalepassa, niin
tapahtui yhtenä ehtoona, että apuvaimo, joka Priidik metsävahdin tykönä
lasta korjasi, kuuli hiljaista vaikerrusta veräjän takaa.
Vaan koska hän lähemmäksi katsomaan lähti, niin hän näki veräjän takana
vaimonpuolen, joka oli nääntyä väsymyksestä, niin että hän oli maahan
lyykähtämäisillänsä, niinkuin taakan alla, ja myös sangen vaisusti
valitti, kuten suuressa kivussa.
Niin hän tässä viheliäisessä vaimonpuolessa tunsi Priidik metsävahdin
vaimon Aalon, entisen emäntänsä, ja näki, että hän oli ihmishahmossansa
ja ilmielävänä eikä suinkaan sudennahassa, sekä myös, että hän paraikaa
oli lapsenvaivassa, ja kivut jo alkaneet.
Mutta apuvaimo ei aluksi tiennyt, mitä tehdä, sillä Priidik metsävahti
ei ollut kotosalla tällä erää, vaan oli heinänkorjuussa, niinkuin
muukin kylärahvas.
Niin Aalo rukoili apuvaimoa, sanoen:
»Kristuksen nimessä, armahda minua ja lämmitä sauna, sillä minulla on
tosin suuri vaiva.»
Mutta Aalo oli ryysyissä yltäyleensä, niin että paljas iho paistoi,
sillä vaateriekaleet olivat putoomaisillansa hänen yltänsä. Eikä hänen
katsantonsa kauneudesta ollut mitäkään jäljellä, sillä vilu, tuiskut
ja ahava olivat sen tyyten poiskuluttaneet, niinkuin sadevesi värin
viruttaapi. Vaan hänen valkia hipiänsä oli sierettynyt ja pahkoilla,
hänen jalkansa verihaavoissa, ja koko hänen muotonsa perin murheellinen
katsottaa.
Niin apuvaimo, joka oli hurskas ja kammosi syntiä sekä noituutta,
niinkuin louhikärmeen kähyä, kamppaili hengessänsä, sillä toinen ääni
hänen tunnossansa kiivaasti käski hänen ajamaan tämän Ihmissuden
päätähavin korpeen ja yön selkään, kusta hän oli tullutkin, ja
kajoomasta käsillänsä Herran kirottuun. Mutta toinen ääni taas käski
hänen armahtamaan lähimmäisensä raadollisuutta niinkuin laupias
Samarialainen. Ja niin hän vihdoin lämmitti saunan, vaikka pelkäsikin
näin noituutta ja Saatanan väkeä edesauttavansa.
Mutta tuskin oli Aalo saunan lauteille päässyt, ja apuvaimo ennättänyt
ensimmäisen löylyn lyödä, kun jo kylästäpäin alkoi tulla tuhuttaa
vaimonpuolta, mitä ikäloppuja heinänkorjuusta lie kotiin jäänyt, sillä
karjalapsi oli kylään sanan vienyt.
Niin viisi, kuusi vanhinta kylänämmää pyrähti pihamaalle, niinkuin
koikkuva korppiparvi, ja he siinä tovin aikaa neuvoa pitivät.
Ja senjälkeen monikahdat heistä tunkeutuivat saunaan, vaan toiset
jäivät edelleen pihamaalle, etteivät he kaikin sisälle mahtuneet.
Niin he rupesivat heti ääneensä rähättämään ja lapsivaimoa vaivaamaan,
joka saunan lavalla kivuissansa lepäsi.
(Mutta tämä on vanha maarahvaan tapa, että lapsivaimoa on vaivattava,
niin että hän syntinsä tunnustaisi.)
Niin vanhin kylänakoista sanoi:
»Miksistä et jäänyt sudenkuoppaan, kussa koko talven olit? Mitäs
ihmisten ilmoilta etsit, ihmissusi?»
Ja toiset päällekävivät julkikiukuissansa:
»Tunnustatkos hyvällä syntis, suden huora? Mistäs tulensikiös sait,
suosta vai maasta?»
Niin Aalo vastasi, heikolla äänellä:
»Olkaasta vaiti, en minä teille mitäkään puhu.»
Mutta tätä hänen ei olisi pitänyt sanoman, sillä siitä vain yltyi
akkojen kiukku, niinkuin olisi kipolla löylyä kiukaalle heitetty.
Niin yksi kylänämmistä uhkasi:
»Ellet puhu meille, niin kyllä vielä toisille puhut, jahka pyövelin
käsiin ja vesikokeeseen pääset, Sudenmorsian. Eikös olekin Valber vielä
roviolla vastaasi todistanut? Kuinkasta hän kuolinhetkellänsä valheella
sieluansa kuormittaisi?»
Ja toinen taampana sanoi:
»Muistakaat minun sanoneen! Mitästä tämä metsävahdin Aalo aina kirkkoon
viimeisenä jätätteli, ellei siunattua öylättiä saadaksensa, joka on
Kristuksen totinen ruumis, että sillä taikojansa tekisi!»
Niin Aalo vaivojensa seasta vain yhä vaisummin vastasi:
»Menkää, menkää, — antakaa minun toki tähän kuolla!»
Vaan nyt vanhin kylänvaimoista kumartui Aalon ylitse ja sanoi
tosissansa:
»Uskot elikkä et, vaan niin on, ettei lapsi ennen lanteistasi erkane,
Aalo, etkä sinä kivuistasi kirvoitu, ennenkuin olet kaikki tyyten
tunnustanut. Toki minä tämän tiedän, joka olen kolmen kylän lapset
päästänyt ja monenkin kurjan syntisen tunnustuksen vastaanottanut.
Tunnusta siis hyvällä, keneltä lapses sait, niin päästän sinut
vaivastasi, sillä minä siihen sekä loihdut että temput tiedän.»
Ja toiset taas niinkuin kuorossa säestivät: »Tunnusta, kenenkä kanssa
metsiä juoksit, ihmissusi! Suden sikiön saat, vaan et ihmisen lasta!»
Vaan Aalo vain kuiskasi:
»O, tätä tuskan kalkkia!»
Mutta tuskin oli hänen aikansa täyttynyt, ja lapsi syntynyt, kun
Priidik metsävahti, joka oli heinäniitulta kotiin tullut, äkisti saunan
oven aukaisi ja näki vaimonsa Aalon lauteilla ynnä vastasyntyneen
kanssa lepäävän, ja kylänämmät hänen ympärillänsä.
Niin Aalo heikosti äännähti hänet nähdessänsä, vaan ei mitäkään sanonut.
Mutta Priidik hänen miehensä häneen tuiki tylysti ja ynsiästi tuijotti,
niinkuin uppo-outoon ja muukalaiseen ratki, eikä hänen katsantonsa
synkeydessä jälleentuntemusta eikä armahdusta ollut, sillä hänen
muistinsa pimitettiin, ja hänen sydämensä perin paadutettiin tänä
hetkenä vaimoansa Aaloa vastaan.
Niin hän tuiki unhoitti tänä hetkenä, että hän konsanansa oli tätä
vaimonpuolta kalliina pitänyt ja omaksensa sanonut, niin suuri oli
hänen kiukustuksensa katkeruus ja hänen häpiänsä, koska hän arveli
vaimonsa Aalon metsästä ja susien tyköä lapsensa löytäneen.
Vaan Aalo kokotti vakahista lasta hänen puoleensa, niinkuin armoa
anellen, ja sanoi:
»Priidik, sanostakin heille, että tämä lapsi, jonka tautta minä kivun
kannoin, on sinun!»
Vaan samalla yksi vaimonpuolista katsasti lasta ja kirkasi:
»Suden vaihdokas tämä on! Nähkääs noidanluomaa sen rinnan alla!»
Niin Priidik vastasi pensiästi:
»En minä tosin tunne sinua enkä sinun sikiötäsi»
Ja nämä sanat sanottuansa hän aikoi taas menojansa mennä, niinkuin oli
tullutkin.
Mutta ovelta hän vielä kerran kääntyi päin lavaa ja sanoi:
»Metsään sinä menit, metsän viemä ja metsän vihitty olet, ja metsästä
lapsesikin etseit, Sudenmorsian!»
Niin Aalo sanoi:
»Priidik, Priidik, etkös enää muista yötä viinakuussa, jonka tykönäsi
lepäsin?»
Mutta Priidik oli jo menojansa mennyt ja sulkenut oven jäljessänsä.
Niin Aalo vielä huusi hänen jälkeensä:
»Jos minun nyt tähän lapsineni kuoleman pitää, Priidik, niin muista,
etten minä rauhaa saa, etkä myöskään sinä, sillä minun henkeni pitää
harhaaman.»
Mutta nämä olivat viimeiset sanat, mitkä hän tässä elämässä sanoa ehti.
Sillä koska kylänvaimot näkivät, että Aalo heidän armoillensa
ylönannettu oli, eikä hänen mistäkään, ei edes oman miehensä tyköä,
apua eikä armahdusta saaman pitänyt, niin heidän kiukkunsa ylön
kiivaaksi kiristyi, sillä he tiesivät nyt voiton päällä olevansa ja
tätä tiimaa ja hetkeä jo kauvan vartoneet olivat.
Ja samalla aikaa alkoi pihamaalle kerääntyä yhä uutta väkeä, sillä
kylänrahvas oli ehtoon tullen palannut heinänkorjuultansa. Niin heidän
joukossansa oli myös monta miehistä miestä ja nuorempata väkeä sekä
lapsiakin, sillä sana oli levinnyt, että Sudenmorsian, Priidikin
metsävahdin vaimo Aalo, oli tullut kotiin.
Vaan aluksi he vain seisoskelivat pihamaalla ja saunaa kohti
tuijottivat eivätkä mitäkään edesottaneet.
Mutta vaimot saunassa alkoivat taas häijysti härnätä:
»Missäs on minun kaksivuotias hiehoni, ihmissusi?»
»Missäs on minun uuheni?»
»Minne veit lampaan laumastani, Sudenmorsian?»
Niin ulkona väkijoukossa, kuin yhä kasvoi, alkoi uhkaava mutina, joka
ei niitäkään hyvää tiennyt. Sillä Saatanan elkeet, joilla hän talven
mittaan Hiidenmaata oli vaivannut ja sen ristirahvasta julkisesti
pilkkanansa pitänyt, olivat itsekullakin niinkuin muistiin präntätyt.
Eikä kenelläkään ollut niitäkään epäilystä, etteikös tämän kaiken
erinomaisen villityksen perijuuri, josta kaikki pahuus oli putkahtanut,
nyt Priidikin saunassa heidän kättensä ulottuvilla viipynyt.
Niin he nyt tihiänä joukkona pihalla parveilivat, vaivihkaa saunaa
kohti pälyten, ja heidän katseissansa oli yhtäkkiä sekä pelkoa että
vihaa.
Sillä he tiesivät tuiki tarkoin noitien ja heidän Helvetin isäntiensä
konstit ja kommervenkit, ja ettei heille mitäkään mahdotonta ollut.
Niin monikahdat lapset heidän seastansa juosta piipersivät saunan tykö,
sen akkuna-aukosta sisälle kurkistaaksensa, ja taas takaisin, niinkuin
heillä olisi tulenliekit kintereillä ollut.
Ja he huutelivat:
»Metsänhalli! Metsänpentu! Ihmissusi!»
Vaan yhtäkkiä yksi saunaan jääneistä vaimoista aukaisi oven ja huusi
miesten parveen pihamaalla:
»Se on synti ja häpiä, että tainkaltaista sallitaan Pühalepassa.
Lapsella on noidanluoma rinnan alla niinkuin äidillänsäkin! Polttakaa
ihmissusi penikkansa kanssa, ennenkuin hän ennättää enempätä tuhoa
tehdä!»
Vaan tovin aikaan ei tähän kukaan mitäkään sanonut.
Niin sama vaimo tuli lähemmäksi, keskelle väkijoukkoa, ja huusi:
»Tulityö on tulella rankaistava!»
Ja vielä hän huusi:
»Ette toki salli suden vaihdokasta ihmisten seassa? Se, joka
ihmissudeksi rupiaa, myy itsensä Saatanalle kynsiänsä myöten. Eikö
olekin hän henkipatto? Muistakaa Valberia Tempan kylästä!»
Niin yksi miehistä taampana sanoi:
»Hän on oikiassa. Tässä on vaarassa kirkko ja Kristuksen oppi ja koko
Hiidenmaan autuus!»
Ja yksi nuorista miehistä silloin huusi: »Polttakaa toki Loksperin
noita! Sytyttäkää sauna tuleen!»
Niin kuului yksinäisiä huutoja: »Polttakaa ihmissusi», mutta vielä ei
kukaan kättänsä kohottanut.
Vaan silloin samainen vaimo takaisin saunaan riensi ja juoksi taas
pihamaalle, palavainen kekäle kädessänsä, jonka hän oli saunan
kiukaasta siepannut, ja toiset kylänvaimot hänen kanssansa.
Niin hän heilutti kekälettä päänsä päällä kaikkien katsottaa, niin että
kipinät sinkoilivat.
Ja niinkuin olisi tulen näky ihmisten mielet ilmivalkiaan sytyttänyt,
niin he alkoivat nyt pihamaalla ympärinsä juosta ja samoin saunalle
lähetä, monikahdain yhä kirkuessa:
»Polttakaa ihmissusi! Polttakaa Loksperin noita!»
(Mutta Priidik metsävahtia ei enää lähettyvillä ollut, sillä hän oli
heti saunasta tultuansa mielensä kipeydessä lähtenyt kauvas metsiin.)
Niin jotkut nuoret miehet tällöin nopiasti saunan oven pönkittivät, ja
yksi heistä tarttui kekäleeseen ja sen saunan rutikuivalle olkikatolle
linkosi, joka syttyi palamaan suureen sauhuun ja ilmiliekkiin, niinkuin
yksi ainoa iso olkilyhde.
Eikä kulunut kuin lyhyt tuokio, ennenkuin koko sauna niinkuin rovio
tulessa roihusi.
Ja tulen ryske oli niin ankara, ettei mitään vaikerrusta saunasta
kuulunut.
Mutta tuskin oli sauna tuleen syttynyt, kun kaikki pihamaalla olijat
olivat kuulevinansa niinkuin kaukaista suden ulvontaa, joka ensin oli
heikkoa, vaan sitten sangen nopiasti läheni.
Ja tämä ulvonta oli pitkä ja perin haikia, niinkuin murheellinen ja
valittava, ikäänkuin sudet olisivat suruansa ilmoille valittaneet.
Niin samalla nousi myös ankara myrsky, ja korvesta, kuin metsävahdin
savupirttiä piiritti, kuului suuri kohina, niinkuin syvien vetten pauhu
kosken kouruissa elikkä myös korpikuusien latvain humina, koska he
hirmumyrskyltä sinne tänne riepoitetaan.
Ja tämä oli tosin Helvetin trumpalien pärrytystä ja Pimeyden
sotajoukkojen päällekarkausta.
Niin joku joukosta sanoi pivoissansa:
»Katso, Saatana saapuu seitsemän häijymmän henkensä kanssa, ja meidän
viimeinen tilamme on oleva pahempi kuin ensimmäinen!»
Vaan tätä susien ulvontaa ja metsän kohinata kesti koko saunan palon
ajan elikkä vajaan tiiman, sillä sen ajan sisällä oli sauna palanut
poroksi perustuksiansa myöten, niin ettei siitä enää ollut muuta
näkyväistä jäljellä kuin kiukaan kivet.
Sillä kirjoitettu on: _Homo komini lupus_.
Vaan Aalo, Priidikin, Suuremõisan metsävahdin vihitty vaimo,
Ihmissusi ja Sudenmorsian, näin vastasyntyneen lapsensa kanssa
saunanpalossa tulensurmansa sai, joka noitia ja Saatanan lapsia
varten on valmistettu, että heidän maallinen majansa tulen hehkulta
puhdistettaisiin, eikä ruton siementä enää heidän eikä heidän
perillistensä kautta eteenpäin kannettaisi.
12.
Mutta vielä on Jumalan _Gloria_ julkijulistettava, että se heliästi
valollansa helottaisi, niinkuin joulukynttelit Pühalepan kirkon
kruunussa, ja Daimonien ynnä heidän Herransa häviö kaikilta
havaittaisiin, koska heidän julmalla porulla saaliinsa irtipäästämän
piti, kuhunka he olivat atraimensa iskeneet.
Niin Priidik, Suuremõisan metsävahti, sai senperästä, kuin kaikki nämä
tapahtuivat hänen pihamaallaan, iskun tuntoonsa. Ja hän tuli suureen
vaivaan, ettei hän ollut aikanansa armahtanut vaimoansa Aaloa, vaan
ensin karkoittanut hänet kotoansa ja sitälikin hyljännyt raivoisan
rahvaan käsiin, ja näin sallinut hänen saunassa tuleen hukkua, itse
metsiin lymyten.
Niin ei viattoman uni tästälähtein enää vieraillut hänen tykönänsä,
että yöt läpeensä hänen tuntonsa valvoi eikä torkkunut, vaan sangen
ahkerasti nakutteli niinkuin puutoukka hirrenpäässä. Ja hän oli öisin
alinomaa näkevinänsä vaimonsa Aalon ja hänen punaiset hiuksensa, koska
ne tulen liekkeihin sekaantuivat, saunan syttyessä, niin että ne kuin
samaa tulta olivat.
Vaan samalla muotoa hän oli myös kaiken aikaa näkevinänsä hänet siinä
ijäisessä tulessa, joka ei koskaan sammu, vaan ijankaikkisuudesta
hamaan ijankaikkisuuteen kurjaa syntistä korventaa, niin että hänen
pitää turhaan kielensä kostutukseksi vedenpisaraista anoman niinkuin
rikas mies Latsarukselta Abrahamin helmassa.
Näin hän herkiämättä tämän sieluparan pelastusta elikkä kadotusta
mielessänsä hautoi, niinkuin olisi hän siitä edesvastuun kantanut.
Ja hän myös saneli itsellensä:
»Minä tosin vain oman haikian mieleni harhaksi kuvittelin, että Aalo,
minun vaimoni, viinakuussa yönsä vierelläni lepäsi. Mutta jos lapsi,
joka ynnä äitinsä kanssa yhdessä tuleen jäi, oli minun eikä Saatanan ja
hänen susiensa, niin olen minä totisesti edesauttanut heidän surmaansa
ja minut pitää murhamieheksi kutsuttaman.»
Näin oli hänen sielunsa hätä tosin sangen suuri, eikä hän tiennyt, mitä
tehdä sen huojennukseksi.
Niin tapahtui, koska Priidik metsävahti taas tämän perästä Pühalepasta
Kassarin saarelle lähti, että hän kuuli, niinkuin ennenkin kerran, sen
harjun alta kuin halki saaren Säärelle päin kulkee, ison lammaslauman
määkivän hädissänsä.
Mutta lähemmäksi astuttuansa hän ei selittänyt ei paimenta eikä koiraa,
vaan näki, kuinka iso susi karkasi reunimmaisen lampaan kimppuun ja sen
maahan murti. Niin toiset heidän typeryydessänsä pakenivat vain parin
askeleen päähän ja siellä kääntyivät päin ja lampaan tapaan alkoivat
tuijotella perivihollistansa, niinkuin lintu lumoojata kärmettä, mutta
eivät älynneet kauvemmaksi mennä. Vaan susi siihen paikkaan ensimmäisen
saaliinsa heitti, ennenkuin hän sitä raadella ennätti, ja laumasta
toisen lampaan sieppasi, että heidät hänelle näin kerkiästi tarittiin.
Eivätkä taaskaan lampaat pelvoissansa paeta hoksanneet, vaan kappaleen
matkan päässä yhdeksi rykelmäksi yhteen sulloutuivat, niinkuin
vihamiestänsä vartoen.
Niin Priidik metsävahti muisti muuatta suvista huomenta, koska tällä
samaisella Kassarin saarella myöskin lammasten hätähinen määkinä oli
hänen korviinsa kaikunut, ja yksi nuori ja ihana piikainen toisten
vaimonpuolten seasta paistanut niinkuin rannan katajapehkojen keskeltä
punainen orjanruusu.
Vaan hänellä ei totisesti ollut aikaa näin haaveitansa havitella, sillä
susi aivoitteli paraikaa kolmannen lampaan kimppuun käydäksensä. Ja
että Priidik metsävahdilla sattui olemaan luotipyssynsä mukanansa, niin
hän empimättä tähtäsi ja lähetti laukauksen sutta kohden, juuri koska
se päällekarkaukseen rupesi.
Mutta hänen käsivartensa varmuus tällä kertaa pahasti petti, sillä susi
ei sortunutkaan maahan, vaan päästi irti lampaan ja pakeni kiiruusti
Kassarin Säärtä ja Orjakua kohden, kussa kasvoi tihiätä sekametsää,
sinne hänen silmistänsä kadoten.
Vaan Priidik metsävahti, koska hän yhä Kassarin mäen harjalla seisoi,
luotipyssy kädessänsä, ajatteli nopiasti:
»Mistäs tiedät, mies, etteikös se ollut vaimosi Aalo? Tosin hänen
ihmishahmonsa tulelta tuhottiin, vaan mitäs jos hänen henkensä yhä
sudenhahmossa harhaa lepoansa löytämättä, ja hän tänne kotisaarellensa
takaisin pyrkii, kussa hän lapsuutensa ja neitsyytensä kullaiset vuodet
vietti ja vielä kihlattunsakin löysi? Sillä vaikka hän jo yhdellä
kuolemalla kuoli, niin sutena hän yhä elää, että hänessä kaksi luontoa
oli, yksi ihmisen, vaan toinen suden.»
Niin hän alkoi suuresti halajoida uudellensa saman suden nähdäksensä,
joka Kassarin saarella oli hänen luodiltansa pakoon päässyt. Hän kaivoi
teitten risteyksiin sudenkuoppia, peittäen ne kepiöillä ja notkuvilla
risuilla ja metsänsammalilla, ja myös valvoi monta yötä läpeensä,
haaskalla väijyen, mutta kaikki suotta.
Niin ei hänelle mikään enää mitäkään merkinnyt, ei menestys eikä
maallinen onni, vaan öin ja päivin hän nyt vain tätä yhtä metsänsutta
ajatteli, jonka hahmossa hänen vaimonsa Aalon sielu yhä harhasi,
lumostansa pääsemättä. Sillä hän hengessänsä tunsi, ettei ollut
senkaltaista tekoa, jota hän ei edesottaa taitaisi, jos se vain tämän
kadotetun sielun kahleistansa kirvottaisi, vaan hän olisi ollut valmis
P. Ehtoolliskalkinkin kirkon sakaristosta varastamaan.
Ja hän oli öisin unissansa usiasti näkevinänsä samaisen suden, joka
seisoi hänen polullansa, koska hän metsiä vaelti, ja häneen sangen
haikiasti tuijotti, niinkuin olisi vangittu sielu vapahdustansa
vartonut.
Niin vihdoin viimein hän ei enää jaksanut tätä sielunsa hätää kestää,
vaan se hänelle yli voimain kävi, niinkuin ylön raskas kantamus. Vaan
yhtenä huomenena hän etsei esillen sen hopiaisen vihkisormuksen, jonka
Pühalepan pappi kerran kirkon alttarin edessä oli hänen sormeensa
sovittanut, yhdeksi merkiksi P. Aviosäädystä.
Niin Priidik metsävahti tästä sormuksesta murheellisella sydämellä
salaa hopiaisen luodin valoi ja sen pyssyynsä pani.
Ja koska ensimmäinen kuudanyö tämän perästä saapui, niin hän taas lähti
sudenväijyntään hevoshaaskalle, joka hänellä oli varattu Haavasuon
krouvin vaiheilla.
Vaan sinne saavuttuansa hän itsellensä pyhästi lupasi, ettei hän ennen
paikaltansa hievahtaisi, ennenkuin sen suden oli nähnyt, jota odotti.
Niin hän kaksi yötä näin yhtämittaa vartoi, krouvituvan akkunan alla
istuen, ja pyssy ladattuna lavitsalla. Mutta tuvassa oli öisin tuli
sammutettu ja pimiä, ja kylmä uho, joka hänen jäseniänsä jäisesti
puisti, henki paatisista seinistä sekä multalattiasta.
Vaan koska kolmas yö oli läsnä, oli ulkosalla outo ja syksyinen sää, ja
hän taisi nähdä kuun vuoroin vuodattavan hänen valoansa, vuoroin pilven
lonkaan lymyävän. Eikä ollut vielä talvi, eikä myöskään enää kesä, ei
valkia, eikä vallan pimiä.
Mutta hevoshaaska oli vain muutaman sylen päässä krouvituvasta isojen
paljasten koivujen alla, ja se paistoi selkiästi silmään, joka kerta,
koska kuu tuli näkyviin.
Niin tämä yö oli senkaltainen, konsa kuolleet ja vainajat vaeltavat
yltympärinsä ja elävitten ajatuksia ahdistavat suurella ahdistuksella.
Niin Priidik metsävahti taas tunsi vanhan tuskan uudella puhdilla
päällensä tulevan, niinkuin hänen vaimonsa Aalon sielun rauhattomuus
olisi häneenkin ruvennut.
Niin hän sanoi Herralle Jumalallensa:
»Anna minun lentää ikuisesti niinkuin lentohiekan laakialla rannalla,
jos se Sinun tahtos on, mutta hänelle suo lepo, niinkuin vesilinnulle
rantatöyrän raoissa.»
Mutta tuskin hän oli näin rukoillut, kun hänelle näkyi, niinkuin olisi
haaska koivujen katveessa hiljaksensa liikahdellut.
Ja taas hänelle näkyi, niinkuin olisi yksi harmaja varjo haaskan
ympärillä hiiviskellyt, kuun juuri pilvenraosta kurkistaissa.
Niin Priidik metsävahti tunsi tässä sudessa vaimonsa Aalon, joka kerran
Juhannusyönä Daimonilta riivattiin ja sudeksi muutettiin.
Niin hän tarttui tuliluikkuunsa, kussa oli hopiainen luoti, ampuen
suoraan akkunan läpitse, ja kohta kuului kimiä ulvonta, niinkuin olisi
Saatana ja hänen Daimoninsa suurella riekunalla ja pahasti parkuen
lentoon lähteneet, että heidän täytyi luopua saaliistansa.
Mutta koska kaikki taas oli tyyten vaiennut, niin ettei enää muuta
kuulunut kuin korven humu ja ihmisen ijäti levotoin sydämen lyönti,
niin Priidik metsävahti vyötti kupeensa rohkeudella ja lähti ulos
koivujen alle haaskan tykö.
Niin ei siellä sutta itseänsä näkynyt, mutta ohuessa vitilumessa oli
verijäljet, jotka johtivat koivikon laitaan.
Niin Priidik metsävahti niitä sykkivin sydämin seurasi, kunnes hän
löysi suden kuolleena lumessa kyljellänsä lepäävän, sillä hopiainen
luoti oli lävistänyt hänen sydämensä.
Vaan Priidik metsävahti ymmärsi rukouksensa kuulluksi tulleen. Niin hän
paljasti päänsä niinkuin kirkossa ja näin sanoi: