Petrealtasi.
J. K. Nenäni ynnä sitä ympäröivät piirteet tervehtii Gabriellea ja tulee
tässä kuvana häntä tervehtimään. Hän ei saa luulla minua alakuloiseksi.
Pienen ballaadin eli romansin lähetän samalla. Sen lauloi metsä minulle
eilen, ja jokaisen sävelen, jonka elämä lähettää minun sieluuni, pitää
tulla kotiin. Oi miten rakastan teitä kaikkia!
* * * * *
Ja nyt, kun Petrea maalaisen yksinkertaisuudella koettaa valmistautua
uuteen elämään, kun lumi peittää maan muokataksensa sitä vastaanottamaan
uusia keväitä, palaamme tuttuun kotiin kaupunkiin ja kerromme sikäläiset
tapahtumat.
Eräs keskustelu.
Jacobi oli matkustanut pois. Lokakuu oli tullut myrskyineen ja pitkine
hämärineen, jotka ovat niin pimeät ja raskaat niille, joiden elämää
selkeät ajatukset tahi ystävälliset katseet eivät valaise.
Eräänä iltana oli Henrik tavattoman kalpea tullessaan alas teelle.
Siskojen kyselyyn, mikä oli syynä siihen, hän vastasi itsellään olevan
kovan päänkivistyksen ja lisäsi puoleksi leikkiä laskien, puoleksi
totisesti: «kyllä sentään tuntuu hyvältä kerran päästä erilleen tästä
raskaasta ruumiista! Se on hyvin suureksi vaivaksi!»
«Miten sinä puhut!» sanoi Louise; «parasta on kuitenkin pitää se,
ponnistella vähemmän eikä valvoa öisin lukien, niin ei tule päiväksi
päänkivistystä!»
«Teidän majesteettinne, saan kaikkein nöyrimmästi kiittää nuhteista!
Mutta jos ruumiini ei tahdo olla sieluni alamainen, vaan tahtoo kukistaa
sen, niin minua haluttaa taistella ja riidellä sen kanssa.»
«Kotelostahan perhonen muodostuu!» intti Gabrielle hienosti hymyillen
ripotellessaan ruusunlehtiä parille perhoskotelolle, joiden oli määrä
hänen kukkapöydällään uinua yli talven.
«Niin, niin!» vastasi Henrik, «mutta miten raskaasti sen kuori painaa
perhosen siipiä. Minua painaa ruumiillinen kotelo! Mitä voisikaan sielu
vaikuttaa, nauttia, miten elää, ellei sitä olisi! Mitä me voisimmekaan
tuntea ja miettiä selkeinä hetkinä! Mikä käsityksen selkeys! Mitkä
ihannetunteet täyttävätkään sydämmen! Tahtoisin sulkea koko maailman
syliini, käsittää katseellani, elähyttää ja innostuttaa kaikki
tulellani. Oi, siinä on kyllyyttä, siinä kirkkautta ja selvyyttä! Niin,
jos Herramme tulisi semmoisena hetkenä luokseni, niin ojentaisin hänelle
käteni ja sanoisin: «hyvää päivää veikko!»
«Henrik kulta!» lausui Louise hieman loukkaantuneena, «nytpä luulen
ettet oikein tiedä mitä sanot.»
«Niin», jatkoi Henrik huomaamatta keskeyttämistä, «siltä voi tuntua,
mutta ainoastaan hetken. Seuraavassa silmänräpäyksessä kiertää kotelo
koko painollaan olemuksemme ympäri maallisen tomukuorensa ja me
tyrmistymme, nukumme ja vaivumme paljon syvemmälle kuin sitä ennen
olimme. Ja silloin näemme kirjoista ainoastaan painettuja sanoja, emme
löydä sielustamme tunteita emmekä aatteita, ja niitä ihmisiä kohtaan,
joita ennen palavasti rakastimme, olemme silloin jäykät ja tylyt. Oi,
siitä voi joutua vallan epätoivoon!»
«Sinun olisi paljon parempi», lausui Louise, «mennä nukkumaan, silloin
päänkivistys ja paino häviäisivät.»
«Mutta se on minun mielestäni ikävä keino!» lausui Henrik hymyillen. «On
inhottavaa että tarvitsee niin kauan nukkua! Mitä kunnollista voipi
ihmisestä tulla, jos hän on unikeko? «Les hommes puissants veillent et
veulent.» Mahtavat miehet valvovat ja tahtovat! sanoo Balzac, ja se on
oikein. Ja kun kurja raskasmielisyyteni tarvitsee niin paljon unta, niin
ei minusta varmaankaan tule mitään suurta. Sitä paitsi tuo sielun
hereilläolon tenhoava lumous juuri vaikuttaa tuon köyhyyden tunteen
niiden sammuessa. Oi! voin varsin hyvin käsittää, että moni on
ulkonaisilla kiihoitusaineilla koettanut herättää tahi pitkistää niitä
hehkuvalla viinillä jälleen herättääksensä sielun.»
«Silloin käsität vaan sen mikä on sangen halpaa ja ymmärtämätöntä»,
vastasi Louise. «Juuri semmoisia herätyksiä on meidän kiittäminen, että
Ruotsissa on niin paljon juoppoja ja huonoa väkeä, niin että tuskin enää
tohtii liikkua kaduillakaan!»
«En minä sitä puolusta, Louise kulta!» vastasi Henrik lempeästi
hymyillen siskonsa vilkkaudelle, «mutta voin kuitenkin käsittää sen ja
muutamissa kohden annan sen anteeksikin. Elämä on usein niin raskas ja
katkera, mutta innostuksen hetket tuottavat sille suloutta; ne ovat
salamoita ijankaikkisesta elämästä.»
«Ovatpa tosiaankin!» lisäsi Leonore, joka tarkkaavaisesti oli kuunnellut
veljensä sanoja ja jonka silmät vettyivät hänen sanoistansa. «Niin
selvältä ja kirkkaalta, niin täyteläiseltä tuntuu varmaankin elämä, kun
kerran olemme täydellisesti vapautuneet kotelosta, emme yksistään
ruumiin, vaan sielunkin siteistä. Kenties ovat semmoiset hetket määrätyt
osaksemme täällä maan päällä, houkutellaksensa meidät ylös isän kotiin
ja antaaksensa meidän tuntea sen ilmaa.»
«Ihana ajatus, Leonore! Sillä jos nuo välähdykset todellakin ovat
ilmestyksiä sisimmästämme, todellisesta, täällä vielä vangitusta
elämästämme, hyvä Jumala! miten ihanaa olisi saada... Mutta oi! nuo
pitkät pimennyshetket, mitä ne sitten ovat?»
«Kärsivällisyydenkoetuksia, valmistusaikoja!» vastasi Leonore hellästi
hymyillen. «Sitäpaitsi nuo kirkkaat hetket kyllä palaavat ilahuttamaan
meitä valollansa, ja sitä useammin mitä enemmän me lähestymme
täydellisyyttä. Mutta meidän täytyy myöskin osoittaa kärsivällisyyttä
itseämmekin kohtaan, Henrik; meidän täytyy oppia tässä elämässä
odottamaan aikaamme!»
«Sinä puhut tosi sanan, siskoni! Minun täytyy suudella sinua kädelle!
Ah, niin, jos...»
«Olkaa nyt hiukan vähemmän tunteellisia ja esteetillisiä siellä, ja
tulkaa tänne juomaan teetä!» huusi siihen «vanhin siskomme». «Kas tässä,
Henrik, kupillinen väkevää ja kuumaa teetä, se kyllä tekee päällesi
hyvää. Mutta illalla ja huomenaamuna sinun pitäisi nauttia
ruokalusikallinen rohtonestettäni!»
«Siitä varjelkoon meitä laupias... Me ringrazia carissima sorella! Sisko
kulta me... Aber, aber .. charmante Gabrielle, ihastuttava Gabrielle!
pisarainen portviiniä tekisi teen vieläkin voimakkaammaksi, tekemättä
minua tuommoiseksi kurjaksi olennoksi, jota Louise niin pelkää. Kiitos,
pikku siskoni! Fermez les yeux oh Mahomet! Ummista silmäsi, oi Mahomet.»
Ja kumartaen Louiselle Henrik vei kupin huulillensa.
Myöhemmin illalla seisoi Henrik kirjaston ikkunassa ja katseli ulos
tähtikirkkaasen avaruuteen. Leonore meni hänen luoksensa ja katseli
häntä tuolla lempeällä nöyrästi kysyvällä katseella, jolle sydän niin
mielellään aukenee ja joka oli niin tavallista Leonoressa. «Olet niin
kalpea, Henrik», hän lausui levottomasti. «On kummallista!» Henrik
vastasi puoleksi hymyillen omille sanoillensa, «katsos, Leonore,
hautuumaan kuusia, miten niiden latvat huojuvat tuulessa! En käsitä
miksi, mutta tuo huojuminen ja nyökkääminen tuskastuttaa minua
kummallisesti; minä tunnen sen sydämmessäni!»
«Varmaankin sentähden että voit huonosti, Henrik! Entä jos menisimme
vähäsen ulos kävelemään? On niin kaunis kuutamo! Raitis ilma ehkä tekee
sinulle hyvää.»
«Tahdotko tulla mukaan, Leonore! Niin, se oli hyvä tuuma.»
Gabriellen mielestä se oli erittäin huono. Hän sanoi sisaruksiansa
samojeedeiksi, lappalaisiksi, eskimoiksi y. m. he kun tahtoivat
kuljeskella ulkona keskellä talviyötä. Mutta siitä huolimatta he
läksivät käsikkäin iloisina ja leikkiä laskien.
«Tuuli ei ole kylmä», vastasi Leonore, ja «minusta tuntuu miellyttävältä
astua näin käsivarteesi nojaten tuulen suhistessa ympärillämme ja
lumihiuteiden pienien tonttu-ukkojen tavoin tanssiessa kuutamossa.»
«No, silloin tuntuu sinusta ihan niin kuin minustakin. Oi, teidän
kanssanne, siskoseni, olen aina tyyni ja onnellinen, mutta en tiedä
mistä se johtuu, että jo jonkun aikaa muut ihmiset ovat usein
tuskastuttaneet ja ärsyttäneet minua.»
«Oi Henrik! -- eikö se ole osaksi oma syysi?»
«Sinä ajattelet Stjernhökiä, Leonore?»
«Niin!».
«Niin minäkin! Ja ehkä olet oikeassa; -- niin, tahtoisin mielelläni
myöntää, että usein olen ollut väärässä hänen suhteensa sekä ollut
järjettömän kiivas. Mutta hän se on, joka on ärsyttänyt minut
semmoiseksi. Minkätähden hän on niin usein vaikuttanut minuun niin
painostavasti etevämmyydellänsä, niin usein riistänyt minulta ilon,
jonka tuottaa pyrkimyksen onnistuminen, ja melkein aina kohdellut minua
kylmyydellä ja halveksien?»
Leonore oli ääneti, kuutamossa kimelsi salainen kyynel hänen
silmässänsä. Yhä kiivaammin Henrik jatkoi:
«Olisin voinut rakastaa häntä niin syvästi! Harvinaisen luonteensa,
voimansa, koko persoonallisuutensa kautta on hänellä ollut paljon
vaikutusvaltaa ja voimaa ylitseni. Mutta hän on sitä väärinkäyttänyt --
hän on ollut minulle kova juuri silloin kuin olen mitä lämpimimmin
lähestynyt häntä. Hän on osoittanut kiven kovuutta monelle
erehdykselleni, ja myöskin monille jaloimmille ja puhtaimmille
tunteilleni. Rakkauteni häneen oli semmoinen tunne, ja sen hän on
sysännyt luotansa. Tahdon lausua sinulle koko totuuden, Leonore, ja
kertoa miten välimme on kehittynyt semmoiseksi kuin se nykyään on.
Tiedäthän että noin kolme vuotta sitten muodostui yliopistossa
ympärilleni jonkinmoinen kirjallinen puolue nuoria ystäviä, jotka ehkä
arvostelivat runoilijalahjani liian suureksi ja yllyttivät minun
itsenikin uskomaan samaa, jouduin päivän sankariksi ja kaikkien
lemmikiksi niissä piireissä, joissa liikuin. Kenties rupesin
ylvästelemään siitä; ehkä ilmeni siinä runokokoelmassa, jonka siihen
aikaan julkaisin, vaativaisuutta ja väärää yksipuolisuutta. Samaiset
runot herättivät kuitenkin huomiota. Mutta vähän ajan kuluttua ilmestyi
niistä arvostelu, joka herätti vielä enemmän huomiota voimansa,
ankaruutensa ja myöskin vitsovan sukkeluutensa vuoksi. Sen kärki ei
säästänyt runojani eikä runoilijaluonnettanikaan. Se vaikuttikin melkein
yleisön mielenkäänteen minua kohtaan. Minun mielestäni se oli ankara ja
liian yksipuolinen enkä tälläkään hetkellä voi olla pitämättä sitä
semmoisena, vaikka nyt paremmin kuin silloin huomaan sen oikeaksi.
Arvostelun nimetön sepittäjä oli -- Stjernhök; hän ei suinkaan kieltänyt
sitä. Hän mielestänsä tarkoitti sillä vähemmin minua personallisesti
kuin sen puolueen paisuvaa suuntaa, jonka jonkinmoisena johtajana minä
muka olin. Jo ennen olin ruvennut vetäytymään hänestä ja hänen
vallanalaisuudestansa, joka aina oli ollut mielestäni rasittavaa. Tämä
uusi asia ei ollut omansa yhdistämään meitä. Hänen ankara arvostelunsa
oli huomauttanut minua virheistäni; mutta minä en kuitenkaan tiedä,
olisiko se tehnyt minulle muuta kuin pahaa, ellen samaan aikaan olisi
tullut kotiin ja täältä omaisteni terveellisestä vaikutuksesta saanut
uusia voimia ja kääntynyt puhtaampaan suuntaan. Silloin juuri isäni
sanomattomassa hyvyydessänsä ja yksissä tuumin teidän kanssanne möi
puolen kirjastoansa hankkiaksensa minulle varoja ulkomaamatkaan -- niin,
tehän olette herättäneet minussa eloon uuden ihmisen; ja kaikki
pyrkimykseni nykyään ovat tähdätyt ainoastaan näyttämään teille, että
ansaitsen rakkautenne. Niin, minä rakastan teitä niin hellästi! Mutta
Stjernhök on minulle mennyttä! Rakkauteni häneen on vääntynyt vihaksi ja
katkeruudeksi -- -- --!»
«Oi Henrik, Henrik; älä anna sen tunteen enää itsessäsi vallita. Onhan
Stjernhök hyvä ja jalo ihminen, välistä vaan liian ankara. Kyllä hän
rakastaa sinua yhtä paljon kuin meitä kaikkia; mutta te molemmat ette
tahdo ymmärtää toisianne; ja Henrik, sinähän viimeksi olit tyly hänelle!
Näytit tuskin kärsivän häntä.»
«En voi sille enää mitään, Leonore! Se tunne on minua vahvempi. En tiedä
mikä paha henki jo jonkun aikaa on ollut takertuneena sydämmeeni; mutta
*siinä* se vaan on. Ja jos vaan saan nähdäkin Stjernhökin, niin tunnen
terävän piston; rintani ikäänkuin puristuu kokoon hänen läsnäollessansa
ja kun hän koskee minuun, niin virtaa veri suonissani kuumana kuin
sulatettu lyijy.»
«Henrik! Henrik kulta!» vastasi Leonore tuskaantuneena, «tämähän on
kauheata! Oi koeta vielä kerran voittaa itsesi! Kukista tuo tunne ja
ojenna Stjernhökille sovinnon käsi!»
«Se on liian myöhäistä, Leonore! Niin, jos hän sitä tarvitsisi,
kaipaisi, niin ehkä se vielä kävisi jotakuinkin helposti päinsä. Mutta
mitäpä hän minusta välittää? Hän ei ole milloinkaan rakastanut minua
eikä hän milloinkaan ole kunnioittanut pyrkimystäni eikä tunnustanut
kykyäni. Ja ehkä hän on oikeassa; ehkä olemme minä ja muutamat liian
puolueelliset ystäväni tähän saakka arvostelleet niitä liian korkeiksi.
Kenties on Stjernhök oikeassa, kun hän ei ole arvostellut kykyäni
suureksi. Mitä olenkaan tähän saakka toimittanut? Ja minusta tuntuu
välistä siltä, kuin en vastedeskään enää ehtisi pitkälle, kuin voimani
olisivat liian rajoitetut, kuin kukoistusaikani pian olisi päättynyt.
Stjernhökin sitävastoin on nousemassa; hän on yksi niitä miehiä, jotka
hitaasti, mutta sitä varmemmin kohoavat korkealle. Käsitän paremmin kuin
ennen, kuinka korkealla hän on minua ylempänä, kuinka paljon
korkeammalle hän kohoaa, ja se tieto tuskastuttaa minua!»
«Mutta minkätähden nyt haudot tuommoisia synkkiä ajatuksia ja tunteita,
Henrik kulta, nyt, jolloin minun mielestäni tulevaisuutesi entistä
enemmän on toivorikas? Ihana runosi, kilpailukappaleesi, joka varmaankin
tuottaa sinulle kunniaa, edullisen viran toiveet ja mieleisesi
vaikutusala, kaikki tuo, joka vielä pari kuukautta sitten niin elähytti
sydäntäsi -- minkä tähden se kaikki nyt äkkiä on menettänyt voimansa?»
«En tiedä!» vastasi Henrik; «mutta jonkun ajan sitten tapahtui minussa
suuri muutos; en voi ensinkään uskoa onneeni. Minusta tuntuu kuin kaikki
ihanat toiveeni häviäisivät kuin uni.»
«Ja jos niin kävisi», lausui hellästi ja nöyrästi tutkien Leonore; «etkö
voisi sittenkin saavuttaa onnea, saada rauhaa -- kodissa, tutkiessasi
rakkaita tieteitäsi, eläen meidän kanssamme, jotka rakastamme sinua
yksistään oman itsesi tähden?»
Henrik puristi Leonoren käsivartta, mutta ei vastannut mitään. Kova
tuulenpuuska pakoitti heidät seisahtumaan.
«Kelvoton ilma!» lausui Henrik, kiertäen vaippansa siskonsa ympärille.
«Mutta tämähän on sinun lempi-ilmasi», vastasi tämä leikillisesti.
«*Oli* sanoisit. Nyt en siitä enää pidä. Kenties sen tähden että se
muistuttaa jotakin, joka vaivaa minua täällä sisässäni!» Niin sanoen
Henrik tarttui Leonoren käteen ja laski sen sydämmellensä. Siellä
aaltoili ja kuohui kovasti ja kummallisesti, sydän sykki melkein
kuuluvasti.
«Herra Jumala!» huudahti Leonore peljästyneenä; «Henrik, mitä tuo on?
Onko sinun usein niin?»
«Välistä nyt viime aikoina. Mutta älä ole siitä levoton äläkä millään
ehdolla kerro siitä äidille tai Gabriellelle. Olen puhutellut Munteria
ja hän on antanut minulle lääkkeitä siihen eikä hän luule sitä sen
vaarallisemmaksi. Tänään on tuo sydämmentykintä vaivannut minua koko
päivän ja kenties sen tähden juuri olen ollut vähäsen synkkämielinen; ja
suo anteeksi, Leonore kulta, että olen peloittanut sinua sillä! Olen nyt
paljon parempi ja iloisempi; tämä pieni kävely on tehnyt minulle oikein
hyvää. Jospa et vaan olisi hankkinut sillä itsellesi nuhaa, Leonore,
sillä silloin sinua varmaankin rangaistaan tahi parannetaan Louisen
rohtonesteellä! Mutta eikö tuossa aja matkavaunut portillemme ikäänkuin
seisahtaaksensa sinne? Voisiko se olla Eeva? Vaunut seisahtuvat; --
varmaankin siinä on Eeva!»
«Eeva, Eeva!» huudahti Leonore tavattoman iloisesti ja veli ja sisar
juoksivat kiireesti portille, niin että Eeva, astuessansa ulos vaunuista
joutui suoraan heidän syliinsä.
Eeva.
Onnellisen kodin suloisimpia tapauksia on varmaankin, kun joku sen
rakkaista jäsenistä, oltuaan jonkun ajan poissa, palaa takaisin sen
helmaan. -- Samalla tavoin palaa mehiläinen retkiltään turvalliseen
pesäänsä tuoden mesisaaliinsa koottuna kedon kukkasista. -- Kuinka
paljon onkaan silloin molemminpuolin kerrottavaa, kuunneltavaa ja
nautittavaa! Jokaisen pilvenhattaran karkoittaa silloin tuuli kodin
taivaalta, kaikki on päivänpaistetta ja iloa, ja pahoin ovat asiat,
elleivät kaikki huomaa toinen toisensa edistyneen ja kaunistuneen; sillä
jos juuria myöten tutkii asiaa, niin ovat kaikki elämän tapahtumat aina
tavalla tai toisella edistymistä.
Heleästi paistoi onnen aurinko Frankin perheessä, kun Eeva palasi
kotiin. Keskinäinen rakkaus, joka ilmaiseiksen syleilyissä, hymyilyissä,
kyynelissä, naurussa, herttaisissa tervetuliaissanoissa, tuhansissa
ilon- ja hellyydenosoituksissa, saattoi ensimmäisen tunnin kulumaan
ilonhuumauksessa. Ja kun kaikki vähäsen tyyntyivät, ja lähemmin
rupesivat tarkastamaan toisiansa, niin kohdistuivat kaikkien katseet ja
ajatukset hurmaantuneina Eevaan. Hänen kauneutensa näytti nyt olevan
paraimmassa kukoistuksessaan ja hänen katseessaan, olemuksessaan ja
liikkeissään oli viehätysvoimaa, jommoista ei milloinkaan ennen oltu
siinä nähty. Hänen erittäin uudenaikainen pukunsa, jonkinmoinen
käytöksen varmuus ja suloinen liikkeiden sulavuus, joka ilmasi olevansa
kotoisin pääkaupungin ylhäisistä piireistä, vaikutti tenhovoimalla hänen
omaisiinsa ja hurmasi etenkin Gabriellen, joka säihkyvin silmin katseli
kaunista siskoansa.
Bergström laski keittiössä ihastuksensa valloilleen huutamalla «Eeva
neiti on vallan taivaallinen!» Vaaleaverinen Ulla ei milloinkaan ollut
hänen kanssansa siitä yhtä mieltä.
Leonore oli ainoa, joka pian katseli Eevaa tosin kyllä hellin silmin,
mutta kuitenkin vähäsen huolestuneena. Eevan muodossa ja koko
olemuksessa oli jotakin maailmallista, joka saattoi Leonoren
aavistamaan, että suuri epäedullinen muutos oli tapahtunut rakastetussa
siskossa. Ja kohta tulikin ilmi, että Leonore oli aavistanut oikein.
Eeva ei ollut monta tuntia kotona, ennenkuin kaikki selvästi huomasivat,
ettei hän juuri sanottavasti välittänyt sen asioista; että vanhemmat,
sisarukset, ystävät eivät enää olleet hänelle samanarvoiset kuin ennen.
Eevan sielun täytti itse asiassa yksi ainoa seikka; se täytti kaikki
hänen ajatuksensa ja tunteensa ja se aine oli -- majuri R***. Majurin
kauneus, hänen loistavat luonnonlahjansa, hänen rakastettavuutensa,
hänen lempensä, seurat, joissa he olivat tavanneet toisiansa,
tilaisuudet, joissa he olivat näytelleet teaatteria yhdessä, kaikki
heidän välinsä romantilliset kehitykset -- olivat kuvia, jotka sillä
hetkellä yksinomaan anastivat Eevan sydämmen ja pyörivät hänen maallisen
myötäkäymisen vilkastuttamassa mielikuvituksessansa. Hänen isänsä vakava
katse hänen mainitessansa majuri R***än esti hänen toistamasta sitä
nimeä hänen läsnäollessansa ensimmäisenä iltana, jonka hän vietti heidän
parissansa. Mutta kun hän myöhemmin jäi yksin siskojen seuraan, kun tuo
suloinen juttuhetki koitti, joka tuommoisissa tilaisuuksissa
tavallisesti kestää illasta aamuun asti, silloin Eeva vapaasti kertoi
kaikki mikä täytti hänen sielunsa. Hän kertoi siskoille juurta jaksain
edellisen vuoden romaaninsa, jossa oli monta kilpakosijaa ja majuri R***
sankarina, ja mielihyvällä Eeva kuvaili itsensä jumaloiduksi
sankarittareksi, joka on voittanut kaikki muut suloiset neidet.
Niin oli hänen sielunsa kiintynyt niihin tapauksiin, niin haaveileva
hänen mielentilansa, ettei hän kertoessaan ensinkään huomannut siskojen
hämmästystä, heidän levottomuuttansa, heidän väkinäistä hymyilyään,
heidän välistä maahan luotuja katseitaan. Vasta silloin kuin Eeva ilosta
säihkyvin silmin kertoi siskoille, että majuri R*** piakkoin saapuisi
kaupunkiin viettämään joulua sukulaistensa luona ja että hän silloin
aikoisi Eevan vanhemmilta pyytää häntä omaksensa, vasta silloin hänen
silmänsä aukenivat. Louise lausui ankaria mielipiteitä majuri R***stä,
kummasteli ja valitti, että Eeva «voi pitää semmoisesta ihmisestä».
Louise ei olisi odottanut mitään semmoista sisareltaan. Eeva puolusti
kovin loukkaantuneena majuri R***ää sekä puhui suvaitsemattomuudesta ja
ennakkoluuloista. Louisen tyytymättömyys siitä yhä yltyi; Gabrielle
rupesi itkemään ja Louise teki samoin; heidän mielestänsä Eeva oli
melkein hukassa. Leonore oli rauhallisempi, ei lausunut sanaakaan, joka
olisi voinut loukata Eevan tunteita, mutta huokasi välistä syvästi ja
katseli surullisesti armasta, hairahtunutta siskoaan. Huomatessaan minkä
ikävän käänteen keskustelu oli saanut hän lausui rauhallisella
herttaisuudella, joka oli hänelle ominaista:
«Älkäämme enää puhuko tästä asiasta tänä iltana; älkäämme turmelko
iloamme. Saammehan nyt pitää Eevan kotona ja ehdimmehän hyvin toistekin
miettiä ja jutella -- silloin kaikki vielä selviää ja tulee hyväksi.
Eikö ole parasta että nyt menemme nukkumaan ja mietimme asiaa? Onhan
Eeva väsynyt matkasta eikä «meidän sinisemme» saa itkeä tänä ensi iltana
kotona!»
Leonoren neuvoon suostuttiin. Molemminpuolisesti pyytäen anteeksi
syleilivät Louise, Eeva ja Gabrielle toisiansa ja erosivat illaksi.
Leonore oli iloinen kun sai olla kahden kesken Eevan kanssa ja kuunteli
tyynesti ja innokkaasti hänen kertomuksiansa koko yön. Oiva, hellä
Leonore!
Majuri Viktor R*** oli yleisesti tunnettu semmoiseksi, joka piti
naissydäntä leikkikalunaan, ja laamanni tuomitsi sellaista leikkimistä
sukupuoleensa katsoen melkein harvinaisen ankarasti, etenkin, niinkuin
tässä oli asianlaita, koska ei sydämmen kevytmielisyys ollut määrääjänä,
vaan itsekkäisyys. Kymmenen vuotta aikaisemmin oli majuri R*** nainut
laamannin nuoren ja rikkaan sukulaisen. Kuudentoistavuotiaan puolison
ainoana vikana oli liian hellä, jumaloiva rakkaus mieheensä, joka
palkitsi tuon lemmen niin armottomalla kovuudella ja uskottomuudella,
että nuori Amelie rouva ei sitä kestänyt, vaan kuoli surusta vuoden
kestäneen avioliiton jälkeen, määrättyään testamentin kautta
kelvottomalle puolisolleen kaiken sen omaisuuden, jonka hän sai itse
hallita. Sen avulla majuri R*** jatkoi aloittamaansa loistavaa irstaista
elämää. Aina hän hakkaili jotakin päivän kaunotarta, monta kertaa hän
kihlautui, mutta purki pian jälleen vähintäkään välittämättä tytön
maineesta ja sydämmestä, jota hän sillä tavalla kidutti, niin, hän
päinvastoin salaisesti ylpeili «lempensä uhreista ja verta vuotavista
sydämmistä»; hänen itserakkautensa palavaa janoa se virkisti. Maailma
tunnusti hänellä olevan miellyttäviä, loistavia lahjoja; mutta hänen
oman sukupuolensa jalot henkilöt, samaten kuin samanmieliset naisetkin
halveksivat häntä siitä syystä, että he pitivät häntä vallan arvottomana
miehenä. Paljas ajatus, että tuo mies saisi omakseen hänen armaan
tyttärensä, herätti oikean myrskyn laamannin rinnassa.
Semmoiset tiedot siitä miehestä, jota hän rakasti, sai Eeva kotiin
palattuaan. Kaikki kotiväki sitä liittoa vastusti. Eivät auttaneet Eevan
puolustukset; ei kukaan uskonut mitä hän lausui lemmittynsä syvästä,
uskollisesta rakkaudesta; ja hänen omaa rakkauttansa, joka oli tehnyt
maailman hänelle niin ihanaksi ja herättänyt hänen rinnassaan mitä
hurmaavimmat tunteet ja avannut hänelle taivaan autuuden, se se oli
hänen omaisillensa surunaiheena, sitä he itkivät ja pitivät
onnettomuutena, jopa lankeemuksenakin! Sielunsa pohjaan saakka
loukattuna, vetäytyi Eeva erilleen omaisistaan ja syytti heitä
mielessään itsekkäisyydestä ja tylyydestä. Louise ehkä ansaitsi jotakin
siitä moitteesta, mutta Leonore oli puhdas, puhdas kuin Jumalan enkeli;
mutta Leonore suri Eevan rakkautta ja sen tähden sulkeutui Eevan sydän
hänellekin.
Tuo kireys, joka siten syntyi Eevan ja hänen omaistensa välillä, tuli
vieläkin suuremmaksi, kun majuri R*** jonkun aikaa sen jälkeen saapui
kaupunkiin. Hän oli kookas, komea mies, noin kolmenkymmenen viiden
vuoden, ijässä, ylpeän, mutta kevytmielisen näköinen; kasvot iloiset ja
kukoistavat, katse kirkas ja rohkea; suuri seurustelutaito,
jäljittelemätön keveys ja varmuus antoi hänen olemuksellensa ja
keskustelulleen tuon vastustamattoman voiman, joka kuuluu seurapiirin
ominaisuuksiin.
Kun hän ensi kertaa kävi Frankin perheessä, vaihtoivat laamanni ja hän
silmäyksiä, joista kumpikin voi lukea, etteivät he kärsineet toisiansa.
Mutta majuri ei ollut huomaavinaan mitään, oli täydelleen vapaa ja
iloinen sekä kääntyi keskustelussaan melkein yksinomaan Elisen puoleen,
ei juuri ollenkaan puhutellut Eevaa, mutta sen sijaan katseli häntä sitä
enemmän. Ensimmäisen jäykän tervehdyksen perästä meni laamanni takaisin
työhuoneesensa. Tuon miehen läsnäolo oli hänelle vastenmielinen. Leonore
oli kohtelias, melkeinpä ystävällinen majurille. Hän tahtoi niin
mielellään pitää siitä, jota Eeva rakasti.
Assessori Munter oli silloin läsnä; mutta tarkasteltuaan hetken majurin
Eevaan suuntaamia katseita ja huomattuaan niiden tenhovoiman Eevan
ylitse, tutkittuaan koko hänen sydämmensä ainoasta kainosta katseesta,
jonka hän loi rakastettuunsa, hän läksi hiljaa ja kiireesti pois.
Majuri ei käynyt usein Eevan kotona; laamannin katseilla näkyi olevan
erityinen taito pitää häntä sieltä erillään; mutta sitä vastoin hän
asetti niin, että hän tapasi Eevan melkein joka päivä ulkona. Hän tuli
hänen vastaansa, kun hän meni kaupungille; hän saattoi hänet kotiin
kirkosta, tuli perhekutsuja, rekiretkiä ja tanssiaisia, ja Eeva, joka
ennen niin usein oli valinnut kodin iltaseuran ja hyljännyt kaupungin
huvitukset, Eeva ei enää näkynyt ensinkään viihtyvän kotonaan, ei
näyttänyt voivan elää muualla kuin niissä piireissä ja huvituksissa,
joissa majuri R*** loisti ja oli hänen ihailemanaan. Mutta juuri niiden
kohtaamisten tähden halusivat muut perheenjäsenet niin vähän kuin
mahdollista olla mukana. Itse asiassa täyttyivät kuitenkin Eevan
toivomukset; Leonore seurasi häntä uskollisesti minne hän vaan tahtoi.
Laamanni oli synkän ja levottoman näköinen, äiti lempeä ja sovitteleva,
ja mitä Eevaan itseensä tulee, niin hän oli niin äärettömän arka
kaikelle, joka koski hänen rakkauttansa, että pieninkin vastusteleminen
tuotti hänelle itku- ja hermokohtauksia. Yhä selvemmin hänen omaisensa
surulla huomasivat miten kiihkeä ja lämmin oli hänen rakkautensa majuri
R***ään. Vilaus vaan hänestä, hänen askeleensa, äänensä vaikuttivat
vavistuksen Eevan koko olentoon. Kaikki entiset rakkaat suhteet olivat
menettäneet valtansa hänen sydämmeensä.
Tapahtuu välistä että ihmiset -- olkoot syyt sitten fyysilliset tahi
siveelliset -- yhtäkkiä kummallisesti muuttuvat. Ärtyisyys, kiivaus,
ymmärtämättömyys, tylyys voittavat äkkiä alaa ennen lempeässä ja
rakastettavassa luonteessa, ja ikäänkuin taikatempulla on ihana, viehkeä
olento muuttunut vastenmieliseksi. Silloin on vaara tarjolla että
ystävätkin kylmenevät ja muuttuvat; vaaditaan ihmiseltä paljon hyvyyttä
ja selvyyttä, jotta hän aina uskollisesti säilyttäisi saman rakkauden,
saman luottamuksen ja uskollisesti odottaisi hetkeä, jolloin lumous
katkaistaan, jolloin lumouksen rikkoja tulee vapauttamaan, kuultuaan
ystävän hiljaiset rukoukset, nähtyään hänen lempeät katseensa ja hellän
huolenpitonsa. Mahdollisesti se ei muuten olisi milloinkaan tullut.
Sanon *paljon selvyyttä*; niin, sillä oikea ystävä ei heitä näkyvistään
ystävänsä taivaallista kuvaa, hän näkee sen kaikkien satunnaisuuksien
sumun lävitse, vaikka se olisikin kaikilta muilta jopa itse
rikkojaltakin salassa. Hän luottaa siihen, rakastaa sitä, elää sen
hyväksi ja sanoo: «Odota! Kärsivällisyyttä! Tämä kyllä loppuu ja silloin
hän kyllä palaa.» Ja kellä on semmoinen ystävä, hän palaa myöskin.
Niin kulki hiljainen rakastavainen Leonore muuttuneen sisarensa
vieressä.
Henrik näkyi siihen aikaan vaikuttavan erittäin terveellisesti koko
perheesen ja näytti saaneen takaisin koko entisen herttaisen
iloisuutensa, voidakseen sillä haihduttaa kodista kaikki häiritsevät
vaikuttimet. Hän seurasi entistä enemmän omaisiaan ulos maailmaan ja
tarkasteli ahkeraan siskoaan ja majuria.
Ei kestänyt kauan ennenkuin majuri R*** säännönmukaisesti anoi Eevaa
omaksensa. Eevan vanhemmat olivat varustauneet siihen ja päättäneet
miten oli meneteltävä silloin kuin se tapahtuisi. He eivät tahtoneet
tehdä lastansa onnettomaksi päättävästi kieltämällä suostumustansa hänen
sydämmensä toivomuksiin; mutta he olivat lujasti päättäneet vaatia
häneltä ja majurilta yhden vuoden koetusajan, jona kumpikaan ei saisi
seurustella toisensa kanssa, ei olla kirjevaihdossa, vaan olla ihan
vapaana kaikesta keskinäisestä yhteydestä ja kaikista velvollisuuksista.
Vasta sen ajan kuluttua voisi kihlautuminen tulla kysymykseen, jos
nimittäin Eeva tai majuri silloin sitä haluaisi. Elise, joka yhä
hartaammin ja täydellisemmässä määrin täyttäen velvollisuutensa, oli
saanut yhä suuremman vaikutusvallan mieheensä, oli saanut miehensä
suostumaan tähän välittävään keinoon. Hän koetti istuttaa mieheensä
samaa toivoa, joka häntä itseäänkin elähytti, sitä nimittäin, että Eeva
koetusajan kestäessä huomaisi majurin kunnottomuuden, omaistensa
hellyyden ja toivomusten vaikuttamana voittaisi rakkautensa, tahi majuri
Eevan rakkauden jalostuttamana ja oman rakkautensa lujuuden kautta
ansaitsisi hänet paremmin. Olihan juuri laamannin omainen ja
lempilauselma, että kaikki ihmiset voivat parantua, ja mielellään hän
myönsi, ettei siihen ollut tehokkaampaa keinoa kuin syvä, todellinen
rakkaus.
Vakavasti ja hellästi laamanni sitten puhutteli tytärtänsä, selitti
asian hänelle eikä salannut kuinka katkera hänelle oli ollut ja vieläkin
oli naimisehdotus, ja hän vetosi Eevan omaan oikeudentuntoon kysyen
vaadittiinko häneltä liikoja tuota lykkäämis- ja koetusaikaa
pyydettäessä.
Eeva itki kovasti, mutta liikutettuna vanhempainsa hyvyydestä hän
suostui heidän toivomuksiinsa ja lupasi vaikkakin surulla alistua niihin
ja seurata niitä.
Majurille, joka oli kosinut kirjallisesti, laamanni kirjoitti
avomielisen ja jalon, vaan ei suinkaan erittäin ystävällisen vastauksen,
jossa hän vaati että hän kunniallisena miehenä olisi millään tavalla
viettelemättä Eevaa rikkomaan vanhemmilleen antamaa lupaustansa sekä sen
kautta häiritsemättä hänen siihen asti onnellista subdettansa
perheesensä. Tämän kirjeen antoi laamanni tyttärensä lukea. Se tuotti
Eevalle uuden kyyneltulvan, kun hän, vaikka turhaan, koetti taivuttaa
isäänsä siitä pyyhkimään lauseita, jotka hänen mielestänsä olivat liian
ankaria; isän mielestä ne päinvastoin olivat liian lievät; vastaus
lähetettiin samana päivänä ja kaikki muuttui rauhallisemmaksi.
Arvattavasti olisi Eeva nurkumatta alistunut vanhempainsa tahtoon, jonka
he erinomaisella lempeydellään koettivat tehdä hänelle helposti
seurattavaksi, ellei seuraavan päivän illalla majuri R***ltä olisi
saapunut Eevalle kirje, joka saattoi hänen sielunsa vallan liikutuksen
melkeinpä epätoivon valtaan. Majuri siinä kiihkeästi valitti Eevan isän
«vääryyttä, suvaitsemattomuutta ja tyrannimaisuutta», kuvaili mitä
intohimoisimmin lausein rakkauttaan, rajatonta kärsimystänsä,
epätoivoansa.
Eeva sairastui saatuansa hänen kirjeensä, kuitenkin enemmän sielun kuin
ruumiin puolesta ja pyysi puhutella assessoria. Perheen lääkäri ja
ystävä tulikin heti hänen luoksensa.
«Rakastatteko minua?» oli Eevan ensi kysymys heidän jäätyään kahden
kesken.
«Rakastanko teitä, Eeva?!» vastasi assessori luoden häneen silmäyksen,
joka olisi voinut herättää eloon hellyyden tunteita Eevan sydämmessä,
ellei sitä olisi ainoastaan yksi tunne silloin vallinnut.
«Jos rakastatte minua; ellette tahdo että minä sairastuisin
todellisesti», jatkoi Eeva puhuen nopeaan ja kiivaasti, «niin täytyy
teidän viedä tämä kirje majuri R***lle, sekä jättää minulle hänen
vastauksensa! Isäni vihaa häntä, kaikki täällä vihaavat häntä; ei kukaan
tunne häntä niinkuin minä! Olen semmoisessa tilassa, että pian joudun
epätoivoon, ellette armahda minua. Mutta salaisesti tulee teidän auttaa
minua!... Ette tahdo! Jos rakastatte minua, täytyy teidän ottaa tämä
kirje ja vie...»
«Pyydä minulta kaikkea muuta paitsi sitä, Eeva. Minun täytyy kieltäytyä,
ja juuri sen tähden että niin syvästi rakastan teitä. Tuo mies ei
todellakaan teitä ansaitse; hän ei ole teidän arvoi...»
«Ei pahaa sanaakaan hänestä! Minä tunnen hänet paremmin kuin te kaikki
yhteensä; -- minä yksin tunnen hänet; mutta te kaikki olette hänen
vihamiehiään ja onneni vastustajia. Vielä kerran rukoilen teitä,
rukoilen teitä kyynelissä! Niin paljonko siis tässä pyydän teiltä?
Hyväntekijäni, ystäväni, ettekö tahdo täyttää Eevanne tahtoa?»
«Antakaa minun puhutella isäänne!»
«Tästäkö? Ei ei! Mahdotonta!»
«Siinä tapauksessa, Eeva, täytyy minun kieltää! Minua pahoittaa enemmän
kuin voin selittääkään, että minun täytyy kieltää teiltä jotakin tässä
maailmassa. Mutta tässä asiassa en tahdo tahrata kättäni, en tahdo tulla
onnettomuutenne välikappaleeksi. Hyvästi!»
«Seisahtukaa! Viipykää! Kuunnelkaa minua vielä! Mitä te minun puolestani
pelkäätte?»
«*Kaikkea!* R***n kaltaisen miehen vallassa.»
«Te arvostelette häntä väärin ja te arvostelette minuakin väärin.»
«Minä päinvastoin tunnen hänet ja tunnen teidät, Eeva, ja sen vuoksi
menen ennen vaikka tuleen kuin kuljetan kirjeitä teidän välillänne.
Siinä viimeinen sanani!»
«Te ette tahdo! Te ette rakasta minua eikä minulla enää ole ainoatakaan
ystävää!»
«Oi Eeva, Eeva, älkää puhuko noin! Te siinä teette syntiä! Te ette tiedä
... pyytäkää minulta kaikki, pyytäkää elämäni -- Oi! teidän kauttanne se
jo on menettänyt kaiken arvonsa -- pyytäkää...»
«Tyhjää lorua!» keskeytti Eeva kääntyen maltittomasti pois, «minä en
pyydä mitään teiltä enää, assessori Munter! Suokaa anteeksi että olen
vaivannut teitä!»
Assessori katseli häntä hetkisen ääneti, painoi sitten äkkiä kätensä
rintansa vasenta puolta vasten, ikäänkuin olisi siellä tuntenut kovaa
tuskaa ja meni ulos tavallista enemmän kumarassa.
Odottamattomasti selkeni kohta sen jälkeen Eevan ja hänen vanhempainsa
väli. Eeva tuli rauhallisemmaksi. Majuri R*** matkusti maalle kaupungin
läheisyyteen erään tuttavan luokse viettämään joulua. Samana päivänä
tuli Eeva tavalliseen teeaikaan alas kirjastoon, vietettyään monta
päivää huoneessansa. Kaikki ottivat hänet iloiten vastaan. Laamanni meni
hänen vastaan avosylin, puhutteli häntä jos jonkinlaisilla lempinimillä,
pani hänet istumaan sohvaan äidin viereen ja kantoi itse hänelle teetä,
-- sulhanen ei olisi voinut olla sen hellempi ja huolellisempi. Eeva ei
voinut olla välinpitämätön niille rakkaudenilmauksille, mutta hän ei
ottanut niitä ilolla vastaan. Polttava puna ja kova kalpeus vaihtelivat
vuoroin hänen poskillansa ja välistä näytti siltä, kuin kyynel,
katumuksen kyynel olisi ollut nousemaisillaan hänen silmiinsä.
Kuitenkin palasi siitä hetkestä alkaen entinen suhde ja entinen rauha
osaksi perheesen. Majuri R***n nimeä ei kukaan maininnut, ja samalla
tavalla kuin keväällä ruoho itää ja kasvaa, lehdet puhkeavat, vaikka
taivas vielä on pilvessä ja moni pohjoistuulenpuuska unehtuu ilmaan,
samalla tavalla puhkesivat Frankin perheessä suloiset tunnelmat ja
iloiset hetket keväisen hengen elähyttäminä. Olisitte nähneet äidin!
Miten hän liikkui kodin keskuksena, sen sydämmenä, miten hän loi
hauskuutta ja mieltymystä kaikkiin, miten hän liikkui kaikkialla niin
armaana, niin lohduttavana ja iloa jakavana! Aina seurasi häntä jokin
suloinen tahi elvyttävä sana tai teko. Kuitenkin hän itse oli kaikkea
muuta kuin tyyni ja rauhallinen. Niihin huoliin, joita hänellä oli
tyttäristänsä, liittyi vielä huolet Henrikin tulevaisuudesta ja onnesta.
Hän tunsi ja käsitti paremmin kuin kukaan muu poikansa toiveet, tunteet
ja aatteet; sentähden kohtasivatkin heidän katseensa niin usein toisensa
ystävällisessä hymyssä; sentähden hän myöskin yhä enemmän kalpeni
postiaikana niinä päivinä kuin Tukholman posti saapui. Ehkä se toi
mukanaan tärkeitä uutisia Henrikille.
«Elise kultani!» lausui laamanni hellästi nuhdellen, «minkävuoksi
tuommoista levottomuutta, tuommoista ymmärtämätöntä pelkoa. Minä myönnän
että olisi suuri ilo meille kaikille, jos Henrikin onnistuu saada
hakemansa virka. Mutta jos hän ei sitä saa -- no niin! silloin voi hän
onnistua saamaan jonkun toisen jonkun ajan kuluttua. Onhan hän vielä
nuori mies; odottakoon hän samoin kuin moni muukin. Ja hänen runoelmansa
-- jos sitä ei pidettäisikään mestariteoksena, tahi jos se ei saisikaan
palkintoa, niin -- no Herran nimeen, mitä se tekee! Hänestä ehkä tulee
sitä kunnollisempi ihminen käytännöllisellä alalla, jos hän ei onnistu
runoilijana. Minua se ei surettaisi; sen tunnustan suoraan. Ja minä
toivoisin niin viran kuin runoelmansa hiiteen, jos sinä niiden tähden
kuljet allapäin, kalpenet ja hermostut. Lupaa minulle ensi postipäivänä
olla järkevä eikä samannäköinen kuin alakuu, muuten minä lupaan kovasti
suuttua ja pidättää kaiken postin itselleni.»
Mutta lapsillensa isä lausui: «eikö teillä tosiaankaan ole neroa ja
kekseliäisyyttä sen vertaa, että voisitte huvittaa äitiänne ja hankkia
hänelle ajattelemista noina onnettomina postipäivinä? Henrik! sinun
asiasi on rauhoittaa häntä. Ja jos et vakuuta hänelle, että olkoon sinun
ulkonainen onnesi minkälainen hyvänsä, niin sinä kyllä kannat sen miehen
tavoin, silloin minä sanon, ettet ansaitse kaikkea sitä hellyyttä ja
rakkautta, jota hän sinulle uhraa.»
Henrik punastui kovasti, ja laamanni jatkoi: «ja sinä Gabrielle! Minä en
milloinkaan enää sano sinua älykkääksi pikku tytökseni, ellei sinulla
huomenna postiaikana ole valmiina arvoitusta, joka saattaa äitisi pään
niin pyörälle, että hän unohtaa kaiken muun.»
Huomispäivänä oli erittäin vilkasta. Ei milloinkaan ennen Henrik ollut
ottanut mieltäkiinnittävämpiä aineita keskusteltavaksi, eikä äitiä niin
houkuteltu ottamaan osaa nuoruuden keskusteluihin. Postitunnin alkaessa
oli äiti paraikaa selvittämässä arvoitusta, jota Henrik ja Gabrielle
sanoillaan ja kokkapuheillaan koettivat sotkea yhä muka auttaessaan
häntä sitä arvaamaan.
Se kuului näin:
Mä tahdon rauhaa,
en riitaa, en,
kun myrsky pauhaa
niin pakenen.
Ja rintain öissä
mä palelen,
tuliliekkilöissä
elän hetkisen.
Siltä joudun hukkaan,
ken on kahleissa,
ja vapauden kukkaa
ma rakastan vaan.
Ja viisautta
ma rakastan
ja rakkautta
ma seurajan.
Olen kera helläin
mä puolisojen,
on sydämmelläin
joka lapsonen.
Mun joskus peittää
yön varjot voi,
hyviä heittää
en silti voi.
Sua aamusilta
jos pakenen,
niin suussa illan
jo suutelen.
Arvoitus, joka tosin ei ollut Gabriellen paraimpia, herätti kuitenkin
suurta huvia ja sai aikaan Henrikin puolelta mitä hullunkurisimpia
arvailuja. Mutta äitiä ei niinkään saatu ymmälle, vaan hän huusi,
koettaen saada äänensä kuuluviin leikillisten lastensa hälinässä, että
arvoituksen selvitys oli --
Onni.
«Onni!» toisti laamanni astuessansa sisään kädet täynnä kirjeitä ja
sanomalehtiä -- «luulenpa teidän täällä ennustavan. Gabrielle,
tyttöseni, tästä saat pienen palkan arvoituksestasi. Lue tämä
äidillesi!» Ja hän asetti hänen eteensä sanomalehden.
Gabrielle alkoi, mutta jätti pian sanomalehden, hypähti ylös, löi
kätensä yhteen ja huudahti:
«Henrikin runo on voittanut ensimmäisen palkinnon!»
«Ja tässä Henrik!» lausui laamanni, «on kirjeitä; sinä olet
nimitetty...» Laamannin ääni hukkui muiden ilohuutoihin. Henrik oli
äitinsä sylissä kyynelsilmin iloitsevien sisariensa ympäröimänä.
Laamanni mittaili pitkin askelin lattiata; viimein hän seisahtui
onnellisen ryhmän eteen ja huudahti: «No niin, niin! Antakaa nyt
minunkin saada osani tuosta kaikesta. Elise! Kiitos siitä, että olet
lahjoittanut minulle tuon pojan! Ja sinä poika, tule tänne, niin saan
sanoa sinulle...» mutta siitä ei tullut sen enempää, mykkänä
liikutuksesta syleili isä poikaansa ja vastasi tyttäriensäkin
hyväilyihin.
Monet Tukholmasta tulleet kirjeet sisälsivät kiittäviä lauseita ja
onnentoivotuksia nuorelle runoilijalle. Henrikin ystävät vallan ylistäen
kiittivät häntä.
Oli melkein liian paljon onnea yhtaikaa. Ensi hetkenä sitten kun perhe
oli saanut tiedon uutisesta, oli ilo hiljainen ja liikutuksensekainen;
sitten se muuttui äännekkäämmäksi ja levisi räiskiävän raketin tavoin
kaikkiin suuntiin. Yleisesti ehdotettiin, että päivän sankarin kunniaksi
oli päivä jollakin juhlalla vietettävä, ja sillaikaa kuin perheenisä
teki boolin (koko talon näet piti juoda Henrikin malja), teki muu perhe
Tukholman matkan suunnitelmia. Pitihän koko perheen olla mukana, kun
Henrikille annettiin suuri kultamitali, pitihän sen olla läsnä hänen
kunniansa päivänä. Eva muuttui miltei yhtä vilkkaaksi kuin oli ollut
ennen, kuvaillessaan semmoista juhlaa, missä hän oli kerran ennen
Ruotsin Akatemiassa ollut mukana.
Henrik kertoi paljon Tukholmasta; hän halusi saada näyttää äidilleen ja
sisarilleen kauniin pääkaupungin. Heidän piti saada ihailla
kuvakokoelmia, käydä teaatterissa, ja nähdä tuo hurmaavan kaunis neiti
Jenny L. ja kuulla hänen laulavan, ja nähdä linna, kävelypaikat,
näköalat, kirkot, torien kauniit kuvapatsaat -- yhden ainoan niistä
olisi Henrik tahtonut kaataa kumoon -- oi! Tukholmassa oli niin paljon
kaunista ja hauskaa nähtävänä!
Äiti hymyili ilosta -- Tukholmanmatkan aiheelle; isä myöntyi siihen ja
kaikkiin muihin esityksiin; nuorten silmät loistivat riemastuksesta;
booli tuoksui heille onnea.
Nuoreen vapaaherra L:een, joka paljon rakasti Henrikiä, mutta paljoa
enemmän vilkasta liikettä ja hälinää, oli tarttunut todellinen
juhlimisinto miltei raivo. Hän tanssitti kaikkia; Louise ei saanut istua
paikallaan; «pikku neitiä» piti pyörittää -- tosi kyllä oli hän
iloissansa melkein yhtä tanssinhaluinen kuin hänkin -- laamanninkin
täytyi pyöriä nuoren huimapään kanssa; viimein hän ihmisten puutteesta
pyöritti pöytiä ja tuoleja. Punssin tulisuus ei suinkaan ollut omansa
hillitsemään hänen kuohahtelevia elinvoimiaan.
Laamannista tuntui erittäin ikävältä, kun hänen juuri sinä päivänä
täytyi erota omaisistaan; mutta tärkeät asiat pakoittivat häntä juuri
samana iltana lähtemään asiamatkalle, jonka piti kestää kolme tai neljä
päivää. Vaikka hän jätti omaisensa terveinä ja kukoistavina, näytti
lyhyt ero koskevan häneen tavallista enemmän vaikeammalta. Jätettyään
omaisensa hyvästi, hän palasi uudestaan sudennahkaturkit yllään -- joka
oli hänelle sangen tavatonta -- syleili vielä kerran vaimoansa, pyöritti
tyttäriään teeskennellyn iloisesti ja läksi kiireesti ulos, jotenkin
kouraantuntuvasti torjuttuaan luotaan nuoren L--n, joka hurjassa
ilossaan koiran tavoin ahdisti hänen susiturkkiaan. Kun laamanni sitten
reestä vielä kerran katsahti ylös kirjaston ikkuniin tervehtien
kädellään vaimoaan ja tyttäriään, huomasivat he kummastuen kyyneleiden
nousseen hänen silmiinsä.
Mutta hetken ilo ja tulevaisuuden toiveet ja lupaukset pian täyttivät
kotiinjääneiden mielet. Ilta kului ilossa ja riemussa. Parooni L. joi
punssia kotiväen kanssa, kunnes se nousi hänelle päähän; Louisen viisaat
nuhteet olivat vesipisaroita siihen tuleen.
Henrik oli ylevän iloinen. Hänen säihkyvät silmänsä ja eloisan kaunis
päänsä muistuttivat Apolloa.
«Mihin ovat nyt synkät aavistuksesi joutuneet, Henrik?» kysyi Leonore
hellästi ja iloisesti, -- «näytäthän siltä että voisit syleillä -- jopa
Stjernhökiäkin!»
«Koko maailmaa!» vastasi Henrik sulkien siskonsa syliinsä. «Olen niin
iloinen!»
Ja kuitenkin oli kodissa eräs toinen, joka oli vielä onnellisempi kuin
Henrik, nimittäin hänen äitinsä. Katsellessaan poikansa kauniita,
kirkastuneita kasvoja ja ajatellessansa mitä hän oli ja mitä hänestä
vielä voisi tulla, hän kuvaili niitä laakereita, jotka kerran
koristaisivat tuota armasta päätä, sitä tulevaisuutta, joka odotti hänen
lemmikkiään, hänen kesälastansa -- oi! silloin oli äidin ilo vallan
kukoistuksissaan hänen rinnassansa ja se hehkui sanomatonta autuutta,
niin suurta onnea, että se muuttui miltei tuskaksi, sillä hänestä tuntui
se liian suurelta täällä maan päällä kannettavaksi.
Ja kuitenkin -- me lausumme sen kiitollisella ilolla -- voi elämä kantaa
suuren määrän taivaallista onnea, kantaa sitä kauan sitä haihduttamatta
tahi musertamatta. Hiljaisuudessa ja salassa semmoinen onni mielellään
kukkii; sen vuoksi maailma siitä niin vähän tietää eikä oikein ota
uskoaksensa. Mutta Jumalan kiitos! sitä on runsaasti, kaikkina aikoina
ja kaikissa maissa, ja -- me kuiskaamme sen niille, jotka ovat
onnellisia, iloitaksemme heidän kanssansa -- sangen harvoin
todellisuudessa tapahtuu niin, kuin niin usein kirjoissa vaikutuksen
takia, että erittäin suuri onnentulva tuo mukanaan
onnettomuutta.
Hilpeää, onnellista iltaa seurasi yö ja Frankin perheenjäsenet lepäsivät
rauhallisesti unen helmoissa, kun he äkkiä puoliyön aikana heräsivät
kauhistuttavasta huudosta: «tuli, tuli on irti!» Talo oli ilmi tulessa,
ja savua ja liekkejä he kohtasivat kaikkialla, sillä tuli oli levinnyt
uskomattoman nopeasti. Sanomaton häiriö syntyi, kaikki etsivät
toisiansa, äiti, lapset, isäntäväki ja palvelijat. Puolialastomina,
voimatta pelastaa vähintäkään, kokoutuivat talon asukkaat torille, johon
lukematon kansanjoukko tulvaili, ja josta käsin ruiskut ryhtyivät
sammutustyöhön kirkonkellojen kiivasti kaikuessa ja hätärummun kumeasti
päristessä pitkin kaupungin katuja. Henrik veti perässään nuoren
vapaaherra L--n, joka oli sanatonna kauhusta, ja tulen polttamana.
Hurjasti ja etsien katseli äiti omaisiansa; äkkiä hän huudahti:
«Gabrielle!» ja tuskasta huutaen syöksyi palavaan rakennuksen. Ihmiset
heti ympäröivät tyttäret, estäen heitä väkisin ryntäämästä äidin
jälkeen, mutta kaksi miestä tunki esiin ihmisjoukosta sekä riensi
nuolennopeasti hänen jälkeensä. Toinen oli hänen kaunis -- nyt entistään
kauniimpi poikansa; toinen oli niiden kykloppien näköinen, joita taide
kuvaa työskennellen maanalaisissa pajoissansa, mutta kaksi silmää
hänellä kuitenkin oli ja niistä hehkui sillä hetkellä liekit, jotka
melkein voivat kilpailla niiden liekkien kanssa, joita vastaan hän meni
taistelemaan ihmishengestä. Kumpikin hävisi liekkeihin. Silmänräpäyksien
hiljaisuus vallitsi väkijoukossa. Hätärumpu vaikeni, ihmiset tuskin
tahtoivat hengittää; ääneti vääntelivät tyttäret käsiään; ja palokello
säesti surkealla läpättämisellänsä ruiskujen turhaa suihkusadetta; sillä
liekit kohoamistaan kohosivat. Äkkiä kuului helpotuksen huudahdus
väkijoukosta; sen sydän sykki iloisesti, sillä poika kantoi äidin
sylissään liekeistä, jotka sihisten ojensivat kielensä heihin heitä
nielläksensä; ja -- toinenkin riemuhuuto! Toinen kykloppi, assessori
sanalla sanoen, seisoi toisen kerroksen ikkunassa ja mustien savupilvien
lomitse häämöitti valkonen olento, jonka hän pusersi rintaansa vasten.
Tikapuut nostettiin kiireesti ja mustana ja kärventyneenä laski Jeremias
Munter kohta sen jälkeen pyörtyneen vaikka vahingoittumattoman
Gabriellen äidin ja siskojen syliin. Sitten hän palasi Henrikin seurassa
tulen valtaamaan taloon, josta heidän onnistui pelastamaan pulpetti,
joka sisälsi laamannin tärkeät paperit. Muutamia mitättömiä
pikkuesineitä pelastettiin myöskin. Mutta siinä oli kaikki. Talo oli
puusta ja paloi, paloi, paloi poroksi huolimatta sammutusyrityksistä;
mutta ollen erillään se paloi yksin sytyttämättä toisia.
Uupuneena ponnistuksista palasi Henrik omaistensa luokse, tapasi heidät
kaikki majoitettuina assessorin pieneen asuntoon, joka myöskin oli torin
varrella. Jeremias itse näytti monistuneen kymmenkertaiseksi voidakseen
hankkia vieraillensa välttämättömimmät tarpeet. Hänen vanha
taloudenhoitajansa oli vallan pyörällä tulipalon ja isäntänsä monien
vieraiden takia, asunto kun oli niin yksinkertainen. Mutta isäntä, *hän*
tiesi neuvon kaikkeen, hän keitti kahvin, hän teki tilat ja näytti
vallan unohtavan melkoisen pahat palohaavansa. Hän teki pientä pilaa
itsestänsä ja tavaroistansa vähä väliä pyyhkien kyyneleen silmistänsä
muistellessaan heidän onnettomuuttansa. Louise ja Leonore auttoivat
häntä hiljaa ja tyynesti puuhissansa.
«Etkö ole järjellinen, kahvipannu ja ole kiehumatta yli laitojesi
niinkuin hölmö, kun kerrankin saat keittää kahvia naisillekin!» torui
assessori, «tässä Leonore neitiseni, tässä on rohtoja äidille ja
Eevalle! Louise sisko! olkaa hyvä käyttäkää hyväksenne koko
ruokavarastoni! Ja hän, nuori herraseni!» hän lausui Henrikille äkkiä
tarttuen hänen käsivarteensa ja katsellen häntä tutkivasti, «tule
kanssani, sillä minun pitää saada hänet vähäsen käsiini, minun!»
Ei ollut minutinkaan vertaa menetettävää. Kova verentungos sydämmeen sai
nuoren miehen hengenvaaraan. Assessori repi häneltä nutun yltä ja iski
suonta samassa silmänräpäyksessä kuin Henrik meni tainnuksiin.
«Mikä nuhjus!» sanoi assessori nyrpeissään Henrikin jälleen toinnuttua,
«miten voit olla semmoinen nuhjus, kun kuitenkin olet niin -- kelpo
mies? Kas niin! Nyt on vaara ohitse! Kuolema on iskenyt kyntensä meihin
tänä yönä ja laskenut vähän leikkiä kanssamme, mutta ollaan me siltä
rohkeat. Mennään nyt kohteliaina ritareina auttelemaan naisia. Odota!
Minun täytyy saada vähäsen vettä silmiini, etten ole enemmän chevalier
de la triste figuren, surkean ritarin näköinen kuin tarpeellista on!»
Seurauksia.
Uuden aamun aurinko paistoi kirkkaana häikäisevän valkoisille
lumenpeittoisille kattoloille torin ympärillä värjäten palaneen talon
raunioista nousevat savupilvet mitä koreimman purppuranpunaisen,
kullankarvaisen ja sinisen väriseksi; lumi oli torilla ja
kirkkopuistossa noen ja tuhkan mustaamaa ja siinä pienet varpuset
sadottain peseytyivät ja kuoputtelivat riemuisasti visertäen.
Äiti tyttärineen katseli kyynelsilmin savuavaa paikkaa, jossa eilen
vielä oli heidän hauska, miellyttävä kotinsa, mutta ei kukaan
heittäytynyt surun valtaan. Eeva yksinään itki kovasti, mutta salaisesta
tuskasta. Eeva tiesi majuri R***n olleen sen yön kaupungissa, mutta
kuitenkaan -- hän ei vielä ollut näyttäytynyt.
Aamulla oli vilkasta liikettä, kun paljon ihmisiä tuli assessorin
asunnolle. Perheet tulivat tarjoomaan kodittomille asuntoa ja tyyssijaa;
nuoret neitoset toivat vaatteitaan; muiden palvelijat tarjosivat
vaatteita Frankin palvelijoille; tuli lahjaksi kauniita pöytäkalustoja
ja huonekaluja, leipurit lähettivät suuret korilliset leipää,
oluenpanija olutta, toiset lähettivät viiniä y. m. He saivat nähdä mitä
kauniimpia kohtauksia, jotka kaikki osottivat miten kunnioitettu ja
rakastettu Frankin perhe oli.
Gunilla rouva tuli niin hyväntahtoisena ja innokkaana, valmiina
riitelemään kaikkien kanssa, jotka vaan vähäkään aikoivat vastustaa
hänen aikeitansa viedä vanhat ystävänsä vaunuissansa luoksensa niihin
huoneihin, jotka hän asunnostansa kiireimmiten oli laitattanut heitä
varten kuntoon. Assessori ei tällä kertaa riidellyt hänen kanssansa,
vaan katseli ääneti vieraittensa lähtöä, katseli kyynelsilmin miten
vaunut vierivät pois, vieden Eevan pois hänen kodistansa, joka nyt oli
hänestä niin synkkä ja kolkko.
Saman päivän illalla oli perheen isä jälleen omaistensa luona ja painoi
heidät kaikki ilosta itkien syliinsä. Niin, ilosta itkien -- sillä
olivathan he kaikki vielä jäljellä! Parin päivän kuluttua hän kirjoitti
eräälle ystävällensä:
«En älynnyt ennen kuin tämän onnettomuuden jälkeen mitä kaikkea omistin
vaimossani ja lapsissani, en tietänyt itselläni olevan niin paljon hyviä
ystäviä ja naapureita. Kiitän Jumalata, joka on antanut minulle
semmoisen vaimon, semmoisia lapsia ja ystäviä. Jo ovat viimemainittujen
toimesta kaikki perheeni tarpeet tyydytetyt, jopa enemmän kuin
tyydytetyt! Keväällä rupean uudestaan rakennuttamaan kotoani sen
entiselle paikalle. Mistä syystä tuli pääsi irti, sitä en tahdo tietää.
Onnettomuus on tapahtunut ja on meille varoittavana esimerkkinä
vastaisuudessa. Siinä kylliksi. Taloni ei ole tullut köyhemmäksi
rakkaudesta, vaikka sen rikkaus on kärsinyt. Rakkaus kestää ja parantaa
kaikki. «Herra antoi, Herra otti, siunattu olkoon Herran nimi!»
Laamanni ei todellakaan tahtonut kuulla mitään arveluita eikä
otaksumisia tulen irtipääsemisestä. Me kuitenkin rohkenemme tässä
ilmoittaa oman luulomme. Oli nimittäin sangen luultavaa, että se oli
saanut alkunsa nuoren vapaaherra L--n huoneesta ja että hän itse
puolihumalaisessa tilassaan oli syypää siihen. Arvattavasti hän itsekin
niin luuli; varmaa vaan on, että tämä tapaus ynnä Frankin perheen käytös
häntä kohtaan vaikutti hänen luonteessaan suuren muutoksen. Hänen isänsä
tuli jonkun ajan kuluttua viemään hänet erään silmälääkärin luokse, joka
oli Köpenhaminan taitavimpia -- sillä tulipalossa olivat hänen silmänsä
pahasti vahingoittuneet. Meidän silmämme eivät näe häntä ennenkuin
kertomuksemme paljon myöhemmissä vaiheissa.
Perheen tyttäret todellakin tuumivat -- niinkuin jo aikaisemmin on
kerrottu -- hankkia itselleen itsenäisen toimeentulon ja nykyisissä
oloissa helpoittaa vanhempiensa huolia, joutumatta kenenkään muunkaan
niskoille. Eeva tahtoi aluksi ottaa vastaan kutsuu eräälle maatilalle
niillä tienoin, missä majuri R*** oleskeli. Akselholmassa avattiin
sydämmet, siipirakennukset, päärakennus y. m. Frankin perheelle. Ei
ollut asumuksen puutetta, mutta laamanni pyysi niin herttaisesti
omaisiaan aluksi jättämään kaikki tuumat sikseen ja pysymään kotona.
«Parin kuukauden kuluttua», hän lausui, «ehkä jo tänä keväänä voitte
menetellä mielenne mukaan; mutta nyt -- pysykäämme yhdessä! Minä
tarvitsen nähdä teidät kaikki ympärilläni ollakseni oikein varma siitä,
että olette vielä kaikki tallella. En voi kestää ajatusta että nyt
menettäisin «jonkun» teistä!»
Ja kuitenkin se ajatus tunkeutui miltei pakosta hänen mieleensä.
Henrikillä ei paloyön jälkeen ollut tervettä hetkeä; yhtämittainen
sydämmentykytys oli alkanut ja jatkui siitä asti taukoamatta, ja siihen
kipuun liittyi vielä vaaralliset tukehdus- ja suonenvetokohtaukset,
jotka välittämättä mistään apukeinoista ja lääkkeistä pikemmin yltyivät
kuin vähenivät. Tuo saattoi laamannin kovin levottomaksi, sitä enemmän
kun hän nyt entistä enemmän rakasti poikaansa ja piti häntä arvossa.
Vasta tulipalon jälkeen voi sanoa isän ja pojan keskinäistä väliä
*lämpimäksi* ja *helläksi*.
Kauniisti muhamettilainen sanoo, että kuolon enkelin lähestyessä ihmistä
sen siivet jo edeltäpäin heittävät varjonsa valittunsa ylitse. Jo taudin
alussa näytti Henrikin sielu olevan synkän varjon peitossa ja taudin
vaarallisemman puhkeamisen ensi aikoina sen voima lisääntymistään
lisääntyi. Oi! ei ollut nuoren miehen helppoa, hänen, joka oli niin
lahjakas ja oli niin runsain määrin saanut osakseen kaikkea sitä, mikä
tekee elämän suloiseksi, ja joka juuri oli ehtinyt alkaa uran, mihin
rakkauden ruusut, tuoreet laakerit häntä kutsuivat, hänen ei ollut
helppoa siitä tulevaisuudesta kääntää katsettansa pois ja kuunnella
niitä sanoja, joita hänen sykkivä sydämmensä yöt päivät hänelle
kuiskaili: «sinun täytyy laskeutua hautaasi! En lakkaa kolkuttamasta
ennenkuin sen ovi aukenee.» Mutta Henrikin kaltaisille luonteille ei ole
askel pitkä pimeästä valoon. Hänen sielussansa oli jotakin, joka saattaa
ihmisen lausumaan elämän ja kuoleman herralle:
Jos vaikk' kuolontuomiomme
määrätty jo on,
Suudellen sit' alistumme
Herran tahtohon.[1]
[1] Wird in den Urtheilsspruch uns deine Handschrift klar, Mit einein
Kuss darauf beugt unser Haupt sich dar.
Henrikillä oli eräänä päivänä pitkä yksityinen keskustelu taitavan ja
huolellisen kotilääkärinsä, assessori Munterin kanssa. Tullessaan hänen
luotaan oli assessorilla kyyneleet silmissä. Henrik puolestaan oli
tullessansa omaistensa luokse tavallista kalpeampi, mutta jonkinmoinen
lempeä, juhlallinen rauhallisuus kajasti koko hänen olennostansa. Hänen
silmänsä ilme osoitti sanomatonta kirkkautta ja loistoa. Varjo oli
kokonaan poistunut hänen sielustansa.
Mutta syvemmin, yhä syvemmin ja synkemmin se peitti erään toisen
olennon, joka Henrikin taudin alusta asti ei enää ollut entisellään, ja
se oli -- Henrikin äiti. Tosin hän kyllä puheli, liikkui ja toimiskeli
niinkuin ennenkin, mutta hivuttava tuska ja pelko asuskeli hänen
sielussansa; hän näytti olevan ikäänkuin erillään nykyisestä elämästä ja
kaikki huolenpito siitä, mikä ei suoranaisesti koskenut hänen poikaansa,
oli hänelle yhdentekevää tahi kiusallista. Huolellisesti tyttäret sen
vuoksi karttoivat kaikkea, joka häntä häiritsi. Äiti sai melkein
yksinomaan olla poikansa kanssa, ja monta nautintorikasta hetkeä saivat
nuo kaksi vielä viettää yhdessä, nuo kaksi, joiden ehkä piankin tuli
erota toisistaan -- pitkäksi ajaksi.
Henrikiltä oli kielletty kaikki kovat aivojen ponnistukset, josta hänen
tautinsakin häntä puolestansa esti. Hänen täytyi heittää kaikki rakkaat
tutkimisensa; mutta hänen vilkas sielunsa ei voinut nukkua, vaan etsi
virkistystä taiteen nuorekkaista lähteistä. Hän lueskeli ahkeraan erään
runoilijan teoksia, joka lyhyellä elonajallansa oli kärsinyt paljon ja
laulanut paljon, joka orjantappurakruunustansa oli saanut mitä ihanimpia
«Saaronin liljoja» puhkeamaan. Stagnelius tuli hänen
lempirunoilijaksensa. Henrik sepitti itse sävelen moneen runoon ja äiti
lauloi niitä hänelle pitkinä talvi-iltoina, -- äiti osasi aina laulaa
paremmin hänen mielensä mukaan kuin siskot -- ja hän iloitsi sydämmensä
pohjasta siitä puhtaasta voimasta, jolla niiden runoilija riemuisasti
selvisi elämän tuskista ja koetuksista.
Huomattavaa oli että Henrik siihen aikaan usein äitinsä läsnäollessa
ohjasi keskustelun kuoleman valopuoliin. Näytti siltä kuin hän olisi
hiljaa tahtonut valmistaa häntä kestämään pikaista eroa ja edeltäpäin
poistaa sen katkeruuden. Elise ennen rakasti semmoisia keskusteluja,
rakasti kaikkea, joka levitti valoa elämän tummiin, synkkiin kohtiin,
mutta nyt hän kalpeni aina kun semmoiset keskusteluaineet otettiin
puheeksi, hänen kasvonsa osoittivat levottomuutta ja hän koetti miltei
kauhistuen sitä välttää.
Eräänä iltana kun perhe oli koossa hämärää viettämässä ja assessori
mukana heidän tuttavallisessa piirissänsä, puhuttiin unista ja
nukkumisesta. Henrik huomautti ikivanhasta unen ja kuoleman vertailusta;
hänen mielestänsä se vähemmän piti paikkaansa itse nukkumisen tilan kuin
siitä heräämisen yhtäläisyyden suhteen.
«Ja tuo yhtäläisyys» -- kysyi Leonore -- «miten se erityisesti ilmenee?»
«Tajunnan, muistin, koko sieluntilan täydellisessä säilyttämisessä ja
elvyttämisessä aamulla tuon pimeän yön jälkeen.»
«Hyvä», lausui assessori, «se on mahdollistakin! Mutta mitä me saatamme
siitä *tietää*?»
«Sen minkä ilmestys on meille ilmoittanut!» vastasi Henrik vilkkain
katsein. «Tarvinnemmeko siihen parempaa selvitystä kuin sen, joka on
meille annettu, että Yksi meistä on kuollut ja noussut haudastansa sekä
näyttäytynyt meille nukuttuansa tuossa pimeässä asunnossa ihan
samallaisena kuin ennen, samana tahdoltaan, samana ystävyydeltään kuin
ennenkin ja uskollisesti muistaen pienimmänkin yhtä hyvin kuin suurimman
kohtauksen ihmiselämässä. Minkä kirkkaan ja lohduttavan valon se onkaan
sytyttänyt tuolle pimeälle portille. Se tieto on yhdistänyt molemmat
maailmat; se on rakentanut sillan pimeän syvyyden ylitse; sitä myöten
vaeltaja voi kulkea kauhistumatta ja ystävät voivat yhtä tyynesti ja
levollisesti toivottaa toisilleen «hyvää yötä» elämän kuin päivänkin
lopussa!»
Käsivarsi kiertyi silloin suonenvedontapaisesti Henrikin ympäri ja äidin
ääni kuiskasi melkein epätoivoisesti hänen korvaansa: «et saa mennä,
Henrik, Henrik et saa!...» Ja äiti kaatui pyörtyneenä hänen syliinsä.
Siitä hetkestä Henrik ei enää äitinsä kuullen valinnut semmoisia
keskusteluaineita, jotka niin liikuttivat häntä. Hän koetti pikemmin
rauhoittaa ja huvittaa häntä ja siskot olivat uskollisesti hänen
apunaan. Heitä entistä vähemmän halutti ottaa osaa seuraelämään, mutta
he kävivät kuitenkin välistä vieraissa, syystä että veli niin tahtoi ja
sitten he voivat kotona kertoa sieltä juttuja, jotka huvittivat häntä ja
äitiä. Henrikin huoneessa enimmäkseen seuraelämän uutiset kerrottiin ja
silloinpa siellä herttaisesti naurettiin! Ah! rakkaasen perheesen on
surun vaikea saada jalansijaa, ja jos se pääseekin jonakuna hetkenä
sisään pujahtamaan, niin se toisena ajetaan ulos. Eeva näytti silloin
unohtavan yksityisen surunsa, voidakseen hänkin olla kukkana siinä
hellyyden ja rakkauden kiehkurassa, johon he kietoivat kodin lemmikin;
laamannikin jätti useammin kuin ennen työpöytänsä ja yhtyi perheseuraan.
Miellyttävämpää sairashuonetta kuin Henrikin voi tuskin kuvailla. Hän
sen kyllä tunsi. Tauti oli tehnyt hänet helläsydämmiseksi ja siksi hänen
silmänsä usein kyyneltyivät ja hän usein lausui: «olen onnellinen!
liiankin onnellinen! Mikä autuaallisuus kun voi lempiä! Se *on*
autuutta! Siinä on sielun suvi. Nytkin keskellä tuskiani voin tuntea
itseäni niin rikkaaksi, niin onnelliseksi teidän kauttanne!» Ja silloin
hän ojensi kätensä tavoitellen äitinsä tahi siskojensa käsiä ja suuteli
niitä tai painoi ne vasten rintaansa.
Sattui sitten taudin helpoitus; Henrik kärsi paljon vähemmän tuskia.
Ilontunne täytti kodin ja Henrik itsekin näytti välistä jälleen uskovan
paranevansa. Hän voi jälleen käydä ulkona hengittämässä raitista
talvi-ilmaa -- hän rakasti ilmaa. Laamanni käveli usein hänen kanssansa;
oli kaunista nähdä voimakkaan isän kiertävän käsivartensa kalpean,
kauniin poikansa ympäri, kun askeleet muuttuivat raskaiksi, ja siten,
hilliten omaa ripeätä käyntitapaansa hiljaa taluttavan hänet jälleen
kotiin. Oli silloin kaunista nähdä molempien katseiden ilme.
Puhutaan paljon äidinrakkauden kauneudesta; -- isänrakkaus on ehkä
jotakin vielä kauniimpaa, liikuttavampaa, ja minä uskon että kellä on
ollut onni olla yhtä hellän kuin kunnollisen isän hoidettavana, hän voi
täydellisemmillä tunteilla, ja paremmin käsittäen sen tarkoitusta kuin
kukaan muu, ylentää sydämmensä taivaasen lausuen ihmissuvun yhteisen
rukouksen: «Isä meidän!»
Muutama viikko kului. Eräs rouva Frankin perheen ystävistä aikoi siihen
aikaan tyttärineen matkustaa samaan kaupunkiin, missä Petrea oleskeli,
ja toivoi hartaasti saada Gabriellen -- nuoren tyttärensä Amelien
parhaan ystävän -- mukaansa. Gabrielle kyllä olisi mielellään käyttänyt
tilaisuutta hyväksensä käydäkseen tervehtimässä armasta siskoansa ja
vähäsen katsellaksensa maailmaa, mutta kun Henrik oli niin sairas, niin
hän ei tahtonut sitä ajatellakaan eikä mitenkään tahtonut suostua
eroamaan hänestä. Mutta Henrik itse kehoitti häntä innokkaasti lähtemään
matkalle, joka voisi tuottaa hänelle niin paljon huvia.
«Ettekö huomaa», hän kysyi, «että Gabrielle istuu tässä katsellen minua,
kunnes tulee vallan kalpeaksi? Ja sehän on kerrassaan tarpeetonta nyt,
kun olen niin paljon paranemaan päin ja kyllä jonkun ajan kuluttua ihan
paranen. Lähde Gabrielle kulta, matkusta, minä rukoilen sitä! Voithan
sillä aikaa huvittaa meitä kirjeilläsi ja kun palaat kotiin pääsiäiseksi
Petrean seurassa, silloin -- silloin sinulla ei enää ole sairasta
veljeä; minä siksi laitan itseni ihan terveeksi!» Muut yhtyivät siihen
kehoituksillansa -- etenkin nuori vilkas Amelie -- ja vihdoin Gabrielle
taipui. Varmana siitä että kaikki vaara jo oli ohitse hän läksi,
leikkipuhe huulillaan ja kyyneleet silmissään. Se oli «pikku neidin»
ensimmäinen huviretki kotoaan.
Majuri R***stä ei kuulunut sanaakaan, ja vaikka Eeva oli umpimielinen
omaisiansa kohtaan, niin näytti hän tyyntyneen, ja hänen omaisensa
osaksi rauhoittuivat hänen tulevaisuutensa suhteen. Laamanni kohteli
häntä melkein kiitollisen hellästi, koetti jo edeltäpäin arvata ja
täyttää hänen pienimmätkin toiveensa, suostui siihenkin, että hän kevään
tultua saisi muuttaa M--n perheen luokse. Hän toivoi majurin silloin
olevan kaukana sieltä. Mutta tuskastuneena hän pian huomasi siinä
pettyneensä.
* * * * *
Eräänä pimeänä iltana maaliskuun alussa seisoi kaksi henkilöä
puunjuurella Marian kirkon hautuumaalla hiljaa keskustellen.
«Miten lapsellinen olet, Eeva», lausui toinen, «tuskinesi ja
epäilyksinesi! Ja miten horjuvainen on rakkautesi! Tahdotko, ihana
enkeli kuulla todellisen lemmen kieltä? Kuule minua!
«Pourquoi fit on l'amour, si son pouvoir n'affronte
et la vie et la mort, et la haine et la honte!
Je ne demande pas je ne veux pas savoir
si rien a de son coeur terni le pur miroir
Je t'aime! tu le sais! Qu' importe tout le reste!»[1]
[1] Miks lemmitään, jos lemmen voima voittaa, halveksumista, vihaa,
kuoloa ei koita! En kysy onkohan himmentänyt ken sun rinnastas kirkkaan
kuvastimen. Minä rakastan sua! sinä tiedät sen! ja mistään muusta ma
huoli en.
«Oi Viktor!» kuului Eevan vapiseva ääni, «lemmen puutteesen en ole
syypää. Oi! tunnenhan ja todistanhan käytökselläni, että olet minulle
enemmän kuin isä ja äiti ja sisaret, enemmän kuin mikään muu maailmassa.
Käsitän sittenkin sen olevan väärin; sydämmeni nousee kapinaan itseäni
vastaan -- mutta en voi vastustaa valtaasi!»
«Sen vuoksi onkin nimeni Viktor,[1] enkelini! Taivas itse on tunnustanut
valtani. -- Ja *Sinun* Viktorisi olen, suloinen Eevani, eikö niin?»
[1] Viktor merkitsee voittajaa. Suom. muist.
«Oi liiankin paljon!» huokasi Eeva. «Mutta nyt, Viktor, sääli
heikkouttani, älä vaadi nähdäksesi minua ennenkuin keväällä -- kuukauden
kuluttua matkustan M--n luokse! älä vaadi...»
«Älä vaadi semmoisia lupauksia Viktorilta, Eeva! Hän ei sitoudu sillä
tavoin; -- mutta sinä -- sinun täytyy tehdä niinkuin Viktorisi tahtoo --
muutoin hän ei luota sinun rakkauteesi! Mitä? Kieltäydyt astumasta
muutamia askeleita ilahuttaaksesi häntä, hänen silmiään ja sydäntänsä,
kuullaksesi häntä, nähdäksesi häntä -- todellakin, et lemmi minua!»
«Oi rakastan, jumaloin sinua! Kaikki voisin kärsiä sinun tähtesi, oman
sydämmeni tunnonvaivatkin, -- mutta vanhempani -- sisarukseni! oi, et
tiedä kuinka vaikea minun on pettää heitä! He ovat niin hyvät, niin
lempeät -- ja minä! Vielä taistelee rakkauteni heihin sitä rakkautta
vastaan, jota tunnen sinua kohtaan. Älä jännitä jousta liian kireäksi,
Viktor. Ja nyt -- armas! hyvästi! M--n luona kuukauden kuluttua tapaat
Eevasi!»
«Seisahdu! Luuletko noin saavasi jättää minut! Missä säilytät
sormuksesi!»
«Rinnallani! Yöt päivät se siinä lepää. Hyvästi! Oi! anna minun mennä!»
«Sano vielä kerran, että rakastat minua yli kaiken. Sano, että tahdot
olla ainoastaan minun omani!»
«Sinun ainoastaan! Hyvästi!» Niin sanoen riistihe Eeva äkkiä irti ja
riensi ikäänkuin peloissaan kiirein askelin hautuumaan poikki. Majuri
seurasi häntä hitaasti. Tumma olento astui äkkiarvaamatta esiin
ikäänkuin nousten haudasta sekä käveli ihan majurin rinnalla. Tämä
säpsähti ja tunsi kylmiä väreitä sydämmessänsä, sillä haamu, suuri ja
mykkä, pimeällä kirkkomaalla, oli kammottava ja aaveentapainen, ja kun
se silminnähtävästi tahallansa jatkoi astuntaansa majurin rinnalla, tämä
seisahtui sekä kysyi tuimasti:
«Ken olette?»
«Eevan isä!» vastasi hillitty mutta voimakas ääni ja liehuvassa
lyhdynvalossa näki majuri laamannin tummien silmien vihaisesti ja
uhkaavasti katselevan itseänsä. Silmänräpäykseksi hänen rohkeutensa
lannistui, mutta heti sen perästä hän lausui ylpeän kevytmielisesti:
«No, minun ei siis enää tarvitse suojella häntä!» Ja kiireesti kääntyen
hän katosi pimeyteen.
Laamanni seurasi tytärtään lähestymättä häntä. Saapuessaan kotiin lepäsi
hänen otsallaan synkkä varjo, syvempänä ja tuskallisempana, kuin
milloinkaan ennen. Ensi kerran elämässä oli laamannin voimakas pää
todellakin kumarassa.
* * * * *
Niinä päivinä saapui Stjernhök äkkiarvaamatta kaupunkiin. Hän oli
kuullut Frankin perhettä kohdanneesta onnettomuudesta, Henrikin
urhotyöstä, siitä seuranneesta sairaudesta ja tahtoi vielä kerran
tavata, häntä ennen ulkomaille lähtöänsä. Tämä käynti, jota varten hän
oli matkustanut kolmattakymmentä peninkulmaa, ihmetytti ja liikutti
kovasti Henrikkiä, ja kun Stjernhök astui sisään hänen luoksensa, hän
meni mitä avomielisimmin ja hellimmin häntä vastaan. Stjernhök tarttui
hänen ojennettuun käteensä ja äkkinäinen kalpeus levisi hänen
miehekkäille kasvoillensa nähdessänsä miten muutamia viikkoja kestänyt
tauti oli painanut leimansa Henrikin kasvoihin.
«Miten hyvä olet, kun tulit luokseni! Kiitos Stjernhök!» lausui Henrik
innokkaasti, «varmaankaan en milloinkaan muuten olisi saanut nähdä sinua
tässä elämässä. Ja minä haluaisin kuitenkin niin mielelläni lausua
sinulle muutaman sanan ennenkuin eroamme.» Kumpikin vaikeni hetkeksi.
«Mitä tahdot sanoa minulle, Henrik?» kysyi viimein Stjernhök ja
erityinen liikutus kuvastui hänen kasvoissansa.
«Tahdoin kiittää sinua!» vastasi Henrik sydämmellisesti, «kiittää sinua
ankaruudestasi minua kohtaan ja tunnustaa, että nyt täydelleen käsitän
kuinka oikeutetut ja terveelliset moitteesi ovat olleet minulle. Tahdoin
kiittää sinua siitä, että sen kautta olet ollut todellinen ystäväni, ja
olen nyt vakuutettu siitä kuinka rehellisesti olet parastani
tarkoittanut. Tämä on ainoa tieto, ainoa muisto tuttavuudestamme, ja ne
vien mukaani kun jätän tämän maailman. Et ole voinut rakastaa minua,
mutta siihen olen ollut itse syypää. Olen surrut sitä, mutta olen
alistunut siihenkin. Kuitenkin olisi minulle suloista tietää etteivät
vikani eikä myöhempi käytökseni sinua kohtaan ole istuttaneet sinuun
kovin vastenmielistä käsitystä minusta; minulle olisi rakasta uskoa,
että voit muistella minua ystävänä, kun olen poissa!»
Tumma puna levisi Stjernhökin poskille ja hänen silmänsä kostuivat kun
hän vastasi: «Henrik! Tunnen tällä hetkellä paremmin kuin milloinkaan,
etten tähän asti ole arvostellut sinua ansiosi mukaan. Pari myöhemmin
tapahtunutta seikkaa on avannut silmäni, ja nyt -- Henrik! onko sinulla
vielä jäljellä ystävyyttä minullekin! Minun ystävyyteni sinulla on, ja
ainiaaksi!»
«Oi! tämä on ihana hetki!» vastasi Henrik kuohuvin tuntein. «Koko
elämäni ajan olen ikävöinyt sitä, ja nyt vasta se minulle suodaan, nyt
kun ... mutta Jumalan kiitos tästäkin!»
«Mutta minkä vuoksi», huudahti Stjernhök innokkaasti, «miksi puhut niin
varmasti kuolemastasi! Toivon ja luulen vieläkin, että tilasi ei ole
niin arveluttava. Anna minun kysyä neuvoa taitavilta ulkomaisilta
lääkäreiltä. Tahi paremmin! Tule kanssani ja käänny K--n puoleen! Hän on
kuuluisa sydäntautien lääkäri. Anna minun viedä sinut hänen luoksensa.
Varmaankin hän voi ja tekee sinut terveeksi!»
Henrik pudisti surumielisesti päätään. «Tuossa on hänen kirjansa!» hän
lausui osoittaen ikkunalla olevaa avonaista kirjaa. «Siitä tunnen
tarkkaan tilani. Katsos Nils Gabriel!» hän jatkoi kaunis hymy
huulillaan, hän kiersi kätensä ystävänsä ympärille ja osoitti toisella
taivaasen ja katseli häntä suurilla silmillään, jotka näyttivät
suuremmilta (sillä kuoleman lähestyessä silmät suurenevat ja tulevat
kirkkaammiksi), «katsos! Tuolla on sinun tähtesi! Se nousee! Sinua
odottaa varmaankin valoisa tulevaisuus! Mutta valaistessansa sinun
kunniatasi se katselee minun hautaani; -- minä en voi enää sitä epäillä,
ja joku aika sitten vielä se ajatus katkeroitti mieltäni -- vaan ei nyt
enää! Kun mieltäni painaa ajatus, että olen ehtinyt toimittaa niin
sanomattoman vähän maan päällä, niin saan lohdutusta siitä, että sinä
sen sijaan toimit sitä enemmän; ja täällä tahi toisessa maailmassa minä
iloitsen sinun vaikutuksestasi ja onnestasi!»
Stjernhök ei vastannut. Suuret kyynelkarpalot kierivät hänen poskiansa
alas ja hän painoi lämpimästi Henrikin syliinsä.
Henrikin tähden hän koetti kääntää puheen toisaalle. Mutta Henrikin
rinta kohoili innostuksesta; sydän oli liian täysi iloa ja tunteita
voidaksensa saada rauhaa muusta kuin niiden ilmaisemisesta. Molempien
nuorten miesten keskinäinen väli näytti nyt olevan toisenlainen kuin
ennen. Henrik johti nyt puhetta; Stjernhök kuunteli tarkkaavaisesti ja
ilmeisellä mieltymyksellä, kun nuori runoilija laski ajatuksensa ja
aavistuksensa valloilleen vapaammin, kuin hän milloinkaan ennen oli
rohjennut terävän arvostelijan läsnäollessa.
Mutta kuolon valtakunnan naapuruus tosiaankin tuottaa erityistä arvoa.
Henkien kuiskeiden luullaan tuosta salaperäisestä maasta yltävän sen
korvaan, joka seisoo sen rajalla; sen vuoksi maailman viisaat ja
voimakkaat oppilaiden ja hurskaiden lasten tavoin hiljaa kuuntelevat
niitä mieleenjohdatuksia, joita kuolevat huulet haihtuvan hengityksen
tavoin kuiskaavat.
Laamannin tulo antoi keskustelulle toisen käänteen. Stjernhök johti sen
Henrikin viimeiseen julkaisuun; hän puhui siitä, etupäässä kääntyen
laamannin puoleen, tuntijan tavalla, niin täydellisen ja myötätuntoisen
hyväksyvästi, että Henrikkiä yhtä paljon kummastutti kuin ihastutti.
On suuri nautinto ansaita sen henkilön kiitos, jota pitää suuressa
arvossa, etenkin jos mainittu henkilö on niukka kiitoksesta. Henrik sai
nyt täydellisesti kokea sitä tunnetta, ja Stjernhökin kiitoksen
nautintoa lisäsi toinenkin, ehkä vielä suurempi -- se, että ystävä hänet
oivalsi tavalla, joka saattoi Henrikin selvemmin käsittämään oman
itsensä. Vasta sinä hetkenä hän näytti selvästi käsittävän elämänsä
tehtävän, mitä hän tahtoi ja mitä hän voisi. Elämän lähde pulppusi
mahtavasti hänen rinnassaan.
«Sinä teet minut terveeksi, Nils Gabriel!» hän huudahti, «sinä luot
minuun uudestaan elämän! Oi, minä tahdon tulla terveeksi! terveeksi,
voidakseni jälleen elää, työskennellä paremmin, selvemmin kuin ennen.
Enhän ole vielä toimittanut mitään! Mutta nyt, nyt voisin... Tunnen
saavani uuden elon, en ole milloinkaan voinut näin hyvin! Varmaankin
tulen nyt terveeksi tahi -- on paras viini säästetty minulle
viimeiseksi.»
Ilta kului perheenpiirissä suloisesti ja hilpeästi. Taivaan enkelit
eivät ole ihanammat ja iloisemmat kuin Henrik sinä iltana. Hän laski
leikkiä äitinsä, siskojensa ja Stjernhökinkin kanssa mitä
miellyttävimmällä tavalla ja oli iloisin kaikista vieraista nauttiessaan
Louisen valmistamaa sitruunakohokasta, josta «vanhin siskomme» oli hyvin
ylpeä. Niin, jopa Louise tahtoi uskotella ainoastaan sen luoneen
Henrikkiin uutta elämänhalua ja sen voivan saada ihmeitä aikaan. Mutta
oi!
Juuri kun Henrik mitä hilpeimmin laski siitä leikkiä Louisen kanssa,
kohtasi häntä mitä vaikeimmat tuskat.
Niitä kesti helpoittamatta kolme vuorokautta; ne riistivät sairaalta
tajunnan ja näyttivät joutuisasti kuljettavan häntä sitä päämäärää
kohti, jonka laupias käsi on asettanut ruumiillisten kipujen rajaksi.
Toisella vuorokaudella tuon kohtauksen jälkeen valtasi Henrikin tuo
muuttohalu, joka tavallisesti on merkkinä siitä, että sielu
valmisteleikse suureen muuttoon. Laamanni kantoi itse poikaansa
sylissään huoneesta huoneesen, tilalta toiseen. Perheen jäsenistä tuskin
kukaan nukahti niinä kauheina vuorokausina. Kuiva, hätääntynyt katse
lakkaamatta luotuna lemmikkiinsä, seurasi äiti poikaansa huoneesta
huoneesen, tilalta toiseen, istuen jalkapäässä sängynlaidalla, hellästi
hymyillen hänelle, kun tämä näytti tuntevan hänet ja hiljaa mutta
melkein lakkaamatta hän lausui poikansa nimeä.
Kolmannen päivän illalla Henrik selveni. Hän tunsi omaisensa, puhutteli
heitä hellästi ja kiitti heitä. Hän huomasi heidän olevan kalpeat ja
uupuneet ja pyysi heitä innokkaasti menemään levolle. Assessori, joka
oli läsnä, yhtyi siihen vakavasti ja vakuutti heille, että Henrik
itsekin varmaan saisi nauttia tuskatonta, rauhallista unta. Assessori
tahtoi itse valvoa hänen luonaan sinä yönä. Isä ja tyttäret menivät;
mutta äiti vaan viittasi kädellään, kun koettivat kehoittaa häntäkin
vähäsen levähtämään ja hymyili niin surunvoittoisesti, että siitä
selvästi huomasi: «ei maksa vaivaa siitä puhuakaan!»
«Saanhan jäädä luoksesi, Henrik!» hän kysyi rukoilevasti.
Henrik hymyili, tarttui hänen käteensä ja laski sen rinnallensa; samassa
hänen silmänsä sulkeutuivat ja hiljainen rauhallinen uni saattoi hänen
unohtamaan äskeiset tuskat. Assessori istui hiljaa katsellen heitä,
mutta pian hänen täytyi jättää heidät, sillä tärkeä pyyntö pakoitti
hänen lähtemään toisen sairaan luokse. Hän lupasi palata yön kuluessa.
Assessori Munteria sanottiin kaupungissa «yötohtoriksi», sillä ei ollut
ketään muuta, jolle yö olisi näyttänyt olevan sama kuin päivä, milloin
hänen apuansa oli tarvis.
Äiti hengitti syvään nähdessään olevansa kahden poikansa kanssa. Hän
pani kätensä ristiin ja kohotti kasvonsa taivaasen päin; hänen
silmissänsä oli silloin ihan toisenlainen ilme kuin edellisinä päivinä.
Niissä ei enää ollut tuota levotonta, melkein nurisevaa tuskaa; ne
osoittivat surullista, mutta syvää ja täydellistä, melkeinpä hellää
alistumista. Sitten hän kumartui poikansa ylitse ja puhui hiljaa,
rakastavan äidinsydämmensä pohjasta:
«Mene poika kultani, mene! En tahdo enää pidättää sinua, se kun tuottaa
sinulle vaivaa. Tulkoon pelastaja! Äitisi ei enää taistele häntä vastaan
pidättääksensä sinua täällä. Tulkoon hän ystävällisenä enkelinä
lopettamaan tuskasi, ja minä -- olen silloin tyytyväinen! Mene vaan,
esikoiseni, kesälapseni, mene! Ja vaikkei enää koittaisikaan kesää
äidillesi, niin -- mene kuitenkin, jotta saisit rauhan! Jos teinkin
kätkyesi mieleiseksi, niin en rupea saattamaan kuolinvuodettasi
katkeraksi valituksillani. Siunattu sinä, ja siunattu hän, joka
lahjoitti sinut minulle ja nyt vie sinut luoksensa parempaan kotiin.
Kerran poikani, minäkin tulen kotiin luoksesi. Mene sitten edellä,
lapseni -- olet väsynyt -- niin uupunut, -- tämä viimeinen vaellus oli
sinulle vaikea; -- nyt saat levätä. Tule vaan, pelastaja armas, tule
laupias kuolema ja kosketa hänen sydäntänsä; mutta keveästi, keveästi!
Älköön hän enää kärsikö tuskia, älköön kärsikö -- hän ei milloinkaan
saattanut vanhemmilleen surua!»
Samassa Henrik avasi silmänsä ja katseli hiljaa ja selvästi äitiänsä.
«Jumalan kiitos! En tunne enää tuskia!» hän lausui.
«Jumalalle kiitos ja ylistys siitä, lapseni!» äiti vastasi. Äiti ja
poika katselivat hellästi toisiansa; he käsittivät nyt toisensa
täydellisesti.
«Kun olen poissa», sairas lausui hiljaa ja katkonaisesti, -- «niin --
ilmoita se varovaisesti Gabriellelle! Hän on niin hellä, ja -- hän ei
ole vahva. -- Älä sano sitä hänelle silloin kun on -- kylmää ja koleata,
-- vaan -- silloin kun -- aurinko paistaa lämpimästi -- ja kaikki on
valoisata ja hauskaa, silloin -- sano hänelle silloin, että -- olen
mennyt pois. Ja sano hänelle terveisiä, ja -- sano hänelle minulta että
-- ettei ole vaikeata -- kuolla! -- Että on aurinko tuolla puolen» --
hän vaikeni hymyillen, ja hänen silmänsä sulkeutuivat ikäänkuin
raukeudesta. Sitten hän lausui hiljaa: «Laula minulle jotakin, äiti.
Minä silloin nukun rauhallisemmin. Jo kolkuttaa! Jo tulen!»
Niin alkoi laulu, jonka sanat Henrik oli sepittänyt vähän aikaisemmin
unettomana, tuskallisena yönä, ja johon hän itse oli säveltänyt
nuotinkin. Runouden haltiatar oli paennut häntä sairauden viime päivinä;
hän tunsi sen surulla, mutta hänen sydämmensä pysyi yhtä lempeänä ja
runouden henki oli vielä elossa laulussa, jonka äiti poikansa pyynnöstä
aloitti vapisevalla äänellä:
Jo kolkuttaa, tulen, kerran vaan
mun lähtiessän Tuonen rantaan
suo kuolonenkeli että saan
vielä kiitosvirteni kantaa.
Nyt elon suuresta lahjasta
sua kiitän, isäni taivaan,
teit elämän iloissa, murheissa
mun itselles tutuksi aivan.
Oi kiitos elosta, kuolostakin,
joka tuskasta rauhan tuottaa,
sen katkeruus riemuksi muuttuukin,
kun sydän vaan sinuhun luottaa.
Monen kukkasen tielleni saanut oon,
moni rauhan lilja sai vastaan,
ja itse sä opetit: «tapahtukoon
sun tahtosi ainoastaan».
Oi hyvästi kaunis eloni maa,
oi hyvästi kalleimpani,
mitä rikoin, ne anteeksi antakaa,
ne polttavat poveani.
«Polttaa!» toisti Henrik tuskallisesti. «On kamalata! Äiti, äiti!» hän
katseli levottomasti ympärilleen.
«Äitisi on täällä!» hän lausui kumartuen hänen ylitsensä.
«Ah! silloinhan on kaikki hyvin!» lausui sairas jälleen tyynenä. «Laula
äitini!» lisäsi hän sitten rauhallisesti ummistaen silmänsä; «olen niin
väsynyt!»
Äiti lauloi:
«Nyt eroamme, mutta me yhdymme
ja näemme toisemme vielä.
Koti uus elon murheit ei tunne se,
ei valitusta, itkua siellä.
Oi kiitos, teitä en enää nää,
jo sammuu silmäni valo,
mut katso kuin yöstä välkähtää
jo valo kirkas ja jalo.»
«Oi jospa tietäisit kuinka selkenee! Taivaallista!» lausui nyt
kuolevainen ojentaen käsiänsä; mutta äkkiä ne jälleen vaipuivat alas.
Muutos tapahtui nuoren miehen kasvoissa; tuoni oli hiljaa koskettanut
hänen sydäntänsä ja sen tykyntä lakkasi. Mutta ihmeellinen innostus
elähytti äidin; hänen silmänsä säihkyivät kirkkaina eikä hänen äänensä
milloinkaan sointunut niin kauniisti, niin puhtaasti kuin hänen
jatkaessansa lauluaan:
«Sinä kutsut isäni, tottelen,
oi hyvästi, ystäväkullat,
Ikikiitosta sulle mä laulelen
ja nyt luoksesi tahdon tulla.»
Levottomasta unenhorroksestaan heräsi laamanni Frank laulusta, jonka
ääni oli hänestä melkein yliluonnollinen. Kesti kotvasen aikaa ennenkuin
hän tuli selville siitä, että kuulemansa ääni todellakin oli hänen
puolisonsa. Silloin hän sanomattoman peloissansa riensi sairashuoneesen.
Hän saapui Elisen laulaessa viimeistä värssyä ja nähdessään mitä oli
tapahtunut hän huudahti «oi Jumalani!» ja löi kätensä yhteen.
Laulu lakkasi. Kauhea todellisuus lävisti miekan tavoin äidin sydämmen.
Hän näki edessänsä poikansa ruumiin, ja heikosti huudahtaen
kauhistuksesta hän vaipui kuin kuollut maahan poikansa kuolinvuoteen
ääreen.
Kaksi kuukautta myöhemmin.
Elise Cecilialle.
Kun viimeksi kirjoitin sinulle, oli vielä talvi. Talvi, ankara, jäinen
talvi peitti sydämmenikin; -- elämäni ilo puettiin kuolon vaatteihin, ja
minusta tuntui kuin ei enää tulisikaan kevättä, kuin ei voisi enää olla
eloa olemassa ja kuin en enää milloinkaan voisi kirjoittaa iloista
toivorikasta sanaa. Ja nyt -- nyt on kevät! Leivonen livertää jälleen
maan ylösnousemislaulua; kevätaurinko lähettää lämmittävät säteensä
huoneeseni ja -- nurmi jo vihantaa lemmikkini, esikoiseni haudalla. Ja
minä... Herra, sinä joka lyöt, Herra, sinä joka parannat, sinua minä
ylistän! Sillä kaikki lähettämäsi suru on hyvä, jos vaan kärsivällisesti
ja nöyrästi otamme vastaan. Ja vaikka lymyitkin hetken -- niinkuin voipi
näyttää heikoista silmistämme -- niin ilmestyt heti jälleen, vielä
laupiaampana ja entistäsi kirkkaampana. «Vähän aikaa» emmekä näe sinua
ja taasen «vähän aikaa» ja me näemme sinut ja sydämmemme iloitsee ja
juopi voimaa ja nautintoa maljasta, jonka sinä Ikihyvä ijankaikkisesti
täytät meille. Niin, kaikki elämässämme on hyvää, jos vaan elämme
päivämme Jumalanpelossa.
Mutta tuona synkkänä talvihetkenä, silloin oli sydämmeni usein pimitetty
ja kapinallinen. Oi Cecilia! *En suonut hänen* kuolevan. Hän oli ainoa
poikani, esikoiseni. Hänen syntyessänsä olin kärsinyt enimmän, hänen
kätkyensä ääressä enimmän laulanut, hänen juostessaan ja hypätessään oli
äidin sydämmeni enimmän sykkinyt ilosta. Hän oli kesälapseni, luonnon,
elämäni ja voimieni keskikesänä syntynyt; ja sitten -- hän oli niin
vilkas, niin kaunis, niin hyvä! Ei! en suonut hänen kuolevan, en
tahtonut, että kaunis poikani olisi peitettävä mustaan multaan! Mutta
kun hetki yhä lähestyi, kun huomasin että sen täytyy tapahtua -- silloin
kaikki minussa pimeni. Mutta viimeisenä yönä -- oi! se oli ihmeellinen
yö -- silloin tapahtui minussa muutos. Tiedäppäs, Cecilia, minä olen
laulanut esikoiseni kuolinvuoteella iloisesti, oikein riemuisasti! Nyt
en enää sitä käsitä. Mutta sinä yönä, hän oli kärsinyt kovia tuskia
edellisinä vuorokausina, ja hänen kärsimyksensä olivat sovittaneet minut
hänen kuolemansa kanssa. Ne vähenivätkin kuoleman lähestyessä; hän pyysi
minua niinkuin muinoin lapsena, nukuttamaan itseänsä laululla. Ja minä
lauloin, minä jaksoin laulaa. Hän nautti siitä ja siitä sai lauluni yhä
enemmän voimaa. Autuaallisesti hymyillen hän lausui taivaallisten
näkyjen häämöittävän itsellensä: «oi! tämä on taivaallista». Ja minä
lauloin yhä kauniimmin ja heleämmän. Näin hänen silmänsä valon sammuvan
ja hengityksen lakkaavan ja tiesin sen olevan sielun eroamishetken
ruumiista, meidän eronhetkemme, mutta minä en tuntenut sitä, minä
lauloin yhä; minusta tuntui kuin kantaisi lauluni hänen henkensä ja
kohottaisi sen taivaasen. Olin autuas sinä hetkenä, minäkin niinkuin hän
korotettuna yli kaiken maallisen tuskan. Mieheni huudahdus herätti minut
autuaallisesta unestani -- näin edessäni poikani ruumiin ja -- sitten en
enää nähnyt mitään.
Se oli pitkä ja syvä horrostila. Minusta olisi kuoleman pitänyt olla
helpompi. Tointuessani tunsin sydämmeni sykkivän poskeani vasten, avasin
silmäni ja näin mieheni. Pääni lepäsi hänen sylissänsä. Mitä hellimmillä
sanoilla hän koetti saada minut tuntoihini jälleen. Tyttäreni seisoivat
ympärilläni; he itkien suutelivat käsiäni ja vaatteitani. Silloin itkin
minäkin ja tunsin siitä helpoitusta. Oli jo aamu ja päivä valkeni
huoneessa. Kiersin käteni mieheni kaulaan. «Ernst, rakasta minua
edelleen!» lausuin hänelle, «tahdon koettaa...» enempää en voinut sanoa,
mutta hän käsitti tarkoitukseni, sanoi hellästi: «kiitos!» ja painoi
minut rintaansa vasten.
Ja minä koetin, ja se onnistui -- Jumalan avulla. Pari tuntia lepäsin
hiljaa vuoteellani. Eeva luki minulle ääneen; -- hänen äänensä on
suloinen. Teen aikana tulin toisten luo ja koetin olla kuin ennenkin.
Mieheni ja tyttäreni auttoivat minua; kaikkialla oli rauha ja rakkaus.
Kun päivä oli lopussa ja Ernst ja minä olimme kahdenkesken
makuukamarissamme, silloin valtasi minut pelko; pelkäsin yötä, vuodetta
ja unetonta päänalustaa. Istahdin sohvalle, pyysin Ernstin lukemaan
itselleni, halusin kuulla raamatun sanaa. Hän istui viereeni ja luki;
mutta sanat, vaikka hän lausuikin ne miehekkäällä ja lujalla äänellä, ne
ikäänkuin liitelivät sydämmeni ohi. En käsittänyt mitään ja sisässäni
oli pimeätä ja tyhjää. Silloin kolkutettiin hiljaa ovelle. Vähän
kummastuneena huudahti Ernst: «sisään», ovi aukeni ja siinä seisoi Eeva.
Hän oli kovin kalpea ja näytti liikutetulta, mutta samalla lujalta ja
päättäväiseltä. Hän läheni hiljaa, laskeutui polvilleen väliimme ja
tarttui käsiimme. Minä tahdoin nostaa hänet ylös, mutta Ernst esti minun
sanoen lempeästi ja vakavasti: «anna hänen olla».
«Isä! äiti!» lausui Eeva vapisevalla äänellä, «olen saattanut teille
huolia! En ole käyttäytynyt oikein; -- -- antakaa minulle anteeksi! Minä
olen tuottanut teille surua; -- en tee niin enää; oi! en tahdo vielä
lisätä kiviä kuormaanne. Katsokaa kuinka tottelematon olen ollut! Tämän
sormuksen, nämä kirjeet olen vasten tahtoanne vastaanottanut majuri
R:ltä. Nyt tahdon lähettää ne hänelle takaisin. Katsokaa mitä olen
kirjoittanut hänelle. Liittomme on ainiaaksi rikottu. Antakaa anteeksi
että olen nyt tullut häiritsemään teitä; mutta pelkäsin omaa
heikkouttani, kun tämän hetken voimanponnistukset olisivat ohi. Oi,
vanhempani! Minä tunnen sen, tiedän sen, hän ei ansaitse tulla teidän
pojaksenne! Mutta minä olen ollut ikäänkuin lumottu; -- olen rakastanut
häntä sanomattomasti, oi, rakastan häntä vieläkin, -- -- ei, älä itke
äitini! sinä et enää tarvitse minun tähteni vuodattaa surun kyyneliä;
olet jo saanut itkeä yllinkyllin. Henrikin kuoltua olen kokonaan
muuttunut. Älkää peljätkö minun tähteni; minä voitan tämän ja tulen
jälleen kuuliaiseksi, onnelliseksi lapseksenne. Älkää vaan vaatiko minua
antamaan kättäni kellekään muulle; en milloinkaan aio mennä naimisiin;
en milloinkaan tule toisen omaksi. Teidän tähtenne vaan tahdon elää,
teitä tahdon rakastaa ja tahdon tulla onnelliseksi teidän kanssanne!
Tuossa isäni! Ottakaa nämä ja lähettäkää ne takaisin sille, jota en enää
tahdo nähdä! Ja ... oi, rakastakaa minua! Rakastakaa minua!»
Kyyneleet vierivät hänen silmistänsä ja hän kätki kasvonsa isän syliin.
Hän ei milloinkaan ennen ollut niin kaunis ja viehättävä. Ernst oli
kovin liikutettu. Hän laski kätensä ikäänkuin siunaten hänen päälleen,
kohotti sitä ja sanoi:
«Synnyttyäsi et pitkään aikaan osoittanut elonmerkkiäkään; -- minun
sylissäni vasta avasit silmäsi tässä maailmassa; -- silloin kiitin
Jumalaa. Mutta hartaammin kiitän häntä sinusta tällä hetkellä,
nähdessäni sinussa vanhuutemme ilon ja siunauksen, kun jaksat voittaa
oman sydämmesi tehdäksesi oikein. Herra siunatkoon, Herra palkitkoon
sinua!»
Kauan hän piti häntä sylissänsä vuodattaen kyyneleitä hänen otsallensa.
Minäkin suljin hänet syliini ja osoitin hänelle rakkauttani,
kiitollisuuttani. Silmät säihkyen kyyneleiden lävitse hän erosi meistä.
«Siunatuksi lapseksemme!» sanoimme häntä silloin, sillä hän oli
tuottanut meille suuren lohdutuksen. Hän oli kohottanut masentuneet
sydämmemme.
Ernst astui ikkunan luokse ja katseli ääneti tähdikkääseen yöhön. Menin
hänen luoksensa ja seurasin hänen sillä hetkellä niin kaunista ja
kirkasta katsettansa. Hän kiersi käsivartensa ympärilleni puhuen
ikäänkuin itsekseen:
«On hyvä niin! Semmoisella mielellä -- sehän on tärkeintä. *Hän* on
mennyt pois! Entä sitten? Kaikkien meidän täytyy mennä pois, ennemmin
tai myöhemmin! Hän ei ehtinyt päättää mitään, mutta hän oli valmis, hän
tahtoi ja hän voi mennä, kun hänet kutsuttiin korkeampaan työpajaan.
Herra ja Mestari, sinä otit nuorukaisen luoksesi. Hän on onnellinen,
sillä hän oli *valmis*. Se se on meille kaikille tärkeintä!»
Ernstin sanat ja mieliala vaikuttivat syvästi minuun. Rauha valtasi
mieleni. En tosin nukkunut sinä yönä, mutta minä lepäsin hänen
rinnallansa. Oli hiljaista ympärilläni, hiljaista itsessänikin. Ja
salaisesti toivoin, että niin olisi edelleenkin, ettei se päivä enää
koittaisi eikä aurinko enää valaisisi väsyneitä, tuskaantuneita
silmiäni.
Miten päivät vierivät. Kun suuri suru on kohdannut, tuntuu kuin aika
pysähtyisi kulussaan, kuin kaikki pysyisi hiljaa tahi vaan hitaasti,
tuskallisesti kiertäisi pimeissä piireissä. Mutta niin ei ole
todellisuudessa laita. Tunnit, päivät kuluvat keskeytymättä; niinkuin
meren laineet ne kohoavat ja vaipuvat syvyyteen, toinen toisensa syliin
ja kuljettavat mukanaan elämämme purren pois -- pois onnen saarilta,
tosi kyllä, mutta myöskin surun karikkorannalta. Tuli hetkiä äsken
kuvailemieni hetkien jälkeen, jolloin ei mikään lohdutus rauhoittanut
sydäntäni, jolloin turhaan taistelin itseäni vastaan, sanoen: «nyt
tahdon lukea ja sitten rukoilen ja sen jälkeen tahdon nukkua!» Mutta
tuska ei vaan helpoittanut; se vainosi minua lukiessani, esti
rukouksiani ja karkoitti unen; niin monta semmoista hetkeä on ollut,
mutta ne ovat menneetkin; samanlaisia ehkä vielä tulee; mutta minä
tiedän niidenkin kuluvan. Mieheni, lasteni hellyys, kodin rauhallisuus,
ja sen monet hupaisuudet, kyynelten huojentavaisuus ja ijankaikkisen
sanan ijankaikkinen lohdutus, -- ne ovat lohduttaneet ja vahvistaneet
sieluni. Olen jo paljon, paljon rauhallisempi. Sitäpaitsi -- hän kuoli
puhtaana ja tahratonna, poikani, puhdassilmäinen ja lämminsydämminen
nuorukainen! Hän oli valmis -- niinkuin hänen isänsä lausui -- valmis
astumaan parempaan maailmaan! Oi! monta kertaa olen tunnustanut sen
keskellä suurta tuskaani, katkerampia suruja on olemassa ja moni elossa
oleva poika tuottaa äidillensä suuremman surun, kuin minun lemmikkini
tuolla viheriän turpeen alla!
Olemme istuttaneet kuusia ja poppelipuita haudan ympärille, usein sen
koristamme elävillä kukilla. Ei mikään kolkko suru viivy herttaisen
nuorukaisen haudalla. Henrikin siskot kaipaavat häntä syvästi mutta
nöyrästi -- Gabrielle ehkä kaikista enemmän. Päivällä sitä ei huomaa.
Silloin hän on enimmäkseen iloinen kuin ennenkin; pieni laulu, iloinen
leikkipuhe, pieni kodin koristus virkistää niinkuin ennenkin hänen
vanhempiensa sydämmet. Mutta iltasin, kun kukin lepää vuoteessansa,
silloin kuulen hänen itkevän, usein niin katkerasti -- siinä on
rakkauden kastepisaroita veljen haudalle, mutta joka aamu on niiden
vuodattama silmä jälleen kirkas ja hymyilevä.
Heti kuultuaan mikä suru meitä oli kohdannut, Jacobi riensi luoksemme.
Kaikki meitä painavat ja surulliset huolenpidot hän otti kantaaksensa ja
oli meille mitä hellin poika. Ikävä kyllä hänen täytyi pian taas jättää
meidät; mutta hänen lähtönsä syy on kuitenkin ilahuttava. Jacobi pian
määrätään T:n pitäjän kirkkoherraksi.... Se määräys tekee häiden
viettämisen piankin mahdolliseksi ja suopi hänelle vaikutusalan, joka on
sopiva hänen lahjoillensa ja on hänen sydämmellensä rakas ja tekee hänet
sanomattoman onnelliseksi.
Kodin rakkaus on kasvanut niiden onnettomuuksien kautta, jotka ovat sitä
kohdanneet. Tyttäreni ovat entistään herttaisemmat koettaessansa
kaikessa hiljaisuudessa sulostuttaa vanhempainsa elämää.
Hovimarsalkanrouva on ollut meille vallan äitinä koko tänä aikana ja
monta kallista osanottavaisuuden osoitusta on Ruotsin parailta ja
jaloimmilta saapunut Henrikin vanhemmille; nuoren runoilijan puhdas
gloria (valokehä) on valaissut tämän suruhuoneen. «Ihanata on kuolla
niinkuin hän!» lausuu kunnon assessorimme, joka ei niinkään helposti
huomaa mitään ihanata tässä elämässä.
Ja minä, Cecilia, voisinko minä niin monen ilon-ja kiitollisuudenaiheen
keskellä sulkea sydämmeni ja istua pimeässä suruineni? Oi, en! minäkin
tahdon ilahuttaa sitä piiriä, jossa elän, avata sydämmeni elämän ja
luonnon evankeliumille: Tahdon ottaa vaarin hetkisistä ja siitä hyvästä,
minkä he tuovat mukanaan. Ei ainoakaan ystävällinen katse, ei ainoakaan
kevättuulahdus saa kiittämättä jäädä minulta nauttimatta; joka kukasta
tahdon imeä hunajapisaraisen, joka hetkestä pisaraisen ijankaikkista
elämää.
Ja sitten -- tiedänhän sen -- tulkoon eloni päivä pitemmäksi tahi
lyhyemmäksi, tulkoon se iloiseksi tahi painakoon sitä murheet, niin --
--
Ei päivä niin pitkä konsanaan
ettei tulis iltaa sille,
se ilta, jona saan mennä kotiin -- kotiin poikani, kesälapseni luokse!
Ja silloin -- oi! silloin ehkä hänen rinnallansa tunnustan seuraavien
profeetallisten sanojen totuuden, niiden, jotka niin usein ovat
elvyttäneet ja virkistäneet sieluni:
«Minä luon uuden taivaan ja uuden maan, ja entisiä ei pidä muistettaman
eikä mieleen johdatettaman. Vaan iloitkaa ja riemuitkaa ijankaikkisesti
niissä kuin minä luon.»
Olen itkenyt paljon kirjoittaessani tätä kirjettä, mutta sydämmessäni
vallitsee rauha. On jo myöhä ja minä hiivin Ernstin luokse ja tunnen
että voin nukkua hyvästi hänen vieressänsä. Hyvää yötä, Ceciliani!
Uusia vastuksia.
Oli iltapäivä. Siskot ompelivat ahkerasti Louisen morsiuspeitettä; sillä
toukokuun loppupuolella piti Louisen häitä vietettämän; niin oli
perheneuvottelussa päätetty. Peite oli vihreätä silkkiä ja leveä
tammiköynnös muodosti reunan. Sen kaava oli tuottanut suuria huolia ja
aikaansaanut monta neuvottelua, mutta nyt se herätti suurta iloa ja yhä
lisääntyvää ihailua, se kun oli niin aistikas, niin «ylevän näköinen»,
niin sanomattoman onnistunut, -- etenkin «syrjästä päin» katsottuna!
Gabriellella kyllä oli pienet muistutuksensa terhojen koosta, mutta
Louise ei ottanut niitä kuullaksensa. «Reunus on ihastuttava!»
Gabrielle on salavihkaa pistänyt vasta puhjenneen ruusunnuppusen
morsiamen vaaleihin kiharoihin ja erityisellä taidollaan kiertänyt sen
vihreät lehdet seppeleeksi palmikon ympärille; se on kaunista, sillä
aurinko valaisee juuri Louisen pään ja hän näyttää tavallista
suloisemmalta, poskilla on punaisempi väri, silmät säihkyvät ja
näyttävät sinisemmiltä, kun hän vähä väliä katsahtaa reunustuksesta
ikkunaan. Jacobia, uutta kirkkoherraa odotetaan illalla tulevaksi.
Gabrielle menee äitinsä luokse ja pyytää häntä katsomaan, miten Louise
on sievän näköinen, miten kaunis ruusu on ja miten se häntä pukee! Äiti
suutelee häntä, mutta unohtuu katselemaan pikku neidin omia kauniita
kasvoja.
Neulojen ahkera ylös ja alas puikelehtiminen säestää siskojen iloista
keskustelua. Seurakunta järjestetään, kouluja perustetaan, valmistetaan
kuoripiimää ja juustoa. Koti varustetaan, määrätään ruokaverot ja
järjestys y. m. Monet seikat Louise aikoo asettaa kotinsa mallin mukaan,
mutta muutamassa suhteessa hän aikoo menetellä toisella tavalla.
«Täytyyhän seurata aikaansa.» Pappilassa pitää olla paljon
vierasvaraisuutta; -- sehän on Jacobin ilo; -- jonkun omaisistansa
Louise toivoo aina saavansa pitää luonansa; eri rakennus rakennetaan
heitä, noita rakkaita vieraita varten. Joka sunnuntaina on Louise
kirkossa kuulemassa miehensä saarnaa tahi messua. Kun muijat tulevat
pappilaan tuoden munia tahi muita pieniä lahjoja, niin heitä kestitetään
kunniallisesti ja kehoitetaan vastakin käymään. Kaikille sairaille
annetaan Louisen rohtonestettä. Kaikkia hairahtuneita nuhdellaan
asianhaarojen mukaan ankarasti tahi lempeästi, kehoitetaan lukemiseen,
ahkeruuteen, kirkossa käymiseen ja puiden istuttamiseen. Sunnuntaina
pyydetään päivällisille aina muutamia kunnon talonpoikia emäntineen. Jos
kapteenin tahi ruununvoudin rouvat tulevat vieraisille, niin pannaan
heti kahvipannu tulelle ja pastorinrouva povaa heille korteistansa.
Jokaisen nuoren talonpoikaistytön pitää ennen avioliittoansa palvella
vuosi pappilassa oppiaksensa siellä kaikenlaisia taloustehtäviä ja hyviä
tapoja -- joka oppi saa olla hänelle palkkana. Pastori rouvineen tulee
aina heidän häihinsä; samaten sitten kummeiksi; sitten he pitävät
vesoista isällistä huolta, niin että he kasvatetaan kurissa ja Herran
nuhteessa. Juhannuksena ja elonkorjuun aikana on pappilassa väelle pidot
ynnä tanssit; nimittäin ilman väkeviä; mutta muuten ei saa mitään
puuttua.
«Jokaisen kutsuu emäntä kestihin,
Olut virtaa, harpun äänet soivat,
Kaikki yhtyy polskan tahtihin.»
Kerjäläisille on pappilassa ensin sopivaa työtä ja sitten ruokaa,
laiskureille sopiva nuhdesaarna ja senjälkeen -- pois. Siten perustetaan
vähitellen kultainen aika.
Oi! vahinko noille kultaisille tuumille ja kultaiselle ajalle, joka
heidän piti luoda: kaksi Louiselle tullutta kirjettä teki kaikesta
pikaisen lopun.
Toinen kirje oli Jacobilta, ja se oli varsin lyhyt ja kertoi ainoastaan
että papinvirka oli livahtanut toisen käsiin ja ettei Louisen pidä
moittia häntä siitä kuultuaan asian oikean laidan.
«Ikävöin sanomattomasti luoksesi», jatkoi Jacobi, «mutta X:ään tuloni on
viivähtänyt syystä, että minun täytyi käydä P:rupissa tervehtimässä
hänen Ylhäisyyttänsä O***ta, joka on siellä sairastunut leiniin
matkallaan Köpenhaminasta Tukholmaan. Mutta kuudentena päivänä
toukokuuta toivon varmasti voivani olla luonasi. Minulla on uudet
tulevaisuuden tuumat ja toiveet ja haluan hartaasti uskoa sinulle kaikki
ajatukseni ja tunteeni. Oma Louiseni! En tahdo kauemmin etsiä ja
odottaa. Kun onni alati näyttää pakenevan minua, niin tahdon yhdellä
harppauksella saada sen käsiini ja toivon siihen apua Herralta, sinulta
ja lopuksi itseltänikin. Mutta omakseni sinun pitää tulla. Tahdotko,
rakas ystäväni? Silloin olen kohta sinun yhtä onnellinen kuin nyt ja
ainiaan olen
sinua rakastava
Jacobi.»
Toinen kirje oli vierasta käsialaa, arvatenkin naisen ja kuului
seuraavasti:
«Älkää vihatko minua, vaikka olen ollut onnenne tiellä! Älkää vihatko
minua, sillä minä siunaan teitä, teitä ja sitä jaloa miestä, jonka
kohtaloon olette yhdistänyt omanne. Hän on hyväntekijäni, minun, mieheni
ja lasteni. Oi, nuo pienokaiset, joiden tulevaisuuden hän on turvannut,
rukoilevat taivasta antamaan hänelle ja teille kaksinkertaisesti sitä
onnea, jonka hän nyt niin jalosti on hyljännyt! Tämän kirjoituksen
tarkoitus on nöyrästi anoa teiltä anteeksi ja ilmaista kiitollisen
sydämmen tunteet sille, joka paraiten voi palkita siunattua
hyväntekijääni. Suvaitkaa hänen tähtensä kuunnella lyhyttä ja ikävää
kertomusta yhtä tavallisesta kuin surkeasta tilasta.
Ehkä on herra Jacobi joskus maininnut teille miehestäni? Hän oli
muutaman vuoden ollut Jacobin opettajana ja molemmat pitivät
toisistansa. Mieheni on kaksikymmentä vuotta kunnialla toiminut
opettajana W:ssa. Hänen palkkansa niukkuus, meitä kohdanneet
onnettomuudet, monet tiheään peräkkäin syntyneet lapset vaikeuttivat
vuosi vuodelta toimeentuloamme ja lisäsivät jo kotia perustaessamme
tekemiämme velkoja. Mieheni haki kirkkoherranvirkoja, vaan ei tahtonut
käyttää samoja teitä ja keinoja, joita nykyään niin yleisesti käytetään
ja jotka niin usein vievät onnenonkijan ja matelijan päämääränsä
perille; hän oli siksi liian yksinkertainen, liian vaatimaton, ehkä
myöskin liian ylpeä. Monen vuoden kuluessa hän on nähnyt miten hänen
oikeutetut toiveensa pettyivät ja vuosi vuodelta muuttui kodin tila yhä
surkeammaksi. Tauti oli heikontanut työkykyni, ja hänen terveyttänsä
jyrsi pelko, ettei hän voisikaan oikeudenmukaisesti maksaa velkojansa --
ja yhdeksän turvattoman lapsensa toimeentulo! Minä tiedän että syvästi
liikuttaisin sydäntänne, jos kuvailisin teille tämän kurjuutta vastaan
taistelevan perheen, -- mutta kyyneleeni hävittäisivät kirjoitukseni.
Kertokoon sen Jacobi, hän on nähnyt sen -- ja käsittänyt myöskin. Sillä
tämän kuvan, jonka tähän asti olen koettanut salata kaikkien silmiltä --
tämän kalpean perhekurjuuden -- hänelle minä sen näytin kaikessa
alastomuudessansa, sillä minä olin joutunut epätoivoon.
Mieheni oli päässyt suureen T:n pitäjään vaaliin. Hänellä oli
kolmenkertaisesti suurempi ansioluettelo kuin Jacobilla, sitäpaitsi hän
oli tuttu ja rakastettu seurakunnassa ja kaikki seurakunnan
äänivaltaiset ilmoittivat suoraan aikovansa äänestää häntä. Mutta kaksi
sen suurista tilanomistajista voi määrätä asian. Kreivi D. ja
tehtaanomistaja B. voivat, ollen yksimieliset, yksinään valita T:n
suureen pitäjään papin. Hekin ilmoittivat kunnioittavansa puolisoani ja
vaalissa mielellään yhtyvänsä muihin seurakuntalaisiin. Ensi kertaa
moneen vuoteen rohkenimme toivoa valoisampaa tulevaisuutta. Silloin
saimme kuulla erään mahtavan suojelijan käyttäneen vaikutusvaltaansa
herra Jacobin hyväksi, ja heti sen perästä se päättyikin. Molemmat
suuret tilanomistajat lupasivat äänensä herra Jacobille ja tilamme tuli
entistään toivottomammaksi.
Vaalipäivä oli lähellä. En tohtinut ilmoittaa erinomaisen
hienotunteiselle puolisolleni sitä ehdotusta, joka oli pälkähtänyt
päähäni. Mutta olin paljon kuullut puhuttavan Jacobin erinomaisesta
tunnollisuudesta; olin epätoivoon joutunut puoliso ja äiti -- etsin
Jacobin. Puhuin hänelle sydämmeni kieltä; vetosin hänen
oikeudentuntoonsa, hänen kunniaansa, näytin hänelle mimmoinen tilamme
oli ennenkuin hän sysäisi meidät takaisin kurjuuteen keinoilla, joita ei
voi sanoa jaloiksi. Pelkään että sanani olivat katkerat. Sitä jalompaa
ja enkelimäisempää oli se, että Jacobi kuunteli niitä niin
rauhallisesti. Minä kuvailin hänelle nykyisen tilamme ja kerroin
hänelle, miten hän voisi pelastaa meidät kurjuudestamme ja -- --
rukoilin häntä niin tekemään.
Pyyntöni oli melkein kohtuuton, ja alussa Jacobikin piti sitä
semmoisena. Mutta hän kuunteli minua, hän salli minun viedä hänet
entisen opettajansa kotiin, hän näki katkeran surun kuvastuvan hänen
kalpeista, riutuneista kasvoistansa, näki etten ollut mitään
liioitellut; -- hän itki, pudisti kättäni lausuen lohdutuksen sanan ja
jätti meidät joutuin.
Vaalipäivä tuli. Jacobi luopui kaikista oikeuksistansa. Mieheni sai T:n
suuren seurakunnan. Hyvä Jumala! Miten se kaikui meidän korvissamme,
sydämmissämme. Kaukaan aikaan emme voineet sitä uskoa. Viidentoista
vuoden pettyneiden toiveiden jälkeen emme oikein tohtineet luottaa
semmoiseen onneen. Minä hartaasti halusin syleillä hyväntekijämme
polvia; mutta hän oli jo kaukana meistä. Mieheni sai häneltä muutamia
ystävällisiä rivejä, jotka saattoivat hänen tyytymään onneensa ja
ottamaan vastaan Jacobin uhraavaisuuden sekä olivat ikäänkuin hänen
jalon käytöksensä kukkurana. En ole edes saanut kiittää Jacobia, mutta
te, hänen herttainen morsiamensa, joka kohta, ehkä jo olettekin tavannut
hänet, oi sanokaa hänelle, sanokaa...«
Jätämme kertomatta kiitollisuuden purkaukset, joihin kirje päättyi; ne
heruivat silminnähtävästi lämpimästä, jalosta, autuaallisen
kiitollisesta sydämestä. Neula putosi kunkin ompelijattaren kädestä, kun
äiti Louisen pyynnöstä ääneen luki heille kirjeen, ja kummastusta,
osanottavaisuutta ja jonkinlaista ihastusta kuvastui kaikkien silmät.
Sitten katselivat kaikki sanaakaan virkkamatta kyynelsilmin toisiansa.
Gabrielle ensimmäisenä katkasi äänettömyyden.
«Siis saamme vähäsen kauemmin pitää Louisemme», hän lausui iloisesti
syleillen häntä. Kaikki myöntyivät siihen hellästi, «mutta» -- virkkoi
Leonore huoaten -- «oli kuitenkin vahinko, ettei häistämme ja
seurakunnastamme tullutkaan mitään, ne kun molemmat olivat niin valmiina
ja hyvässä kunnossa.» Louise vuodatti muutamia kyyneleitä, ei kuitenkaan
yksistään pettyneiden toiveiden vuoksi. Myöhemmin illalla äiti
kahdenkesken puheli hänen kanssansa asiasta ja koetti saada selville
millä tavoin hän kantoi vastoinkäymisensä.
Avomielisesti niinkuin tavallisesti Louise selitti sen ensin kovin
koskeneen itseensä. «Olin niin hartaasti», hän jatkoi, «kiinnittänyt
ajatukseni läheiseen liittooni Jacobin kanssa; -- näin uusissa oloissani
niin paljon hyvää ja meille kaikille iloa tuottavaa. Mutta vaikka kaikki
tuo nyt on mennyt tyhjäksi -- ehkä ainiaaksi -- niin en ole oikein
selvillä siitä tahtoisinko sen olevan toisin. Jacobi on menetellyt
oikein ja jalosti; tunnen rakastavani häntä nyt mahdollisesti entistä
enemmän.»
Laamannin oli oikein vaikea hillitä iloansa sinä iltana. Hän oli
sanomattoman hellä vanhimmalle tyttärelleen ja ihastunut siitä tavasta,
jolla hän kantoi vastoinkäymisensä sekä sanoi hänen «kohonneen»
melkoisesti.
Seuraavana päivänä jatkettiin rauhallisesti peitteen ompelua ja
Gabriellen ääneen lukema «Erik Menvedin lapsuus» muutti virkistävällä
tenhovoimallaan kaikkien ajatukset pois kirkkoherrakunnasta ja sen
kadotetusta paratiisista Tanskan maan rikkaasen keskiaikaan, jossa eli
«Erik Kongen hiin unge».
Uusia toiveita ja keinoja.
Jacobi oli saapunut. «Lanko», niin valitti Gabrielle leikillisesti
äidille, «oli juosta kumoon pikku kälynsä lentäessänsä Louisensa
luokse!»
Louise otti Jacobin vastaan entistä hellemmin, ja samoin tekivät kaikki
muutkin perheenjäsenet. Sen maallisen onnen, minkä Jacobi oli
menettänyt, sen hän voitti ystäviensä kunnioituksen ja rakkauden
muodossa; ja kaikilla oli ikäänkuin salainen tarve antaa hänelle
rakkautta menetetyn kirkkoherrakunnan sijaan. Itse hän myöskin oli
ajatellut sitä omalla tavallaan, ja virkistyttyään Louisen runsain
määrin tarjoamasta maallisesta ravinnosta ja «taivaan mannasta», ja
neuvoteltuansa noin kolme tuntia morsiamensa kanssa, hän kertoi sen
tuloksen vanhemmille, jotka ällistyen ja levottomasti katselivat sitä
tulevaisuuden näköalaa, jonka Jacobi levitti heidän eteensä.
Oli näet Jacobin toivo ja aikomus heti viettää häänsä Louisen kanssa ja
niiden jälkeen matkustaa Tukholmaan, johon hän aikoi perustaa ylemmän
poikakoulun. Sille, joka tiesi Jacobin säästetyn omaisuuden olevan
ainoastaan mitättömän summan, hänen vuotuisten tulojensa nousevan
ummelleen viiteenkymmeneen riksiin ja hänen vastikään joutuneen ainoan
vaikutusvaltaisen suosijansa epäsuosioon, sekä että hänen morsiamellaan
ei ollut varoja ja että hän ei siis voinut perustaa tuumaansa muuhun
kuin omaan työkykyynsä, sille oli tämä äkillinen kodin perustaminen
niiden romaanien kaltainen, joissa kerrottiin päivälliseksi olleen oma
sydän ja illalliseksi oma sielu «diner de mon coeur et souper de mon
âme», ja joiden nykyään sanotaan osoittavan niin huonoa makua. Kuitenkin
Jacobi varmasti ja lujalla luottamuksella esitti vanhemmille valmiin ja
harkitun tuumansa sekä pyysi heidän suostumustansa saadaksensa Louisen
mitä pikemmin omaksensa. Elise veti henkeään; laamanni vähän vastusteli;
mutta siihen oli Jacobilla yhtä järjellisiä kuin hyvin punnituita
vastaväitteitä.
«Ovatko Jacobin tuumat sinunkin, Louise?» kysyi laamanni hetken
vaitiolon jälkeen. «Oletteko kumpikin yksimieliset?»
Louise ja Jacobi ojensivat kätensä toisillensa, katselivat toinen
toistansa ja sitten isää, silmät kosteina, mutta kirkkaina ja katseet
varmoina.
«Ette ole enää lapsia!» jatkoi isä, «teidän pitää tietää mihin ryhdytte.
Mutta oletteko myöskin hyvin miettineet tätä?»
Kumpikin myönsi tehneensä niin. Jo ennenkuin oli kysymyskään T--n
pitäjästä he olivat tuumineet sitä.
«Työlästä elämää te siten aloitatte», jatkoi laamanni vakavasti, «ja
sinua, Louise se kohtaa yhtä paljon. Sinusta suureksi osaksi riippuu
miehesi yrityksen onnistuminen. Tahdotko iloisesti ja valittamatta
kantaa osasi sen seurauksista; tahdotko sydämmestäsi niin jakaa hänen
työpäivänsä?»
«Kyllä, sen tahdon!» vastasi Louise sydämmen luottamuksella.
«Ja sinä Jacobi» -- jatkoi isä horjuvalla äänellä, «tahdotko olla
hänelle isän, äidin ja siskojen sijassa? Voitko luvata minulle, ettei
hän nyt eikä vastedeskään -- mikäli sinusta riippuu -- kaipaa isänsä
kotia?»
«Tahdon koettaa, Jumala minua auttakoon!»
«Menkää sitten lapset», huudahti isä, «pyytämään äitinne siunausta!
Minun teillä jo on.» Kyynelsilmin hän sulki heidät syliinsä.
Elise seurasi puolisonsa esimerkkiä. Hän tunsi sillä hetkellä että
Jacobin ja Louisen luja rakkaus, työinto ja mainiot luonteet -- jotka
sitä paitsi olivat niin sopivat toisillensa -- olivat varmempana takeena
heidän onnellensa kuin suurimmat rikkaudet. Mutta hän vakaasti vastusti
haluttua hääaikaa. Ainoa, jota vanhemmat voivat antaa tyttärellensä, oli
jotenkin kunnolliset myötäjäisvaatteet, niitä oli mahdoton niin lyhyeen
aikaan saada valmiiksi. Louisekin kääntyi äidin puolelle ja Jacobin oli
pakko, vaikka nuristen, suostua jättämään hääpäivän entiselleen,
nimittäin helluntaipäiväksi, joka silloin sattui olemaan toukokuun
lopulla.
Sitten riensivät kihlatut kertomaan siskoille uudet toiveet ja keinot.
Siinäpä kuultiin: No vielä jotain! No hyvänen aika! ja sitten oltiin
ahkerat ompelemassa tammenoksia ja -terhoja!
Mutta tullessaan illalla sisään teen aikana äiti heti huomasi että
«pikku neiti» vähän epäsuosiollisesti kohteli lankoaan eikä ensinkään
ollut ihastunut hänen tulevaisuutensa tuumiin.
Jonkinmoisen tartunnan kautta, jommoista on olemassa, siirtyy toisen
mielipide toiseen, etenkin jos molemmat rakastavat toisiansa, ja siten
tarttui nytkin «pikku neiden» nyrpeys äitiin, jonka mielestä Jacobin
tuumat rupesivat tuntumaan yhä kevytmielisemmiltä ja vaarallisemmilta.
Ja kun Jacobi piankin pyrki puhelemaan hänen kanssansa omista ja Louisen
toiveista, niin hän ei voinut olla sanomatta hänelle, että mitä enemmän
hän mietti hänen asiatansa, sitä enemmän se muuttui hänen mielestänsä
miltei -- mielettömyydeksi.