Leonore Eevalle.
Tulet siis kotiin, tulet siis todellakin pian kotiin, Eeva kulta! Oi!
minä olen niin onnellinen, iloitsen siitä niin, ja olen kuitenkin
vähäsen peloissani .... mutta älä huoli siitä; tule, tule vaan ja kaikki
on jälleen hyvin. Kunhan vaan saan katsella sinua silmiin, niin tunnen
kaikki selvenevän. Te herttaiset silmät! -- Gabrielle ja minä sanomme
niitä aina «meidän sinisiksemme» -- miten kauan onkaan siitä kun teidät
näin! Kaksi pitkää vuotta. En käsitä kuinka olen voinut tulla niin kauan
ilman sinua toimeen; mutta totta on, ettemme kuitenkaan ole milloinkaan
olleet aivan erotettuina. Olen seurannut sinua suuressa maailmassa; olen
ollut mukanasi tanssiaisissa, soittajaisissa ja nauttinut sinun
huveistasi ja herättämästäsi ihailusta. Oi! miten hauskaa on, että opin
rakastamaan sinua! Olen elänyt kaksinkertaisesti sen perästä ja tuntenut
itseni niin rikkaaksi sinun kauttasi. Ja nyt palajat kotiin; silloinhan
me tulemme onnellisiksi niinkuin ennenkin?
Anna anteeksi, anna anteeksi kysymysmerkki! Mutta välistä minut valtaa
niin suuri levottomuus. Puhut niin paljon suuresta maailmasta,
huvituksista ja nautinnoista, joita koti ei voi tarjota sinulle. Ja
uudet komeat tuttavuutesi -- oi Eeva! olkoot he, nuo tuttavasi kuinka
hauskat ja mieltäkiinnittävät tahansa, he eivät kuitenkaan voi rakastaa
sinua niin kuin me, niin kuin minä! Ja tuo majuri R***! Minä pelkään
häntä, Eeva. Se, että hän sinua rakastaa, on minun mielestäni vallan
luonnollista, mutta ... mutta oi, Eeva! Minua pahoittaa, että sinä pidät
hänestä niin paljon. Rakas, hyvä Eevani, älä kiinny häneen liiaksi
ennenkuin...; mutta tuotanhan tällä sinulle surua enkä sitä tahtoisi.
Tule, tule vaan kotiin meidän luoksemme! Meillä on niin paljon
juteltavaa kanssasi, niin paljon kuultavaa sinulta, niin paljon
sanottavaa sinulle. Luulenpa kodin miellyttävän sinua entistä enemmän:
olemme tehneet monta pientä kaunistusta ja korjausta. Sinä jälleen otat
osaa hauskoihin atrioihimme, aamiaiseen, minun hauskimpaan hetkeeni ja
teetuntiin, sinun lempituntiisi, jolloin kokoonnuimme hupaisesti
viettämään iltaamme ja jolloin usein olimme niin leikkisät. Tänä aamuna
otin esille aamiaiskuppisi ja suutelin sitä syrjäpaikkaa, josta kultaus
oli kulunut pois. Me jälleen, Eeva, lueskelemme yhdessä ja sitten
keskustelemme luetusta; menemme yhdessä ulos ja nautimme metsän
tuoreutta ja rauhaa. Ja jos sillä tavoin hiljaa voisimme vaeltaa elomme
tietä yhdessä, koettaen yhä parantua, tehdä toinen toisemme ja muun
ympäristömme yhä onnellisemmaksi, nöyrästi kiittäen Jumalaa siitä mitä
hän antaa meille ja muille, sekä ihaillen hänen tekojansa, eikö silloin
kaikki olisi hyvin? Emmekö silloin olisi eläneet ja kukkineet kylliksi
täällä maan päällä.
Tiedän varsin hyvin, että tämmöinen hiljainen elämä ei sovellu kaikille.
Semmoista ei myöskään voi kestää elämän kaikissa vaiheissa. Myrskyjen
täytyy tulla. Onhan minullakin ollut levottomuuden, tuskan ja
kilvoittelun aikani. Nyt se on ohitse, Jumalan kiitos! ja sama tunne,
joka häiritsi rauhaani, on muodostunut valoksi elämäni tielle. Se on
laajentanut maailmani, se on jalostuttanut minua, ja nyt kun en enää
pyydä elämältä suurempia nautintoja, nyt opin päivä päivältä pitämään
suuremmassa arvossa niitä aarteita, jotka ympäröivät minut hiljaisessa,
jokapäiväisessä elämässä. Oi, ei kukaan kuitenkaan tule onnelliseksi
tässä elämässä ennenkuin on oppinut näkemään ja pitämään murutkin
arvossa. Jos niin tekee, on koko päiväksi poimimista ja kiittämistä.
Mutta rauhaa pitää olla, rauhaa sisällä, rauhaa ympärillä. Rauha on
aurinko, jossa jokainen elämän kastepisara kimeltää ja välkkyy.
Jospa kuitenkin voisin vuodattaa sitä sydämmeen, joka...; minun täytyy
valmistaa sinua siihen muutokseen, joka on tapahtunut kodissamme, me kun
olemme menettäneet paljon. Et tapaa täällä Petreaa. Tunnet suhteen, joka
kauan aikaa on tehnyt minut kovin levottomaksi. Ei käynyt päinsä antaa
sen enää kestää. Louisen, Jacobin ja Petrean itsensä tähden täytyi hänen
-- paeta, tahi olisivat kaikki joutuneet onnettomuuteen. Petrea käsitti
sen itse, ja kun Jacobi ilmoitti meille kohta saapuvansa, niin hän avasi
sydämmensä isälle ja äidille. Siinä hän menetteli jalosti, ja he olivat
niin hyvät, niin ymmärtäväiset kuin aina. Isä vei hänet itse ystävänsä
piispa B..n kotiin. Jumala suojelkoon siskokultaani ja antakoon hänelle
rauhaa. Itken hänen tähtensä, mutta toivon kuitenkin kaikkea hyvää.
Hänen elävässä sydämmessänsä on kätkettynä pulppuava terveydensuoni, ja
varmaankin maalla oleskelu, jota hän niin hartaasti rakastaa, uudet
olot, uudet mieltymykset ja riennot...
Minut keskeytettiin. Jacobi saapui. Oi, miten hyvä, että Petrea nyt
oleskelee Furudalin siimeksessä. Hyvä on hänen sydänparallensa, hyvä on
kihlautuneille myöskin, jotka eivät hänen läsnäollessansa olisi
tohtineet olla onnellisia. Ja nyt he ovat täysin määrin. Kuuden vuoden
odotuksen, huokauksien ja toiveiden jälkeen näkee Jacobi itsensä
toiveittensa päämaalin -- häiden ja kirkkoherrakunnan -- lähellä. Ja se,
joka paitsi Jacobin omaa kykyä, on auttanut häntä siihen, on hänen rakas
suosijansa, oivallinen, hurmaava ylhäisyytensä O***. Hän on
vaikutuksensa kautta saanut kahden suuren tilan omistajan suuressa T...n
pitäjässä antamaan äänensä Jacobille, joka, vaikka vielä nuori,
sattumalta pääsi vaaliin. Hän saa siis yhden hippakunnan kauniimmista ja
suurimmista seurakunnista ja Louisesta tulee arvoisa pastorinrouva --
«Ruustinna»! hän sanoo itse ennustavasti. Ainoana «muttana» tässä
onnessa on, että Louise ja Jacobi joutuvat niin kauas meistä; heidän
hartain toivonsa oli saada tämän kaupungin maaseurakunta. Olisimme
silloin voineet elää kuin yhtenä perheenä, vaikka Louise olisi jättänyt
lapsuutensa kodin, mutta ... «mutta kaikki ei voi olla täydellistä tässä
maailmassa»! sanoo hyvä ja viisas «vanhimpamme» huoaten. Kun vaalipäivä
tapahtuu alkukeväällä ja Jacobin on määrä astua virkaansa kohta
nimityksensä jälkeen, niin hän tahtoisi helluntaina viettää häänsä
voidaksensa sitten kukitettua tietä myöten leivosten liverrellessä viedä
nuoren vaimonsa «paimenmajaansa». Hovimarsalkanrouva pyytää heitä
leikkiä laskien kavahtamaan liiallista nomaadimaisuutta
(paimentolaiselämän matkimista). Tosi on, ettei kenelläkään voi olla
enempää mieltymystä karjaan, vasikoihin, lampaihin ja siipikarjaan kuin
Louisella. Tulevat puolisot jo edeltäpäin asettavat taloutensa kuntoon,
ja Gabriellea erinomaisesti huvittavat ne keskustelun «pätkät», jotka
sattuvat hänen korviinsa kun istuessansa kirjaston sohvassa puhelevat
rakkaudesta ja taloudenhoidosta. Mutta he eivät keskustele ainoastaan
semmoisista asioista, sillä Jacobin sydän on täynnä lämmintä
ihmisrakkautta, ja miten onkaan, niin on isämme istuttanut lapsiinsa
jotakin omasta yleisen edun rakkaudestansa, vaikka Gabrielle väittää
osansa siitä vielä olevan sangen pienen.
Hauskaa on nähdä kihlautuneittemme menevän yhdessä ostoksille ja
palaavan sieltä perin tyytyväisinä kauppoihinsa. Louisen mielestä on
jokainen pieni ostamansa kalu aivan verraton, olkoon se sitten savi-
tahi hopea-astia. Kun näen heidän molempien lintuparin tavoin kokoovan
pesäänsä aineksia ja visertelevän jokaisesta pikku korresta, täytyy
minun ajatella, että onnellisempaa on tulla pieneen pesäseen, jonka itse
on kokoonpannut, kuin rikkaasen ja suureen taloon, jonka toiset ovat
valmistaneet. Edellisessä suhteessa on kaikki jo niin tuttua ja
totuttua, ihan sinutellaan tavaroita ja varmaankaan eivät ne kellekään
koko maailmassa liene tutumpia kuin Louiselle. Olemme nykyään ahkerasti
hääpuuhissa, mutta isäämme ei ilahuta tapahtuma, joka riistää tyttären
hänen rakkaasta piiristään. Hän tahtoo niin mielellään pitää meitä
kaikkia luonaan. Olen siitä sekä iloinen että kiitollinen. Mutta asiasta
toiseen! Meillä on hänen vanhuuttansa varten tuuma, joka varmaan tekee
hänet ja samalla äitimmekin onnelliseksi. Muistathan tuon suuren
metsistyneen puutarhamme vieressä olevan tontin, jota kelläkään ei ole
älyä viljellä tahi lahjoittaa meille; sen me aiomme ... mutta puhukaamme
siitä sitten! Petrea on tartuttanut meihin kaikkiin, «vanhimpaammekin»,
innostustansa suuriin puuhiin, ja ... oi! on niin lystiä kun voimme
työskennellä heidän onneksensa, heidän, jotka niin hellästi ja
väsymättömästi pitävät huolta meistä.»
Nyt vähäsen ystävistämme ja tuttavistamme.
Kaikki ystävät ja tuttavat kysyvät paljon sinua. Setä Jeremias toruu
siitä, ettet tule kotiin; hän tavallisesti keskiviikkoisin ja
lauantaisin syö aamiaista meillä ja silloin moittii korppujamme, joita
hän siitä huolimatta syö aimo kasat. Viime aikoina hän on mielestäni
muuttunut rakastettavammaksi, hän on käytökseltään lempeämpi; hänen
sydämmensä on aina ollut lempeä. Hän on kaikkien köyhien ystävä ja
lääkäri. Vast'ikään hän on ostanut itselleen huvilan peninkulman päässä
kaupungista. Hän sanoo sitä vanhuutensa lohdutukseksi, ja nimekseen se
saa: «Ukon ruusu». Eikö se kuulu hauskalta?
Annette P. on onneton tuiman kälynsä luona; hän ei valita, mutta katse,
iho, koko hänen olemuksensa ilmaisevat elämään kyllästymistä. Meidän
pitää vetää hänet luoksemme ja koettaa saada hänet onnellisemmaksi.
Nyt tulee Gabrielle ja tahtoo, että minun pitää jättää kirjeessäni tilaa
hänen variksen varpaillensa! Vähän rohkea pyyntö; mutta kuka hennoisi
kieltää häneltä? En ainakaan minä; ja sentähden minun täytyy puhua vaan
lyhyesti.
Kun eräs nuori vapaaherra Rutger L. esitetään sinulle täällä kotona,
niin älä luule häntä hulluksi, vaikka hän välistä siltä näyttää. Hän on
isäni erään ystävän poika ja on meillä täyshoidossa, isän johdolla
kehittyäksensä virkamieheksi. Hän on jonkinlainen «diamant brute»
tahkoamaton kivi ja tarvitsee monessa kohden tasoittelemista. Kuitenkin
luulen hänen rajun luonteensa jo olevan tyyntymään päin monessakin
suhteessa. Hän on jo varsin arka jokaisesta äidin lausumasta moitteesta
ja hän oikein pelkää pikku neitimme epäsuosiollisia katseita; vähemmän
hän välittää «vanhimman siskomme» nuhteista. Hän on vasta yhdeksäntoista
vuotias. Vanha Pirkko häntä pelkää eikä tohdi mennä hänen ohitsensa,
luullen hänen hypähtävän ylitsensä. Oi, miten vanha Pirkko meidän muiden
muassa tulee onnelliseksi, kun saa nähdä sinut jälleen. Hän niin pelkää
sinun menevän naimisiin ja jäävän «tuohon pesään», joksi sanoo
Tukholmaa.
Henrikin saamme pitää yli joulun. Mutta sinun täytyy tulla meille avuksi
ilostuttamaan häntä. Hän ei ole iloinen niinkuin ennen. Minä luulen tuon
kireän välin, johon hän on joutunut Stjernhökin kanssa, häntä kalvavan.
Oi! miksi eivät nuo kaksi milloinkaan voi käsittää toinen toistansa?
Sitäpaitsi on Henrikin tulevaisuus nykyään vaa'assa; -- Jumala suokoon
hänelle menestystä hänen itsensä ja äidin tähden!
Petreaa emme saa kotiin ennenkuin Louisen häiden jälkeen. Koska jälleen
olemme kaikki koossa täällä kotona? Nyt vasta minusta elämä on oikein
ihanata ja iloista. Mutta olemmeko me *kaikki* enää milloinkaan koossa?
Saara? Oi, on jo viidettä vuotta siitä kuin viimeksi kuulimme mitään
hänestä ja kaikki tiedustelut ja kyselyt ovat olleet turhat. Ehkei hän
enää ole elävien joukossa! Monta kyyneltä olemme vuodattaneet hänen
tähtensä. Oi, jospa hän vielä palaisi! Olisimme onnellisemmat kuin
ennen; minä tunnen sen. Hänessä oli hyvää ja jaloa; mutta hän oli
eksynyt. -- Kuulen äitini hiljaisten askeleiden lähestyvän. Aavistan
hänellä olevan itselleni jotakin hyvää...
Niin oikein! Hänellä olikin! Kirje sinulta, Eevaseni! Et voi vielä
määrätä lähtöpäivääsi! -- sepä vasta ikävää! Mutta tulethan pian --
Jumalan kiitos siitä! Sinä rakastat Tukholmaa; niin minäkin! Tukholma on
suonut sinulle iloa; tahtoisin syleillä sitä siitä; kuitenkin etupäässä
sentähden, että Tukholma nyt laskee sinut ja suo minun syleillä sinua.
Nyt olen ehtinyt paperin loppulaitaan; Gabrielle on tilannut toisen
sivun. Jätän sinut hyvästi kirjoittaakseni sille, joka itkien jätti
meidät, mutta, niinkuin hartaasti toivon, joka palaa hymyillen.
Gabriellelta.
Aamupuhteella.
En joutanut kirjoittamaan eilen illalla, sen tähden täytyi minun nousta
auringon kanssa sanoakseni sinulle, ettei mikään muu kuin sinun
kotiintulosi voi korvata minulle Petrean lähtöä. Me ikävöimme niin
kovasti -- ruusuamme! Tiedän kyllä kuka muu sinua ikävöipi paitsi oma
perheesi. Minun täytyy kertoa sinulle, että on herännyt jonkunlainen
pieni ystävyys Jeremias sedän ja minun välilleni. Se on tapahtunut
ulkosalla; sillä sisällä hän ei milloinkaan ole oikein siivo. Mutta
kävelyretkillä hänen kauniimpi puolensa esiintyy. Petrea ja minä
olemmekin käyneet hänen kanssansa pitkillä retkillä. Silloin hän on
iloinen ja lempeä; hän tutkii kasveja kanssamme ja kertoo meille
kasvikunnan luonnollisista heimoista ja lahkoista sekä monen kasvilajin
erityisestä elämästä ja historiasta. Tiedäppäs on oikein ihanata tuntea
niitä vähän; tunnen olevani oikein tuttu noiden heimojen kanssa. Oi!
usein silloin valtaa minut tunne siitä miten elämä on sanomattoman rikas
ja mieltä kiinnittävä, ja minusta tuntuu, että *täytyy* elää onnellisena
maan päällä, jos vaan silmät ovat auki ja käsitys vireillä kaikkea siinä
löytyvää ihanuutta tajuamaan, ja silloin voisin visertää kuin pikku
lintu pelkästä elämänilosta. Setä Munterilla ja minulla on kiihkomme, me
harjoitamme innokkaasti kukkien hoitoa täällä kotona. Jouluksi aiomme
saada kukkivia syreenejä, niin valkoisia kuin sinertäviäkin; -- katsos
vaan! Mutta kyllä minun tekisi mieleni vähäsen itkeä sitä, ettei Petrean
nenä pääse niiden tuoksua tuntemaan.
Nyt täytyy minun lopettaa; sillä tiedä, että olen epämääräiseksi ajaksi
ottanut pitääkseni huolta aamiaispöydän ulkoasusta, ja sen vuoksi menen
nyt *katselemaan* sitä; Bergström onneksi pitää huolta siitä, ettei
minun ole tarvis sen enempää puuttua siihen. Sitten pitää minun
tarkastaa sammalruusuani, onko uusi nuppu puhjennut ja sitten pitää
minun mennä katselemaan äitiä; silmäys pitää puutarhan lehtienkin saada,
jotka nyökkäävät päätään minulle ennenkuin varisevat oksistansa, ja
vielä pitää minun ihailla aurinkoa, joka tuossa nousee niin häikäisevän
kirkkaana; sen pitää saada säde silmäni auringosta, kiitollisen
sydämmeni syvyydestä. Voidakseni täyttää kaikki nuo tärkeät toimet ja
velvollisuudet, täytyy minun jättää sinut hyvästi, sinut, jota niin
paljon rakastan!
Petrea Leonorelle.
D--n ravintolasta.
On ilta; isä on kaupungilla huomisen laivamatkan valmistusten tähden.
Olen yksinäni, sumu on sakeana likaisten ravintolanikkunien
ulkopuolella, sydämmenikin on raskas ja täysi; -- minun täytyy
keskustella kanssasi. Oi Leonore! se on siis tehty; raskas askel on
otettu, -- olen erossa kodistani, omaisistani, en saa pitkään aikaan
nähdä teidän lempeitä kasvojanne, en kuulla lohduttavaa ääntäsi -- ja
sen tähden -- etten ansaitse sitä, sen tähden, että olen häirinnyt
kotini rauhan; -- niin Leonore, turhaan sinä tahdot puolustaa minua ja
sovittaa minua itseni kanssa; minä tiedän olevani rikoksellinen siksi,
että olen toivonut, tahtonut -- ainakin silmänräpäykseksi -- -- oi!
tahtoisin nyt niinkuin eronhetkenä suudella Louisen hameenhelmoja ja
rukoilla «anna anteeksi, anna anteeksi!» Olen tuominnut itseni, olen
julistanut itseni pannaan, pakenen ... pakenen, jotta en enää häiritsisi
heidän onneansa. Olin pilvenä heidän taivaallansa; mitäpä pilvellä oli
siellä tekemistä? Haihduttakoon sen tuuli! Oi Leonore! on kuitenkin
katkeraa, sanomattoman katkeraa, ettei voi, kun sydän vallan hehkuu
kiitollisuudesta, tehdä sille jota rakastaa mitään sen parempaa kuin --
lymytä, paeta, olla olemattomissa. Mutta mieluummin sillä tavoin, niin,
tuhat kertaa ennemmin kätkeytyä maan poveen kuin tehdä pahaa heille!
Tosiaankin, jos voisin sillä tavoin voittaa heille jotakin, niin
joutaisin jyväsen tavoin muuttua mullaksi, voidakseni sen kautta itää ja
sitten tuottaa heille meheviä tähkäpäitä, -- se olisi minulle suloista
ja mieleistä, Leonore! Kiitetään niitä, jotka kuolevat rakkauden,
kunnian, uskonnon, korkeiden, jalojen pyrintöperien tähden. Minkä
tähden? Onhan Jumalan armolahja että saa siten kuolla! Kuolemassa on
eloa. Tiedän elämän, joka on kuolemaa, kuoleman, joka kuitenkin elää
pitkät tuskalliset päivät ..... kun on itsellensä taakkana eikä iloksi
kenellekään ... oi, se on katkerata! Minkä tähden autuuden- ja
nautinnonhimo ijankaikkisena janona polttaa ihmisen sielua, kun
virkistävä lähde Tantaluksen lähteen tavoin --? Leonore! Silmiäni
kirvelee, päätäni pakottaa, epätoivon hyrskyt temmeltävät sydämmessäni.
En ole hyvä, en ole nöyrä enkä alistuvainen. Sieluni on kaaos. Vähäsen
multaa otsan ja rinnan päälle -- se tekisi minulle hyvää.
Höyrylaivalla.
Kiitos Leonore, kiitos päänalasestasi! Se oli minulle todellakin
rauhoittava alanen. Eilen illalla luulin olevani tulemaisillani
todellakin sairaaksi, minua vilutti, minussa oli kova kuume ja päätäni
pakotti kauheasti, minusta tuntui kuin olisin rikkirevitty. Mutta kun
laskin pääni pienelle tyynyllesi, kun korvani lepäsi sen hienolla
päällisellä, jonka ahkera kätesi on koristanut taidokkaalla
reikäompeluksella; silloin tuntui minusta kuin olisi henkesi kuiskaillut
minulle siitä; sain rauhan, kaikki vaiva hälveni niin äkkiä ja
ihmeellisesti. Nukuin makeasti ja olin vallan kummastuksissani, kun
aamulla herätessä huomasin olevani ruumiillisesti vallan terve ja
henkisesti samoin. Sen oli päänalasesi vaikuttanut, Leonore! Suutelin
sitä ja kiitin sinua. Kerrotaan «Apostolien teoissa», sairaita kannetun
sille tielle, jota pyhät miehet astuivat, että edes heidän varjonsa
sattuisi heihin ja tekisi heidät terveiksi. Minä uskon semmoisen
lääkitsemisen voimaan. Niin kyllä! hyvät ja pyhät antavat vähäsen
elämästänsä, voimastansa kaikkeen, joka on heidän omaansa. Olen tuntenut
sen tänä yönä.
Astuimme laivaan. Merihirviö puhkui ja kiiti eteenpäin, halaisten
aaltoja. Minä alussa käsitin vaan sen, että se vei minut pois teidän
luotanne ja seisoin itkien kumartuneena laiteen yli. Silloin tunsin
kahden käsivarren hiljaa ja hellästi syleilevän itseäni. Isäni se oli;
hän kiersi ympärilleni lämpimän vaipan; hänen sylissänsä kohotin
päätäni. Aamu oli selkeä, valkeat pilvenhattarat liitelivät aamutuulosen
lennättäminä taivaan sinessä, laineet loiskivat vaahtoisina laivaa
vasten; vihannat niityt ja syksyn punertamat puistot levisivät oikealla
ja vasemmalla puolellani, näköala laajeni. Seisoin kasvot, tuulta
vasten, annoin laineiden vaahdon roiskua huulilleni ja silmilleni, minua
vähäsen puistatti ja minä tunsin että -- elämä on suloista. Niin, tänä
aamuhetkenä, joka oli täynnä säteileviä valonväreitä, tämän puhtaan
raittiin tuulen suudellessa otsaani, tunsin pahojen henkien pakonevan
sielustani, painostavan tunteen ja sumun häviävän. Ahmin aamutuulta,
avasin sydämmeni elämälle, olisin tahtonut levittää kätenikin sille ja
samalla kaikille rakastetuilleni sekä sanoa heille sydämmeni äänettömän
aavistuksen: rakkaus teihin tekee minut terveeksi, antaa minulle voimaa,
tuottaa teille vielä iloa.
Toinen päivä laivalla.
Mietin tässä mahtaako syvä sydämmensuru voida vastustaa pitkää
merimatkaa. Siinä elämässä ja raittiissa tuulessa on jotakin ihmeellisen
vahvistavaa ja ikäänkuin uudistavaa. Tuuli karkoittaa pölyn sielun
silmistä ja ihminen näkee paremmin itsensä ja kaiken muun. Ja ihminen
etenee entisestä minästänsä, lähtee matkalle noustaksensa maalle uudelle
rannalle ja uusiin oloihin; ihminen ikäänkuin alkaa elonsa uudestaan.
Eilen oli meillä myrsky. Paitsi isääni olin minä ainoa terve
matkustajien joukossa. Voin siis auttaa sairaita. Tosin oli elämä täällä
vastenmielistäkin. Tosin välistä kaaduin vesikarahvi tahi rohtopullo
kädessäni, mutta kyllä sainkin nähdä monta naurettavaa kohtausta, monta
ihmisluonteen eri ilmausta; minä nauroin, moitin, unohdin itseni ja
tunsin itseni kaikkien ystäväksi. Laivapiian paikka varmaankin
soveltuisi minulle.
Illalla tuuli vähän tyyntyi, niin ulkona kuin sisälläkin. Istuin
yksinäni kannella puoliyöhön. Vielä laineet loiskivat miellyttävästi
kiikkuvaa laivaa vasten ja tuuli vinkui touveissa. Pienen tähden
ilmoittamana nousi täysikuu taivaanrannalta ja levitti synkälle merelle
lempeätä, ihmeellistä valoansa. Oli sanomattoman ihanata! Tunteet,
ajatukset heräsivät minussa, selittämättöminä, täynnä rakkautta ja
surua, korkeampaa ja voimakkaampaa kuin koskaan: sydäntäni täytti jokin
kaiho, jolle en tiedä nimeä. Tahtoisin -- -- en tiedä mitä. Mutta kyllä
tiedän mitä en tahtoisi, mitä pelkään. Pelkään tuota rauhallista,
täsmällistä elämää, joka kohta alkaa minulle; sovinnaisuus,
muodollisuus, seuraelämä, kaikki tuo puristaa sieluni kokoon ja
taivuttaa sen antautumaan vallattomuuksien omaksi. Mieluummin kuin istun
valitussa hyvässä seurassa juomassa teevettä «high lifen», ylhäisön
tapaan, ennemmin kulkisin viikinkiretkillä ympäri maailmaa, ennemmin
söisin heinäsirkkoja niinkuin Johannes korvessa ja kävisin
kamelinkarvavaatteissa. Viimemainittu pukeutumistapa lienee sangen
mukava meidän moniin pikku vaatekappaleihin verraten. Monta on elämän
väittelevää kohtausta. Maailman ihmeellinen «Zauberring» -- kuinka osaan
omalle paikalleni sinussa? Leonore! Anna anteeksi että puhun niin paljon
itsestäni. Olet hemmoitellut minut siinä suhteessa pilalle, sinä armas
sisko! Iltapuolella saavumme Furudaliin.
Furudal.
Nyt olemme maalla. Minä tahtoisin vielä olla merellä. Nyt tulen
vierashuoneesta, ja vierashuoneessa minä aina joudun haaksirikkoon. Paha
henki antaa minun aina lausua tahi tehdä jotakin sopimatonta. Tänä
iltana olen seoittanut piispanrouvan lankavyyhden ja kertonut typerän
kaskun eräästä hänen läheisestä sukulaisestansa. Tahdoin olla älykäs ja
kävi niinkuin aina semmoisessa tapauksessa käy minulle -- pahasti.
Täkäläiset ihmiset ovat sävyisännäköiset. Piispa itse on pieni, kalpea
mies, jotakin enkelintapaista on hänen äänessään ja katseessaan, mutta
... minun kanssani hänellä ei ole paljon aikaa keskustella. Hän elää
kirjojaan ja virkatehtäviään varten; sitäpaitsi hän on melkein aina
kaupungissa. Piispan rouva, joka aina asuu täällä maalla, on kovin
sairaloinen. Häntä pitää minun hoitaa ja lukea hänelle. Se minua
ilahuttaa. Jospa hän vaan sietäisi minua! Molemmat puolisot ovat hyvin
herttaisia isäni tyttärelle, mutta minä luulen hänen heidän mielestänsä
olleen sangen vähän sivistyneen. Lisäksi oli kuuma heidän siunatussa
vierashuoneessansa, ja minä olin ahavoitunut ja punainen kuin
pionikukka. Semmoisestakin voi vähäsen raivostua. Tuo kaikki on
vähäpätöistä, mutta tuskastuttaa kuitenkin. On ikävä aina vaikuttaa
epämiellyttävästi, juuri silloin kuin tahtoisi miellyttää.
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Olen purkanut matka-arkkuni, jonka niin ystävällisesti täytitte minulle;
-- osaksi uudet, osaksi korjatut vaatteet sieltä hyppivät syliini toinen
toisensa perästä -- oi siskot! se oli kaikki teidän työtänne! Pukuni
ovat kunnossa koko talveksi! Tunnen siinä Louisen käsien jäljet. Oi,
minun täytyy itkeä! Rakkahani! kotini!
Pari päivää myöhemmin.
Hongat suhisevat niin raittiisti ja hiljaa. Tulen ulkoa. Vuoria, metsiä,
yksinäisyyttä luonnossa -- -- Ihanata!
Oi Leonore! Tahdon aloittaa uuden elämän. Tahdon kuolla vanhasta
itsestäni, turhuudesta, mielikuvituksista ja itsekkäisyydestä. Kaikki
saamani imartelevat muistot, kirjeet niin miesten kuin naisten antamat
olen hävittänyt. Lähetän sinulle tässä pienen rahasumman, jonka olen
saanut myödyistä kultakoruistani ynnä pienistä töistäni. Osta niillä
jotakin, josta Louise ja Jacobi pitävät. Mutta älä anna heidän aavistaa
-- rukoilen sinulta vakavasti sitä -- että lahja on minulta. Jos voisin
myödä itseni kunniallisesta palkasta ja sillä hinnalla tehdä heidät
rikkaiksi, niin...
Minulle jää täällä paljon aikaa itseäni varten ja minä kyllä tiedän
miten käytän sen. Aion olla paljon ulkona; aion samota metsät ja pellot,
tuulessa, lumessa kaikissa ilmoissa kunnes -- väsyn ainakin
ruumiillisesti. Ehkä silloin sielukin tyyntyy!... En toivo enää tulevani
onnelliseksi. Mitä se tekee jos ei olekaan onnellinen, jos vaan on
puhdas ja hurskas? Jospa vaan ei koetuspäivä, elämä, olisi niin pitkä.
Leonore, hellä enkelini rukoile puolestani.