SUDENMORSIAN
Hiidenmaalainen tarina
Kirj.
AINO KALLAS
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1928.
1.
Tämänkaltainen on tarina Aalosta, Priidik metsävahdin aviovaimosta,
joka Saatanalta sudenhahmoon saatettiin, ja näin Ihmissutena vihityn
miehensä viereltä korpiin karkasi, siellä metsänpetojen ja _Diabolus
sylvarum'in_ elikkä Metsändaimonin kanssa kanssakäymistä pitäen, ja
sentautta maarahvaalta _Sudenmorsiameksi_ kutsuttu.
Herra, hyvästi varjele meidän sielumme ja ruumiimme kaikelta vaaralta
ja vahingolta, niinkuin hopiaisella haarniskalla, kusta Kiusaajan
nuolet kilpistyvät, nyt ja hamaan ijankaikkisuuteen!
2.
Siihen aikaan, kuin tämä tosi ja murheellinen tarina tapahtui, oli
Suuremõisan perintövaltiaana Hiidenmaalla yhä vielä viimeisiä vuosiansa
Valtamarski Jacobus de la Gardie, ja Pühalepan pappina Olaus Nicholai
Duncan, tullut Jõelehtmestä mannermaalta. Niin Valtamarskilla oli
palveluksessansa Suuremõisan vallassa Pühalepassa muudan taidollinen
ja kaikkinaisessa metsän toimituksessa ulosoppinut metsävahti, Priidik
nimeltänsä, maarahvaan sukua. Hänen pirttinsä oli lähellä Haavasuon
krouvia, mutta tämä vuorostansa lähellä susien pyyntipaikkaa, laviata
luhtaniittua, joka kreivin käskystä oli vasituisesti suuria sudenajoja
varten varattu.
Sillä näihin aikoihin olivat sudet, kontiot, ilvekset ynnä muu
metsänpetojen heimo luvultansa ylönpaltisesti lisääntynyt Viron-
sekä Liivinmaalla, niin että muukalaisetkin matkamiehet sen
ihmetyksellä tähdellepanivat. Vaan tämä oli tosin kaikki vielä
vanhojen vaino-aikojen perua, sillä kirjoitettiin _Anno_ 1650, ja
maa hänen asukkaittensa lepäsi nyt Ruotsin rakkaassa rauhassa, ja
meidän vahingollinen vihamiehemme, se ristimätöin moskovalainen, vain
Narvajoen takana turhassa kiukussansa hammasta hioi.
Niin oli susien suku myöskin Hiidenmaalla käynyt ylön julkiaksi,
sillä susi, koska nälkä hänen sisuksiansa kalvaa, on uhkarohkia ja
pelkäämätöin peto, ehkä hän kylläisenä onkin luihu luonnostansa. Niin
eivät sudet talvipakkasella enää kavahtaneet aituuksia, vaan taloihin
tunkeutuivat ja veivät lampaan karsinasta elikkä piskin pihamaalta. Ja
vaikka he kesäisin vain yksin elikkä kaksin vaeltivat, niin yhtyivät he
talven tullen isoiksi laumoiksi ja pitivät vartiota metsäteillä kuin
myös valtateitten vaiheilla, tienkäyjien kimppuun karaten, niin että
monikahdat matkalle lähtiessänsä sitoivat seipään pitkään köyteen ja
sitä rekensä perässä retuuttivat, pedoillen pelotukseksi.
Niin nämä korven pedot, joitten alku on Perkeleestä (sillä eiköstä
olekin Perkele itse _Archilupus_ elikkä Pääsusi?), ja jotka aina
ovat olleet noituuden kätyreitä, eivät enää tytyneet asuskelemaan
Kõpun ja Ristnan korvissa, kussa heidän tyyssijansa vanhastansa oli,
vaan joukolla he tekivät pesueensa Kõrgessaaren kuusiryteikköön ja
suosaarille keskelle itse Hiidenmaata. Siellä emosudet heittivät
heidän penikkansa, ja koska syksy saapui, niin olivat jo nuoret sudet
varttuneet vaeltaakseen vanhempainsa mukana pitkin saarta.
Näin heistä ja heidän heimostansa koitui koko Hiidensaarelle sangen
ankara vitsaus, liiatenkin, koska he ahneudessansa ahmatin lailla
raatelivat enemmän kuin syödä jaksoivat, niinkuin suden luonto käskee.
Niin vaikka Suuremõisan ja koko Hiidenmaan valtiaat, väkevät kreivi
de la Gardiet sekä myöskin Ruotsin kruunu panivat toimeen suuria
sudenajoja ja rahvasta kaikin keinoin suden surmaan yllyttivät, isot
tapporahat luvaten, niin ei siitä tahtonut apua tulla. Eivät tepsineet
sudenkuopat, ei ketunmyrkky eikä haaskalta väijyntä, eivätkä myöskään
sudenajot opetettuin koirain kanssa, niin ylöttömästi nämä pedot
sikiytyivät, niinkuin siinä olisivat Saatanan juonet tyköauttamassa
olleet.
Niin talviöisin, mutta erinomattainkin Pyhinä Öinä joulun aikaan
(sillä _December_ on maarahvaan suussa Sudenkuu!), taisi kuulla heidän
ulvovan nälkäänsä ja sydämensä kiukkua taivasta kohden niinkuin väkevät
luihkaajat, niin että hevoset pilttuissansa hätkähtivät, ja maarahvas
sanoi taivaantaaton susille pilviriekaleita elikkä myös tahkokiviä
ravinnoksi viskelevän niinkuin koirille luita.
Mutta nämä julkiat susilaumat olivat vain niinkuin Helvetin esijoukot,
jotka se Rietas Henki, kuin ihmisen kadotuksen jälkeen aina ankarasti
seisoo, edellänsä lähetti.
Sillä ei kauvan senperästä, kun luonnolliset sudet näin riettaiksi
riehastuivat, niin ettei missään tainnut heidän elkeiltänsä turvassa
olla, niin jo alkoivat ihmisenlapsetkin susina juosta ja sudentekoja
tehdä, niinkuin olisi häijy Daimoni heihin mennyt. Ja vaikka tämä
noituuden villitys vasta nyt Hiidenmaalle ulottui, joka tosin on
niinkuin _Ultima Thule_ elikkä Herran silmältä sivuun jäänyt paikka,
niin oli se jo itse kristikunnan vahvimmissa varustuksissa, niinkuin
Saksanmaalla ynnä Böhmissä kuin myös Hispaniassa sekä Franskanmaalla
jo aikoja sitten vallan päälle päässyt. Sillä kunnialliset ja
säädylliset ihmiset, jotka hamaan tähän saakka olivat kirkossa käyneet
ja armoaterian autuudeksensa nauttineet, raatelivat nyt raavas- ynnä
lammaskarjaa verenhimoisen suden hahmossa, vaikka ennen eivät olisi
edes verenhaikua sietäneet.
Näin oli Herra hetkeksi aukaissut selkoseljällensä Rumien Henkien
rautahäkit. Eikä tästä voinut mitäkään epäilystä olla, vaan se
todistettiin moninkertaisesti itsensä näitten viheliäisten Ihmissutten
elikkä _Lycanthropus'ten_ suulla, koska heitä tutkittiin _per viam
inquisitionis_ ja vesikokeen kautta, sillä Vesi, joka on puhdas
Elementti, ei epäpuhdasta vastaanota, vaan riettaat ja saastaiset
tyköänsä pois hylkää. Ja monikin Ihmissusi on noitana roviolla
poltettu, niin että hänen sielunsa taidettaisiin puhtaana taivaalle
tarita, vaikka ruumis tulelta tuhottiinkin.
Niin myös Hiidenmaalla usiat Herran laumasta lankesivat tähän uuteen
loukkuun, kuin Saatana oli ulosfundeerannut. Sillä vaikka hän
Liivinmaalla oli yhteen moision armolliseen Frouvaankin ruvennut, niin
hän kuitenkin parhaasta päästä haukutteli oppimatonta yhteistä kansa
parkaa, ettei sen olisi pitänyt osaksensa saaman sitä autuutta, kuin
Kristus taivaasta Isänsä helmasta maan päälle alastoi.
Näin ei tosin yksikään voinut olla varma hänen häijyltä
väijytykseltänsä, sillä siinä ei auttanut ei siveys eikä hurskaus, ei
vanhuuden viisaus eikä nuoruuden uljuus eikä myöskään varuilla-olo.
3.
Tapahtui sitten, että Priidik, Suuremõisan metsävahti, joka vielä
nuorimies ja naimatoin, lähti yhtenä suvisena huomenena Kassarin
saareen lampaita ostamaan, yli sen matalan salmen, kuin eroittaa
Kassarin sekä Orjakun saaret Keinästä. Ja sattui sangen tyyni sää,
niinkuin kaikki ilman tuulet olisivat Herran sapattia pitäneet, taivas
oli rastaan rinnalla, ja maa hengitti hellettänsä, niinkuin palavaisen
pätsin suu.
Niin Priidik metsävahti, koska hän oli ennättänyt mäenseljänteelle,
joka Kassarin saaren halkaisee, ja koko saari ynnä hänen niemensä ja
myös meren aava luotoinensa hänen edessänsä aukenivat, äkkäsi yhden
niemen nenässä erinomaista elämätä, ja hänen korvansa eroittivat
vaimoväen kirkunata ynnä lampaitten hätähistä määkimistä. Mutta
koska hän mäeltä alas astui, niin hän näki parisataisen lammaslauman
karkailevan pitkin kivikkorantaa, ja paljaskinttuisten lasten, joitten
seassa oli aikuisiakin vaimonpuolia, niitä lehtivitsoilla hätyyttävän
ja ajelevan kohti vedenrajaa, sillä tämä oli suvinen lampaanpeso.
Niin lampaat alinomaa pääsivät karkuun heidän saarroksestansa ja
juoksuttivat takaa-ajajiansa pitkin rantaa, kunnes Priidik metsävahdin
saapuessa paikalle kaikki lampaat oli ahdettu aivan vedenrajaan,
niinkuin vähään niemennokkaan. Ja karjalapset seisoivat ketjuna
ympärillä, lampaita yhä kinttuihin hosuen, niin ettei heillä enää
mitämaks pakoonpääsöä ollut.
Niin Priidik näki tämän kaksisatapäisen lammaslauman, joka vielä oli
talvitakuissansa ja keritsemätöin, rynnistelevän niinkuin yhtenä
vavahtelevana ruhona, sätkyttelevin jäsenin ja pahasti pelvoissansa.
Ja luontokappaleet hengenhädässänsä ja typeryydessänsä pyrkivät toinen
toisensa päälle, niinkuin susi olisi laumassa ollut, kaulojansa
kurkotellen ja yhä viheliäisesti määkien, jäärät sekä uuhet ynnä
karitsaistensa kanssa, jotka olivat toistensa jalkoihin sotkeutua,
sillä sekasorto oli sangen suuri.
Niin Priidik metsävahti jäi tätä suvista lampaanpesoa katselemaan,
ettei hänellä hoppua ollut, itse ison kiven varjossa lymyten. Mutta
vaimot, joita oli kymmenkunta, sieppasivat lammaslaumasta milloin
minkäkin lampaan, oman merkkinsä jälkeen, kuin hänen kinttuunsa elikkä
korvaansa poltettu oli. Eivätkä he katsoneet, niistä kiireissänsä
kiinni saivat, etukäpälistä elikkä takakintuista. Vaan armotta he
avuttoman lampaan veteen laahasivat, sen kellellensä keikauttivat ja
kaksin käsin alkoivat villoja viruttaa.
Silloin Priidik, ehkä hän taampana seisoi, äkkäsi vedessä
seisoskelevain vaimonpuolten seassa yhden nuoren piikaisen, joka
samalla muotoa oli vedessä uumiinsa saatikka, mutta vähän erillänsä
muista, ja pesi vastahakoista emälammasta, joka kaiken aikaa oli karata
hänen käsistänsä.
Niin Priidik tunsi hänet neitsykäiseksi hänen valloillisista
hiuksistansa ja säppälistä. Mutta tämä piikainenpa ei riuhtonut
lammasta niinkuin muut vaimonpuolet, eikä hän myöskään mielensä
kiivauksissa kiroillut eikä sättinyt, vaan koetti luontokappaletta
lauhduttaa säälivin sanoin ja armeliaasti, puhuen lampaalle lauhkiasti
niinkuin lapselle.
Koska lammas oli pesty yltä sekä alta, niin piikainen sen irti
käsistänsä päästi, ja lammas kohta kuivalle kahlasi, pudistellen vettä
villoistansa, niinkuin uitettu koira.
Mutta samalla piikainen itsekin tuli vedestä rannalle läpimärjissä
vaatteissansa, jotka tiukkuivat vettä.
Niin Priidik metsävahti kiven katveesta näki sangen selkiästi tämän
nuoren piikaisen muodon, sillä eivät märjät vaatteet sitä varjella
tainneet, sekä hänen kasvojensa katsannon, joka oli häneen päin
käännetty. Hänen hiuksensa olivat ruskianpunertavat, niinkuin
rantaruoho, kuhunka keväinen vesi punaisen ruosteen painaa, mutta
silmät tummat, niinkuin suonsilmät, vetävät ja vajottavaiset, ja
niitten kalvo liikkumatoin niinkuin suovesi.
Niin piikainen nyt tarttui toiseen, vähempään lampaaseen, sen
hellävaroin helmaansa nosti ja alkoi astua veteen taakkaansa kantaen.
Mutta Priidik metsävahti ei tainnut muuta kuin hämmästellä hänen
nuoria voimiansa, että hän jaksoi raskasta lammasta näin kepiästi
käsivarsillansa kantaa nuoresta ijästänsä huolimatta.
Niin Priidik seisoi hievahtamatta ison kiven takana, kunnes kaikki
lampaat oli pesty.
Silloin lapset katkaisivat ketjunsa, ja lampaat hajautuivat joka
taholle niinkuin surman suusta päässeet.
Mutta nyt vaimonpuolet vuorostansa alkoivat märjissä vaatteissansa
mellakoida matalassa ja lämpimässä rantavedessä ja priiskoitella vettä
toistensa niskaan ja silmännäköön.
Ja koska he olivat tästä ilakoinnista kyllänsä saaneet, niin he tulivat
taas vedestä, vaihtaaksensa vaatteensa ja mennäksensä itsekukin
kotiansa.
Mutta Priidikiin oli mennyt sisälle niinkuin iili, ettei hän paikalta
päässyt, vaan hänen yhä katsoman piti.
Niin piikainenkin tuli rannalle, meni syrjemmälle, ja siellä
häveliäästi hiekalle märjän hameensa ja aivinaisen paitansa pudotti,
tuiki tietämättä, että vieraan miehen silmä hänen viattomuuttansa
katseli palavin katsein.
Ja Priidik metsävahti tällöin näki, että piikaisella vasemman rinnan
alla oli ruskia luoma, niinkuin piskuisen yöperhosen siipi, jota rahvas
myös tulenkirjoiksi elikkä noidanluomaksi kutsuu.
Vaan piikainen kuivan hameen yllensä pujotti, märjät vaatteet nyytiksi
yhteensitoen.
Ja koska he näin kaikin olivat valmiit, niin he yhdessä kylään päin
lähtivät, jättäen lapset lampaita kaitsemaan.
Mutta Priidik metsävahti sanoi itseksensä:
»Totisesti, tämän piikaisen pitää oleman säyseä luonnoltansa, koska hän
näin oli lauhkia ja pitkämielinen lammasten seassa eikä heitä riuhtonut
elikkä muuten kiivastellut. Eiköstä siis mahtaisi hän myös miehensä ja
lapsensa (jos Herra häntä siunaisi) hyvin ruokota ja hellästi hoitaa ja
myös palkollisensa, karjansa ynnä koko talonsa lempiästi ja sopuisasti
vallita, niin että hänen kanssansa olisi miehellä hyväolo ja rauha
ratki?»
Mutta näin hän tosin suostutteli sydäntänsä eikä tahtonut panna
merkille Saatanan puumerkkiä tässä piikaisessa, niinkuin ovat
noidanluoma ynnä punaiset hiukset, vaan kovetti korvansa varoitukselta,
sillä hän oli päätähavin langennut rakkauden loukkuun.
Eikä ehtinyt kulua kuin puoli ajastaikaa, ennenkuin jo tästä Kassarin
saaren piikaisesta, Aalo nimeltänsä, joka saaren rannassa suvisena
huomenena lampaita pesi, oli tullut Priidikin, Suuremõisan metsävahdin
aviovaimo, ja Priidik näin valittunsa lammaslauman keskeltä toi,
niinkuin kerran Jacob enonsa Labanin tyttären Rakelin Haranin maalta.
4.
Mutta niinkuin vuorokaudessa on kaksi puolta, yksi päivänpuoli ynnä
yönpuoli toinen, samalla muotoa ovat monikahdat tosin päivän lapset ja
päivän tekoja tekevät, ja toiset taas yön lapset, jotka yön ajatuksissa
askartavat, vaan kolmansissa vaihtuu niinkuin vuorokaudessakin yö
sekä päivä. Ja kaikki tämä tutaan aikanansa, koska koettelemus sen
ilmisaattaa.
Niin Suuremõisan metsävahdista Priidikistä ja hänen nuorikostansa
Aalosta ei ollut alussa kellään mitäkään kertomista, ja suupalttien
sekä kielilakkarien myllyssä ei ollut enempätä vettä kuin saarten
joissa suviseen aikaan. Sillä he elivät hiljaisesti ja rakkaassa
sovussa sekä yksimielisyydessä keskenänsä ja niin myös kylänmiestensä
kanssa, kävivät sangen usiasti kirkossa ynnä P. Ehtoollisella,
niinkuin kristityn tulee, ja myös maalliselle esivallalle ja moisiolle
alamaisuutta ja sanankuuliaisuutta osoittivat kaikissa menoissansa.
Eikä Aalosta tainnut kukaan laittavata sanaa sanoa, sillä hän oli
aamunvirkku ja auttamaan altis, ei pikapuheinen eikä pensiä, ei
myöskään närkästyvä, vaan hyvämielinen ja tavoiltansa tasainen kuin
nurmennukka, vaikka toisia oudostuttikin hänen katsantonsa kalvakkuus
ja hänen hiustensa väri. Sillä se oli niinkuin kulokatajan, ehkä ne
kylläkin nyt lyhyiksi leikatut olivat, ja hän ne talvella villaiseen
huppuun peitteli ja suviseen aikaan pitkällä ja kapialla liinaisella,
jonka päät riippuivat pitsein kanssa kahden puolen hänen harteillensa,
niinkuin naidun naisen sopii.
Niin koska Priidik metsävahti ja Aalo hänen nuorikkonsa olivat vajaan
ajastajan aviosäädyssä olleet, syntyi heille esikoisena tyttölapsi,
joka kannettiin kasteelle Pühalepan kirkossa ja sai nimeksensä Piret.
Vaan se Rietas Henki, joka rauhaa vihaa, oli jo valinnut tämän
vaimonpuolen omaksensa, niinkuin lammas merkitään laumasta, ja vain
ovelasti odotti, milloin hänet omaan formuunsa valaisi.
Sillä niinkuin savenvalaja samasta savenpalasta saattaa tehdä
savikruukun elikkä myös uuninkaakelin, niin myös Perkele taitaapi
yhdestä noidasta tehdä suden elikkä kissan elikkä myös vuohen, ilman
että hän mitäkään hänestä poisottaa elikkä häneen tykölisää. Vaan se
tapahtuu, niinkuin savi valetaan ensin yhteen, sitten toiseen formuun,
sillä Perkele on savenvalaja, mutta noidat ovat savi.
Niin keväällä mahlakuussa (niinkuin maarahvas _Martius'ta_ kutsuu)
toimeenpantiin taas suuret sudenajot Suuremõisassa, niin pian kuin
Soelan salmen jää heikkeni, ettei se enää hukan käpälätä kantanut, ja
hänen pakotiensä näin tukittu oli.
Vaan tätä tapahtumata oli jo kauan valmistettu, niinkuin julkista
juhlaa, ja Haavasuon krouviin maarahvasta varten varattu oltta
ja kryyditettyä viinaa ja vielä säkkipillinpuhaltajia, sillä
sudenpeijaisissa piti myös tanssattaman.
Ja samalla muotoa oli tähystäjät pantu soille ja rämeille, ja kaikki
vanhat sudenkeihäät kylissä ruosteesta kirkastettu.
Mutta ei vain kylänrahvas näitä sudenajoja vartonut, vaan myöskin
Saatanan leirissä oli niistä iso ilo, sillä ne tulivat hänelle perin
otolliseen aikaan.
Niin yhtenä huomenena muudan väijystäjä, joka puun latvassa oli
tähystänyt, toi tiedon, että susia oli nähty.
Ja kaikki Kereman, Värssun, Hagasten, Pulisten, Vahtrapään, Sarven ja
Hillikesten miehet oli käsketty näihin sudenajoihin, kaksi elikkä kolme
miestä itsekustakin talosta, yhteensä kahdeksatta sataa henkeä ynnä
vaimoväen ja alaikäisten kanssa, samoin kaikki Suuremõisan metsävahdit,
Priidik heidän joukossansa.
Niin koitti routainen kevätpäivä, joka päiväsessä tosin jo pälviä
sulatteli, mutta alavilla mailla ja soilla vielä kirren kannatti.
Koska Priidik metsävahti anivarhain huomenella Haavakrouviin saapui,
vilisi siellä väkeä, niinkuin messumarkkinoilla, ja itsekukin oli
pannut parasta päällensä, niinkuin kalliina pitopäivänä.
Niin myöskin Aalo oli lähtenyt katsomaan sudenajoa ja peijaisia, ja
hänellä oli yllänsä väljä ja leviähihainen nuttu, mutta sen alla
lampaanruskia hame, alta poikkiraitainen ja yltäyleensä laskosteltu.
Vaan että vielä pakasti, niin oli hänellä päässä ruskia huppu, kuin
kutsutaan _karbus_, punapauloilla soriasti palisteltu. Ja vielä oli
hänellä uumillansa vaskiset vyötäisketjut, kilisevistä rahoista kootut,
ja toisella kupeella puukko tinaisine tuppinensa, mutta toisella
neulikko.
Mutta koska hän näin täydessä pitoasussansa asteli, ei hän aavistanut
paulaa, kuin hänen polullensa asetettu oli, vaan hän oli tänä huomenena
hilpiä, niinkuin nuori naarashirvi, ja hänen kaunis katsantonsa oli
iloksi ihmisille.
Niin ensin keihäsmiehet lähetettiin pyyntipaikalle verkkoinensa, ja he
lähtivät suin päin ratsujensa seljässä, täyttä ravia ja keihäät ojossa,
niinkuin kasakkain elikkä kalmukkein parvi.
Ja heidän jälkeensä lähtivät vasituiset sudenajajat elikkä
_loomarahvas_ kiertämään tätä Hiidensaarta isossa kaaressa, kirkuen
kurkkunsa täydeltä ja paukutellen heidän tuliluikuillansa, näin
peloittaen sudet piilopaikoistansa, jos he mitämaks älyisivät lymytä
tiheikköön elikkä suosaareen.
Niin kävi suuri humu ja häly näillä Hiiden hettehillä, kussa muuten
vain kurki ynnä kuovi huutaa, ja hukka ulvoo.
Mutta Priidik metsävahti kiiruhti pyyntipaikkaa kohden, jota varten
oli varattu se lavia luhtaniittu. Niin sen toisessa päässä oli sangen
korkia kiviaita, mutta kiviaidan takana piilossa susiverkot, ettei
niitä näkymän pitänyt.
Ja Priidik sekä muut pyyntimiehet nyt vesaikkoon kahden puolen
luhtaniittua lymysivät, näin vartoen ääntä päästämättä.
Niin yhtäkkiä kuului mustarastaan varoitus puusta, ja samalla tulivat
molemmat sudet näkyviin, joita _loomarahvas_ takaa-ajoi, ja huudot sekä
kirkuna niitten kintereillä. Eikä heidän auttanut enää pensaikkohon
piiloutua, sillä koirain äkiä haukku heidät sieltä heti eteenpäin
hoputti. Niin he vain kumpikin vauhtiansa kovensivat, kita ammollansa,
ja tummanpuhuva kieli kaukana riipuksissa.
Niin Aalo, Priidik metsävahdin vihitty vaimo, joka muun rahvaan seassa
seisoi, näki ajetut sudet ohitsensa kuolemanahdistuksessa syöksyvän.
Ja vaikka he kruudinsauhuunkin peittyivät, koska laukaukset sivulta
sekä takaa tihiästi pamahtelivat, niin hän ennätti nähdä, että
etumainen susi oli vähempi varreltansa, mutta toinen sensijaan iso ja
väkevä metsänpeto, korkia jalvoiltansa, ja sen ruho pitkä ja harmaa,
kuono terävä, ja otsa leviä, ja sen vinot ja villit silmät täynnä
korven vihaa.
Niin Aalo yhtäkkiä nämä sanat selkiästi korvissansa kuuli:
»Aalo, piikaiseni Aalo, tuletkos kanssani suolle?»
Niin hän hätkähti, niinkuin olisi luotipanoksen kylkeensä saanut, sillä
hän ei tainnut nähdä näitten sanojen sanojata. Vaan hänen sieluansa
ja myös ruumistansa sysättiin sangen kiivaasti suuresta tuulispäästä,
niinkuin voimallinen väki olisi hänet jalkainsa sijalta ilmaan
irroittanut ja siinä yhdellä hirmuisella vauhdilla ympärinsä pyhässä
pyörremyrskyssä pyörittänyt, niinkuin utuista linnun untuvata, kunnes
hänen henkensä salpaantui, ja hän oli pyörtyä paikallensa.
Mutta kaikki tämä tapahtui nopiammin, kuin lokki meren yllä siipeänsä
liikuttaapi.
Niin toinnuttuansa Aalo näki ensimmäisen suden koko ruumiinsa
ponnistukseen pingoittavan, niin että pää, jalat ynnä häntä yhdeksi
viivaksi suoristuivat, ja näin päätähavin loikkaavan yli kiviaituuksen
mitämaks kahdesti aidan korkeudelta, koska hän luuli sen takana
pelastuksen peittyvän, vaikka siellä väijyikin varma surma.
Mutta silloin isompi ja väkevämpi peto, joka jälkimmäisenä juoksi,
koska kaikkien silmät hänen kumppaniinsa kiintyneet olivat, ottikin
vuorostansa vauhtia sivullepäin ja metsään pakeni, miesten ketjun
katkaisten.
Vaan Aalo juoksujalkaa kiviaidan tykö kiiruhti ja näki siellä suden
jo verkossa rimpuilevan, joka oli peittänyt hänet huppuun, niin ettei
hänellä enää irtipääsöä ollut. Niin tämä satimeen sattunut metsänpeto
läähätti, niinkuin olisi hänen kylkensä halkiamaisillansa ollut, ja
vaahti valui hänen mustanpuhuvasta kidastansa käyrien kulmahammasten
välitse, koska kylänrahvas häntä ärsyttäen ähätteli.
Niin Aalo näki miehien jo seisovan keihäät ojossa valmiina iskemään ne
suden kylkeen, ja miehensä Priidikin heidän seassansa.
Ja samalla Aalo taas kuuli, ehkä tällä kertaa etäämpää, niinkuin olisi
kuka korvesta huikannut, mutta niin että se vain häneltä kuultiin:
»Aalo, — Aalo piikaiseni, — tuletkos suden seuraan suolle?»
Ja se kuului niinkuin kutsu ja niinkuin houkutushuuto suolta.
Niin tänä hetkenä meni häneen Daimoni, niin että hän riivattiin.
Ja tämä Henki oli _Diabolus sylvarum_, Metsän ynnä Suden Henki, jolla
suolla ja korvessa kotonsa on, rohkia ja pelvotoin, voiman ja vapauden
henki, mutta myös raivon ja väkivallan, salattu yli kaiken ymmärryksen,
siivekäs niinkuin myrskytuuli ja palava niinkuin maailman sydän, mutta
kuitenkin Pimeyden kahleissa.
Mutta samassa tuokiossa Priidik metsävahti jo työnsikin keihäänsä
verkossa viskelehtivän suden kylkeen, ja monta muuta miestä hänen
kanssansa, niin että pedon veri korkialle priiskoitettiin.
Vaan eivät edes koirat sudenlihaan koskea tahtoneet, niin karkiata ja
karvasta se on heidänkin kurkullensa, vaan se heitettiin haaskalintuin
hävittää.
Ja myöhään yöhön kuului Haavasuon krouvista riemu ja remu, säkkipillin
piipitys ynnä pyssyin pauke, koska rahvas olven ja viinan voimalla
sudenpeijaisia vietti, ja poikaiset sekä piikaiset tanhujansa
tanssasivat.
5.
O noidat, jotka ennen ja jälkeen Meidän Herramme lihaksitulon Saatanan
sapattia juhlitte, kukas lukunne luetella taitaa: Simon P. Raamatussa,
Circe ynnä Medea, Roman keisareista Caracalla, Nero, Julianus Apostata,
Paaveista Sylvester II, Alexander VI, Julius II, ja viimeksi vielä
Faust ynnä Scotus! Kuinkas olisi siis pieni piikainen Aalo Pühalepassa
Hiidenmaalla tainnut Pimeyden Mahtia vastustaa?
Niin näistä Suuremõisan sudenajoista saakka Aalo, Priidik metsävahdin
aviovaimo, alkoi ikävöidä suolle ja sutten seuraan, poies ihmisten
ilmoilta ja kristillisen seurakunnan yhteydestä, kuhunka hänet P.
Kasteen ja toisten Sakramenttien kautta oli liitetty. Sillä se Henki,
joka oli häneen ruvennut, lietsoi niinkuin palkeilla liekin paloa
hänen verissänsä, että hänen pitäisi Saatanan tahto täyttämän ja
ihmishahmonsa sudenmuotoon muuttaman. Koska ehtoo joutui, ja sudet
hämärän tullen alkoivat likemmäksi ihmisasumuksia liikuskella,
niin että heidän ulvontansa korvan kuuluville ulottui, niin jo
Aalokin pirtin kynnykselle kesken askareitansa unohtui kohti korpea
tuijottamaan, ja sutten ulvonta kosketti hänen korvaansa niinkuin
suloisin soitto, että hänkin heidän henkensä heimoa oli.
Mutta miestänsä Priidikiä hän päinvastoin rukoili laittamaan uudet
lujat luukut navettaan ja vielä niihin rautakangenkin varmemmaksi
vakuudeksi, ja hän myös hankkei uuden ja äkäisen pihakoiran. Eikä hän
kertaakaan tänä keväänä päästänyt paimenta karjan kanssa kotilaidunta
kauvemmaksi, vaikka tosin sudella suven tullen on muutakin riistaa
ravinnoksensa kuin raavaskarjaa, niinkuin jäniksiä, kettuja, siilejä
ynnä metsälintuja. Mutta tämäpä Susi ei himoinnutkaan hiehoja eikä
lampaita eikä myös nuoria varsoja, vaan yhden nuoren kaunokaisen
vaimonpuolen sielua ja ruumista se saaliiksensa tavoitteli, sillä se
oli Helvetin lähetti.
Niin Aalo tänä keväänä myös visusti varoi itse yksin suolle menemästä
elikkä etäämmäksi metsään, niinkuin siellä olisi mitämaks vaara
väijynyt. Sillä vielä ei hän ollut Kasteen Liittonsa lupausta tyystin
unhoittanut, vaan pyhitetyn veden vaikutus yhä varjeli hänen sieluansa.
Mutta vaikka hän näin kauvan aikaa pelvon ja halun vaiheilla viipyi,
niin hän kuitenkin kypsyi kaipauksensa tulessa, niinkuin laiho
helteessä sitä tiimaa varten, kuin tuleva oli.
Ja kaiken aikaa, koska tätä kamppailua kesti, askartivat hänen
ajatuksensa sangen usiasti kuoleman katveessa, niinkuin hän olisi
ennenaikaisen ja murheellisen kuolemansa edeltäkäsin aavistellut. Sillä
kaikki oli hänelle niinkuin enteitä ynnä tunnustähtiä täynnänsä, joista
hän merkkejä ja varoituksia otti ja niitä omaan kohtaansa sovelti.
Niin hän taisi huomenella herätessänsä sanoa miehellensä Priidikille:
»Huuhkaja huusi yöllä korkiassa koivussa, — mitäpä se tiennee?»
Elikkä hän sanoi:
»Mustat muurahaiset tulivat portaan raosta ja kulkivat yli kynnyksen, —
ei se toki hyvää tiedä.»
Eikä hän näille puheillensa niitäkään vastaukseksi odottanut, vaan
omaksi huojennukseksensa hän ne saneli.
Mutta yhtenä päivänä hän tuli metsänlaidasta ja sanoi:
»Minäpä näin tänään metsässä merkillisiä: kalmanperho oli keltaisella
hiedalla katajaisten keskellä. Niin sillä oli mustat siivet, niinkuin
Pühalepan papin paras messukasukka, mutta reunat hunajankultaa ja
pilkut taivaansineä. Kukapa nyt kuolee?»
Mutta Saatanan ja noituuden nuoli, joka häneen oli sattunut, näin jo
salaa myrkyllänsä hänen mieltänsä hämmensi, niin että Daimonit ynnä
heidän Herransa kanssa Helvetissä ratki riemastuivat, sillä heidän
saaliinsa oli saarroksessa, ja voitto läsnä.
Niin Juhannuksen aikaan tapahtui, että Priidik metsävahdin oli mentävä
kahdeksi vuorokaudeksi Emasteen halkolaivaa kuulostamaan, ja Aalo jäi
yksin kotiin tyttölapsensa Piretin, yhden vanhan apuvaimon ja vähän
paimenpojan kanssa.
Mutta Juhannusyö on jo pakanuuden ajoista ollut täynnänsä noituutta,
sillä Daimonit silloin kaikki valloillansa vaeltavat, ja noidat mustia
temppujansa tekevät yön varjossa. Sillä tänä yönä he käyvät tien
risteyksissä sekä kolmen aidan nurkkauksissa ja taikavoitehella veräjiä
ja tallinovia voitelevat elikkä kasvavan viljan korret taikasolmuun
sitovat, loihtujansa lukien ja näin karjaa ynnä vuodentuloa
vahingoittaen. Ja saaren rahvas sanoo, että myös Näkki Juhannusyönä
nuoren naisen hahmossa upotettua lastansa etsii.
Niin tänäkin Juhannusaattona Suuremõisan ja lähikylien nuoret lähtivät
kaikin kiikulle ja juhannustulillensa, elikkä nuoret neitoset
naimaonneansa ennustelemaan yhdeksistä yrteistä. Vaan vanha väki
taas valvoi ja talonsa vaiheilla vartiota piti, ettei kukaan taikoja
tekemään pääsisi elikkä pahaa silmää muljauttaisi.
Mutta Aalolla, Priidik metsävahdin vaimolla, ei ollut tänä ehtoona
menoa minnekkään, vaan hän istui aittansa kynnyksellä.
Niin ehtoo joutui aikanansa, ja mettiäiset lepäsivät mesipuissa, kussa
heidän kullainen kuormansakin. Ja kaikki nukkui niinkuin unessa,
apuvaimo vuoteellansa, lapsi kehdossa, ja paimenpoika uunin pankolla,
niin myös käsikivi, kangaspuut ja kalaverkot seipäissänsä, eikä edes
avonaisesta kesäkodasta enää sauhua kohonnut.
Vaan palttinakangas, jonka Aalo talvipuhteina oli raideiksi kutonut,
oli levitetty valkaistumaan nurmikolle, ja juoksi pihamaan poikki
suviyön valkeudessa niinkuin kellertävä polku.
Niin Aalo aitan kynnykseltä näki auringon, Luojan silmän, yhä
alenemistansa alenevan, vihdoin marjanmatalaksi, ja senjälkeen tyystin
katoavan, ja kohta ehtoo vilpeni.
Silloin Aalo taas samaiset sanat korvissansa kuuli, mitkä kerran
sudenajoissa:
»Aalo, Aalo, — piikaiseni Aalo, — tuletkos sudeksi suolle!»
Mutta ne eivät kaikuneetkaan nyt niinkuin kutsu elikkä houkutus, vaan
niinkuin vääjäämätöin käsky, jota totella täytyi, vaikka se kuolemaan
ja kadotukseenkin veisi.
Niin tällä erää ei Aalo enää vastustaa voinut, vaan tyyten unhoitti
Kasteen Liittonsa, ja että Kristus, meidän Vapahtajamme, hänenkin
takiansa on ristillä kärsinyt ja kuollut, samalla muotoa, niinkuin
muinoin Herran kansa Israel unhoitti Jumalan ja pelastajansa, sen
uljaan Sankarin Gideonin.
Vaan hän myötämielin heitti henkensä, sielunsa ja ruumiinsa Daimonin
haltuun ja häneltä opastettaa.
Eikä edes hänen viattoman lapsensa vaikerrus häntä pidättää tainnut,
sillä hän oli umpikuuro kaikelle muulle paitsi susien kutsulle.
Niin hän riisui kengät jalvoistansa, sillä oli jo myöhä, ja maassa
vahva yökaste, ja näin lähti avojalvoin pitkin karjapolkuja suota
kohden, jonne oli lähestulkoon kolme Ruotsin virstaa.
Vaan nämä polut olivat karjan polkemia ja kulkivat ristiin, rastiin, ja
sydän liikahteli niinkuin lintu hänen rinnassansa.
Mutta tovin aikaa kuljettuansa Aalo saapui suuren suon laitaan, joka
oli kukkivista suopursuista ja suomuuraimista sekä jäniksenvilloista
niinkuin valkian sauhun sisällä. Eikä kuulunut tänne asti enää
kylältä ei kukon kiekuna eikä koiran haukku, eikä myöskään pyhäisin
kirkonkellot.
Ja suolla oli niinkuin sata silmää, hetteiden välissä, jotka kaikki
tuijottivat tummin kalvoin ja vaieten tätä nuorta vaimonpuolta, joka
yöllä vaelti.
Mutta Aalo hyppeli mättäältä mättäälle, ja vaivaiskoivujen vesat ynnä
karpalojen lonkerot takertuivat hänen hameensa palteeseen, niinkuin
kiinnipitäen.
Niin hän vihdoin saapui suosaarelle, keskelle suota, kussa kasvoi
petäjiä ja tuomipuita sekä pihlajia, ja maa oli kovaa ja neulasia ynnä
käpyjä täynnänsä ja myös isoja muurahaispesiä.
Silloin Aalo muisti vanhan taian, taittoi oksan tuomipuusta ja
heilahutti sitä kolmasti yli suonsilmän.
Ja katso! kohta hän näki, kuinka sananjalka suon reunalla puhkesi
siniseen kukkaan, joka siinti niinkuin sininen liekki.
Mutta maarahvas sanoo, että sananjalka kukkii vain kerran ajastajassa,
aina Juhannusyönä.
Ja tämän sinisen sananjalankukan ympärillä, joka oli sinistä tulta,
niinkuin suon sydän olisi syttynyt, tanssivat tarhakärmeet päät
pystyssä elikkä myöskin niinkuin renkaat pyörien, ja heidän lukunsa oli
monta sataa. Ja metsän menninkäiset ja tulihännät kumarsivat kukkaa
kahden puolen, niinkuin se olisi uhrituli ollut.
Mutta susia oli suosaarella suuri joukko, vaikka oli suvinen aika,
niinkuin olisivat kaikki Kõpun korvet ja Kõrgessaaren varjokätköt
valvattinsa luovuttaneet, ja kaikki Muhun sekä Saarenmaan ja vielä
mannermaankin sudet heidän laumaansa liittyneet. Ja he istuivat isossa
piirissä, niinkuin neuvoa pitäen, tuuhea häntä kantapäillä, ja turkki
takkuisena, vaan eivät ulvoneet.
Niin Aalo äkkäsi etumaisena istuvan ison suden, joka Suuremõisan
sudenajoissa oli päässyt karkaamaan ketjun halki, ja hän tunsi sen
kohta voimallisesta ruhosta ja silmien villistä vilkunnasta, ja
ymmärsi, että se oli toisten susien päämies.
Ja samalla hän näki ison kiven kolossa uudenuutukaisen sudennahan, joka
oli harmaankellahtava väriltänsä.
Niin tänä hetkenä Saatanan mahdista Aalolta tuiki pimennettiin hänen
entinen elämänsä, niinkuin olisi suosyväri sen syliinsä upottanut
iki-ajoiksi, kuin on: mies, lapsi, palkolliset, karja ja vielä Herran
Sana ja Hänen Armoistuimensa.
(Sillä tainkaltaisen mahdin on Herra Daimoneille antanut, että heillä
on valta rakeita, hallaa ja tuulispäitä matkaansaattaa ja myös
myrkyttää ilman ja veden ja vielä ihmisiä susiksikin muuttaa.)
Vaan Aalo heitti sudennahan harteillensa, ja kohta hän tunsi
ruumiillisen muotonsa tuiki tuntemattomaksi muuttuvan, niin että
hänen ruumiinsa valkia iho peittyi takkuiseen karvaan, hänen
piskuinen näköpäänsä soukkeni suden teräväksi kuonoksi, hänen vähät
sorjat korvansa vaihtuivat suden pystykorviksi, hampaat raateleviksi
torahampaiksi, ja kynnet metsänpedon käyriksi kynsiksi.
Mutta näin visusti tosin Perkele oveluudessansa sudennahan ihmisen
ylle sovittaapi, että kynnet ynnä hampaat, niin myös korvat itsekukin
tulevat heidän oikialle kohdallensa, niinkuin olisi ihminen jo äitinsä
kohdusta _Lycanthropuksena_ elikkä Ihmissutena maailmaan tullut.
Vaan suden hahmon mukana heräsivät Aalossa samalla muotoa myös
kaikkinaiset suden himot ja halut, niinkuin verenjano ja raatelemisen
riemu, sillä hänen verensä myöskin sudenvereksi vaihdettiin, niin että
hän oli niinkuin yksi heistä.
Niin hän villillä ja riemullisella ulvonnalla toisten susien seuraan
liittyi, niinkuin kauvan kaivattujensa, että hän vihdoin viimein oli
kaltaisensa löytänyt, ja toiset kuorossa ulvoen häntä sisareksensa
tervehtivät.
6.
Niin tänä valkiana Juhannusyönä Priidik metsävahdin Aalo, vihitty
vaimo, ensimmäistä kertaa ihmissutena juoksi.
Sillä tuskin hän oli ihmismuotonsa suden hahmoon vaihtanut ja susien
seuraan liittynyt, niin jo sudetkin jättivät suosaaren ja alkoivat
joukolla juosta halki korpien, hietanummien ja rahkasoitten luoteista
kohti, Kõpuun ja Kõrgessaareen päin, Aalo heidän mukanansa.
Ja hän tunsi itsensä ynnä maailman ympärillänsä ratki muuttuneen,
ja kaikki oli uppo-uutta, niinkuin hän olisi sen ensi kertaa
ruumiillisilla silmillänsä selittänyt, samalla muotoa niinkuin
esiäitimme Eva, koska hän Paratiisissa Hyvän ja Pahan Tiedon puusta
kärmeen käskystä omenan söi.
Niin hänen jalkainsa jäntereitä ja kylkiensä lihaksia jännitti uusi,
väkevä voima, niin ettei mikään välimaa ollut hänelle liian pitkä,
vaan hän kepiästi ylitse suohautojen ynnä kaatuneitten metsänpuitten
hyppäsi, ja hänen juoksussansa oli vinha vauhti, niinkuin länsituulen.
Vaan koko suo ja korpi oli täynnänsä hajuja, joita hän ei vielä
milloinkaan ihmishahmossansa ollut tähdellepannut, ja nämä hajut
tosin ärsyttivät häntä sangen kiivaasti, niinkuin olisi hänen ollut
juostava itsekunkin jäljessä. Sillä ratki ihmeellisellä muotoa, jota
ei selvittää taida, hän tarkoillensa tiesi, mikä haju millekin metsän
elävälle kuului. Niin hän sieraimissansa vainusi jo kaukaa niinkuin
tuiki tuttuna oravan elikkä ketun hajun, mutta myös kurpan, teirin
elikkä metson ja vielä lisäksi siilin sekä jäniksenkin.
Mutta koska he yksinäisen metsätalon yöllisessä juoksussansa
sivuuttivat elikkä kylää kaukaa kaartivat, niin tuli sieltä niinkuin
uusien ja erinomaisten hajujen tulva, joka pani hänen verensä
kiivaammin kiertämään, sillä hän oli tuntevinansa uuhien ja vohlien
ja nuorten varsojen sekä raavaskarjan hajun, ja se pyörrytti häntä,
niinkuin olisi veren villinnyt, että hän nyt suden heimoa oli.
Ja vielä muudan haju uhosi heitä vastaan niinkuin uhaten metsätalojen
tanhuvilta, ja se oli outo, voimallinen ja peloittava, niin että hän
tunsi uuden sudensydämensä rinnassansa hetkeksi hätkähtävän. Hän näki
silloin muittenkin susien, sisartensa ynnä veljiensä, seisahtuvan
juoksussansa, vainuuvan ilmaa ja taas kaksinkertaisella vauhdilla
eteenpäin kiitävän, niinkuin olisi tästä hajusta uhonnut surmaa ja
kuolemaa, ja se tietänyt verivihollista.
Sillä niinkuin kärmeen, sen vanhan madon, ja ihmisen, niin on myös
Luoja säätänyt ikuisen vihan suden ja ihmisen välille, että heidän
pitää toinen toistansa vainoaman.
Niin jostakin kylänkujalta hänen teräväiset sudenkorvansa eroittivat
lyhyen naksahduksen, jota seurasi tulen leimaus ja pauke niinkuin
pitkäisen jylinä, ja silloin he kaikki päätähavin ja pelvosta
sokaistuina syöksyivät metsän pimeimpään pimentoon.
Ja hän oli myös tässä uudessa hahmossansa yhtäkkiä ratki varovaiseksi
vaihtunut, niin että hän kaikkea epäili, niinkuin olisi joka taholla
vaaran vainunnut. Niin hän nuuski sangen visusti risut ja oksat
polulla, niinkuin olisi peljännyt petollisen sudenkuopan niitten alla
peittyvän, elikkä paulan lehvien takana lymyyvän.
Vaan ei vielä ikänä ihmisen hahmossa ollut hänen verissänsä kuplinut
niin kultainen riemu ja vapauden autuus kuin nyt, koska hän ihmissutena
suolla juoksi. Sillä sen autuuden hekuma on arvaamatoin ja näin
Saatanalta säätty, että hän senkautta ihmislapset kadotuksen kuljuun
suistaisi.
Ja koska hän tarkemmin tovereitansa susia silmäsi, jotka hänen
kanssansa tänä Juhannusyönä Hiidensaaren halki toisesta päästä
toiseen juoksivat, niin hän isoksi ihmetykseksensä oli tuntevinansa
heidän seassansa montakin muotoa, jotka olivat häneltä tunnetut hänen
ihmishahmonsa ajoilta.
Sillä aivan tasavilkkaa hänen kanssansa juoksi ihmissutena vaimo Valber
Tempan kylästä, ja vähän etäämpänä kirkkoväärti ja äveriäs isäntämies
Suuremõisan vallasta, eikä hän heistä erhettyä taitanut, sillä hän näki
sudensilmillä selkiämmin kuin ennen ihmisen silmillä. Ja vaimo Valber
näytti hänelle käyrät ja teräväiset raateluhampaansa ohi juostessansa,
niinkuin olisi tuttuansa tervehtinyt.
Mutta yhtäkkiä he kaikki kuulivat lehmän ammuntaa ja äkkäsivät karjasta
eksyneen hiehon luhdan liepeellä.
Ja sinä silmänräpäyksenä Aalo tiesi, että hänen sudenluontonsa sen
hiehon verta juodaksensa janosi.
Hän näki ison suden, joka oli niinkuin kaikkien susien päämies
ja väkevämpi muita, karkaavan hiehon kimppuun ja sen kaulasuonet
katkaisevan.
Ja senjälkeen tuli hänen ylitsensä suuri huume, niin ettei hän enää
mitäkään selkiästi tajunnut, vaan viimeisetkin rippeet ihmisen
luonnostansa ratki unhoitti. Vaan hän susien, siskojensa ja veljiensä
mukana kaatuneen hiehon kimppuun karkasi, ja he sen yhteisesti
repelivät.
Näin he vielä yön kuluessa repelivät monta uuhta ja nuorta varsaa sekä
hiehoa.
Ja tämä verikaste on Saatanan Kaste, jolla hän liittonsa ihmisen kanssa
lujittaapi.
Mutta koska he juoksussansa yhä luoteisempaan ennättivät, niin että jo
vasemmalta Kõpun suuret korvet ja edestä Kõrgessaare sekä meren selkä
alkoivat valkiasta yöstä kangastaa, niin sudet, jotka hamaan tähän asti
olivat yhdessä pysyneet, nyt toisistansa erkanivat, yksin elikkä myös
kaksin juostaksensa.
Niin myös Aalo äkkäsi juoksevansa kahden kesken susista suurimman
kanssa, jonka hän Suuremõisan sudenajoissa oli karkaavan nähnyt.
Niin hän tiesi yhtäkkiä, että tämä susi oli häntä suolle kolmasti
kutsunut ja häntä noutamaan tullut.
Ja hän tunsi hämmästyksellä olevansa tasaväkinen tämän väkevän
metsänpedon kanssa ja jaksavansa hänen jokahista askeltansa seurata,
vaikka hän vauhtiansakin vinhensi, niin että he nyt ikäänkuin lensivät
yli nummien ja hetteitten.
Sillä sama veren villi palo poltti heidän sudensuonissansa, ja saman
hengen hehku heidän sudensydäntänsä sykitti.
Ja nämä kaksi olivat ylpeimmät ja komeimmat kaikista metsänsusista ja
Pyhän Yrjänän pedoista.
Niin aamu-yöstä, ennen auringonnousua, he saapuivat öisellä retkellänsä
Kõpun korpiin, keskelle ijänikuista kuusiryteikköä, jota ei ihmisen
kirves koskaan ole kajonnut, ja kussa naavaiset aarnikuuset sammaleisen
maan pimentoonsa kätkivät.
Niin tuuli havasi kuusien latvoissa, huokauksensa huokasi ja uupui
jälleen.
Silloin susi, jonka kanssa Aalo oli juossut, yhtäkkiä muutti muotoansa.
Metsän halki kulki elävä ja väkevä henkäys, niinkuin jättikeuhkot
olisivat henkäisseet, ja koko korpi vavahti näkymättömäin askelten
astunnasta, ja suuret siivet, joitten leveyttä ei kenkään kuolevainen
vielä ole mitannut, kätkivät korven salatumpaan pimentoon kuin on
aarnikuusien katve.
Sillä tämä susi oli _Diabolus sylvarum_ elikkä Metsän Henki, vaikka hän
nyt vasta oikian hahmonsa edestoi.
Niin autuus, jolla ei määrää ole, ja joka ei maallisiin mahdu, tuli
Aalon ylitse, ja hänen sieluunsa vuodatettiin ylönpaltinen onni, jolle
ei ihmiskielessä ilmausta löydy sen ihmeellisen ja ylön runsaan riemun
tautta, jolla se janoovaisen juottaa. Vaan tänä hetkenä hän oli yhtä
Metsän Hengen kanssa, sen väkevän Daimonin, joka hänet sudenhahmossa
oli valinnut ja valtaansa ottanut, ja kaikki rajat raukesivat heidän
väliltänsä, niin että he toinen toiseensa sulivat, niinkuin yhtyy kaksi
kastepisaraista, ettei kenkään taida enää toista toisesta eroittaa.
Ja hän hajautui korpikuusien huminaksi, pusertui kultaisena pihkana
hongan punaisesta kyljestä, katosi rahkasammaleen viheriäksi
kosteudeksi, sillä hän oli _Diabolus sylvarum'in_ oma ja Saatanan
saalis.
Mutta koska Aalo jälleen havasi, näki hän lepäävänsä ison kiven
kupeella, lähellä kotipirttiänsä Pühalepassa, ja sudennahka oli hänen
vieressänsä. Niin aurinko juuri lyhyeltä yönlevoltansa nousi, ja
Aalo silloin nopiasti sudennahan kiven koloon lymytti ja kotiansa
vuoteellensa kiiruhti, ennenkuin kukaan ennättäisi hänen poissaoloansa
tähdelle panna.
7.
Mutta tästä yöstä lähtein oli Aalo kadotuksen oma ja liitossa Saatanan
kanssa, ja hän alkoi juosta ihmissutena Loksperin noitain lailla, niin
että hänellä oli niinkuin kaksi eri elämätä, koska hän vuoroin oli susi
ja vuoroin ihminen.
(Vaan jos joku epäuskoinen epäilisi, kuinkasta tainkaltainen on
mahdollista, niin lukekaan valistukseksensa, mitä ovat kirjoittaneet
ja pränttiin antaneet _philosophus_ Pomponatius kuin myös Theophrastus
Bombastus Paracelsus ja Thomas Aquinus, ja vielä mitä Ancyran Concilium
_Anno_ 381 on päätöksessänsä julkijulistanut, joka näin alkaa:
_Quisquis ergo aliquid credit posse fieri_...)
Niin hän päiväsaikaan yhä oli entisessä ihmishahmossansa, eikä kukaan
olisi hänen katsannostansa mitäkään sen erinomaisempata havaita
tainnut, paitsi että hän mitämaks oli kalvakampi entistänsä, ja
hänen silmänsä kalvo liikkumattomampi, niinkuin se olisi salattuihin
syvyyksiin tuijotellut. Ja koska hän ehtoisin pääliinansa hiuksiltansa
päästi, niin oli niinkuin olisivat hänen hiuksensa palaneet entistä
punaisemmalla hehkulla, niinkuin tuli mäntyhaloissa.
Mutta muuten ei hän laiminlyönyt yhtäkään askarrustansa, vaan ne kaikki
niinkuin alati ennenkin toimellisena emäntänä toimitti, ensimmäisenä
huomenella ja viimeisenä ehtoolla. Niin hän lehmät lypsi, käsikiveä
väänti, lasta rinnoillansa ruokki ja vielä pellolla kynti ja äesti,
niinkuin Hiidensaaren naisten tapa on. Ja näytti, niinkuin hän olisi
ollut kahta virkumpi kaikessa vaelluksessansa, ja hänen kätensä ja
jalkansa kahta vikkelämmät, ja samoin hänen sanansa miehellensä
Priidikille entistänsäkin sulavammat. Niin monikin, joka näki hänen
pihamaalla aittojen ja kaivon väliä edestakaisin pujottelevan niinkuin
sukkulaisen kankaan loimien lomitse, sen miekkoisen sydämessänsä onnen
myyräksi mainitsi, joka tämän tasaisen ja kaunokaisen vaimonpuolen
omaksensa kutsua taisi.
Mutta koska yö saapui, ja Priidik metsävahti oli vaipunut uneen,
joka oli raskas niinkuin raatajalla, niin alkoi hänen vaimonsa Aalon
toinen elämä, joka päivällä visusti peitossa oli, niinkuin lepakot ja
yöperhoiset vasta yön tullen horroksestansa heräävät, ja yön kukat
yölle yksinänsä aukeavat.
Ja tämä oli hänen yöelämänsä, sillä se oli yöstä, pimeydestä ja
Perkeleestä.
Sillä tuskin Aalo havaitsi miehensä Priidikin uneen uupuneen, kun hän
jo ihmissuden vaistot verissänsä tunsi, niinkuin toisen luontonsa, joka
päiväsaikaan maahan masennettu oli ja nyt yöllä väkevästi vallan päälle
pääsi.
Sillä hän, joka oli luonnostansa lempiä, oli nyt verenhimoinen ja
julma; hän, joka oli arka, oli nyt julkia; hän, joka oli siviä, oli nyt
himoja täynnä.
Ja jokaikinen yö Aalo, Priidikin vaimo, nyt tälle uudelle
sudenluonnollensa vapaan vallan antoi ja miehensä nukkuessa suoraan
aviovuoteeltansa metsiin ihmissutena juoksi.
Niin siellä hän niinkuin Juhannusyönäkin sydämensä halusta sutten
öisiin retkiin osaa-otti, eikä ollut sitä verityötä, jota hänen
luontonsa olisi kauhistunut, eikä sitä Daimonien karkeloa, kussa hän
ei olisi mukana kierinyt niinkuin lumikide, jota Daimonin henkäys
kiidättääpi.
Näin oli öisin Suden ja Metsän Henki väkevä hänessä, ja hän oli altis
tekemään, mitä ikänänsä _Diabolus sylvarum_ hänen käski, vaikka se
olisi ryöstö elikkä murha ollut elikkä myös Kaikkein Korkeimman
solvaisu.
Sillä hän kuului _Diabolus sylvarum'ille_ salatulla ja ihmeellisellä
tavalla ruumiinensa, sieluinensa, niinkuin olisi hänen kanssansa
verenliiton tehnyt.
Vaan vaikka Aalo harva se yö näin noitien sapattia juhli ja
metsänpetona korvessa juoksi, niin ei hänen katoamistansa alussa
yksikään ymmärtänyt tähdellepanna, sillä hän ennätti aina ennen
kukonlaulua vuoteellensa miehensä Priidikin viereen. Eikä kukaan kylän
rahvaasta myöskään oivaltanut häntä syyttää vohlien elikkä karitsain
katoamisesta, vaan se pantiin luonnollisten sutten syyksi.
Mutta joskin Herra joskus pitkämielisyydessänsä sallii Saatanan ja
hänen trenkiensä juosta niin pitkälle kuin liekaa piisaa, niin hän
kuitenkin ajallansa taas köyteen kourallansa tarttuu ja juuri väkevästi
tempaisee.
Niin yhtenä huomenena tapahtui, että Haavasuon krouvari poikkesi
Priidik metsävahdin pirttiin ja pakinoidessansa sanoi:
»Nyt on minulta taas paras uuhi tiessään, sillä viime yönä raateli sen
metsänhalli.»
Niin Priidik metsävahti kohta kyselemään:
»Kerro, kallis kylänmies, kuinkasta tainkaltainen tuho tapahtui?»
Niin Haavasuon krouvari sanoi:
»Viime yönä, koska tarhasta määkinätä kuulin, lähdin katsomaan ja näin
metsänpennun lammasten kimpussa. Niin minä sangen nopiasti tuliluikkuni
etsein ja sillä vainolaista tähtäsin ja lienenkin sitä jalkaan osannut,
mutta lampaan peto sentään saaliiksensa sai ja nilkuttaen metsään
juoksi.»
Vaan tuskin olivat nämä sanat hänen huuliltansa lähteneet, kun Aalo,
Priidikin vaimo, tuli pihalta pirttiin vesikorvoa kantaen ja nilkuttaen
vasenta jalkaansa, joka oli verissä.
Niin Haavasuon krouvarin silmät niin kuin käskystä Aalon jalkaan
pysähtyivät, ja hän sanoi:
»Tosin olisi se senpuolesta voinut olla ihmissusikin, sillä sitä ei
tapa muu kuin hopialuoti elikkä seljapuun sydän. Niin on ihmissuden
villitys jo Hiidenmaallekin ennättänyt, koska Valber Tempan kylästä
kuuluu ihmissutena käyneen, ja on nyt vankityrmään ja pyövelin käsiin
heitetty.»
Ja hän jatkoi puhettansa, koska hän yhä Aaloa ja hänen jalkaansa
katseli:
»Valber on tänä aamuna vesikokeessa kellunut pinnalla kepiästi niinkuin
rasvahanhi elikkä kaisila, vaikka molemmat kädet ja jalat oli ristiin
köytetty, ja koska senperästä pyöveli hänen peukalonsa kruuveihin
kiristi, on hän tunnustanut sutena juosseensa ja Loksperillä käyneensä.
Niin musta mies oli tullut hänen tykönsä metsässä, ensin heinäauman
hahmossa, mutta senjälkeen saksain vaatteissa, koska hän parastaikaa
luutia teki, ja on hänelle makiaista juurta syötäväksi tarinnut, joka
ensin maistui hänen suunsa laelle imelältä niinkuin linnunmesi, vaan
sitten karvaalta niinkuin pirunpihka, ja on mies senjälkeen hänelle
myyränkolosta kiven alta sudenvyön antanut.»
Vaan koska Aalo Valberin nimen kuuli, niin hänen katsantonsa hetkeksi
niinkuin kangistettiin, ja hän miehiin selin kääntyi.
Niin Priidik metsävahti tähän sanoi: