Petrea Iidalle.
Erakkolassani,
ullakkokammarissani.
«Harhaluuloja! harhaluuloja!» sinä huudat kaikelle ihmiselämän ilolle,
kaikelle sen uskolle, kaikelle sen rakkaudelle. Kaikin voimin minä
huudan vastaukseksi sinun sanoihisi: harhaluuloja! harhaluuloja! Kaikki
riippuu siitä mihin uskomme, mitä rakastamme. Olisiko elämän ihanuus,
elämän arvo mennyttä naiselta kun hänen ensimmäinen, aikaisin keväänsä,
rakkaudenkukkansa, haaveiluhetkensä ovat ohitse!? Ei, älä usko sitä
Iida! Ei mikään maailmassa ole suurempi harhaluulo kuin juuri tuo usko.
Elämä on rikas; sen puu kukkii ijankaikkisesti, sillä se imee
elinvoimansa kuolemattomista lähteistä. Se kasvattaa erilaisia kukkia,
erilaisia väriltään ja loistoltaan. Kauniita ne ovat kaikki; me emme saa
halveksia ainoatakaan; kaikki ne voivat kantaa ijankaikkisia -- elämän
hedelmiä.
Nuoruuden rakkaus! -- Maaemon loistava lemmenkukka! Ken tahtoo tahi
rohkenee kieltää sen hurmaavaa kauneutta, ken ei tahdo ylistää Luojaa
siitä, että hän lahjoitti sen maan lapsille? Mutta oi! Tahdon huutaa
kaikille niille, jotka juovat sen jumalallista juomaa ja kaikille
niille, jotka eivät sitä saa, että on kukkasia, yhtä jaloja ja vähemmän
hallanarkoja, kukkasia, joiden kuvuista yhtä hyvin kuin senkin voitte
imeä elämää Ijankaikkisen elämästä.
Jospa vaan oikein oivaltaisimme kuinka lähelle meitä kaitselmus on
asettanut autuuden lähteemme, jospa vaan oikein osaisimme lapsuutemme
ajoilta asti niitä viljellä ja käyttää! -- silloin elämämme tie harvoin
kulkisi kuivien erämaiden halki. Onnelliset ne lapset, joiden silmät
heidän vanhempansa ja kotinsa aikaisin avaavat huomaamaan elämän
runsasta, rikasta todellisuutta! He saavat kokea mikä autuus, mikä ilo
ja rauha voi herua onnellisista perhesuhteista, hellistä siteistä, jotka
yhdistävät sisarukset toisiinsa, vanhemmat lapsiinsa, he kyllä tuntevat
kuinka nuo olot, nuoruudessamme oikein hoidettuina, koituvat
siunaukseksi varttuneemmalle ijälle.
Pyydät minun kertomaan kodistani, perheestäni. Mutta jos alan sitä
tehdä, Iida, ken tietää älyänkö ensinkään lopettaa? Se aine on minusta
niin runsas ja rakas, ja kuitenkin, -- kuinka heikoksi tulleekaan
kuvailuni, kuinka elottomaksi todellisuuden rinnalla!
Asuinkoti -- joka on verrattuna oikeaan kotiin kuin ruumis sieluun -- on
jälleen pystyssä tuhkasta kohonneena samalla paikalla, jossa se paloi
poroksi ummelleen kolmetoista vuotta sitten. Olisin suonut sinun olla
mukanani eilen kirjastossa aamiaisella. Oli Leonoren syntymäpäivä ja
perhe oli toimittanut hänelle äkkiarvaamattoman ilon, pienen lahjan,
hänen mieleisensä lahjan, joka oli sievä ja samalla mukava. Lahja oli
itsessään vähäpätöinen; -- minkätähden se sittenkin tuotti meille
kaikille niin paljon iloa? Minkätähden olivat hänen hurskaat silmänsä ja
meidänkin suloisten kyyneleiden kostuttamat? Olimme kaikki niin hiljaa
ja kuitenkin tunsimme itsemme hyvin onnellisiksi. Tunsimme sen sentähden
että *rakastimme* toisiamme. Aurinko paistoi sinä hetkenä, -- -- katsos,
Iida! tuo auringon säde, joka päivä päivältä valaisee kodin, on sen
tilan paras kuva. Se karkoittaa sieltä kaiken pimeyden ja sen varjot
vaan kirkastavat valoa. -- -- --
Tahdon nyt puhua vähäsen talon tyttäristä, jotta sinä, vilkas Iidani, et
pitäisi kuvaani liian suurena tunteenpurkauksena. Aloitan siis -- kunnia
sille, jolle se kuuluu! -- esittelemällä sinulle
«Vanhimman siskomme»
joka on kuulu ahkeruudestaan, siveydestään ja siveydenopetuksestaan,
tuomiokirkkomaisuudestansa ja monesta muustakin hyvästä
ominaisuudestaan. Hän meni naimisiin yksitoista vuotta sitten ja joutui
tavallista pienempiin varoihin; mutta hän ynnä miehensä älysivät käyttää
hyväkseen leiviskänsä ja niin muuttui koti heidän käsissään semmoiseksi,
jota sanotaan varakkaaksi kodiksi. Kahdeksan vilkasta Jacobiiniä
ilmestyi siihen vuosien kuluessa, kuitenkaan aikaansaamatta
vallankumousta; -- he imivät siksi hyvää siveysoppia äidinrinnasta. Minä
sanon heitä «berserkeiksi», syystä että he olivat oikeat voiman ja
reippauden ihmeet, kun heidät viimeksi näin. Sentähden luotammekin nyt
heidän voimiinsa kaataessamme erään lauta-aidan -- josta vastedes
enemmän -- jota tekemään jo edeltäpäin aion valmistaa heitä
kehoittamalla ynnä heidän äitiään oikein muinaisgoottilaisella
kunnianhimolla. No niin! Sitten kun jacobiinilainen pariskunta oli
yksitoista vuotta pitänyt koulua, *mies* opettanut pojille historiaa,
latinaa y. m., *vaimo* pessyt heitä, kammannut ja neuvonut heitä ja
todellakin ollut äidin sijaisena monelle äidittömälle, on Herra Jumala
armosta kutsunut Jacobin -- ei juuri taivaasen, mutta enkelinsä,
konsistoriumin, kautta tämän kaupungin yhteydessä olevan maaseurakunnan
kirkkoherraksi, joka aina on ollut heidän toivomustensa korkeimpana
huippuna siitä alkaen kuin he ovat yhdessä mitään toivoneet. Heidän
kohta tapahtuva muuttonsa tuottaa suuren ilon -- vaikea on sanoa
kummassako se on suurempi -- kumpaankin perheesemme. Niin tulee siis
Louise pastorin rouvaksi, ehkäpä pian rovastin rouvaksi ja pääsee siten
semmoiseen siunattuun yhteiskunnalliseen asemaan, että hän voi oikein
voimallisesti neuvoa ja nuhdella, jota Petrea sisko varmaankin tarvitsee
ja nöyrästi ottaakin vastaan runsaan osansa siitä. Mutta «vanhimpamme»
nuhteet ovatkin entisistään paljoa lempeämmät. Se on Jacobin vaikutus.
Heidän kummankin on käynyt niinkuin käy jokaisessa onnellisessa
avioliitossa: he ovat jalostuttaneet toisiansa ja tunnustettu tosilause
meidän perheessämme on, «että toinen ei olisi tullut siksi mitä hän on
toisen avutta, mutta ei myöskään toinen toisen avutta siksi mikä on».
Perheen ruusulla, Eevalla, oli kerran elämässään suuri suru, vaikea
taistelu; -- mutta siitä taistelusta hän suoriutui voittoisasti. Tosi
on, että hellä enkeli kulki hänen rinnallaan auttaen ja tukien häntä. --
Sen jälkeen hän on elänyt ainoastaan ilahuttaaksensa perhettään ja
ystäviään, kauniina, rakastettavana ja onnellisena, vähän väliä jaellen
rukkasia, jonka liikkeen hän kuitenkin pian ajan ja ijän vaatimana
lienee pakotettu lopettamaan.
Sanoin enkelin kulkeneen hänen sivullaan vaikeassa taistelussa. Oli
aika, jolloin tuo enkeli oli ruma, vastenmielinen tyttö, aina tyytymätön
eikä kenenkään rakastama. Nykyään ei perheessä rakasteta niin ketään
kuin häntä. Ei milloinkaan -- Jumalan armosta -- suurempaa muutosta ole
tapahtunut. Nyt tuntuu oikein hyvältä katsella häntä ja olla hänen
läheisyydessänsä. Hänen nenänsä tosin jäi kasvamatta niin kaarevaksi
kuin toivottiin; ei hänen hipiänsäkään tullut erittäin valkeaksi eikä
hän tullut ruusuposkiseksi, mutta kaunis hänestä sittenkin tuli;
rakkauden ja hienotunteisuuden hellä ilme, koko olemuksen tyyni
vaatimaton hempeys tekivät hänet kauniiksi. Hänen ainoa vaatimuksensa on
saada palvella ja auttaa kaikkia, ja siten ovat kaikki turvautuneet
häneen ja hänestä on tullut kodin sydän, kodin rauhanenkeli, -- ja itse
puolestansa hän sillä välin on juurtunut kotiinsa ja tullut onnelliseksi
sen viehätyksestä. Hellimmin hän on kiintynyt Eeva siskoon, eivätkä he
kumpikaan voi tulla toimeen ilman toistansa.
Tiedät minkä yrityksen nämä sisarukset panivat toimeen sangen nuorella
ijällä; tiedät myöskin kuinka hyvin se onnistui, miten se voitti
kaikkien luottamuksen ja siten pääsi lujalle pohjalle sekä tuotti
johtajalleen yleistä kunnioitusta ynnä kymmenen vuoden kuluttua varoja
elää yksinkertaisesti ja muiden sekä opistonsa avusta riippumatta. He
voisivat nyt, jos tahtoisivat, luopua siitä ja se voisi kuitenkin
kukoistaa Annette P--n hoidossa; alussa he jo ottivat hänet
apuopettajaksi ja hänestä on nyt tullut harvinaisen taitava ja
luonteensa puolesta kunnioitettava opettaja. Frank-sisarusten nimi oli
kunnioitettu hyödyllisen opiston etunenässä; mutta epäiltävää on,
olisiko se niin kauniisti onnistunut ja niin hyvin kehittynyt ilman
erään henkilön apua, joka huolellisesti pysyi yleisön silmiltä salassa
ja salasi osuutensa sen onnistumiseen ja jota sen vuoksi ei milloinkaan
siitä kiitetty. Ilman assessori Munterin väsymätöntä huolenpitoa ja apua
-- niin ainakin sisaret itse sanovat -- ei yritys olisi milloinkaan
onnistunut. Mitä ihmeellistä harrasta kestäväisyyttä onkaan sen ihmisen
sielussa! Hän on ollut ja on perheemme hyväntekijä, mutta sano hänelle
sanakaan siitä, jos tahdot nähdä hänet oikein vihaisena ja kuulla miten
hän toruen torjuu luotansa kaiken kiitoksen! Koko kaupunki suree sitä,
että hän nyt aikoo muuttaa täältä pois sekä asettua huvilaansa, mutta
hänen on mahdoton kestää kauemmin sillä tavoin kuin hän ponnistelee
voimiansa yöt ja päivät. Hänen terveytensä on silminnähtävästi
heikontunut viime aikoina, ja me iloitsemme siitä, että hän suo
itsellensä vähäsen lepoa, hiukankin voimistuaksensa. Me rakastamme häntä
kaikki sydämmestämme, mutta eräs meistä on ruvennut juonittelemaan
pakoittaaksensa erään toisen meistä -- liittymään häneen; sen tähden on
hyvä assessorimme nykyään salaisen juonen esineenä, joka ... mutta
unohdan että minun pitikin kuvailla talon tyttäriä.
Kodissamme on erityinen, oma, pieni maailma, maailma, johon ei mitään
saastaa saa tunkeutua; siellä elävät kukat, linnut, soitto ja laulu ynnä
Gabrielle. Aamu kadottaisi paraan viehätyksensä ellei siinä Gabriellen
linnuilla ja kukilla olisi mitään tehtävää, ja paljon pimeämmäksi tulisi
iltahämärä, ellei Gabriellen laulut ja kitara sitä elähyttäisi. Hänen
kukkapöytänsä on vähitellen suurentunut kasvihuoneeksi, ei suureksi
tosin, mutta kyllin tilavaksi kasvattamaan kauniin viiniköynnöksen --
jota paraikaa rypäleet kaunistavat -- ynnä monta kaunista jopa
harvinaistakin kasvia sekä suomaan perheelle pienen Italian omassa
kodissaan, niin että se keskellä pohjoista talvea voi nauttia etelän
suloutta. Katettu käytävä viepi asuinhuoneesta kasvihuoneesen ja
tavallisesti juomme siellä talvisin iltapäiväkahvin. Lintuhäkki on
muutettu sinne. Viheriäisellä pöydällä on kasvitieteellisiä kirjoja ja
Ruotsin puutarhayhdistyksen teokset miellyttävine kirjoituksineen.
Siellä on kaksi nojatuolia, päällys mitä koreimmin kaavailtuna kuvaillen
kukkia ja lintuja, -- arvaathan keitä varten. Niissä istuu äitini niin
mielellään lukemassa tahi katselemassa miten «pikku neiti» (siitä
nimityksestä hän ei milloinkaan kasvamalla pääse) hoitaa kukkiaan,
siirtää niitä auringonpaisteesen tahi juttelee pikkulintuistensa kanssa.
Todellakin voi sanoa Gabriellen kukittavan hänen elämänsä illan.
Eräs ruotsalaisille sydämmille rakas mies on lausunut: «pohjoismaisen
elämän pääpiirre on -- -- kestetty talvi», ja se lause pitää paikkansa,
kodin ja ihmisen yksityisessäkin elämässä. Elämä niin pian kangistuu ja
jäätyy, yhtä helposti joutuu sydänkin lumen peittoon; talvi tahtoo
päästä valtaan niin ulkona kuin kotiliedenkin ympärillä. Voidaksensa
pitää kotia lämpöisenä, saadaksensa elämän versoamaan ja kukoistukseen,
täytyy lakkaamatta hoitaa sen pyhää tulta. Rakkaus ei saa hiiltyä eikä
sammua. Jos se sen tekee, silloin muuttuu elämä vaivalloiseksi ja
vaikeaksi, eikä ihminen jaksa mitään muuta kuin -- nukkua. Se ei tee
sitä, jos se lainaa tulta taivaasta, silloin se pitää tuvan ja sydämmen
lämpimänä ja elämä kukkii ijäti vaihtelevan leikin tuhansissa vaiheissa:
lähimmäisten ilahuttamisessa. Ja jos kotielämä on semmoista, silloin --
-- sada vaan lunta talviseni, sada vaan!
Mutta palaan Gabrielleen, jonka sukkeluus ja iloisuus ynnä hellä, viaton
sydän syystä ovat tehneet vanhempiensa lemmikiksi ja kaikkien iloksi.
Hän yhä vaan väittää olevansa hyödytön ja kelvoton mihinkään toimeen
sekä moittii auttamatonta «dolce far nienten», toimettomuuden
rakkauttaan; mutta ei kukaan ole samaa mieltä hänen kanssansa, syystä
ettei kukaan meistä voisi tulla toimeen ilman häntä. Kuitenkin hän kyllä
osaa olla yhtä toimelias ja neuvokas jos siksi tulee kuin kuka muu
hyvänsä. Gabrielle ei enää johonkuhun aikaan ole keksinyt arvoituksia.
Luulenpa melkein syyksi siihen erään vapaaherra L--n, jonka kerran
luultiin olleen vikapään erään talon palamiseen ja jonka nyt epäillään
tahtovan sytyttää erään sydämmen ja joka eräillä sanoilla ja katseilla
koettaa toimittaa siskokullalleni päänvaivaa -- olin jo sanoa
sydämmenvaivaa.
Ja sittenhän meillä vielä on «tuo Petrea tuossa», joksi muudan talon
ystävä häntä sanoo, ei kuitenkaan enää pahan tuulen vaikutuksesta.
«Tuolla Petrealla» on tässä matoisessa maailmassa ollut paljon puuhaa,
ensiksi oman nenänsä tähden, jonka kanssa hän ei elänyt oikein hyvässä
sovussa, ja sitten monesta muustakin niin hänessä itsessään kuin hänen
ympärillään olevasta syystä; näytti siltä kuin hänen oma maailmansa ei
milloinkaan pääsisi kaaoksestansa.
Mutta se on päässyt! Kiitollisuuden kyynel silmässäni rohkenen sen sanoa
ja joskus ehkä vielä kerron lähemmin *kuinka* se on päässyt. Siunattu
olkoon se koti, joka on ehkäissyt hänen hairahduksensa, parantanut hänen
sydämmensä haavan, tarjonnut hänelle tyynen sataman, hellän suojan,
jossa hänelle kestämiensä myrskyjen jälkeen on suotu aikaa levähtää,
tointua ja löytää oma itsensä. Ilman sitä kotia, ilman sen vaikutusta
olisi Petreasta varmaankin tullut -- hupakko eikä niinkuin nyt --
välttävän järjellinen ihminen.
Tunnet nykyisen vaikutusalani, joka, johdattaessansa minut syvemmälle
elämän salaisuuksiin, antaa minun löytää siitä yhä enemmän kauneutta ja
runoutta kuin olen aavistanutkaan nuoruuteni unelmissa! Ei *yksistään*
siksi, mutta kuitenkin hyvin paljon sen vaikutuksesta on, jätettyäni
taakseni kolmekymmentä ikävuotta, uusi kevät koittanut minulle, kevät,
joka ei milloinkaan surkastu muuten kuin omasta syystäni. Ja jos tuskan
kyynel vielä usein kasteleekin entisiä hairahduksia tahi nykyisiä
vikoja, -- jos vielä saavuttamattoman paremmuuden, puhtauden, kirkkauden
ikävöiminen tuottaa tuskaa -- niin entä sitten? Mitäpä siitä vaikka
silmävesi kirveleekin, kunhan vaan silmä siitä kirkastuu! Mitäpä siitä,
vaikka taivas nöyryyttääkin, kunhan se vaan -- vie ylöspäin?!
Eräs Petrean onnentuottamiskeinoja on, ettei hän tarvitse paljon tämän
maailman tavaraa ja mukavuuksia. Hänestä ovat semmoiset hyvin läheistä
sukua haaveilujen perheelle ja sentähden hän tahtoo olla niiden kanssa
niin vähän tekemisissä kuin mahdollista. Sen kautta hänellä onkin
tilaisuutta hankkia itselleen monta sydämmellistä, oikein kouraan
tuntuvaa ilonaihetta. En kuitenkaan tohdi kieltää, että hän ehkä piankin
saa tuommoisen «juhlimispuuskan» ja panee toimeen pienet pidot
ullakkokammarissansa ja että siellä silloin tarjotaan kaikenmoisia
«haaveiluja» esim. kananpoikasia -- äitini «lempihaaveiluja» -- ja
sitruunakohokasta, joka on «vanhimpamme» melkein ainoa mieliruoka, jossa
hän tahtoisi «syödä» rakkaan «vanhimman siskonsa» kanssa «puuskansa»
sovintoaterian.
Jos tahdot yleiskatsauksen Petrean tilaan, niin se on tämmöinen: Mikä
ennen oli tuottanut hänelle levottomuutta, se on nyt muuttunut hänelle
rauhan lähteeksi. Hän uskoo elämän olevan todellisen ja samalla oman
elämänsä olevan eheän. Hän ei salli satunnaisten ulkonaisten eikä
sisällisten häiriöiden turmella rauhaansa; hän sanoo niitä
pilvenhattaroiksi, haihtuviksi myrskyiksi, joiden jälkeen aurinko
jälleen pilkistää esiin.
Ja jos hänen pieni ullakkokammarinsa kerran musertuisikin, niin hän
käsittäisi sen satunnaiseksi onnettomuudeksi ja valmistautuisi nöyrästi
muuttamaan -- vielä vähän korkeammalle!
Mutta kylliksi jo Petreasta ja hänen kohoomisestansa.
Kodissa oli vieläkin yksi tytär, jonka ihana kuva vielä on kaikkien
muistossa, mutta suruharson peittämänä. Sillä hän hylkäsi kodin, eikä se
tapahtunut sovussa ja rauhassa; ei hän myöskään tullut onnelliseksi ja
tietämättömyyden hämäryys on monta vuotta verhonnut hänen elonsa. Hänen
luullaan kuolleen, hänen ystävänsä ovat kauan uskoneet sitä ja surreet
häntä, mutta heidän, parissaan on yksi, joka ei usko sitä. Minä en luule
hänen kuolleen; minä varmasti aavistan, että hän vielä palaa ja että
vielä voin näyttää hänelle kuinka rakas hän on minulle. Minä luulen,
että minulla nyt olisi monta hellää ja hyväätekevää sanaa sanottavana
hänelle; olen rakentanut tuulentupia hänen palaamisensa perusteelle --
ja odotan lakkaamatta hänen tuloaan tahi edes saavani viittauksen mistä
hänet löytäisin. Ja kuulukoon hänen äänensä sitten vaikkapa Grönlannista
tahi Arabian aavikolta, niin minä kyllä osaan hänen luoksensa!
Tahtoisin kuvailla sinulle tuon ijäkkään pariskunnan, johon kodin kaikki
omaiset hellästi ja kunnioittaen katsahtavat, heidät, jotka kohta ovat
eläneet neljäkymmentä vuotta yhdessä, eivätkä näytä voivan elää ilman
toistansa, mutta siihen on kynäni kerrassaan liian mehuton. Ainoastaan
muutamien hätäpäisten ääriviivain vetämiseen se uskaltaa ryhtyä. Isäni
on kohta seitsemänkymmenen vuotinen; mutta luuletko hänen siltä suovan
itselleen lepoa? Hän on vallan tyytymätön, jos hän on jonakuna aamuna
nukkunut vähäsen kauemmin kuin tavallista ja hänet herätetään joka aamu
kello kuusi; niin hän pelkää menettävänsä jotain elämästänsä. Ikävä on,
että hänen heikontunut näkönsä pakoittaa häntä vähentämään töitänsä. --
Hänestä on hauskaa kun iltasin luemme hänelle ääneen -- romaaneja!
Äitini kehuu leikillisesti viekoitelleensa hänen niitä lukemaan; isä
tunnustaa hymyillen niiden lukemisen todellakin olevan hyödyllisen
«vanhuksille», sillä se auttaa heitä säilyttämään sydämmensä nuorena.
Kaikessa hän muuten on ennallaan, ehkä hyväsydämmisempi ja jalompi kuin
ennen konsanaan, ja sentähden juuri hän onkin meille niin kunnioitusta
ansaitseva ja rakas. Oi Ida! On autuas tunne, kun voimme sydämmestämme
rakastaa ja kunnioittaa niitä, jotka antavat meille elämän! Ja nyt minun
täytyy verta vuotavin sydämmin synkällä hunnulla peittää kodin valoisa
kuva, joka kuitenkin on niin kauniista kuvasta -- äitini kuvasta
muodostunut! Pelkään, pelkään hänen pian jättävän meidät! Kaksi vuotta
hän jo on kuihtumistaan kuihtunut. Hän ei ole varsinaisesti sairas,
mutta hän riutuu silminnähtävästi, eivätkä mitkään lääketieteen
parannuskeinot ole voineet häntä auttaa. Nyt toivotaan apua tulevasta
kevätilmasta, seltterivedestä ja kesämatkasta, -- isäni matkustaisi
hänen kanssansa vaikka maailman loppuun -- toivomme *varmasti* hänen
paranevan; itse hän myöskin toivoo, hän myöntää hymyillen, kun puhumme
seltterivedestä, matkasta ja muistakin ehdotuksistamme ja sanoo niin
mielellään tahtovansa elää parissamme, sanoo olevansa onnellinen
kanssamme, -- -- mutta kuitenkin on hänessä jotakin, hänen
hymyilynsäkin, joka ilmaisee minulle, ettei hän oikein luota lausumaansa
toivoon. Oi! nähdessäni hänen kasvojensa päivä päivältä yhä kalpenevan
ja tuon taivaallisen ilmeen hänen lempeissä kasvonpiirteissään,
nähdessäni hänen liikkeidensä yhä hidastuvan kun hän kulkee huoneissa
hiljaa järjestäen kodissa kaikki paikoilleen ja saattaen kaikki meille
niin miellyttäväksi -- silloin minun on vaikeata pidättää kyyneleitäni,
ajatellessani, että hän ehkä piankin jättää meidät. Mutta miksi olen
niin epäilevä? Miksikä minä en toivo niinkuin muutkin? Oi! Tahdon
toivoa, etenkin *isäni* tähden, jolla ilman häntä ei enää olisi
ilonhetkeä tässä elämässä. Nykyään hän on voimakkaampi ja vilkkaampi
kuin pitkään aikaan. Louise ynnä hänen perheensä tänne tulo sen
vaikuttaa ja vielä toinenkin ilopäivä, joka kohta on tulossa ja
oikeastaan koskee isääni. Äiti astuu niin tyytyväisenä puuhaillen
almanakka kädessä järjestäen kaikki iloista juhlaa varten. Isäni on jo
kauan toivonut omistavansa sangen suuren tontin, joka on puutarhamme
vieressä, voidaksensa muodostaa sen yleiseksi ja hyödylliseksi
puistoksi; mutta hän on uhrannut niin paljon lapsillensa, ettei hänelle
ole jäänyt ollenkaan varoja lempituumansa toteuttamiseksi. Mutta lapset
ovat jo runsaasti kaksitoista vuotta koonneet, säästäneet ja lainanneet
loput tarvittavasta rahamäärästä, millä he ovat ostaneet tontin. Isän
syntymäpäivänä, kun hän täyttää seitsemänkymmentä vuotta, kaatuu
raja-aita berserkkien ryntäyksestä ja uuden tontin haltia Gabriellen
suloisessa muodossa antaa hänelle ostokirjan, joka on tehty hänen
nimessänsä. Miten onnelliseksi hän tuleekaan! Meidät jo sen paljas
ajatus tekee onnelliseksi! Ajatteles miten hän sitten siellä muokkaa,
kaivaa ja istuttaa, ja miten se työ ilahuttaa ja virkistää hänen
vanhuuttaan! Saakoon hän elää nähdäksensä istuttamiensa puiden
levittävän tuuheat oksansa ylitsensä ja niiden suhinan ennustavasti
kuiskaellen kertovan hänelle siitä siunauksesta, jonka hänen
Jälkeläisensä kolmannessa ja neljännessä polvessa lausuvat hänen
hyödyllisistä toimistansa.
Minun pitäisi kertoa siitä ystäväpiiristä, joka yhä lähemmin on
liittynyt kotiimme, uudesta maaherrastamme Stjernhökistä ja hänen
puolisostansa, joita me kaikki rakastamme ja jonka tänne muutto oli
tervetullut etenkin isälleni, joka rakastaa häntä melkein kuin
poikaansa; minun pitäisi myöskin puhua kotini palvelijoista, jotka ovat
enemmän ystäviä kuin palvelijoita; mutta pelkään kirjeeni venyvän liian
pitkäksi. Ja ehkä syytät minua salaa siitä että muka olen maalannut
tauluni liian yksitoikkoisen valoisaksi; kenties tahtonet kysyä:
«Eikö sinun kodissasi ole ensinkään noita pieniä sysäyksiä, häiriöitä,
kiistoja, kiivaita sanoja, tuhmuuksia, laiminlyömisiä, vahinkoja ja mitä
kaikkea lienevätkään, noita henkisiä moskitoshyttysiä, jotka
pistoksillaan saavat ihon ärtymään ja herättävät levottomuutta ja pahaa
mieltä, jotka eivät säästä onnellisimpiakaan koteja?»
On kyllä. Ne kyllä tulevat, mutta lentävät pois melkein yhtä sukkelaan
kuin tulevatkin eivätkä milloinkaan jätä myrkkyä pistimiinsä; sillä
niihin käytetään yleislääkettä jonka nimenä on: «anteeksiantaminen,
unohtaminen, parantuminen»! sitä käytetään heti paikalla ja se vaikuttaa
sen, että noiden pahojen elävien käynnit uudistuvat yhä harvemmin. Sitä
paitsi ne eivät milloinkaan oikein hyvin viihdy puhtaissa ja lempeissä
luonteissa.
Ja tahdotko, rakas Ida, tulla vakuutetuksi kuvauksen todenperäisyydestä,
niin -- tule tänne katsomaan! Tule! Se olisi meille kaikille mieleistä!
Tule, ja anna kotimme tarjota itsellesi huvitusta, ehkä rauhaakin, jota
sydämmesi kaipaa! Tule! ja usko minua Ida, kun katselemme maailmaa
vähäsen korkealta -- esim. ullakkokammarista -- niin saamme nähdä
haaveilujen olevan sumuharson tavoin levitettynä maan yli, mutta taivas
on ijankaikkisen selkeänä lepäämässä sen yllä.
Eräs aamuhetki.
«Hyvää huomenta!» lausui Jeremias Munter, astuessansa taskut täynnä
kirjoja Petrean ullakkokammariin, joka erosi kaikista muista huoneista
täydellisen yksinkertaisuutensa ja koristelemattomuutensa vuoksi.
Lasillinen kauniita vehreitä kukkia oli sen ainoa ylellisyys.
«Oi, sydämmellisesti tervetullut!» huudahti Petrea säihkyvin silmin
katsellen tulijaa ja hänen kallisarvoista koristustansa.
«Niin kylläpä luulen olevani tänään tervetullut», lausui assessori.
«Tässä on namusia Petrea neidille. Katsokaa tässä, ja tässä, ja tässä.»
Niin sanoen assessori veti taskustansa kirjan toisensa perästä, mainiten
niiden nimet ja sisällyksen. Ne olivat kaikki sitä lajia, että ne
levittävät uuden maailman ajattelevan ihmisen silmien eteen; ja Petrea
otti ne vastaan niin ihastuneena kuin ainoastaan ne, jotka ovat
etsineet, janonneet ja löytäneet samanlaisen ilon lähteen kuin hän.
Assessori nautti salaa nähdessänsä hänen iloitsevan katsellessansa
kirjojaan ja puhellessaan niistä.
«Kuinka hyvä te olette!» sanoi Petrea, «kuinka erinomaisen hyvä te
olette, kun noin muistatte minua. Mutta teidän täytyy saada nähdä, että
minä olenkin odottanut teitä tänään!» Ja silmät säihkyen
hyväntahtoisuudesta hän otti kaapista kaksi oikeata posliinilautasta,
toisella oli pulleata vehnäleipää ja toisella rehotti mitä komein
viinirypäleterttu omilla lehdillään, jotka monivärisinä muodostivat
seppeleen, sievästi järjestettyinä kaartaen lautasen kultareunaa.
Lautaset hän asetti pienelle pöydälle ikkunan eteen ja niin että
auringonsäteet pääsivät niitä valaisemaan.
Assessori katseli niitä hollantilaisen hedelmänmaalaajan tavoin ja näkyi
ihailevan tavallaan täydellisen kaunista kuvaa.
«Te ette saa yksistään katsella niitä, teidän täytyy myöskin syödä
aamiaisenne», lausui vilkas Petrea. «Leipä on -- kotileivottua ja --
Eeva on asettanut rypäleet ja tuonut ne tänne ylös.»
«Eeva!» toisti assessori, «no, hän ei varmaankaan luullut minun tulevan
tänne tänään?»
«Juuri sen vuoksi, että me kumpikin luulimme teidän tulevan, hän itse
tahtoi pitää huolta siitä.» Petrea katseli sitä sanoessansa
veitikkamaisen tutkivasti assessoria, joka puolestansa ei suinkaan
salannut iloaan, irroitti viinimarjan, istahti ja -- oli ääneti.
Petrea kääntyi jälleen kirjojensa puoleen.
«Oi! minkä tähden elämä on niin lyhyt, kun on niin sanomattoman paljon
opittavaa! Mutta tosi on että on väärin ja typerää kuvailla oppiaikaa
lyhyeksi; -- puhe elämän lyhyydestä ja taiteen pituudesta onkin jo tuon
pakana Hippokrateen suusta. Mutta Jumalan kiitos toivosta ja siitä
varmuudesta että saapi olla oppilaana ijankaikkisesti. Oi, setä Munter!
minä iloitsen sydämmestäni aikamme teollisuuden kehityksestä. Se
helpottaa ihmisten vaatteiden ja elatuksen hankinnan, ja silloin suuri
joukko rupeaakin elämään henkistä elämää. Sillä tosi on jo kolmatta
tuhatta vuotta sitten lausuttu sana: «Kun välttämättömät tarpeet ovat
tyydytetyt, kääntyy ihminen yleisemmän ja korkeamman puoleen.» Sen
tähden, kun maailman suuri työviikko on lopussa, niin alkaa lepopäivä,
hiljainen rukoilijakansa leviää ympäri maan haluamatta enää sen
katoavaisia aarteita, vaan se etsii ijankaikkisia, kansa, jonka elämää
kuvaa katseleminen, käsitys ja rukous, joka palvelee luojaansa hengessä
ja totuudessa. Silloin koittaa päivä, josta enkelit veisasivat: «Rauha
maassa!»
«Rauha maassa?» toisti Jeremias verkkaan ja surullisesti, «milloin se
tulee? Sen täytyy ensin tulla ihmisten sydämmiin, ja siellä ... siellä
elostelee niin monet pirut, niin suuret rauhattomuudet ja tuskalliset
ikävöimiset, jotka eivät tyynny... Mutta mitä nyt? Mikä on nyt
tapahtunut?»
«Oi Jumalani!» huudahti Petrea ollen vallan suunniltaan. «Hän elää, hän
elää!»
«Kuka hän? Ken elää? Ei, nyt Petrea ei todellakaan ole oikein
järjissänsä!» lausui assessori nousten.
«Katsokaa! katsokaa, tässä!» huudahti Petrea vavisten liikutuksesta ja
näytti assessorille rikkirevityn paperipalasen; »katsokaa! se oli tässä
kirjassa!»
«No, entä sitten? Sehän on palanen seepiavärimaalausta; .... käsi, joka
ripottelee ruusuja .... haudalle, luulemma. Enkö ole nähnyt tuota ennen
jossakin, mutta eheänä?»
«Olette kyllä! Kyllä! Se on nainen ruusupensaan luona, jonka lapsena
lahjoitin Saaralle. Saara elää! Katsokaa! Tähän hän itse on
kirjoittanut.»
Maalauksen takapuoli oli täyteen kirjoitettu ikäänkuin lapsenkäden
töhrimä, mutta puhtaalle paikalle oli Saara itse kirjoittanut, sen voi
päättää hänen omasta erittäin kauniista käsialastansa.
«Ei kuki ruusuja Saaran haudalla!»
«Petrea! Jos tietäisit mitä...»
Lausetta ei jatkettu; pari pilkkua näytti ilmoittavan, että kyyneleet
olivat sen lopettaneet.
«Kummallista!» sanoi assessori. «Nämä kirjat, jotka sain eilen, ovat
ostetut U**sta. Olisiko hän siellä? Mutta...»
«Varmaankin, varmaankin hän on siellä!» huudahti Petrea. «Katsokaa,
tässä on kirje, jossa oli merkki; katsokaa, ensimmäisellä lehdellä on
nimi: «Saara Schwartz», vaikka pyyhittynä. Oi! varmaankin hän on U**ssa,
ainakin voimme sieltä saada tietoja hänestä. Oi Saara! Saara raukkani!
Hän elää, mutta kenties hädässä ja puutteessa! Jo tänään olen hänen
luonaan, jos hän on U**ssa!»
«Sen kyllä Petrea neiti jättää tekemättä, ellei hän voi lentää,» vastasi
assessori. «U**hun on seitsemäntoista peninkulmaa.»
«Voi, voi, kun isäni sattui juuri nämä päivät olemaan matkalla
vaunuinensa! Hän olisi muuten lähtenyt kanssani. Mutta hänellä on vanhat
kiesit; ne minä otan ja...»
«Hyvin hauskaa yksinäisen naisen retkuttaa kieseissä etenkin näin
sateitten turmelemilla teillä, ja katsokaa ... katsokaa mimmoiset mustat
pilvet tuolta etelästä nousevat! Saatte rankkasateen niskaanne istua
hytkyttäessänne kieseissä koko päivän --»
«Satakoon vaikka hiilikoukkuja», keskeytti Petrea kiihkeästi, «niin
perille minun pitää päästä! Oi Jumalani! olihan hän siskoni; hän on
vieläkin -- pitäisikö hänen turhaan huutaa minua avuksensa? Nyt riennän
alas äitini luokse, ja...» Petrea otti hattunsa ja nuttunsa.
«Tyyntykää toki vähäsen Petrea neitiseni. Minä sanon ettei sovi lähteä
sillä tavalla. Kiesit eivät kestä koossa. Olen itse koettanut niitä,
Jumala paratkoon. Te ette voi matkustaa niillä.»
«No niin, sitten menen astumalla, jos en voi astua, niin voin ryömiä;
mutta perille minun pitää päästä!» huudahti Petrea päättäväisesti.
«Sekö teidän luja päätöksenne?»
«Luja ja järkähtämätön sekä viimeinen!»
«No, sittenhän minä saan ryömiä mukana!» lausui assessori hymyillen,
«ellei muun vuoksi, niin ainakin nähdäkseni miten se käy päinsä. Minä
menen nyt kotiin, mutta olen täällä jälleen tunnin kuluttua. Luvatkaa
minulle kärsivällisesti odottaa sen aikaa eikä juosta nelistää ...
ryömiä aioinkin sanoa, ilman minua!» Assessori läksi ja Petrea riensi
alas äitinsä ja siskojensa luokse.
Jo ennen kuin heidän keskustelunsa ja neuvottelunsa loppui, seisattuivat
keveät matkavaunut portin eteen. Assessori astui niistä ja tarjosi
Petrealle käsivartensa. Kohta sen perästä hän jälleen itse nousi niihin
ja istahti Petrean viereen, innokkaasti torjuen luotansa eväsvasua ja
viinipulloa, jotka Leonore vastustuksesta huolimatta pisti vaunuihin, ja
sitten he läksivät matkaan
seikkailuille.
Toisen kerran eläessänsä assessori ja Petrea olivat yhdessä matkalla,
eivätkä nyt, enemmän kuin silloinkaan suopeat tähdet tahtoneet valaista
heidän matkaansa, sillä tuskin he olivat päässeet matkansa alkuunkaan
kun rupesi satamaan ja raskaat lyijynkarvaiset pilvet kohosivat
taivaalle peittäen sen kokonaan. On jotenkin masentavaa kun kysyväisesti
kohottaessansa katseensa ylöspäin tärkeän matkan alussa, näkee semmoisen
taivaan yllänsä. Liittyi siihen sitten vielä muitakin onnettomuutta
ennustavia enteitä. Hevoset nousivat monta kertaa pystyyn ikäänkuin
sillä tavalla ilmoittaaksensa vastenmielisyyttään eteenpäin
kulkemisesta, ja pöllö rupesi seuraamaan vaunuja, lennähti edelle
vaunujen lähestyessä odottaaksensa niiden uudestaan lähestymistä
kappaleen matkan päässä.
Saapuessansa metsään, jossa heidän kuoppaisen tien tähden oli pakko ajaa
hyvin hiljaa, näkivät matkustavaiset pienen mustanharmaan eukon tulevan
metsästä oikealta puolen, niin noitaa muistuttavan, niin kammottavan
näköisen kuin ruma akka suinkin voi olla. Hän katsoa tuijotti hetkisen
matkamiehiämme ja katosi sitten äkkiä metsään puiden väliin. Assessoria
ehdottomasti puistutti häntä nähdessä, ja hän lausui:
«Minkämoinen ero naisen ja naisen välillä! Mitä viehättävin olento
maailmassa ja mitä inhottavin on -- nainen.»
Hänen mielensä oikein synkistyi nähtyään tuon vanhan noidan. Hänen
mukanaan oli sillä aikaa pöllökin hävinnyt; ehkä siitä syystä että
«vakka kantensa valitsee». Mutta ehkä kovin syyttömästi panettelemme
tuota pikkusta akkaa, joka minusta olkoon parahin pikku akka maailmassa.
Hyvä on että Herramme tuntee meidät paremmin kuin me itse.
Petrea istui sillä aikaa sanaakaan virkkamatta. Luulkoon ihminen
olevansa vaikka kuinka valistunut ja ennakkoluuloton, niin hän ei
kuitenkaan milloinkaan ole täydellisesti vapaa eräistä tapahtumain
käsityksistä, jotka aavistusten, ennustusten, enteiden viesteinä
pöllöjen tavoin äänettömästi lentäen kulkevat halki maailman, aina
Aatamin syntiinlankeemuksesta asti huutaen «huu, uhuu»! tahi «klävitt»!
(Tunnettu on ettei Hobbes, joka mitä kiivaimmin kielsi ylösnousemisen,
milloinkaan tohtinut maata lähellä semmoista huonetta, jossa oli
ruumis.) Petrea ei ollut vähintäkään Hobbesin kaltainen eikä myöskään
kieltänyt mitään mahdollisuuksien maailmassa. Luonnostaan hän oli
taipuisa taikauskoon ja samaten kuin enimmät semmoiset ihmiset, jotka
eivät liiku paljon, hänkin tunsi jonkinmoista levottomuutta siitä,
«miten matka onnistunee». Mutta sinä päivänä lyijynkarvaisen taivaan
painostuksesta ja vastenmielisten enteiden vaikutuksesta tuo levottomuus
eneni todelliseksi turmionaavistukseksi. Koskiko se Saaraa tahi häntä
itseään, -- sitä hän ei tietänyt, mutta hän oli halukas uskomaan
viimemainittua, ja hän kysyi itseltään niinkuin usein muulloinkin oliko
hän valmis jos jotakin tapahtuisi, joka erottaisi hänet rakkahimmistansa
tässä maailmassa. Petrea tunsi elävästi, kuinka syvästi hän oli
kiintynyt maalliseen elämäänsä, kuinka rakkaaksi elämä oli tullut
hänelle -- tunsi sen melkein peloissaan.
Kaikilla ihmisillä on kukkulansa, mutta heillä on myöskin suonsa,
tiheikkönsä, kuoppansa puhumattakaan pohjattomasta syvyydestä, sillä
monet sielut ovat liian tasaiset ja matalat kohdataksensa semmoisia.
Tiheät nousemiset tahi alinomainen oleskelu kukkuloilla, ne ne vievät
ihmisen lähemmäksi taivasta. Petrean sielu oli epätasaisempaa maaperää
kuin monen ihmisen, mutta hänen luonteessansa oli myöskin, niinkuin jo
olemme nähneet, selvä ylenemisen halu, ja samassa kun hän tunnusti
rakkautensa liiaksi kiintyneen maalliseen, hän hiljaisuudessa vakavasti
koetti kohota niille kukkuloille, joilta katsoen kaikki rajoitettu
hurmaus katoaa väljemmän näköpiirin tieltä, ja kaikki sidottu rakkaus
irtautuu ja kehittyy jalommaksi. Hänen vilkas mielikuvituksensa loihti
esiin toisen onnettomuuden tapauksen ja kuolemankohtauksen toisensa
perästä, ja hän tunsi voivansa siinä silmänräpäyksessä, jolloin hänen
elämänsä lanka katkaistaisiin, kohottaa sydämmensä sanoen: «Jumala
olkoon ijankaikkisesti ylistetty»!
Sen tunteen valtaamana ja varmana siitä, että hänen yrityksensä oli jalo
ja tarpeellinen, olkoot sen seuraukset sitten mimmoiset hyvänsä, tuntui
Petrean sydän varsin keveältä ja rohkealta. Iloisin katsein ja
ystävällisin sanoin hän kääntyi matkakumppaninsa puoleen ja osasi
vähitellen houkutella häntä keskusteluun, joka kehittyi niin
innokkaaksi, että molemmat unohtivat ruman ilman, huonot tiet ja pahat
enteet. Ja huolimatta ilmasta, huonosta tiestä, enteistä, onnettomuuden
aavistuksista ja kuolemaanvalmistuksista edistyi matka niin
rauhallisesti ja hyvin kuin syysmatka voi tapahtua. Ei vaaran vilauskaan
heitä kohdannut, tuuli nukkui metsissä ja majataloista kuului ainoastaan
jonkun unisen talonpojan ääni, kun hän avasi suunsa sanoakseen: »saakeli
soikoon»!
Toisen matkapäivän aamupuolella saapuivat matkailijat U**hun. Petrea
tuskin malttoi nauttia mitään virkistystä ennenkuin hän alkoi
tiedustelunsa.
Tahdomme lyhyesti kertoa hänen ja assessorin yhteiset kuulustelupuuhat
ja ponnistukset.
Että Saara pienen tyttären seurassa oli ollut kaupungissa ja asunut
samassa hotellissa kuin Petrea ja assessori, siitä ei ollut
epäilystäkään, vaikka hän matkusti toisella nimellä. Häntä kuvailtiin
erittäin heikoksi ja kivuloiseksi ja hänen varallisuutensa voi päättää
siitä, että hän oli pyytänyt isännän myömään muutamia kirjoja, jotka
hänellä oli mukanaan, ja sen oli isäntä tehnytkin. Yksi niistä kirjoista
oli joutunut Petrealle ja siinä oli tuo unohdettu merkki. Saaran oli
täytynyt heikkoutensa tähden viipyä siellä pari päivää, mutta hän oli
matkustanut pois jo noin viikko sitten; päiväkirjasta huomattiin hänen
lähteneen Petrean syntymäkaupunkiin vievän tien varrella olevaan
majataloon toista lyhyempää mutta myöskin paljon huonompaa tietä.
Saara oli siis kotimatkalla; niin, ehkä hän jo oli siellä! Tämä ajatus
oli sanomattomana lohdutuksena Petrean sydämmelle, jota tuska ahdisti,
kun hän kuuli kerrottavan Saaran heikosta tilasta. Mutta muistellessansa
kuinka pitkä aika oli kulunut Saaran lähdöstä sieltä, hän tuskaantui
uudestaan ja pelkäsi Saaran sairastuneen matkalla. Mielellään Petrea
olisi vielä samana iltana tahtonut palata etsimään Saaran jälkiä, mutta
huolenpito vanhasta ystävästänsä esti häntä siitä puhumastakaan.
Assessori ei todellakaan voinut hyvin, vaan tarvitsisi levähtää.
Pilvinen ja sateinen ilma vaikutti epäedullisesti hänen ruumiisensa ja
sieluunsa. Pidettiin siis varmana asiana, että vasta seuraavana aamuna
matkaa jatkettaisiin.
Assessori oli kertonut Petrealle sen päivän olevan syntymäpäivänsä, ja
ehkä juuri se muisto saattoi hänen koko päivän hyvin alakuloiseksi.
Petrea, joka niin sanomattoman mielellänsä tahtoi häntä vähäsen
ilahuttaa, riensi sillaikaa kun assessori illalla kävi erään tuttavansa
luona toimittamaan kumppanilleen pienet pidot siksi kun hän palaisi.
Kukkien ja köynnöksien avulla, joita Petrea hankki Herra tiesi mistä
(kun ihminen oikein lujasti tahtoo jotakin, niin täytyy keksiä keinot
sen toteuttamiseen) -- kynttiläin, uunitulen ja illallispöydän avulla,
jossa oli tarjolla Jeremiaan herkkuruokia y. m. hän sai muuten jotenkin
ikävän ravintolahuoneen hauskan ja miellyttävän näköiseksi, jommoinen
assessoria niin paljon miellytti.
Isät, äidit ja kaikkien onnellisten perheiden muutkin jäsenet ovat
tottuneet syntymäpäiväjuhliin, kukkaköynnöksiin ja katettuihin pöytiin.
Mutta assessorin syntymäpäivää ei vielä kukaan ollut juhlimalla
viettänyt hänen yksinäisenä vaellusaikanaan, häntä ei ollut kukaan
hellitellyt elämänsä pienillä äkkiarvaamattomilla iloilla eikä kukilla;
sentähden kuuluikin hänen huuliltaan kummastuksen ja mieltymyksen «Ah!»
kun hän märjältä kadulta astui koristettuun, hyvin valaistuun huoneesen.
Petrea puolestaan oli sanomattoman ystävällinen ja tuli oikein
onnelliseksi, kun hän näki ilahduttamisyrityksensä niin hyvin
onnistuneen. He viettivät yhdessä sangen hauskan illan. He keskustelivat
onnettomuuden enteistä ja miten ne olivat heihin vaikuttaneet, nauroivat
vähäsen omalle pelolleen ja lopettivat päättäen, että semmoiset enteet
eivät tavallisesti merkinneet -- -- mitään. Heidän erotessansa yöksi,
pudisti assessori Petrean kättä sanoen: «näin hauskaa, iloista iltaa
tämä päivä ei vielä ole suonut minulle!» Kiitollisena niistä sanoista,
kiitollisena toiveesta saada pian tavata ikävöity nuoruudenystävänsä
meni Petrea levolle. Mutta assessori valvoi vielä kauan ja puoliyö näki
hänen vielä kirjoittavan.
Mies ja vaimo! -- puhutaan paljon, etenkin romaaneissa miehestä ja
vaimosta eri olentoina. Miten onkaan -- ihmisiä he ovat kumpikin ja
ihmisinä, siveellisinä, tuntehikkaina ja ajattelevina olentoina he
etupäässä vaikuttavat toisiinsa elämässä. Heidän tapansa, heidän
vaikutuskeinonsa ovat erilaiset ja tuo erilaisuus se juuri keskinäisessä
rakkaudessa, kun kumpanenkin koettaa sulostuttaa toisensa elämää, saa
aikaan jotakin suloista ja täydellistä!
Seuraavan aamun valaisi mitä kirkkain auringonpaiste. Mutta assessorin
silmät olivat raukeat juurikuin levon puutteesta. Syödessänsä aamiaista
Petrean kanssa pyydettiin häntä ulos katsomaan olivatko vaunut kunnossa.
Eeva-äidiltä peritty syntikö vai muut syytkö lienevät vaikuttaneet sen,
että Petrea *sillä aikaa* kiireesti lähestyi pöytää, jossa assessorin
paperit ja rahat olivat valmiina pantavaksi salkkuun? Niin, hän teki
niin, hän teki sen, mitä varmaankaan ei kukaan kunnon lukija anna
hänelle anteeksi -- hän silmäillen luki kiireesti erään paperin, joka
vähä ennen oli vastaanottanut assessorin ajatukset ja mietteet ja hän --
-- anasti sen! Vähän aikaa sen perästä astui assessori sisään, ja, kun
aika jo oli kulunut, riensi pistämään paperit talteen -- ja sitten
jatkettiin matkaa.
Ilma oli herttainen ja Petrea nautti kuin -- ei, paljon enemmän kuin
lapsi sen suloisuudesta, ja häntä huvittivat kaikki esineet, joita hän
sattui katselemaan, ne kun sateen jälkeen kirkkaassa päiväpaisteessa
loistivat kaikessa komeudessansa. Maailma oli yhä vielä ja todellakin
enemmän kuin milloinkaan ennen hänelle Zauberring, taikarengas, ei enää
tuo huumaava, puoleksi pakanallinen, vaan tosi kristillinen, missä
jokaisella olennolla ja kappaleella, jokaisella osalla on merkityksensä
samalla tavalla kuin jokainen pieni kastepisara saa kimaltelevan
keskipisteensä auringon valosta. Syksy oli sitäpaitsi Petrean
lempivuodenaika ja sen rikkaus täytti nytkin hänen sielunsa
miellyttävillä ajatuksilla. Syksy on vuoden aika, jolloin maaemo
toimittaa juhlapitoja kaikille lapsillensa, ja sen johdosta olivatkin
maantien viereiset maisemat sangen vaihtelevaiset. Tuossa kuvastuivat
ohrapellon kullankarvaiset kuhilaat vasten taivaan sineä ja leikkuuväki
lauloi; tuossa lentelivät kauniit tilhiparvet pihlajan purppuranpunaisia
marjaterttuja ahdistelemaan; yksinäisen mökin edustalla ilmoittivat
perunankukat sen hedelmän jo kasvaneen ja iloiset avojalkaiset lapset
juosta tepastelivat iloisesti metsään puolukanpoimintaan. Petrea kiitti
sydämmessänsä taivasta kaikesta viattomasta ilosta maan päällä. Hän
muisteli kotiaan, vanhempiaan ja siskojaan, Saaraa, joka pian olisi
heidän parissansa, kuinka hän (Petrea) hoitelisi ja elättäisi häntä,
sovittaisi hänet elämään ja onneen. Tuona autuaallisen ihanana
aamuhetkenä muuttuivat kaikki ajatukset ruusunpunaisiksi. Petrea oli
hyvin onnellinen ja kepposet, joita hän aikoi tehdä ystävälleen
assessorille tuolla anastetulla paperilla olivat nekin puolestansa
omansa elähyttämään hänen elinvoimaansa mitä suurimpaan vilkkauteen.
«Sydämmen kyllyydestä suu puhuu!» Petrea vaikutti ehdottomasti elvyttäen
matkakumppaniinsa, niin että he huvittelivat viskelemällä omenia ja
pääryniä vastaantuleville lapsille, jotka -- eivät siitä ensinkään
säikähtyneet.
He olivat nyt matkustaneet samaa tietä kuin Saarakin, ja ensimmäisessä
majatalossa toteutuivat heidän toiveensa, sillä Saara oli ollut siellä
ja tilannut kyytihevosen seuraavaan majataloon; yhä vaan kotiinpäin.
Samaten vielä molemmissa seuraavissa majapaikoissa, mutta viidennessä
kievarissa kaupungista lukien hävisivät äkkiä Saaran jäljet. Ei oltu
siellä nähty heidän kuvailemaansa matkustajaa, eikä hänen nimeänsäkään
ollut päiväkirjassa. Siitäpä suurta levottomuutta Petrealle. Vähän
neuvoteltuaan he päättivät palata siihen majataloon, mistä juuri tulivat
ja koettaa siellä saada selville minne Saara oli joutunut.
Sillaikaa oli jo ilta lähestynyt ja aurinko oli mailleen menemäisillään,
kun ystävämme ajoivat metsän lävitse, joka on Ruotsin synkimpiä. Se oli
kovin huonossa huudossa ja siitä oli vähää ennen sanottu: «metsänrinteet
hautovat muistoja yhtä kamalia, kuin itsekin ovat, ja murhakummut
koristavat tienvieriä. Tosin eivät vuorien metsiköt enää ole yhtä tiheät
kuin ennen, mutta vieläkin on laaksoja, joissa kirveeniskut eivät ole
milloinkaan kaikuneet, noita vihreitä viidakkoja harventaen, ja
huippuja, joiden viidakkojen peittämää lunta auringon säteet eivät vielä
ole jaksaneet suuteloillaan sulattaa.»
«Tässä on kaksi ihmistä surmannut toisensa!» kertoi kyytipoika mitä
iloisimman näköisenä seisauttaessansa vaunut, jotta hevoset saisivat
vähäsen puhaltaa, sillä tie oli pohjaton ja raskas; ja ruoskallaan hän
osoitti suurta risu- ja kivikasaa matkustavien edessä maantien
vasemmalla puolella, joka vaikutti ohikulkijaan kamalan pelottavasti.
Tapana on että jokainen ohikulkija heittää kiven tahi risun tuommoiselle
veripaikalle ja siten kasvaa murhakumpu yhteiskunnan jatkuvan kirouksen
alaisena. Niin tämäkin kohosi siinä kammottavana ja kauheana kauniiden
kuusien keskellä ja näytti siltä kuin täytyisi tienvierustan luovuttaa
rumimmat omaisuutensa, vääntyneet oksat ja puunjuuret kummun
kohotteeksi. Mutta keskeltä tuota kauhistusta kasvoi orjantappurapensas
ja vereksien vesipisaroiden tavoin loistivat sen marjat auringonvalossa,
se kun laskiessansa valaisi leveän maantien vaalean juovan kultaisena
tumman metsän sylissä.
«Kun tuo pensas kukkii», lausui Jeremias eloisin silmin sitä katsellen,
«tulee ehdottomasti ajatelleeksi, että mitä ihmiset syystä kiroovat, sen
voi korkeampi voima rakkautensa ruusuilla peittää.»
Auringon säteet hävisivät. Vaunut lähtivät jälleen liikkeelle, mutta
juuri kun hevosten piti astua kummun ohitse, niin ne säikähtivät niin
kovasti, että vaunut vierivät alas ojaan ja -- kaatuivat.
«Hyvästi!» kaikui Petrean sydämmessä elämälle, mutta ennenkuin
aavistikaan hän oli päässyt vaunuista ja seisoi ihan
vahingoittumattomana pehmeässä kanervikossa. Assessorille ei käynyt yhtä
onnellisesti. Kovan oikeaan jalkaan sattuneen kolauksen tähden oli hänen
mahdoton suuritta tuskitta pysyä pystyssä. Parin askeleen päässä makasi
hänen ajajan virassa oleva vanha palvelijansa pyörtyneenä kovasti
vuotaen verta päähän saamastaan haavasta ja hevostensa vieressä seisoi
itkien pikku kyytipoika. Ei ollut heidän tilansa sinä hetkenä varsin
hauska. Mutta Petrea oli ensimmäisen silmänräpäyksen pelästyksen jälkeen
vallan tyyni ja neuvokas. Valamalla pyörtynyttä sadevedellä, jota
onneksi oli runsaasti saatavana, hän sai palvelijan henkiin jälleen ja
nenäliinallansa hän sitoi hänen haavansa. Sitten hän auttoi hänet
istumaan, mutta seisoa loukkaantunut ei jaksanut, sillä päätä huimasi.
Pian istuivat isäntä ja palvelija surkeain näköisinä vierekkäin paksun
puunrungon nojassa, sillä vaikka assessori oli paljon enemmän huolissaan
palvelijastaan kuin itsestänsä ja vakuutti omaa vammaansa
«vähäpätöiseksi», niin hän kuitenkin oli sangen kalpea sen tuottamasta
tuskasta. Mitä oli tehtävä? Jospa he vaan saisivat vaunut ylös ojasta ja
molemmat vahingoittuneet niihin, niin olisi Petrea itse istahtanut
ajajan paikalle ja ajanut yhtä hyvin kuin ken hyvänsä; ei mikään ollut
helpompaa hänen mielestänsä; mutta juuri molempain ensimmäisten ehtojen
täyttämisessä olikin vaikeus, jopa sula mahdottomuus, sillä Petrea
raukan voimat eivät ensinkään olisi olleet sopusoinnussa hänen hyvän
tahtonsa ja rohkeutensa kanssa. Kyytipoika sanoi noin puolen
neljänneksen matkan päässä maantien varrella torpan olevan metsässä,
mutta oli mahdotonta saada häntä rientämään sinne tahi millään ehdolla
jättämään hevosiaan.
«Odottakaamme», lausui assessori kärsivällisesti ja tyynesti,
«varmaankin joku pian kulkee tästä ohitse ja siltä me voimme pyytää
apua». Odotettiin, mutta ei kukaan tullut ja hetki hetkeltä pimenivät
varjot: näytti siltä kun ihmiset olisivat kammoksuneet metsää pimeän
tultua. Petrea oli kovin levoton vanhan ystävänsä puolesta, peläten että
hänen olisi pakko pitkäksi ajaksi jäädä kostealle sammalikolle
iltaviileään; sen tähden hän itsekseen lujasti päätti ryhtyä toimeen
asian auttamiseksi. Hän kääri assessorin ja palvelijan ympärille kaikki
käsillä olevat peitteet ja päällysvaatteet, oma nuttunsakin siihen
luettuna, iloisena siitä että ukko ei sitä huomannut ja lausui sitten
päättävästi: «nyt lähden itse apua hakemaan; tulen kyllä pian takaisin».
Ja kuuntelematta kieltoa, rukouksia ja uhkauksia, joilla assessori
koetti pidättää häntä, hän juoksi kiireesti sinne päin, missä kyytipoika
oli sanonut torpan olevan. Hän riensi eteenpäin kiirein askelin koettaen
karkoittaa kaikki persoonallisen vaaran ajatukset ja ainoastaan kiintyä
toivomaan pikaista apua ystävällensä.
Nopea kulkunsa pakoitti hänet hetken perästä seisahtumaan vähäsen
hengähtääksensä. Kiivas liikunto, joka saattoi hänen verensä vilkkaasti
kiertämään, ilman puhtaus, metsän kauneus ja rauhallinen juhlallisuus
herätti hänessä melkein vastoin tahtoansa vastustamatonta mieltymystä ja
huvia; se kuitenkin väheni äkkiä kun kuuli metsästä rasahduksen. Tuuli
se ei voinut olla; ehkä joku lehmä? Petrea pidätti vieläkin läähättävää
hengitystänsä. Kuului supatusta ja kuisketta -- metsästä tuli --
ihmisiä! Niin rohkea, tahi oikeammin uhkarohkea kuin Petrea välistä
olikin, hytkähti hänen sydämmensä pelosta ajatellessaan yksinäistä,
turvatonta tilaansa ja muistellessansa niitä kauhuntapauksia, joista
juuri tämä metsä oli kuuluisa. Sitäpaitsi hän ei enää ollut siinä
ijässä, jona ihminen ikäänkuin lennossa elää elämäänsä, surutonna ja
vallatonna; hän oli jo vakaantunut, hänellä oli hiljainen huoneensa ja
rauhallinen työnsä, jota hän rakasti enemmän kuin maailman
ihmeellisimpiä seikkailuja; ei siis kummaa, että häntä vähäsen
vavistuttivat nuo inhottavat ja kamalat maantien tapaukset. Kovasti
sykkivin sydämmin Petrea yhä kuunteli. Kahina kuului yhä lähemmältä.
Ensi hetkenä Petrea aikoi piiloutua maantien toiselle puolelle, mutta
heti sen perästä hän rohkeasti huusi: »ken siellä?» Kaikki oli hiljaa.
Petrea vaivasi silmiään nähdäksensä jonkunkaan siltä puolelta, mistä
äänet kuuluivat, mutta turhaan; metsä oli tiheä ja oli jo sangen pimeää.
Vielä kerran Petrea huudahti sanoen: «jos siellä on ihmisiä, niin tulkaa
Herraa nimessä onnettomien matkustavien avuksi!» Rosvotkin, hän arveli,
armahtavat niitä, jotka heihin luottavat; ja avunpyynnöt voivat
karkoittaa murhanajatukset heidän mielestänsä. Silloin alkoi rapina
jälleen ja samassa kuului -- -- lasten ääniä! Sanomaton ilontunne
valtasi Petrean sydämmen. Kokonainen sotajoukko, Napoleonin komentamana,
ei olisi herättänyt hänessä suurempaa turvallisuuden tunnetta kuin nuo
lasten äänet sinä hetkenä. Kohta tuli metsästä kaksi pientä
paljasjalkaista ihmislasta, poika ja tyttö, jotka kovin kummastuneina
katsoa töllistelivät Petreaa. Petrea kohta rakensi tuttavuutta heidän
kanssaan, ja he lupasivat hänen pyynnöstänsä viedä hänet mökkiinsä, joka
oli siitä jonkun matkan päässä. Matkalla he antoivat Petrealle
puolukoita täysistä tuohisistansa ja kertoivat viipyneensä niin myöhään
sentähden, että heidän piti ajaa lehmä kotiin, mutta eivät olleet
löytäneet sitä. Siitä oli pikku tyttö kovin huolissaan, sillä «sairas
rouva tarvitsi maitoa illaksi».
Sillä aikaa kun Petrea pienien suojelusenkeliensä saattamana astuu
metsäpolkua, tahdomme mekin kulkea samaa tietä ja kertoa mitä siellä oli
tapahtunut muutamia päiviä aikaisemmin.
Pari päivää sitten ajoi siitä kyytirattaat, joissa istui rouva ja pieni
tyttö. Silloin he näkivät pienen torpan, joka kukkiville
perunapeltoineen muodosti hauskan valon välähdyksen tiheässä metsässä,
ja rouva sanoi kyytimiehelle: «En jaksa enää! Seisahtakaa tähän; minun
täytyy levähtää hetki.» Rouva laskeutui alas kärryistä, astui hitaasti
kyytimiehen avulla mökille ja pyysi siinä asuvalta vaimolta lasillisen
vettä ja luvan saada levähtää hetkisen hänen vuoteellaan. Ääni oli
melkein kuulumaton ja kasvot kalman kalpeat. Pikku tyttö itki ja nyyhki
katkerasti. Tuskin oli sairas raukka päässyt kurjalle ja
likaisenlaiselle vuoteelle, ennenkun hän vaipui syvään horrostilaan,
josta hän heräsi vasta kolmen tunnin kuluttua. Silloin hän huomasi
kyytimiehen kantaneen hänen tavaransa mökkiin, riisuneen hevosensa
rattaista ja ratsastaneen pois.
Kolmena päivänä koetti sairas monta kertaa turhaan nousta vuoteelta,
mutta tuskin hän oli astunut muutamia askeleita ennenkuin hänen täytyi
vaipua siihen takaisin, ja silloin vapisivat hänen huulensa ja katkerat
kyynelkarpalot vierivät poskia pitkin. Neljäntenä päivänä hän makasi
ihan hiljaa, mutta iltapuolella hän pyysi vaimon hankkimaan jonkun
luotettavan, kunnon henkilön, joka rehellisestä palkkiosta ottaisi
viedäksensä pikku tytön erääsen paikkaan, jonka mukana oleva kirje
lähemmin ilmoittaisi. Vaimo ehdotti veljensäpojan, sanoi häntä kaikin
puolin rehelliseksi ja luotettavaksi sekä lupasi sairaan pyynnöstä vielä
samana päivänä mennä puhuttelemaan häntä; mutta kun hän asui melkoisen
kaukana, niin hän luuli voivansa palata vasta myöhään illalla. Hänen
lähdettyään otti sairas esille paperia ja lyijykynän ja kirjoitti
heikolla, vapisevalla kädellä seuraavat sanat:
«En ehdi perille, -- tunnen sen! Hukun ennen kuin ehdin satamaan. Oi,
kasvatusvanhempani! armaat siskot! Armahtakaa pienokaistani, lastani,
joka kolkuttaa ovellenne ja ojentaa teille nöyrän, viimeisen rukoukseni:
antakaa hänelle lämpöinen koti silloin kun hänen äitinsä lepää maan
kylmässä povessa! Katsokaa miten herttaisen näköinen hän on! Lukekaa
lapsen silmistä että hänkin jo on tutustunut kurjuuteen ja hätään! --
hän ei ole äitinsä näköinen; -- minusta hän muistuttaa sitä, jonka nimen
hän on saanut ja jonka enkelimäinen kuva ei milloinkaan ole haihtunut
sielustani.
Kasvatusäiti, kasvatusisä, siskokullat! -- minulla olisi paljon
sanottavaa, mutta jaksan vaan vähän. Antakaa minulle anteeksi! Antakaa
minulle anteeksi teille tuottamani suru! Paljon olen rikkonut, mutta
paljon olen saanut kärsiäkin. Vaeltaja olen ollut maan päällä eikä
minulla ole ollut kotia missään jätettyäni teidän siunatun kotinne.
Tieni on kulkenut erämaan läpi -- -- polttava samumtuuli on puhaltanut
poskeeni -- polttanut, hävittänyt...
Jättäessäni maailman, jossa olen niin paljon rikkonut ja niin paljon
kärsinyt, rukoilen siunaustanne! Oi sallikaa minun tunnustaa että se
Saara, jota muinoin sanoitte tyttäreksenne ja siskoksenne ei kuitenkaan
ole tykkänään kelvoton. Syvälle hän kyllä on vaipunut, mutta hän on
koettanut nousta alennuksestansa ja teidän kuvanne ovat hyvien enkelien
tavoin ympäröineet häntä parannuksen tiellä.
Teidän jaloista sydämmistänne tuntuu hyvälle kuulla että Saara nyt
kuolee katuvaisena, mutta toivehikkaana; -- -- laupeuden isään hän
nöyrästi luottaa.
Armeliaisuuden käsi on maan päällä suojellut lapsuuteni päivät; --
myöhemmin se on nostanut kuolevan pääni ja vuodattanut sydämmeeni uuden,
paremman elämän: -- se on johdattanut minut toivomaan taivaallisen
armahtajan laupeutta.
Kasvatusisä! sinä, joka olet minulle Hänen esikuvansa maan päällä, sinä,
jota olen paljon rakastanut; -- -- lempeä kasvatusäiti! -- sinä, jonka
ääni ehkä voisi palauttaa elämän tähän kuolevaan rintaan -- --
armahtakaa minun lastani; ottakaa hänet lapseksenne! Ja minä kiitän ja
siunaan teitä!
Ei ollut aikomukseni milloinkaan palata taakkana kotiinne. Ei! Tahdoin
ainoastaan tuoda pienokaiseni ovellenne, nähdä sen aukenevan hänelle ja
sitten mennä pois -- mennä hiljaa pois kuolemaan. Mutta minun ei pitänyt
päästä perille!... Jumala saattakoon isättömän ja äidittömän luoksenne!
Ja nyt hyvästi! En jaksa enää! -- -- jo pimenee silmissäni. Polvillani
ollen kirjoitan nämä viimeiset sanani. Vanhempani, siskoni! Ottakaa
lapseni omaksenne. Saattakoon hän teidät kerran unohtamaan äitinsä
vikoja... Antakaa anteeksi!... Kaikki on minun syyni!... En syytä
ketään. Jumala palkitkoon teitä ja olkoon minulle armollinen!...