Mutta Jacobi vastasi iloisesti: «Herra hullujen holhooja!»

Eliselle johtui samassa mieleen eräs tuttava, joka toivoen samaa

holhousta oli ryhtynyt melkein samanlaiseen yritykseen kuin Jacobi,

mutta se ei ollut estänyt yritystä menemästä päin mäntyyn ja päättymästä

täydelliseen vararikkoon ja kurjuuteen. Elise kertoi sen Jacobille, joka

vastasi:

«Oletteko, äitini, lukenut tuon viisaan huomautuksen erään lääkärikirjan

lopussa?»

«En! Mikä huomautus se on?»

«Se, mikä suutareja parantaa, se räätälejä kuolettaa.»

Elisen täytyi nauraa ja sanoa Jacobia «itserakkaaksi suutariksi!» Jacobi

nauroi myöskin, suuteli Elisen kättä ja riensi sitten nuorten joukkoon

heidän kokoontuessaan teepöydän ympärille maistelemaan ja arvostelemaan

erästä uutta teeleipälajia, jolla Louise tahtoi kunnioittaa sulhoaan, ja

jolla hänen mielestänsä oli monta muuta ihmeellistä ominaisuutta, paitsi

tuoreinta tuoreuttansa.

Teepöydässä kuiskasi äiti veitikkamaisesti Louiselle kun Jacobi pani

sokuria teehensä:

«Rakas tyttöseni! kyllä kuluu hyvin paljon sokuria sinun talossasi.

Sinun miehesi ei sitä suinkaan säästä!»

Louise kuiskasi takaisin: «mutta hän ei myöskään milloinkaan nurise,

että sitä kuluisi liiaksi.»

«No, anna hänen ottaa! Anna hänen ottaa!» vastasi äiti, ja molemmat

nauroivat.

Nähdessänsä myöhemmin illalla Jacobin tanssivan nelistystä Louisen ja

Gabriellen kanssa ja tartuttavan iloansa muihinkin, Elise ajatteli: on

hyveelläkin *kevytmielisyytensä*! Ja hänen sydämmeensä tuli rauha

Jacobin ja hänen yritystensä suhteen.

* * * * *

Eräänä päivänä kertoi Jacobi äidille ja Louiselle käynnistänsä hänen

ylhäisyytensä O***n luona P***rupissa, ja se kuuluu näin:

«Saavuttuani ylös saliin peräytyi juuri piispa N** syvästi kumartaen

ulos hänen ylhäisyytensä huoneesta. Sisältä kuului voimakas ääni

lausuvan kohteliaita ja leikillisiä sanoja, ja heti sen perästä

näyttäytyi hänen ylhäisyytensä itse, jalat villatöppösissä, saattaen

piispaa ulos. Lyhyeksi leikattu harmaa tukka oli pystyssä leveän, komean

leijonaotsan yläpuolella; komea olemus, tummanviheriään silkkiseen

aamunuttuun verhottuna, näytti minusta tavallista mahtavammalta.

Kädessään hän heilutti keppiä, jossa istui harmaa papukaija, joka

koettaessansa pysyä paikoillaan lakkaamatta huusi täyttä kurkkua

piispalle: «Hyvästi veikkoseni! Hyvästi veikkoseni!» Päivänpaiste katosi

hänen ylhäisyytensä kasvoilta heti kun hän tuli ulos huoneestansa ja

näki minut. (Olin jo kirjeessä ilmoittanut hänelle millä tavoin minun

oli ollut pakko käyttää hyväkseni hänen hyvyyttänsä.) Ankara, tyly katse

oli ainoa tervehdys, joka tuli osakseni. Pöydällä oli vettä ja viiniä ja

hänen ylhäisyytensä tarjosi sitä piispalle sekä jatkoi iloista puhettaan

hänen kanssansa olematta näkevinäänkään minua. Viimein läksi hänen

kunnianarvoisuutensa papukaijan kimakoiden jäähyväishuutojen seuraamana,

joille hänen ylhäisyytensä tuskin huomattavasti hymyili. Sitten hän

viittasi palvelijat menemään ja katsoi minuun vaaleanharmailla,

terävillä silmillään vallan masentavasti ja kysyi sitten lyhyesti ja

ankarasti:

«Mitä tahdotte minulta, herraseni?»

Sillä tavalla en milloinkaan ollut nähnyt hänen kohtelevan itseäni, ja

koettaen voittaa todellakin tukahduttavan tunteen vastasin hänelle:

«Tahtoisin kiittää teitä, teidän ylhäisyytenne, siitä hyvyydestä,

jonka...»

«Jonka olette heittänyt luotanne, juuri kuin se olisi mikäkin

hylkykappale!» keskeytti hänen ylhäisyytensä, «Teillä lienee erinomaisen

runsas valikoima pitäjiä luulemma; teillähän on varaa lahjoittaa

semmoisia oikealle ja vasemmalle!»

Sanat lausuttiin tylyllä ja ivallisella äänellä. Minä rukoilin häntä

kuulemaan sanojani, selitin hänelle uudestaan rajattoman kiitollisuuteni

ja kerroin lyhyesti ja niin selvästi kuin suinkin osasin, syyt, jotka

pakoittivat minut hylkäämään sen onnen, jonka hänen hyvyytensä oli

minulle hankkinut. Lopetin sanomalla, että ainoa, joka lohdutti minua

viran menettämisestä ja siitä, että olin suututtanut hyväntekijäni, on

tieto että olen täyttänyt velvollisuuteni ja seurannut omantuntoni

ääntä, on tieto että olen menetellyt oikein.

«Olette menetellyt kuin houkkio!» keskeytti hänen ylhäisyytensä

kiivaasti, «kuin oikea houkkio olette menetellyt! Semmoinen tapa,

herraseni, semmoinen tapa voi kelvata romaaneissa; mutta tosi elämässä

se tapa ei kelpaa muuhun kuin jouduttamaan teidät itseänne ja omaisianne

mieron tielle! Ja te olette anteeksiantamattomasti saattanut minut

huonoon valoon! Tuhat tulimmaista! Kaikkia noita asioita ja tunteita

olisitte voinut edeltäpäin miettiä, ennenkuin kävitte pyytämässä minun

apuani asiassa! Miten minä voin tuntea kaikki kilpahakijat, joilla on

ansioita, virkavuosia, köyhyyttä ja yhdeksän lasta! Teidän tähtenne olen

tässä jutussa kirjoittanut kirjeitä, pitänyt päivällispitoja, koreita

puheita, lausunut imartelevia kohteliaisuuksia, muista keinoista

puhumattakaan. Minä hankin teille kirkkoherrakunnan, joka on hippakunnan

paraimpia, ja silloin lahjoitatte sen pois ikäänkuin se olisi .... se on

todellakin liikaa! Älkää vaan milloinkaan enää tulko seoittamaan minua

asioihinne: sen sanon teille! En vastedes enää milloinkaan puutu niihin!

Älkää enää milloinkaan pyytäkö minulta mitään!»

Se loukkasi minua, mutta olin kuitenkin enemmän suruissani kuin

loukkaantunut ja vastasin: «ainoa, mitä vielä pyydän ja jota aion

edelleen rukoilla, kunnes sen saan, on -- teidän ylhäisyytenne

anteeksiantamus! Sillä vikani on todellakin ollut suuri tässä asiassa;

mutta huomattuani sen ei minulla ollut muuta neuvoa jäljellä kuin

korjata se mikäli voin ja sitten kantaa sen seuraukset -- vaikka kyllä

tunnen niiden katkeruuden! Teidän ylhäisyytenne, en milloinkaan enää aio

panna hyvyyttänne koetuksenalaiseksi; teidän hyvyytenne on jo auttanut

minua liiaksikin. Aikomukseni on koettaa opettajana tulla toimeen omin

voimin. Aion perustaa poikien oppilaitoksen Tukholmaan, johon matkustan

niin pian kuin...»

«Koettakaa, matkustakaa ja tehkää hiidessä kuin haluatte», keskeytti

minut hänen ylhäisyytensä, «minä en siitä välitä. Minä olen viimeisen

kerran sekaantunut teidän asioihinne. Vaikkapa hankkisin teille kymmenen

kirkkoherrakuntaa, niin te lahjoitatte ne heti paikalla pois

ensimmäiselle vaimon ja kymmenen lapsen ansioluettelon omistajalle, joka

tulee niitä kerjäämään. Lundholm! Vie pois ja huuhdo tuo lasi! Minä en

milloinkaan juo piispojen jälkeen!»

Hänen ylhäisyytensä oli jo kääntänyt minulle selkänsä ja astui

huoneesensa, kiroten leiniänsä suomatta minulle ainoatakaan

jäähyväissanaa. Papukaija sitä vastoin kääntyi kepissään ja huusi

minulle täyttä kurkkua: «Hyvästi veikkoseni! Hyvästi veikkoseni!»

Kuullessani semmoisia jäähyväisiä, -- ehkäpä ne olivat viimeiset --

hänen ylhäisyytensä O***n kodista, läksin pois. Tunnustan että minun

täytyi pysähtyä hetkiseksi rappusiin enkä voinut estää muutamien

kyyneleiden kastelemasta kiviportaita. Mahtavan suojelijan menettäminen

ei minua surettanut; mutta -- -- oi! minä olen ihaillut, olen rakastanut

häntä todellakin innokkaasti. Katsoin ylös häneen, minulle oli nautinto

katsoa ylös häneen niinkuin katselisin maailman mainioimpiin, jaloimpiin

ihmisiin. Hänkin näytti rakastavan minua, niin ainakin luulin, ja se oli

minulle rakas luulo, ja nyt hän niin äkkiä muuttui niin tylyksi ja

kovaksi minulle; ja -- niinkuin minusta silloin tuntui -- niin

aiheettomasti! Minuun koski kovasti kun huomasin hänet epäjaloksi ja

epäoikeaksi. Semmoiset olivat tunteeni ensimmäisenä, katkerana hetkenä.

Rauhallisemmin mietittyäni asiaa näyttää minusta todennäköiseltä, että

hänen ylhäisyytensä jo edeltäpäin oli saanut vääristellyn tiedon asiasta

ja että hän tavatessani vielä oli sen vaikutuksen alaisena. Hänellä oli

kaikissa tapauksissa syytä olla tyytymätön minuun ja asioiden menoon; --

hän oli sitä paitsi silloin niin sairas. Olen kirjoittanut hänelle

täältä enkä voi mitenkään luopua toivosta nähdä hänen mielensä muuttuvan

ja hänen vielä leppyvän!»

Louise ei ensinkään arvostellut «hänen mieltänsä» yhtä lempeästi; hänen

mielestänsä Jacobi oli kerrassaan liian anteeksiantavainen ja oli sangen

pahastunut hänen ylhäisyyteensä.

«Parasta on olla kokonaan välittämättä hänestä», hän arveli.

Jacobi hymyili. «Hänen ylhäisyytensä, raukka!» hän huokaili.

Surun uudistus.

Samaan aikaan kun toukokuu piirsi romaaninsa lehtien, ilon ja elon

muotoon, Jacobi ja Louise kirjoittivat omansa suuteloilla moniin

lukuihin, samaan aikaan kuin kaikki kotona hääräsivät ja toimivat häitä

varten ja ilo ja leikkipuheet uudestaan virkosivat eloon kuin perhoset

kevätauringon suuteloista, silloin erään katseet synkistymistään

synkistyivät ja posket kalpenivat, ja se oli -- Eeva.

Sanotaan tavallisesti rakkauden olevan leikkikalun miehelle ja naiselle

elinasian. Jos asianlaita usein on sellainen, niin lienee syynä se, että

käytännöllinen elämä tavallisesti niin paljon vetää puoleensa miehen

ajatukset ja toimet, niin että hänelle jää vaan vähäsen aikaa jäljelle

rakkaudelle, kun nainen sitä vastoin on kokonaan jätetty oman sisällisen

elämänsä varaan eikä ole mikään toimi voimakkaasti vetämässä hänen

ajatuksiansa pois lemmentuskista. (Antakoon hovimarsalkanrouva meille

anteeksi, että niin paljon puhumme «miehestä ja naisesta»! Ei ole tullut

meidän osaksemme patojen ja lattioiden peseminen vaikkemme, totta

puhuen, missään tapauksessa luule itseämme siihen niinkään

kykenemättömäksi.) Eeva ei rauhallisesta kodistansa löytänyt mitään,

joka olisi vaatinut hänen voimiaan sen jälkeen kun hän oli uhrautunut.

Siinä ei ollut mitään, joka olisi mahtavasti vetänyt hänen sieluansa

niistä ajatuksista ja tunteista, jotka niin kauan olivat olleet hänen

sydämmensä hellimmät. Hiljalleen hehkuvaan hiillokseen hengähti nyt

kevään lämmin tuulahdus, niin täynnä rakkautta, siitä tuntui kihlattujen

elämä kaikessa viattomuudessaan ja puhtaudessaan olevan niin täynnä

lemmen iloa ja autuutta -- siihen koski vielä myrkyllisempi viima. --

Majuri R***n kihlautuminen erään pääkaupungin kaunottaren, Eevan entisen

kilpailijattaren kanssa, oli yksi kevään uutisia, ja se haavoitti

syvästi Eevan sydäntä. Eeva tahtoi salata sen; salata mitä vielä oli

jäljellä rakkaudesta, jota kaikki olivat moittineet ja jota hän nyt

punastui; hän tahtoi salata paljon, mitä hän nyt itsessään inhosi; hän

oli päättänyt olla tuottamatta omaisillensa surua, olla enää vaivaamatta

heitä heikkoudellansa ja kärsimyksillänsä; hän ei tahtonut häiritä sitä

rauhaa ja iloisuutta, joka oli alkanut voittaa alaa kodissa kaikkien

onnettomuuksien ja surujen jälkeen, jotka olivat sitä kohdanneet; --

mutta koettaessansa yksin kantaa kuormaansa masentui hänen heikko

sielunsa. Yhä enemmän hän vetäytyi erilleen perhepiiristä, tuli

harvapuheiseksi ja umpimieliseksi, etsi yksinäisyyttä ja oli pahoillaan

jos häntä häirittiin. Leonorenkin seurassa hän oli salaperäinen, vaikka

tämä hyvän enkelin tavoin kulki hänen rinnallansa. Hänen lempeä

katseensa kohtasi niin hellästi ja lempeän levottomasti Eevaan; kaikki

häiritsevät vaikutukset hän koetti poistaa hänestä, kaiken työn, joka

vaan oli Eevalle vähänkään tuskallista, hän toimitti itse ja hoiti häntä

kuin äiti sairasta lastaan. Eeva antoi hänen toimia, mutta tuskin

huomasi sitä rakkautta, joka aina seurasi häntä; päivä päivältä hän yhä

enemmän vaipui äänettömään, surulliseen mielentilaan. Silloiset

kotipuuhat olivat estäneet muita huomaamasta Eevan mielentilaa, ja siten

hän oli jäänyt liian paljon omien ajatustensa valtaan.

Jo pari iltaa oli Eeva heti teen juotua mennyt alas huoneesensa, --

sillä tilapäisessä kodissaan asuivat tyttäret alakerrassa -- eikä tullut

takaisin toisten luokse niinä iltoina, vaan syyttänyt päänkivistystä.

Vanhempien periaatteihin kuului sekin, etteivät he pakottaneet lapsiaan

mihinkään heidän tultuaan täyskasvuisiksi, ei suureen eikä pieneen

muulla tavalla kuin rakkaudella. Mutta rakkaudella olikin suuri valta

tässä kodissa; ja perheenisän ilo nähdessään kaikki tyttärensä

ympärillään olikin heille kyllin riittävänä syynä, etteivät he

oikullisesti eivätkä syyttä jääneet pois perheseurasta.

Kun Eeva noin kolme iltaa peräkkäin pysyi erillään, tuli isä

levottomaksi ja äiti meni alas katsomaan häntä sillä aikaa kuin perheen

muut jäsenet ynnä muutamat ystävät soittelivat ja lauloivat. Mutta äiti

ei löytänyt Eevaa huoneestansa. Se oli tyhjä; levottomana hän aikoi

jälleen astua ylös toiseen kertaan, kun vanha Ulla tuli vastaan tekemään

vuoteita yöksi.

«Missä Eeva on?» kysyi Elise näennäisen välinpitämättömästi.

Ulla säpsähti, punastui ja kalpeni vuorotellen ja vastasi epäröiden:

«e--en tiedä ... hän on mennyt ulos, luulemma!»

«Minne hän on mennyt?» kysyi Elise äkkiä levottomasti.

«Luulen hänen menneen -- nuoren herran haudalle.»

«Haudalleko? -- näin myöhään! Onko hän käynyt siellä ennenkin iltaisin?»

«Tämä on nyt kolmas ilta! Ja, armollinen rouva! se on minusta niin

ikävää. Asiat eivät ole ensinkään oikein.»

«Mikä ei ole oikein, Ulla!»

«Se, että Eeva neiti niin myöhään menee haudalle -- eikä palaa sieltä

kotiin ennen kuin kello käy yhtätoista -- ja se että hän tahtoo olla

niin yksikseen! Eilen Leonore oikein itkien pyysi häntä, että hän olisi

menemättä tahi ainakin sallisi hänen tulla mukaan. Mutta sitä ei Eeva

neiti sallinut, vaan lupasi olla menemättä ja pyysi Leonore neitiä

menemään ylös toisten luokse sekä jättämään hänet yksin. Mutta heti

Leonore neidin mentyä hän läksi ulos ainoastaan ohut saali hartioilla.

Ja tänä iltana hän on myöskin mennyt sinne. Oi! olen oikein itkenyt

sitä, armollinen rouva. Varmaankin joku suuri suru häntä kalvaa, sillä

hän kalpenee päivä päivältä.»

Kovin levotonna saamistansa tiedoista riensi Elise miehensä luokse. Hän

tapasi hänet ahkeraan selailemassa kirjojaan ja papereitaan; mutta hän

jätti kaikki nähtyään vaimonsa huolestuneet kasvot. Hän kertoi hänelle

mitä oli kuullut Ullalta ja ilmoitti hänelle aikovansa heti lähteä

hautausmaalle.

«Minä tulen kanssasi!» vastasi laamanni. «Käske vaan Louisen

viivyttämään illallista siksi kunnes palaamme; minun luullakseni ei

kukaan jouda meitä kaipaamaan. He ovat kaikki niin innostuneet

soittoonsa ja laulunsa!»

Tuumasta toimeen. Puolisot läksivät yhdessä. Oltiin toukokuun

keskipaikoilla, mutta ilma oli kylmä ja kylmä sumu laskeutui maahan.

«Laupias Jumala!» lausui laamanni hiljaa, «hän joutuu kuoleman omaksi,

jos hän viipyy hautausmaalla tähän aikaan ja tämmöisellä ilmalla.»

Lähestyessään hautausmaata puolisot huomasivat naisen kiireesti astuvan

sisään sen portista. Eeva se ei ollut, sillä hän istui veljensä

haudalla; hän istui siinä liikkumatonna, aaveentapaisena. Hautausmaa oli

muuten tyhjä. Hän, joka meni sinne puolisoiden edellä, lähestyi hiljaa

hautaa ja jäi seisomaan parin askeleen päässä siitä.

«Eeva!» lausui rukoileva ja surullinen ääni, Leonoren. Laamanni

seisahtui Elisen kanssa parin tuuhean kuusen taakse. Juuri samalla

paikalla hän oli seisonut kerran ennen ja kuullut sangen toisenlaisen

keskustelun.

«Eeva!» toisti Leonore vielä kerran sanomattoman hellästi.

«Mitä tahdot minusta, Leonore?» kysyi Eeva maltittomasti, mutta

kuitenkin liikahtamatta, «olenhan pyytänyt saada olla yksinäni.»

«Oi, en voi jättää sinua, Eeva! Miksi istut täällä näin kosteana,

kylmänä iltana ja sitten vielä maassa? Oi! tule kotiin, tule kotiin

minun kanssani!»

«Mene sinä kotiin, Leonore! Tämä kostea ilma ei sovi sinulle. Mene

kotiin iloisten luokse ja ole onnellinen ja iloinen heidän kanssansa!»

«Muistatko, Eva, kun minä monta vuotta sitten olin sekä ruumiillisesti

että henkisesti sairas? Muistatko ken silloin jätti iloiset toverinsa

lohduttaaksensa minua? Minäkin pyysin häntä jättämään itseni, mutta hän

ei mennyt luotani. En minäkään nyt mene sinun luotasi!»

«Oi mene! jätä minut yksin. Yksinäni vaan olen kuitenkin nyt tässä

maailmassa.»

«Eeva! sinä kohtelet minua väärin ja pahasti! Tiedäthän hyvin etten

milloinkaan ole rakastanut ketään niin paljon kuin sinua. Minä surin ja

ikävöin paljon kun läksit luotamme ja minusta tuntui koti sen perästä

niin autiolta; mutta minua lohdutti ajatus: Eeva palaa pian kotiin! Sinä

palasit ja minä olin niin iloinen, luulin että tulisimme niin

onnelliseksi yhdessä. Sitten kyllä huomasin, että sen jälkeen olin

sinulle hyvin vähäarvoinen, mutta minä rakastin sinua niinkuin ennenkin,

ja jos luulet että minä en ole kärsinyt sinun kanssasi, etten ole

itkenyt kanssasi ja sinun tähtesi, niin teet minulle todellakin

vääryyttä! Oi Eeva! niin monena yönä, jolloin ehkä luulit minun nukkuvan

rauhallisesti, olen istunut ovesi takana, kuuntelemassa itkuasi, olen

itkenyt kanssasi ja rukoillut puolestasi. Minä en rohjennut tulla

huoneesesi, syystä että luulin sydämmesi olevan minulle suljetun!»

Leonore itki katkerasti.

«Olet oikeassa, Leonore!» vastasi Eeva, «paljon on ollut minussa

suljettua, joka ennen on ollut avointa ja selvää. Tuo tunne -- tuo

rakkaus häneen -- oi! se on niellyt koko sieluni. Hetkisen luulin

voivani kukistaa sen; mutta -- nyt en sitä enää usko!...»

«Kadutko uhraustasi! Se oli niin jalo! Tahtoisitko vieläkin tulla hänen

omaksensa?»

«En! Se on jo ohitse. Mieluummin tahtoisin nyt kuolla. Mutta -- katsos,

Leonore! Minä olen *niin suuresti* rakastanut häntä! Olen maistanut

rakkautta! Sen kautta olen saanut tuntea miten hurmaavaa, miten

jumalallista elämä voi olla; -- oi Leonore! Yhtä paljon kuin kirkas

auringonpaisteinen lämmin kesäpäivä eroaa tästä sumuisesta illasta, yhtä

paljon se elämä, joka kerran aukeni minulle, eroaa siitä

tulevaisuudesta, joka leviää eteeni!»

«Nyt luulet niin, Eeva, nyt on sinun mielestäsi niin, mutta -- anna ajan

kulua, ja saat nähdä, että kaikki muuttuu! Se, minkä nyt tunnet, on

myrskyn nostamia maininkeja, mutta nekin tyyntyvät aikaa myöten. Anna

jonkun aikaa kulua, ja saat nähdä että nuo tuskalliset ajatukset

hälvenevät ja elämä selkenee sinullekin. Muistatko miten mielelläsi

ennen katselit taivasta, kun pilvet rupesivat haihtumaan, miten silloin

sanoit; «katso nyt jo selkenee! Miten taivas on kaunis!» Ja sinisilmäsi

silloin loistivat ilosta ja rauhasta. Usko minua, Eeva, hyvät ajat vielä

palaavat, jolloin jälleen katsot ylös taivaasen ja kaikki tuntuu sinusta

niin rauhalliselta ja iloiselta!...»

«Ei milloinkaan!» huudahti Eeva itkien; «oi se aika ei milloinkaan

palaa! Silloin olin viaton; -- sen vuoksi näin taivaan ylläni

selkenevän. Nyt on paha ja saastaisuus niin suuresti tahrannut sieluani,

niin, se saastuttaa sitä vieläkin!... Oi, Leonore! jospa tietäisit mitä

kaikkea olen tuntenut viimeisinä aikoina -- silloin et enää rakastaisi

minua! Uskotko että Louisen viaton onni on saanut minut kateelliseksi,

että kodissa jälleen orastava iloisuus tekee minut katkeraksi

omaisilleni, lähimmäisilleni! Oi, minä vallan inhoan itseäni. Olen mitä

ankarimmin sanoin moittinut itseäni siitä, olen katkerasti itkien

rukoillut, mutta sittenkin...»

«Eeva kulta, sinulla pitää olla kärsivällisyyttä itseäsi kohtaan, sinä

et saa...»

«Oi! minä olen jo niin väsynyt, niin kyllästynyt itseeni ja koko

elämään. Minusta tuntuu kuin olisin astunut hyvin pitkän matkan ja

olisin niin uupunut, mutta minun täytyy kuitenkin vielä taivaltaa

milloinkaan pääsemättä perille. Minusta on tuntunut kuin olisin taakkana

kaikille omaisilleni. Ja kun olen nähnyt teidät kaikki niin onnellisina

ja iloisina keskenänne, ja kun olen tuntenut miten rintaani on

ahdistanut ja päätäni polttanut katkeruus, silloin minun on täytynyt

mennä ulos viileään iltakasteesen; silloin olen tahtonut levätä mustassa

mullassa, johon kaste putoaa; -- olen tahtonut piiloutua kaikilta

syvälle, syvälle hautaan!»

«Mutta minulta et voi piiloutua, minun luotani et voi mennä, Eeva! Sillä

minne vaan menet, sinne minä sinua seuraan. Oi! mitä olisi elämä

minulle, jos sinä sen epätoivoisena jättäisit! Sinä et enää mene yksin

haudalle, Eeva, sillä minä seuraan sinua sinne; ja jos et tahdo nähdä

minun istuvan vieressäsi siellä, niin istahdan tuohon kirkkomuurin

viereen, niin että sama iltakosteus, joka tunkee sinun lävitsesi, tunkee

minunkin lävitseni, sama öinen tuuli, joka kylmettää sinun rintasi,

kylmettää minunkin; niin että siihen hautaan, johon sinut pannaan,

lasketaan minutkin sinun rinnallesi. Ja mielelläni kuolisin sinun

eteesi, ellet -- sinä tahdo elää minun tähteni! Oi Eeva! Etkö tahdo elää

minulle ja niille monille, jotka rakastavat sinua. Kaikkea me koetamme

tehdäksemme sinut onnellisemmaksi! Jumala meitä auttaa ja vielä se aika

koittaa, jolloin kaikki nykyinen katkeruus on vaan unta muistissasi,

jolloin kaikki suuret, suloiset tunteet, kaikki elämän miellyttävät

mielenjohteet jälleen virkoavat sinussa eloon. Sinä tulet viattomaksi

jälleen, sinä kehityt vieläkin enemmän -- sillä hyve on korkeampaa, on

kirkastunutta viattomuutta. Oi Eeva! jos hän, jonka maalliset jäännökset

vielä lepäävät allamme, jonka henki näkymättömänä ehkä nyt meitä

ympäröi, jos hän, joka oli meitä kaikkia parempi ja puhtaampi, voisi

saattaa äänensä meille kuuluviin, varmaankin hän rukoilisi minun

kanssani: «Oi Eeva! elä, elä niille, jotka rakastavat sinua! Pian on

kuitenkin elämä kaikkine tuskineen ja iloineen ohitse; ja silloin tuntuu

hyvältä kun on elämällään tuottanut iloa maan päällä ja se herättää

taivaassakin iloa. Kaikkien murheellisten suuri lohduttaja ei halveksi

sinua; älä sinäkään halveksi häntä! Ole kärsivällinen, odota! Rauha

tulee, tulee ihan varmaan...»

Sanat sammuivat Leonoren huulilla; molemmat sisaret olivat kiertäneet

käsivartensa toistensa ympäri ja itkivät. Eevan pää lepäsi Leonoren

olkapäällä, kun hän pitkän vaitiolon perästä puhui heikolla

katkonaisella äänellä:

«Älä sano enää mitään Leonore! Niin kuin sinä tahdot niin minä teen! Ota

minut, tee minulle mitä tahdot; olen liian heikko nyt kantamaan

taakkaani!... tue minua; -- minä seuraan sinua. Sinä olet hyvä

enkelini!»

Muut suojelevat enkelit lähestyivät nyt ja sulkivat sisaret hellästi

syliinsä. Heidän saattamanaan palasi Eeva kotiin. Hän oli erittäin hellä

ja sydämmellinen sekä pyysi pyytämistänsä kaikilta anteeksi. Kovasti oli

illan tapahtuma häneen koskenut ja mielellään hän äidiltään otti

rauhoittavia tippoja; Leonore auttoi häntä vuoteelle ja luki sitten

ääneen hänelle rauhoittavia sanoja, kunnes hän nukkui.

Samana yönä astuskeli laamanni levottomasti edestakaisin makuukamarissa

puhellen vuoteellaan olevalle puolisolleen:

«Hänelle olisi kyllä parasta matkustaa sinun seurassasi terveysvettä

juomaan! Mutta -- minä en tiedä miten voin tulla toimeen ilman sinua; ja

sitäpaitsi -- mistä otamme siihen tarvittavat rahat? Olemme kärsineet

suuria tappioita ja meillä on suuret menot edessämme; -- ensiksi Louisen

häät; ja sitten -- emme myöskään voi ihan rahatonna lähettää tyttöämme

pois kodistansa! -- ja talomme uudestaan rakennuttaminen... Mutta meidän

täytyy lainata enemmän rahaa; en voi keksiä muuta keinoa. Eeva on

pelastettava, hänen sielunsa on karaistava ja hänen ruumiinsa

vahvistettava maksakoon mitä hyvänsä! Minun täytyy koettaa saada

lainaa....»

«Ei ole tarvis Ernst!» lausui Elise, ja laamanni seisahtui äkkiä sekä

katseli kummastuneena puolisoonsa, joka puoli istuallaan katseli häntä

silmät säihkyen ilosta. «Tule!» Elise jatkoi, «tule, istahda tähän ja

salli minun muistuttaa sinua eräästä seikasta, joka tapahtui viisitoista

vuotta sitten.»

«Mitä juttuja se on?« kysyi laamanni, hymyili lempeästi, istahti vuoteen

laidalle ja tarttui käteen, jonka Elise hänelle tarjosi.

«Kaksikymmentäviisi vuotta sitten...»

«Kaksikymmentäviisikö vuotta? Herra varjelkoon! Lupasithan äsken kertoa

mitä tapahtui vaan viisitoista vuotta sitten.»

«Kärsivällisyyttä ukkoseni! Tämä on kertomukseni ensimmäinen osa.

Muistatko miten kaksikymmentäviisi vuotta sitten avioliittomme alussa

tuumiskelit matkaa äitisi ihanaan synnyinmaahan -- Ernst, minä huomaan

nyt sinun muistavan sen. -- Mitenkä meidän siellä piti jalkaisin

kuljeskella ja nauttia vapaudestamme ja Jumalan kauniista luonnosta!

Sinä iloitsit niin siitä matkasta. Mutta silloin tulivat vastoinkäymiset

ja huolet ja lapset ja sinulle erittäin lakkaamatonta lisätyötä, jotka

vaikuttivat sen, että Norjanmatkamme vuosi vuodelta lykkäytyi. Kauan se

kuitenkin oli tulevien päiviesi valokohtana; -- mutta nyt näytät jo

jonkun aikaa sitten unohtaneen sen niin, sillä sinä olet unohtanut

itsesi ja nautintosi työsi tähden omaistesi hyväksi, kätkenyt kaiken

ilosi ja tuumasi vaikutusalaasi ja kotiisi. Mutta minä en ole unohtanut

tuota Norjanmatkaa -- vaan olen valmistanut sille

toteutumismahdollisuutta viisitoista vuotta.»

«Viisitoista vuotta? Mitä tarkoitat?»

«Tarkoitan että nyt tulen kertomukseni toiseen osaan. Muistatko Ernst

ettemme viisitoista vuotta sitten olleet niin onnelliset kuin nykyään --

sinä olet unohtanut sen! No, sitä parempi! Tuskin minäkään sitä enää

muistan; -- rakkauden gummi on pyyhkäissyt pois sen mustat viivat! Sen

minä kuitenkin muistan, etten siihen aikaan vielä ollut oikein

perehtynyt elämän todellisuuteen enkä oivaltanut kaikkea sitä hyvää,

mitä se minulle tarjosi, ja että sen tähden etsin lohdutusta

romaaninkirjoittamisella. -- Mutta hoitaessani romaanihenkilöitä satuin

pari kertaa laiminlyömään herrani ja mieheni passauksen -- sillä

herroilla on luontainen kykenemättömyys hoitamaan itseänsä. --»

«Varsin kohteliasta!»

«Pidä hyvänäsi! No, eräänä iltana törmäsivät hänen teensä ja minun

romaanini yhteen; siitä tuli kauhea mellakka. Mutta minä lupasin

sydämmessäni kerran vielä sovittaa molemmat riitaveljet. Katsos,

käsikirjoitukseni -- sinä suvaitsit sanoa sitä «loruksi» -- lähetin

eräälle hyvin valistuneelle miehelle, eräälle professorille, miehelle,

jolla on erinomainen taideaisti ja arvostelukyky, jonka huomaa jo

siitäkin että «loru» häntä miellytti ja hän -- mitä siitä sanot? maksoi

sievosen summan saadaksensa pitää ja julaista sen. Älä ole noin totisen

näköinen Ernst; en ole sittemmin milloinkaan tarttunut hanhenkynään

kirjoittaakseni romaaneja: oma romaanini on tuottanut minulle kylläksi

työtä, enkä sitä paitsi enää tahtoisikaan tehdä mitään, jota sinä et

mielelläsi soisi. Sinä olet sysännyt syrjään kaikki kilpailijat,

ymmärräthän! Mutta tämän ensimmäisen päätin tehdä Norjanmatkan keinoksi.

Tuon sievosen summan, kaksisataa riksiä, jotka siitä sain, talletin sitä

varten säästöpankkiin, ja viidentoista vuoden, kuluessa se on niin

kasvanut, että sen pitäisi täydelleen riittää tarkoitukseensa. Ja jos

milloinkaan niin nyt on oikea aika sen käyttämiseen. Minulta on

matkustamishalu kadonnut. Minä haluan ainoastaan rauhaa. Mutta sinä ja

-- »

«Ja luuletko että minä tahtoisin ottaa nämä sinun --»

«Oi Ernst! Kuinka voisit olla sitä tekemättä, kun saat kuulla minkä ilon

se ajatus on tuottanut minulle? Nuo rahat, jotka vuosi vuodelta ovat

karttuneet, koottiin kerran tuottamaan sinulle suuren huvin. Ne ovat

olleet minulle oikeana salatun ilon aarteena, ne ovat monesti

vahvistaneet ja elähyttäneet sieluani. Kun joskus on noussut pieni pilvi

välillemme, kun olen ollut heikko ja ärtyisä, tahi kun sinä olet ollut

minulle vähäsen liian ankara, silloin tämä aarre on suloisesti

virvoittanut sieluani ja sovittanut minut elämään. Tee minut täydelleen

onnelliseksi siten, että annat niiden ilahuttaa itseäsi! Ota ne, Ernst,

anna niiden tuottaa itsellesi yhden kesän iloa; minä rukoilen sinua

lastemme tähden. Ota Eeva ja jos mahdollista Leonorekin mukaasi; ei

mikään enemmän virkistä Eevan sielua kuin semmoinen matka sinun ja

Leonoren seurassa suurenmoisessa ja kauniissa luonnossa. Rahat saapi

nostaa kuukauden kuluttua; -- parin kuukauden virkavapautta on mahdoton

kieltää sinulta, joka neljättäkymmenettä vuotta olet lakkaamatta

työskennellyt valtion virassa. Ja kun Louise miehensä kanssa jättää

meidät, kun kevät ja luonto ovat kauneimmillansa, silloin sinäkin lähdet

huvimatkallesi virkistymään niin monen vuoden työn ja toimien perästä,

ja parannat sairaan lapsemme sydämmen haavan.»

Tuumia ja vastatuumia.

Seuraavan päivän aamuna tuli Eeva isänsä työhuoneesen. Laamanni, jätti

heti työnsä ja meni hellästi häntä vastaan, asetti hänet istumaan

viereensä sohvaan, kiersi toisen käsivartensa hänen ympärillensä,

toisella pitäen häntä kädestä ja katseli häntä tutkivasti lausuen:

«Tahdotko minulta mitään lapseni? Voinko tehdä mitään hyväksesi? Sano se

minulle, sano!»

Noin rohkaistuna kertoi Eeva isällensä sielunsa tilan. Kukistaaksensa

sen surun ja voittaaksensa takaisin rauhansa ja lujuutensa hän tahtoi

hankkia itselleen työtä kysyvän vaikutusalan. Opettajattaren paikka

eräässä kaupungin oppilaitoksessa oli haettavana ja Eeva halusi heti

saada sen, mutta ainoastaan kesän ajaksi, jolla ajalla hän Leonoren

kanssa valmistautuisi syksyllä perustamaan kasvatuslaitoksen, jota he jo

kauan olivat tuumineet ja joka tuottaisi heille itselleen hyödyllisen ja

itsenäisen toimeentulon. Eeva pyysi isänsä suostumusta siihen tuumaan.

«Leonore ja minä», jatkoi Eeva, «olemme paljon neuvotelleet siitä tänä

aamuna; me luulemme voivamme suoriutua siitä niiden neuvojen avulla,

joita toivomme saavamme. Oi isäni! Olen ruvennut oikein pelkäämään omaa

heikkouttani! Minun täytyy mitä pikimmin tarttua ulkonaisiin keinoihin

sen voittamiseksi. Minun täytyy ryhtyä toimeen, tahdon tehdä työtä ja

sen kestäessä unohtaa menneisyyden, unohtaa itseni ja elää, ainoastaan

ilahuttaakseni niitä, jotka minua rakastavat ja joille olen tuottanut

niin paljon levottomuutta ja huolta, niin paljon suruja.»

Kovin liikutettuna sulki isä tyttärensä syliinsä sanoen: «Lapseni! Rakas

lapseni! Sinä olet oikeassa ja sinä myöskin menettelet oikein. Saat sen

minkä haluat ja kykyni mukaan minä koetan edistää yritystänne. Hyvin

monta kasvatuslaitosta siten saakin alkunsa meidän talostamme. Mutta se

ei haittaa; hyödyllisempiä laitoksia ei ole olemassa. Yhden ainoan

vastalauseen panen sinun ja Leonoren päätökseen. Syksyn ja talven voitte

mielinmäärin käyttää laitoksenne hyväksi; mutta kesän -- se teidän

täytyy uhrata isällenne; rouva B. hankkikoon opettajattaren mistä saa,

mutta ei vaan minun talostani. Minulla ei ole nykyään varaa luovuttaa

semmoista.»

«Oi isäni! jokainen joutohetki on minulle taakkana!...»

«Kantakaamme se yhdessä, lapseni, Leonore, sinä ja minä matkallamme

länteenpäin. Parin viikon kuluttua aion lähteä matkalle, jota olen

halunnut jo monta vuotta; tahdon käydä äitini ihanassa synnyinmaassa.

Tahdotko sinä, Eeva, minun kanssani hengittää sen raitista vuori-ilmaa?

Yksinäni minulla tuskin olisi iloa siitä; sinun ja Leonoren seurassa se

minut uudestaan nuorentaa. Päämme ovat painuneet kumaraan, lapseni;

mutta Jumalan ihanassa luonnossa me kohotamme ne uudestaan ja hengitämme

vapaasti. Tulethan mukaani, eikö niin? Hyvä! Tule nyt kanssani äitisi

luokse, sillä hänen ansionsa yksin on tämän matkan

toteuttamismahdollisuus.» Ja käsi tyttärensä vyötäisille kierrettynä

meni laamanni rouvansa luokse. Leonore oli hänen luonansa. Mozartin

kvartetti ei voi olla sopusointuisampi kuin heidän neuvottelunsa.

Koko päivän oli Eeva tavattoman vilkas, mutta illalla hänellä oli kova

kuume. Koko perheen valtasi tuskantunne. Heistä tuntui kuin olisi uusi

hauta ollut aukenemaisillaan, ja levottomuutta kuvastui kaikkien

kasvoista. Houreensekaisen hätäisesti pyysi Eeva assessoria luoksensa.

Hän saapui heti.

«Antakaa anteeksi! antakaa minulle anteeksi!» huudahti Eeva ojentaen

hänelle kätensä, «minä olen ollut niin kiittämätön teille! Mutta

sydämmeni oli niin sairas, se oli vallan muuttunut. Mutta se kyllä

paranee jälleen; Leonore on parantanut sen. Olen kovin sairas nyt,

käsiäni polttaa, päätäni pakottaa! Antakaa minulle pieni ompelulippaani

käsiini, että saan nojata siihen pääni; ennen en parane! Te, ystäväni,

teette minut terveeksi jälleen, että voisin ilahuttaa omaisiani. En

soisi kenenkään enää surevan tähteni!»

Assessori pyyhkäsi sanaakaan virkkamatta kyyneleet silmistänsä. Nojaten

otsaansa lippaasen Eeva puhui hätäisesti, jopa vähän sekaisesti

tulevaisuuden tuumistansa.

«Hyvin hyvä! Hyvin hyvä!» lausui asessori vähä väliä keskeyttäen, «ja

minäkin tulen yritykseen osalliseksi; minä opetan koko tyttöliudalle

kasvitiedettä; ja välistä me viemme sen metsään ja ulos kedolle, jotta

se oppisi huomaamaan mitä kaunista on tässä maailmassa. Mutta nyt, Eeva,

ette saa puhua enää, teidän täytyy vaan kauniisti juoda tämä lasi

pohjaan asti.»

Vastustelematta Eeva joi rauhoittavan juoman ja tyyntyi siitä. Hän oli

mitä tottelevaisin ja suloisin sairas, joka osoitti vanhalle ystävälleen

sydämmeen asti tunkevaa luottamusta. Yöt päivät assessori olisi tahtonut

istua hänen vuoteensa vieressä.

Eevan tauti muodostui kovaksi hermovilutaudiksi, joka piti häntä lähes

kolme viikkoa vuoteenomana ja tuotti hänen omaisillensa paljon huolta.

Hänelle itselleen, hänen sielullensa olivat taudin pudistukset

terveelliset; mutta vielä terveellisempää oli suuri hellyys ja rakkaus,

jolla kaikki hänen omaisensa häntä kohtelivat. Eräänä päivänä

parantumisen alussa, istuessansa jo vuoteessansa ja katsellessansa

kaikkia miellyttäviä esineitä, joita rakkaus ja koti kokoo armaan

kärsivän ympärille, hän kumartui Leonoren puoleen sanoen: «Oi, kenpä ei

tahtoisi elää nähdessään itsensä niin rakastetuksi?»

Sillä välin oli Louisen hääpäivä lähestynyt.

Äkkiarvaamaton tapaus.

Kolme päivää ennen häitä vierivät komeat neljän hevosen vetämät

matkavaunut pitkin X. kaupungin katuja, kovalla kolinallaan houkutellen

talojen kaikki uteliaat asukkaat ikkunan luokse.

«Näittekö, sisko kulta», huusi tukkukauppiaan rouva Suur postimestarin

rouva Baskille, «nuo komeat matkavaunut, jotka vastikään kulkivat

ohitse? Näittekö tuon herttaisen pojan, joka istui vasemmalla puolella

ja oli niin ylhäisen näköinen lumivalkeine kauloineen ja avonaisine

kauluksineen? Hyvänen aika, miten hän katseli minua ja miten suloinen

hän oli! -- ihan prinssin näköinen hän oli!»

«Sisko kulta», vastasi postimestarin rouva, «ette varmaankaan nähnyt

herraa, joka istui minun puolellani, oikealla vaunuissa! Hän oli komea

herra, sen voin varmasti vakuuttaa! Hän istui siinä niin ylhäisenä

nojautuen vaunujen patjoihin ja niin turkkiinsa käärittynä, ettei voitu

nähdä vilaustakaan hänen kasvoistansa. Ihan varmasti hän on ylhäistä

väkeä.»

«Näin pojan vilaukselta», lausui käsiltään ja kasvoiltaan harmaankalpea

Annette katsahtaen ylös karkeasta liinaompeluksestansa silmissä ilme

ikäänkuin vangin, joka vankilastansa on saanut katsahtaa vapaampia ja

ihanampia oloja; «hän katseli niin rauhallisesti suurilla sinisillä

silmillään vaunujen peili-ikkunista. Hän näytti puhtaalta ja viattomalta

kuin Herran enkeli.»

«He, me nyt tietäisimme minkä näköiset Herran enkelit ovat!» tiuskasi

postimestarin rouva kiukkuisesti luoden ankaran katseen Annetteen, «ja

se voipi myöskin olla yhdentekevä. Mutta minä mielelläni haluaisin

tietää ketkä ovat nuo ylhäiset. Minua ei kummastuttaisi, vaikka se

olisikin itse hänen kuninkaallinen korkeutensa, armollisin

perintöprinssimme, joka salaa, noin «inkondito» matkustaa ympäri maata

vanhimman poikansa seurassa.»

«Sisko kulta, lausutte sanan! Niin se onkin! Sillä oikean prinssin

näköinen hän oli, tuo herttainen poika istuessansa siinä katsellen minua

ikkunan lävitse; hän oikein hymyili minulle.»

«No, hyvä herrasväki, mehän lienemme saaneet ylhäisiä vieraita

kaupunkiin!» huudahti läähättäen raatimies Nyberg astuen huoneesen.

«Ovatko he seisahtuneet täällä?» kysyivät molemmat rouvat yhtaikaa.

«Vaimoni näki vaunujen pysähtyvän ja...»

«No Herran tähden raatimies, mitä ajattelettekaan, kun ette lähetä sanaa

asianomaisille, ettekä valmistaudu menemään kunniatervehdykselle? Herran

nimeen, kootkaa toki porvaristo!»

«Kuinka? Mitä? Kuka?» kysyi raatimies ikäänkuin unen pöpperössä avaten

silmänsä seljälleen, «olisiko hän...»

«Niin, varmaankin hänen kuninkaallinen korkeutensa itse, ellei

mahdollisesti hänen majesteettinsa!...»

«Herra Jumala!» huudahti raatimies yhtä ällistyneenä kuin jos raatihuone

olisi kaatunut maahan.

«Mutta rientäkää toki Herran nimessä, juoskaa katsomaan ja

kuulustelemaan älkääkä seisoko siinä töllistelemässä kuin kuollut

kipsikuva!» huudahti käheästi postimestarin rouva ollen vallan

suunniltaan liekuttaen ruumistansa ratisevassa sohvassa. «Sisko kulta,

voisit sinäkin juosta vähäsen ja Annette voisi tehdä samoin eikä istua

siinä hölmöttäen, töllöttäen ompeluksensa ääressä, siitä kun ei

kuitenkaan tule mitään. Juokse heti Annette katsomaan mitä on

tapahtunut, mutta tule heti paikalla takaisin kertomaan minulle

raukalle, jonka Herramme on kurittanut kivulla ja tuskalla, -- no mene

toki sen vetelys!»

Raatimies juoksi, «sisko kulta» Suur juoksi, Annette neiti juoksi, me

juoksemme myöskin, arvoisa lukija, katsomaan kun komeista matkavaunuista

astui pitkä ja vanhahko mies ynnä yksitoista vuotinen, hentokasvuinen

jalomuotoinen poika. Se oli hänen ylhäisyytensä O*** ja hänen nuorin

poikansa.

He astuivat vaunuista Frankin perheen asunnon edessä ja menivät sisään.

Hänen ylhäisyytensä astui saliin ilmoittautumatta ja esittelihe itse

Elise rouvalle, joka, vaikka olikin vähän kummastunut, otti

odottamattoman vieraansa vastaan luonnonomaisen miellyttävästi,

pahoitteli että puolisonsa sattui olemaan kaupungilla ja ajatteli

itseksensä, että Jacobin kuvailut hänen ylhäisyydestänsä O***sta eivät

ensinkään olleet liioitellut. Hänen ylhäisyytensä oli mitä iloisimmalla

tuulella, huomasi äkkiä olevansa Elise rouvan serkku, sanoi häntä koko

ajan «serkuksensa» ja lausui koreita lauseita hänen perheestänsä, josta

oli kuullut paljon puhuttavan, etenkin eräältä nuorelta mieheltä, johon

hän pani suurta arvoa. Hänen ylhäisyytensä lausui vielä että, vaikka

hänelle oli erittäin mieleistä vihdoin saada personallisesti tutustua

«serkkuunsa», hänen käyntinsä sillä kertaa etupäässä koski mainittua

nuorta miestä, ja hän kysyi Jacobia.

Jacobi haettiin sinne, ja hän tuli joutuin vilkas liikutus kasvoissansa.

Hänen ylhäisyytensä meni häntä vastaan, ojensi hänelle iloisesti kätensä

lausuen: «minua ilahuttaa nähdä teitä! Lemmon leini ei ole vielä

kokonaan parantunut, mutta en voinut matkustaa niin läheltä tätä

kaupunkia poikkeamatta tänne toivottamaan teille onnea lähestyvän

juhlapäivänne johdosta sekä samalla puhumaan kanssanne eräästä, asiasta

-- -- mutta ensin teidän täytyy esittää minulle morsiamenne.»

Jacobi teki sen säihkyvin silmin. Hänen ylhäisyytensä tarttui Louisen

käteen sanoessaan: «onnittelen teitä että saatte puolisoksenne erään

paraimpia ja rehellisimpiä ihmisiä, joita tunnen! Minulle on rakasta

saada itse sanoa se Jacobin morsiamelle.» Ystävällisesti, mutta

läpitunkevasti hän siinä tarkasteli häntä ja suuteli hänen kättänsä.

Louise punastui kovasti ja näytti tyytyväisemmältä kuin oikein soveltui

hänen lausumalleen päätökselle «olla ensinkään välittämättä hänen

ylhäisyydestänsä».

Toisiinkin läsnäoleviin talontyttäriin hän loi läpitunkevan katseen

ikäänkuin tahtoen sillä enemmän tutkia sielua kuin ruumista. Erityisellä

mielihyvällä ne viipyivät kauniisti punastuvassa Gabriellessa, hänen

hitaasti lausuessansa: «on minullakin ollut tytär, yksi ainoa -- mutta

hänet riistettiin minulta!» Surumielinen tunne näkyi valtaavan hänet,

mutta hän karkoitti sen luotansa, nousi, astui Jacobin luokse ja

puhutteli häntä ääneen ja ystävällisesti.

«Jacobi hyvä, te sanoitte minulle viime kerran, tavatessamme toisemme,

aikovanne perustaa Tukholmaan oppilaitoksen poikia varten. Se minua

ilahuttaa, sillä minä olen nähnyt että nuorison opetus- ja

ohjaustaitonne ei ole tavallista lajia. Pyydän saada ilmoittaa teille

oppilaan -- pikku poikani! Tekisitte minulle suuren hyvän työn, jos

kahden kuukauden kuluttua voisitte ottaa hänet luoksenne, sillä siihen

aikaan minun on pakko matkustaa ulkomaille ja arvattavasti viivyn siellä

kauan. Tahtoisin silloin tietää poikani olevan hyvissä käsissä. Tahtoni

olisi myöskin että hän vähintään kahdeksi tahi kolmeksi vuodeksi jäisi

teidän hoitoonne. Teidän pitäisi selvästi huomata, etten noin vaan

jättäisi teille rakkaimpaani maailmassa, ellen täydellisesti luottaisi

teihin. Sentähden en myöskään tee mitään määräyksiä hänen suhteensa, en

ainoatakaan paitsi tätä: arvostelkaa hänen sielunsa hopearikseissä ja

hänen ruumiinsa pankkorikseissä, etenkin ensi aikoina. Ja jos

rukouksilla voipi ostaa äidillistä huolenpitoa», jatkoi hänen

ylhäisyytensä kääntyen Louisen puoleen, «niin kääntyisin teidän

puoleenne! Hoitakaa hyvästi poikaani! Hänellä ei ole enää äitiä!»

Liikutetuin mielin veti Louise pojan luoksensa, syleili ja suuteli häntä

hellästi. Päivänpaisteinen hymy levisi isän kasvoille ja varmaankaan

eivät mitkään Louisen lausumat sanat olisi niin miellyttäneet häntä kuin

tämä sydämmen mykkä vaikka selvä vastaus. Jacobi seisoi siinä kyyneleet

silmissä, monta sanaa ei hänkään voinut lausua; mutta hänen

ylhäisyytensä oivalsi hänet ja pudisti sydämmellisesti hänen kättänsä.

«Emmekö saa käskeä riisumaan hevosia? Teidän ylhäisyytenne, ettekö

suvaitse syödä päivällistä meidän kanssamme?» kuuluivat rukoilevat

kysymykset, joita sydämmellisesti lausuttiin hänen ympärillään.

Mutta «mahdotonta»! niin mielellään kuin hänen ylhäisyytensä olisikin

siihen suostunut. Hän oli lupautunut päivällisille Strö...hön kreivi

Y--n luokse kolmen peninkulman päähän kaupungista.

«Mutta aamiaista! -- ainakin vähän aamiaista! Se valmistuu tuossa

tuokiossa!» «Pikku kreivi Aksel ihan varmaan mielellään söisi

aamiaista!» vakuutti ystävällisen varmasti Louise, joka jo näkyi pitävän

huolta miehensä vastaisesta oppilaasta. Pikku kreivi Aksel ei estellyt,

ja hänen ylhäisyytensä, joka hetki hetkeltä muuttui yhä iloisemmaksi ja

sydämmellisemmäksi, suostui pyyntöön selittäen että «vähän aamiaista

semmoisessa seurassa maistuisi mainiosti».

Ihastuneena ja palavalla innolla kattoi Bergström pöydän ylhäiselle

vieraalle. Hänen ylhäisyytensä silminnähtävästi mieltyneenä keskusteli

Elisen ja Jacobin kanssa, silloin tällöin puhutellen Louiseakin melkein

huomaamattoman tutkivaisesti.

Äiti ja sulho silloin sydämmestänsä iloitsivat siitä, että hän niin

hyvästi kesti koetuksen.

Ikkunan luona nuori kreivi Aksel huvitteli Gabriellea, antamalla uuden

kultaisen taskukellonsa yhä uudelleen lyödä; sen kautta pelastui

luonnostaan vakava ja hiljainen poika muulla lailla pitämästä

keskustelua, ja Gabrielle, huomaten sen, kummasteli kovasti kellon

ihmeellistä koneistoa, pyysi häntä sitä yhä uudestaan lyöttämään,

jolloin hänen kaunis, vilkas hymynsä ja leikilliset sanansa yhä enemmän

saavuttivat nuoren kreivi Akselin luottamusta.

Aamiainen valmistui, ylen onnellinen Bergström toimitti

pöytäpalveluksen; hänen ylhäisyytensä, joka oli oikea herkkusuu, kiitti

ja nautti hyvällä ruokahalulla, pyysi Louiselta mainion kilohailin

säilytysselityksen sekä joi Madeiraviinissä hänen ja sulhasensa maljan.

Aamiaisen loppupuolella laamanni tuli kotiin. Itsenäisyyden, melkeinpä

ylpeyden ilme, joka välistä ilmeni laamanni Frankin käytöksessä ja joka

ehkä pilkisti esiin hänen kunnioittavasti mutta yksinkertaisesti

tervehtiessään hänen ylhäisyyttänsä O***ta, saattoi viimemainitun

käytökseen pian katoavan ylhäisyyden ilmeen. Mutta tuo ylpeys katosi

pian kummaltakin puolelta. Nuo miehet tunsivat ja kunnioittivat toinen

toisensa kuntoa ja työalaa, ja pianpa he kumpikin niin vilkkaasti

keskustelivat, että hänen ylhäisyytensä unohti, että aikaa kului

äkkiarvaamatta pari tuntia.

Me surkuttelemme Strö--läisiä ja heidän päivällisiänsä; miten he

mahtoivat odottaa ja päivällinen vanheta! Mutta meidän on mahdoton

auttaa heitä.

Lähdettyään hänen ylhäisyytensä jätti Frankin perheen jäseniin sangen

miellyttävän muiston. Jacobi ilosta hypähti, syleili Louisea ja sanoi:

«No Louise, mitä nyt sanot miehestä? Ja oppilaan olemme saaneet, joka

vetää mukaansa vähintään kaksikymmentä!»

Louise oli täydelleen leppynyt hänen ylhäisyyteensä.

Bergström aloitti siitä päivästä uuden ajanlaskun. Kaikki mikä tapahtui,

tapahtui joko ennen hänen ylhäisyytensä käyntiä tahi sen jälkeen.

«No hyvänen aika! Vai oli se hänen ylhäisyytensä O***!» sanoi «sisko»

Bask «sisko» Suurille.

«Niin, ajatteles! Ja hän tuli kaupunkiin vartavasten käymään Frankien

luona ja on syönyt siellä aamiaista sekä viipynyt siellä monta tuntia!

Hän taitaa olla serkku laamannin rouvalle.»

«Hänen serkkunsako? Loruja! Hän ei ole hänen serkkunsa enemmän kuin minä

kuninkaan. Jyrkästi sanoen ei!»

«Niin, niin, mutta kuitenkin hän on sanonut häntä «armolliseksi

serkuksensa». Ja myöntää täytyy että laamannin rouvassa on jotakin

hienoa ja ylhäistä, ja hänen käsiensä vertaisia en ole ikinä nähnyt!»

«Mitä vielä! Ei ole vaikeaa olla ylhäisen näköinen ja säilyttää käsiänsä

kauniina, kun kulkee talossansa tyhjäntoimittajana, pesee kätensä

ruusuvedessä eikä tee niillä mitään hyödyllistä pitkiin päiviin! Sen

tiedän varmasti.»

«Niin, niin! Ei ole sillä, joka tahtoo olla talonsa hyödyksi, varaa

pitää käsiänsä semmoisina eikä lukea romaaneja kaiket päivät. Mietin

tässä miten olisi käynyt Suur vainajan leipomon, josta hän sai

tukkukauppiaan arvonimen, jos minä olisin tahtonut tekeytyä ylhäiseksi

rouvaksi. Ei sen vuoksi etten olisi osannut -- sisko kulta, tiedätte

kyllä että minullakin on ollut kosijani; niin ja erinomainen taipumus

kirjoittamiseen ja töhrimiseen, niin, ellei pieni ymmärrysrahtuseni

olisi ajoissa ehkäissyt sitä hulluutta, niin olisi minusta voinut tulla

oikea -- kaunokirjallinen kuuluisuus -- toinen tuommoinen -- madam

Stael! Mutta mennessäni naimisiin Suur-vainajan kanssa, päätin heittää

kaiken töhrimisen sikseen ja kunnostaa itseäni leipomassa; ja nyt olen

vastannut ja vanuttanut kaikki pienet taiteelliset taipumukseni

taikinaan ja leivoksiin, niin että ne ovat ihan sinne kätketyt. Mutta

sen tähden en enää muka sovi frankilaisten seuraksi ja sitä vähemmän kun

he nyt kiipeävät yhä korkeammalle.»

«Anna heidän kiivetä niin paljon kuin haluavat, en minä sittenkään aio

kursailla heille; sen lupaan -- en totta tosiaankaan! Jaha! Minua kyllä

harmittaa, että Annette on ikäänkuin hullu heihin. Pian kyllä saattaa

tapahtua että he riistävät hänet minulta kaikkine päivineen -- se on

minulle kiitoksena kaikesta, mitä olen hänelle antanut. Mutta minä kyllä

sanon sille herrasväelle minä, -- -- niin, en aiokaan nöyrästi

kumarrella heitä ja heidän ylhäisyyksiänsä, sillä toinen on yhtä hyvä

kuin toinenkin. Ihan varmasti, sen aion heille sanoa. Juuri niin!»

Hää-aattona.

«Jumala siunatkoon vesoja! Mutta kun oikein ajatellaan miten lapset

kuuluvat tämän maailman harvinaisuuksiin niin ei voi muuta kuin suu

ammollaan ihmetellä, että ihmiset jaksavat niin lellitellä ja

hemmoitella vekaroitaan. Hyvänen aika! sanottakoon niitä Herran

enkeleiksi niinkuin haluatte, mutta minä en vaan tahdo kauan pitää heitä

sylissäni.

Pahin kaikista on talon ensimmäinen lapsi. Oi! hänhän on Jumalan siunaus

ja ihmekalu, eikä häntä voi kyllin hyväillä vanhemmat, tädit, serkut

eikä koko maailma, ja sillepä oikein satamalla annetaan lahjoja. Jos hän

huutaa ja parkuu, niin hän on neron alku; jos hän on vaiti, niin hän jo

kätkyessä ollessaan on filosofi ja tuskin viikon vanhana hän ymmärtää

äidinkieltään, jopa saksaakin. Ja -- «hän puree tuo suloinen enkeli! --

hän on saanut hampaan! Hän oikein puree! Oh, hän on taivaallinen!» Kun

sitten tulee toinen lapsi, niin se ei enää ole lainkaan yhtä

ihmeellinen; sen parkumiset ja hampaat eivät puoleksikaan yhtä

merkilliset. Kun kolmas parkuja esiintyy niin on ihme tykkänään

kadonnut; tädit rupeavat pudistamaan päätään sanoen: «ei ole perillisten

puutetta siinä talossa! No, no! Kunhan vain riittäisi ruokaa niille

kaikille.» Ja kun neljäs, viides ja kuudes syntyy, -- niin, silloin ovat

päivittelemiset täydessä vauhdissa. Vanhemmat alistuvat kohtaloonsa,

mutta ystävät päivittelevät: «Hyvänen aika! Mitäpä tästä tuleekaan! Talo

täynnä vekaroita! Tusina kohta valmiina! Rouva raukka! semmoisesta tulee

sekä ruumiin-että mielenvikaan! Niin niin, ystäväni, tuommoista ei panna

romaaneihin, mutta niin tapahtuu todellisuudessa. Jaha, juuri niin!»

Hovimarsalkanrouva se siinä innoissansa piti tuon pienen saarnan

nuorelle parille, joiden oli määrä seuraavana päivänä joutua

aviopuolisoiksi. Hän söi sinä iltana heluntaipuuroa Frankin perheessä ja

käytti tilaisuutta antaakseen hyviä neuvoja nuorikoille tulevaisuuden

varalle. Jacobi nauroi makeasti lapsijutulle ja koetti saavuttaa Louisen

katseen, mutta hänen silmänsä olivat päättävästi luodut

postiljoonipasianssiin, jota hän pelasi sangen vakavan näköisenä.

Laamanni ja Elise katselivat hymyillen toisiinsa ja ojensivat toinen

toisilleen käden. Perheen mieliala oli sinä iltana vallan

«ruusunpunainen». Petrealta tullut kirje oli sydämmellisesti

miellyttänyt hänen omaisiansa ja perhepiirissä istui Eeva palaavat

vaikka vaaleat ruusut poskillaan. Laamanni istui Eevan ja Leonoren

välillä osoittaen kartalta kesämatkan suunnan. Tistedaali, Ringerige,

Tellemarkki olivat nähtävät ja matka suunnattava Trondhiemin kautta

Norrlantiin, jossa he aikoivat tervehtiä juhannusaurinkoa.

Gabrielle hoiti kukkiaan ja kasteli myrttipuuta, josta hän aamulla

leikkaisi oksia ja sitten sitoisi Louisen seppeleen ja kruunun. Jacobi

istui äidin vieressä ja hänellä näytti olevan tavattoman paljon tälle

sanottavaa, ei kukaan kuullut mitä, mutta usein hän vei Elisen käden

huulilleen ja näytti siltä kuin hän kiittäisi häntä elämänsä onnesta.

Hän oli lempeän ja onnellisen näköinen. Kaikki oli jo valmista

huomispäivää varten, niin että perhe voi viettää illan rauhassa.

Vihkimisen piti tapahtua kirkossa Jacobin toivomuksen mukaan, ja sen

perästä piti syötämän perhepäivällinen. Mutta illaksi oli suuri seurue

kutsuttu vartavasten vuokrattuihin huoneihin. S...n suuri sali ynnä sen

talon puutarha oli jätetty perheen käytettäväksi. Se oli laamannin

puuha, sillä hän tahtoi arvattavasti viimeisen kerran moneen vuoteen

koota tyttärensä ympärille kaikki ystävänsä ja tuttavansa, jotka myöskin

olivat perheen, sekä samalla osoittaa heille hauskaa kohteliaisuutta ja

hyväntahtoisuutta. Hän itse Leonoren avulla -- joka oli kaikkien apuna

-- ynnä Jacobi olivat ottaneet niskoilleen kaikki illan juhlahommat,

niin etteivät vaivaisi Eliseä eivätkä tekisi häntä levottomaksi.

Illallispöydässä istuivat kihlatut vierekkäin syöden seitsenkuorista

puuroa. Jacobi välistä muka erehtyi omastaan ja Louisen lautasesta, joka

«erehdys» tuotti hänelle «arvokkaita» silmäyksiä ja nuhteita, joille

muut puolestaan makeasti nauroivat.

Myöhemmin mennessään levolle näki Louise peilipöytänsä ihan lahjain

peittämänä; ne olivat sulhaselta, vanhemmilta, siskoilta ja ystäviltä.

Petrea oli lähettänyt suuren joukon käsitöitä. Hänen lahjansa herättivät

Louisessa sekavia, ilon ja surun sekaisia tunteita, ja kun hän riensi

vielä kerran syleilemään rakkaita omaisiaan, joista hänen pian tuli

erota, vuodattivat kaikki ikävän eron kyyneleitä. Mutta iltakaste on

kirkkaan huomispäivän enne, tässäkin se toteutui.

Hääpäivä.

Aurinko paistoi lämpimästi ja kirkkaasti heluntaipäivän aamuna. -- Kukat

ja lehdet kimelsivät aamukasteessa, linnut livertelivät ja

kirkonkellojen sointuva ääni kaikui juhlallisesti ilmassa. Myrttikruunu

oli jo aikaisin sidottu ja äiti ynnä Leonore ja Gabrielle auttoivat

morsianta hänen pukeutuessansa. Luultiin Jacobin esiintyvän erittäin

huolellisessa puvussa, eikä tahdottu että hänen kauneutensa millään

tavalla himmentäisi morsiamen suloutta. Louisen siskot pitivät sitä

paljon tärkeämpänä kuin morsian itse puolestansa. Gabrielle koristi

hänen tukkansa -- hänellä oli erityinen taito siihen -- pisti puoleksi

puhjenneita ruusunnuppusia myrttiseppeleesen; ja jos jonkinmoisen pienen

pukemistaidon viattomalla avulla hän onnistuikin erinomaisesti. Louise

oli erittäin sievä yksinkertaisessa ja aistikkaassa morsiuspuvussaan, se

oli suurimmaksi osaksi hänen omien ahkerien sormiensa ompelema -- ja

hänen kasvoistaan kuvastuva tyytyväisyys ja ihana rauhallisuus ikäänkuin

kirkasti koko hänen olemuksensa.

«Olet niin kalpea tänään, Eevaseni, tuossa valkoisessa puvussa!» lausui

Leonore auttaessansa häntä pukeutumaan. «Sinun täytyy panna jotakin

punaista kaulaasi, joka vähäsen kirkastaa sinua, muuten morsian vallan

tuskaantuu nähdessään sinut!»

«Niinkuin tahdot Leonore. Solminko tämän huivin kaulaani? Voin panna

punaista vaikka poskillenikin. En tahdo enää saattaa ketään

surulliseksi!»

* * * * *

Oli kaunista katsella aamulla kokoontuneita perheenjäseniä. Mutta

perheenisä ei ollut iloisen näköinen, vaan pikemmin synkkä. Jacobin

tullessa sisään huomasi kaikki kummastuen hänen olevan jotenkin

huolimattomasti puetun. Hän oli käynyt ulkona, oli hikinen, tukka

epäjärjestyksessä, hänen mielensä oli silminnähtävästi kiihtynyt; mutta

se kaunisti hänet. Hän suuteli hellästi morsiantansa suulle ja kädelle,

antoi hänelle kimpun vastapoimittuja kauniita metsäkukkia sekä

huolellisesti nidottuja kirjoja, Franzenin ja Vallinin saarnat, ja se

lahja oli saarnoja rakastavan kunnon Louisen mielestä erittäin arvokas

ja sitäpaitsi mieleinen.

Aamiaisen jälkeen riensi Jacobi järjestämään pukuansa. Sitten mentiin

kirkkoon. Ilma oli erinomaisen kaunis, suuri joukko juhlapukuisia

ihmisiä riensi kirkkoon, osaksi provastin vuoksi, joka sinä päivänä

saarnasi, mutta vielä enemmän morsiusparin tähden. Perheelle oli iloista

ja odottamatonta se, että kirkon portin luona nuoret tytöt rupesivat

ripottelemaan kukkia morsiusparin eteen kirkon ovelle asti; kirkkokin

oli kukilla ja köynnöksillä koristettu.

Kun siellä laamanni tarttui tyttärensä käteen, tunsi Louise sen olevan

kylmän ja vapisevan. Hän katsoi häneen ja luki hänen kasvoistansa hänen

sielussansa vallitsevan levottomuuden ilmeen.

«Isäni!» hän lausui hiljaa, «minä olen niin rauhallinen ja onnellinen!»

«Sitten olen minäkin samoin lapseni!» vastasi isä puristaen hänen

kättänsä, ja siitä hetkestä oli hänen käytöksensä luja ja tyyni kuten

tavallisesti.

Jacobi oli kovin liikutettu ennen vihkimistä ja heti sen jälkeen; hän

itki paljon. Louise sitä vastoin oli ulkonaisesti ihan tyyni. Vähän

kalpea hän tosin oli, mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat ja katse

miltei iloinen, -- todellakin ihan päinvastoin kuin tavallista.

Paluumatkalla kirkosta sattui pieni tapahtuma, joka ilahutti kaikkia,

etenkin laamannia. Heidän kulkiessansa palaneen kodin raunioiden ohitse

näkyi äkkiä suuri mehiläisparvi lentävän puutarhan puiden ylitse; se

liiteli torin ympäri ikäänkuin etsien tyyssijaa, kääntyi viimein ja

asettui entisen keittiön muurin raunioille ja näkyi aikovan valita

leivinuunin tulevaksi asuinsijaksensa. Sitä pidettiin onnea tuottavana

enteenä. Vietyään tyttärensä kotiin laamanni itse meni heti korjaamaan

mehiläisensä sopivaan pesään; ja Gabrielle seurasi häntä vapaaherra L--n

mehiläishoitoa koskeva kirjanen kädessä.

Sulkiessaan Louisen jälleen syliinsä (äiti oli Eevan kanssa jäänyt

kotiin) huomasi äiti hänen hiukan vapisevan, jota vavistusta kaikkien

muiden huomaamatta kesti useampia tunteja. Vähän tavallista totisempana

hän kyllä pysyi koko päivän, kun sitävastoin Jacobin, joka itkunsa

jälkeen syleili kaikkia ja suuteli morsiantansa huulille, kiharoille,

kädelle ja jalalle, valtasi vastustamaton halu pyörittää vaikkapa koko

maailmaa. Hän oli erinomaisen vilkas, iloinen ja onnellinen sekä samalla

niin rakastettava, että hän viekoitteli kaikki samanlaiseksi.

Kello puoli viisi iltapuolella kokoonnuttiin S--n puutarhaan, jossa

huviteltiin soitolla, kävellen, jutellen ja nauttien jäätelöltä ja

hedelmiä, jonka kaiken lisäksi Herra toimitti mitä kirkkaimman taivaan

ja tyynimmän ilman. Myöhemmin illalla tanssittiin suuressa salissa. Ei

kukaan nainen saanut istua ja tuskin kukaan herra jouti seisomaan, sillä

kaikkien täytyi olla mukana tanssissa. Meillä ei ole mitään sen enempää

kerrottavaa tanssiaisista, mutta emme voi olla mainitsematta mitä

tapahtui kohta niiden loputtua. Kun hääjoukon piti tanssisalista

puutarhan poikki mennä ruokasaliin, huomattiin että oli melkoisesti

satanut ja että vieläkin ripotteli. Silloin suuri kauhistus valtasi

naiset, kaikki päällysvaatteet kun olivat toisella puolella: ne olivat

iltapäivän ihanassa ilmassa vallan unohtuneet. Oli kyllä Ruotsin

kansantarun mukaan ihan niin kuin olla pitikin, kun sataa ripsutteli

muutamia pisaroita morsiamen kruunuun; mutta että hänen silkkikenkänsä

kastuisivat oli epäedullista niin varovaisuuden kuin

säästämistaipumuksen kannalta. Ja entä sitten kaikki muut naiset? Täytyi

saada kaikki päällysvaatteet sille puolelle.

«Minä kyllä toimitan ne tänne!» huudahti Jacobi, otti samalla

ällistyneen morsiamensa syliinsä ja kantoi hänet puutarhan toiselle

puolelle. Emme kuulleet mitä hän sillä matkalla kuiskasi hänen

korvaansa, mutta voimme sen sijaan kertoa, että se teko tuotti hänelle

entistään suuremmassa määrin naisten suosion.

* * * * *

Nuori pari vietti vielä muutamia päiviä häiden jälkeen vanhempien

kodissa ja iloisia päiviä ne olivat ja kuluivat liiankin suuressa

humussa, sillä kaikki ystävät ja tuttavat tahtoivat nähdä heidät

luonansa. Hovimarsalkan rouva piti heidän kunniaksensa suuret

päivälliset, joissa hän ilmoitti aikovansa yhdessä heidän kanssansa

matkustaa Tukholmaan, sillä tärkeät asiat vaativat hänen läsnäoloansa

siellä pitkäksi aikaa. Elise oli kovin pahoillaan oivallisen, melkein

äidillisen ystävänsä menettämisestä, mutta samalla hän iloitsi siitä,

että Louise ja Jacobi hänestä saivat turvan. Louise ja Gunilla rouva

tosin eivät milloinkaan olleet oikein yksimieliset, sillä kumpikin

tahtoi neuvoa toistansa; mutta Gunilla ja Jacobi sitävastoin olivat aina

eläneet mitä paraimmassa sovussa. Gunilla rouva olikin jo pyytänyt

nuoren pariskunnan, milloin heitä vaan halutti käymään syömässä luonaan

Tukholmassa. Eron hetkenä hän kyynelsilmin lausui Eliselle ja hänen

miehellensä:

-- «Saa nähdä milloin jälleen tavataan. Eukko on jo vanha -- ei kelpaa

enää paljo mihinkään tässä maailmassa -- no, no! Herramme kyllä

hänestäkin huolen pitää kuten tähänkin asti. Ja kuulkaapas», hän lisäsi

veitikkamaisesti nauraen, «älkää olko huolissanne nuoren väen suhteen;

minä kyllä pidän huolta siitä että he käyttäytyvät nuhteettomasti!

Ensimmäiselle lapselle minä tarjoudun kummiksi! Ehkä me tavataan

ristiäisissä! Niin, niin, minä aavistan että tapaamme Tukholmassa! Kas

niin, hyvästi nyt Elise kulta! Jumala siunatkoon teitä, ystäväni, ja

suokoon teille hyvää vointia! Muistelkaa välistä vanhaa eukkoa!

Hyvästi!»

* * * * *

Tavaroiden pakkaamisvaivan -- Louisen kaikkien tavaroiden -- ja

eroamisen hiljaisen ikävän jälkeen, palasi rauha kotiin, ja sitä

hämmensi ainoastaan Norjan matkan valmistukset, sekin mitä hauskimmalla

tavalla. Laamanni näkyi ihan nuorentuvan matkapäivän lähestyessä ja

entistään hellempi suhde vallitsi puolisojen kesken. Niin koittavat

vielä mitä ihanimmat kesäpäivät silloinkin kun ihmis-ikä on kallistunut

syksyyn. Mistä syystä? Sen tietää Jumala!

Kertomuksemme viaton haltiatar vie meidät nyt rauhallisesta kodista

kaukaiselle rannalle antaen meidän sieltä luoda katseen

Sairashuoneesen.

Kun aurinko säteillään valaisee ristiinnaulitun päätä, kun lintunen

visertää iloista liverrystään särkyneelle sydämmelle, niin se tuntuu

julmalta. Mutta kaunis on luonnon tahdoton iva sen rinnalla, joka

huomataan inhimillisissä asioissa. Näemme tässä esimerkin siitä.

Katsokaa noita säkenöiviä tekojalokiviä, noita punaisia harsopalaisia,

noita teaatterikoristeiden repaleita! ne näyttävät sinne tänne

viskeltyinä ivaavan huoneen kurjuutta; kurja asunto kaipaa valoa, siitä

puuttuu kaikki elämän mukavuudet, siitä puuttuu elintarpeetkin. Ja

kuitenkin -- missäpä niitä olisi ollut enemmän tarvittu kuin täällä?

Hyljättynä lepää kurjalla vuoteella nainen, joka silminnähtävästi on

elänyt kauniimpia päiviä, sillä hän on vieläkin kaunis, vaikka intohimot

ja kärsimykset näyttävät ennen aikojaan murtaneen piirteensä vielä

nytkin nuorekkaihin kasvoihin. Kuume punasi lomoon painuneet posket,

saattoi mustat silmät säihkymään, ja huulet liikkuivat lakkaamatta --

mutta siellä ei ollut ketään ystävällisellä kädellään virvoittaen

kostuttamassa kuivia huulia, kuumaa otsaa; ei mitään rauhoittavaa

kuumejuomaa ollut vuoteenviereisellä pöydällä. Kaksi äskensyntynyttä

lasta makasi uikuttaen sairaan äidin vieressä vuoteella. Levottomat

houreet näkyivät värisyttävän onnetonta raukkaa. Välistä hän kohoaa

vuoteesta hurjasti ponnistellen, mutta vaipuu jälleen voimatonna

takaisin tilallensa ja kalpeat, suonenvedon vääristämät huulet lausuvat

seuraavat sortuneen sydämmen sekavat houresanat:

«On katkera ... katkera tie! Mutta minun täytyy ... täytyy rukoilla ...

apua! Voimani ovat murtuneet ... en jaksa ... kuulla lasteni uikuttavan

puolialastomina, nälkäisinä! Vanhempani! Siskoni! Auttakaa!

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

«On yö! Tuulee niin kylmästi! Minun on vilu ... laineet kuohuvat ja

kuohuvat... Ne kuljettavat laivanhylyn rantaa kohti; -- ne tahtovat

murtaa sen pirstaleiksi rannan kiviä vasten!... Oi ... minkä tähden se

ei kerrassaan uponnut aavan meren myrskyihin? On niin vaikeaa musertua

elävänä! Ja sinä, joka olet siihen syypää -- sinä istut sitä kylmästi

katselemassa. -- Kurja omanvoiton pyytäjä? Eikö sinulla ole sydäntä

rinnassasi? Temppeli on rikottu ja sinä, sen kukistaja poljet sen

raunioita! -- -- -- En tietänyt minkä näköinen oli onnettomuus; -- -- en

uskonut sitä semmoiseksi! Viheliäisyyttä!... Mutta sinä kurja heittiö,

joka...

Hiljaa! Hänkö se on? Kasvatusäitinikö tuossa tulee niin valoisana, niin

lempeänä ja hiljaa! Jo valkenee! Hän laskee lämpöiset kätensä pienien

lasteni päälle, käärii peitteen heidän ympärilleen, niinkuin hän teki

minullekin. «Tuoll' istuvi oksalla kyyhkynen»!... Oletko äitini? Ei,

kuuhan se vaan on, joka tirkistelee kalpeana mustista pilvistä. Miten

kylmästi se katselee minua ja kurjuuttani! Pois! Pois!

Siskot, minua janottaa! Eikö kukaan tahdo antaa minulle vesipisaraa?

Oletteko kaikki, kaikki hyljänneet minut? Näinhän teidät äsken... Mutta

pääni on niin kummallinen. Kenties tulen hulluksi, jos minun kauemmin

täytyy kärsiä janoa. On niin pimeätä! Minä pelkään!... pelkään mustaa

lintua!... Kun se palaa niin se rupeaa raatelemaan sydäntäni... Mutta

jos vielä tulen terveeksi ja voimakkaaksi niin minä tapan sen ... omilla

käsilläni minä sen surmaan! Yöt päivät palaa sydämmeni lamppu ja sen

nimi on *viha* ja sen öljy on katkeruus...

Silloinko kun jälleen tulen voimakkaaksi? Näittekö kuinka hän on

kiduttanut minua, sysännyt minut sairasvuoteelle? Kuuletteko miten

lapset valittavat? Lapset, jotka isän rääkkäämisen vuoksi liian aikaisin

näkivät päivän valon ja jotka nyt kuolevat. Antakaa lapsille ruokaa

Jumalan laupeuden tähden, siskot! Antakaa minun kuolla, mutta auttakaa

lapsia!

Nyt he vaikenevat! Kiitos! Kiitos! Kuolenko minä huomenna? Ei, ei, en

vielä!... Syvyys on niin pimeä! Oi, mikä helvetti!...

Kohta tulee musta lintu! Pakenin sitä -- mutta se ajoi minua takaa ja

repi minulta siivet, niin etten enää pääse pakenemaan...

Auttakaa minut ylös; minun täytyy pukeutua. Tuokaa tänne komea pukuni!

Rientäkää! Illalla minun täytyy esiintyä yleisölle, olla sen ihailemana,

kuulla kättentaputuksia, hyvä-huutoja, nähdä seppeleiden putoavan

jalkojeni eteen! Katsokaa siskot, se on komeata, se on hetki, jonka

edestä maksaa elää, oikea ilonhuumaus! Katsokaa kuinka on valoisata,

kuinka minä loistan! Kuuletteko myrskyisiä mieltymyksen osoituksia!

Kuuletteko miten se myrsky pauhaa? Mutta miksi se vaikenee? Minkä tähden

nyt jälleen on niin hiljaista? hiljaista ja pimeätä kuin haudassa!... Se

oli lyhyt ilo! Kirottu hän, joka teki sen niin lyhyeksi. -- -- --

Älä katsele minua noin ankarasti kasvatusisä! Enkö ole jo kylliksi

masennettu? Ankara katseesi -- se lävistää minut! Anna minulle kätesi,

että saisin laskea sen palavalle otsalleni!... käännyt pois! Sinä menet

pois! Oi!!! oi!!!

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

On niin autiota! Rannan kivet ovat niin terävät! Vaikea on niitä vasten

murskautua!...

En tahdo kuolla. Olen niin nuori vielä; -- sieluni niin elämänhaluinen!

En tahdo astua alas ijankaikkiseen tyhjyyteen! En, en!...

Ken pelastaa minut? Tuossa tulee vaahtopäät laineet!... Vai ovatko ne

teidän valkoiset käsivartenne, siskot, jotka ojentuvat minua

pelastamaan? Teidänkö näen siellä harmaina sumuisina haamuina

harhailevan tuonen rannalla? Oletteko tekin kuolleet? Kuulkaa melua?

Kuolema se on ... musta lintu se siinä tulee. Nyt minun täytyy paeta ...

paeta ... paeta ... tahi ... kuolla!»

Kovasti ponnistaen nousi houraileva vuoteeltaan; hän astui pari askelta

ja -- kaatui hengetönnä maahan. Päänsä hän satutti sängyn laitaan ja

verivirta pulpahti ohimosta.

Samassa silmänräpäyksessä astui sisään pitkä mustiin puettu mies.

Vaaleat kiharat ympäröivät jaloa, vähän vanhahkoa päätä, kasvojen

lempeä, vakava ilme, sinisilmien hellä katse osoitti vielä paremmin kuin

pukunsa kenen palvelija hän oli. Häntä seurasi nainen, joka kyllä ei

ollut kaunis, mutta jonka kasvoista kuitenkin kuvastui sama sielun

kauneus kuin miehenkin. Kovin surkuttelevan katseen loi pari huoneesen

ja lähestyi vuodetta.

«Laupias Jumala!» kuiskasi nainen, -- «me tulemme liian myöhään. Lapset

ovat kuolleet, -- ja äiti myöskin!»

* * * * *

Tästä synkästä kuvasta käännämme katseemme valoisampaan kohtaan; se

näyttää meille

Maiseman.

Eräällä Dovrefieldin kukkulalla näemme kolme vaeltajaa, vanhanpuolisen

miehen ja kaksi naista. Mies ei pelkää vaivoja omasta eikä kumppaniensa

puolesta; hän näkyy tahtovan harjoittaa heitä leikkimään niiden kanssa.

Mutta hän tekee sen niin rakastavan hellästi, hän astuu heidän edellänsä

niin ystävällisenä, niin hyvänä, ojentaen heille kätensä, kehoittaen

heitä vielä vähäsen ponnistelemaan voimiansa, että he saisivat heti

nähdä mitä ihanimman maiseman ja sitten levähtää; tuolla ylhäällä he

sitten saavat «paimenmajasta» virkistävää juomaa! Ja tyttäret seuraavat

häntä ilomielin, voittavat heikkoutensa ja uupumuksensa hänen tähtensä.

Vihdoin he pääsevätkin tavoittelemallensa kukkulalle; -- ja sinne

kiipeäminen maksoikin vaivan! Maa leviää heidän allansa niin

runsaskukkulaisena laaksoineen, synkkine metsineen, hedelmällisine

vainioineen, ja etäällä taivaanrannalla yhtyvät meri ja taivas

majesteetillisen rauhallisesti.

Ihastuksen «Ah» huuto huulillaan levitti isä kätensä kohti ylevän ihanaa

näköalaa, ja vuorituuli vilvoitteli suloisesti vaeltajien poskia ei

kolkon viileänä vaan hempeänä kuin kevään keijukainen.

Isä menee paimenmajaan saamaan maitoa itselleen ja omaisilleen.

Sillaikaa levähtää toinen tyttäristä sammaltuneella kivellä nojaten

selkäänsä kallionseinään. Mantelinhajuiset linneat peittävät maan hänen

jalkojensa juuressa ja lintusten riemulaulut nousevat sinne laaksoista.

Sisko, joka seisoo hänen vieressänsä, johon hän nojaa kauniin päänsä,

jonka ruskeilla kiharoilla tuuli hyväillen leikkii, katselee tuolla

alhaalla vihreiden puiden ja peilikirkkaiden vesien väliltä pilkistäviä

taloja, ja hänen hellä ja intohimoista puhdas sydämmensä iloitsee

kauniista näköalasta, joka ikäänkuin kuiskaa heille: «täällä voipi elää

rauhassa ja onnellisena!» Silloin hän kuulee hellän äänen nimeänsä

mainitsevan; Eeva se on, joka siinä kädellään osoittaen taivasta, mistä

pilvet hajaantuvat ja siniset valokohdat, ystävällisten silmien tavoin

kurkistavat esiin, iloisesti hymyillen sanoo: «Leonore! Katsos jo

selkenee!»

«Selkeneekö? Jumalan kiitos!» kuiskaa Leonore ilosta säihkyvin silmin

hiljaa nojaten poskensa siskon otsaan.

Ulos, sisään, ylös, alas.

Kun mehiläispesässä uusi parvi on kasvanut lentokuntoiseksi, kuuluu

hiljaisina iltoina tuosta pienestä yhteiskunnasta kehoittavia ääniä

surisevan: ulos ulos ulos. Sitä ääntä on tulkittu siten, että vanha

mehiläisemo sillä tavalla kehoittaa nuoria ulos maailmaan muodostamaan

oman valtakuntansa. Me taas pikemmin uskoisimme nuorten sillä tavoin

laulavan omaa ikävöimistänsä. Olkoonpa miten tahansa, varmaa vaan on,

että ihmispesässä, *kodissa*, samanlaisia ääniä välistä kuuluu. Sillä

siinäkin, kun nuori parvi on kasvanut ja varttunut kodin medestä ja

vahasta, se huomaa tuvan liian ahtaaksi ja ikävöi «ulos, ulos»! Tuo on

yhteistä kaikille kodeille; mutta hyvän ja onnellisen kodin

ominaisuutena on, että samat äänet, jotka huusivat ulos ulos, sittemmin

vielä vilkkaammin huutavat sisään, sisään! Niin tapahtui Frankin

kodissa.

Ajanjakso, johon nyt tahdomme luoda silmäyksen, vie meidät muutamia

vuosia eteenpäin siitä ajasta, jolloin näimme isän tyttärineen

Dovrefieldillä, ja se näyttää meille Petrean äsken kotiin palanneena

oltuaan sieltä pitkän ajan poissa.

Äiti, Petrea ja Gabrielle keskustelevat kaikki kolme niinkuin näkyy

sangen vilkkaasti eräästä asiasta ja äidin lempeä ääni kuuluu lausuvan:

«Olet vapaa, rakas lapseni, määräämään kohtalosi, sen hyvin tiedät.

Mutta niin kuin sinä kuvailet herra M--sköldin sen mieltymyksen tahi

oikeammin mieltymyksen puutteen nojalla, jota tunnet häntä kohtaan, en

voi milloinkaan uskoa sinun tulevan onnelliseksi hänen kanssansa, enkä

sen tähden voi kehoittaa sinua menemään hänelle. Katsos tässä on vähäsen

kuorimanteleita, tyttöseni! Emme ole niin pian unohtaneet pieniä

mielitekojasi. Minä asetan vasun sinun eteesi.»

«Ja kreivitär Solenstråle», lausui veitikkamaisesti vilkas Gabrielle,

«on itse puhunut herra sisarensapojan puolesta ja tarjonnut sinulle

kotinsa! Sangen kohteliaasti ja hyvin tehty! Ja sinä Petrea, eikö

sinulla enää ole ensinkään halua siihen kohoamiseen?!»

«Oi, ei, Gabrielle!» vastasi Petrea, «se lapsekas halu on aikoja sitten

ollutta, mennyttä. Toisenlaista kohoamista minä nykyään toivon.»

«Ja se on?» kysyi Gabrielle kauniit silmät säihkyen; ne kyllä ilmaisivat

hänen tietävän sen mitä hän tässä tahtoi kuulla sanoin lausuttuna.

«En tiedä miksikä sitä sanoisin, mutta täällä elää ja liikkuu

ikävöiminen, jommoista on vaikea kuvailla»; lausui Petrea laskien

kätensä rinnallensa, ja hänen silmänsä kostuivat. «Oi! jos voisin kohota

-- -- kohota, kohota valoon, ylös korkeampaan, vapaampaan elämään!»

«Et saa haluta kuolemaa!» vastasi Gabrielle innokkaasti. «Ei sen vuoksi

että nyt enää kammoksuisin kuolemaa. Sen jälkeen kuin Henrik kulki sitä

tietä, tuntuu kuolema minusta ihan toisenlaiselta kuin ennen. Taivas on

tullut ihan haudan lähelle. Kuoleminen on minusta sama kuin hänen

luoksensa, hänen kotiinsa meneminen. Mutta minä olen kuitenkin iloinen,

että saan elää täällä omaisteni luona, ja oma Petreaseni, sinusta täytyy

tuntua samanlaiselta. Oi, elämä täällä maan päällä niiden seurassa,

joita rakastaa, voi kuitenkin olla niin ihanaa!»

«Niin ajattelen ja tunnen minäkin, Gabrielle, vieläpä entistä enemmän

nyt ollessani kotona omaisteni luona. Sen vuoksi tahtoisin niin

mielelläni elää ainakin kunnes olen tullut paremmin valmiiksi. Mutta

juuri tuota *elämänhalua* minun täytyy tuntea toimittaessani tehtävää,

jossa pääsen käsittämään mikä minussa elää; -- minussa liikkuu henki,

vangittuna vielä, ja se ikävöi vapautustansa!»

«Kummallista!» lausui puoleksi tyytymättömänä Gabrielle, «miten

erilaiset ihmiset ovat! Minä puolestani en ensinkään tunne tuommoista

toimimishalua. Minä kelvoton, minä rakastan enimmän -- joutilaisuutta --

kun minun ei tarvitse tehdä mitään.» Ja hän nojasi suloisen päänsä

silmät puoliummessa äitiin, joka katseli häntä silmillä, josta voi

lukea: «Elä ainoastaan! niin teet kylliksi.»

Petrea jatkoi: «Luettuani tahi kuultuani ihmisistä, jotka ovat saaneet

elää ja työskennellä jonkun suuren aatteen hyväksi, ihmiskunnan

kehityksessä, jotka ovat saaneet kärsiä ja kuolla sen puolesta, oi,

silloin olen itkenyt palavasta halusta saada siten käyttää ja uhrata

henkeni. Mutta oi! maailma meni menojansa minun ohitseni. Ei kukaan

minua tarvinnut, eikä minua tarvittu mihinkään!»

Petrea sekä nauroi että itki niin puhuessansa; samalla kyynelsilmin

mutta hymyillen kuuntelivat häntä äiti ja Gabrielle. Hän jatkoi:

«Kun minulle sitten sattui tilaisuus joutua naimisiin, niin ajattelin:

aion tulla toimeliaaksi siinä piirissä. Mutta oi! tunnen selvästi ettei

se ole minun oikea alani tahi etten sovi siihen, etenkään miehen

rinnalla, joka on niin perin erilainen ja jonka tunteet eivät ensinkään

ole minun.»

«Mutta tyttö kultani», keskeytti häntä äiti vähäsen huolestuneena,

«mitenkä sitten kävi niin, että hän luuli teitä niin yksimielisiksi,

että hän kosi sinua? Kirjeestään päättäen luulisi hänen olevan varman

sinun rakkaudestasi ja teidän molempien erittäin hyvin sopivan

toisillenne.»

«Oi!» vastasi Petrea punastuen ja vähän hämillänsä, «siihen on kai

kaksikin syytä, osaksi on syy hänen, osaksi minun. Maalla, jossa hänet

tapasin, hän oli kovin paljon jätetty yksiksensä, ei kukaan välittänyt

hänestä. Hänen oli ikävä ja sen tähden rupesin minä huvittelemaan

häntä.»

«Hyvin jalomielisesti tehty!» selitti Gabrielle hymyillen.

«Eipä juuri niinkuin luulet!» vastasi Petrea jälleen punastuen, «sillä

-- ensiksi tahdoin tosin huvittaa häntä, mutta sitten -- tahdoin myöskin

itse vähän huvitusta. Niin, asia on semmoinen että ... että ... minulla

ei ollut mitään tekemistä ja huvitellessani herra M...sköldiä ei minun

mielestäni ollut niin ikävää, kuin sain hänen huvittelemaan itseäni. Sen

vuoksi kuuntelin hänen pieniä juorujaan, sen vuoksi keitin hänelle

aprikoosihilloa, sen vuoksi kerroin hänelle juttuja, sen vuoksi myöskin

lauloin hänelle iltahämärässä: «Tervetullut oi, illan kuu»! ja annoin

hänen pysyä siinä luulossa, jos häntä halutti, että hän muka oli tuo

kuu... Äitini, Gabrielle antakaa anteeksi! Minä kyllä käsitän miten

vähän tuo kaikki on kaunista ja säädyllistä... Mutta oi! Te ette usko

kuinka vaarallista on olla joutilaana, kun on tuommoinen toimelias,

levoton henki ja sitten vielä edessään «esine», joka... Te nauratte!

Herra siunatkoon teitä siitä! Ei ole juttu muun arvoinenkaan, sillä

surkea se ei ole millään tavalla -- mutta voisi kyllä siksi tulla, jos

tekisin siitä totta ja syntieni rangaistukseksi menisin naimisiin herra

M--sköldin kanssa. En minä kuitenkaan olisi hänen silmissään arvokkaampi

kuin taloudenpitäjä ja huvittaja eikä se ajan pitkään kävisi päinsä.

Sitä paitsi hän ei rakasta minua, ei voi todenperäisesti rakastaa minua

ja varmaankin sangen helposti kestää kieltoni.»

«No anna hänen kestää se, äläkä enää muistele sitä asiaa!» huudahti

Gabrielle vilkkaasti.

«Minä olen samaa mieltä kuin Gabrielle», lausui äiti, «sillä naimisiin

meno ainoastaan sitä varten, että pääsisi rouvaksi, saisi elatuksen, ja

joutuisi «etat'iin», säätyyn tahi miksi sitä kaikkea sanotaankin, ei ole

oikein ja sitäpaitse sinun asemassasi vallan tarpeetonta. Tiedäthän,

lapseni, että meillä on kylliksi sekä itsellemme että sinulle, ja

mielesi ja tarpeesi mukaan sen vaikutusalan aikanasi kyllä vielä löydät.

Isäsi tulee kohta kotiin ja neuvotelkaamme silloin hänen kanssansa tästä

asiasta. Hän kyllä auttaa meitä oikeaan!»

Petrea huokasi lausuessansa: «Minulla kyllä on ollut aavistuksia,

toiveita -- ehkä unelmiakin -- ja vieläkin ne elävät sielussani, --

urasta, vaikutusalasta, joka tekisi minut voimieni mukaan hyödylliseksi

ja onnelliseksi. Minä nykyään vaadin vähemmän elämältä kuin ennen, uskon

nyt itselläni olevan vähemmän kykyä kuin ennen -- mutta oi! jospa saisin

pienimpänä valon atoomina liittyä yhteen niistä säteistä, jotka

elähyttävät ihmiskuntaa ja virvoittavat ihmissieluja, niin kiittäisin

Jumalaa ja ylistelisin onneani. Olen koettanut -- äitini, sinä ja

Gabrielle te tiedätte sen, kirjassa lausua sen, mikä elää minussa, ja

olen lähettänyt käsikirjoituksen kaunokirjallisesti sivistyneelle

kirjankustantajalle arvosteltavaksi ja -- jos arvostelu on suopea --

edelleen lähetettäväksi maailmaan. Jos tämä onnistuu, jos sillä uralla

aukenee minulle vaikutusala -- oi! silloin voisi minustakin kerran tulla

onnellinen ja hyödyllinen ihminen, omaisilleni iloksi ja...»

Petrean puhe keskeytyi, sillä sisään tuotiin suuri hänelle osoitettu

paketti. Kamala aavistus valtasi hänet ja hänen sydämmensä sykki

kovasti, kun hän avasi sinetin ja huomasi siinä -- oman

käsikirjoituksensa. Tuo kaunokirjallisesti sivistynyt kustantaja sen

lähetti takaisin ynnä lyhyen kirjeen, joka sisälsi sen hauskan uutisen,

ettei hän voinut tarjota siitä vähääkään, vielä vähemmin itse ruveta sen

kustantajaksi.

«Siis tämäkin tie suljettu!» lausui Petrea nojaten otsansa käteensä,

ettei kukaan huomaisi kuinka paljon se häneen koski. Hän oli siis

erehtynyt taipumuksestansa ja kyvystänsä. Se ura oli suljettu -- mihin

hänen nyt piti ryhtyä? Avioliitto herra M--sköldin kanssa rupesi jälleen

kummittelemaan Petrean aivoissa. Hän haparoi ikäänkuin pimeässä.

Mutta Gabrielle ei tahtonut uskoa kaunokirjallista uraa mahdottomaksi;

hän oli kovin vihoissaan kirjankustantajalle. «Hän oli varmaankin

aistiton ihminen!»

«Oi!» lausui Petrea puoleksi hymyillen, «tahtoisin minäkin imarrella

itseäni sillä luulolla, ja jos vaan voisin saada kirjani painetuksi,

niin ... mutta sitä ei auta ajatellakaan.»

Gabriellen mielestä siinä oli paljonkin miettimisen syytä eikä hän

ensinkään epäillyt, että tavalla tahi toisella voitaisiin hankkia

varoja, ja siten vielä joskus hankittaisiin kirjankustantajalle -- pitkä

nenä.

Äiti oli samaa mieltä ja puhui laamannin kotiintulosta. Hän kyllä

selvittelee sen asian. «Jää sinä vaan rauhassa meidän luoksemme», hän

lisäsi hellästi lohduttaen «ja miettikäämme yhdessä tyynesti asiaa.

Äläkä ole levoton painamisvarojen suhteen; siihen kyllä vielä keksitään

keino, kunhan vaan saamme tuumimisaikaa.»

«Ja», lisäsi Gabrielle, «täällä saat olla rauhassa niin paljon kuin

konsanaan tahdot. Jos tahdot käyttää koko päivän lukemiseen ja

kirjoittamiseen, niin ei kukaan pääse häiritsemään sinua; minä vaikka

tappelen kaikkien hyvien ystäviesi ja tuttaviesi kanssa, jos siksi tulee

varjellakseni rauhaasi. Minä tulen vaan ylös ilmoittamaan milloin on

aamiainen ja päivällinen; ja kun on postipäivä niin tulen postitunnilla

kolkuttamaan ovellesi, otan vastaan ja lähetän kirjeesi. Ja iltasin,

niin -- silloinhan saamme välistä nähdä sinut seurassamme! Et

aavistakaan kuinka tervetullut silloin olet. Ihan varmaan sinä tunnet

itsesi onnelliseksi meidän parissamme, me kun niin suuresti rakastamme

sinua! Ja kirjasi! Sen me lähetämme ulos maailmaan, ja se voittaa kyllä

kerran suosiota sekin!»

Suloiset äänet! te jotka olette kotoisin onnellisista kodeista, kuinka

suuria suruja te osaattekaan lievittää!

Petrea tunsi niiden parantavan voiman. Hän vuodatti rakkauden ja

kiitollisuuden kyyneleitä. Tuntia myöhemmin hän osaksi tyyntyneenä

seisoi ikkunassa katsellen katuliikettä. Joulu lähestyi ja kaikki olivat

vilkkaassa liikkeessä valmistuaksensa iloisesti viettämään ihanaa

juhlaa. Kauppapuodit levittivät kauneimmat tavaransa nähtäviksi ja

ihmiset kävivät ostoksilla.

Pieni lintunen lensi ikkunalaudalle, katseli tuokion Petreaa, visersi

iloisesti ja -- lensi pois. Mutta se jätti jälkeensä raikkaan tunnelman

Petrean rintaan.

«Sinä olet iloinen, pikku lintunen!» hän ajatteli... «on paljon luotuja

olentoja, jotka ovat iloisia! Minun vastoinkäymiseni ei tee pahaa, ei

tuota vahinkoa kellekään. Miksi se sitten masentaisi minut? Maailma on

suuri, rikas ja armollinen on sen Luoja. Jos tämä ura ei sovellu

minulle, -- no niin! sitten valitsen toisen!»

Ja hän oli iloinen sinä iltana omaistensa seurassa.

Mutta yön tultua kun Petrea jäi yksin, kun ulkonainen maailma ei enää

levittänyt hänen eteensä monikarvaisia kuviaan, kun eivät mitkään

rakkaat, suloiset äänet enää houkutelleet hänen minäänsä ulos

kuorestaan; silloin palasi tuskat ja levottomuus hänen rintaansa.

Hänen oli mahdoton nukkua ja vastustamattoman halun pakosta hän huoaten

istahti tarkastelemaan kovaonnista käsikirjoitustansa. Sen reunoissa hän

huomasi monta lyijykynällä vedettyä viivaa, kysymysmerkkiä, peukalon

jälkiä, jotka osaltaan kaikki todistivat *tuntijan* tarkastelleen sitä

moittivasti ja lausuneen sen tuomion: «*tämä ei kelpaa!*»

Oi! sen kelpaavaisuuteen Petrea oli rakentanut itselleen ja omaisilleen

niin monta «kohoamis»-mahdollisuutta, tuulentupaa. Olisivatko ne

sittenkin kaikki olleet vaan turhia unelmia? Petrea luki. Hän tunnusti

monen reunamuistutuksen olevan ihan paikallaan, mutta huomasi yhä

enemmän niiden enimmäkseen koskevan erityisiä lausetapoja ja muita

vähäpätöisyyksiä. Petrea luki lukemistansa ja innostui ehdottomasti

lukemisestansa. Hänen sydämmensä uhkui innostuksesta, hänen silmänsä

säihkyivät, ja äkkiä saman tunteen elähyttämänä, joka sans comparaison,

verrattomasti, rohkaisi Coreggion mielen ja lohdutti Galilein, hän

nousi, laski päättävästi kätensä käsikirjoituksellensa ja huudahti:

«*Tämä kelpaa sittenkin!*»

Ja erinomaisen virkistyneenä hän juoksi Gabriellen luokse, syleili häntä

nauraen ja sanoi:

«Saat nähdä että minä vielä kerran kohoan!»