vielä on Suuremõisan kreivillä haapapuuta metsissänsä Loksperin velhoin
varalle. Vaan oletkos, krouvari, koskaan sudenvyötä nähnyt?»
Niin Haavasuon krouvari vastasi:
»Kuullut olen, vaan nähnyt en. Mutta tehty se on toisen kerran
metsänhallin, vaan toisen kerran hirtetyn nahasta, ja siihen kuvattu
kaksitoistakymmentä taivaan tähtikuvaa. Ja se kiinnitetään mukamas
ihmisen uumille soljella, jossa on seitsemän paljinta, mutta jos
yhdenkään palkimen avasit, niin taikakin laukesi.»
Niin Priidik metsävahti sanoi:
»O, tätä perisynnin pinttymystä! Vaan toiset taas hokee, ettei ole
tarvis muuta kuin kolmasti kontata puun juuren alitse elikkä kolmasti
kiven ympäri juosta, loihdut lukien, ja jo ihmissusi valmis.»
Niin krouvari tähän vielä sanoi päätänsä pudistellen:
»Koska Valberia roviolla ja tulensurmalla uhattiin, niin on hän vielä
sanonut: jos minun pitää roviolla palaman, niin totisesti pitää vielä
toistenkin kanssani palaman. Vaan mitäs tainkaltainen sana tietää?
Eiköstä sitä, ettei Valber ole ainokainen ihmissusi Hiidenmaalla, vaan
hänen siskojansa vielä vapaina juoksentelee?»
Niin Priidik metsävahti kysyi:
»Kuinkasta se ulosnäkyy, kuka ihmissutena käy, elikkä mitkä ovat hänen
merkkinsä ja tunnustähtensä, että niitä kavahtaa tietäisi?»
Niin Haavasuon krouvari vastasi:
»Tosin löytään ihmissudet katsannoltansa luonnollista ihmistä
kalvakammiksi, ja ovat vielä monikahdoilla kulmakarvatkin
yhteenkasvaneet, jota Saatanan sillaksi kutsutaan. Ja kuuluu heillä
vielä olevan myös ruumiissansa noidanluomia, jotka ovat Saatanan
kynnenjälkiä, koska hän ihmiseen iskee, eivätkä kipua tunne, vaikka
parsinneulalla pistäisit. Ja jos joskus joku ihminen vuoteeltansa
tapettuna tavataan, vähä purema vasemmassa kyljessä, niin se on
ihmissuden tekoa, eikä ihmissusi silloin etäällä ole.»
Vaan kaiken aikaa, koska miehet näin keskenänsä pakinoivat, oli Aalo
visusti vaiti, niinkuin vesi kannen alla.
Mutta ennenkuin Haavasuon krouvari lähtöä teki, niin hän vielä
venytellessänsä hurskaasti huokaseikse ja sanoi:
»Auta, Isä Jumala, sillä me sanomme yhdessä Josaphatin kanssa: etkös
tahdo tuomita heitä! Tämä maailma on tosin sangen pahasti kallellansa,
niinkuin Mustapeksun riihen katto, ja kaikkien kappalten loppu käsissä,
koska jo ihmislapsetkin metsän pentuina juoksee.»
Ja niine puheinensa hän meni menojansa.
Mutta koska Priidik metsävahti ja hänen vaimonsa Aalo kahden pirttiin
jäivät, niin Priidik myös Aalon nilkkaa katseli, niinkuin jotain
aivoissansa aprikoiden, ja sanoi:
»Mitäs nilkutat, vaimo? Ethän vielä eilen?»
Vaan Aalo vastasi sangen säyseästi, niinkuin hänen tapansa oli:
»Iskin nilkkani kaivolla teräväiseen kivensyrjään, ja katso! se siitä
verta vuotaa.»
Ja hän repi aivinaisen kankaankaistan, sillä haavoittuneen jalkansa
sitoen, niin että verenvuoto tyrehtyi, eikä heillä ollut sen enempätä
puhetta siitä tällä erää.
Vaan Aalon ympärillä oli yhäti niinkuin taikakehä, täynnä noituuden ja
Saatanan salaisuutta, jota ei vielä kukaan ollut katkaissut.
8.
Mutta yhtenä yönä elokuussa, ei kauvan tämän perästä, koska jo
elonkorjuu oli läsnä, ja yöt pimenivät, heräsi Priidik metsävahti
vuoteellansa, että vilu puistatti häntä. Vaan koska hän aikoi
sudenvällyihin käsiksi käydä, niin hän havaitsikin olevansa yksin ja
vaimonsa Aalon sijan tyhjäksi vierellänsä.
Niin outo väristys kulki hänen sielunsa läpitse, niinkuin varjo kulkee
huoneen läpitse, niin että se hetkeksi pimennetään, ja hän kolmasti
siunasi ja sanoi:
»Olkoot Herra ja hänen P. Enkelinsä hänen vartiansa, ettei hänellen
mitäkään vahinkoa tapahtuisi, ei ruumiin, ei myös sielun, sillä hän on
tosin särkyväinen niinkuin kallis klasi, vaikka hänen ruumiinsa onkin
nuori ja vahva.»
Mutta uni ei enää koskettanut hänen luomiansa, vaan hän silmät
selkoselällänsä valvoi, vartoen, koska hänen vaimonsa Aalo palajaisi.
Niin vihdoin kukko kotipihalla lauloi, vaan kohta senperästä naapurin
pihamaalla, ja vielä kolmas kauvempana yhdeksi merkiksi, että yö oli
kulunut, ja aamu läsnä.
Ja samalla kertaa tuli Aalo, hänen vainionsa, ovesta pirttiin, ja aikoi
suoraa päätä vuoteeseen käydä.
Niin Priidik metsävahti, joka teeskeli nukkuvansa, aukaisi silmänsä ja
sanoi:
»Missäs olet ollut, vaimo? Kustas tulet?»
Vaan Aalo vastasi:
»Koivikossa kävin vastaksia saunavihdoiksi taittamassa, sillä huomenna
on kyly ja lauantai.»
Ja hänen vaatteissansa, mutta myös hiuksissansa oli niinkuin metsän
ja suopursuin elikkä myös kostian suosammaleen ja suomudan huoku,
humaltava ja päätä huimaava, niinkuin suolla juopukan marjat.
Niin Priidik heti tunsi sieraimissansa tämän vieraan hajun, niinkuin
metsä olisi sisälle tuotu ynnä asukkaittensa kanssa, tuvan täyttäen, ja
hän sanoi:
»Päivät ovat päivän askarrusta, mutta yöt yön lepoa varten. Ethän ennen
ole öisin metsiä käynyt?»
Vaan koska Aalo hänen vierellensä vuoteeseen heittyi, niin hän yhä
väkevämmin tunsi metsän ja suon hajun hänen hiuksissansa, niinkuin
olisi villi metsänpeto hänen vierellänsä maannut, eikä yksi nuori
vaimonpuoli.
Ja hän tunsi yhden salaisuuden häntä ympäröivän, jota ei hän selvittää
taitanut, ja hänen sielunsa vainusi tässä salaisuudessa vainolaista,
niinkuin luontokappale uhkaavan ukonilman vainuaapi.
Niin hän työnsi vaimonsa Aalon loitommaksi, että hän tätä vierasta
hajua oudoksui eikä omaksunut, ja se hänen luontoansa vastaan oli,
niinkuin vieras Elementti.
Ja hän sanoi:
»Mistäs tulee hiuksiisi suon henki?»
Niin Aalo vastasi:
»Minä suon laidassa kävin ja suopursuja helmaani kokosin, niistä
kotona lääkevettä keittääkseni. Niin lienen jonkun oksan hiuksiinikin
pistänyt.»
Vaan Priidik metsävahti tunsi tällöin sydämensä kivusta myrisevän, että
hänen vaimonsa Aalo näin hänelle vasten kasvoja valehteli, ja hän nousi
vuoteessa istuallensa ja sanoi:
»Sen varsin valehtelitkin, vaimo! Sudelle sinä tulet etkä suolle!
Kussas kävit?»
Vaan kun Aalo ei niitäkään vastannut, niin kävi niinkuin pitkäisen
leimaus hänen sielunsa läpitse, ja hän huusi:
»Ethän toki ihmissutena öisin juokse, vaimo!»
Mutta konsa nämä sanat oli sanottu, niin Aalo alkoi vapista, että hänen
miehensä Priidik näin ankarasti totuutta takaa-ajoi.
Niin Priidik äkkäsi, että hän oli totuuden kiinnitavoittanut niinkuin
paulaan, ja huusi:
»O, sinä onnetoin vaimo, oletkos joutunut sen saaliiksi, joka
sielun villitsee? Sinäkös siis krouvarin uuhen veit? Oletkos mennyt
ihmissutten ja Loksperin noitain pariin?»
Vaan Aalo sanoi:
»Sinä houraat elikkä puhuu sinusta viinan humala.»
Niin Priidik sanoi:
»Vaimo, vaimo, et sinä ennen valhetella osannut, vaan sinun puhees oli
niinkuin vanhurskasten jaa, jaa, elikkä ei, ei!»
Ja hän yhä tutkisteli:
»Käytkös siis sutena elikkä et?»
Niin Aalo vihdoin vastasi:
»Ja jos minä sutena käynenkin, ja suden veri suonissani palaa, niin ei
siihen muitten mitäkään tule, sillä minun sieluni autuus elikkä kadotus
on minun.»
Niin Priidik huusi:
»Näin siis itse tunnustat, ettäs olet ihmissusi ja kaikkien pyhien
ihmisten yhteydestä eroitettu, ja Kristus sinun takiasi turhaan
ristinpuulla kuollut!»
Niin Aalo sanoi:
»Kuule minua, Priidik, sillä minun poveani polttaa niinkuin
miilutulella! Vaikka minä päiväsaikaan ihmisten ilmoilla viivyn, ja
minulla on ihmisen muoto, niin halajoi minun henkeni sutten seuraan,
konsa yö on läsnä, ja vain korvessa on minulla vapaus ja riemu ratki.
Niin minun on mentävä, että sutten heimoa olen, vaikka minun sentautta
noitana roviolla palaman pitäisi, sillä tainkaltaiseksi olen minä
luotu!»
Vaan Priidik sanoi:
»Älä herjaa sinun Luojaas, vaimo, sillä Saatanan formussa sinua on
käytetty!»
Mutta koska hän katsoi vaimoansa Aaloa ja juuri visusti etsei, ei hän
kuitenkaan taitanut löytää tämän Saatanan lapsen katsannosta niitäkään
riettautta elikkä paatumuksen julkeutta, vaan vaimo hänen vierellänsä
oli paremminkin arka niinkuin metsänelävä ja sangen ihanainen miehen
silmältä katsottaa.
Vaan hän muisti, että kasvojen kauneus on usiasti Saatanan syötti,
niinkuin jo viisas Syrach varoittaapi: »käännä poies, poikani, kasvos
kauniista vaimoista, sillä monta he ovat hulluiksi tehneet».
Niin Priidik yhä manasi vaimoansa Aaloa ja sanoi:
»Tätäkös se luoma rintasi alla tietää, joka on niinkuin yöperhosen
siipi? Voi minua houkkoa, etten sitä ennen hoksannut enkä siitä
varoitusta ottanut! Sillä totisesti se on noidanluoma ja sen Vanhan
Vainoojan sormensija!»
Niin Aalo tähän sanoi:
»Ei ole se noidanluoma, vaan äitini suurta valkiata minua kantaissansa
säikähti, koska riihi paloi, ja siitä tulenkirjat rintaani tuli.»
Vaan Priidik yhä hoki:
»Totisesti on Saatana sinut jo syntymästä poltinraudallansa merkinnyt,
että hän omansa eroittaisi.»
Ja hän yhä tiukasti tutkisteli:
»Koskas metsässä viivyt, käykös Saatana tykönäs?»
Niin Aalo vastasi:
»Metsän Henki tulee tyköni.»
Niin Priidik kysyi:
»Missä hahmossa hän tykösi tulee, ihmisen elikkä suden?»
Niin Aalo vastasi:
»Ei ihmisen eikä myöskään suden, sillä ei hänellä ole muotoa eikä
hahmoa, vaan hän on näkymätöin ja kaikkialla, niinkuin henki.»
Niin Priidik sanoi mielikarvaudessansa:
»Kukas olet, vaimo? Onkos sinussa totisesti kaksi luontoa, aljo toinen,
vaan toinen villi niinkuin metsänpedon, joista vuoronperään itsekukin
on vallan päällä, niin että toinen verta janoo suden lailla, ja toinen
on niinkuin siviän vaimonpuolen!»
Ja hänen sielunsa pimitettiin suurella pimeydellä, koska hän ajatteli,
että nämä kaunokaiset jäsenet näin Saatanalta hänen riettaisiin
tarkoituksiinsa väärinkäytettiin.
Niin hän vielä kysyi:
»Juotkos verta samoin huulin kuin miehes suuta annat ja P. Armoaterian
nautitset?»
Niin Aalo vastasi:
»Konsa susi olen, niin suden tekojakin teen.»
Vaan Priidik metsävahti silloin huusi suurella äänellä:
»Että minun silmääni piti näkemän saman vaimonpuolen, jonka ensi kertaa
neitsykäisenä lampaitten seassa näin, nyt samaisten lampaitten kimppuun
ihmissutena karkaavan ja näin viattoman verta juovan!»
Ja hän nousi nopiasti, seinältä luotipyssynsä sieppasi, sillä vaimoansa
Aaloa uhaten, ja huusi:
»Mene silmistäni, suden huora! Mene heimos huomaan!»
Niin Aalon kädet tällöin irtautuivat vuoteen laidasta, kuhunka hän
hädissänsä oli kiinnitarttunut, niinkuin merihädällisen laudanpalasta,
koska syvyyden vesi häntä kuljuunsa viedä alkaa, samalla muotoa kuin
hänen sielunsakin irtautui nyt ja ijäksi kristillisen seurakunnan
yhteydestä ja kirkon varjeluksesta.
Vaan hän ovesta miehensä ohitse pihamaalle kiiruhti ja sieltä metsiin
siskojensa ja veljiensä susien tykö ja heidän kanssansa kauvas susien
poluttomille poluille, niihin riemuihin, jotka eivät ihmisten ole, vaan
susien, ja salatut ratki.
9.
Mutta tältä retkeltänsä ei Aaloa enää takaisin kuulunut, senperästä
kun hänen Priidik miehensä hänet vihapäissänsä korpiin ajoi, vaan hän
oli ja jäi susien seuraan, niinkuin olisi Saatana tässä väkipainissa
viimeisen voiton saanut, jota yhden nuoren vaimonpuolen sielun
autuudesta painiskeltiin. Näin sai siis myös kaikille tiettäväksi sekä
Pühalepan pitäjässä kuin myös koko Hiidenmaalla, että Suuremõisan
metsävahdin vaimosta Aalosta oli tullut noita ynnä ihmissusi, ja rahvas
alkoi siitä lähtien kutsua häntä _Sudenmorsiameksi_.
Niin oli nyt Aalo elikkä Sudenmorsian henkipatto ja kirkon
kironalainen, niin että itsekukin taisi ajaa häntä takaa niinkuin
metsänriistaa ja ilman rangaistusta hänet ampua, missä ikänä hänet
tavoittaisi elikkä myös loukkuun sekä paulaan pyydystää niinkuin
metsänpedon, sillä hän oli sekä lain että kirkon suojaa vailla.
Vaan aluksi oli niinkuin olisivat korvet ja suot hänet kitaansa
nielleet, elikkä _Diabolus sylvarum_, hänen Herransa ja Mestarinsa,
hänet visusti piiloittanut, sillä hänestä ei pitkään aikaan edes jälkeä
nähty.
Mutta sangen pian alkoi ympäri Hiidenmaata kulkea kuulumisia
erinomaisista enteistä, joita ei luonnollisella tavalla selvittää
tainnut, vaan joista ulosnäkyi, niinkuin olisi Helvetin herhiläispesään
tuikattu, ja sieltä tuhannen-tuhatta häijyä herhiläistä kiukuissansa
kiiruhtanut.
Niin Pühalepassa ja samoin Keinassa ja Emastessa ja vielä etäämpänä
Reigissäkin alkoi karjaa kadota laitumelta, ja yhä usiampia lehmiä
sortua suohautaan, niinkuin olisi näkymätöin väki heidät hetteeseen
vetänyt, vaikka paimen vieressä seisoi. Eikä heitä enää millään
väellä saatu suomudasta nostetuksi, vaikka sarvista ja köysien kanssa
kiskottiin, vaan heidän sorkkansa olivat suohon niinkuin kiinni
juuttuneet noituuden mahdista, joka heitä alaskäsin veti. Ja samalla
muotoa alkoi usiammilla paikkakunnilla lehmien maito muuttua tuiki
ihmeellisellä ja murheellisella tavalla, niin ettei se enää ottanut
pysyäksensä yhdessäkään astiassa, olipa se puukehlo elikkä savikruukku
ja fati, vaan se heti alkoi pahentua ja mädätä ja oli eläviä toukkia ja
sisiliskoja täynnänsä, niinkuin sen ylitse olisi kirot luettu.
Ja monta muutakin merkkiä Saatanan ja noituuden mahdista taidettiin
tähdellepanna kristikansan kauhistukseksi.
Niin oli Suuremõisan vallassa yksi miehinen mies niin pahasti
riehaantunut, että luuli kussakin katajapehkossa ilmielävän pirun
piileskelevän, eikä ennen tosin raivostansa rauhoittunut, ennenkuin
paljas miekka ynnä tikari oli pantu hänen ristiluillensa.
Ja vielä synnytti yksi lehmä Värssun kylässä härkävasikan, jolla
oli kaksi päätä, mutta koipia kolme paria kahden puolen niinkuin
koppakuoriaisella.
Niin niitä oli paljon Hiidenmaalla, jotka kaikessa tässä menossa vain
tunnustähden näkivät, että yksi kadotettu ihmislapsi susien seassa
viipyi, metsänpetojen kanssa kanssakäymistä pitäen, ja näin kristityn
velvoitukset sekä armo-osallisuuden unhoittaen.
Sillä jo varhaissyksyllä alkoi kiertää huhuja, että Sudenmorsian oli
näyttäytynyt siellä täällä yksinäisille eränkävijöille, jotka Kõpun
korpiin eksyivät. Vaan ei yksikään heistä ollut nähnyt häntä läheltä
eikä kiireestä kantapäähän, vaan ainoastansa väläykseltä, niinkuin
päivänsäde metsässä läikähtääpi ja taas katoaa. Ja useimmiten hän oli
ollut tosin ihmishahmossansa, mutta toisen kerran myös sutena, ja
näin hänet oli nähty milloin laitumella karjan läheisyydessä, milloin
metsissä ja soilla, mutta ei milloinkaan ihmisasumusten läheisyydessä,
sillä niitä hän kaihti. Niin muudan hylkeenpyytäjä, joka elokuussa
oli ammuskellut hylkeitä luodoilta, sanoi Kõrgessaaren rannassa
vedenrajassa äkänneensä niinkuin nuoren hylkeen päivää paistattavan,
vaan yhtäkkiä tämä mukamas vedenelävä olikin pystyyn ponnahtanut ja
metsään hävinnyt, niin että hän tiesi Sudenmorsiamen nähneensä. Mutta
monet metsänkävijät olivat pahasti pettyneet, sillä he olivat luulleet
Sudenmorsiamen punaisten hiusten puitten lomasta puuntavan, vaan
lähemmäksi tultuansa huomasivat ne hongan kyljeksi elikkä palaneeksi
katajaksi. Elikkä he taas erhettyivät suon valkotuohista koivua yhden
vaimon valkiaksi varreksi kuvittelemaan.
Niin monikahdat nuoret miehet Pühalepan kylistä koettivat useampaan
erään ajaa takaa Sudenmorsianta opetettuin ajokoirain kanssa, niinkuin
sutta elikkä kettua ajetaan. Mutta vaikka koirat vainusivatkin hänen
jälkensä ja hänet juoksujalalle saivat, ei häntä kuitenkaan tavoitettu,
sillä hän oli väleä jalvoistansa, ja _Diabolus sylvarum_ elikkä Metsän
Henki varjeli häntä niinkuin valvattiansa. Niin ne, jotka itse olivat
nähneet hänen ajokoirain edellä juoksevan, kivenkovaan väittivät, että
hän yhtäkkiä, koska hän ahtaalle joutui, sudennahan yllensä heitti ja
näin sutena henkensä pelasti. Vielä toiset sanoivat, että Sudenmorsian
yhtäkkiä taisi muuttua lahoksi kannoksi elikkä suohon porraspuuksi,
niin että hän väijyjiänsä ilomielin ilkkui, koska he hänen ylitsensä
astuivat. Ja tämän kaiken he olivat valmiit todistamaan, jos heidät
laskettaisiin _ad sacra_ elikkä P. Sakramentin tykö.
Mutta millä Sudenmorsian ruumiinsa ruokki ja vilulta varjeli
ihmishahmossa viipyessänsä, sitä ei yksikään tiennyt. Niin toiset
sanoivat hänen metsänmarjoista ja juurista hengenpitimensä ja
särpimensä saavan ja vanhoissa kalkkiuuneissa ja tervahaudoissa yönsä
viettävän. Vaan toiset (ja heidän lukunsa oli isompi!) arvelivat hänen
sudenpesissä asuskelevan, ja susien hänelle sinne verekseltä ruokaa
kantavan, samalla muotoa niinkuin omille penikoillensakin, milloin hän
ei itse sitä ihmissutena itsellensä hankkimassa käynyt.
Näin oli koko Hiidenmaa täynnänsä tarinoita Sudenmorsiamesta, eikä
kukaan niistä sen selvempätä tolkkua saanut, vaikka ihmisten kiihko ja
kärsimättömyys oli suuri.
Mutta kerran, koska kaksi Hillikesten kylän miestä istui heinäladon
edessä niitulla, niin tuli ladon takaa vesaikosta hiipien susi, jolla
oli rinnan alla niinkuin vähä valkia laikka.
Vaan tämäpä susi ei ollut niinkuin luonnollinen susi hänen tavoiltansa,
vaan jotain erinomaisempata oli hänen elkeissänsä, niin että miehet sen
kumpikin kohta hoksasivat. Eikä tämä metsänpeto myöskään ihmisen näköä
sen pahemmin karsastellut, vaan tuli sangen lähelle latoa, kussa miehet
olivat, ja istuuntui matalan ja leviän kuusen juurelle niinkuin koira.
Niin toinen Hillikesten mies sanoi toiselle:
»Ei nyt ole oikein asiat, sillä totisesti tuo susi on metsävahdin Aalo
elikkä Sudenmorsian! Eiköstä ollutkin Aalolla aina vähä hopiasolki
rinnan kohdalla, missä sudella laikka?»
Niin toinen mies sanoi:
»Taritse sudelle leipää, niin piankin nähdään, tokko se on ihmissusi,
elikkä muu metsänpeto.»
Niin ensimmäinen mies kokotti sudelle leipäkyrsän veitsen terällä.
Vaan susi sieppasikin sangen nopiasti sekä leivän että veitsen
hampaisiinsa ja loikki takaisin tiheikköön, kusta oli tullutkin.
Mutta toisen kerran nähtiin Sudenmorsian lähellä kotilaiduntansa, kussa
vähä paimenpoika karjaa kaitsi.
Koska paimenpoika juuri parhaillansa puolukoita kivellä paistoi tulen
ääressä, niin hän näki Aalon, emäntänsä, vieressänsä seisovan.
Niin Aalo oli sangen murheellisen näköinen ja kysyi paimenpojalta:
»Kuulin pienen Piretin itkeskelevän, — mikäs lastani itkettääpi?»
Ja koska paimenpoika pelvoissansa ei vastannut, niin Aalo povestansa
rihman otti, kuhunka oli pujotettu sudenhampaita niinkuin paterhelmiä,
ja sanoi:
»Vie tämä leluksi lapselleni!»
Vaan paimenpoika säikähti, niinkuin olisi itse Mardus metsästä
ilmestynyt (sillä Marduksesta ei ole kukaan kuolevainen kuullut
muuta kuin äänen), ja hän häthätää karjansa kokosi ja sen päätähavin
kotiveräjälle ajoi.
Mutta koska talvi tuli hänen lumiensa ja nietostensa kanssa, niin
eivät sudet vielä ikänä olleet riehuneet Hiidenmaalla niinkuin tänä
talvena. Niin oli niinkuin heidän sudenaivoissansa olisi mitämaks
ihmisen ymmärrys asustanut, sillä koska he syvässä lumessa peräkkanaa
kulkivat, niin he aina itsekukin astuivat edelläkävijänsä jälkiin, näin
lukumääränsä salataksensa. Ja niin suuri oli heidän oveluutensa, että
he kynsillänsä kaapivat loven lammaskarsinan seinän alustaan, ja sitä
tietä kavalasti lampaan veivät, jos luukut oli lukittu.
Näin oli kaikissa heidän edesottamisissansa tänä talvena niinkuin
erinomainen puhti, mutta myöskin järjenjuoksu, niin että sangen
selkiästi taidettiin havaita, minkä mahdin kanssa he yhteyttä pitivät,
ja kuka heidän oikia Päämiehensä oli.
Mutta Pühalepan sekä koko Hiidenmaan rahvas pani kaikki nämä
erinomaiset enteet Sudenmorsiamen elikkä Aalon, Priidikin vaimon,
syyksi, koska hänen sallittiin vapaana metsiä vaeltaa ja taikojansa
tehdä, milloin sutena, milloin ihmisenä, ja näin olla pahennukseksi
kaikille kristityille, Herran vihat ylitse Hiidensaaren vetäen.
Niin näihin aikoihin tapahtui myös, että vaimo Valber Tempan kylästä,
jonka Jumala ja Veden Elementti julkisesti oli noidaksi ja ihmissudeksi
todistanut, alkoi ynnä miehensä kanssa kivenkovaan väittää, että
köysi, jonka varassa hän oli vesikokeessa kellunut, oli liian lyhyt,
niin ettei hän ollut taitanut pohjaan painua, vaikka viatoinkin oli.
Ja hän myös peruutti kaiken, mitä hän oli kidutuksessa _ad oram_
julkitunnustanut, ja näin vaatimalla uutta vesikoetta ja Jumalan
tuomiota vaatei.
Mutta Ruotsin Laista ja sen käyttömiehistä ei taitanut sanoa, niinkuin
yksi Irvihammas ja Tomppeli:
»Kävin sen Duomaritten tykönä,
Ahdistuksess' ja hylkynä,
Siell' istui Valhe näädässä,
Ja Vääryys ketunnahoissa»,
vaan ylhäiset sekä alhaiset
piti Oikeuden vaa'alla ja
punnuksilla punnittaman.
Ja ettei kenkään Hänen Armollisen Majesteettinsa Drotninki Christinan
alamaisista voisi väärästä tuomiosta esivaltaa syyttää, niin tuli
käsky, että vaimo Valber oli pantava toistamiseen vesikokeelle.
Mutta koska hän toistamiseen pinnalla kellui niinkuin suorsa, ja näin
kaikilta nähtiin, ettei hänen roviosta pääsemän pitänyt, niin hän juuri
julmistui ja huusi pyöveleillensä ynnä rahvaalle, joka oli tätä Jumalan
tuomiota päältäkatsomaan tullut:
»Minut te poltatten, mutta kussa on Sudenmorsian, joka kanssani
Juhannusyönä ihmissutena juoksi!»
Ja tämän perästä alkoi ankara napina Sudenmorsianta vastaan rahvaan
seassa, niin että monet kävivät valittamassa itse ijälliselle
Valtamarskille Jacobus de la Gardielle, Hiidenmaan valtiaalle, kuin
myös Olaus Duncanille, Pühalepan papille. Eikä näistä valituksista
loppua tullut, vaan Olaus Duncanin piti vihdoin kirjoittaman itse
Herra Piispa Iheringille Tallinnaan niistä eriskummallisista ja
pöyristyttävistä asioista, kuin Hiidenmaalla Saatanan ja hänen
Daimoniensa tahdosta tapahtui.
Mutta närkästys ja kiukku Sudenmorsianta kohtaan vain yhä kasvoi, koska
aika kului, ja usiat kylänmiehet pitivät neuvoa keskenänsä, ettei
Sudenmorsiamen totisesti pitänyt armahdusta saaman, jos hänet kiinni
tavoitettaisiin, joko suden elikkä myös ihmisen hahmossa.
Vaan Sudenmorsian oli ja pysyi kadoksissa, niinkuin sateen kaste, joka
rannan lentohiekkaan lankee.
10.
Mutta yhtenä yönä vielä varhain syksyllä ennen lumen tuloa viinakuussa
(näin kutsuu maarahvas _October'iä_!) heräsi Priidik metsävahti
taas yksinäisellä vuoteellansa, koska piskit pihalla kävivät ylön
levottomiksi.
Niin Priidik luuli susien lammaskarsinaan pyrkivän ja nousi
vuoteeltansa. Vaan hän akkunasta näki taivaan vahvuudessa vain nuoren
kuun, joka oli kapia ja käyrä niinkuin kynnen reuna, mutta kuitenkin
heikosti valaisi, niin ettei aivan pimiätä ollut.
Niin hän arveli kuun sakarain terävyyden pakkasia ja talven tuloa
tietävän ja muisti vaimoansa Aaloa, joka oli vilun ja pakkasen valtaan
jäänyt, sillä hän ajatteli häntä yhä yötä päivää.
Vaan hetken päästä ärtyi taas uudellensa piskien äläkkä, niin että
Priidik metsävahti vihdoin vuoteeltansa toista kertaa töytäisi ja
aukaisi oven pihamaalle mennäksensä.
Silloin hänelle näkyi kuun himmiässä valossa, niinkuin olisi iso
harmaja susi syöksynyt hänen ohitsensa pirttiin, piskien haukku
kintereillä.
Niin hän sangen nopiasti sulki oven, etteivät ärhentelevät koirat
sisään päässeet, ja vanha taika tuli äkkiä hänen mieleensä. Ja hän otti
raudankappaleen liedeltä, sen suden ylitse heitti ja sanoi:
»Aalo!»
Mutta koska hän vaimoansa näin ristimänimeltä kutsui, joka hänelle
kerran P. Kasteessa oli annettu, niin sudentaika laukesi, ja
Aalo seisoi yhtäkkiä hänen edessänsä, ihmisen hahmossa, mutta
ilkialastomana, niinkuin juuri kylystä tullut. Vaan suden nahka oli
pudonnut sykkyräksi permannolle hänen jalkoihinsa, niinkuin perhosen
kotelo.