Kiireesti taittoi Saara kirjeensä kokoon, painoi siihen sinettinsä ja
kirjoitti päällekirjoituksen. Ponnistuksesta uupuneena hän sitten vaipui
alas nukkuvan lapsensa viereen, suuteli sitä hiljaa, kuiskaten:
«Viimeisen kerran!» Hänen jalkansa ja kätensä olivat jääkylmät, hän
tunsi tuon jääkylmyyden ikäänkuin hiipivän suonissansa ja leviävän koko
ruumiisensa, hänen jäsenensä jäykistyivät ja hänestä tuntui kuin olisi
kylmä tuuli puhaltanut hänen kasvoihinsa. «Kuolema se on!» arveli Saara;
«yksinäinen ja kurja on kuolinvuoteeni; kuitenkin -- en ole ansainnut
parempaa!» Hänen tajuntansa hämmentyi, mutta hänen sielunsa pohjassa
taistelivat vielä elämän viimeiset, ehkä jaloimmat voimat, tuska ja
rukous. Viimein nekin kuoleutuivat vaikkeivät pitkäksi aikaa, sillä
uudet aistimukset herättivät äkkiä haihtuvan elämän.
Saarasta tuntui kuin olisivat enkelien äänet lausuneet ja toistaneet
hänen nimeänsä; pehmeät kädet hivelivät sähkön tavalla hänen
jäykistyneitä jäseniään; hänen jalkojansa painettiin vasten jonkun
rintaa, jossa elämä pulppusi vilkkaasti, kuumia kyyneleitä putosi niille
tehden ne lämpöisiksi; sitten hän tunsi sydämmen sykkivän omaansa vasten
ja kuolon henkäys väistyi hänen kasvoistansa niiden lämpimien
kesätuulahduksien, suuteloiden ja kyyneleiden tieltä ... oi, eikö se
ollut unta? Mutta uni muuttui yhä vilkkaammaksi, yhä selvemmäksi. Elämä,
tuo vilkas, hellä, lämmin elämä taisteli kuolon kanssa ja voitti sen.
«Saara! Saara!» huudahti ääni täynnä rakkautta ja pelkoa, ja Saara avasi
silmänsä ja sanoi: «Oi Petrea! Sinäkö se olet?»
Niin, Petrea se oli, jonka surua ja tuskaa kun hän näki Saaran kurjan
tilan, ja iloa kun hän sai hänet jälleen virkoamaan, me emme voi
kuvailla. Saara tarttui Petrean käteen ja vei sen huulillensa, ja sen
liikkeen osoittama nöyryys, niin vieras entiselle Saaralle, tunki aivan
hänen sydämmeensä.
«Anna minulle juotavaa!» rukoili Saara heikolla äänellä.
Petrea katsahti etsivästi ympärilleen eikö olisi missään virvoittavaa
juomaa, mutta tuvasta ei löytynyt muuta kuin ruukullinen sameata vettä;
ei maitopisaraakaan -- ja lehmä oli jäänyt metsään! Petrea olisi antanut
sydänverensä parista viinipisarasta, sillä hän huomasi Saaran
heikkoudesta hänen olevan kuolemaisillaan. Nyt täytyi hänen
tuskaantuneena antaa Saaralle tuota huonoa vettä, johon hän kuitenkin
ensin pusersi vähäsen puolukoita saadakseen sen virkistävämmäksi. Saara
kiitti ikäänkuin se olisi ollut jumalainjuomaa.
«Onko läheisyydessä jotakin paikkaa tahi taloa, josta saisi tänne väkeä
ja ruokaa?» kysyi Petrea pieniltä oppailtansa.
He eivät tietäneet muuta kuin «kylän», ja majatalon, josta voi saada
kaikkea, mitä vaan haluaa, vakuuttivat lapset. Sinne kyllä oli kappale
matkaa, mutta tyttö tunsi metsäpolun, jota myöten pääsisi pian perille.
Petrea ei epäillyt hetkeäkään, ja rohkaistuaan Saaran mieltä hän riensi
reippaan pikku tytön seurassa kylään.
Tyttö kulki edellä ja hänen valkoinen huivinsa vilkkui pimeässä
osoittaen Petrealle, minne mennä yön pimeydessä. Mutta metsäpolku, jota
metsän lapsi astui niin keveästi ja varmasti, tuli Petrealle oikeaksi
koetustieksi. Milloin tarttuivat hänen vaatteensa tiheään pensaikkoon,
milloin takertui hänen hattunsa pitkään oksaan nykäisten hänen päänsä
vinoon, milloin hän kompastui tahi kaatui puunjuuriin ja kiviin, joita
pimeä esti näkemästä tahi joita hän ei niin kiireessään malttanut
välttää; sitäpaitsi lensivät yölepakot hänelle vasten silmiä. Turhaan
metsä kohosi majesteetillisempana kuin koskaan hänen ympärillänsä,
turhaan taivaan tähdet tuikkivat avaruudessa ja lähettivät säteensä alas
maan pimeyttä valaisemaan, turhaan lauloivat sadepurot hiljaista
lorinaansa illan hiljaisuudessa virtaellessansa alas vuorilta. Petrea ei
sillä kertaa ensinkään huomannut luonnon ihanuutta ja kylän ikkunoista
tuikkivat kynttilät olivat hänelle tervetulleempi näky kuin kaikki
taivaankannen tähdet ja auringot.
Ja valoa, tavallista enemmän valoa virtaili kalpeina säteinä majatalon
hikisistä ikkunoista Petrean saapuessa sinne. Sisältä kuului surinaa
kuin mehiläispesästä. Viulujen vingutusta, polskan pyörrettä; hameet
pyyhkivät tyttöjen pyöriessä seiniä, rautakiskoiset kantapäät polkivat
lattiaan ja pöly nousi korkealle kattoon asti. Turhaan etsittyään ketään
tanssituvan ulkopuolelta, oli Petrean pakko astua sisään, ja siellä hän
heti huomasi joutuneensa hääiloon. Kullattu hopeakruunu morsiamen päässä
huojui taistelevien puolueiden hyökkäyksistä ja puolustuksesta, sillä
oli juuri tuo kiihkeä hetki ruotsalaisissa talonpoikaishäissä, jolloin,
niinkuin sanotaan, tanssitaan kruunu pois morsiamen päästä. Naidut
vaimot ne siinä koettavat voittaa sen ja samalla ottaa vangiksi
morsiamen, jota tytöt mitä innokkaimmin puolustavat ja pidättävät
piirissänsä. Suuren tuvan toisessa päässä oli melu vielä äänekkäämpi,
sillä siellä koettivat miehet valloittaa ylkämiehen poikien seurasta ja
siellä he tuuppivat, vetivät ja repivät oikein armottomasti huutaen ja
nauraen, polskan huimaavassa tahdissa.
Hienolle neidille oli semmoiseen sekamelskaan sekaantuminen melkein
hengenvaarallista, mutta Petrea ei sinä hetkenä pelännyt mitään vaaraa,
paitsi sitä ettei hän saisi ääntänsä kuulumaan tuossa hillittömässä
melussa. Hän pyysi huutaen saada puhutella isäntää. Mutta hänen äänensä
hukkui kokonaan yleiseen rähinään. Äkkiä hän pujottelihe taistelevien ja
tanssivien joukkojen lävitse molempien soittajien luokse, jotka oikein
vimmatusti vinguttivat viulujaan ja polkivat tahtia. Petrea tarttui
toisen käsivarteen ja pyysi hänen Herran tähden keskeyttämään soittonsa
hetkeksi. «Ihmishenki riippui siitä.» Mutta häntä ei ensinkään huomattu
eikä kukaan häntä kuullut, soitettiin ja tanssittiin melkeinpä
raivoisasti.
«Tämäpä on hullua!» ajatteli Petrea, «mutta minä aion olla vielä
hullumpi!» Ja samassa hän kaatoi soittoniekkojen päälle heidän edessään
olevan pöydän ynnä siinä olevat pullot ja lasit. Siitä soitto vaikeni
äkkiä. Soiton lakkaaminen saattoi tanssivatkin ällistyneinä katsahtamaan
sinne päin. Petrea käytti hyväksensä tuon silmänräpäyksen, astui joukon
keskelle ja huusi majatalonisäntää.
Tämä, joka juuri vietti tyttärensä häitä, tuli esiin; hän oli lihava,
mahtaileva mies ja oli silminnähtävästi maistanut muutamia laseja
liikaa.
Petrea kertoi lyhyesti mitä oli tapahtunut sekä pyysi väkeä auttamaan
kaatuneita vaunuja pystyyn ynnä vähäsen viiniä ja hienoa leipää
sairaalle. Hän puhui innokkaasti ja päättävästi; siitä huolimatta isäntä
ja tanssin ja viinin huimaama joukko seisoivat siinä katsellen häntä
kummastellen ja epäilevästi, ja Petrea kuuli kuiskattavan ympärillään:
«hän on tuo hullu rouva! tuo hullu rouva hän on! Ei, ei, hän ei ole se!
-- Niin, kyllä, hän se on!» Ja tunnustaa täytyy, että Petrea oli siksi
liikutuksen vallassa, ja hänen kävelymatkan ponnistuksista
epäjärjestykseen joutunut pukunsa saattoikin heitä luulemaan häntä
vähäsen hulluksi; se ja kun he olettivat hänen toiseksi, voipi selittää
sen vastahakoisuuden häntä auttamaan, joka kohtasi häntä ja joka on niin
vieras Ruotsin kansanluonteelle. Uudestaan kehoitti Petrea isäntää ja
muitakin talonpoikia auttamaan ja lupasi vielä runsaita juomarahoja.
Majatalonisäntä asettui nyt mahtavasti Petrean eteen, hihkasi ja lausui
itseviisaasti: «niin niin, tuo on kaikki kyllä hyvin, mutta kyllä minä
tahtoisin nähdä vähäsen noita runsaita juomarahoja, ennenkuin lähden
matkaan kaatuneita vaunuja nostelemaan. Kenties lopulta ei ole
kumpaakaan. Ei voi niinkään uskoa kaikkea mitä ihmiset lörpöttelevät.»
Petrea muisti levottomuudella ettei hänellä ollut ensinkään rahoja
mukanaan, mutta ei ilmaissut sitä, vaan vastasi tyynesti ja lujasti:
«rahat saatte kun tulette vaunujen luokse. Mutta seuratkaa minua nyt
heti Herran tähden! Jokainen silmänräpäyksen viipyminen voi maksaa
ihmishengen!»
Kahden vaiheella katselivat miehet toisiansa, mutta ei kukaan
liikahtanut paikaltaan. Melkein epätoivon vallassa löi Petrea kätensä
yhteen, kyyneleet valuivat hänen silmistänsä ja hän huusi: «oletteko
kristityitä ihmisiä kun voitte kuulla lähimmäisenne olevan
hengenvaarassa rientämättä heille avuksi?» Hän mainitsi isänsä nimen ja
viran, luopui rukouksista ja rupesi uhkaamaan.
Sillä aikaa kun tämä tapahtui sisällä, tapahtui majatalon portilla
jotakin, jota sivumennen tahdomme mainita.
Majatalon eteen seisahtuivat suuret matkavaunut pienten nelipyöräisten
seuraamina joissa istui neljä poikaa, vanhin noin kymmenvuotias ja
silminnähtävästi hyvin ylpeä siitä, että hän sai omin neuvoin ohjata
paria laihaa kyytikonia. Vaunujen kuskilaudalta hyppäsi notkeasti
lihavahko, iloisen näköinen herrasmies ja niiden sisästä tuli peräkkäin
neljä pientä poikaa ja heidän mukanaan niin paljon kääröjä ja myttyjä,
että oli ihan kummallista. Siinä liikkui laihahko, toimelias, hyvän ja
iloisen näköinen rouva, joka omin käsin poimiskeli kaikki mytyt
vaunuista ja antoi ne palvelijalle ja neljälle suurimmalle pojalle;
nuorin oli isän käsivarrella.
«Voitko vielä pitää jotakin, Jakob?» kysyi rouva pojalta, joka seisoi
siinä syli täynnä kääröjä leukaan asti.
«Kyllä, -- nenälläni!» vastasi poika iloisesti. «Ei, ei äiti kulta; älä
koko eväspussia! Se on vallan mahdotonta!»
Äiti nauroi, ja asetti eväspussin asemasta pari kirjaa pikkuisen nenän
suojaan.
«Varokaa pulloja, pojat!» varoitti äiti lopuksi «ja lukekaa tarkkaan
ovatko ne kaikki; kymmenen niitä pitää olla! Adam! Älä siinä töllistele,
poikani, vaan ota vastaan ja ajattele tehtävääsi. Varo tarkkaan äitisi
lääkenestettä! Mikä melu siellä sisällä on! Tulevatko he ulos? Tulkaa
tänne pojat! Adam katso Davidia! Jonatan seiso tässä! Jacob! Salomo,
missä olette Sem ja Set, pysykää alallanne!»
Nämä varoitukset lausuttiin samassa kun tanssituvan avonaisista ovista
huomattiin matkustavaiset ja isäntä riensi ulos ottamaan heitä vastaan.
Häntä seurasi joukko hääväkeä ja Petreakin, joka äkkiä keskeytti
puheensa talonpojille pyytääksensä matkustavaisten myötävaikutusta
kiireempään avunsaantiin kuin muuten olisi voinut toivoa.
«Hyvä herrasväki!» hän huusi äänellä, josta voi selvästi huomata
mimmoisen liikutuksen vallassa hän oli, «en tiedä keitä olette (ja
hämärä esti häntä heitä näkemästä), mutta toivon teidän olevan
kristittyjä ja rukoilen teitä Herran tähden»....
«Kenen ääni se on?» keskeytti vilkkaasti soinnukas miehen ääni.
«Ken puhuu?» huudahti Petrea hämmästyneenä.
Vielä he vaihtoivat muutamia sanoja ja äkkiä kuului nimet Petrea!
Jacobi! Louise! riemuiten kolmesta suusta, ja Petrea, Louise ja Jacobi
syleilivät toisiaan innokkaasti.
«Täti Petrea! Petrea täti!» riemuitsi kahdeksan poikaa hänen
ympärillänsä.
Ja Petrea itki ilosta tavatessaan ei ainoastaan hyviä kristityitä, vaan
mitä kristillisimmän lankonsa ja hovisaarnaajansa sekä «vanhimpamme»,
jotka toivehikkaine vesoineen «berserkkineen» olivat matkalla kotiin
vanhempien luo ja seurakuntaansa.
Hetki sen perästä veivät vaunut Petrean, Louisen ja Jacobin ratsastavien
talonpoikien seuraamina täyttä laukkaa metsään, jonka yli puolikuu juuri
oli nousemassa, luoden sen pimeihin vesakkoihin ja Petrean
tuskaantuneihin silmiin lohdutuksen valoa.
Jätämme Petrean sukulaisineen, jotka matkallaan vanhempiensa luokse ja
pitäjäänsä saapuivat majataloon parhaasen aikaan pelastamaan häntä
sangen tuskallisesta tilasta. Olemme nyt ihan varmat siitä, että
assessori saa kiireellistä apua, että Saara saa sekä viiniä että Louisen
rohtonestettä, että Petrean sydän rauhoittuu ja hänen pukunsa tulee
järjestetyksi ja tahdomme varmuutemme nojalla kertoa seuraavat kappaleet
Louisen kirjeestä, minkä hän seuraavana päivänä lähetti kotiin
vanhemmillensa.
«Olen melkein vakuutettu siitä, että huolellinen hoito, sopiva ruoka ja
ennen kaikkea ystävällinen käytös vielä voivat saada Saaran terveeksi.
Mutta nyt hän on niin heikko, että meidän on mahdotonta ajatellakaan
matkustamista muutaman päivän perästä. Ja kaikissa tapauksissa epäilen
suuresti saammeko hänet mukaamme ellette, isä, itse tule häntä
noutamaan. Hän sanoo «ei tahtovansa tulla taakaksi kotiimme». Oi! Nyt
oikein ilolla avautukoon hänelle koti ja sydän! Hän on niin muuttunut!
Ja hänen pikku tyttönsä on -- oikea enkeli!
Assessorin olisi kyllä tärkeä jalkansa tähden päästä kaupunkiin, mutta
hän ei tahdo jättää Saaraa, joka niin hyvin tarvitsee hänen apuansa.
Palvelija on ihan vaaratta. Petrea on mainio huolimatta kaikista
ponnistuksistaan ja seikkailuistaan. Hän ynnä Jacobi rohkaisevat
kaikkien meidän mielet. Asioiden näin ollen, emme voi määrätä
tulopäiväämme. Mutta jos Saara toipuu, niinkuin nyt näyttää, niin Jacobi
lähtee luultavasti huomenna täältä poikien kanssa. Tulee liian kalliiksi
heidän kaikkien olla täällä ravintolassa. Jumala antakoon meidän
kaikkien pian kokoontua rakkaasen kotiimme.»
Tunti sen perästä kun yllä oleva kirje oli saapunut, lähti laamanni
matkaan niin joutuisasti kuin olisi hänen henkensä ollut kysymyksessä.
Hän matkustaa kotoa ravintolaan; me sitävastoin aiomme nyt ravintolasta
Kotiin.
Liljat kukkivat kodissa syyskuun kahdenkymmenennen päivän aamuna. Ne
näyttivät ihan versovan Gabriellen jäljissä. Liljan tapaisena, niin
hentona ja valkoisena kulki äiti kodissaan hienossa aamupuvussansa
pyyhkien pyyhinliinalla pois pienimmänkin pölyhiukkeen peileistä ja
pöydiltä. Tavallista suurempi ilon ilme elähytti hänen kasvojansa,
muuten niin kalpeat posket punersivat vienosti ja huulet liikkuivat
vaistomaisesti ikäänkuin lausuen helliä, ilahuttavia sanoja.
Bergström koristi eteisen ja raput kirjavilla kukilla ja lehvillä, niin
että ne muodostivat pitkiä köynnöksiä pitkin valkeita muureja ja hän oli
erittäin ihastunut omasta kaunoaististaan, jota Gabrielle ei suinkaan
jättänyt kiittämättä. Mutta vaikka kaikkialla sinä aamuna vallitsi
ahkera toimeliaisuus, niin oli kuitenkin tavattoman hiljaista, kaikki
puhelivat ainoastaan puoliääneen ja jos kuului vähintäkään melua, niin
äiti heti varoitti «hiljaa! hiljaa!» Syynä siihen oli että kadotettu
mutta jälleen löydetty lapsi taasen makasi vanhempainsa kodissa.
Hän oli saapunut edellisenä iltana ja me olemme tahallamme jättäneet
kertomatta kohtauksen, jonka Saaran suuri muutos teki niin liikuttavaksi
ja surulliseksi; kuitenkin olisimme kyllä suoneet lukijan näkevän
miehekkään kyyneleen vierivän laamannin poskelle, kun hän laski jälleen
löydetyn tyttären äidin syliin; olisimme kyllä tahtoneet näyttää tuon
onnettoman raukan, kun hän makasi kädet ristissä lumivalkealla
raittiilla tilalla, johon äiti itse oli levittänyt hienot lakanat, miten
hän katseli lasta, jonka vuode oli hänen vuoteensa vieressä, ja
omaisiaan, jotka hellästi ympäröivät häntä; sitten hän katsoi taivaasen
voimatta lausua mitään. -- Me olisimme suoneet kenen hyvänsä näkevän
Jacobin pariskunnan ensimmäisenä iltana lapsuudenkodissaan ja miten
heidän ympärillään hyörivät Adam ja Jacob, kaksoiset Jonatan ja David,
samoin Sem ja Set ynnä Salomon ja pikku Alfred.
He olivat sirovartaloisia ja erittäin sieviä lapsia, kaikki puettuina
samalla tavalla tummaan puseroon, ja sen päällä oli lumivalkea
paidankaulus, joka jätti kaulan paljaaksi kukanvarren tavoin, jonka
päässä kukka loisti värikkäänä ja sievänä. Solakkaa miehustaa ympäröi
kapea, kiiltävä nahkavyö.
Semmoinen oli berserkkien keveä joukko.
Mutta palatkaamme valoisaan aamuhetkeen. Eeva ja Leonore olivat
puutarhassa omin käsin poimimassa muutamia valitun kauniita
astrakaaniomenia ja päärynöitä, joiden oli määrä koristaa
päivällispöytää. Kastepisarat vielä kimelsivät niissä ja viimeisen
kerran valaisi aurinko niiden purppuranpunaista kylkeä kullallaan
tilhien visertäessä. Siskot olivat puhuneet Saarasta, pikku Elisestä,
joka heidän piti kasvattaa sekä Jacobista, ja heidän puheensa oli
iloinen; sitten he käänsivät keskustelunsa muihin aineihin.
«Ja tänään -- lausui Leonore -- lähetät vastauksesi eversti R**lle.
Viimeisen kieltosi! Ja tunnet olevasi vallan tyytyväinen?»
«Niin, täydellisesti; oi Leonore! Miten sydän voi muuttua! En voi nyt
ensinkään käsittää että kerran rakastin häntä!»
«Oli kuitenkin kummallista että hän uudestaan kosi sinua, ja näin monen
vuoden eron jälkeen! Hän mahtoi kuitenkin rakastaa sinua enemmän kuin
ketään muuta, jota on hakkaillut.»
«Sitä en usko; mutta ... oi Leonore! katsos tuota kaunista omenaa! Se on
vallan läpikuultava! Yllätkö siihen? Et! Kyllä! jos kiipeät tuolle
oksalle!»
«Pitääkö minun nähdä niin paljon vaivaa? Sehän on kauheata! No
täytyneehän minun! Mutta ota minut syliisi jos putoan.»
Siinä heidät keskeytti Petrea, jonka ulkomuodosta jo voi päättää, että
hänellä oli jotakin tärkeätä kerrottavaa.
«Katso tässä, Eeva», hän lausui pistäen kirjoitetun paperin hänen
käteensä «tässä on sinulle vähäsen aamulukemista. Nyt ainakin tulet
vakuutetuksi siitä, mitä et tähän asti ole tahtonut uskoa! Ja minä sanon
sinua pölkyksi, kiveksi, sieluttomaksi ja sydämmettömäksi koneeksi,
ellet tämän perästä ... niin naura sinä nyt vaan, mutta et todellakaan
naura enää sen luettuasi. Leonore! Tule sinäkin, Leonore kulta; sinunkin
täytyy lukea, ja sitten myönnät minun olevan oikeassa. Lukekaa siskot,
lukekaa!»
Siskot lukivat seuraavat assessorin kirjoittamat muistiinpanot.
«Onnellinen yksinäinen vähäpätöinen! Hän saapi kypsyä ja virkoontua
rauhassa.[1] Ihanat sanat! ja vielä enemmän, -- todet.
[1] Almqvistin «Törnrosens bok» nimisestä kirjasta.
Löytölapsi on osoittanut ne tosiksi. Hän oli sielultaan ja mieleltään
sairas, kyllästynyt maailmaan ja itseensä. Mutta hän oli niitä halpoja,
huomaamattomia ja siten hän sai olla paljon yksinään, yksinään
raittiissa, hiljaisessa metsässä; yksinään suuren lääkärin kanssa, joka
yksin voi parantaa sydämmen syvät haavat ja -- hän on tullut
terveemmäksi.
Nyt alan käsittää suuren arkiaatterin ja hänen minulle määräämän
elintavan. Pelkäsin itsekkäisyyden turmiota ja tahdoin juoda lääkkeeksi
lemmen jumalaisjuomaa. Mutta hän sanoi: «Jeremias, ei sitä juomaa, vaan
kieltäymyksen! Se on enemmän vertapuhdistavaa.»
Olen juonut sen. Olen lempinyt häntä kaksikymmentä vuotta, vaatimatta
vastarakkautta ja ilman toivoa.
Tänään täytän kuusikymmentä kolme vuotta. Enenevä tuska kyljessäni on
käskenyt minun hylkäämään potilaitteni rappuset ja se ilmoittaa minulle,
ettei minulla enää ole monta porrasta hautaani. Sallittakoon minun elää
jäljellä olevat päiväni yksinomaisemmin hänen hyväksensä, «Ukon
ruusussa» tahdon elää hänen hyväksensä, sillä testamentissani on
määrätty että «Ukon ruusu» on tuleva hänen omaksensa, että se on Eeva
Frankin.
Tahdon kaunistaa sen hänelle; tahdon istuttaa sinne puita ja kauniita
kukkia. Viinirypäleitä ja ruusuja aion siellä viljellä. Ikä hänetkin
kerran saavuttaa, saattaen hänenkin kauneutensa lakastumaan ja
kuihtumaan. Mutta silloin Ukon ruusu kukkii hänelle ja rakkauteni tuoksu
siunaa häntä, kun ruma ukko ei enää vaella maan päällä. Eeva ottaa
armaat siskonsa luoksensa sinne ja siellä he kuuntelevat lintujen
liverryksiä ja ihailevat auringon loistoa sen valaistessa ja
lämmittäessä maailman suloisia esineitä.
Tahdon virkistyä näistä aatteista niinä yksinäisinä kuukausina tahi --
vuosina, jotka siellä elän. Kyllä monikin päivä tuntuu raskaalta ja
yksinäiset illat pitkiltä! Kyllä tuntuisi hyvältä jos siellä olisi
lähellä armas ja lempeä ystävä, jolle joka päivä voisi sanoa: hyvää
huomenta! Aurinko paistaa ihanasti! tahi -- sen ollessa pilvessä, --
jonka silmistä näkisi paremman auringon; -- ystävän, jonka seurassa
voisi nauttia kirjoista, luonnosta -- kaikesta minkä Jumalan hyvyys
meille antaa; -- jonka kättä voisi puristaa viimeisenä, vaikeana hetkenä
ja sanoa: hyvää yötä. Me kohtaamme toisemme jälleen -- rakkauden --
Jumalan luona!
Mutta ... mutta... Löytölapsen ei pitänyt löytää kotia maan päällä!
No niin! Tottapahan hän pian osaa toiseen kotiin ja sanoo silloin sen
isännälle: «Isä! Armahda minun ruusujani! Ja ihmisten asunnoille hän
sanoo: «ikävä olit minulle maailma! Mutta kiitos kuitenkin siitäkin
hyvästä minkä minulle soit!»
* * * * *
Kun siskot olivat lopettaneet lukemisensa, oli muutamia kirkkaita
kyyneleitä paperilla kimellellen siinä auringon säteissä. Leonore
pyyhkäsi silmiänsä, kääntyi Petrean puoleen kysyen:
«Mutta Petrea, kuinka on tämä lehti joutunut sinun käsiisi?»
«Enkö toki tietänyt tuon tulevan!» lausui Petrea. «Ei sinun pitäisi
milloinkaan kysyä noin vaikeita asioita. Leonore! Katsos nyt kysyvät
Eevankin silmät -- ja niin totisina. Luuletteko kenties että assessori
on pistänyt sen käteeni? Ei, siitä epäluulosta minun pitää vapauttaa
hänet -- vaikkapa omalla kustannuksellani. Tahdotte tietää kuinka olen
saanut tuon paperin. No niin! Olen varastanut sen, siskot, varastanut
sen matkalla, sen yön jälkeisenä aamuna, jolloin se kirjoitettiin.»
«Mutta Petrea!»
«Mutta Petrea, niin! te armaat, nyt on liika myöhä huutaa «mutta
Petrea»! Nyt tunnette assessorin salaisuuden; nyt voitte tehdä niin kuin
omatuntonne käskee. Minun on paatunut! Kauhistukaa ja pelätkää vaan
tekoani -- minä en siitä välitä! Julistakoon koko maailma minut pannaan
-- minä en siitäkään välitä! Eeva! Leonore! Siskot!» Petrea kiersi äkkiä
käsivartensa kummankin siskonsa kaulaan, veti heidät luoksensa, suuteli
heitä hymyillen kyynelsilmin ja katosi.
* * * * *
Hiukkasen myöhemmin aamupuolella tapaamme Eevan ja Gabriellen kauniissa,
kaupungin vieressä olevassa pappilassa, missä Louise rouva on täydessä
touhussa järjestämässä tavaroitaan sillä aikaa kun Jakobiinit isänsä ja
isoisänsä seurassa samoilevat maita mantereita. Pieni nelivuotinen
Alfred, harvinaisen älykäs ja suloinen lapsi, on yksin kotona äidin
luona; hän erittäin koettaa miellyttää Gabrielleä ja pitää
velvollisuutenansa huvittaa häntä, jonka tähden hän ottaa esille Noan
arkin ja esittelee hänelle kirkkaalla lapsen äänellään «Kam ja Kamiina,
Sem ja Semiina, Jafet ja Jafetiina!»
Kun on vastattu kaikkiin «kuinka voitte» -- kysymyksiin, ottaa Gabrielle
Ullan tuomasta korista paperipeitteen ja pyytää Louisen pitämään
hyvänään vähäsen vasikanpaistia ja pasteijoja. «Meidän mielestämme
tarvitset jotakin tuoretta matkan jälkeen ennenkuin itse ehdit saada
ruokakammiosi kuntoon. Maistapas pasteijaa! Niissä on lihamureketäytettä
ja minä vakuutan niiden olevan paistetut «vedenpaisumuksen jälkeen».
«Todellako!» vastasi Louise nauraen, «ne ovatkin herkullisia! Kas tuosta
saat yhden pikku pallukkani! Mutta älä seiso siinä toista ahnehtimassa.
Kiitos, kiitos, sisko kullat! Oi, miten on hauskaa jälleen päästä
lähelle teitä ja kotia. Miten te olette kaikki terveen ja onnellisen
näköiset! Ja Petrea! Miten hän on varttunut. Hänen käytöksessänsä on
niin paljon tyyneyttä ja ymmärtäväisyyttä; hän on kasvanut nenänsä
kanssa sopusuhtaiseksi ja pukeutuu nyt kunnollisesti; -- hän on oikein
niinkuin ihmiset enimmäkseen ovat. Ja katsokaa -- tässä OD erinomainen,
lämmin vanulla sisustettu aamunuttu, joka kyllä pitää hänet lämpöisenä
tuolla ylhäällä ullakkokamarissansa! Eikö se ole mainio? Maksaa
ainoastaan kymmenen riksiä!»
«Oh, kummallista! Mainiota! Kuulumatonta!»
«Niin eikö? Siinä vaate, joka kestää koko ijän. Mikä kaunis kaulus
sinulla on, Eeva! Luulenpa tosiaankin että Eeva on tullut vieläkin
kauniimmaksi; sinä olit ja olet perheen ruusu, Eeva! Olet ihan
nuorennäköinen ja olet lihonnut! Siitä en ainakaan minä voi kerskailla;
mutta ei tule lihavaksi kun on kahdeksan poikaa, joiden edestä pitää
puuhata. Ajatelkaa siskot, että minä Tukholmassa lähtömme edellisellä
viikolla leikkasin satakuusi paitaa! Toivon saavani vähäsen ompeluapua
täältä kotoa. Katsokaa! Tämä sormi on vallan kova ja pahkuinen siitä.
Herra siunatkoon poikia! Vaivaa heistä kyllä on! Mutta sanokaa, kuinka
on äidin laita? Minulle olette aina kirjoittaneet hänen olevan
paranemaan päin ja kuitenkin hän on käynyt niin kovin huonoksi! Oikein
surettaa häntä katsella. Mitä sanoo assessori?»
«Oi», sanoi Gabrielle vilkkaasti, «hän sanoo äidin kyllä paranevan; eikä
varmaankaan ole mitään vaaraa. Hän voimistuu päivä päivältä.»
Eeva ei näyttänyt yhtä toivehikkaalta kuin Gabrielle ja hänen silmänsä
kiilsivät kun hän lausui: «kunhan vaan syksy ja talvi onnellisesti
kuluisivat, niin toivomme kevään...»
«Ja arvatkaapas mitä minä olen tuuminut?» keskeytti Louise vilkkaasti.
«Hänen pitää tulla tänne meidän luoksemme asumaan kevätpuolella
maitoparannukselle! Tämä huone, joka antaa kauniisen koivikkoon päin
tulee hänen asuinhuoneeksensa; täällä hän voi hengittää maalaisilmaa,
ihailla nurmikkojen vihreyttä, juoda maitoa ja nauttia kaikkea hyvää
mitä maalla voi saada ja mitä minä voin hankkia! -- -- Tottahan se
tekisi hänelle hyvää? Ettekö luule hänen silloin tulevan terveeksi? Eikö
se teidän mielestänne ole oikein mainio tuuma?!»
Siskojen mielestä se todellakin oli mainio ja Louise jatkoi iloisesti:
«Nyt minun täytyy näyttää mitä minulla on tuomisia hänelle! Katsokaa
noita molempia tamastisia aamiaispöytäliinoja ja noita kuutta
aamiaislautasliinaa! Kaikki kotikehruuta! Niin ettei minun ole tarvinnut
maksaa muuta kuin kutomapalkka. No, mitä niistä arvelette?»
«Oh, mainiota! Erinomaista!»
«Oh, kuinka erinomaisen kauniita! Nepä vasta ovat tervetulleita!»
«Ja teidän täytyy nähdä mitä minulla on isälle! -- -- -- Oi, se onkin
Jacobin matka-arkussa! Ja siellä on vielä yhtä ja toista muutakin; --
saatte nähdä, saatte nähdä!»
Gabrielle lausui nauraen: «Mikä tavaratulva! Kaikesta näkyy että
rahakukkaro on täysi ja hyvässä kunnossa!»
«Jumalan kiitos, kyllä se nykyään pitää puoliansa, vaikka voitte uskoa
että meidän oli vaikea ensi vuosina tulla toimeen. Mutta me aloimme heti
asettaa suun säkkiä myöten. Koko avioaikanamme ovat rahat olleet minun
hallussani. Minä olen mieheni kassanhoitaja; hän jättää minulle kaikki
tulonsa ja ottaa sitten minulta mitä tarvitsee, ja sillä tavalla on
kaikki käynyt sangen hyvin. Jumalan kiitos! kun on keskinäistä rakkautta
niin käy kaikki hyvin.
Olen onnellisempi kuin ansaitsen, kun minulla on niin hyvä mies ja
tottelevaisia lapsia. Jos vaan pikku tyttöni -- pikku Viisumme olisi
jäänyt eloon! Oi! Sepä vasta oli riemu kun hän syntyi kahdeksan pojan
jälkeen! Jacobi ja minä itkimme ilosta. Ja sitten hän kaksi vuotta oli
suurin ilomme. Jacobi oikein jumaloi häntä; hän istui tuntikausia hänen
kätkyensä ääressä katselemassa häntä ja oli oikein autuaallisen
onnellinen pitäessänsä häntä sylissänsä. Mutta hän olikin niin
sanomattoman hyvä lapsi, niin valkoinen, niin hiljainen ja kaino! Oikea
pieni enkeli! Oi, oli niin vaikea luopua hänestä. Jacobi suri niin
kauheasti, etten milloinkaan ole nähnyt miehen niin surevan. Mutta hänen
hilpeä luonteensa ja jumalanpelkonsa ovat olleet hänelle suurena apuna.
Toista vuotta on kulunut siitä kun hän kuoli. Oi! en milloinkaan, en
koskaan unohda häntä, pikku tyttöäni!»
Louise vuodatti surun ja kaipauksen kyyneleitä; sisarusten täytyi itkeä
hänen kanssansa. Kohta Louise kuitenkin tyyntyi ja lausui pyyhkien
silmänsä: «sitten on meillä vielä suru pikku Davidin jalan tähden! Mutta
ei mikään onni voi olla täydellinen tässä maailmassa; eikä meillä ole
oikeutta sitä vaatiakaan. Antakaa anteeksi että olen surettanut teitä!
Puhukaamme jostakin muusta sillä aikaa kun minä tässä vähän järjestelen
tavaroitani. Kertokaa minulle vähäsen entisistä tutuistamme. Evelina
täti, tottahan hän vielä on elossa?»
«On, ja on viiden lapsen mummo, eläen kaikkein rakastamana ja
kunnioittamana Akselholmassa! Häntä vasta ympäröi miellyttävä perhe ja
hänen vanhuutensa on mitä onnellisin!»
«Sepä hauskaa kuulla! Mutta hän ansaitseekin kaikkien rakkautta ja
kunnioitusta. Onko hänen Kaarinansa myöskin naimisissa?»
«Oi ei, Kaarina on kuollut! Ja se on ollut Evelina tädille suuri suru.
He olivat niin onnelliset yhdessä!»
«Herranen aika, onko hän kuollut? Niin, niin, nyt muistan teidän
kirjoittaneen hänen kuolemastaan ... näettekö tämän puvun ... siskot!
Lahja ukoltani! Eikö se ole kaunis? Ja vielä erittäin uudenaikainen!
Niin Gabrielleseni! Ei sinun ensinkään tarvitse olla niin epäilevän
näköinen! Se on oikein kaunis ja uudenaikainen sen vakuutan!»
«Mutta asiasta toiseen, kuinka hovisaarnaaja jaksaa? Vai elää vielä niin
sanoakseni uutena painoksena? No se on hyvä! Minä puen sen ylleni
päivällisille peloittaakseni Jacobia. Minä sanon hänelle että vastedes
aion käyttää sitä sillä tavoin kunnioittaakseni hänen omaa nimitystänsä
hovisaarnaajaksi.»
Kaikki nauroivat.
«Mutta sanokaa minulle nyt», jatkoi Louise, «miten aiotte toimittaa tuon
äkkiarvaamattoman tapahtuman? Kuinka te olette arvelleet sen
tapahtuvan?»
«Näin. Meillä on suuret kahvikemut puutarhassa iltapuolella. Silloin
johdamme huomaamatta puheen aidantakaiseen tonttiin, kurkistamme sinne
aidanraoista ja saamme kyllä pian kuulla tuon tavallisen toivomuksen:
«jospa voisi saada tuon aidan pois!» No niin! Sen merkin kuultuaan sinun
kahdeksan poikaasi ryntää aitaa vasten ja...»
«Mitä ajattelette? Kyllä poikani, Jumalan kiitos, ovat voimakkaat ja
ripeät, mutta tarvittaisiin todellakin berserkkien voimia saamaan...»
«Älä pelkää», vastasivat sisaret nauraen, «aita on juuresta poikki
sahattu ja ainoastaan sen verran kiinni, että tarvitaan pieni ponnistus
sen kaatamiseen, vaikutuksen vuoksi vaan. Urostyö siis ei ole vaikea;
sitäpaitsi me kaikki yhdymme rynnäkköön jos siksi tulee.»
«Vai niin! Jos niin on laita niin minun poikani kyllä suorittavat sen
asian. Ja vielä! Minulla on muutama pullo vallan erinomaista
sokurijuomaa, josta varmaankin isäni pitäisi, ja joka soveltuu hyvin jos
meidän pitää -- kuten kait on luonnollista -- juoda siinä tilaisuudessa
muutamia maljoja.»
Keskustelun kestäessä oli pikku Alfred turhaan käynyt tarjoilemassa
kahta suukkosta ja oli jo vähällä loukkaantua, kun hän ei saanut
halukasta ottajaa, mutta sitten hän kerrassaan ryhtyi toimeen, lankesi
Gabriellen kaulaan huudahtaen: «Nyt näen selvästi että tädin
välttämättömästi tulee saada suukkonen!»
Ei ollut Gabriellen vika jos tuo herttainen poika ei tullut vakuutetuksi
siitä, että hänen lahjansa oli tuiki tärkeä.
Mutta Louise hääri tavaroittensa kanssa. «Tässä on Bergströmille liivit
ja tässä huivi Ullalle ynnä pieni töyhtö, millä voipi pyyhkiä pölyn
peileistä ja pöydiltä! Eikö se ole mukava? ja katsokaa tässä lietsin
vanhalle Pirkolle ynnä nämä pienet kalut!»
«No, silloinhan eukko tulee onnelliseksi! Hän on vähäsen ärtyisellä
tuulella välistä, mutta kahvipidot ja pienet lahjat aina sovittavat
hänet kaiken maailman kanssa, ja tänään hän saa molempia!»
«Ja miten hyvin tämä lietsoo! Sillä voi saada märimmätkin puut palamaan!
-- näettekö miten pöly lentää sen edessä!»
«Uh! Sehän voi lietsoa ihmisetkin pois tieltään!» lausui Gabrielle
nauraen.
Sisarien lietsoessa ja pyyhkiessä pölyä ja Louisen ihaillessa
ostoksiansa, astui laamanni sisään iloisena ja hikisenä.
«Mikä toimeliaisuus!» hän huudahti nauraen. «Minä voin sanoa sinulle
terveisiä mieheltäsi ja lapsiltasi, Louise! Minä oikein pidän pojistasi.
Reippaat, vilkkaat lapset! Tottelevaiset ja kiltit he myöskin ovat!
Pikku David on vallaton veitikka ja kelpo poika! Mutta vahinko että hän
niin ontuu!»
Punastuen ilosta kuullessaan poikiaan kiitettävän, vastasi Louise
kiireesti isän valitukseen Davidin jalasta: «Isäni, jospa kuulisitte
miten hän osaa soittaa selloa! Hänestä vielä tulee toinen Gehrman!»
«No se on hyvä! Semmoinen jousi on kyllä kahden jalan arvoinen! Mutta
tuskinhan minä vielä olen saanut katsella sinua, Louise! Hyväinen aika,
miten hauskaa on että pääsit jälleen niin lähelle meitä! Nyt aion saada
nähdä sinut joka päivä. Ja sinä juuri tarvitsetkin tämän seudun raitista
ilmaa! Olet laihtunut! mutta -- luulenpa todellakin sinun kasvaneen!»
Nauraen Louise vastasi sen ajan jo olevan ohi.
Siskotkin keskenään lausuivat mielipiteensä ja huomionsa hänestä. He
iloitsivat nähdessänsä hänet «niin entisensä kaltaisena kaikkine
tavaroineen!»
«Kauniimmaksi hän ei juuri ole tullut! mutta eihän ijankaiken voikaan
kaunistua. Hän on hyvän ja sievännäköinen; -- ei ollenkaan enää
tuomiokirkkomainen! Hänestä tulee oivallinen rovastin rouva --
ruustinna!»
Siirrymme nyt Saaran huoneesen.
Kun rakastettu ja viaton lapsi kärsimyksiään kestettyään palaa
vanhempiensa syliin, rakkaasen kotiin, ken osaa kuvailla hänen mielensä
suloista riemua. Kodin sulouden puhdas nautinto, omaisten hellyys, tunto
siitä että jälleen on lapsuuden kodin onnellisena lapsena, suloinen
antauminen taivaallisen tunteen valtaan, jälleen olla *kotona*! Mutta
rikoksellinen!...
Olemme nähneet tuhlaajapoikaa kuvaavan maalauksen, jota emme milloinkaan
voi unohtaa. Se kuvasi jälleennäkemisen hetkeä. Isä avaa pojalle hellän
sylinsä; hän vaipuu alas ja kätkee siihen kasvonsa. Syvä sydämmen
katumus painaa hänet maahan ja kalpeata poskea myöten -- ainoa mikä
näkyy kasvoista -- vierii kyynel -- katumuksen ja tuskan kyynel. Se
ilmaisee kaikki. Pantakoon kultainen rengas hänen käsivarteensa,
tuotakoon syöttövasikka hänelle ilonateriaksi -- hän ei voi olla
onnellinen eikä iloinen! Muistin lähteestä pulppuaa katkeroittava
kyynel.
Samaten oli Saaran laita ja hän tunsi sen sitä syvemmin, mitä enemmän
hänen sydämmensä todellakin oli puhdistunut ja jalostunut. Kun hän
virkistävän unen jälkeen heräsi entisessä kodissansa ja näki vieressänsä
lapsensa nukkuvan pehmoisella, lumivalkealla vuoteella, kun hän sisään
pilkistävän aamuauringon valossa näki kaikki ympärillänsä niin puhtaana
ja raittiina kuin pyhänä, kun hän näki miten rakkaus uskollisessa
muistissansa oli säilyttänyt hänen nuoruutensa mieltymykset, kun hän
näki entisien lempikukkiensa, asterien, loistavan alabasteriuurnasta
uuninreunuksella, ja kun hän muisteli mimmoista kaikki oli ollut ja
mimmoista kaikki oli -- niin hän itki katkerasti.
Petrea, joka lukien ikkunan vieressä Saaran huoneessa, odotteli hänen
heräämistänsä, seisoi heti hänen vuoteensa vieressä lausuen sydämmen
rauhoittavia sanoja.
«Oi Petrea!» lausui Saara painaen hänen kätensä vasten rintaansa, «salli
minun puhua kanssasi!... Sydämmeni on täysi. Tunnen voivani sanoa
sinulle kaikki ja tiedän että sinä käsität minut. En ole vapaaehtoisesti
tullut tänne. Isäni otti minut tänne mukaansa. Hän ei kysynyt minulta;
hän vei minut niinkuin lapsen, ja lapsen tavoin minä tottelin häntä;
tunsin itseni niin heikoksi; arvelin: ehkä kuolen pian! Olisi suloista
saada kuolla hänen kattonsa alla! Mutta tämä yö hänen kodissansa oli
antanut minulle voimia. Tunnen nyt jääväni eloon! Kuule minua ja auta
minua Petrea! sillä niin pian kuin jalkani suinkin kannattavat minua,
täytyy minun lähteä täältä pois! En tahdo olla tälle kodille taakaksi!
Maailman saastuttamana ja halveksimana en tahdo läsnäolollani tahrata
tätä pyhää paikkaa! Olen jo lukenut arkuutta Gabriellen silmistä;... oi!
oloni täällä tulisi minulle erittäin tuskalliseksi! Saakoon viaton
pienokaiseni jäädä tähän siunattuun kotiin! Minun täytyy päästä täältä
pois: Tämä elämän suloisuus, tämä ylellisyys ei ole minua varten!... Ne
herättävät minussa vaan tuskaa! Köyhyys, työ -- ne ovat minua varten.
Täältä minä tahdon pois, täältä minun täytyy paeta pois; -- mutta en
tahdo tuottaa surua; en tahdo näyttää kiittämättömältä! Auta minua
Petrea! Mieti minun puolestani mitä minun tulee tehdä, minne minun pitää
mennä!»
«Olen jo ajatellut sitä!» vastasi Petrea.
«Oletko?» kysyi Saara iloisesti hämmästyneenä ja kysyväisesti luoden
häneen suuret mustat silmänsä.
«Tule ottamaan osaa minun yksinäisyyteeni!» jatkoi Petrea hellästi.
«Tiedäthän että minä, vaikka olen isäni kodissa, kuitenkin asun
ikäänkuin yksikseni ja että minulla on mitä suurin vapaus.
Ullakkokammarini vieressä on toinen, yksinkertainen mutta rauhallinen
asunto, joka olisi vallan sinun mielesi mukainen. Tule asumaan sinne!
Siellä saat elää täydelleen oman mielesi mukaan, olla yksin tahi nähdä
ainoastaan minut, kunnes rauhallisempien aikojen hiljainen, tyyni
vaikutus vetää sinut perhepiirin viattomaan iloon ja elämään.»
«Oi Petrea, sinä olet hyvä! Mutta sinä et voi lähestyä pahamaineista
olentoa etkä sinä tiedä...»
«Vaiti, hiljaa! Tiedän kylliksi, sillä minä näen ja kuulen sinua. Oi
Saara! Mikä olen minä vetäytyäkseni pois sinusta? Jumala katsoo
sydämmeen ja Hän tietää kuinka heikko ja puutteellinen minä olen, vaikka
ulkonainen elämäni onkin säilynyt puhtaana, vaikka asianhaarat minua
varjelevat ja omaisenikin ovat vaikuttaneet sen että tekoni ovat olleet
puhtaat. Tunnen kuitenkin itseni, eikä minulla ole hartaampaa rukousta
Jumalalle kuin: «anna minun syntini anteeksi»! Enkö saa rukoilla sitä
sinun rinnallasi? Emmekö voi yhdessä vaeltaa elämämme matkaa? Kumpikin
olemme nähneet monta elämän varjopuolta; kumpikin katsomme nyt nöyrästi
ylöspäin pyrkien valoon. Anna minulle kätesi! Olit minulle aina rakas!
Samoin kuin nuoruuden päivinäni, samoin nytkin rakkauden side vetää
minut luoksesi. Vaeltakaamme yhdessä! Koettakaamme ainakin vaeltaa
yhdessä! Sydämmeni rukoilee sitä sinulta ja sinun, Saara! eikö se
kuiskaa sinulle, että me voimme sopia toisillemme ja tulla onnellisiksi
yhdessä?»
«Enkö minä tule sinulle elämän taakaksi? Voimakkaampana voisin sinua
palvella, voisin ansaita leipäni työlläni niinkuin olen tehnyt viime
vuosina! mutta nyt!»
«*Nyt* .... antaudu sokeasti minun hoitooni! Minulla on kylliksi meille
kummallekin. Sitten, kun olet voimistunut, tehkäämme työtä yhdessä!»
«Hävitetty elämäni ... katkerat muistoni ... eivätkö ne tee mieltäni
raskaaksi ja synkäksi? Eivätköhän hornan henget uudestaan saa sitä
valtaansa, joka niin kauan on ollut heidän hallussaan?!»
«Katumus on jumalatar; hän suojelee sitä, joka on rikkonut! Kun pakana
voi lausua niin, kuinka paljon enemmän syytä sitten onkaan kristityn
lausua niin! Oi, Saara! tuo musertava katumus -- minä tiedän sen -- voi
muuttua ihmiselle nousemisen voimaksi, uuden elämän herättäjäksi. Se
voipi herättää eloon tahdon, joka jaksaa voittaa kaikki. Se on
kohottanut minut; se kyllä kohottaa sinutkin. Sinä olet elämäsi
keski-ijässä; -- vielä on edessäsi pitkä tulevaisuus; sinulla on
herttainen lapsi, ystäviä, ijankaikkinen elämä, jonka eteen elää. Elä
siis! ja saat nähdä miten vähitellen yö poistuu, päivä koittaa ja kaikki
seestyy ja selviää. Tule, harrastakaamme yhdessä elämän tärkeintä
tehtävää -- jalostumista!»
Saara oli kohonnut istualleen vuoteellensa kuunnellessaan niitä sanoja;
uudet säteet syttyivät hänen silmiinsä. «Minä tahdon!» hän lausui, «oi
Petrea! enkeli puhuu sinun kauttasi! Sanasi ihmeellisesti voimistavat ja
rauhoittavat minua: -- minä tahdon aloittaa uudestaan!»
Petrea syleili Saaraa lämpimästi ja hellästi kiittäen häntä. Sitten hän
lisäsi rauhoittaen:
«Ole nyt hyvä lapsi, Saara! Kaikki sairaat ja heikot ovat lapsia; --
anna meidän hoitaa ja johtaa, sinua semmoisena, tyynesti ja tykkänään
antautuen; -- ilahuta sillä niitä, jotka ympäröivät sinua ja harrastavat
parastasi! Ennenkuin melkoisesti voimistut, emme voi ajatellakaan
muutosta. Se surettaisi kovasti kaikkia täkäläisiä.»
Samassa aukeni ovi ja äiti kurkisti sisään. Hän hymyili niin hellästi
sulkiessansa Saaran syliinsä. Leonore seurasi häntä, mutta nähdessään
Saaran liikutuksen hän meni jälleen ulos ja palasi hetken kuluttua
kantaen aamiaistarjointa, joka oli vallan täyteen ahdettu kaikenlaisia
herkkuja! Sitten kilvan kuului leikillisiä ja rohkaisevia sanoja, joilla
he koettivat elähyttää ja huvittaa jälleen löytynyttä. Vanhat
puheenparret uudistettiin ja vanhat tuttavat esitettiin uudestaan.
«Tunnetko enää matami Folettea? Se on vastikään korjattu. -- Saako hän
kunnian antaa sinulle kupillisen? -- Tuo on entinen tähdikäs kuppisi! --
Se saatiin matami Foletten kanssa pelastetuksi tulipalosta, ja tuo pieni
ruusunuppuinen kuppi tuossa on aiottu pikku Elisellemme. -- Sinun täytyy
toki maistaa näitä rinkilöitä! Ne eivät ole olleet mukana Noan arkissa!
-- «Vanhimpamme» niitä tuskin hyväksyisi -- ne eivät hänen mielestänsä
ole kyllin vanhoja; -- ne ovat tulleet uunista juuri tänä aamuna! --
«Pikku neitimme» on itse valinnut sinulle kauneimmat ja täyttänyt niillä
leipäkorin. -- Saa nähdä eikö assessorikin hyväksy tuota »kotileipää»?»
j. n. e.
Sillä välin oli pikku Elise herännyt ja katseli kirkkailla
sinisilmillään suurta Eliseä, joka kumartui hänen ylitsensä. He olivat
todellakin toisensa näköiset niinkuin usein mummo ja tyttären tytär ja
tunsivat heti olevansa sukua. Kun Saara näki lapsensa Elisen sylissä,
täyttyivät hänen silmänsä ensi kertaa vilpittömän ilon kyyneleillä.
Kestänevätkö lukijani hermot nähdä berserkkien urhotöitä puutarha-aidan
kaatuessa? Sitä emme luule ja jätämme sentähden lukijan suostumuksella
kertomatta päivän sankarityön, tuon aidan kaatamisen -- se kaatua
romahti niin äkkiä, että berserkit tekivät suinpäin kuperkeikan sen
päälle -- ja astumme suoraan uudelle tontille, mistä löydämme perheen
jäsenet kokoontuneina istumassa kukkamättäillä suuren riippakoivun alla,
joka huojuttaa heidän päällensä kellastunutta latvaansa. Mailleen
kallistuva syysaurinko valaisee ryhmän ja välkkyy leppien lomitse hiljaa
aaltoilevan, sinisiä kiemuroita muodostavan joen rannalla, joka
kaunistaa uutta tonttia ja on sen rajana.
Kyyneleet kimeltävät perheenisän silmissä, mutta hän ei virka mitään.
Niin suuren rakkauden esineenä oleminen, lempituuman toteutuminen,
isänilo ja -rakkaus, kiitollisuus omaisiansa ja taivasta kohtaan, ajatus
miten pitää käyttää saatua lahjaa, kaikki nuo tunteet täyttävät hänen
sydämmensä mitä suloisimmilla ihmisrintaa ilahuttavilla tunteilla.
Äiti on Eevan ja Leonoren seurassa kohta tuon suuren rynnäkön ja sitä
seuraavan ilon ilmauksen jälkeen mennyt kotiin. Jääneiden joukossa
näemme perheen vanhan ystävän Jeremias Munterin, joka tässä
tilaisuudessa on mitä katkerimman ja ivallisimman näköinen, sekä
vapaaherra L***n. Hän ei enää ole tuo hurja, vallaton nuorukainen, vaan
on varttunut mieheksi, ja on sitäpaitsi tilanhaltijana, jonka vakavaa
olemusta kaunistaa miellyttävä vaatimattomuus, joka on huomattava
etenkin silloin kun hän puhuttelee «pikku neitiä», jonka jalkojen
juureen hän on istuutunut.
Louise tarjoilee sokurijuomaa eikä kukaan kiitä sitä enemmän kuin hän
itse. Hänen mielestänsä siinä on jotakin oikein taivaallista, jotakin
«oikein ylentävää». Mutta kun Gabrielle äkkiä hypähtää ylös, nautittuaan
sitä puolen lasia, niin «vanhimpamme» oikein säikähtyy, sillä hän ei
kuitenkaan ollut luullut «ylentävää» sokurijuomaansa niin voimakkaaksi.
Kohta hän on kaikkien kahdeksan lapsensa ympäröimänä, jotka toinen
toisensa perästä tulla sipsuttavat huutaen:
«Äiti! saanko vähäsen juomaa? -- Ja minä myös! -- Ja minä! -- Ja minä
myöskin! -- ja minä! Ja minä. Äiti kulta kaada paljo vaahtoa minulle!»
«Kas niin! Kas niin, lapsi kullat! Ei saa syöstä ja hyökätä noin!
Näettekö milloinkaan isän ja äidin noin ryntäävän? Salomo, saat nyt
odottaa viimeiseksi! Kärsivällisyys, on hyvä mauste. Kas tässä! juokaa
nyt; -- mutta älkää kaatako päällenne!»
Nautittuaan vaahtoavaa «ylentävää» juomaa tulivat kaikkien jakobiinien
kuohahtelevat elinvoimat niin yli laitojensa, että Louisen on pakko
käskeä heitä harjoittamaan urostöitään vähäsen kauempana. Sitten he
samoilevat tutkimusmatkoilla ympäri tonttia vähän väliä heittäen
kuperkeikkoja. David hyppii muiden mukana kainalosauvallaan yli kivien
ja kantojen, ja Jonatan poimii hänelle kukkia ja puolukanvarsia niin
paljon kuin hän suinkin tahtoo; herttaiset pojat niistä tekevät pieniä
kimppuja, joita he sitten lahjoittavat tädeille, etenkin Gabriellelle,
varsinaiselle ystävälleen ja kumppanilleen. Ernst Adam -- poikasarjan
vanhin -- erittäin vakavaluontoinen poika istui hiljaa isoisän rinnalla
lukien itsensä suurten joukkoon. Pikku Alfred hypiskeli äidin
läheisyydessä.
Laamanni katseli vilkkaasti ympärilleen, istutti jo mielessään
lehtikujia, lehtimajoja, asetti niihin istuinpaikkoja, näki ihmisten
istuvan siellä nauttimassa kesän ihanuutta ja selitti tuumiaan
Jacobille.
Jeremias katseli heitä tapansa mukaan nyrpeästi ja alakuloisesti
hymyillen. Kun pikku David tuli hyppien hänen luoksensa tarjoten hänelle
hyvänhajuisen metsäkukan, niin hän huudahti äkkiä:
«Miksikä ei tehdä tästä kasvitieteellistä puutarhaa, mieluummin kuin
tavallinen huvipuisto? Ovathan kukat ainoa vähäinen hauskutus tässä
matoisessa maailmassa; ja kun asianlaita kerran on semmoinen, että
ihmiset nostavat nokkansa pystyyn, niin voisi olla hyvä jos heillä olisi
jotakin nuuskittavaa ja haisteltavaa. Terveysvesilaitos voisi varsin
hyvin olla siihen yhdistettynä: -- vähäsen kurjuutta se toki huuhtovi
pois tämän maailman raukoista.»
Ilolla laamanni yhtyi siihen tuumaan. «Sillä tavoin», hän sanoi, «voimme
yhdistää hyödyn huviin. Se yritys tosin tulee kalliimmaksi kuin
tavallisen puiston istuttaminen; mutta se ei saa tulla esteeksi! Tänä
ihanana, siunattuna rauhan aikana ja niillä toiveilla, joita meillä
Jumalan avulla on sen säilyttämisestä, voipi ihminen ryhtyä toimeen ja
toivoa saavansa työnsä rauhassa valmiiksi, vaikkapa se kysyisikin monta
vuotta.»
«Ja semmoiset toimet», sanoi Jacobi, «vaikuttavat rauhan-aikana
jalostuttavasti elämään. Rauha tarvitsee yhtä paljon voimia kuin
sotakin, vaikka niiden on taisteltava muita vihollisia vastaan. Kaikki
maallisen olemuksen jalostaminen, kaikki, joka kohottaa mielet
itsetietoisempaan elämään, on ihmisen alhaisempia taipumuksia vastaan
rakennettu varustus, ja silloin on tehty palvelus ihmiskunnalle ja
isänmaalle.»
«Lorua!» huusi Jeremias Munter ärtyisesti, «ihmiskunta, isänmaa! Aina
pidätte suurta ääntä semmoisesta. Jos kaadetaan väliaita tahi istutetaan
pensas, niin heti se muka on hyvä teko isänmaalle! Istuttakaa te
maatilkkunne ja kaatakaa väliaitanne, mutta jättäkää toki isänmaa
rauhaan; sillä se välittää yhtä vähän teistä kuin te siitä! Isänmaan
hyväksi! Ihmiskunnan hyväksi! Tuo on muka olevinaan hyvin jaloa ja
liikuttavaa! Tyhjää lorua kaikki tyyni!»
«Ei, nyt olet, veljeni, todellakin liian ankara!» lausui laamanni
hymyillen ystävänsä kiivaudelle, «ja minä puolestani», jatkoi hän
vakavasti ja innokkaasti, «soisin että selvä ajatus isänmaan edusta
seuraisi pienintäkin ihmistekoa. Jos mikään rakkaus on luonnollinen ja
järkevä, niin ainakin se on isänmaanrakkaus! Eikö minun ole isänmaatani
kiittäminen kaikesta siitä mitä olen. Eivätkö juuri sen lait, sen
laitokset ja sen henkinen elämä kehitä koko inhimillistä ja
yhteiskunnallista olemustani? Todellakin! rakkaus ja kiitollisuus
vanhempia kohtaan ei ole suurempi velvollisuus kuin isänmaanrakkaus ja
kiitollisuus! Eikä ole olemassa ketään, ei miestä eikä naista, ylhäistä
eikä alhaista, jonka ei tulisi, joka ei voisi osaltaan maksaa sitä pyhää
velkaa. Ja kristillisesti kehittyneen yhteiskunnan tarkoitus on juuri,
että kukin sillä tavalla voi kartuttaa leiviskäänsä niin, että se
samalla on yksityiselle ja yhteiselle asialle eduksi.»
«Niin» lausui Petrea, «muodostavat sateen pisaraisetkin puroja, jotka
purkautuvat jokiin, ja voivat nekin siten, vaikka tuntemattominakin,
ottaa osaa niiden hedelmällisyyttä tuottavaan kulkuun.»
«Niin on, lapsi kultani!» vastasi isä ojentaen hänelle kätensä.
«Se on ilahuttava tieto!» lausui Louise kyynelsilmin; «kuuntele
tarkkaan, Adam, mitä isoisä ja täti sanovat ja paina se tarkasti
mieleesi! -- Älä töllistele noin kauheasti suu auki, poikaseni! Onhan
kokonaiselle fregatille tilaa purjehtia suuhusi!»
Silloin rupesi pikku Alfred nauramaan niin kimakasti ja makeasti, että
vanhemmat vastustamattomasti tekivät hänelle seuraa; Adamiinkin se
tarttui, ja kuullessansa tuota naurunremakkaa tulivat joka taholta
rientäen Sem, Set, Jacob ja Salomon, Jonatan ja pikku David samaten kuin
varpusjoukko laskeutuu sille heitetylle jyväkouralliselle. He tulivat
nauraen, siksi että he kuulivat naurettavan ja tahtoivat olla siinä
mukana.
Sillä aikaa oli aurinko jo mennyt mailleen ja illan koleat tonttu-ukot
alkoivat kuljeskella tontin yli, kun perhe iloiten ja nauraen nousi
mennäksensä kotiin. Kun he kääntyivät kaupunkia kohti, kimelsi
Maariankirkon tähti tulisena auringon viime säteissä ja kuu nousi
kalpean ja lempeän näköisenä heidän kotinsa katon kohdalla. Siinä oli
jotakin, joka teki surullisen vaikutuksen Gabrielleen. Kirkontornin
tähti kimelsi veljen haudalla ja kuu johti ehdottomasti Gabriellen
ajatukset äitiin ja hänen kalpeihin, lempeihin kasvoihinsa. Muuten oli
ilta mitä ihanin. Rastas lauloi joen rantalepissä ja taivas kaareutui
selkeänä ja vaaleansinisenä yli maan, jossa tuulenhenkäykset ja meluavat
äänet yhä vaikenivat ikäänkuin nukkuen. Gabrielle astui ajatuksiinsa
vaipuneena eikä huomannut, että vapaaherra L*** oli lähestynyt häntä;
hän melkein säpsähti kun tämä puhutteli häntä.
«Oli erittäin hauskaa -- erittäin rakasta minulle jälleen nähdä teidät
kaikki niin onnellisina!»
«Niin!» vastasi Gabrielle, «nyt saamme jälleen olla kaikki yhdessä.
Meille on suuri ilo että saamme Louisen perheineen tänne!»
«Ehkä» -- jatkoi L***, -- «on rohkeata tahtoa hajoittaa niin onnellista
perhe-elämää, tahtoa riistää rakastettu tytär ja sisko semmoisesta
perheestä, mutta jos innokkain...»
«Oi», keskeytti Gabrielle äkkiä peljästyneenä, «älkää puhuko
riistämisestä, muuttamisesta mitään! Onhan kaikki niin hyvin
tämmöisenään!»
L*** vaikeni surullisen näköisenä.
«Iloitkaamme kaikki yhdessä!» lausui Gabrielle ujosti ja
sydämmellisesti, «viivyttehän jonkun aikaa meillä? On niin suloista
omistaa ystäviä ja siskoja! Elämä on niin hauska heidän kanssansa!»
L***n kasvot kirkastuivat, hän tarttui Gabriellen käteen ja tahtoi sanoa
jotakin, mutta Gabrielle riensi hänen luotansa isänsä luokse ja tarttui
hänen käsivarteensa.
Jacobi talutti Petreaa. He olivat iloiset ja tuttavalliset yhdessä
niinkuin onnelliset sisarukset. Petrea kertoi hänelle mikä oli hänen
nykyinen onnensa, mitkä tulevaisuutensa toiveet. Jacobi otti innokkaasti
osaa siihen ja kertoi hänelle tulevaisuuden tuumistansa, kotoisesta
onnestansa, hyvin paljon ja ihastuneena pojistansa, miten he tottelevat
vanhempiensa pienintäkin viittausta, heidän keskinäisestä rakkaudestansa
ja katso! se oli kaikki Louisen ansio! Ja Louisen ylistystä lauloi kaksi
sopusointuista ääntä maireuhriksi «vanhimmalle siskollemme», joka ei
ollut kuuntelevinaan muita kuin isäänsä.
Pian päästiin kotiin.
Hopeakauha kädessä mitä ystävällisimmin hymyillen seisoi äiti
kirjastossa suuren, höyryävän punssiboolin vieressä ja lausui sekä
sanoilla että katseilla sisään astuvan joukon tervetulleeksi.
«Elise kultaseni!» lausui laamanni syleillen häntä, «olet tänään
nuorentunut kaksikymmentä vuotta!»
«Onni nuorentaa!» vastasi puhuteltu hellästi katsoen puolisoonsa.
Kaikki istahtivat.
«Älkää melutko niin paljon, pojat!» varoitti Louise kahdeksaa vesaansa,
itse istahtaessansa ja ottaen pikku Elisen syliinsä. «Ettekö osaa
istahtaa ilman tuommoista melua ja hälinää!»
Jeremias Munter oli istahtanut nurkkaan kauas kaikista muista; hän oli
hiljaa ja näytti alakuloiselta.
Syntyi äänettömyys. Usean kasvoista voi huomata jonkinmoista odotusta,
jonkinmoista tietoa siitä, että jotakin tavatonta oli tekeillä.
Laamanni rykäsi pari kertaa, näytti siltä kuin olisi täytynyt
tavattomasti selvittää kurkkunsa.
Vihdoin hän korotti äänensä ja sanoi huomattavasti väräjävällä äänellä:
«Onko totta että ystävämme Jeremias Munter aikoo kohta jättää meidät ja
muuttaa elämään maalle yksinäisyyteen? Puhuuko huhu totta kertoessaan
hänen jo huomenna aikovan jättää meidät ja että tämä ilta siis on
viimeinen, jonka hän kaupunkilaisena viettää parissamme?»
Assessori koetti vastata, mutta sanat supistuivat jonkinmoiseen
mörisevään ääneen. Hän katsoa tuijotti lattiaan ja nojasi käsillään
keppiinsä.
«Siinä tapauksessa», -- jatkoi laamanni -- «on minua pyydetty kysymään
häneltä jotakin, jota -- en voisi kysyä keneltäkään muulta ja joka
kysymys sittenkin melkein tarttuu kurkkuun. -- Salliiko ystävämme,
assessori Munter erään -- erään meistä seurata häntä yksinäisyyteensä?»
«Ken tahtoisi seurata minua?» tiuski Jeremias tylysti ja epäillen.
«Minä!» vastasi lempeä, soinnukas ääni ja Eeva, -- sinä hetkenä
kauniimpana ja viehättävämpänä kuin milloinkaan -- lähestyi häntä isänsä
taluttamana. «Minä», hän toisti punastuen, puhuen hiljaa mutta hellästi,
«minä haluan seurata teitä; -- jos sen sallitte!»
Perheen silmistä voi lukea että se ei ollut äkkiarvaamatta sen
jäsenille. Louisella kimelsivät kyyneleet silmissä eikä hän ollut
ensinkään «häväistyn näköinen» semmoisesta teosta, joka oli niin
täydellisesti «vastoin naisen arvoa». Assessori säpsähti ja katsoi
Eevaan kummastuneena.
«Ota vastaan minulta», jatkoi laamanni äänellä, joka selvästi ilmaisi
hänen liikutustansa, «seurakumppani, jota jo kauan olet toivonut
itsellesi! Ainoastaan sinulle, Munter, minä voin noin lahjoittaa rakkaan
lapseni!»
«Ettekö huolikaan minusta?» kysyi Eeva punastuen ja hymyillen ojentaen
valkoisen kätensä yhä vielä sanattomalle Jeremiaalle.
Assessori tarttui kiivaasti Eevan ojennettuun käteen, puristi sitä
molemmin käsin vasten rintaansa ja lausui hiljaa kumartuen sen yli: «oi,
minun ruusuni!» Kun hän jälleen kohotti päänsä, vuotivat kyyneleet hänen
silmistänsä! Mutta hän oli levoton ja tuskaantunut. «Veli!» hän lausui
laamannille «en voi vielä kiittää sinua! En tiedä, ... en käsitä...
Minun täytyy ensin tutkia häntä!»
Hän tarttui Eevan käteen ja vei hänet Elisen viereiseen huoneesen,
istahti siellä vastapäätä häntä ja lausui kiivaasti:
«Mitä tämä merkitsee? Mitä ilveitä tämä on? Kuinka on asian laita? Sano
minulle, Jumalan nimessä, Eeva, millaisilla tunteilla hän tulee noin
minua kosimaan? Onko siinä todellista rakkautta? Jaha, juuri rakkautta,
sanon minä! Älkäähän säikähtykö sitä sanaa; -- niinkuin sen tarkoitan,
niin hän voipi myöskin käsittää sen. Onko se rakkautta vai -- sääliä?
Armolahjana en häntä, Eevaa, ota, sen sanon. Älköön hän pettykö, älä
petä minua! Jumalan nimessä, joka tutkii kaikkien sydämmet, vastaa
minulle ja puhu totuus: täydestä, hellästä sydämmestakö hän näin tulee
luokseni? Luuleeko hän -- luuletko Eeva, Jumalan enkeli, minun vanhan
ruman, kivuloisen, ärtyisän ukon voivan tehdä sinut onnelliseksi?»
Jeremias puhui tuskaantuneena ja hellästi, ja hän oli kaunis sinä
rakkauden ja tunteellisuuden hetkenä.
«Ystäväni, hyväntekijäni», vastasi Eeva kädellään pyyhkäisten pois
Jeremiaan silmistä vieriviä kyyneleitä, «katsokaa ... lukekaa mitä on
sydämmessäni! Kiitollisuus on saattanut minut tunnustamaan arvonne --
kumpikin on johtanut minua rakastamaan teitä; -- ei semmoisella
tulisella lemmellä, jommoista kerran olen tuntenut, mutta jota en
milloinkaan enää tunne, vaan syvällä, hellällä rakkaudella, joka tekee
minut ja niinkuin toivon teidätkin onnelliseksi, ja jota ei mikään enää
voi häiritä. Saada elää teidän ja toiseksi omaisteni hyväksi on hartain
toivomukseni. Voin todenperäisesti vakuuttaa etten tänä hetkenä rakasta
ketään enemmän kuin teitä! Riittääkö se teille?»
Vieläkin tarkasteli assessorin syvämieliset silmät Eevaa tutkivasti.
«Suutele minua!» lausui hän sitten äkkiä ja terävästi.
Hiljaa ja sanomattoman suloisesti painoi Eeva punastuvat kasvonsa häneen
ja suuteli häntä.
«Herra Jumala!» huokasi Jeremias, «oletko siis omani? Hänen nimeensä
siis!» Ja sanomattoman onnellisena hän sulki kauan rakastamansa
syliinsä. Hän piti häntä kauan siinä ja syvät huokaukset tunkeutuivat
hänen autuaallisesta sydämmestänsä. -- Viimein hän riistihe irti ja
ikäänkuin uuden nuoruuden valtaamana hypähti ovelle ja huusi kirjastossa
oleville:
«Kas niin! Nyt on kaikki valmiina! Minä otan hänet! Hän saa minut
omaksensa! Hän kelpaa puolisokseni ja minä kelpaan hänelle mieheksi! Kas
niin, te siellä ulkona! Ettekö tahdo juoda maljaamme?»
Kaikki riensivät maljan luokse; Louise muiden mukana, kahdeksan vesaa
hänen kintereillään. Syntyi iloista hälinää. Nauraen Leonore ja Petrea
torjuivat luotansa ryntääjät ja lupasivat tuoda heille lasit, jos vaan
pysyivät paikoillaan. Viimein palasi järjestys seurakuntaan; lasit
täytettiin ja maljojen esittäminen alkoi.
Ensimmäinen, jonka laamanni esitti, oli uuden morsiusparin.
Toinen: Jacobin kaunopuheliaasti esittämä, oli vanhemmille, «heidän
onnelleen ja menestykselleen joiden kautta minä ja niin moni muu on
tullut niin onnelliseksi».
Kolmas: juotiin uuden papinperheen menestykseksi ja viihtymiseksi.
Neljäs: uuden tontin.
Viides: vanhalle -- aina nuorelle kodille.
Kuudes: «Kaikkien hyvien lasten» malja.
Nuo kahdeksan vesaa eivät voineet kylliksi kiittää siitä ja vastata
siihen.
Sitten kilistellen esitettiin suuri joukko yksityisiä, leikillisiä
maljoja. Jacobiinit kilistelivät taukoamatta tätiensä kanssa, niin että
Gabrielle tuskin ehti muuta kuin juoda siskonsa pikku poikien kanssa.
Sillä välin piti Jeremias Munter ilosilmin ja nuorekkaan vilkkaasti
seuraavan hellän puheen morsiamelleen:
«Olipa hitto vieköön kovin kummallista, että hän oli niin halukas
pyytämään minua! Kosia itse! Mistä hän tiesi välittäisinkö minä hänestä?
Ja sitten vielä tulla tupsahtaa niin odottamatta päälleni? Eikä suoda
minulle ollenkaan miettimisaikaa! Sehän on ennen kuulumatonta! -- Mitä
-- häh? -- uudistaako se? E--ei! Se on niin vaivaloista! En, en, en, en,
en, en, En toki! sanon! Kun nyt olen tuuminut asiaa, niin huomaan olevan
parasta että otan hänet. Mutta kyllä hän oli aika hätäkello! Olin
vähällä mennä tainn... Mitä nyt? Mitä uutta tämä on? Tuleeko pikku armo,
pikku käly noin enemmittä mutkitta suutelemaan minua? Hyvänen aika!
Elämä on kuitenkin hauskaa!»
Mutta ei kenenkään mielestä elämä ollut niin hauska kuin Petrean.
«Oletko nyt tyytyväinen minuun, Petrea?» kysyi Eeva häneltä hiljaa
veitikkamaisesti hymyillen.
Petrea sulki hänet hellästi syliinsä.
Silloin kuului Louise rouvan ääni: «Kas niin poikaseni, nyt ette saa
enää juoda! Ei tippaakaan enää! Mitä sanot pikku David? Veljenkö maljaa
setä Munterin kanssa! Kiitoksia poikaseni, sen maljan saat juoda toiste.
Te olette jo juoneet maljoja kylliksi, ehkäpä enemmänkin kuin
pääkkösenne sietävät.»
«Minä rukoilen poikien puolesta, Louise sisko!» huudahti assessori;
«minä tahdon esittää maljan ja se heidänkin pitää juoda. Täyttäkää vielä
kerran lasit anoppiseni! Minä esitän:
«Rauhan malja! Olkoon rauha maassa ja kodeissa! Rakkauden ja tiedon
malja, jotka yksistään tekevät rauhan siunausta tuottavaksi! Sanalla
sanoen -- rauha maassa! Sen malja!»
«Amen!; Amen!» huudahti Jacobi, joi lasinsa pohjaan ja heitti sen
taaksensa. Louise katsahti vähäsen hämillään äitiinsä, mutta kun tämä
iloisesti seurasi Jacobin esimerkkiä niin hänkin teki samoin.
«Kaikki lasit kattoon sen maljan jälkeen!» huusi laamanni lähettäen
omansa kilistelemään katon kanssa ja sanomattomasti riemuiten heittivät
jacobiinit lasinsa ilmaan koettaen saattaa rauhanmaljan niin
hävittäväiseksi kuin suinkin.
Jätämme nyt tuon iloisen seuran, josta näemme äidin hiljaa hiipivän.
Näemme hänen vetäytyvän pieneen yksityishuoneesen, jossa hän levähtää
rauhallisesti kirjoittaaksensa seuraavat rivit armaalle siskolleen:
«Olen jättänyt heidät hetkeksi levähtääkseni ja jutellakseni vähäsen
kanssasi, Ceciliani. Täällä on tyyntä ja hyvä olla, ja iloiset äänet,
oikeat juhlaäänet kuuluvat tänne. Ernstin sydän nauttii mitä suurinta
iloa, sillä hän näkee kaikki lapsensa iloisina ympärillään. Ja lapset,
Cecilia -- hänellä onkin oikeus iloita, ylpeillä heistä. He seisovat
kaikki hänen ympärillänsä hyvinä ja nuhteettomina ihmisinä; he kiittävät
häntä siitä, että he ovat syntyneet elämään ja oppineet tuntemaan sen
arvoa. He ovat tyytyväiset osaansa. Kadonnut, kotiin palannut lepää
lapsuutensa kodissa, sitten aloittaaksensa uutta elämää, ja hänen
herttainen lapsensa on jo kotiutunut isoisän syliin... Nyt kuuluu
Gabriellen kitaran sävel ja laulu kajahtaa! -- Luulenpa heidän
tanssivankin! Louisen kahdeksan poikaa saa pohjahirret tärisemään.
Jacobin ääni kuuluu kaikkien yli. Tuo oiva, ijäti nuori ihminen! Pitäisi
minun olla iloinen, minunkin, sillä kaikki on rauhallista ja hyvin
kodissani. Ja minä olenkin, -- sydämmeni huokuu kiitollisuutta, mutta
ruumiini on väsynyt, kovin väsynyt.
Haudan kuuset huojuvat ja viittaavat; -- näen niiden latvojen
tervehtivän itseäni kirkkaassa kuuvalossa ja osoittavan -- ylöspäin.
Kutsutko minua poikani? Kutsutko minua tulemaan kotiisi luoksesi?
Esikoiseni! Kesälapseni! salli minun kuiskata että se on salainen
toivomukseni. Ystävällinen oli minulle maailma, ystävällinen sen Koti;
mutta kun sinä, lemmikkini, menit pois, alkoi minunkin muuttoni. Ehkä
tulee viimeinen muuttopäivä pian. Minä ikäänkuin tunnen saavani
hiljaisesti nukkua kuolon uneen. Ja jos Herra ennen viimeistä
nukkumistani suo minulle oikein selkeän, ihanan hetken, niin painan
vielä kerran suutelon mieheni kädelle, katselen siunaavasti ympärilleni
ja kiitollisesti taivasta kohti ja sanon niinkuin nytkin sydämmeni
pohjasta:
Jumalalle kiitos tästä kodista!
-- ja taivaallisesta!»