Louisen mielipiteet «naisen arvosta», hänen vakavat ja varmat
periaatteensa ynnä hänen tapansa ilmaista niitä huvittivat hänen nuoria
ystäviänsä, samalla kun ne herättivät heissä todellista kunnioitusta
häntä kohtaan, ja olivat monen väittelyn ja keskustelun aiheena. Niissä
Louise aina pelkäämättä, vaikkei aina liiallisuuksiin menemättä,
puolusti oikeutta. Nämä väittelyt, jotka alkoivat leikillä, päättyivät
kuitenkin toisin.
Eräs nuori, hieman keikaileva rouva loukkautui eräänä päivänä siitä
ankaruudesta, jolla Louise tuomitsi sukupuolensa mielistelyhalua,
etenkin naimisissa olevien, ja lausui ajattelemattomasti ja
kostonhaluisesti sanan, joka herätti Louisessa sekä kummastusta että
vihaa. Sitä seurasi selvitys ja sen seurauksena oli täydellinen epäsopu
Louisen ja nuoren rouvan välillä; sitä paitsi Louisen mielentila muuttui
kokonaan, jota hän kyllä, vaikka turhaan koetti salata. Hän oli ollut
siellä olon ensi päivinä tavattoman iloinen ja vilkas, nyt hän muuttui
hiljaiseksi, miettiväiseksi ja usein hajamieliseksikin, ja moni luuli
huomaavansa, ettei hän enää ollut yhtä ystävällinen kandidaatille kuin
siihen asti, vaan vähän enemmän kuunteli tilanomistajan kysymyksiä,
vaikka yhä vieläkin kieltäytyi käväsemästä Östanvikissä!
Äsken mainitun selvityksen tahi oikeammin välin-sotkemisen jälkeisen
päivän iltana oli Elise parvekkeella vilkkaasti keskustellen Jacobin
kanssa. «Ja jos», lausui Jacobi, «jos koetan voittaa hänen sydämmensä --
-- ei, sanokaa minulle, katselevatko hänen vanhempansa, katsooko hänen
äitinsä sitä suopein silmin? Oi, lausukaa peittelemättä mielipiteenne
tästä asiasta! Elämäni onni riippuu siitä!»
«Suostumukseni ja siunaukseni teillä on Jacobi!» vastasi Elise; «sanon
teille mitä olen lausunut miehellenikin, että mielelläni sanoisin teitä
-- pojakseni!»
«Oi!» huudahti Jacobi syvän liikutuksen valtaamana langeten polvilleen
ja suudellen Elisen kättä. «Oi, todistakoon koko elämäni
kiitollisuuttani ja rakkauttani...!»
Samassa silmänräpäyksessä Louise lähestyi parvekkeen ovea etsien
äitiään; hän näki Jacobin liikkeen, kuuli hänen sanansa. Äkkiä hän
peräytyi ikäänkuin käärmeen puremana.
Siitä hetkestä oli suuri muutos hänessä varsin huomattava. Hiljaa,
salaperäisenä ja kovin kalpeana hän liikkui kuten unissakävijä
Akselholman iloisissa, hilpeissä seuroissa, ja mielellään hän suostui
levottoman äitinsä ehdotukseen, että he lyhentäisivät siellä oloaikansa.
Jacobi, joka oli yhtä kummastunut kuin pahoillaankin Louisen
äkkiarvaamattomasta tylyydestä häntä kohtaan, alkoi jo luulla paikkaa
loihdituksi ja halusi hartaammin kuin kukaan muu päästä pois.
Kotimatka.
Minkätähden oli Jacobilla ja Henrikillä niin paljon neuvottelemista
keskenään ennen lähtöä Akselholmasta, jopa aikaisemminkin siellä olon
aikana? Petrea oli kauhean utelias, mutta ei voinut päästä salaisuuden
perille. Joku salajuoni se näytti olevan, ja se koski perhettä, se oli
varmaa se.
Henrikillä ja hänen ystävällään oli kauan ollut mielessä pienet
perhepidot, ja nyt oli otollinen tilaisuus yhdistää siihen pieni
äkkiarvaamaton ilo. Sievänlaisen ja hyvän ravintolan Akselholman ja
kaupungin välillä piti tulla tapahtumapaikaksi. Siellä oli määrä
kotimatkalla seisahtua sen tekosyyn nojalla, että toinen vaunuista oli
joutunut hieman epäkuntoon ja tarvitsi pientä korjausta; kehoitettaisiin
naisia astumaan sisään, jossa kaikki oli ennakolta valmistettu. Molemmat
ystävykset olivat paljon iloinneet tästä pienestä juonesta. Hankkiakseen
Louiselle hänen lempiherkkuaan -- jäätelöä -- oli Jacobi nähnyt sangen
suurta vaivaa ja sitäpaitsi tyhjentänyt jo ennestäänkin laihan
kukkaronsa. Matkalla Akselholmaan olivat perheenjäsenet jakautuneet
siten, että Louise ynnä Petrea istuivat pienissä niin sanotuissa
medevivaunuissa -- laamannin omissa ajopeleissä -- joita Jacobi ajoi,
Henrikin vieressä. Äiti oli toisten tytärtensä kanssa vuokratuissa
umpivaunuissa; laamanni oli itse heillä ajajana; Paluumatkalla
noudatettiin samaa järjestystä sillä erotuksella vaan, että Jacobin piti
ajaa suuria vaunuja ja Henrikin pieniä. Ei äiti eivätkä nuoret
herratkaan tahtoneet uskoa ohjaksia «vähemmän varmoihin käsiin» kuten he
itse asianmukaisesti ja vaatimattomasti ilmoittivat, kun tie oli kovin
mäkistä ja sitäpaitsi sateiden runtelema. Kuitenkin juonitteli Jacobi
niin, että hän sai vastoin sopimusta nuorten neitosten ja Henrik äitinsä
ajopelin ohjattavakseen. Mutta vähänpä kandidaatilla oli siitä iloa,
sillä «esine» ei ollut enää samanlainen kuin menomatkalla. Silloin hän
oli tavallista iloisempi, nautti sydämmensä pohjasta leivosten
liverryksistä, vainioiden vihannuudesta, lehmien ja mökkien
katselemisesta ja kaikesta mikä vaan silmiin sattui sekä huomautti
niistä Jacobille, joka yhtä päätä oli kääntyneenä vaunuihin päin --
Henrik varoitti häntä vakavasti tykkänään kangistumasta semmoiseen
takaperoiseen asentoon -- ja silloin he sinisilmillänsä hellästi
katselivat toinen toistansa. Nyt oli kaikki toisin. «Esine» ei huomannut
ympärillään olevia esineitä. Hän istui nojautuen taaksepäin, harso
silmillä, ja tuomiokirkkoakin paljon totisempana, sillä se toki puhuu
torninsa kielillä, mutta Louisen kieli oli vallan mykkä, eikä
Petreankaan kieli, joka yhtämittaa läpätti, voinut sitä elähyttää.
Jacobin katse etsi turhaan Louisen katsetta. Hän karttoi sitä ja
kandidaatti siitä vallan tuskaantui.
Kärsittyään vaunujen pahaa tärisemistä he pääsivät onnellisesti
ravintolaan; ei! ei kuitenkaan ihan onnellisesti, sillä jokin kohta
umpivaunujen pyöristä oli vähäsen vioittunut. Se «ei ollut vaarallista,
ei suinkaan!» mutta se oli välttämättä korjattava ennenkuin voitiin
jatkaa matkaa. Henrik pyysi äitiänsä ja siskojansa sillä aikaa menemään
ravintolaan, jonka isäntä ja emäntä samassa näkyivät portissa ja
kumartaen ja niiaten pyysivät matkustavaisia astumaan sisälle. Isäntä
tuli itse avaamaan vaununovet. Elise ällistyi ja huudahti
kummastuksesta; -- olihan isäntä laamannin ihka elävä kuva! Ja emäntä --
mitä suloisin pikku ravintolan emäntä -- olihan hän ihkasen elävänä
hänen tyttärensä Eeva. Kaikki matkustavat tyttäret hämmästyivät myöskin,
huudahtivat ihmetellen ja sanoivat isännän ja emännän tuntevansa
isäksensä ja siskoksensa. Mutta ei isäntä eikä emäntä semmoisesta
joutuneet hämille; he tiesivät varsin hyvin ketkä he olivat ja tiesivät
myöskin käyttäytyä niinkuin heidän asemaansa sopi. He saattoivat vieraat
kohteliaasti ja pyytäen anteeksi paikan yksinkertaisuutta, pariin
suureen kauniisen huoneesen, ja siellä ryhtyi isäntä uutterasti
järjestyspuuhiin vähä väliä huutaen viinuria ja naispalvelijaa. Vihdoin
saapui viinuri, sininen esiliina edessänsä. Uusi hämmästys! Olihan hän
kandidaatin elävä muotokuva! Sitten tuli neitsyt. Uusi kummasteleminen!
Kauniimpaa tyttöä ja enemmän Henrikin näköistä tuskin voisi
ajatellakaan. Mutta kömpelösti hän käyttäytyi ja oli alinomaa kompastua
milloin mihinkin. Isäntä nuhteli häntä vakavasti kömpelyydestänsä ja
torui viinuria, josta molemmat rupesivat itkemään -- siltä ainakin
näytti -- ja ajoi heidät ovelle käskien heidän heti paikalla tuomaan
virvokkeita. Isäntä, muuttuen iloiselle tuulelle ja kohteliaaksi, avasi
omakätisesti pari samppanjapulloa, kaatoi laseihin ja kilisteli
vieraiden kanssa. Heidän siinä mitä hilpeimmällä tuulella virkistettyään
itseään kaikenlaisilla herkuilla ilmoittautui eräs, joka sanoi olevansa
«Noan pojanpoika» ja pyysi saada näyttää kaikenlaisia harvinaisia eläviä
ynnä muita «schene rariteten», jotka ennen muinoin olivat olleet arkissa
mukana. «Noan pojanpoika» kutsuttiin sisään ja ovesta näkyivät kasvot,
jotka suurta harmaata partaa lukuunottamatta ihmeellisesti olivat
Jeremias Munterin näköiset. Toiseen huoneesen oli sijoitettu hänen
eläin- ja taidekokoelmansa. Seura siirtyi sinne, ja siellä näytettiin
monta kummallisen näköistä eläintä ja suuri joukko taideteoksia y. m.
esityksiä, joiden selvitykseksi «Noan pojanpoika» piti joka esineesen
sopivia puheita, jotka olivat yhtä lystikkäät ja purevat (ihan
yhdenvertaisia on kuitenkin mahdotonta) kuin Jafetin, tuossa
kummallisessa ja hullunkurisessa «Noan arkki» nimisessä kirjassa. Noan
kaksi muutakin pojanpoikaa, jotka eivät ensinkään olleet perheen
tuttavien näköisiä, olivat tuota kaikkea näytellessä avulliset ja
näytäntö loppui siihen, että «Noan pojanpoika» lahjoitti jokaiselle
pienen muiston «arkin» sisällyksestä, ja se tapahtui niin säädyllisesti,
että jokainen sai juuri semmoista, mikä häntä erittäin miellytti. Louise
sai sitä paitsi erään merkillisen saarnan, jonka ukko Noa aikoinaan oli
lukenut ensimmäisenä sunnuntaina arkissa ollessaan. Mutta kansilehdellä
oli runo, joka silminnähtävästi oli paljoa myöhemmältä ajalta. Louise ei
kuitenkaan heti lukenut sitä, vaan kätki sen sävähtäen vallan
punaiseksi. Kekkerit kokonaisuudessaan olisivat olleet yhtä hauskat kuin
iloisetkin, jos «esine» -- yksi pitojen tärkeimmistä syistä -- olisi
voinut vähänkin niistä nauttia. Vaikka Louise todellakin koetti hillitä
itseänsä näyttääksensä iloiselta ja ottaaksensa osaa muiden iloon, hän
muuttui hetki hetkeltä yhä alakuloisemmaksi; ja kun viimein jäätelöt
tarjottiin, kun valeviinuri, hellyydestä säteilevin silmin kehoitti
häntä ottamaan vaniljajäätelöä, niin hän voi sitä ainoastaan maistella
ja laski sen sitten pöydälle, läksi kiireesti ulos ja purskahti
hermostuneesen itkuun. Tämä oli Louisessa jotakin niin tavatonta, että
syntyi yleinen säikähdys. Isäntä, emäntä, piika, viinuri, Noan
pojanpoika, kaikki kokonaan ällistyivät ja unohtivat osansa
näyttelemisen, ja kaikki pitojen mielikuvitus ja todellisuus oli
lopussa. Tosin Louise rauhoittui hetken perästä, pyysi anteeksi ja sanoi
syyksi «rinnanahdistusta»; tosin koettivat Elise ja Eeva ja etenkin
Petrea Jacobin ja Henrikin tähden leikinlaskulla houkutella esiin
entistä iloisuutta, mutta sepä ei tahtonut palata eikä mikään enää
tahtonut onnistua. Kaikki, etenkin Jacobi, olivat allapäin ja niin
ruvettiin puhumaan kotimatkasta. Silloin kuului kovaa kavioiden kapsetta
ja melua ravintolan ulkopuolelta ja näkyviin tulivat komeat landoovaunut
neljän tulisen raudikon vetämänä sekä seisahtuivat rappusten eteen.
Tilanomistaja se oli, joka tietämättä Frankin perheen muutetusta
lähtöajasta Akselholmasta, nyt aikoi sinne takaisin lyhyen poissaolon
jälkeen; hän seisahtui ravintolaan ainoastaan puhalluttamaan vähäsen
hevosiaan ja itse puolestansa juomaan lasillisen kuuluisaa olutta.
Siellä odottamatta tapaamansa seura vaikutti muutoksen hänen ensi
aikoessaan. Hän päätti sen sijaan seurata perhettä kaupunkiin ja pyysi
innokkaasti «tätiä» ja «serkkuja» ajamaan hänen landoossaan. He
«varmaankin mieltyisivät siihen», se kulki niin erinomaisen tasaisesti,
se oli niin «mukava», siinä voi varsin hyvin nukkua, jopa
huonoimmillakin teillä j. n. e. Elise, jota vuokravaunujen säälimätön
tärinä oli kovasti vaivannut, oli taipuisa suostumaan pyyntöön, ja kun
samassa rupesi satamaan ja laamanni puolestansa sen vuoksi mieluummin
ajoi vaunuissa kuin kieseissä, joissa oli tullut sinne Eevan kanssa,
niin sovittiin piankin asiasta. Elisen parin tyttärensä kanssa piti
matkustaa landoossa, joka muutettiin umpivaunuiksi; laamannin ynnä muun
seuran piti jakautua toisiin vaunuihin. Kun piti astuttaman vaunuihin,
oli Jacobi ajanut omat pienet vaununsa vallan tilanomistajan komeiden
ajopelien viereen. Tilanomistaja katsoi monta kertaa nyrpein silmin
olivatko pienet vaunut millään tavalla liiallisella läheisyydellään
saastuttaneet hänen upeita vaunujaan. Jacobin sydän sykki rajusti kun
Louise astui ulos rappusille. Tilanomistaja seisoi niiden vieressä
ojentaen hänelle kättään, Jacobi toisella puolella, tarjoten omansa
viedäksensä hänet entiselle paikallensa. Louise näytti raukealta ja
astui hitaasti eteenpäin. Silmänräpäyksen hän näytti epäröivän, mutta
sitten hän, silmät maahan luotuina ojensi kätensä tilanomistajalle, joka
voitonriemuisasti nosti hänet vaunuihin äitinsä viereen ja astui itse
sinne jälestä. Seuraavassa silmänräpäyksessä landoo pyöri pois
tanssivien raudikkojen vetämänä. Jacobi laski käden sydämmellensä,
tukehuttava tunne riisti häneltä hengityksen ja kyyneleet nousivat
hänelle silmiin, kun hän katseli poisvieriviä vaunuja. Tuskallisista
mietteistänsä herätti hänet Petrean ääni, joka leikillisesti ilmoitti
hänen saavan «kadehdittavan toimen» ajaa häntä ynnä assessoria
medevivaunuissa. Ääneti istui Jacobi entiselle paikalleen; hänen
sydämmensä oli täynnä levottomuutta ja tahallaan hän jättäytyi niin
kauas toisten jälkeen, ettei hänen tarvinnut nähdä vähintäkään vilausta
tilanomistajan vaunuista.
Tuskin olivat medevivaunut uudestaan alkaneet rakentaa tuttavuutta
maantien kuoppien kanssa, ennenkuin kovasta sysäyksestä toinen etupyörä
meni pirstaleiksi ja kandidaatti, assessori ja Petrea hujan hajan
tekivät aimo kuperkeikan lokaan. Mutta kiireesti kaikki kolme olivat
jaloillaan jälleen. Petrea nauroi; assessori torui ja kiroili. Jacobi,
nähtyään kaikki elävät olennot eheinä ja vahingoittumattomina, otti
vahingon tyyneltä kannalta sekä mietti vain miten se olisi autettavissa.
Lyhyen neuvottelun perästä rankkasateessa päätettiin, että Jacobi jäisi
vaunujen luokse, kunnes saataisiin väkeä, joka voisi olla hänelle apuna;
Petrean ynnä assessorin oli määrä jalkaisin jatkaa matkaansa kaupunkiin
ja sieltä heti lähettää Jacobille apumiehiä. Eräs työmies, joka samassa
tuli astuen, lupasi heti lähettää apua ja Petrea sekä assessori Munter,
joka ei ollut ensinkään hauskalla tuulella, alkoivat kävelyään sateessa
ja liassa. Mutta sen kestäessä tuli Petrea yhä iloisemmaksi ja
onnellisemmaksi. Ensiksi oli hänelle tapahtunut seikkailu; toiseksi hän
ei milloinkaan ennen ollut käynyt ulkona semmoisessa ilmassa;
kolmanneksi hän tunsi mielensä niin keveäksi ja vapaaksi kuin vaan
harvoin; sillä kun hänen mielestänsä kohtalo itse oli saattanut hänen
vaatteensa kelpaamattomiksi -- kohtalo, jonka voimaa ei kukaan
inhimillinen olento voi vastustaa -- niin hän mielin määrin asteli
vesilätäköissä, tunsi riemulla sateen kastelevan vaatteensa läpimäriksi
ja näki sen huuhtovan pois värin hatusta ja saalista; hän nosti nenänsä
korkealle voidaksensa oikein nauttia mainiosta sateesta. Petrea siinä
kohden oli samaa mieltä kuin veljensä ja hieman ylvästellen hän
mielestänsä myöskin oli vähän Diogeneen tapainen; ja kun Petrealla oli
hyvin paljon taipumuksia äärimmäiseen liioitteluun, niin hän hyvin
mielellään olisi ollut Diogenes, kun hän ei voinut -- ja sen hän itse
käsitti -- olla Aleksander. Sinä hetkenä hän todellakin tunsi, että
elääkseen onnellisena, hän tarvitsisi hyvin vähän ulkonaisia
mukavuuksia. Hän tunsi itsensä niin vapaaksi ja rikkaaksi olevissa
oloissansa; häntä *sinuttelivat* sadepisarat, tuuli, pensaat ja ruoho,
jopa koko luonto; täällä hänen ei tarvinnut peljätä pettymyksiä ja
nöyryytyksiä, jotka usein häntä kohtasivat seuraelämässä, -- jos harakat
hänelle nauroivat, niin hän nauroi niille takaisin. «Eläköön vapaus!»
Kaikista niistä tunteista tuli Petrea niin hillittömän vallattomalle
tuulelle, että hän siten tartutti onnettomuuden kumppaniinsakin --
onnen, niinkuin sana kuului Petrean sanakirjassa. Mutta silloin tuli
kauhea tuulispää, jonka seuraamat karkeat rakeet rupesivat
*sinuttelemaan* Petrean nenää tavalla, joka saattoi hänet ällistymään
jopa vähäsen pahastumaankin. Assessori katseli etsien ympärilleen, eikö
mistään löytyisi turvapaikkaa, ja ihastuksissaan siitä, että hän oli
vähällä hävitä teille tietymättömille tuulen kulettamana, Petrea häntä
seurasi kapeaa polkua metsään, josta sakea savupatsas myrskyn ajamana
tuprusi heitä vastaan, ikäänkuin ilmoittaakseen, että he sieltä,
jostakin vieraanvaraisesta mökistä saisivat turvapaikan myrskyn raivoa
vastaan. Heidän kulkiessaan sitä etsimässä oli Petrean mielikuvitus
vielä enemmän valloillaan kuin riehuva myrsky; se näytti hänelle
rosvolinnoja, viisaita erakoita, kätketyitä aarteita y. m. m. komeutta,
johon tuo savu häntä muka oli johtamassa. Mutta oi! ne olivat kaikki
savun rakentamia tuulentupia, sillä savu nousikin vaan mustasta
sysihaudasta, ja sen pohjaan kätkettyihin aarteihin ei Petrealla ollut
vähintäkään halua lähemmin tutustua. Pieni suippokattoinen miilumaja oli
sysihaudan läheisyydessä. Assessori avasi sen lukitsemattoman oven. Ei
erakkoa eikä rosvoa asustanut siellä; maja oli tyhjä, mutta tiivis ja
puhdas ja erittäin halukkaasti assessori käytti sitä hyväkseen ja
istahti sen ainoalle penkille. Petrea huokasi. Mikä kurja muutos hänen
komeille tuulentuvillensa! Maisema majan edessä ei vetänyt hänen
huomiotansa puoleensa, mutta näkyi sitä enemmän kiinnittävän assessorin.
Oltiin tiheässä metsässä; siellä oli jylhää yksinäisyyttä, mutta luonto
oli yleviä tunteita herättävä. Majan edusta kyllä oli raivattu, mutta
yltympäri oli ryhmittäin kuusia ja honkia, jotka eivät taipuneet vaikka
myrsky riehui niiden latvoissa. Muutamat kyllä olivat kaatuneet, mutta
ijän kaatamina; ruohoa ja kukkia kasvoi maassa, jonka nuo metsän
vanhukset olivat kaatuessaan repineet irti mahtavilla juurillaan.
Erotettuina muista muodosti kaksi puuta eri ryhmän; ne olivat kaksi
korkeata petäjää. Toinen oli kuivunut ja näytti lahoavan juuresta, mutta
toinen, nuori ja vihanta ja vahva oli niin kietonut oksansa sen ympäri,
että se kuitenkin sen varalla pysyi pystyssä, kuivuneet oksat
käsivarsien tavoin kiertyneinä vihreiden ympäri; niin se seisoi toisen
helmassa kaatumatta, vaikka myrsky sitä ravisteli. Nuori puu tuki ja
suojeli vanhaa. Assessorin eloisat katseet olivat kauan luotuina
molempiin puihin; hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, hänelle
ominainen, surumielinen hymy näkyi hänen huulillansa ja lempeät tunteet
näkyivät täyttävän hänen sielunsa. Hän kertoi Petrealle eräästä
muinaisesta kansasta, joka asusti korvessa, hän kertoi Essealaisten
puhtaasta yhteiskunnasta (kristikunnan aamuvartiosta) ja hänen sanansa
kuuluivat näin:
«Pyhitystarve pakoitti miehiä ja naisia pois suurten kaupunkien
hyörinästä ja he läksivät korpeen, voidaksensa häiritsemättä viettää
puhdasta ja täydellistä elämää. Siellä he rakensivat itselleen majoja,
muodostivat yhteiskunnan, jossa oli lakina jumalanpelko ja työ. Siellä
ei nautittu maallista hyvää nautinnon tähden, vaan ainoastaan jalompaan,
korkeampaan elämään pyrkimisen keinona. Puhtautta he etsivät, niin
sielun kuin ruumiin; tyyneys ja vakavuus olivat heidän olemuksensa
tuntomerkkinä. Auringon noustessa he kokoontuivat rukoilemaan ja
lauluilla ylistämään korkeinta olentoa. Seitsemäntoista tuntia
vuorokaudesta oli määrätty työhön, lukuihin ja mietteihin. Vähäset
olivat heidän tarpeensa; sen vuoksi olikin heidän helppo elää. Heidän
keskustelunsa olivat jalot ja koskivat heidän lahkonsa syvämielistä
oppia. He uskoivat ijankaikkiseen Jumalaan, jonka olemus oli valoa ja
puhtautta; häntä he koettivat lähestyä puhtain sydämmin ja puhtailla
töillä, karttamalla maailman himoja, nöyrästi miettimällä ja koettaen
käsittää viisaan luojan tekoja. He uskoivat saavuttavansa rauhanasunnon
elämän erämaanvaelluksen tuolla puolla, jossa leikkien lirisivät
kirkkaat lähteet ja suhisivat vienot tuuloset, jossa oli kevään ja
rauhan koti; -- sinne he toivoivat elämän päättyessä pääsevänsä
rauhansatamaan.»
Ei ole ihmiselämässä valonsäteiden puutetta. Monenmoisiin suuntiin ne
tunkeutuvat sen sumuisen ilmapiirin lävitse taittuen siinä. Mutta
ihminen ei joka hetkenä ole niiden vaikutukselle yhtä altis. Assessorin
sanat vaikuttivat sinä hetkenä selittämättömästi Petrean sydämmeen.
Hänet valtasi sanomattoman suloinen tunne ja hän vuodatti kyyneleitä
kuullessansa kerrottavan semmoisesta elämästä ja pyhyyden ja eheyden
pyrkimisestä. Hän luuli siinä tuntevansa oman kutsumuksensa, oman
elämänsä uran, sen tien, jolla kaikki maailman pikkumaisuudet, kaikki
turhamaisuus ja epäselvyys haihtuisi hänen sielustansa, sen tien, jota
vaeltaessansa hän saavuttaisi rauhan ja valon. Sitä ajatellessansa, tahi
oikeammin niiden tunteiden vallitessa hänen sydämmessänsä, hän
kyynelissään katseli Jeremiasta, joka istui siinä kasvoilla tunteellinen
ilme, ja tähysteli kauniilla, suurilla silmillään miettiväisesti
metsäistä luontoa. Äkkiä ei Petrea hänessä enää nähnyt assessori
Munterin, vaan viisaan jalosydämmisen oppineen erakon. Hän halusi
langeta hänen jalkainsa juureen ja anoa hänen siunaustansa, hän tahtoi
ehdotella hänelle, että hän ainiaaksi jäisi asumaan hänen kanssansa
tämän majan yksinäisyyteen; hän, erakko, opettaisi hänelle viisautta ja
Petrea puolestansa hoitelisi häntä tyttären, palvelijan tavoin ja
nousisi rukoilemaan hänen kanssansa auringon noustessa sekä eläisi
kaikessa niinkuin essealaiset. Niin he kuolisivat maailmalle ja
eläisivät ainoastaan taivasta varten. Liikutettujen tunteidensa ja
jonkinlaisen sanomattoman toivomuksen vallassa antautui Petrea hetken
huumaukseen ja melkein kyyneleiden tukahuttamana vaipui Jeremiaan syliin
ja lausui sammaltaen epäselvät toivomuksensa.
Kunnon assessori ei olisi sen enempää ällistynyt jos myllynkivi olisi
pudonnut kaulaansa. Hän oli ajatuksiinsa vaipuneena vallan unohtanut,
että Petreaa oli olemassakaan, kun tämä niin äkkiarvaamattomalla tavalla
muistutti häntä läsnäolostansa. Hän oli kuitenkin mies helposti
oivaltamaan nuoren tytön liikutuksen ja tarkoituksen, ja sen vuoksi
näkyikin hänen silmissään vakava katse, vaikka mitä hyväluontoisin iva
leikki suupielissä, kun hän koetti rauhoittaa Petrean yli äyräittensä
kuohuvia tunteita. Sitten hän kauniisti puhui siitä mikä rauhoittaa ja
pyhittää elämän, asukoon ihminen erämaan matalassa majassa tahi
ihmishyörinässä, puhui sanoja, joita Petrea ei milloinkaan unohtanut ja
jotka usein aikojen kuluttua kirkkaiden valonsäteiden tavoin tunkivat
hänen sielunsa kaaoksen lävitse.
Sillä aikaa oli rajuilma tauonnut ja assessori hankkiutui paluumatkalle,
sillä Petrea ei sitä ajatellut, vaan olisi hyvin mielellään suonut
olevansa pakoitettu yötelemään synkässä metsässä. Kuitenkin hymyili
hänelle ajatus saada kotona kertoa seikkailujaan, jotka ennenkuin he
olivat ehtineet metsästä vielä lisääntyivät, sillä kohtalo soi hänelle
onnen assessorin avulla auttaa jaloilleen erään vanhan mummon, joka oli
kaatunut risukimppunsa alle, sekä saada kantaa sanotun kimpun mummon
kotiin ja siellä tehdä hänelle tulta. Vielä lisäksi hän oli
tilaisuudessa vapauttamaan kaksi varpusta, jotka muuan poika oli saanut
kiinni, ja viimeksi hän sai vapauttaa itse assessorin eräästä
orjantappurapensaasta, joka väkisin näkyi tahtovan pitää häntä vankina,
niin että ukko itse jo siitä kovasti suuttui. Petrean kädet tulivat
verisiksi vapautuspuuhasta, mutta sitä iloisemmaksi hän siitä itse tuli.
Heidän metsästä päästyänsä oli sade tykkänään tauonnut. Tuuli oli
tyyntynyt ja päivän laskiessa kirkastunut taivas levitti maisemaan
omituisen kaunista valoa; silloin kirkastui Jeremias Munterinkin muoto
ja hän kuunteli pikku lintusten viserrystä sekä sanoi: «tämä on
kaunista!» ja hän katseli ruohonkorsissa kimelteleviä kastepisaroita,
näki taivaan niistä kuvastavan, hymyili ja sanoi: «tuohan on puhdasta!»
Vastaan tuleville pienille lapsille Petrea antoi kaikki herkkusäästönsä
Akselholman pidoista, olisipa mielellään antanut vaatteitansakin, ellei
olisi pelännyt äitiä ja Louisea. Petrea olisi uljuudessansa toivonut
matkaa pitemmäksi kuin se sillä kertaa tuli hänen osaksensa. Hän saapui
kotiin mielestänsä liian aikaisin, mutta samaa mieltä ei ollut assessori
eivätkä myöskään ennen kotiin saapuneet, jotka jo olivat alkaneet tulla
sangen levottomiksi pitkästä viipymisestä. Kuitenkin olivat assessori ja
Petrea tulleet sangen hyviksi ystäviksi vaelluksellansa. Petreaa
kiitettiin urhollisuudestansa ja innoissansa Henrik saneli:
Kun Ksenofon, niin ylös moni ei voi koittaa
ei seppelt' oppineen ja sankarin voi moni voittaa.
Ja kaikki nauroivat.
Kotona jälleen.
«Kylä hyvä, koti paras!» lausui Elise sydämmensä pohjasta, päästyään
jälleen kotiinsa ja puolisonsa luokse. Nuoret eivät sitä myöskään
kieltäneet palattuaan hauskaan arkielämäänsä. Muistot ja kertomukset
viime päivien tapahtumista olivat samalla omiansa elvyttämään kotirauhan
tunnetta. Toivottiin Louisen nyt muuttuvan entiselleen, tulevan
iloiseksi jälleen ja tyytyvän rauhalliseen kotitoimeensa. Mutta Louise
pysyi yhä muuttuneena. Kalvava kipu näytti riuduttavan häntä, hän
laihtui silminnähtävästi; hänen hilpeä mielensä oli kadonnut ja usein
olivat hänen silmänsä punaiset itkusta. Turhaan kyselivät vanhemmat ja
siskot hellän levottomina syytä hänen tilaansa; hän ei tahtonut
ilmoittaa sitä kenellekään. Hän ei voinut kieltää tuskan juurien olevan
sydämmessä, mutta oli lujasti päättänyt salata ne kaikilta. Jacobikin
rupesi jo kalpenemaan, sillä hän suri syvästi Louisen muuttunutta
mielialaa, ja hänen käytöksensä etenkin häntä kohtaan johdatti hänelle
mieleen, että ehkä oli tietämättänsä loukannut häntä tahi oli jollakin
tavalla syypää hänen tyytymättömyyteensä; Hän ei ollut milloinkaan
selvemmin kuin nyt tuntenut kuinka suuresti hän piti Louisea arvossa ja
sydämmestänsä häntä rakasti. Tuo kireä viili ynnä Jacobin yritykset
saada heidän keskinäinen suhteensa ystävällisemmäksi sai aikaan monta
pientä kohtausta, joista tässä kerromme muutamia.
Ensimmäinen kohtaus.
Louise istuu ikkunan luona kehykseen pingoitettua koruompelua ommellen.
Jacobi istahtaa vastapäätä häntä.
*Jacobi* (huokaillen). Oi, Louise neiti!
Louise katselee paimentyttöön, on ääneti ja jatkaa ompeluaan.
*Jacobi*. Sitte jonkun ajan on minun mielestäni kaikki niin ikävätä ja
raskasta.
Louise vaikenee ja ompelee.
*Jacobi*. Ja te voisitte niin helposti vaikuttaa, että maailma tuntuisi
toisenlaiselta! Oi! Louise neiti! hyvä sana vaan, ystävällinen katse!...
eikö teillä ole ainoatakaan ystävällistä katsetta sille, joka mielellään
antaisi kaikki nähdäksensä teidät onnellisena? (Syrjään). Hän punastuu,
hän näyttää liikutetulta, hän avaa suunsa; ah! mitä hän sanoo minulle.
*Louise*. Yks, kaks, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan,
yhdeksän, -- kymmenen pistosta nenään. Kaava on vähäsen epäselvä.
*Jacobi*. Te ette tahdo kuunnella minua, ette käsitä minua. Te leikitte
tuskani kanssa! Oi Louise!
*Louise*. Minä tarvitsen vähäsen enemmän lankaa, olen unohtanut sen ylös
huoneeseni.
Hän menee.
Toinen kohtaus.
Perhe on kokoontunut kirjastoon; tee on vastikään juotu. Louise asettaa
Petrean ja Gabrielien innokkaista pyynnöistä pienelle pöydälle korttia
ennustaaksensa siskoilleen heidän kohtaloansa. Kandidaatti istahtaa
hänen viereensä ja näkyi päättävän ruveta iloiseksi. Mutta «esine»
näyttää enemmän tuomiokirkon näköiseltä kuin konsanaan. Tilanomistaja
astuu sisään, kumartaa, turistaa nenäänsä ja suutelee «armollista tätiä»
kädelle.
*Tilanomistaja*. Kovin kylmää tänä iltana! Pelkäänpä että tulee halla
yöllä.
*Elise*. On oikein ikävä kevät! Olemme vastikään lukeneet todellakin
surkean kertomuksen pohjoisten maakuntien nälänhädästä. Tosiaankin
surkuteltavat ovat nuo katovuodet!
*Tilanomistaja*. Niin, niin! nälänhätä tuolla pohjoisessa. Ei,
puhukaamme jostakin muusta, tuo on niin ikävää. Olen peitättänyt
herneeni oljilla. Panetteko Louise serkku mielellänne pasianssia?
Minustakin se on hyvin hauskaa. Se on niin tyynnyttävää. Tilallani
Östanvikissä on minulla pienen pienet pasianssikortit! -- -- ihan
varmaan, Louise serkku, pitäisitte niistä paljon!
Tilanomistaja istahtaa «esineen» toiselle puolelle. Kandidaattia rupeaa
kummallisesti puistattamaan.
*Louise*. Tämä ei ole mikään pasianssi, vaan pieni loitsu, minkä avulla
saa tietää tulevan kohtalonsa. Povaanko Tuure serkullekin?
*Tilanomistaja*. Oi, kyllä! Povatkaa minulle vähäsen; mutta ei mitään
ikävätä. Kun kuulen jotakin ikävää illalla, niin näen aina yöllä pahoja
unia. Povatkaa minulle kauniisti pieni vaimo; -- vaimo, sievä ja
rakastettava kuin Louise serkku.
*Kandidaatti* luoden tilanomistajaan silmäyksen, jouduttaaksensa häntä
siten kiireen kaupalla takaisin Östanvikiin. -- En tiedä rakastaako
Louise neiti imartelua.
*Tilanomistaja* (joka ei ole näkevinään kuulevinaan kilpakosiatansa).
Pidättekö, Louise serkku sinisestä?
*Louise*. Sinisestäkö? Sininen on sangen kaunis väri. Mutta minusta on
viheriäinen ehkä kauniimpi.
*Tilanomistaja*. No, sepä oikein hauskaa. Sehän sopiikin erinomaisen
hyvin. Östanvikissä on vierashuoneen huonekaluston päällys sinistä --
kaunista vaaleansinistä silkkiä. Mutta makuukammarissa on viheriäistä
merinoa. Luulen varmaankin, Louise serkku, teidän...
Kandidaatti rykäsee ikäänkuin olisi läkähtyä -- ja juoksee ulos. Louise
katselee hänen jälkeensä, huokaa ja näkee sitten kortista niin paljon
onnettomuuksia Tuure serkulle, että tämä vallan säikähtyy. «Herneet
hallanpanemia»! -- «tulipalo vierashuoneessa» -- ja viimeksi --
«rukkaset». Tilanomistaja selittää kuitenkin nauraen, ettei hän aiokaan
ottaa vastaan semmoisia. Sisaret hymyilevät ja kuiskailevat keskenään.
Kolmas kohtaus.
Perhe on koolla illallisen perästä. Assessori kysäsee:
Mikä on katkerin tuska?
*Jacobi*. Rakkaus, joka ei saa vastarakkautta.
*Petrea*. Kun ei tiedä miten käyttäytyä.
*Eeva*. Kun on tehnyt jollekin jota rakastaa auttamattoman pahanteon.
*Äiti*. Minä olen samaa mieltä Eevan kanssa. Minun mielestäni ei mikään
voi olla raskaampaa.
*Louise*. Kyllä, on vielä jotakin tuskallisempaa, nimittäin kun menettää
uskonsa ja luottamuksensa niihin joita rakastaa, kun ei enää voi
täydellisesti kunnioittaa ... kun epäilee...
Louisen huulet vapisevat eivätkä voi lausua sanottavaansa loppuun; hän
kalpenee, nousee äkisti ja rientää ulos. Yleinen hämmästys.
*Isä*. Mikä Louisea vaivaa? Elise, meidän täytyy ottaa selvää siitä mikä
hänen on. Hänen pitää sanoa se. En voi kauemmin nähdä häntä semmoisena
ja minä menen paikalla puhumaan hänen kanssansa, ellet sinä mieluummin
itse tahdo sitä tehdä. Mutta et saa jättää häntä ennenkuin hän on
puhunut suunsa puhtaaksi. Kauheinta mitä tiedän ovat salaisuudet ja
hermokohtaukset.
*Äiti*. Minä menen heti hänen luoksensa. Minua aavistuttaa... Ernst
kulta! Jos viivyn kauemman aikaa, niin anna toisten mennä nukkumaan.
Silloin tapaan sinutkin yksin.
Menee.
Neljäs kohtaus.
Äiti ja Tytär.
Tytär makaa polvillaan kasvot käsien nojassa. Äiti menee hiljaa hänen
luoksensa ja sulkee hänet syliinsä.
*Äiti*. Louise! Lapsi kultani! Mikä sinun on? Tämmöisenä en ole
milloinkaan nähnyt sinua. Sinun tulee tunnustaa mikä painaa sydäntäsi,
sinun täytyy!
*Louise*. En voi sitä tehdä, en saata.
*Äiti*. Sinun pitää ja sinä voit tehdä sen. Tahdotko tehdä meidät kaikki
onnettomiksi jatkamalla niin kuin tähän asti? Oi, Louise! älä anna
väärän häpeän, väärän hienotuntoisuuden tässä kohden eksyttää itseäsi.
Sano minulle rikotko kalliin lupauksen, pyhän velvollisuuden
ilmoittamalla minulle mikä mieltäsi painaa?
*Louise*. Ei mitään lupausta, ei mitään pyhää velvollisuutta ja
kuitenkin ... kuitenkin...
*Äiti*. No, Herran nimessä, puhu, puhu lapseni! Varmaankin joku
perusteeton epäluulo on syypää sinun muuttumiseesi viime aikoina. Ne
sanat, joilla jätit meidät tänä iltana .... mitä ne merkitsivät? Sinä
itket! Louise pyydän, rukoilen sinua, jos rakastat minua niin älä salaa
enää mitään minulta. Ken niistä joita rakastat on se, johon et enää voi
uskoa, jota et enää kunnioita? Vastaa minulle! Äitisikö se on?
*Louise*. Äitini, äitini! Oi, kun noin katselet minua niin tuntuu
tuskalliselta, mutta kuitenkin turvalliselta! Oi, Jumalani! Voihan
kaikki olla erehdystä, kurjaa panettelua ja minä... No niin, kuule
sitten salaisuus, joka on kalvanut sydäntäni ja jota olen pitänyt
velvollisuutenani salata. Mutta anna anteeksi, äitini, jos tuotan
sinulle tuskaa! Anna minulle anteeksi jos sanani häiritsevät rauhaasi;
anna minulle anteeksi jos epäillessäni ja heikkoudessani olen tuominnut
sinua väärin; anna minulle anteeksi ja poista ne tuskat, jotka
myrkyttävät elämääni. Oi, katsos äitini, minun ja siskojeni ylpeys oli,
että tiesimme sinut niin tahrattomaksi, niin puhtaaksi kuin enkelin!
Minä ylpeilin siitä, että olit semmoinen ja että sinä olit minun
äitini!... Ja nyt...
*Äiti*. Ja nyt, Louise?
*Louise*. Ja nyt on minulle kuiskattu että ... oi, minä en voi lausua
niitä sanoja!
*Äiti*. Lausu ne! Minä pyydän, minä vaadin sinua lausumaan ne. Me
seisomme molemmat Jumalan tuomion edessä.
*Louise*. On tahdottu uskotella minulle ettei -- äitinikään ollut
moitteeton; että hän ja...
*Äiti*. Jatka, Louise.
*Louise*. Että hän ja Jacobi ovat lempineet toinen toistansa; että pahat
kielet ovat olleet oikeassa moittiessaan heitä ja että vieläkin... Minä
halveksin sitä panettelua; minä halveksin sen kertojaa. Minä koetin
karkoittaa ajatukset rikoksellisina sielustani. Silloin tapahtui eräänä
päivänä, että etsiessäni sinua, äiti, näin Jacobin polvillaan sinun
edessäsi ja kuulin hänen puhuvan rakkaudestansa!... Nyt tiedät kaikki,
äiti.
*Äiti*. Ja mitä sinä tuosta kaikesta arvelet?
*Louise*. Oh, en tiedä mitä uskoa. Mutta siitä hetkestä on sieluni rauha
kadonnut ja minä olen uskonut ettei se milloinkaan enää sinne palaisi,
ettei epäilykseni milloinkaan haihtuisi, kun en luullut voivani ilmaista
niitä kellekään.
*Äiti*. Anna rauhan palata sydämmeesi, lapseni! Hyvä Jumala! miten
onneton olisinkaan tällä hetkellä, ellei omatuntoni olisi puhdas! Mutta,
Jumalan kiitos, lapseni, äidilläsi ei ole semmoista rikosta kaduttavana
ja Jacobi ansaitsee kaiken kunnioituksesi ja rakkautesi. Tahdon
yksinkertaisesti kertoa sinulle totuuden, sen, joka on tehnyt sinut niin
levottomaksi. Kerran -- silloin kuin Jacobi ensi kertaa tuli taloomme --
heräsi hänen nuoressa, kokemattomassa sydämmessänsä lämpimämmät tunteet
minua kohtaan -- tunteet, jotka osaksi herättivät vastakaikua minun
sydämmessäni. Mutta, lapseni, ei sinun pidä tuomita minua tunteesta,
jonka isäsi on lempeästi antanut anteeksi. Siunattuna hetkenä me
avasimme toisillemme sydämmemme ja hänen rakkautensa, hänen voimansa ja
lempeytensä antoivat minulle voimaa voittamaan heikkouteni. Jacobikin,
huomautettuna hairahduksestansa, rupesi sitä vastustamaan ja voitti
tunteensa. Me erosimme silloin ja molemminpuolinen toivomuksemme oli,
ettemme tapaisi toisiamme muutamaan vuoteen. Kuitenkin olimme jättäneet
Henrikin hänen huostaansa ja Jacobi tuli hänelle luotettavaksi ystäväksi
ja opettajaksi. Kun kolme vuotta myöhemmin jälleen tapasin Jacobin,
ojensin hänelle sisaren tavoin käteni ja hän -- niin tyttökultani,
erehdyn suuresti jos hän ei jo silloin ruvennut rakastamaan minua -- --
-- äitinään. Mutta se, joka silloin sai alkunsa, on sittemmin
toteutunut; -- *poikanani* sinä näit hänen polvistuvan eteeni kiittämään
minua siitä, että hyväksyin hänen rakkautensa tyttäreeni, Louiseeni --
joka puolestansa on siitä manannut esiin aaveen peloittamaan häntä
itseään ja meitä kaikkia.
Äiti lopetti puheensa leikillisen tyynesti, joka tapa ehkä enemmän kuin
selityksen yksinkertaisuus täytti onnellisella luottamuksella tyttären
sydämmen. Hän painoi kätensä vasten rintaansa ja katseli kiitollisesti
taivasta kohti.
«Jos epäilyksen rahtunenkaan vielä kytee sydämmessäsi, lapseni», jatkoi
äiti, «niin puhu asiasta isäsi kanssa, puhu Jacobin kanssa; he
todistavat sanani. Mutta minä huomaan, ettei sinun tarvitse sitä tehdä.
Lapseni, rauha on palannut sydämmeesi!»
«Niin, Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!» huudahti Louise vaipuen
polvilleen äidin eteen, syleili häntä ja suutelemistansa suuteli hänen
käsiään ja vaatteitaan. «Oi, että jälleen saan katsahtaa ylös sinuun,
äitini! Voitko antaa minulle anteeksi, että olen ollut niin kurjan
heikko ja herkkäluuloinen? En milloinkaan, en milloinkaan anna itselleni
sitä anteeksi!»
Louise oli vallan pois suunniltaan; koko hänen ruumiinsa vapisi eikä hän
milloinkaan ennen ollut osoittanut semmoista mielenliikutusta. Äidin
täytyi käyttää lääkkeitä sekä sielulle että ruumiille -- helliä sanoja
ja rauhoittavia tippoja -- tyynnyttääksensä hänen liikutettua mieltään.
Äiti pakoitti hänen menemään levolle ja istahti sitten hänen vuoteensa
viereen, tarttui hänen käteensä ja alkoi haihduttaaksensa äskeisen
kohtauksen vaikutuksia, hienosti tutkia hänen mieltänsä kandidaatin ja
tilanomistajan suhteen kosijoina. Mutta Louisen valtasi sillä hetkellä
ainoastaan yksi ajatus: epäilyksensä onnellinen päättyminen ja
kiitollisuus siitä. Nähdessään hänen vähäsen rauhoittuneen äiti lausui
syleillen häntä:
«Nuku nyt hyvästi tyttökultani! Minun täytyy jättää sinut erään tähden,
joka tuskastuneena odottaa minua, nimittäin isäsi. Hän on ollut kovin
levoton tähtesi, mutta minä voin rauhoittaa häntä suoraan kertomalla
kaikki mitä täällä olemme puhuneet. Muuten pitää minun lisätä, ettet ole
sanonut mitään, joka voisi tehdä meidät levottomiksi. Että minua on
paneteltu ja että jotkut minua vieläkin panettelevat, se on hänelle yhtä
tuttua kuin minullekin. Hän on auttanut minua kantamaan sitä tyynesti.
Hän on niin tosiylevä, niin kunnon mies. Oi Louise, suuri siunaus on,
kun miehen ja vaimon, vanhempien ja lasten välillä vallitsee täydellinen
luottamus! On niin ihanaa ja suloista rakkaudessa uskoa toisilleen
kaikki!»
Viides kohtaus.
*Puutarhassa*. On aamu. Leivoset livertelevät, narsissit tuoksuvat,
tuomenlehdet suhisevat aamutuulosen henkäyksistä, kirsikankukkaset
aukenevat mehiläisille, jotka suristen lentävät niiden helmaan. Aurinko
paistaa kaikille lapsillensa. Louise kävelee keskikäytävällä ukko Noan
saarna kädessään, mutta hänen silmänsä ovat luodut kirjassa olevaan
kohtaan, «jolla ei ole vähintäkään tekemistä ukko Noan kanssa».
Kandidaatti lähestyy vastaiselta taholta synkännäköisenä, musta orvokki
kädessään.
Astuskelevat, tulevat vastatusten ja tervehtivät ääneti.
*Jacobi*. Saanko puhutella teitä hetkisen? En aio pitkäksi aikaa
häiritä.
Louise nyökkää ääneti ja punastuu.
*Jacobi*. Lähden täältä tunnin perästä, mutta minun täytyy pyytää teitä
vastaamaan erääsen kysymykseen ennenkuin -- jätän teidät hyvästi.
*Louise*. Matkustatteko? Minne? Miksi?
*Jacobi*. Minnekö -- on minulle yhdentekevää kunhan vaan pääsen täältä
pois! Minkä vuoksi? Siksi etten kestä yhä jatkuvaa tylyyttä erään
henkilön puolelta, joka -- joka on minulle niin kallis, jonka luulin
ennen tunteneen ystävyyttä minua kohtaan. Viimeisenä neljänätoista
päivänä olette kohdellut minua tavalla, joka on katkeroittanut elämäni.
Ja minkätähden olette niin tehnyt? Olenko ollut siksi onneton, että olen
loukannut teitä, tahi herättänyt tyytymättömyyttänne? Mutta miksi
kieltäydytte minulle selittämästä sitä? Onko oikein tuomita ketään
kuulematta? Ja päällepäätteeksi ystävää, lapsuuden aikaista ystävää!
Onko oikein -- antakaa anteeksi Louise -- onko kristillistä olla niin
kova, niin järkähtämätön! -- Eikö ole ainoatakaan lempeyden ja
sovinnollisuuden sanaa niissä saarnoissa, joita niin mielellänne luette?
Jacobin puhe ilmasi kiivautta, melkein ankaraa vakavuutta, jommoista
harvoin huomattiin hänen lempeässä, iloisessa olemuksessaan. Syvästi
liikutettuna Louise vastasi hänelle:
«Olen ollut kovin väärässä ja olen kohdellut teitä kovin väärin. Mutta
minut oli eksytetty -- vastedes ehkä voin sanoa teille millä tavoin.
Eilisillasta saakka tiedän kuinka minua on petetty, kuinka olin
pettynyt; -- nyt, Jumalan kiitos! nyt tiedän, ettei tästä ole moitittava
ketään muuta paitsi minua itseäni. Minussa on paljon, paljon moitittavaa
itsessäni, myöskin salaperäisyydestäni omaisiani ja teitä kohtaan!
Antakaa minulle anteeksi, hyvä Jacobi», hän jatkoi melkein nöyrästi
ojentaen hänelle kätensä, «antakaa anteeksi! Minä olen tehnyt teille
pahaa» -- Louise ei enää pidättänyt kyyneleitänsä -- «mutta uskokaa
minua, kun sanon ettei minunkaan ole ollut hyvä olla!»
«Kiitos Louise, kiitos!» huudahti Jacobi tarttuen hänen käteensä
suudellen sitä ja painaen sen rintaansa vasten. «Oi, miten tuo hyvyys
tekee minut onnelliseksi! Nyt voin jälleen hengittää! Nyt voin
nöyremmällä mielellä jättää teidät!»
«Minkä tähden teidän pitää matkustaa pois?» kysyi Louise puoleksi
pahoilla mielin.
«Sen tähden», vastasi Jacobi, «etten tahdo nähdä sitä kihlausta, joka
täällä kyllä piakkoin tapahtuu ja siksi että viime viikkojen tapahtumain
johdosta olen vakuutettu siitä, ettette sydämmessänne kanna
minkäänlaisia helliä tunteita minua kohtaan!»
«Jos niin olisi», vastasi Louise samalla äänellä kuin ennen, «niin en
olisi ollut niin kauan pahoillani!»
«Mitä?» huudahti Jacobi iloisesti, «oi, Louise, mitä sanoja! Mitä
uskaliaita toiveita ne voisivatkaan herättää minussa! Saanko ilmaista ne
teille, saanko sanoa mitä välistä olen ajatellut ja luullut ja mitä
nytkin ajattelen?»
Louise vaikeni ja Jacobi jatkoi:
«Olen luullut, että halpa, varaton Jacobi voisi tarjota teille paremman
kohtalon kuin Östanvikin rikas naapurinne; olen toivonut että lempeni,
koko elämäni uskollinen rakkaus voisi tehdä teidät onnelliseksi; että
pienikin määrä maallista hyvyyttä olisi teille kylliksi, kun sitä
tarjoaa mies, joka syvästi tuntee arvonne eikä pyydä mitään parempaa
kuin jalostua teidän kauttanne. Oi, jospa tämä armas käsi tahtoisi
johtaa minut läpi elämän, miten selkeäksi se silloin tulisikaan minulle!
En silloin pelkäisi sen vastoinkäymisiä enkä kiusauksia! Miten
koettaisinkaan olla kiitollinen semmoisesta kaitselmuksen laupeudesta?
Oi, Louise! niin olen ajatellut, toivonut ja uneksinut! Oi, sano!
olivatko ne unta vaan? Eivätkö unennäköni voi muuttua todellisuudeksi?»
Louise ei vetänyt pois kättänsä, katsoi vaan puhujaan erinomaisen
lempeästi.
«Yksi ainoa sananen vaan!» rukoili Jacobi, «yksi sananen vaan! Saanko
sanoa teitä omakseni, Louise? Louise -- minun?»
«Puhutelkaa vanhempiani!» vastasi Louise punastuen kääntäen päänsä
toisaalle.
«Minun Louiseni!» huudahti Jacobi sulkien hänet syliinsä hurmaantuneena
hellyydestä ja rakkaudesta; mutta Louise lykkäsi hänet hiljaa luotansa
lausuen:
«Muistakaa vanhempiani! Ilman heidän suostumustansa en lupaa mitään.
Heidän vastauksensa on minun määrääjäni.»
«Rientäkäämme yhdessä heidän luoksensa, Louiseni, anomaan heidän
siunaustansa!»
«Menkää yksinänne, Jacobi!» sanoi Louise, «en ole nyt oikein tyyni, enkä
kyllin vahva -- odotan teitä tänne takaisin!»
Tällä viidennellä kohtauksella on mielestämme tämä pieni näytelmä
onnellisesti päättynyt emmekä siis koske sen enempää sen luonnolliseen
kehitykseen.
Lemmen siivillä lentäessään Louisen vanhempien luokse törmäsi
kandidaatti porttikäytävässä kovasti erästä henkilöä vastaan, joka tuli
rientäen vastaiselta taholta. Molemmat yhteentörmääjät säikähtyivät ja
peräytyivät pari askelta ja kandidaatti ja tilanhaltija tuijottivat
kummastuneina toisiinsa.
«Anteeksi!» lausui kandidaatti pyrkien ohitse. Mutta tilanhaltija
pidätti häntä ja kysyi innokkaasti ja itsetyytyväisesti hymyillen:
«Kuulkaa ystäväiseni! Voitteko sanoa minulle onko Louise serkkuni
puutarhassa? Tulen juuri hänen vanhempiensa luota ja tahtoisin nyt
puhutella häntä. Voisitteko ilmoittaa minulle missä hän on?»
«E-en tiedä!» huudahti kandidaatti irtautuen hänestä ja riensi salainen
pelko sydämmessä ylös Louisen vanhempien luokse.
Sillaikaa oli tilanomistaja vilahdukselta nähnyt «Louise serkun»
puutarhassa ja riensi hänen luoksensa.
Ei ollut mitään uppo-outoa Louiselle, kun kaikkien valmistuskysymysten
perästä: «pidättekö Louise serkku kalasta? pidättekö, serkku, linnusta?»
y. m. tilanomistaja ryhtyi pääkysymykseen: «pidättekö, Louise serkku,
minusta?» Tosin vähän enemmän kautta rantain se kuului; mutta vastaus
oli kunnioituksen ja ystävyyden verhoon puettu vakava «en!»
Kandidaatti puolestansa puhui täyden sydämmensä kieltä tunnustaessansa
Louisen vanhemmille rakkautensa ja toiveensa. Tosin Jacobilla ei silloin
vielä ollut virkaa puhumattakaan omaisuudesta, mutta hänellä oli paljon
toiveita ja keskellä niitä oli aurinkona ja tukena hänen ylhäisyytensä
O***! Laamanni ei luottanut semmoiseen tukeen, Elise ei rakastanut
pitkää kihlausaikaa, mutta kumpikin rakasti Jacobia, kumpikin tahtoi
ennen muuta lapsellensa tosi onnea ja menestystä. Ja niin tapahtui, että
monen neuvottelun perästä, kuin Louisea ensin oli tutkittu ja vanhemmat
olivat huomanneet hänen todellakin toivovan samaa kuin Jacobikin --
huomanneet, että Louise luuli tulevansa onnelliseksi hänen kanssansa.
Jacobi sai heidän juhlallisen suostumuksensa kihlaukseensa, hänen ensin
kuitenkin mitä innokkaimmin vastustettuaan kihlauksen
lykkäämisehdotuksia. Siten oli hän kihloissa Louisensa kanssa saman
päivän iltapuolella, jolloin aamuaurinko oli ollut heidän välinsä
selvityksen todistajana. Jacobi oli sanomattoman onnellinen; Louise
tyyni mutta lempeä. Henrikin mielestä «hänen majesteettinsa oli melkein
liian armollisen näköinen». Ehkä hänen miettiväisyytensä johtui
siitäkin, että hän jo mietti Jacobin liinavaatteiden lisäämistä ja
kuntoonsaattamista; hän jo mielessään pani kuteille hienon
palttinakankaan. Louise oli todellakin kernaasti suostunut kihlaukseen
Jacobin kanssa, etupäässä -- kuten hän tunnusti Eeva siskolleen --
voidakseen paremmin hoitaa hänen asioitansa. Hyvä lukijani, ja jos olet
kandidaatti, hyvä kandidaattini, suo anteeksi vanhimmalle siskollemme,
että hän noin vähän «armosta» antoi suostumuksen. Me voimme vakuuttaa,
että kandidaatti ei siitä pahene. Niin Jacobi ainakin itse näkyi
uskovan, ja hänen ilonsa, hänen hellyytensä näkyi olevan vallan omansa
karkoittamaan tuomiokirkkomaisuuden Louisen käytöksestä. Tämä seikka
ynnä sisarusten vilpitön ilo Louisen kihlauksesta Jacobin kanssa, josta
näkyi miten hellästi he häntä rakastivat, silittivät rypyt laamannin
otsasta ja saattoivat Elisen sydämmen sykkimään suloisimmasta
mielihyvästä. Etenkin Henrik lausui ääneen ja vilkkaasti ilonsa siitä,
että hän sai rakastetun ystävänsä ja opettajansa langoksensa, oikeaksi
veljeksensä.
«Ja kuuleppas nyt lankoseni!» hän lausui arvokkaasti vilkaisten
Louiseen, «ota vaari isännyydestäsi, veikkoseni, äläkä laske akkavaltaa
taloosi. Kun nait kuningattaren, niin tulet kuninkaaksi, ymmärräthän! ja
sinun pitää olla arka majesteetinarvostasi. Ja kun muijasi on
tuomiokirkon näköinen, niin ole sinä kuin viimeinen tuomio ja jyrise sen
mukaan!... sinä naurat! Sinun ei todellakaan pidä ottaa veljellisiä
neuvojani noin kevyeltä kannalta, vaan paina ne mieleesi, ja... Mutta
hyvät ystävät, eikö meidän pitäisi saada pienoinen booli? Eikö pitäisi,
äitiseni? Tottahan. Minulla on kunnia itse seoittaa se. Eikö meidän
pitäisi juoda heidän majesteettiensa maljat. Boolin minä seoitan kuin
.... sokuria ja pomeransia. Boolia! Boolia!»
Niin sanoen Henrik kädet ojennettuina ryntäsi salin ovelle, se aukeni
samassa ja Henrik syleili hovimarsalkanrouvaa.
«No hyvänen aika! No totta tosiaan!» huudahti tämä, «no hyväinen aika!
No he, he, he, he! Mitä täällä on tapahtunut? Eihän hän toki,
ystäväiseni, luullut saavansa eukkoa syliinsä! He, he, he, he!»
Kunnioittavasti ja herttaisesti pyysi Henrik anteeksi; kertoi
innostuksensa syyn ja vastakihlatut esiteltiin Gunilla rouvalle. Gunilla
rouva ensin vähäsen ällistyi ja tuli sitten liikutetuksi. Kyynelsilmin
hän ensiksi syleili Eliseä, sitten Louisea ja Jacobiakin. «Jumala
siunatkoon teitä!» hän lausui hellästi ja sydämmellisesti. Sitten hän
kalpeana ja ääneti istahti sohvaan ja hänen omat surulliset muistonsa
näyttivät puhuvan hänelle siitä suruisasta raskaasta päivästä, joka
usein seuraa kihlauksen valoisata aamua. Siinäkö oli syy, vai voiko hän
muuten pahoin, mutta hän tuli yhä kalpeammaksi. Gabrielle juoksi tuomaan
hänelle lasillisen vettä ja törmäsi avatessansa oven äkkiarvaamatta
yhteen assessorin kanssa, joka samassa astui sisään. Hiljaa huudahtaen
hän pelastui odottamattomasta yhteentörmäyksestä. Assessori katsahti
hyvin kummastuneena häneen ja aikoi juuri antaa hänelle jonkun uuden
nimen, mutta oli samassa kaikkien nuorten ympäröimänä.
«Kas niin, kas niin!» hän lausui, «mikä nyt on hätänä? Minkätähden
ahdistatte minua noin? Enkö saa olla rauhassa? En tahdo tanssia, Henrik
herraseni! Älä huuda puhki korviani, Petrea neiti! Mitä kummia?
Kihloissa? Mitä? Kuka? «Meidän vanhin siskomme!» Herranen aika, antakaa
minun istahtaa ja pistää vähäsen nuuskaa! «Vanhimpamme kihloissa; --
sehän on kauheata!.... Ui, ui!.... Sehän on liiankin kamalaa! Ui, ui,
ui! Huh!.... se oli oikein ilettävää! Hu ... u... u... uh!»
Assessori puhki ja tuhri nuuskaa hyvän aikaa ja perhe, joka tunsi hänen
tapansa, nauroi herttaisesti, paitse Louise, joka punastui ja oli
vähällä pahastua hänen päivittelemisestänsä, etenkin «ilettävä» sanasta.
Vihdoin pisti assessori nuuskarasiansa taskuunsa, nousi ja lausui:
«Täytyy kai mukaantua siihen, joka ei enää ole autettavissa. Mikä on
kirjoitettu, se on kirjoitettu. Ja kun on kirjoitettu, että tämän
siunatun, parantumattoman ihmis-suvun pitää lisääntymän, niin -- Herran
nimessä olkoon onneksi! Onnea ja siunausta, rakkaat ihmislapset!» Ja
sitten hän sydämmellisesti pudisti Jacobin ja Louisen käsiä ja Louise
vastasi hänen kädenpuristukseensa vaikkei ollutkaan tyytyväinen hänen
onnentoivotuksensa muotoon.
«En kuuna päivänä», lausui Henrik «ole kuullut niin surkeita,
onnentoivotuksia. Hovimarsalkanrouva ja setä varmaankin ovat
alakuloisella tuulella tänään. Mutta nyt ukko istahtaa hänen viereensä
ja silloin on meillä toivo pian nähdä heidän panevan vireille pienen,
kunnon riidan.»
Mutta ei! Ei riitaa syntynytkään sinä iltana assessorin ja Gunilla
rouvan välillä. Assessorilla oli uutinen kerrottavana hänelle ja sen
sanat olivat vähällä takertua ukolla kurkkuun ja nostivat kyyneleet
vanhalle rouvalle silmiin. «Pyrrhus oli kuollut!»
«Se oli aivan virkeä eilen», kertoi assessori, «ja nuoleskeli kättäni
kun jätin sen yöksi. Tänään se halukkaasti joi aamukahvinsa ja paneutui
sen perästä maata tyynyllensä; -- kävin sitä katsomassa ennen kuin
läksin ulos. Kun tulin kotiin päivällisille ja juuri iloitsin siitä,
että saisin syödä yhdessä pikku kumppanini kanssa, se makasikin
kuolleena tyynyllänsä!» Paljon ja kauan Gunilla rouva ja assessori
puhuivat pienestä yhteisestä suosikistansa, ja tulivat siten varsin
hyviksi ystäviksi.
Jeremias Munter oli muuten sinä iltana tavallista moittivammalla
tuulella. Synkästi hän katseli vastakihlatuita.
«Niin», hän lausui ikäänkuin itsekseen, -- «jospa vaan voisi luottaa
itseensä, jospa vaan tarkasti tuntisi itsensä, niin voisi myöskin syystä
toivoa tekevänsä toisen onnelliseksi ja itse samalla tulla onnelliseksi
hänen kanssansa!»
«Sen verranhan toki jokainen tuntenee itseänsä, että voipi olla varma
siitä, ennenkuin vapaaehtoisesti yhdistää kohtalonsa toiseen!» lausui
Louise sangen lujalla luottamuksella.
«Sen verran, sen verran!» toisti assessori kiivaasti. «Mitä vielä! Ken
tietää sen verran? Ette ainakaan te, siskoseni, sen voin teille
vakuuttaa. Oi!» hän jatkoi sitten katkeran alakuloisesti, «ihminen voi
kauheasti pettää itseänsä elämässä. Onko olemassa ketään, joka -- jos
hän vaan tuntee itsensä -- ei ole tarvinnut katua ystävällensä,
rakkaudellensa, paremmalle tiedollensa osoittamaansa uskottomuutta. Oman
voiton pyynti, ihmisen kurja itsekkäisyys! Missä on se soppi, jonne ne
eivät hiivi? Kurja, pieni minä, eikö se aina tunkeudu esiin? Eikö
itsekkäät syrjäajatukset, sivutarkoitukset, muka hyvätteot...?»
«Ettekö sitten tunne ainoatakaan hyvettä, mitään puhdasta jaloutta ja
kuntoa, jota voisitte ihailla?» kysyi Henrik, «eikö historia näytä
meille...»
«Historiako?» huusi asessori, «älä puhu siitä, älä vetoa siihen! Ei, jos
minä voisin uskoa johonkin hyveesen niin se olisi semmoiseen, josta
historia ei mitään tiedä, josta se ei voi saada selvää. Se piilee
ainoastaan niissä, joilla ei ole ollut mitään osaa näyteltävänä elämän
näyttämöllä ja jotka eivät siis ole saaneet vastaanottaa kätten
taputuksia. Heissä mahdollisesti voipi olla jotakin täysin puhdasta,
täysin kaunista ja pyhää. Oi! tahdon uskoa sen, vaikka -- en löydä sitä
itsestäni! Olen tutkinut oman sieluni enkä voi löytää sieltä mitään --
puhdasta. Mutta voihan sitä olla muissa; tahdon ainakin uskoa sen.
Sydämmeni voi heltyä ajatellessani, että täydellisen puhdasta ja
epäitsekästä hyvettä voisi olla olemassa. Herra jumala, miten ihmeen
ihanaa! Ja olkoon tämä sielu missä hyvänsä maailmassa, palatsissa tahi
mökissä, puettuna kultavaatteesen tai ryysyihin, mies tahi vaimo, joka
vältellen maailman ylistystä ja peläten oman sydämmensä kattelevia ääniä
rehellisesti täyttää velvollisuutensa, olkoot ne vaikka kuinka raskaat
ja huomiota herättämättömät tahansa, joka huomaamattomassa sopukassansa
tekee työtä ja rukoilee, sitä henkilöä minä ihailen ja rakastan, asetan
korkealle yli kaiken maailman Cesarien ja Ciceroiden.»
Laamanni oli sitä kuullessansa hypähtänyt ylös ja lähestynyt
keskustelevia. Hän laski hiljaa kätensä puolisonsa olalle, hän katseli
lapsiansa; hänen silmänsä säihkyivät.
«Aikamme» -- jatkoi Jeremias Munter hänelle tavattomalla innostuksella
-- «meidän aikakautemme tuskin käsittää paljoa tämmöisestä suuruudesta.
Se kiittää julkisesti itseänsä ja ansaitsee juuri sen tähden niin vähän
kiitosta. Kaikki ihmiset tahtovat olla erinomaisia ja mainioita, tahi
ainakin näyttää siltä. Jokainen astuu esiin ja huutaa ääneen: «*Minä*,
*minä*!» Ei nainenkaan enää älyä huomaamattoman tilansa jaloutta; hänkin
tahtoo toitottaa maailman kuuluviin «minäänsä!» Tuskin kukaan enää
tahtoo sydämmestänsä lausua sinä. Ja kuitenkin -- siinä sinässä, jonka
tähden ihminen unohtaa itsekkään minänsä, siinä on hänen puhtain ja
paras onnensa. Tosin voi näyttää suurelta, tosin voi olla hurmaavaa --
vaikka silmänräpäykseksikin vaan -- saada nimensä kaiken maailman
kuuluviin; mutta kun muinaisina aikoina miljoonat ihmiset miljoonien
perästä yhtyivät rakentamaan temppeliä Korkeimmalle olennolle ja sitten
vaipuivat unhotuksiin, nimetönnä antaaksensa Hänen nimensä, Hänen
kunniansa näkyä -- tottahan se oli suurempaa, tottapa siinä oli
ihmisystävällisyyttä!»
«Te puhutte kuin itse kuningas Salomo, setä Munter!» huudahti Petrea
ihastuksissaan. «Teidän pitäisi todellakin ruveta kirjailijaksi, teidän
pitäisi kirjoittaa kirja...»
«Kirjoittaako? Minkä tähden? Antaakseni yllykettä ihmisen kurjalle
turhamaisuudelle? Kirjoittaako -- sitä vielä!»
«Jokaisella ajalla on oma temppelinrakentamistapansa!» huomautti Henrik
silmissään kaunis ilme.
«Ei!» jatkoi assessori silminnähtävällä inholla. «Ei, en tahdo
kirjoittaa, mutta minä tahtoisin -- elää! Olen välistä uneksinut, että
voisin elää!...» Hän vaikeni; eriskummallinen liikutus kuvastui hänen
kasvoissaan, hän nousi, tarttui kirjaan ja katsoi siihen, sitä
lukematta. Hetken perästä hän hiipi hiljaa ulos.
Perheenjäsenet keskustelivat sinä iltana erittäin vilkkaasti ja tuon
leikillisen vakavuuden tuloksena oli, että he yhdessä vetäisivät
kortensa temppelirakennukseen, siinä merkityksessä kuin assessori oli
sitä kuvannut ja ylistellyt, kukin omilla aseillaan ja voimiensa mukaan.
Laamanni astui edestakaisin huoneessa, otti harvoin osaa keskusteluun,
kuunteli vaan ja hymyili usein hyväksyen. Näytti siltä kuin Jeremias
Munterin sanat olisivat herättäneet hänessä jonkinlaisen alakuloisen
mielialan. Muutamia lämpimiä sanoja hän lausui ystävänsä ylistykseksi.
«Puhtaampaa ihmissielua ei ole!» hän sanoi, «ja hän on sen kautta
vaikuttanut sangen paljon hyvää minuun. Moni ihminen harrastaa hyvää ja
tekee sitä myöskin, mutta harvalla on siihen määrin puhdas luonto,
täydellisesti jalo tarkoitusperä kuin hänellä!...»
«Oi! jospa voisi saattaa häntä vähän onnellisemmaksi, vähän
tyytyväisemmäksi elämään!» lausui Eeva.
«Ehkä ottaisit sinä sen tehtävän?» kuiskasi hänelle Petrea
veitikkamaisesti.
Suudelma, melkein liian kuuluva, käänsi nyt kaikkien katseet
kandidaattiin ja Louiseen, joka siitä uhkarohkeasta teosta loi häneen
sangen epäarmollisen ja ankaran katseen. Henrik vakuutti kandidaatin
siitä vallan masentuneen.
Erottuaan illalla -- kandidaatti pyysi ja sai -- «armosta» pienen
suukkosen anteeksiannon ja sovinnon merkiksi tuon suuren jälkeen --
etsivät yhteisen keskustelun tarpeesta Elise ja Louise toinen toisensa,
ja äidin yksityisessä huoneessa alkoi seuraava keskustelu:
«Tyttökultani!» sanoi äiti, «mistä tuli noin äkkiä Jacobin kosiminen? En
milloinkaan olisi voinut luulla sen niin pian tapahtuvan. Olen vieläkin
vallan ällistynyt siitä, että nyt olet kihloissa!»
«Niin olen minäkin!» vastasi Louise, «tuskin itsekään käsitän, että niin
on käynyt. Jacobi tuli aamulla vastaani puutarhassa. Hän oli
suruissansa, oli pahoillansa ja tahtoi matkustaa pois, siksi että hän
luuli minun kohta menevän kihloihin Tuure serkun kanssa. Silloin pyysin
häneltä anteeksi entistä tylyyttäni ja annoin hänen huomata miten
laitani oli. Siiloin hän puhui minulle tunteistansa ja toiveistansa niin
kauniisti ja erinomaisen hellästi, ja silloin -- niin, en oikein tiedä
miten kävi, mutta hän sanoi minua Louiseksensa, ja minä pyysin häntä
menemään puhumaan vanhempieni kanssa!»
«Ja samaan aikaan lähettivät vanhempasi tyttärellensä toisen kosijan
saamaan häneltä joko myöntävän tahi kieltävän vastauksen. Tuure serkku
raukka! Hän näkyi niin varmasti toivovan myöntävää. Mutta tiedätkö,
Louise, että todellakin viime aikoina olen luullut Östanvikin ja sen
komeuksien hiukan houkutelleen sinua! Ja nyt -- etkö todellakaan kadu ja
kaipaa sitä runsautta ja maallista menestystä, jotka olet täten
hylännyt?»
«Kaipaanko? En, en nyt enää! Ja kuitenkin valehtelisin jos kieltäisin
sen olleen minulle kiusauksena. Mutta juuri sentähden en milloinkaan
tahtonut nähdä Östanvikiä, kun tiesin miten väärin olisi ollut antaa sen
vaikuttaa päätökseeni, kun en milloinkaan voisi pitää Tuure serkun
kaltaisesta ihmisestä ja kun sitäpaitsi olen pitänyt niin paljo
Jacobista jo monta vuotta. Kerran oli kuitenkin kiusaus hyvin lähellä.
Se oli silloin kun kiikuin Tuure serkun pehmeissä landoovaunuissa
matkalla tänne Akselholmasta. Silloin minä ajattelin, että olisi hauska
olla semmoisten vaunujen omistajana ja kulkea noin mukavasti ja komeasti
elämänsä loppuun asti. Mutta sinä hetkenä olin onneton; elämä oli
kadottanut parhaan arvonsa -- usko niihin joita enimmin rakastin oli
myrkytetty, -- oh! minussa riehui niin kauheita epäilyksiä kaikkeen
maailman hyveesen ja silloin minusta hetkisen tuntui kuin olisi parasta
nukkua koko elämänsä ja siihen soveltui erinomaisesti landoovaunujen
pehmeä huojuminen. Mutta nyt -- oi! nyt on, Jumalan kiitos, tuo raskas
unennäkö kadonnut; nyt on elämä minulle jälleen selvä ja minä näen
kuljettavani tien. Nyt en välitä landoovaunuista enemmän kuin
työntökärryistä. Niin, vaikka koko elämäni tulisi ahkeroivaksi
työpäiväksi, niin kiitän siitä kuitenkin hartaasti Jumalaa.
Työskenteleminen niiden hyväksi, joita innokkaasti kunnioittaa ja
rakastaa, on iloa, enkä minä pyydä mitään muuta kuin vastedes saada
toimia ja elää vanhempieni, sisaruksieni ja sen hyväksi, joka tänään on
Jumalan edessä tullut puolisokseni!»
«Jumala kyllä siunaa sinua, hyvä, puhdassydämminen tyttöseni!» lausui
äiti syleillen häntä ja ilon ja rakkauden kyyneleet vuotivat sinä
iltana.
Toinenkin kosiminen.
Varhain seuraavana aamuna lähetettiin Eevalle kaunis kimppu ihania
sammalruusuja, joiden välistä pilkisti esiin kirje. Eeva avasi sen ja
luki seuraavaa:
«Olen uneksinut että voisin elää, -- elää täydellisempää ja kauniimpaa
elämää kuin mikään romaani milloinkaan on osannut kuvailla. Pikku Eeva
neitoseni, jota niin usein olen kantanut sylissäni, -- hyvä nuori immyt,
jota tahtoisin koko elämäni kantaa sylissäni, sinun täytyy kuulla mitä
olen uneksinut, mitä vieläkin välistä uneksin!
Minä uneksin olevani kallio, rosoinen, ruma ja hedelmätön. Mutta sydän
sykki kallion sisässä, vangittu sydän. Se sykki itsensä veriseksi
vankilansa muuria vastaan, sillä se ikävöi ulos auringonpaisteesen,
mutta ei jaksanut murtaa kahleitansa. Se itki kallion kovuutta, itki
sitä, että kallio on hänen elämänsä vankilana. Silloin tuli nuori immyt,
valkea, hellä enkeli tuli astuen metsästä ja laski kalliolle lämpöisen,
liljanvalkoisen kätösensä ja kosketti sitä puhtailla huulillansa
kuiskaten vapauttavan loitsusanan. Silloin aukeni kivikuori ja sydän,
tuo vangittu sydänraukka näki päivän valon! Nuori tyttönen meni sisään
sydämmenkammioon ja sanoi sitä kodiksensa. Silloin kasvoi äkkiä tuosta
autuaasta sydämmestä ihania ruusuja, jotka tuoksuivat vapauttajalle ja
sydämmen kammio paisui hänelle korkeaksi temppeliksi; sen paljaat seinät
koristautuivat hänelle tuoreilla lehtilöillä ja jalokivet säihkyivät
auringonsäteissä niiden lomitse. Minä heräsin autuudentunteesta, joka
oli liian suuri tässä elämässä kannettavaksi, minä heräsin, oi! poissa
olivat ruusut, poissa ihana, immyt, mutta minä olin niinkuin ennenkin
jäykkä, ruma, iloton kallio. Mutta, nuori neitonen! katso, ei ole
milloinkaan sitten se ajatus jättänyt minua, että ne ruusut, jotka näin
unissani olisivat kätkettyinä minussa, että ne vielä voisivat kukkia,
voisivat ilahuttaa ja tehdä onnelliseksi; minusta tuntuu että tämä
ahdas, nureksiva rinta voisi laajeta hellästä koskettelusta, että sieltä
löytyisi jalokiviä, jotka kirkkaasti säteilisivät sille, joka
houkuttelisi ne päivän valoon... Nuori, hellä neitonen! Tahdotko,
tohditko koettaa? Etkö tahdo laskea lämpöistä kätöstäsi kalliolle. Etkö
tahdo lempeästi hengittää siihen. Oi! todellakin, todellakin se
pehmenisi sinun käsissäsi, se kasvattaisi sinulle ruusuja, se
muodostuisi sinulle temppeliksi, missä kiitosvirret kaikuisivat, se
olisi täynnä rakkautta!...
Minä tiedän olevani vanha, ennenaikainen vanhus; tiedän olevani ruma,
ikävä, vastenmielinen, ehkä naurettavakin, mutta -- en luule luonnon
tahtoneen minua semmoiseksi. Olen vaeltanut elämäni niin sanomattoman
yksin. Ei isä, ei äiti eivätkä sisarukset ole seuranneet minua elon
tiellä; ei auringonpaiste ole valaissut lapsuuttani eikä nuoruuttani;
taistellen vaikeuksien kanssa vaelsin yksin elämäni tietä. Kerran
turvauduin ystävään -- hän työnsi minut pois -- niin kasvoi kallio
sydämmeni ympäri, niin muuttui olemukseni kovaksi, rumaksi ja
rosoiseksi. Pitääkö se aina jäädä semmoiseksi? Eikö minun elämäni
milloinkaan puhkea kukoistukseen maan päällä? Eikö mikään tuulahdus
taivaasta loihdi ruusujani eloon?
Pelkäätkö ärtyisää luontoani? Oi, sinä et ole huomannut miten ainoa
katse vaan, sana huuliltasi karkoittaa kaikki pilvet otsaltani. Ei
senvuoksi että olet kaunis, vaan sentähden että olet puhdas ja hyvä.
Tahdotko opettaa minuakin hyväksi? Sinulta mielelläni oppisin. Sinulta
tahtoisin oppia rakastamaan ihmisiä ja nähdä maailmassa enemmän hyvää
kuin tähän asti olen nähnyt. Sinulle tahtoisin elää, vaikk'en
maailmalle. Olkoon maailma minusta mitään tietämättä ennenkuin risti
haudallani kertoo: «tässä lepää...»
Oi, suloista on elää salassa maailman myrkyttäviltä katseilta,
myrkyttäviltä, olkoot ne sitten moittivia tahi kiittäviä; suloista on
pysyä sen huomiosta saastumatonna! Mutta vielä ihanampaa on kuitenkin
olla *yhden* lempimänä, omistaa lempeä ja rehellinen ystävä, joka on oma
puoliso! Suloista on saada hänen puhtaasta sielustansa tarkastaa omaansa
kuin kirkkaasta peilistä, nähdä siitä jokainen oman sielunsa pilkku ja
siten puhdistautua suuren koetuksen päivää varten!
Mutta puhunhan minä vaan itsestäni ja onnestani! Oi, minua itsekästä,
minua pahaa itsekästä olentoa! Voinko saattaa sinutkin onnelliseksi,
Eeva? Eikö ole uhkarohkeata minun pyytää... Oi, Eeva, rakastan sinua
sanomattomasti! Lasken itsekkään minäni sinun käteesi; -- tee sille mitä
tahdot! Se on kuitenkin aina oleva