Tämä kirje teki Eevan surulliseksi ja levottomaksi. Hän olisi niin
mielellään tahtonut sanoa «tahdon» ja saattaa ihmisen, niin hyvän
ihmisen onnelliseksi, mutta niin monta ääntä hänen sielussansa huusi
«ei!»
Hän kysyi vanhemmiltansa ja siskoiltansa neuvoa. «Hän on niin hyvä, niin
oivallinen!» hän sanoi, «ah, jospa voisin oikein rakastaa häntä! Mutta
sitä en voi. Ja sitten hän on kovin vanha! Eikä minulla ole ensinkään
halua mennä naimisiin; minä olen niin onnellinen kodissani!»
«Älä sitten jätä sitä!» huusivat vanhemmat ja siskot yksimielisesti.
Isän, oikein pisti vihaksi tuo kosinta; äidinkin mielestä oli vallan
mahdotonta, että hänen kukoistavasta Eevastansa ja Jeremias Munterista
tulisi pari. Ei ainoakaan ääni puhunut assessorin puolesta paitsi pikku
Petrean ja salainen huokaus Eevan omassa sydämmessä. Kaikkein
neuvottelujen seurauksena oli seuraava vastaus, jonka Eeva kyynelsilmin
kirjoitti kosijalleen:
«Paras, hellä ystäväni!
Oi, älkää suuttuko minuun, mutta minä en voi tulla teille siksi kuin
haluatte. En varmaan milloinkaan mene naimisiin; olen siksi liian
onnellinen kodissani. Oi, varmaankin se on itsekästä, pelkään mä, mutta
en voi sille mitään. Antakaa minulle anteeksi! Pidän teistä kuitenkin
niin paljon ja sydämmellisesti enkä milloinkaan rauhoitu, ellette
vast'edes kuten tähänkin asti rakasta
pikku Eevaanne.»
Oli ilta kun Eevalle lähetettiin kaunis ja kallisarvoinen ompelulipas
ynnä seuraavat rivit:
«Niin, niin! Voin kyllä arvata että rosoinen kallio oli vastenmielinen.
Hän ei tahtonut uskaltaa laskea hienoista kätöstänsä siihen, pikku Eva
neiti; hän ei välittänyt hengittää lämpöisesti ruusuraukoilleni. Jääkööt
ne siis hautaansa. Nyt matkustan pois enkä näe häntä jälleen ehkä
vuosikausiin. Mutta tulimmaista; koska hän antaa minulle rukkaset, niin
saa hän itse lippaan sijaan! Ostin sen -- morsiamelleni, Eevalleni! Nyt
pitää Eevan kuitenkin saaman se ja käyttää sitä minun tähteni. Hän voi
lähettää sen takaisin kun lakkaan olemasta hänen
uskollinen ja harras ystävänsä.»
«Eihän hän vaan katune?» kysyi laamanni levottomasti puolisoltaan, kun
näki Eevan katkerasti itkevän ompelulipas sylissään. «Mutta ei auta!
Hänkö menisi naimisiin, ja vieläpä Munterin kanssa?! Eevahan on vasta
lapsi. Mutta niin on tässä maailmassa; kun on saanut tyttärensä
jotenkuten kasvatetuiksi ja säädyllisiksi: kun juuri alkaa saada oikein
iloa heistä, silloin pitää antaa heidät luotansa ja antaa heidän
matkustaa vaikka Kiinaan, jos kosija on kiinalainen. Se on sietämätöntä!
En soisi pahimmalle vihamiehellenikään semmoista ristiä kuin
naimaikäiset tyttäret ovat. Eikö tuossa Schwartzkin rupea asettelemaan
koukkujaan Saaralle? Herra Jumala vieläkö nyt joudumme tekemisiin uuden
kosijan kanssa?»
Vieläkin yksi.
Laamanni oli tietämättänsä lausunut toden sanan. Schwartz oli todellakin
virittänyt yhä ahtaampia ansoja Saaran ympäri, ja tahtoessaan muka olla
vapaana hänen vallastansa muuttui Saara päivä päivältä yhä
levottomammaksi ja arkaluontoisemmaksi. Äiti oli levoton hänen
suhteestansa Schwartziin eikä enää tahtonut jättää heitä kahdenkesken
soittotunneilla, ja tuo vahtiminen ärrytti Saaran ylpeyttä. Saamansa
vakavat vaikka lempeät varotukset hän otti vastaan kovin maltittomasti
ja halveksivasti. Ainoastaan laamannille Saara ei näyttänyt olemuksensa
synkkää puolta; hänen katseensa ja läsnäolonsa näytti tavallaan
hallitsevan häntä; ehkä myöskin juuri hän koko perheestä rakastikin
häntä enemmän kuin kukaan muu, Petreaa lukuunottamatta.
Eräänä iltana istui Saara ääneti kirjaston ikkunassa, nojaten kauniin
päänsä käteensä. Petrea istui jakkaralla hänen jalkainsa juuressa;
hänkin oli vaiti, mutta katseli välistä Saaraa hellästi Ja levottomasti.
Ajatuksiinsa vaipuneena melkeinpä synkästi katsahti Saarakin välistä
häneen. «Petrea», hän äkkiä lausui, «mitäpä sanoisit jos kohta
odottamatta läksisin luotasi suureen maailmaan enkä milloinkaan enää
palaisi?»
«Mitäkö minä sanoisin?» vastasi Petrea purskahtaen itkuun, «ah, minä en
sanoisi sanaakaan, vaan paneutuisin kuolemaan surusta!»
«Rakastatko todellakin minua niin paljon, Petrea?»
«Rakastanko sinua? Oi Saara! jos matkustat pois, niin ota minut mukaasi,
piiaksi, kamarineitsyeksi! Kaikki tahtoisin tehdä hyväksesi.»
«Petrea kulta! Rakasta Saaraa, mutta älä seuraa häntä!» kuiskasi Saara
kiertäen käsivartensa Petrean kaulaan ja suudellen hänen itkusilmiään.
«Minun mielestäni on kauhean raukasevaa tänä iltana!» lausui Henrik
nyrpeästi. «Eihän tässä saa pientäkään seuraa koolle, ei rahtuistakaan
soittoa eikä laulua, ei keskustelun alkuakaan! Tuntuu ilmassa kuin olisi
maanjäristys tulossa. Luulenpa tuon siunatun Afrikan valmistaman meille
rajuilmaa. Petrea itkee kuin Trollbättan. Jo tuossa astuvat ihmiset
parittain, istahtavat nurkkiin, supattavat ja kuiskailevat ja suutelevat
hurskaista vanhemmistani alkaen ymmärtämättömiin siskoihini asti!
Kuningas ja kuningatar istahtavat umpimähkään minne sattuu niin elävien
olennoiden kuin muidenkin esineiden päälle. Olivatpa he tottamaar
istahtamaisillaan päälleni tuolle sohvalle. Mutta minä toimitin «tout
d'un coup», yhdellä iskulla täydellisen mullistuksen!... Kihloissa
olevat ihmiset ovat kauhean ikävät! Eivätkö ole Gabrielle? He eivät näe
eivätkä kuule, enkä minä luule heidän osaavan puhuakaan, paitsi
keskenään.»
Myöhään yöhön paloi tuli Saaran huoneessa. Hänen päiväkirjansa piti
hänet kauan valveilla. Hän kirjoitti siihen hätäisesti epävakavalla
kädellä:
«Siis huomenna! Huomenna on kaikki lausuttu ja minä -- sidottu.»
»Minä tiedän että se vaikuttaa tuskin mitään, mutta kuitenkin sitä
pelkään. Oi, sinua ennakkoluulojen ja muodollisuuden voimaa!»
«Kyllä tiedän ketä voisin rakastaa!... Hänen silmissänsä on puhtautta,
voimakasta puhtautta, joka voittaa minut. Mutta millä silmillä hän
katselisi minua jos näkisi...?»
«Minun täytyy mennä! Sitäpaitsi minulla ei ole valitsemisen varaa! S. on
saanut minut verkkoihinsa -- häneltä lainaamani kulta sitoo minut --
toistaiseksi! Sillä minä en tahdo että he siitä tietäisivät -- ja
halveksisivat minua. Minä tiedän että he uhraisivat kaiken omaisuutensa
vapauttaaksensa minut; mutta minä en tahdo olla niin halpa!»
«Ja mitäpä minä puhun vapauttamisesta? Siihenhän minä juuri menenkin; --
vapauden ja kunnian elämään! Vaan lyhyen hetkisen minä kumarrun ikeen
alle, ainoastaan voidakseni sitä ylpeämmin kohota. Ei ole nyt aikaa
vapisemiseen ja epäröimiseen; pois kaikki kyyneleet! Ja sinä Volney!
vahva, uljas ajattelija, auta minua! Opeta minulle, jos kaikki muu
horjuu, rauhallisesti lepäämään omassa voimassani!»
Saara vaihtoi nyt kynän kirjaan ja sydänyö tuli ennenkuin hän sen sulki
ja nousi tyynenä ja kylmänä ja meni etsimään unen lepoa.
* * * * *
Maanjäristys, josta Henrik oli puhunut, tuli todellakin seuraavana
päivänä. Sen ensimmäinen aihe oli kirje laamannille Schwartzilta, joka
siinä pyysi Saaraa omaksensa. Hän lausui siinä, että hänen ainoa
omaisuutensa oli taiteensa, mutta sanoi myöskin olevansa varma siitä,
ettei hänen vaimonsa tarvitsisi kärsiä mitään puutetta. Hän aikoi nyt
lähteä kiertämään ympäri Europpaa konserttimatkalle ja hänen
toivomuksensa oli saada mukaansa Saara, jonka suostumuksesta ja
rakkaudesta hän sanoi olevansa varma. Laamanni kyllä hyväksyi miehissä
jonkinmoista itseensäluottamista, mutta Schwartzin kirje hengähti
semmoista vallatonta varmuutta ja taiteilija-itserakkautta, että
laamannia oikein inhotti. Sitäpaitsi häntä loukkasi vaatelias tapa,
jolla Schwartz puhui hänestä, jota laamanni rakasti kuin omaa tytärtänsä
ja jo pelkkä ajatus, että hänet yhdistettäisiin Schwartzin kaltaiseen
mieheen
tuntui hänestä inhottavalta. Hän oli melkein varma siitä, että Saara ei
rakastanut Schwartzia ja hän odotti malttamattomasti saadaksensa kieltää
hänen vaatimuksensa sekä samalla sulkea häneltä talonsa oven.
Elise oli täydellisesti samaa mieltä kuin miehensäkin, mutta ei ollut
yhtä varma kuin hän Saaran tunteista. Saara kutsuttiin vanhempien
luokse. Laamanni antoi hänelle Schwartzin kirjeen ja odotti levottomasti
hänen lausuntoansa siitä. Saara kalpeni silmänräpäykseksi siitä
vakavasta, läpitunkeavasta katseesta, jonka laamanni loi häneen, mutta
selitti suostuvansa Schwartzin tarjoukseen. Kummastusta ja suuttumusta
kuvastui laamannin kasvoille. Hetkisen vaitolon jälkeen lausui äiti:
«Oi Saara! Oletko miettinyt tätä? Onko Schwartz sinun mielestäsi mies,
joka olisi omansa saattamaan vaimonsa onnelliseksi?»
«Minut», vastasi Saara, «minut hän voi tehdä onnelliseksi toiveitteni
mukaan.»
«Et milloinkaan -- et milloinkaan voi hänen kanssansa saavuttaa kodin
onnea!»
«Hän rakastaa minua ja voi tuottaa minulle autuutta, jommoista en täällä
saa maistaa. Aikaisin kadotin isän ja äidin ja siinä kodissa, joka
armeliaisuudesta avautui minulle, kaikki yhä enemmän kylmenevät
minulle!»
«Oi, älä usko sitä, Saara! Mutta, jos niin olisikin -- eikö sinussakin
ole vähän syytä siihen? Tahdotko todellakin panna kahta rikkaa ristiin
tullaksesi rakastetuksi; tahdotko millään tavalla tukehuttaa ja
vastustaa sitä, joka tekee sinut vähemmän rakastettavaksi?»
«Jos minua ei rakasteta vikoineni, niin voin olla ilman muiden
rakkautta. Luonto lahjoitti minulle intoisat tunteet ja taipumukset: en
voi hillitä niitä.»
«Et tahdo, Saara!»
«En voi, ja olkoonpa niin! en tahdo alistua siihen kukistamiseen ja
kesyttämiseen, joka on tehty naisen kohtaloksi. Minkätähden niin
tekisin? Minussa on voimia kylliksi raivatakseni oman tieni; tahdon elää
raitista, riippumatonta elämää: valoisata taiteilijan elämää tahdon elää
vapaana kotielämän kahleista ja pikkumaisesta säälistä. Vapaa tahdon
olla kaikesta nykyisestä vartioimisesta, epäluuloista, vakoilemisista,
vapaa muiden tyytymättömyydestä ja moitteista, jotka nyt seuraavat
askeleitani aina ollen kintereilläni. Tämä kohtelu, äitini, se on, joka
on jouduttanut päätökseni.»
Kovin liikutettuna Saaran äänestä ja sanoista vastasi äiti vapisevalla
äänellä:
«Jos olen rikkonut sinua vastaan, Saara -- ja voinhan olla rikkonut,
niin tiedän sen, etten ole toiminut oikullisesti enkä hellyyden
puutteesta sinua kohtaan... Olen neuvonut ja varoittanut paraimman
vakuutukseni mukaan. Olen hartaasti katsonut ja tahtonut parastasi.
Kerran sen paremmin vielä käsität kuin nyt[1]; ehkä vielä huomaat, että
olisi ollut hyvä jos olisit nöyremmin kallistanut korvaasi äidillisille
neuvoilleni; ... ehkä vielä kadutkin, että moitteilla ja katkeruudella
palkitset sitä rakkautta, jota olen tuntenut ja yhä vieläkin tunnen
sinua kohtaan!»
[1] Kaikki äidit sanovat niin; mutta eivät kaikki, ja aniharvat samalla
oikeudella kuin Elise.
«Anna minun mennä!» lausui Saara lempeämmällä äänellä -- «me emme sovi
elämään yhdessä! Minä katkeroitan elämäsi, äitini, etkä sinä -- et tee,
ehket voi tehdä minun eloani onnelliseksi. Anna minun mennä sen kanssa,
joka tahtoo ja voi avata luonteeni voimalle, lahjoilleni vapaamman
vaikutusalan, kuin muutoin tulisi osakseni.»
«Oi Saara! luuletko sillä tavalla voittavasi paremman onnen kuin kodin
piirissä, uskollisien ystävien hellyydessä, onnellinen kotielämä voi
sinulle antaa...?»
«Oletko sitten itse niin onnellinen, äitini?» keskeytti hänet Saara
ivallisesti hymyillen ja läpitunkevasti katsellen äitiä, «tässä piirissä
ja kotielämässä, jota niin ylistät, toistaen mitä jo on sanottu maailman
alusta asti? Nuo alituiset askareet, joissa olet kuluttanut parhaat
päiväsi, nuo pikkumaiset jokapäiväiset huolenpidot, jotka eivät
ensinkään sovellu luonteellesi -- ovatko ne niin suloiset, niin onnea
tuottavat? Eikö sinun ole täytynyt hylätä monta kaunista mielitekoa ja
taipumusta, niinkuin kirjallisuuden viljeleminen ja soitanto, elämän
kaikki kauniimpi puoli elääksesi, antautuaksesi tuohon kätkettyyn ja
unohdettuun, ja siinä silkkiäismadon tavoin kehrätäksesi omaa hautaasi
siitä langasta, jonka toiset saavat keriä? Oman tahtosi alistat alati
toisen tahdolle, viattomat nautintosi uhraat joka päivä miehesi tahi
muiden nautintojen hyväksi; -- tekevätkö kaikki nuo uhraukset sinun
onnelliseksi, äitini?»
Laamanni nousi kiivaasti, mittasi pari kertaa lattian ja seisahtui
viimein Saaran eteen, nojaten selkäänsä uuniin ja kuunteli tarkasti
vaimonsa vastausta.
«Kyllä, Saara, minä olen onnellinen!» hän vastasi tavattoman varmasti,
«kyllä, minä olen onnellinen! Jos olen uhrannut mitään, niin olen
myöskin runsaasti palkittu; ja jos on hetkiä, jolloin olen tuntenut
kaipausta, niin on ollut sen sijaan ja verrattomasti paljon enemmän,
joina olen tuntenut voittaneeni paljon. Sillä minä olen voittanut. Olen
tullut -- paremmaksi sen puolison kautta, jonka Jumala on minulle
antanut, lasteni kautta, velvollisuuksieni kautta, siitä myötä- ja
vastoinkäymisestä, jota olen saanut kokea puolisoni rinnalla; niin
Saara, ennen kaikkea hänen kauttansa, hänen rakkautensa, hänen
kunnollisuutensa kautta olen jalostunut ja tunnen itseni päivä päivältä
onnellisemmaksi. Rakkaus, Saara, rakkaus muuttaa uhraukset nautinnoksi,
tekee kieltäymykset suloisiksi! Minä kiitän Jumalaa kohtalostani ja
soisin vaan ansaitsevani sen paremmin!»
«Olkoon niin!» vastasi Saara ylpeästi; «kullakin on oma piirinsä. Mutta
kotkan lujalle luonteelle ei sovellu kyyhkysen tyhjä onni!»
«Saara!» huudahti laamanni kovin tyytymättömällä äänellä.
Voimatta enää hillitä liikutustansa äiti läksi äkkiä ulos huoneesta
painaen nenäliinansa silmillensä.
«Häpeä toki Saara, tuo ylvästeleminen menee tosiaankin liian pitkälle!»
lausui laamanni ankaran vakavasti ja katseli häntä moittivasti.
Saara vapisi sen katseen vaikutuksesta niinkuin kerran ennenkin. Eräs
lapsuuden muisto heräsi hänessä; hän loi katseensa maahan ja polttava
puna peitti hänen kasvonsa.
«Olet unohtanut mikä on sopivaa!» jatkoi laamanni tyynemmin, «ja
lapsellisessa uhkarohkeudessasi näyttänyt kuinka kaukana olet
oivallisuudesta ja arvosta, jota et käsitä ja jota et milloinkaan
tuommoisena saavuta. Oma arvostelukykysi vielä kovasti moittii sinua
äskeisestä kohtauksesta ja johdattaa -- sen pitää johdattaa sinut äitisi
jalkain juureen! Nyt tahdon ainoastaan, että kuulet ymmärryksesi ääntä
ja mietit mitä aijot tehdä. Kuinka on mahdollista, ettet huomaa omaa
johdonmukaisuuden puutettasi? Intoilet kotielämää vastaan ja avioelämän
velvollisuuksia vastaan samalla kuin itsepintaisesti tahdot alistua
niihin, vieläpä miehen kanssa, joka varmaan tekee avioelämän siteet
todellisiksi kahleiksi!»
«Hän ei vangitse minua niillä!» vastasi Saara, «hän on luvannut,
vannonut minulle sen. Minä en ole hänelle vaimona alamainen, minä
esiinnyn taiteilijana hänen rinnallansa siinä ihanassa ja kunniakkaassa
maailmassa, jonka hän avaa minulle.»
«Loruja! Hulluutta! Mielettömyyttä! Kuinka sinä voit olla niin
houkkamainen että uskot semmoisia luulotteluja? Yhteiskunta antaa
miehellesi vallan ylitsesi, eikä hän jätä sitä väärinkäyttämättä, sen
voin sinulle vakuuttaa, mikäli tunnen hänen luonteensa ja mikäli nyt
opin tuntemaan sinun luonteesi. Eikä kukaan nainen pääse rankaisematta
semmoisesta suhteesta, etenkin asiain näin ollen. Saara! sinä et rakasta
sitä miestä, jonka omaksi tahdot; -- mahdotonta on että voisit häntä
rakastaa! Ei mikään tosi kunnioitus, ei mikään puhdas rakkaus yhdistä
sinua häneen!»
«Hän rakastaa minua!» vastasi Saara vapisevin huulin; -- «minä ihailen
hänen taiteilijaneroansa, hänen voimaansa; -- hän tahtoo viedä minut
ulos riippumattomuuteen ja kunniaan! Ei ole syy minun, että naisen osa
maailmassa on tullut niin ahtaaksi, niin kurjaksi, että hänen täytyy
antautua kahlehdittavaksi voidaksensa päästä vapaaksi.»
«Siis ainoastaan keino? Mitä pyhintä on maailmassa se on siis vaan
keino, ja mihin? Halpaan epämääräisen onnen etsintään, jota sanot
kunniaksi, vapaudeksi. Onneton, petetty Saara! Kuinka olet niin
eksytetty, niin hairahtunut oikealta tieltä? Onko mahdollista että yhtä
heikon ja pintapuolisen kuin vaateliaan ajattelijan kirjoittama kurja
kirja olisi niin voinut viekoitella sinut harhateille.» Ja laamanni veti
Volneyn «Rauniot» taskustaan ja heitti sen pöydälle.
Saara säpsähti ja punastui.
«Ah» hän lausui, «jälleen minua ympäröivän vakoilemisen tuloksia!»
«Ei mitään semmoista!» laamanni vastasi tyynesti.. «Käväsin tänään
huoneessasi; olit unohtanut kirjan pöydällesi, minä otin sen puhuakseni
sitten kanssasi siitä ja estääkseni Petrean nuoret silmät johdotta
eksymästä sen harhasokkeloihin.»
«Ajateltakoon kirjan vaikutuksesta miten tahansa», vastasi Saara, «minun
mielestäni «heikko» nimitys kaikista vähimmin sopii sen kirjoittajalle.»
«Kun olet seurannut hänen neuvojansa, Saara, kun olet sen laivanhylyn
kaltainen, jota laineiden siinä kerrotaan ajelehtivan, silloin voit
arvostella perämiehen voimaa ja tietoja. Kypsyneempi, johdonmukaisempi
ajatuskyky opettaa sinulle kuinka vähän hän tuntee elämän kulkuväylää,
sen syvyyttä, sen kareja ja oikeata kompassia.»
«Ah!» vastasi Saara, «nuo myrskyt, nuo vaarat, jopa itse haaksirikkokin
tuntuu minusta paremmalta kuin tyyni, tuuleton vesi, joka muodostaa
kodin kiitetyn sataman. Puhut haavekuvista, isäni! Oi! sano minulle eikö
kotielämän kiitetty onni ole ennen muuta haavekuva? Kun sali on
siivottu, niin ei kukaan näe harjaa eikä pölypyyhettä, jotka siellä
vähää ennen hallitsivat, ei näy pölyhiukkeita, jotka äsken miljoonittain
täyttivät huoneen, ja sen tähden kukin mielellään unohtaa, että ne ovat
siellä olleetkaan. Niin on kodin ja perhe-elämänkin laita.
Itsepintaisesti tahdotaan nähdä ainoastaan niiden kauniit puolet ja
ollaan muistelematta vähemmän kauniit, suorastaan oikeinpa rumia puolia,
joita siellä on olemassa.»
Puoleksi hymyillen Saaran vertaukselle laamanni vastasi: «kaikki riippuu
siitä, mitkä puolet saavat voiton kodissa. Jos on useammin siivotonta
kuin siivottua, ilma useammin pölyinen kuin puhdas ja raitis, niin
asukoon siellä piru itse vaan en minä. Tiedän kyllä, että on kotia
maailmassa, jotka ovat pölyisiä helvettejä, mutta siitä syyttäkööt
asukkaat itseänsä. He yksin määräävät kodin onnenmittarin kaikki asteet
alkaen siitä, jolloin kotia täydellä syyllä voi sanoa helvetin eteiseksi
siihen asti, jolloin se epätäydellisyydestänsä ja pölypyyhkeiden
vallasta huolimatta voi ansaita taivaan-esikartanon nimen. Ja mistä,
Saara, mistä sinä maan päältä voit löytää olemista, joka olisi vapaa
maallisesta tomusta? Se, mistä valitat ei ole muuta kuin maallinen
kuori, joka ympäröi kaiken elävän niin miehen kuin naisenkin; mullassa
pitää kasvinkin kasvaa, kotelossa juuri pitää toukan kehittyä
perhoseksi. Voitko todellakin olla niin sokea, että sinulta jää
huomaamatta korkeampi ja jalompi elämä, joka ei milloinkaan missään
kauniimmin kehity kuin rauhallisessa kodissa. Voitko epäillä että juuri
perheen ja ystävien piirissä ihminen paraiten ja täydellisimmin elää
ihmisenä, se on maallisen ja taivaallisen valtakunnan jäsenenä. Voitko
kieltää ettei naisen toiminta olisi suuri ja jalo yksityisessä elämässä,
olkoon hän naitu tai naimaton, jos hän vaan etsii -- --.»
«Oi! tuo yksityinen piiri on minulle liian ahdas. Tarvitsen laajemman
voidakseni hengittää vapaasti ja esteettömästi.»
«Puhtaassa rakkaudessa, ystävyydessä, hyvää tekeväisyydessä on suuri ja
vapaa hengitysala -- ijankaikkisuuden tuulahdukset pitävät sen
raittiina. Henkisen kehityksen kautta -- ja korkeimman kehityksen voi
saavuttaa yksityiselämässäkin, aukenee kokonainen maailma ihmissilmälle
ja loppumattomia rikkauksia tarjoutuu siten hänen sielullensa, --
enemmän, oi! paljon, paljon enemmän kuin hän voi omistaa.»
«Mutta taiteilija? Taiteilijaa ei koti voi muodostaa! Maailman
teatterissa tulee hänen koettaa voimiansa. Onko hänen kutsumuksensa
ainoastaan harhakuva, isäni? Ja nuo mainiot henkilöt, jotka
luonnonlahjoillaan tuottavat maailmalle mitä suurinta nautintoa, joihin
suuri yleisö katsahtaa ihaillen ja kunnioittaen, joiden ympärille kaikki
mikä on ihanata, suurta ja jaloa kokoutuu -- ovatko he -- houkkioita,
sokeita onnenonkijoita? Oi! mikä kohtalo onkaan ihanampi kuin heidän? Oi
isäni! Olen nuori, sydämmeni sykkii ikävöiden vapaampaa, ihanampaa
elämää! Älä vaadi minua pakoittamaan luontoani, älä vaadi minua
tukehuttamaan voimiani, kauniimpia taipumuksiani piiriin, joka minua ei
ensinkään miellytä!»
«En suinkaan kiellä taiteilijan kutsumusta», lausui laamanni, «enkä
hänen vaikutusalansa arvoa; parhaassa merkityksessänsä se on yhtä jalo
kuin mikä muu hyvänsä; mutta sekö puhdas taipumus, tuo jalo tarkoitusko
se sinua elähyttää? Saara! -- tutki sydäntäsi! Ylpeys ja itsekäs
kunnianhimo ne sinua kehoittavat, kahdeksantoista ikävuottasi ja kauniit
luonnon lahjasi ne saattavat sinun halveksimaan nykyistä kohtaloasi, ne
saattavat sinua vähäksymään kotiasi ja sen suomaa tilaisuutta jaloon ja
itsenäiseen kehitykseen. Suuri hairahdus se tässä houkuttelee sinut
tekoon, joka on moitittava Jumalan ja ihmisten silmissä ja joka saattaa
sinut sokeasti jättämään näkemättä haluamasi elämän varjopuolet. Ne
eivät kuitenkaan missään ole mustempia; onnen vaihtelut eivät missään
ole niin suuret eivätkä halvempien sattumuksien alaisia. Sattumus voi
riistää sinulta kauneutesi, äänesi ja niiden kanssa maailman suosion,
johon olit perustanut onnesi. Sitäpaitsi et aina pysy yhdeksäntoista
vuotiaana, Saara! Kolmenkymmenenvuotiaana on loistosi jo mennyttä ja
silloin -- mitä olet koonnut sen elämän varalle, joka vielä on jälellä?
Olet ahminut lyhyen aikaa, sitten kärsiäksesi nälkää. Sillä niin totta
kuin tässä seison joudut haaksirikkoon tuolla ylpeällä ja turhamaisella
mielellä juuri sen miehen kautta, jonka olet puolisoksesi valinnut.
Liian myöhään silloin kurjuudessasi katuvaisesti ikävöitset sitä hyvettä
ja todellista elämää, jota olit niin väärin käsittänyt!»
Isän sanat Saaraa liikuttivat. Hän vaikeni.
«Ja miten toisin kaikki voisi olla!» jatkoi laamanni lämpimästi. «Kuinka
kauniisti, kuinka siunausta tuottavasti, voisivatkaan elämäsi ja
luonnonlahjasi kehittyä. Saara! Olen rakastanut ja rakastan sinua kuin
omaa tytärtäni; etkö tahdo kuunnella minua kuin omaa isääsi? Vastaa
minulle! Oletko tässä kodissa kaivannut mitään, jota kohtuuden mukaan
olisit voinut pyytää? Onko huolenpito kasvatuksestasi ja kehityksestäsi
laiminlyöty mikäli se on meistä riippunut?»
«Ei!» vastasi Saara huoaten, «kaikki ovat olleet hyviä, hyvin hyviä
minulle.»
«No niin!» huudahti laamanni yhä lämpimämmin ja hellemmin, «luota sitten
äitiisi ja minuun, ettet vastedeskään saa syytä valituksiin. En ole
varaton ja minulla on eteviä tuttavuuksia; en aio säästää varoja
kehittääkseni lahjojasi, ja jos taiteilijakutsumuksesi on todellinen,
niin ei sinun -- niin pian kuin olet siksi valmistunut -- myöskään
tarvitse salata sitä yleisöltä, joka osaa taidettasi nauttia ja pitää
sitä arvossa. Mutta -- jää minun hoitooni! Älä lähde kypsymättömänä ja
periaatteiltasi epäselvänä maailmaan, joka yhä enemmän eksyttää sinua.
Älä mene, voittaaksesi näennäistä vapautta, miehelle, joka on
sivistyksessä sinua ala-arvoisempi, miehelle, jota et rakasta ja jota et
voi kunnioittaa siveellisenä ihmisenä. -- Tutki sydäntäsi ja huomaa sen
hairahtumista niin kauan kuin vielä on aikaa -- ennenkuin oma hulluutesi
sinut musertaa. Älä pakene helliä, sinusta huoltapitäviä ystäviä, älä
pakene isän kodistasi sokeassa tyytymättömyydessä ikävyyksien tähden,
joiden poistaminen ehkä on kokonaan sinun vallassasi! Saara, lapseni,
minä en ottanut sinua kotiini lähettääkseni sinua sitten turmioon ja
onnettomuuteen. Odota! Mieti! Saara, minä pyydän, minä rukoilen, älä tee
itseäsi onnettomaksi! Kun vein sinut pois isäsi kuolinvuoteen luota,
suljin sinut syliini suojellakseni sinua kolealta syystuulelta, -- vielä
kerran kierrän käsivarteni ympärillesi suojellakseni sinua sylissäni
vielä vaarallisemmilta tuulilta. Saara! lapseni, älä pakene tätä
kotia!...»
Saara vapisi; hän oli kovin liikutettu; selittämättömin tuntein hän
nojasi päätään laamanniin, joka piti hänet lujasti suljettuna syliinsä.
Vaikeata on sanoa pahat vai hyvätkö enkelit voittivat Saaran, kun hän
hetkisen perästä kovan sisällisen taistelun jälkeen sysäsi luotansa
rukoilevan isän ja kääntäen kasvonsa pois hänestä lausui:
«On turhaa! minä olen päättänyt, minä menen Schwartzille puolisoksi,
menen sinne, mihin kohtaloni minua kutsuu!»
Laamanni hypähti ylös, polki jalkaa ja kalpeni vihasta. «Sinä paatunut!»
hän huudahti säihkyvin silmin, «kun rukoukset eikä rakkaus vaikuta
sinuun mitään, niin pitää sinun kuulla toisenlaista puhetta. Minulla on
holhoojan valta sinuun ja sen nojalla minä kiellän tämän epäpyhän
avioliiton, kiellän sinua lähtemästä talostani! Sinä kuulet mitä sanon
ja tottelet!»
Saara nousi. Kalpeana ja uhkamielisenä hän katseli laamannia suurilla
silmillään; tämä samaten tahdon voiman ja vakavuuden ilme kasvoissaan.
He näyttivät molemmat koettavan katseillaan tunkeutua toistensa
sisimpään ja kummankin tahto mitteli voimiaan äänettömässä taistelussa.
Äkkiä kiersi Saara hurjasti kätensä kasvatusisänsä kaulaan, suutelo
poltti hänen huuliansa; seuraavassa silmänräpäyksessä Saara riensi pois
huoneesta.
Elise istui yksityishuoneessansa. Hän itki vielä katkeria kyyneleitä.
Oli hämärä. Äkkiä hän tunsi jonkun syleilevän polviansa ja vaatteitaan
ja itkien suutelevan käsiään. Hän etsi ja haparoi syleilijää, mutta se
oli kadonnut.
«Saara! Saara! missä olet?» huusi äiti pelokkaasti.
Petrea tuli samassa alas huoneestansa ja aikoi juuri mennä
vierashuoneesen, kun joku tuli häntä vastaan, sulki hänet syliinsä,
painoi huulensa hänen otsaansa ja kuiskasi: «unohda minut! -- Saara!»
«Saara! minne menet?» huudahti Petrea säikähtyneenä ja juoksi hänen
jälkeensä eteiseen.
«Missä on Saara?» kysyi laamanni kiihkeästi yläkerrassa tyttäriensä
huoneessa, «missä on Saara?» hän kysyi alhaalla kirjastossa.
«Oi!» huudahti Petrea, joka nyt syöksyi sisään kyyneltulvan vallassa,
«hän läksi äsken ulos, ulos kadulle; ... hän melkein juoksi ... hän
kielsi minun seuraamasta itseänsä; oi, hän ei varmaankaan milloinkaan
enää palaa!»
»Peijakas!» sanoi laamanni, riensi huoneesta, otti hattunsa ja meni
ulos. Ulkona kadulla hän näki naisen, joka ainoastaan kevyt saali päässä
ja hartioilla riensi pois, ja huolimatta hämärästä hän luuli hänet
tuntevansa Saaraksi. Hän riensi hänen perässänsä. Nainen katsahti
taaksensa ja -- pakeni. Varmana asiastansa laamanni ajoi häntä takaa ja
oli saavuttamaisillansa hänet, kun Saara äkkiä poikkesi erääsen taloon.
Siinä oli Schwartzin asunto. Laamanni seurasi häntä salaman nopeudella,
seurasi häntä rappuja ylös ja oli juuri saamaisillansa hänet käsiinsä,
kun hän katosi eräästä ovesta. Kun samainen ovi melkein samassa
silmänräpäyksessä aukeni laamannin vetäisystä, niin hän näki Saaran --
Saaran Schwartzin sylissä. Molemmat syleilivät toisiaan silminnähtävästi
valmiina vastustamaan häntä.
Laamanni seisoi hetkisen hiljaa luoden heihin katseen, joka ilmaisi
suuttumusta, ylenkatsetta ja tuskaa. Hän katseli kalpeata, hengästynyttä
Saaraa ja peitti sitten tuokioksi kädellään silmänsä. Sitten hän näkyi
tointuvan. Isän koko tyynellä ja kunnioitusta herättävällä vallalla hän
lausui tarttuen Saaran käteen: «nyt seuraat minua kotiin. Sunnuntaina
sinut kuulutetaan!» Saara seurasi häntä; pää alaspainuneena hän astui
isänsä taluttamana. Vaihtamatta sanaakaan he saapuivat kotiin.
Kotona syntyi levottomuutta ja surua. Mutta vaikka kaikki olivatkin
tyytymättömät Saaraan ja hänen avioliittoonsa, niin ei ollut ainoatakaan
perheenjäsentä, joka ei olisi ollut ahkerassa työssä saadakseen hänen
myötäjäisensä valmiiksi. Louise, joka enimmän kaikista moitti häntä,
ahkeroitsi eniten. Saara ei ollut huomaavinaan, miten kaikki puuhasivat
hänen hyväksensä, vaan vietti aikansa yksiksensä omassa huoneessaan tahi
harppunsa ääressä. Seurustelu perheen jäsenten kanssa näkyi häntä
tuskastuttavan. Petrean hellyyden osoituksia, valituksia ja kyyneleitä
hän kuunteli välinpitämättömästi ja tylysti.
Jäähyväiset.
Saaran ilottomat häät olivat ohitse ja hetki oli tullut, jolloin hänen
piti jättää koti ja perhe, joka niin rakkaasti oli ottanut hänet
omaksensa, ja joka nyt mitä hellimmin piti huolta kaikista hänen
tarpeistansa uusissa elämänsuhteissansa. Eronhetkenä suli jääkuori, joka
siihen asti oli ympäröinyt hänen olemuksensa; hillittömästi itkien hän
vaipui kasvatusvanhempiensa jalkain juureen. Syvästi liikutettuna ja
surullisena nosti hänet siitä laamanni.
«Olet saanut kaikki tahtosi mukaan, Saara!» hän lausui lujalla ja
surullisella äänellä. «Tullos onnelliseksi. Yhden ainoan kehoituksen
annan sinulle mukaan matkallesi. Älä unohda sitä! Se on viimeiseni
sinulle. Jos huomaat pettyneesi niissä toiveissa, jotka nyt elähyttävät
sinua; -- jos tulet onnettomaksi; -- onnettomaksi tahi
*rikokselliseksi*, muista silloin ... muista ... muista, Saara, että
sinulla täällä on isä ja äiti ja sisaruksia, joiden syli aina on avoinna
sinulle, muista että sinulla täällä on perhe ja koti!»
Hän vaikeni, vei hänet muutaman askeleen syrjään tarttui hänen käteensä
ja painoi siihen setelin. «Ota tämä», hän lausui hellästi, «pieneksi
avuksi hädän ja huolten hetkinä. Ei! Et saa kieltää sitä
kasvatusisältäsi! Ota se hänen rakkautensa tähden, -- sinä vielä kerran
tarvitset sen!»
Ainoastaan vaivoin laamanni oli voinut pysyä lujana; nyt hän sulki
Saaran hellästi syliinsä, suuteli häntä suulle ja otsalle ja kyyneleet
valuivat hänen silmistänsä. Itkien äiti ja siskot ympäröivät hänet.
Silloin aukeni ovi ja Schwartz astui sisään.
«Vaunut odottavat!» hän lausui synkästi katsellen surevaa ryhmää. Saara
kiskasihe irti häntä syleilevistä käsistä ja syöksyi huoneesta. Pari
sekuntia sen perästä vierivät vaunut pois.
«Hän on hukassa!» lausui laamanni katkeran surun vallassa puolisolleen,
«minä tunnen sen, hän on hukassa. Hänen kuolemansa ei olisi ollut
minulle niin katkera kuin tämä avioliitto!» Monta päivää hän oli
synkkämielinen ja surullinen.
Pieniä kohtauksia.
Hirmumyrskyn tavoin oli äsken kerrotut tapahtumat riehuneet Frankin
kodissa. Sen lakattua selkeni taivas uudelleen, niin, voipi melkein
sanoa, että iloisempi rauhallisuus astui sijaan. Ei ollut ainoatakaan
perheenjäsentä, joka ei hyvää toivottaen muistellut Saaraa, mutta
jokainen, paitsi laamanni ja Petrea, tunsi salaista helpoitusta hänen
poistumisestansa. Niin häiritsevästi vaikuttaa kodissa levoton ja
vaativainen mieli, niin se voi hävittää mitä kauneimpien luonnonlahjojen
siunauksen. Laamanni kaipasi yhtä tytärtään rakkaasta piiristään,
kaipasi kaunista, runsaslahjaista tyttöä eikä voinut ilman katkeraa
levottomuutta ajatella hänen tulevaisuuttansa. Petrea itki nuorekkaan
ihailunsa ja jumaloimisensa esinettä, mutta rauhoittui rakennellessansa
mitä romantillisimpia suunnitelmia heidän jälleennäkemiseensä, ja aina
niin että Petrea siinä esiintyi Saaran suojelusenkelinä, joko
kuningattarena jollakin autiolla saarella, hänen eteensä vertaan
vuodattavana soturina tahi valepukuun puettuna irroittamassa hänen
kahleitansa vankilan syvyydessä ja panemassa niitä omiin käsiinsä;
sanalla sanoen jos jonkinlaisella muulla paitsi mahdollisella tavalla.
Vähän aikaa lähtönsä jälkeen Saara kirjoitti. Hän mainitsi
kiitollisuudella entisyyttänsä, puhui vilkkaasti ja parasta toivoen
tulevaisuudesta; jonkinmoinen mielenmaltti, vakavuus ja levollisuus
kuvastui hänen kirjeestänsä levittäen hyväätekevää rauhaa perheesen,
joka huolehti hänen kohtaloansa. Elise oli aina taipuisa toivomaan
parasta ja nuoret ovat luonnollisesti optimisteja. Laamanni ei lausunut
mitään, joka voisi häiritä perheen toiveita. Louise yksin pudisti
huoaten päätään.
Monien huvitusten perästä, jotka olivat anastaneet perheeltä aikaa,
näyttivät kaikki haluavan saada rauhassa nauttia hiljaista kotielämää
toistensa seurassa. Kotiaskareet, nuo kodikkaan, säännöllisen elämän
yksinkertaiset mutta hauskat työt sujuivat Louisen johdolla sulavasti ja
sukkelaan. Ei puuttunut perheestä iloisia hetkiä, kaikenlaisia
auringonpilkahduksia, miellyttäviä keskusteluja. Laamannin tilaamat
aikakauskirjat pitivät kodin »au courant» ajan kysymysten tasalla,
tuottivat kehittymismahdollisuutta ja ajattelemisen ja keskusteluaihetta
nuorille. Laamanni hyvin mielellään kuunteli heidän ajatustenvaihtoansa,
mutta sekaantui harvoin siihen paitsi lausuakseen joskus jonkun johtavan
ja neuvovan sanan.
«Minun mielestäni elämä nyt luistaa hyvästi!» hän eräänä päivänä
iloisena lausui vaimolleen. «Lapset elävät terveinä kodissa ja
valmistuvat elämää varten. Niin, jos he vaan avaavat silmänsä ja
korvansa, niin he saavat kyllin aihetta käyttääkseen niitä; he silloin
kyllä ihmettelevät elämän rikkautta. Hyvä on kun koti voi tuottaa heidän
ajatuskyvyllensä ravintoa samaten kuin heidän sydämmellensä ja
ruumiillensa. Oikein iloitsen uudesta kodistamme! Jokaisella maalla,
jokaisella ilmanalalla on omat etunsa samoin kuin omat puutteensa ja
taloudellinen elämä pitää ymmärtäväisesti asettaa niiden mukaan, jos
mielitään käyttää sitä hyödyksensä. Maamme, joka pakoittaa meitä elämään
niin paljon kodissamme, kehoittaa meitä juuri siksi keskittämään sen
samalla vakavaksi ja toisiamme rakastavaksi elämäksi, ja siihen
tarvitaan ennen kaikkea hauska koti, jossa sekä ruumis että sielu voivat
viihtyä ja kehittyä. Jumalan kiitos, minun mielestäni meillä on kaikki
niin hyvin ja oivallisesti ja vielä paremmaksi toivon aikaa myöten
saavamme sen. Ja lapset näyttävät onnellisilta! Gabrielle varttuu ja
voimistuu nykyään päivä päivältä ja Louise menee kohta kaikkien meidän
ohitsemme!»
Tulevaisuuden tuumat olivat nuoren väen hyvin suurena mieliaineena. Eeva
ja Leonore rakensivat yhdessä kaikki tuulentupansa. Hellä rakkaus oli
herännyt eloon molempien välillä heidän yhdessä olonsa jälkeen,
sillaikaa kuin toiset olivat Akselholmassa. Voipi melkein sanoa että
sinä iltana, jonka he yhdessä viettivät pitäen rypäle- ja
romaanikemujansa, puhkesi heidän rinnassaan kauan itäneen
rakkaudensiemenen sirkkalehdet päivänvaloon. Heidän tuulentupansa eivät
olleetkaan tavallisia romaanihaaveita, heillä oli perusteena
proosallinen mutta kaunis aije vastaisuudessa itsenäisesti ansaita
elatuksensa, -- sillä aikaisin olivat vanhemmat suunnanneet tytärtensä
mielihalun sinnepäin -- ja sen nojalla he rakensivat komeita laitoksia
osaksi ystävyydelle osaksi inhimillisyyden hyväksi, sillä nuoret
neitoset ovat aina suuria ihmisystäviä.
Jacobilla oli myöskin hyvin paljon tulevaisuudentoiveita itseänsä ja
vaimoansa varten, ja Louisella monta keinoa niiden toteuttamiseksi.
Samoin he paljon kiistelivät suuteloista. Louise tahtoi säätää lain,
jonka mukaan korkeintaan kolme päivässä olisi luvallista ja Jacobi pani
siihen vastalauseensa niin sanoilla kuin teoilla, jolloin Gabrielle aina
kiireesti juoksi karkuun sekä loukkaantuneena että häpeissään.
Petrea luki englannin kieltä hänen kanssaan, toimitti pieniä pitoja
hänelle ja koko perheelle, itki Saaraa joka ilta ja mietti joka aamu
«Maailman luomista», sillä aikaa kuin hänen hyvät vanhempansa yhä
tarkkaavaisemmin pitivät huolta hänen kehityksestänsä.
Ei kellekään kuitenkaan nykyinen perheentila tuottanut niin suurta
nautintoa kuin Henrikille. Saatuaan toimeen siskoilleen kaikellaista
«hauskaa jaloittelemista» ja «iloittelemista» hän antautui tykkänään
lempiaineittensa, historian ja filosofian tutkimiseen; usein hän kaiket
päivät kuljeskeli kirjoinensa lähiseutuvilla, mutta aina hän
säännöllisesti kello seitsemän iltasella yhtyi perhepiiriin ja oli
silloin tavallisesti iloisin iloisten joukossa.
«Me elämme hyvin onnellisesti nykyään, ainakin minun mielestäni!» hän
lausui eräänä iltana tuttavallisesti jutellen äitinsä kanssa, «enkä minä
puolestani ole milloinkaan niin nauttinut elämän suloutta kuin nyt.
Tunnen, että nyt lukuni todellakin edistyvät ja luulen itsestäni vielä
jotakin tulevan. Ja kun olen päivän tehnyt työtä, hedelmää kantavaa
työtä, ja sitten illalla tulen sinun luoksesi, äitini, ja siskojeni
luokse sekä huomaan kaikki täällä niin herttaiseksi, valoisaksi ja
iloiseksi, -- silloin minun mielestäni on hauska elää, silloin tunnen
itseni niin onnelliseksi ja toivon melkein, että elämä aina pysyisi
tämmöisenä!»
«Niin, niin!» vastasi äiti. «Jospa vaan aina saisimme pitää sinut
kotona, Henrikkini! Mutta minä tiedän, ettei se käy päinsä. Kohta sinä
jälleen matkustat luotamme ja kun kerran valmistut, silloin saat oman
kodin ja...»
«Ja silloin, äitini, tulet sinä kotiin minun luokseni!» Se oli ja pysyi
Henrikin lempituumana; ja äiti sitä aina mielellään kuunteli.
Pari pientä runoa, jotka Henrik siihen aikaan kirjoitti ja jotka
näyttivät osoittavan hyvin suuria runollisia lahjoja, ilahutti suuresti
hänen äitiänsä ja siskojansa sekä herätti iloista huomiota perheen
ystävien kesken. Laamanni yksin niistä synkistyi.
«Te lellittelette hänet pilalle!» hän eräänä päivänä nuhdellen lausui
tyytymättömästi rouvalleen ja tyttärilleen, «jos hänelle uskottelette
hänen olevan jotakin erinomaista ennenkuin hän on mitään. Minä tunnustan
että hänen runollisuutensa on minulle erittäin vastenmielistä. Kun on
mies niin pitää osata tehdä jotakin kunnollisempaa tässä maailmassa kuin
huokailla ja laulaa tämän ja vastaisen elämän vaiheista. Jospa hänestä
tulisi toinen Thorild tahi jonkun toisen kelpo runoilijamme
kaltainen!... mutta siitä en ainakaan minä näe rahtuakaan. Ja tuommoinen
runojen töhriminen, tuommoinen kirjallinen joutilaisuus, joka viepi
nuoret ihmiset joka päivä oleskelemaan pilvien yläpuolella tahi painaa
heidät maan mustaan multaan, niin etteivät he pilviltä ja mullalta voi
älytä tosi elämän hyviä, siunattuja antimia -- soisin että hitto sen
kaiken veisi! Suunta, johon Henrik nykyään kallistuu, oikein surettaa
minua. Olin niin iloinnut siitä, että hänestä tulisi kelpo vuorimies,
että hän olisi avullinen parantamaan vuoriviljelystämme, perkkaisi
metsämme, virtamme, Ruotsin parhaat rikkauden lähteet. Se olisi
terävälle päälle sopiva tehtävä. Ja sen sijaan hän on painanut päänsä
vinoon, istuu siinä kynä kädessä ja huokailee aamusta ja haamusta,
hempeästä ja lempeästä! Se on minulle tuiki vastenmielistä. Toivoisin
Stjernhökin pian tulevan tänne! Siinäpä miestä! Hänestä kerran tulee
jotakin kelvollista ja kunnollista. Soisin hänen pian tulevan! Ehkä hän
voisi vaikuttaa Henrikkiin ja saada hänet luopumaan tuosta
runonsepustuksesta, joka ehkä onkin vaan paljasta ylvästelemistä.»
Elise ja tyttäret olivat vaiti. Jo kauan aikaa oli Elisellä ollut
periaatteena vaieta kun laamanni murisi. Mutta monasti -- milloin tarvis
vaati -- hän otti murisemisaineen myöhemmin hetkeksi puheeksi, milloin
laamanni oli rauhallisella mielellä ja keskusteli silloin tyynesti hänen
kanssansa asiasta ja oli aina huomannut sen keinon tehokkaaksi. Hän teki
niin sinäkin iltana ja lausui miehellensä:
«Ernst! Oikein minua pahoittaa, että olet niin tyytymätön Henrikin
runolliseen taipumukseen. Oi, minua se on ilahuttanut, juuri sentähden
että luulen sen todelliseksi, ja olen sitä mieltä että hän voipi sillä
hyödyttää saman verran kuin muullakin ja yhtä hyvin kuin ken hyvänsä
muukin. Mutta en milloinkaan tahtoisi kehoittaa häntä semmoiseen, joka
on sinulle niin vastenmielistä.»
«Eliseseni!» vastasi laamanni lempeästi, «menettele siinä vakuutuksesi
ja omantuntosi mukaan. On hyvin mahdollista, että olet siinä asiassa
oikeassa ja minä väärässä. Rukoilen sinulta ainoastaan, että pidät
itseäsi silmällä, niin ettei rakkautesi «esikoiseesi» houkuttele
pitämään keskinkertaista oivallisena ja hänen pieniä kokeitaan
mestariteoksina. Tulkoon Henrik, jos hän siihen kykenee, mainioksi
runoilijaksi tahi kirjailijaksi, mutta älköön hän nyt uskoko olevansa
mitään ja olkoon hän ennen kaikkea uskomatta, että hän voisi tulla
mainioksi ammattimieheksi valmistautumatta siihen ja tekemättä
perinpohjaista ja uutterata työtä ja olematta ensin ajatteleva ihminen.
Jos hänestä tulee semmoinen, niin lupaan, sinulle iloita pojastani
olkoon hänen tehtävänsä sitten raivata ajatuksia tahi louhia kalliota.
Mutta juuri sen tähden varottakoon arvostelemasta liian hyviksi noita
runokukkasia. Jos hänen turhamaisuutensa takertuu niihin, niin hän ei
milloinkaan vakavasti etsi kunniaa muualta.»
«Ernst, sinä olet oikeassa!» sanoi Elise sydämmellisen vakuutuksen
herttaisuudella.
* * * * *
Henrikkin ikävöi hartaasti Stjernhökin tuloa. Hän tahtoi näyttää hänelle
runojansa, halusi keskustella hänen kanssansa uusista historiallisista
ja filosofisista tiedoistansa, halusi sanalla sanoen, että Stjernhök
panisi arvoa hänen tiedoillensa, sillä tämän voimakkaalla ja lujalla
luonteella oli aina ollut mahtava vetovoima Henrikin lempeään, lämpimään
sieluun. Jo poikavuosista asti oli Stjernhökin kunnioitus ja ystävyys
ollut Henrikin ahkeroimisen päämaalina ja hartaimpana toiveena, vaikkei
se siihen asti vielä ollut toteutunut. Stjernhök oli siihen asti aina
kohdellut Henrikiä välinpitämättömän kohteliaasti, vaan ei milloinkaan
toverina eikä ystävänä.
Stjernhök tuli. Erittäin ystävällisesti otti Frankin perhe hänet
vastaan, vaan ei kukaan sydämmellisemmin kuin Henrik.
Molemmat nuorukaiset olivat hyvin erilaiset ulkonaisestikin. Henrik oli
puhtaan, miltei naisellisen kaunis, hänen ruumiinrakennuksensa oli jalo
mutta hoikka, hänen katseensa vilkas ja samalla haaveileva. Stjernhök
oli paria vuotta Henrikistä vanhempi, oli tullut aikaisin mieheksi.
Kaikki hänessä oli rotevaa, lujaa ja voimakasta; hänen kasvonsa olivat
eloisat olematta kauniit, ja hänen kirkkaassa, päättävässä katseessaan
tuikki tähtönen, semmoinen jonka kaitselmus välistä ennustavasti asettaa
sen silmään, jonka elontietä onneatuottavat tähdet valaisevat.
Parin päivän kuluttua Stjernhökin saapumisesta muuttui Henrik sangen
paljon. Hän oli ääneti ja alakuloisuuden pilvi peitti hänen kasvonsa.
Stjernhök kohteli häntä kuin tavallisesti, hän ei ollut tyly hänelle,
mutta ei myöskään ottanut juuri huomataksensa häntä. Hän ahkeraan teki
kemiallisia kokeita ja näytteli niitä naisille ja Jacobille tahi iltasin
jopa alkuyöhön saakka mainioiden kaukoputkien lävitse antoi heidän
ihailla tähtitaivaan ihmeitä. Eräs noista tuikkivista
taivaankappaleista, jota nuori tiedemies ahkeraan tutki, sai sittemmin
Frankin perheessä nimen: «Stjernhökin tähti». Kaikki kokoontuivat
taitavan, mieltä jännittävän nuoren miehen ympäri. Laamannia huvitti
erinomaisesti keskustella hänen kanssansa ja hän lausui monta kertaa
omaisillensa ilonsa hänestä ja mitä toiveita isänmaalla vielä voi olla
tästä pojastaan. Nuori vuorioppilas oli senkin kautta laamannin
suosiossa, että hänen tavattomiin tietoihinsa yhdistyi tavallista
enemmän vaatimattomuutta käytöksessään vanhempia, kokeneempia miehiä
kohtaan.
«Katsos Henrik!» huudahti laamanni eräänä päivänä keskusteltuaan
Stjernhökin kanssa, «katsos, sitä minä sanoisin runoudeksi, *oikeaksi*
runoudeksi. Hillitä virrat ja pakoittaa niiden hurjan juoksun tuottamaan
hauskuutta ja rikkautta, harventaa rantametsät, levittää viljelystä,
muokata peltoja, rakentaa ihmisasuntoja ja antaa uutteran työn ja
iloisten äänten elähyttää autiot seudut! Katsos, sitä voipi sanoa
ihanaksi teoksi!»
Henrik oli vaiti. Mutta «pikku neiti» esitti hienosti: «Ja nuo asumukset
-- miten niiden asukkaat ovat tyytyväiset, kun saavat hauskan kirjan
lukeaksensa tai kauniin laulun laulaaksensa! Muuten heidän elämänsä
tulisi, sangen kuivaksi huolimatta kaikista koskista!»
Laamanni hymyili, suuteli tyttöstänsä ja hänen silmiinsä kohosivat
ihastuksesta kyyneleet.
Henrik oli sillaikaa mennyt toiseen huoneesen ja istahtanut ikkunan
luokse, jonne äiti häntä seurasi. «Kuinka on minun Henrikini laita?» hän
kysyi hellästi, hiljaa vetästen pois käden, joka peitti hänen silmänsä.
Ne olivat täynnä kyyneleitä. «Rakas, armas poikani!» huudahti äiti ja
hänenkin silmänsä rupesivat kyyneltymään. Hiljaa hän kiersi kätensä
hänen ympärillensä.
«Katsos», alkoi äiti lohduttaen, «ei sinun tarvitse välittää siitä, että
isäsi välistä puhuu vähäsen yksipuolisesti. Tiedäthän kuitenkin kuinka
sanomattoman hyvä ja oikeudentuntoinen hän on ja että hän kyllä vielä
tyytyy sinuun, kunhan hän ensin tulee vakuutetuksi, että kutsumuksesi on
oikea. Nyt hän pelkää sinun jäävän keskinkertaisten joukkoon. Hän kyllä
vielä tulee tyytyväiseksi, kun kerran itse raivaamallasi tiellä saatat
hänelle kunniaa!»
«Oi», lausui Henrik, «jospa vaan tietäisin onko minulla oma tieni, oma
kutsumukseni! Mutta Stjernhökin tultua ja sen jälkeen kuin olen puhunut
hänen kanssansa on kaikki niin muuttunut minussa, niin sisällisesti kuin
ulkonaisesti. En enää ymmärrä itseäni. Stjernhök on huomauttanut minulle
kuinka vähän tiesin siitä, minkä luulin tietäväni, ja mimmoista
töherrystä työni oli. Käsitän sen nyt varsin hyvin ja -- ja se surettaa
minua. Miten Stjernhök on vahva ja voimakas! Soisin olevani hänen
kaltaisensa. Mutta se on mahdotonta. Hänen rinnallansa vaivun niin
pieneksi, että vallan häviän. Ja kuitenkin... Oi, kun olen yksin
kirjoineni taikka ulkona luonnonhelmassa missä puut, kalliot, vesi,
tuuli minua ympäröivät, silloin herää minussa ajatuksia ja tunteita,
sanomattomia, suloisia; silloin puhuvat minussa sanat ja lauseet, jotka
syvästi miellyttävät minua. Silloin on kaikki hyvin ja inhimillisyyden
suuruus minua niin lähellä, silloin aavistan sopusointua kaikessa,
Jumalan läsnäoloa kaikkialla ja silloin sanat tunkeutuvat huulilleni
tulkitsemaan kaiken sen autuuden jonka tunnen. Semmoisina hetkinä tunnen
itsessäni piilevän jotakin suurta ja minusta tuntuu, kuin lauluni
kajahtaisi kaikkien sydämmissä. Niin, tunnen sitä välistä -- mutta
nähdessäni Stjernhökin on kaikki kadonnut, silloin tunnen olevani halpa
ja köyhä ja olen valmis pitämään itseäni haaveilijana tahi houkkiona.»
«Poikakultani, pidät kykyäsi liian ala-arvoisena», lausui äiti. «Sinun
lahjasi ja Stjernhökin ovat perin erilaiset, mutta jos sinä niinkuin hän
vakavasti ja voimakkaasti käytät leiviskäsi, niin tulee se kyllä aikaa
myöten hedelmääkantavaksi. Minun täytyy tunnustaa sinulle, Henrik, että
hartain toivoni on ollut ja on vieläkin, että joku lapsistani tulisi
eteväksi kirjailijaksi. Kirjallisuus on tuottanut minulle suurimmat
nautintoni, eikä minulta nuorempana puuttunut taipumuksia sen
viljelemiseen. Sinussa olen nähnyt oman taipumukseni uudestaan puhkeavan
kukkaan runsaammassa määrin, oma kukoistusaikani on siihen kulunut,
poikani, toivoessani sitä sinulta. Oi, jospa eläisin sinä päivänä, jona
näkisin sinut isänmaasi kunniottamana, näkisin isäsi ylpeilevän
pojastansa, ja itse saisin lämmittää sydäntäni nerosi ja työsi
tuotteilla, ... oi, silloin joutaisin ilolla kuolemaan.»
Innostuksen tuli leimahti Henrikin silmissä ja levisi punana hänen
poskillensa, kun hän syleillen äitiään sanoi: «Ei, sinun tulee elää,
äitini! elää, poikasi kunniottamana. Hän lupaa tuottaa sinulle iloa!»
Auringonsäde valaisi huoneen ja kiilsi Henrikin kiharoissa, jotka siitä
kimelsivät kuin kulta. Äiti näki sen, luki siitä äänettömän ennustuksen
ja toivehikas hymy levisi hänen kasvoillensa.
* * * * *
Petrea luki «Zauberringiä». Hänen oli oikeastaan määrä lukea sitä ääneen
perheelle iltaisin, ja se melkoisesti olisi poistanut sen vahingollisen
tenhovoiman, mutta hän lueskeli sitä salaa yksinään öisin ja se veti
hänet eksyttävään tenhopiiriinsä. Hän ei muistellut eikä uneksinut
muusta kuin ihmeellisistä tapahtumista, ihmeenihanista naisista ja
urhollisista sankareista. Aina hän itse muka oli yksi niistä, ihailtuna
tahi ihailevana, milloin taistellen ristiinnaulitun kuva kädessä
peikkoja ja lohikäärmeitä vastaan, milloin haaveksien kuljeskellen
kuutamossa liljojen seassa rouva Minnetrostin linnassa. Oli ikäänkuin
Petrean sielun sekasortoinen hämmennys tästä olisi saanut eloa ja
muotoa, ja kaksinkertaisella voimalla kietoi hänet mielikuvituksen
lumomaailma verkkoihinsa, samaten kuin se ennen muinoin metsänjumalan
haamussa oli hurmannut hänen lapsensielunsa ja saattanut harhatielle.
Niin tapahtui nytkin, sillä samalla aikaa kuin Petrea yöt päivät eleli
haavemaailmassa, jossa hän kiihkoon asti kuvitteli ihania, ihmeellisiä
tapahtumia, joissa hänellä itsellään aina oli sangen suuri osa, hän
jokapäiväisessä elämässä näytteli melkoisen kurjaa osaa. Pää, jossa niin
monta ihanata näkyä, niin paljon suurenmoisia tuumia pyöriskeli, oli
tavallisesti tappuratukon kaltainen; hän ei huomannut reikiä eikä
likapilkkuja vaatteistaan, ei «koinsyömiä sukkiaan eikä läntistyneitä
kenkiään», hän unohti kaikki pienet arkitehtävänsä ja hukkasi tahi
pudotti kaikki mitä käsissään kantoi. Lisäksi hän vielä intoisasti
rakasti kuorimantelia, (Louise sanoi sitä «puuskaksi, joka oli sekä
kallis että ratiseva») ja joka «puuska» ei milloinkaan ollut niin
kiihkeä kun Zauberringin vaikutusaikana. Alituinen ratina ja ritinä,
joka kuului sieltä minne Petrea tuli ynnä lattialla olevat kuoret,
joiden päälle alituiseen astuttiin tahi jotka jäivät ikkunista ja
pöydiltä riippumaan hihoihin, oli kaikkea muuta paitsi hauskaa. Kun
Petrea tuosta sai kuulla hyvin ansaittuja nuhteita ja huomautuksia, niin
hän oli kuin pilvistä pudonnut tahi oikeammin hän putosi taivaastaan
tähän matoiseen maailmaan (joka silloin oli hänestä risu- ja nokkoskasan
arvoinen); mielellään hän olisi antanut kymmenen vuotta elämästään, jos
sillä olisi voinut ostaa yhden ainoan vuoden Zauberringin ihanuutta, ja
sen mukana kauneutta, lumousvoimaa, valtaa y. m., joita Petrealla ei
ollut muulloin kuin -- unelmissansa. Petrean elämä oli riuhtomista
ihannemaailman ja tosielämän välillä, joita hän ei kumpaakaan tuntenut
todellisuudessa ja jotka molemmat eivät voineet sopia keskenään
sielussansa. Kyynelvirrat juoksivat niiden väliseen aukkoon sitä
täyttämättä ja saattamatta hänen silmiänsä kirkkaammiksi, ja hän itse
syytti vuorotellen olevia oloja ja itseään kärsimyksistänsä.
Sinä aikana Jacobi oman hyvän sydämmensä ja vanhempien kehoituksesta
rupesi vakavasti ohjaamaan Petreaa. Hän antoi hänelle tekemistä, joka
jännitti hänen ajatuskykyänsä ja sai sen kautta hänen tunteittensa ja
mielikuvituksensa kuohut hiukan tyyntymään. Tuo oli Petrealle
sanomattoman terveellistä ja olisi ollut vieläkin suuremmassa määrin,
ellei opettaja olisi tullut hänelle liian... Mutta älkäämme ilmaisko
tulevien vuosien salaisuuksia.
* * * * *
Eräänä päivänä laamanni sai Tukholmasta suuren kirjeen, jonka hän
sanaakaan virkkamatta asetti rouvansa eteen. Se oli korkeammasta
paikasta ja sisälsi kiittävää ja imartelevaa kiitosta laamanni Frankin
ansioista, jotka hallitus jo aikoja sitten oli huomannut, ja laamanni
Frank sai nyt kutsumuksen kuninkaan korkeimman tuomioistuimen jäseneksi.
Lopetettuaan lukemisen katseli Elise kysyvästi miestänsä, joka
puolestaan tarkasteli häntä.
«Mitä arvelet, Ernst?» hän lausui tutkivasti ja levottomasti silmäillen
miestään.
Laamanni rupesi tapansa mukaan, milloin jokin asia liikutti häntä,
kiivaasti astumaan edestakaisin lattialla. «En voi olla välinpitämätön»,
hän lausui, «minua liikuttaa tämä todistus kuninkaani luottamuksesta.
Olen kauan miettinyt tätä seikkaa, -- tiedäthän ettei tarjous ole
minulle, niinkään odottamaton -- mutta minä tunnen, käsitän, ettei minun
pitäisi jättää nykyistä vaikutusalaani. Kykyni sopii siihen, tiedän
olevani täällä hyödyllinen ja maaherran luottamus suo minulle vapauden
vaikuttaa kykyni ja taitoni mukaan. Vaikka hän saisikin enkä minä
kunnian siitä, mitä hyvää läänissä toimitetaan -- Herran nimessä olkoon
niin! Tiedän kuitenkin että hyvää ja hyödyllistä todellakin toimitetaan.
Mutta paljon tehtäviä on alulla, paljon, sanomattoman paljon on vielä
jäljellä! En voi jättää tekoa puolinaiseksi, en saata enkä tahdo! Ei,
valmiiksi täytyy saada työnsä; muu ei kelpaa. Ja tiedän että täällä,
että minä ... mutta puhunhan ainoastaan itsestäni! Sano minulle, Elise,
mitä tahdot, mitä sinä haluat?»
«Jääkäämme tänne!» sanoi Elise ojentaen kätensä miehelleen, joka istahti
hänen viereensä. «Minä tiedän, Ernst, ettei sinulla ole mitään iloa
korkeammasta arvosta eikä suuremmista tuloista, kun sinun niiden tähden
täytyy jättää vaikutusala, jossa tunnet olevasi paikallasi ja jossa voit
tehdä työtä kutsumuksesi mukaan, ja jossa sinua ympäröivät ihmiset,
jotka sinua rakastavat ja kunnioittavat! Ei, jääkäämme tänne!»
«Mutta sinä, Elise, puhu itsestäsi äläkä minusta.»
«Niin», hän vastasi onnellisen näköisenä, «sepä ei ole niinkään helppoa;
se on vähäsen sotkuista, katsos. Mutta minä kerron sinulle itsestäni
että -- katselin itseäni aamulla peilistä -- pyydän, ei mitään ivanaurua
-- ja olin mielestäni voimakkaan ja terveennäköinen. Muistelin sinua,
kuinka hyvä ja hellä olet, miten vaeltaessani sinun rinnallasi olen
voimistunut sekä henkisesti että ruumiillisesti, miten minun täytyy
rakastaa sinua yhä enemmän ja miten tunnemme itsemme yhä onnellisemmiksi
toistemme kanssa. Muistelin vaikutustasi, miten se on siunausta tuottava
yhteiskunnalle ja kodille; muistelin lapsiamme, jotka ovat terveet ja
hyvät ja kehittyvät onnellisesti hoidossamme ... uutta kotiamme, jonka
olet tehnyt niin mukavaksi ja hauskaksi meille kaikille. Aurinko silloin
pilkisti esiin pieneen rakkaasen huoneeseni ja minä tunsin itseni niin
onnelliseksi kohtalostani -- kiitin Jumalaa siitä ja sinusta. Mielelläni
tahtoisin elää ja kuolla tässä piirissä, tässä kodissa. Jääkäämme
tänne.»
«Jumala siunatkoon sinua sanoistasi, Elise! Mutta lapset, lapset!
Päätöksemme vaikuttaa heidän tulevaisuuteensa. Meidän täytyy kuulustella
heidän mieltänsä. Meidän täytyy ilmoittaa asia heille. Ei sentähden että
pelkäisin, että saadessaan kuulla meidän mielipiteemme heillä olisi
toiset toivomukset kuin meillä. Mutta kaikissa tapauksissa olkoon
heilläkin sananvalta tässä asiassa! Tule Elise! En saa rauhaa ennenkuin
kaikki on sanottu ja päätetty.»
* * * * *
Kun laamanni esitti asian perhekokouksessa, niin se herätti suurta
hämmästystä ja kaikki olivat ääneti; houkuttelevia kuvia -- ei itse
korkeimmasta tuomioistuimesta, mutta sen olinpaikasta, pääkaupungista --
rupesi kyllä pyörimään nuorten silmissä; Louise oli melkein
oikeusneuvoksen näköinen. Mutta kun isä oli lausunut omat ja vaimonsa
mielipiteet ja toivomukset, voi helposti lukea lasten kyyneleisistä
silmistä kiitollisuutta isää kohtaan hänen luottamuksestansa heihin ja
täydellistä alistumista hänen tahtoonsa. Mutta ei kukaan lausunut
sanaakaan ennenkuin «tipsukka» -- isä ei tahtonut sanoa hänelle: «mene
ulos pikku Gabrielle!» -- «Anna hänen olla mukana», hän sanoi, «hän on
niin viisas pikku tyttö!» -- niin, ennenkuin pikku Gabrielle huudahti
kiertäen käsivartensa äitinsä kaulaan: «Oi älkäämme muuttako mihinkään.
Olemmehan niin onnelliset täällä!»
Tämän huudahduksen toistivat kaikki muut yksimielisesti.
«No niin, Herran nimeen, me jäämme tänne!» huudahti laamanni hypähtäen
pystyyn ja ojensi kätensä rakkaalle joukollensa, ja kyyneleet nousivat
hänelle silmiin. «Me jäämme tänne, lapset! Mutta se ei estä teitä
näkemästä Tukholmaa ja nauttimasta siitä mikä on kaunista ja hauskaa.
No, Jumalan kiitos, lapseni, että tunnette olevanne onnelliset täällä.
Uskokaa, että se tekee minut onnelliseksi! Voitteko käsittää sen?»
* * * * *
Sinä päivänä oli Leonore ensi kerran pitkästä ajasta alhaalla
päivällisillä. Kaikki iloitsivat siitä, ja Leonore, joka oli iloisemman
ja ystävällisemmän näköinen kuin tavallisesti, oli kaikkien mielestä
tullut ihmeellisesti paljon kauniimmaksi. Eeva, joka oli ollut apuna
häntä pukemassa, katseli häntä sydämmestänsä iloiten.
«Katsos Leonore!» hän sanoi osoittaen taivasta, josta sinipilkkuja
pilkisti esiin pilvien lomitse, jotka olivat kaiken päivää itkeä
tihruttaneet, «katsos, nyt selkenee! Nyt on meillä kesä, nyt me käymme
ulkona yhdessä poimimassa kukkia ja marjoja!» Ja hänen sinisilmänsä
loistivat hyvyydestä ja elämänilosta.
* * * * *
«Mitä kummaa tämä on?» kysyi Henrik nähdessänsä äitinsä kengät ikkunalla
heikossa päivänpaisteessa. «Luulenpa niiden olevan siinä lämpenemässä!
Ja auringolla ei ole älyä tulla täyttämään velvollisuuttaan! Ei, minä
tahdon tässä tapauksessa olla aurinkona!»
«Se oletkin minulle -- kesälapseni!» lausui äiti hellästi hymyillen
nähdessänsä Henrikin pistävän kengät liivinsä sisäpuolelle ja
lämmittävän niitä povessansa.
* * * * *
«No hyväinen aika, Louise kulta!» huudahti Jacobi, «tuleehan nyt oikein
kaunis ilma! Tuskin enää pisaroikaan; -- menkäämme vähäsen
jaloittelemaan! Tulethan! Sinä olet herttaisista herttaisin! Mutta
herran tähden älä vaan hovisaarnaajassa!»