Myöhemmällä tuli Petrea Louisen luokse ja pyysi vähän ujostellen saada
lainata häneltä muutamia silkkinauhoja.
«Petreaseni», vastasi Louise tyytymättömänä, «minä tarvitsen itse
nauhani, ja olethan sinä yhtä hyvin kuin me kaikki muutkin saanut rahaa
ostaaksesi mitä tarvitset.»
Petrea oli vaiti ja nieli kyyneleitään.
«En luullut, Louise», lausui Saara kiivaasti, «sinua niin itaraksi, että
kieltäisit Petrealta muutamia vanhoja nauhanpätkiä, joita, niinkuin
varmasti tiedän, et itse tarvitse.»
«Ja minä, Saara», vastasi Louise samalla äänellä, «en luullut sinun
voivan niin hyväksesi käyttää Petrean anteliaisuutta ja rakkautta, että
riistäisit häneltä pienen osansa tyydyttääksesi omaa turhamaisuuttasi.
Minun mielestäni se sitäpaitsi on sangen moitittavaa, kun sen kautta
syntyy menoja, jotka nousevat vanhempiemme varoja suuremmiksi.»
«Saara ei ole minulta mitään pyytänyt!» huusi Petrea innokkaasti. «Minä
sen tahdoin niin, minähän pakoitin hänen ottamaan...»
«Sitäpaitsi», jatkoi Louise ankarasti ja vakavasti, «saan sanoa, ettei
Saaran valitsema puku näytä minusta soveliaalta eikä siveältä. Olen
melkein varma siitä että Schwartz se tässä on viekoitellut sinua
hylkäämään ensimmäisen ehdotuksemme, joka oli niin hyvä ja hauska; ja
minä sanon sinulle, Saara kulta, etten sinun sijassasi sallisi semmoisen
ihmisen niin suuresti vaikuttavan itseeni; eikä tämä ole ainoa kohta,
jossa sinä minun mielestäni hänen seurassansa et ole semmoinen kuin
sinun pitäisi ja kuin sinunkaltaisen naisen arvolle sopii ja niinkuin
soisin *minun siskoni* olevan. Olen sangen pahoillani, että minun täytyy
se sanoa.»
«Oh, sinä olet todellakin liian hyvä!» vastasi Saara pilkanhymy
huulillaan ylpeästi keikauttaen niskaansa taaksepäin; «mutta älä sure
suotta, Louise, sillä minä vakuutan sangen vähän välittäväni siitä, mikä
on sinulle mieleen, mikä ei.»
«Sitä pahempi, Saara, jos niin vähän välität niistä, jotka ovat
todellisia ystäviäsi. Sitäpaitsi minä en ole ainoa, joka en hyväksy
suhdettasi Schwartziin; Eevakin...»
«Niin, Saara!» keskeytti Eeva punastuen, «minä tunnustan, ettet minun
mielestäni ole häntä kohtaan ensinkään semmoinen kuin sopii...»
«Siskot!» huudahti Saara kiivaasti ja ylpeästi «te ette osaa arvostella
mikä minulle sopii, mikä ei. Teillä ei ole minkäänlaista oikeutta
mestaroida käytöstäni enkä minä aio kärsiä että...»
«Minun mielipiteeni on», huusi Petrea kiihkeästi, «että kun äiti ei
mitään sano Saaralle, niin ei ole kellään muullakaan oikeutta...»
«Vaiti, Petrea kulta! Sinä olet ymmärtämätön ja sokea Saaran...»
Tuona kiistan ja eripuraisuuden hetkenä, kun kaikki sisaret tahtoivat
puhua yhtaikaa kiivauden ja moitteen kieltä, kuului syvä ja valittava
huokaus, joka sai kaikki kerrassaan vaikenemaan ja heti katsahtamaan
pienelle työkamarin ovelle. Äiti seisoi siinä kädet puserrettuina rintaa
vasten, kalpeana, kasvoissa surullinen ilme, joka omantunnon vaivan
tavoin tunkeusi tytärten sydämmiin. Kun kaikki vaikenivat, niin hän
astui hitaasti heidän luoksensa ja lausui liikutetulla äänellä:
«Tyttö kullat! Minkä tähden, oi, minkä tähden tämmöistä riitaa? Ei! Ei
mitään selityksiä nyt: Syy on, vääryys on jommallakummalla puolella,
ehkä on syy useammankin teistä. Mutta miksi tuommoista katkeruutta,
tuota rajatonta katkeruutta ja vihamielisyyttä? Oi! te ette tiedä mitä
teette. Ette käsitä mimmoisen helvetin sisaret voivat luoda toisilleen
semmoisen mielialan vallitessa; ette käsitä miten kauhean pahoja tapoja
tuommoinen kiukku ja katkeruus voivat kylvää heidän välilleen, miten
sisarukset sen kautta voivat muuttua toistensa kiduttajiksi ja
katkeroittaa toistensa elämän. Ja kuitenkin voisi kaikki olla toisin!
Siskoista voipi toinen olla toisensa hyvä enkeli ja koti taivaan
kaltainen. Olen nähnyt monenlaisia perheitä; suurempaa eroitusta ei
löydy maan päällä! Oi! muistakaa että joka päivä, joka hetki te
kehitätte omaa tulevaisuuttanne! Muistakaa että jotka sulostutatte ja
kaunistatte tahi katkeroitatte toinen toisenne ämäleä sen mukaan kuin
nyt käyttäydytte. Lapsi kultani! muistakaa että vallassanne on
saatatteko vanhempanne, kotinne ja itsenne hyvin onnellisiksi vai kovin
onnettomiksi!»
Tyttäret vaikenivat sen syvän tunteellisuuden vaikutuksesta, joka
kajasti äidin sanoista, hänen kalpeista kasvoistaan ja kyyneleisistä
silmistänsä. He tunsivat syvästi hänen sanojensa totuuden. Ääneen itkien
juoksi Petrea ulos, Saara läksi hiljaa hänen perässänsä. Eeva hiipi
hyväillen äidin luokse, mutta Louise sanoi:
«Minä en ole tehnyt muuta kuin sanonut Saaralle totuuden. Ei ole minun
syyni, jos totuus ei häntä miellytä.»
«Oi, Louise!» äiti vastasi, «niin sanotaan aina maailmassa, ja kuitenkin
vallitsee niin paljon eripuraisuutta ja vihaa heidän välillänsä, jotka
sanovat niin. Sokea luottamus omaan erehtymättömyyteensä, kovat,
vaativaiset nuhteet ne ne ärryttävät mielen ja saattavat totuudenkin
hedelmää kantamattomiksi. Totuus itsessään on niin puhdas ja ihana,
minkätähden siis tarvitsee verhota se väärään pukuun? Minä tiedän, että
sinä kyllä harrastat ainoastaan sitä mikä on oikeata ja hyvää,
tyttöseni; ken oikein pyrkii hyvän perille, hän valitsee myöskin keinot
päästäkseen pyrintöjensä perille.»
«Pitääkö minun sitten teeskennellä? Pitääkö minun salata ajatuksiani ja
vaieta nähdessäni semmoista joka on väärin. Voihan se olla maailman
viisautta, mutta kristillisesti oikein se ei ainakaan ole.»
»Muutu mieleltäsi kristityksi, lapseni, niin keksit helposti keinon
menetelläksesi oikein oikeudenmukaisella ja tehokkaalla tavalla. Oikein
puhdas, oikein harras mieli ei milloinkaan loukkaa toista, ei edes
vähäpätöisissäkään asioissa. Ei tarvitse vaieta, kun on velvollisuus
lausua mielipiteensä, mutta...»
«C'est le ton, qui fait la chaoson! Sävel se laulun muodostaa! Eikö
niin? He, he, he, he!» keskeytti äkisti hovimarsalkanrouva, joka
huomaamatta oli tullut sisään nuhteiden aikana ja siten lopetti ne.
Melkein samassa tuli assessorikin ja Gunilla rouva ja hän joutuivat heti
keskusteluun, vaikkeivät kuten tavallisesti riitaan. Gunilla rouva
valitti hänelle pulaansa Pyrhuksesta; hän oli oikein huolissansa
pienestä elukasta, jolla jo jonkun aikaa oli ollut jalka kipeänä ja joka
alati sitä nuoleskeli; mutta sittenkin, ja vaikka kyllä oli koetettu
sille lääkkeitäkin, se ennemmin paheni kuin parani. Gunilla rouva ei
tietänyt mitä tehdä pienelle lemmikillensä. Assessori tarjoutui
ystävällisesti hoitamaan sitä kotonaan. Hän sanoi onnistuneensa paremmin
parantaessansa koiria kuin ihmisiä, ja sitäpaitsi olivat koirat paljon
hauskemmat ja siivommat potilaat. Gunilla rouva kiitti ja oli
erinomaisen mielissään tarjouksesta. Seuraavana aamuna hän lupasi
lähettää Pyrhuksen assessorille.
Kokoonnuttiin teelle ja hovimarsalkanrouva huomasi pian, että jokin asia
oli perheessä nurin. Hän lausui Eliselle: «Kuuleppas Eliseseni! Minä
tiedän, että kohta tulee juhlia, pitoja ja tanssiaisia tuolla -- chose!
samapa se, mikä sen nimi lieneekään. Ja kaikkien näiden nuorten pitää
myöskin olla mukana loistamassa muka! Jos nyt olette pulassa puvuista ja
kustannuksista; jos minä vaan voin olla apuna, niin ilmoita suoraan.
Herra Jumala, sen kyllä jokainen ymmärtää; -- nuoret neitoset! --
Tarvitaan nauhasolmu siellä, toinen täällä, tarvitaan milloin yhtä,
milloin toista, hyvänen aika! Sehän on vallan luonnollista. Tuon kaiken
tunnen minä perin pohjin. No, sanoppas nyt...»
Elise kiitti sydämmestänsä Gunilla rouvaa, mutta ei tahtonut käyttää
hyväkseen hänen ystävällistä tarjoustansa. Tytärten piti ajoissa oppia
asettamaan suu säkkiä myöten.
Gunilla rouva vastasi: «Niin, niin! Mutta minä opetan sinulle ystävä
kulta, ettei ole poikkeuksetonta sääntöä; ja jos tarvitaan jotakin
pientä niin -- muistakaa minua.»
Gunilla rouva oli muuten erinomaisen hyväluontoinen sinä päivänä, ihan
kuin se, joka tietää tehneensä lähimmäisensä onnelliseksi. Assessorin
oli mahdotonta saada häntä riitaantumaan kanssansa. Rouva iloitsi maalle
muutosta, jonka piti kohta tapahtua, keväästä ja vihannoivasta
luonnosta. Assessori ei ensinkään iloinnut. Semmoisesta kauheasta
keväästä ei ollut iloitsemisen syytä. Ihan mahdotonta oli muka elää
semmoisessa ilmanalassa, ja varmaan olikin Jumalan tahto, ettei enää
elettäisikään, koska hän toimitti semmoisia keväitä. Voiko ehkä istuttaa
perunoita jäähän? Kuinka muuten saataisiin perunoita sinä vuonna? Ja
ellei saada perunoita, niin kuollaan nälkään, joka silloin ehkä onkin
elon lorun paras loppu.
Gunilla rouva puolestaan ei ollut niin millänsäkään semmoisesta
kohtalosta. Hän kyllä tahtoi mielellään elää. Jumala kyllä pitäisi
huolen siitä, että saataisiin perunoita. Sydämmellisen osanottavaisesti
hän katseli nuorten levottomia ja huolestuneita kasvoja.
«Pikku Eevaseni, kun tulet niin vanhaksi kuin minä», hän lausui,
hellästi taputtaen hänen valkoista niskaansa, «niin et muista enää
mitään siitä, joka nyt on niin huolestuttavaa.»
«Ah, jospa jo olisin kuudenkymmenen vuotias!» huudahti Eeva hymyillen
vaikka kyyneleet kimelsi silmässä.
«Ehdit siihen, ehdit vielä siihen! he, he, he!» lohdutti Gunilla rouva.
«Hyvänen aika, sinne pääsee pikemmin kuin luuleekaan. Mutta ole nyt
iloinen ja hyvällä mielellä? Huvittele hyvästi tuolla -- chose, mikä sen
nimi olikaan? Ja tule sitten kertomaan minulle mimmoista siellä oli. Tee
se hyvästi, niin saan minäkin osani sen komeudesta, vaikken pääse
mukaan. Syynä siihen on tuo kadehdittu kuudenkymmenen ikä, Eevaseni. He,
he, he, he!»
Aurinko laski selkeästi ja loistavan kauniina. Gunilla rouva astui
ikkunan luokse ja niiasi auringolle, joka myöskin tervehdykseksi lähetti
häntä valaisemaan kimeltävän säteen kirkkopuiston puiden välitse.
«Näyttääpä siltä kuin saisimme kauniin ilman huomiseksikin!» lausui
Gunilla rouva itsekseen, hymyili lempeästi ja näytti onnelliselta.
Nuoruus ja vanhuus asetetaan vastakkain kuvaamaan elonpäivän iloa ja
surua. Mutta eikö ole päivän jokaisella tunnilla oma ikänsä, oma
nuoruutensa, oma, uusi, viehättävä elämänsä, jos vaan oikein koetetaan
mukaantua sen luonteesen? Kyllä vanhus, joka on koonnut puhtaita
muistoja elämänsä iltakumppaniksi, on useimmiten nuoria onnellisempi,
jotka sydän levottomasti sykkien seisovat matkansa alkupaikassa. Eivät
mitkään intohimot samenna kahvikuppia, ei mikään levoton pyrkimys
häiritse hämärän hauskaa juttuamista; kaikki elämän pienet mukavuudet
käytetään huolellisesti hyväkseen ja luottavaisemmin kuin milloinkaan
heitetään kaikki huolenpito Herralle. Vanhukset ovat oppineet tuntemaan
hänet.
Kaikki selviää.
«On varmaankin liian paljon karvaita manteleita tässä mantelimaidossa!
Se ei ole minusta ensinkään makeata tänään», lausui Elise laskien pois
lasinsa ja huokasi -- vaikkei mantelimaidolle.
«Ole iloinen meille, äiti kulta», kuiskasi Eeva hellästi äidillensä; «me
olemme kaikki jälleen hyvät.» Äiti näki sen hänen kauniisti säteilevistä
silmistänsä, luki sen Louisen lempeästä katseesta kun tämä kääntyi
pöydästä, jossa istui auttamassa Saaraa tunikan ompeluksessa,
katselemaan äitiä. Elise nyykäytti iloisesti heille päätään ja joi
heidän terveydekseen mantelimaitonsa loppuun, joka nyt äkkiä näkyi
muuttuneen ihan makeaksi; niin tyytyväiseltä näytti äiti pannessansa
pois lasinsa.
«Maammoseni!» lausui Gabrielle, «meidän täytyy luultavasti pitää vähäsen
huolta Petrea raukan puvusta. Muuten hän ei varmaankaan tule
näyttökuntoiseksi.»
Mutta Louise otti mitään virkkamatta Petrean vanhan harsoleningin,
valvoi yli puolen yön ja uudisti sen omilla nauhoillaan ja pitseillään,
niin että se tuli entistänsä sievemmäksi. Petrea siitä hyvästä suuteli
hänen toimeliaita käsiään. Eeva ... salaamme hänen hommansa myöhemmäksi.
Mutta tunnetko, -- kyllä -- kyllä sinä tunnet -- ne haltiat, jotka
sielujen asunnossa loihtivat esiin kevään, saavat kukat puhkeamaan ja
ilman suloiseksi ja puhtaaksi, tunnethan sinä ne, nuo pienet, keveät,
hiljaiset, vaatimattomat, melkein näkymättömät, mutta kuitenkin niin
mahtavat olennot, sanalla sanoen -- ystävällisyyden hengettäret maan
päällä!
Heidän elämöityään omalla tavallaan Frankin perheessä, emme enää tiedä
mitään olevan estämässä sen jäseniä lähtemästä huviretkellensä; mutta
olihan siinä sentään vielä tosiaankin
Petrean nenä!
Se oli suuri, kuten monta kertaa jo on mainittu ja lisäksi vähäsen
paksunlainen. Petrealla oli suuri halu muodostaa sitä vähän
toisenlaiseksi, etenkin tuleviin juhliin.
«Mitä olet tehnyt nenällesi? Mikä nenääsi vaivaa? Kuinka on nenäsi
laita?» kaikui monesta suusta Petreaa vastaan, kun hän lähtöpäivän
edellisenä aamuna tuli aamiaiselle.
Puoleksi nauraen, puoleksi itkien Petrea kertoi mitä viatonta keinoa hän
oli yöllä käyttänyt muuttaaksensa sen muotoa, mutta tuloksena oli vaan
tulipunainen viiva ja nenän melkoinen paisuminen.
Äiti rupesi heti hautomaan sitä kauraliemellä. «Älä itke tyttöseni»,
äiti lausui lohduttaen, «nenäsi vaan siitä rupeaa enemmän punottamaan.»
«Oi!» Petrea huudahti, «kyllä minä kuitenkin olen kovin onneton, kun
olen saanut tuommoisen nenän! Mitä semmoisella tekeekään tässä
maailmassa? Pitäisi mennä luostariin!»
«Parempi on», lausui äiti, «tehdä niin kuin eräs tuttavistani, jolla oli
kovin suuri nenä, niin, vielä suurempi kuin sinulla.»
«No, kuinka hän teki?»
«Hän saattoi itsensä niin rakastetuksi, että ihmiset pitivät hänen
nenästänsäkin. Hänen ystävänsä väittivät, ettei mikään ollut heille
rakkaampaa kuin nähdä hänen nenänsä esiintyvän ovessa, eivätkä he
mistään hinnasta olisi tahtoneet olla sitä näkemättä.»
Petrea nauroi ja lausui vallan rohkaistuna: «Oi, jos minunkin nenästäni
niin pidettäisiin, niin minäkin leppyisin.»
«Sinun pitää koettaa kasvaa semmoiseksi!» vastasi lempeä, hyvä äiti
leikillisesti mutta tarkoittavasti.
Matkapäivä.
Kaikki olivat vilkkaassa liikkeessä lähtöpäivän aamuna. Assessori
lähetti Eevalle suuren kauniin kukkakimpun, jonka tämä heti tasasi
siskojensa kanssa. Laamannilla oli «toimeliaisuuden puuska»; hän asetti
itse rouvansa ja tyttärensä vaatteet matka-arkkuun, sekä väitti, ettei
kukaan osannut tehdä sitä paremmin kuin hän ja ettei kukaan voinut saada
enempää vaatteita mahtumaan kuin hän. Jälkimmäiseen väitteesen
myönnyttiin kernaasti, mutta sullomisen kelvollisuuteen nähden oli kyllä
vastaväitteitä tarjona. Naiset väittivät hänen «rytistävän» heidän
leninkejänsä. Laamanni vakuutti, ettei «siitä ollut pelkoa» ja että
kaikki kyllä oli «hyvästi pantu»; hän seisoi siinä paidanhihasillaan,
innostuneena ja hikisenä matka-arkku toisella puolella, liinavaatteet
toisella, torui hiukkasen jokaisesta vaatekappaleesta, joka hänelle
tuotiin, mutta huusi heti jälleen: «Tytöt, onko teillä vielä, täällä on
sijaa vielä enemmälle. Tuokaa tänne vaan! Kas niin! Tuo tuossa, ja tuo
ja tuo ja ... no hitto vieköön! eikö teidän vaatteistanne milloinkaan
loppua tule? Annappas tänne tyttöseni! Anna olla, typykkäiseni; kyllä
minä asetan ne hyvästi! Mitä lajia? Rytistynytkö? No, voihan sen
rytistää sileäksi jälleen! Eikös ole silitysrautoja olemassa? Eikö niitä
voi käyttää? Kuinka? Kas niin tyttöseni! Vieläkö teillä on lisää? Tänne
mahtuu vieläkin.»
Piti lähteä kohta päivällisen jälkeen, jotta hyvissä ajoin ehdittäisiin
illaksi tanssiaisiin Akselholmaan, joka oli kahden peninkulman päässä.
Jo ennen päivällistä olivat kaikki matka-arkut täynnä ja mielet iloiset,
etenkin laamannin, joka oli niin tyytyväinen aamutyöhönsä, että melkein
tartutti sitä hyvää mieltään niihinkin, jotka eivät ennen olleet siihen
oikein tyytyväisiä. Petrea söi ainoastaan ohuen vaahtokermalla täytetyn
lehikäisen päivälliseksi, ollaksensa sitä keveämpi illan tanssissa.
«Kaikin mokomin, ystäväni», pyysi laamanni, «olkaa valmiina ummelleen
kello puoli neljä; silloin tulevat vaunut. Älkää antako meidän odottaa
teitä!»
Ummelleen kello puoli neljä kävi laamanni huutamassa rouvansa ja
tyttäriensä ovien takana: «Äiti! -- tytöt! Jo on aika lähteä! Kello on
lyönyt puoli neljä! Vaunut ovat rappusten edessä!»
«Heti! kohta»! kuului vastaus kaikilta tahoilta. Laamannia epäilytti.
Hän tiesi kokemuksesta mitä tuo «heti» merkitsi. Säännöllisyyden kuume
jo kuohui hänen suonissansa ja pitkin askelin hän astui edestakaisin
salissa puhuen itseksensä: «on vallan kauheata, etteivät he milloinkaan
voi olla ajoissa valmiit! Mutta minä en aijo suuttua. Vaikka he
kiusaavatkin minua, niin en aijo turmella heidän huviansa. Mutta
pitkämielisyyttä siihen tarvitaan; jopa enemmän kuin Jobilla oli.»
Siinä muristessaan hän kuuli puolisonsa äänen kirjastosta vakavasti
lausuvan: «tulkaa nyt tytöt! Herran tähden älkää antako isän odottaa.
Tiedättehän kuinka se häntä kiusaa...!»
«Mutta eihän hän sanonut mitään toispäivänäkään», kuului Petrean ääni,
«ja silloin hän kuitenkin sai niin kauan odottaa meitä. Minä en tiedä,
minne olen pannut hansikkaani!»
«Juuri sen vuoksi ei pidä antaa hänen odottaa meitä minuuttiakaan
tänään!» vastasi äiti, «eikä milloinkaan toistekaan, jos minä vaan voin
sitä estää. Jos ette nyt ole valmiit, niin lähden luotanne.» Äiti riensi
pois, kaikki tyttäret iloisesti hyppien hänen perässänsä. Laamanni
huomasi tyytyväisenä, että rakkaudella on tehokkaampi voima kuin
pelonalaisuudella. Kohta istuivat kaikki vaunuissa. Annetaan niiden
vieriä eteenpäin ja menkäämme katsomaan
Leonorea.
Leonore istui yksiksensä. Hän nojasi pakottavaa päätään käsiinsä. Hän
oli hillinnyt tunteitansa voidaksensa ystävällisesti vastata äidin ja
siskojen jäähyväis-suudelmiin; hän oli nähnyt, miten he olivat
koettaneet salata ilonsa, etenkin oli puoleksi salattu veitikkamainen
iloisuus äidin ja Eevan silmissä koskenut häneen kipeästi. Hän oli
kuullut heidän iloiset äänensä rappusissa ja sitten vaunujen vierinnän.
Nyt olivat he poissa, nyt oli kaikki niin hiljaista ja yksinäistä ja nyt
vierivät suuret kyynelkarpalot alas Leonoren poskia myöten. Hän tunsi
olevansa niin hyljätty, niin luonnon lapsipuoli, niin yksinään
maailmassa. Silloin aukeni ovi hiljaa, hymyilevät kasvot kurkistivat
sisälle, keveä, viehättävä olento juoksi hänen luoksensa, suuteli häntä,
nauroi ja katseli veitikkamaisen hellästi hänen kummastuneihin
kasvoihinsa.
«Eeva!» huudahti Leonore, tuskin uskoen silmiänsä. «Eeva, sinäkö se
olet? Kuinka?... Mistä sinä tulet? Etkö olekaan lähtenyt toisten
kanssa?»
«En, kuten näet! Minä olen täällä ja aijon jäädä tänne», vastasi Eeva
iloisesti, syleili siskoaan ja näytti onnelliselta.
«Mutta miksi? Mitä tämä merkitsee?»
«Se merkitsee, että minä mieluummin olen sinun luonasi kuin muualla.
Minä annan viisi Akselholmalle ja kaikelle sen komeudelle!»
«Oi, miksi olet tehnyt niin? Sitä en minä olisi suonut.»
«Katsos, minä tiesin sen; ja juuri sen vuoksi pukeuduin matkavaatteihini
kuten muutkin ja jätin sinun hyvästi heidän mukanansa. Tahdoin pettää
sinut, katsos. Oletko suutuksissasi minuun siitä? Nyt täytyy sinun
kuitenkin tyytyä minuun! Sillä nyt et enää voi päästä minusta. Katseles
minua nyt vähän iloisemmin Leonore!»
«Sitä en voi, Eeva, sillä sinä olet riistänyt itseltäsi suuren huvin
minun tähteni ja minä tiedän sen sinun mielestäsi olevan ikävää. Minä
tunnen, etten ole ensinkään hauska enkä iloinen ja ettet voi pitää
minusta ja ettei sinulla ole minusta mitään huvia; sentähden minua ei
ollenkaan ilahuta sinun uhrautumisesi. Sinä sovit paraiten iloisten ja
onnellisten pariin; oi, jospa olisit lähtenyt toisten kanssa.»
«Älä puhu noin, ellet tahdo nähdä minun itkevän! Oi, sinä et tiedä miten
pelkkä tuuma jättää kaikki nuo juhlallisuudet ja jäädä tänne sinun
luoksesi on tuntunut minusta hyvältä monta päivää. Ja minä jäin kotiin
juuri sen tähden, että rakastan sinua, Leonore; niin, siksi että minusta
tuntuu kuin voisin pitää sinusta enemmän kuin muista, -- niin pudista
sinä vaan päätäsi! -- Asia on sittenkin semmoinen. Semmoiselle ei voi
mitään, siskoseni.»
«Oi! minkä tähden sinä pitäisit minusta? Minussahan on niin vähän
rakastettavaa. Eihän kukaan muukaan minua rakasta, enhän minä ole
kenellekään iloksi. Minä joutaisin hyvästi kuolemaan. Oi! usein minusta
tuntuu niin hyvältä jos saisin kuolla!»
«Kuinka sinä voit puhua niin, Leonore? Se on kovin väärin. Tahtoisitko
saattaa isälle ja äidille semmoista suurta surua?»
«Oi, sinä ja siskot, te kyllä pian minut unohtaisitte. Äiti ei pidä
minusta niinkuin hän pitää teistä toisista; ei isäkään. Ottil R. sanoi
minulle pari päivää sitten, että yleisesti kerrottiin, ettei isä eikä
äiti minusta välittäisi.»
«Hyi! silloin oli Ottil paha ja puhui valhetta. Minä olen varma siitä,
että vanhempamme rakastavat meitä kaikkia yhtä paljon. Oletko koskaan
huomannut eroitusta heidän käytöksessään meitä kohtaan?»
«Sitä he eivät ehdoin tahdoin tee! Siksi he ovat liian hyvät ja
täydelliset. Mutta etkö luule minun huomaavan erilaista ilmettä isän
silmissä, kun hän katselee minua tahi Louisea ja sinua? Etkö luule minun
tuntevan miten kylmä, miten pakollinen on välistä se yksi suudelma,
jonka äiti minulle antaa niiden kahden, kolmen jopa useammankin
rinnalla, jotka sinä ja Gabrielle saatte? Mutta en minä valita
puutteellisuutta; minä käsitän varsin hyvin, ettei asian laita voi olla
toisin. Luonto on tehnyt minut niin vastenmieliseksi, että on mahdotonta
rakastaa minua. Oi, onnellinen on se, joka on sievän ja miellyttävän
näköinen! Hän saavuttaa ihmisten suosion missä vaan näyttäytyy. Hänelle
on helppo olla suloinen ja rakastettava. Mutta vaikeata, kovin vaikeata
se on semmoiselle, joka on niin kauneuden lapsipuoli kuin minä olen...»
«Mutta Leonore kulta, minä vakuutan, että nyt arvostelet itseäsi väärin!
Vartalosi esimerkiksi on oikein pulska; ja silmäsi -- niissä on jotakin
niin hienoa, samalla kertaa lempeätä ja vakavata. Tukkasi on
silkintapaista ja kauniin ruskean väristä; se kaunistaisi sinua enemmän
jos se olisi vähän huolellisemmin järjestetty; -- mutta odota! kunhan
ensin paranet, niin minä otan tukkasi hoitooni ja silloin saat nähdä...»
«Ja suuni ulettuu korviin asti, ja nenäni on niin litteä ja pitkä --
kuinka ne parannat?»
«Suusiko? No niin, onhan se vähäsen liian suuri, mutta hampaasi ovat
tasaiset -- ja voivat varmaankin muuttua hyvin valkoisiksi, vähän
paremmalla hoidolla. Ja nenäsi -- -- annappas minun nähdä! -- niin, jos
se olisi vähäsen kaareva, niin se olisi sangen hyvä sekin. Ja näytäppäs!
Luulenpa todellakin sen rupeavan kohoamaan! Niin todellakin! näen
selvästi pienen kaaren alkua. Ja tiedäppäs: kun se on kasvanut ja sinä
olet tullut terveemmäksi ja tietysti ihosi on muuttunut selkeämmäksi,
niin luulen sinun olevan oikein kauniin.»
«Oi, sitä en milloinkaan voi uskoa!» lausui Leonore huoaten samalla kuin
toivon hymy kirkasti hänen kasvojansa.
«Ja vaikket tulisikaan hyvin kauniiksi, niin voit varmaankin tulla
erinomaisen miellyttävän näköiseksi. Sinussa on todellakin jotakin
erityistä, -- ja minä kuulin juuri pari päivää sitten isän huomauttavan
äidille siitä.»
«Sanoiko hän todellakin niin?» Leonoren kasvot kirkastuivat yhä enemmän.
«Sanoi kyllä! Oi Leonore, mikä on kauneus? Kauneuskin kerran tulee
rumaksi ja kätketään mustaan maan poveen ja muuttuu mullaksi; ja
kukoistuksessaankin ollessaan se ei kuitenkaan riitä tekemään meitä
rakastetuiksi ja onnellisiksi. Oikeata arvoa sillä ei ole.»
Ei milloinkaan kauniimmat huulet olleet alentaneet kauneuden voimaa.
Leonore katseli Eevaa ja huokasi. Eeva jatkoi:
«Ei Leonore! Älä välitä kauneudesta äläkä halua kauniiksi. Voihan se
välistä kyllä olla hauskaa, mutta tarpeellista se ei suinkaan ole, jotta
voisi tulla rakastetuksi ja onnelliseksi. Olen varma siitä, että vaikket
tulisi hituistakaan kauniimmaksi, niin voisit sittenkin, jos vaan
tahtoisit, omalla tavallasi tulla yhtä rakastetuksi kuin maailman
kaunein nainen.»
«Oi! jospa vaan omaiseni minua rakastaisivat! Kuinka jumalallista olisi
olla rakastettuna omassa kodissansa!»
«Mutta senhän voit ja sinua vielä kyllä rakastetaan, Leonore kulta, jos
vaan itse tahdot! Oi, jospa aina olisit semmoinen kuin olet välistä! Ja
sinä oletkin semmoinen yhä useammin ja minä pidän sinusta yhä enemmän ja
rakastan sinua niin paljon.»
«Oi Eevaseni!» vastasi Leonore syvästi liikutettuna, hiljaa nojaten
siskoonsa, «minä olen hyvin vähän ansainnut tätä sinulta. Mutta minä
tulen toisenlaiseksi tämän jälkeen. Minä tulen semmoiseksi kuin sinä
tahdot minut, minä koetan tulla hyväksi ja rakastettavaksi.»
«Ja silloin sinä tulet niin kauniiksi ja rakastetuksi ja niin
onnelliseksi, että on oikein iloista nähdä. Mutta nyt sinun pitää tulla
Louisen ja minun huoneeseni. Siellä jokin sinua odottaa ja sinä
tarvitset ilmanvaihdostakin. Tule, tule!»
«Oi, kuinka hauskaa!» huudahti Leonore astuessansa Eevan huoneesen. Eikä
tosiaankaan voitu kuvailla mitään miellyttävämpää, kuin tuo pieni
rauhansopukka koristettuna rakkauden viattomalla mielistelyllä. Elävien
kukkien sulotuoksu täytti ilman ja aurinko valaisi ystävällisesti sohvan
luona olevaa pöytää, jossa kaunis hedelmäkori houkuttelevasti loisti
sievien ja somasti järjestettyjen pikkulahjojen keskeltä. Huone
kokonaisuudessaan saattoi mieleen suloisen rauhan kuvan.
«Täällä, Leonoreseni», huudahti Eeva, «pitää sinun asua tällä ajalla.
Sinulle tekee hyvää jättää vähäksi aikaa oma huoneesi. Ja katsos, tässä
ovat kaikkien uhrit sinulle. Tämä pieni goottilaistyylinen pronssikirkko
on Jacobin lahjoittama; katsos, se on lamppu, valo tulee kirkon
ikkunoista. Eikö se ole kaunis! Illalla me sytytetään se. Ja nämä
hedelmät, katsos noita kauniita rypäleitä! Ne ovat Henrik ja Petrea
yksissä tuumin salaa hankkineet. Kuvat ovat isältä ja Louise on ommellut
sinulle tohvelit, ja pikku neiti, hän --.»
Leonore löi käsiänsä yhteen: «onko mahdollista että kaikki ovat noin
paljon muistelleet minua? Miten te olette hyvät, oi, kerrassaan liian
hyvät!»
«Ei, älä itke Leonore kulta! Sinä et saa itkeä, sinun pitää olla
iloinen. Katsos, me rakastamme sinua kaikki niin sydämmestämme! Mutta
paras on kestityksestä vielä jäljellä. Katsoppas tätä Miss Edgeworthin
kirjoittamaa uutta romaania. Sen on äiti antanut, jotta lukisimme sen
yhdessä. Minä luen ääneen sinulle puoliyöhön asti, jos vaan tahdot.
Pienen herkullisen illallisen on Louise laittanut meille ja sen saamme
tänne ylös. Juhlitaan mekin omalla tavallamme. Ota sinä nyt toinen
noista suurista viinirypäletertuista; minä otan toisen. Kuninkaan malja!
Tämä on hurmaavaa!»
Molempien sisarusten «juhliessa» viattomassa kestissänsä tahdomme katsoa
miten käy
Akselholman suurissa kesteissä.
Ei ole jokaisissa tanssiaisissa yhtä kadehdittavan keveää eikä
kursailematonta käytöstä kuin eräissä, jotka toimitti kunnon ... pingin
porvaristo. Siellä nähtiin leipurinrouvan ja sokurileipurinrouvan
tanssivan valssia yhdessä, mutta päinvastaiseen suuntaan, ja siihen
sanoivat toiset: «ei se tee mitään, kunhan se vaan menee!» Ei, semmoista
viatonta iloa tavataan sangen harvoin, vähimmin «Innocencissa», jonka
itsekin voin todistaa. Siellä kuten muuallakin suurissa tanssiaisissa
tekee soveliaisuuden eli convenancin salakarinen saaristo liikkumisen
mahdottomaksi ilman tuhansia syitä, säädyllisyyksiä,
arveluttavaisuuksia, nuhteettomuuksia ja mitä kaikkia syyksiä, -suuksia
ja -muuksia, jotka yhteenlaskettuina muodostavat melkoisen määrän
vaikeuksia. Akselholman suuret tanssiaiset eivät nekään olleet
vaatimattomat, ja sen vuoksi niissä oli huomattava jäykkyyttä ja
vaikeuksia. Eräs niistä oli se, että nuoret herrat pitivät itseänsä
liian vanhoina tahi -- jonakin muuna tanssiaksensa, ja seurauksena siitä
oli, että moni tanssinhaluisista nuorista neitosista jäi tanssittamatta,
kun he herrojen uhkaavien kakkuloiden takia eivät rohjenneet tanssia
toistensa kanssa. Kuitenkin näyttää kaikki hyvin iloiselta. Suuri
tanssisali on komeasti valaistu ja lukuisa seura on sinne kokoontunut.
Odotetaan juuri tanssin alkamista. Herrat seisovat suurena joukkona
keskellä lattiata ja sieltä he suoraan tahi kaarissa hajoavat neitosten
piiriin. Kuten kukkaset penkeissään istuvat useimmat heistä huoneen
seinämiä pitkin olevilla penkeillä, siveinä ja ujoina; toiset jotka
tietävät olevansa keveät kuin keijukaiset, liitelevät perhosten tavoin
edes takaisin huoneessa. Kaikki ovat iloisen näköiset, kaikki juttelevat
niin vilkkaasti keskenään kuin molemminpuolinen hyväntahtoisuus, kauneus
ja tieto siitä, että siten voidaan esiintyä miellyttävämmässä muodossa,
ynnä odotettu huvi suinkin sallivat. Soitto alkaa, nuoret sydämmet
sykkivät levottomasti, on tanssiin pyynnin aika ja herrat sysivät vähä
väliä palvelijoita, jotka yhä vaan tarjoilevat nuorten neitosten
halveksimaa teetä. Täällä nähdään nuorten neitosten muutamien herrojen
ympäröiminä tutkivan viuhkan norsunluuhun kirjoitettuja tanssilupauksia.
He vilkkaasti kieltävät kiihkeiltä pyytäjiltä kolmannen, neljännen,
viidennen, kuudennen jopa kahdennentoistakin tanssin, mutta
suosiollisesti he lupaavat kolmannentoista tanssin, josta luultavasti ei
tule mitään. Sillä aikaa toiset ihan heidän lähellänsä äänettä ja
hätyyttämättä odottavat ensimäistä tanssiin pyyntöä voidaksensa siihen
mielihyvin kiitollisesti suostua. «Hätyytettyjen» ja pyydettyjen
joukossa näemme Saaran ja Louisenkin. Heidän kanssaan kilpailevat kolme
Aftonstjernan neitiä: Isabella, Stella ja Aurora, jotka alituiseen
pysytteleivät kreivitär Solenstrålen nojatuolin läheisyydessä salin
perällä suuren pystypeilin edessä. Rauhassa odottelevien joukosta
löydämme Petrean, joka kuitenkin sinä iltana, tukka koristettuna
skotlantilaisilla helmillä ja viattomuuden ja hyvyyden ilme nuorissa
kasvoissa, oli tavallista sievempi. Hänen sydämmensä sykki
sanomattomasta halusta tulla pyydetyksi tanssiin hänkin. «Oi», hän
huokasi nähdessään kahden erittäin komeannäköisen herran -- veljesten B.
-- tähystellen nenälasin lävitse astuvan neitosten rivin editse. Heidän
silmäyksensä sattuivat hetkiseksi Petreaan, sitten kuiskasi toinen
jotakin naapurillensa, kumpikin hymyili ja astui ohitse. Petrean valtasi
nöyryytyksen tunne. Hän ei tiennyt miksi. «Nyt», Petrea toivoi
nähdessänsä luutnantti S--n kiireesti lähestyvän. Mutta luutnantti S.
pyysikin neiti T--n. Petrea jäi istumaan. Soitettiin hauskaa
anglees-tanssia. Petrean jalat liikkuivat tanssihalusta soiton mukaan.
«Oi!» hän ajatteli, «jos minä olisin mies, niin pyytäisin Petrean!»
Angleesi vieri Petrean nenän ohitse.
«Missä on Eeva?» kysyi Jeremias Munter kiivaasti ja tyytymättömällä
äänellä Louiselta angleesin ja valssin väliajalla.
«Hän jäi kotiin Leonoren luokse. Hän tahtoi välttämättömästi.»
«Niin tyhmästi! Minkä tähden sitten tulinkaan tänne?»
«Niin, sitä minä en todellakaan voi sanoa!» vastasi Louise hymyillen.
«Ettekö?» tiuski assessori, «no sitten minä sen teille sanon, Louise
sisko. Niin, minä tulin tänne vartavasten katsomaan Eevan tanssia; juuri
sen tähden tulin, sen tähden enkä minkään muun. Mitä typeriä juonia oli
antaa hänen jäädä kotiin? Te muut olisitte kaikki tyyni saaneet jäädä
kotiin ennemmin kuin Eeva. Te itse, siskoseni niihin luettuna. Tuo
Petreakin! Mitä hänellä on täällä tekemistä. Hän on aina ollut minulle
loukkauskivenä, mutta nyt en enää kärsi häntä ollenkaan, kun hänellä ei
ollut järkeä jäädä kotiin Eevan sijasta; ja tuo pieni oikkupussi, joka
tuossa tanssii aikamiesten kanssa ikäänkuin olisi jo oikea ihminen! Eikö
hän olisi voinut saada sokuripalaa ja jäädä kotiin, sen sijaan että nyt
ajelehtii täällä? Te olette ikävät ja tuhmat kaikki tyyni ja tämmöiset
juhlapidot ovat kauheinta mitä tunnen!»
Nauraen tuolle mielenpurkaukselle liiteli Louise, pois valssissa Jacobin
kanssa ja kreivitär Solenstråle -- tanssiaisten aurinko -- lausui heidän
liidellessänsä hänen nojatuolinsa ohitse: «charmant, charmant!».
Tämän keveäliikkeisen sopusuhtaisen parin edellä kierteli toinen pari
varsin hillittömästi, vetäen puoleensa kaikkien katseet; Saara ja
intohimoinen Schwartz ne siinä tanssivat. Saaran todellakin hurmaava
kauneus, hänen pukunsa, ylpeä ryhtinsä ja säihkyvät silmänsä herättivät
kummastusta ja ihailua, ja kaikkialla missä hän liiteli ohitse kuului
katselijain huulilta «ah!» joka ilmaisi heidän ihailunsa tunteita.
Katsellessansa häntä Petrea vallan unohti vielä istuvansa. Petrea ei
mielestänsä ollut milloinkaan ennen nähnyt mitään niin hurmaavaa kuin
oli Saara valssin pyörteissä. Mutta kreivitär Solenstråle
nojatuolissansa ei sanonut sanaakaan siitä parista; jopa luulivat muut
huomaavansa moittivan piirteen hänen suupielissänsä. Aftonstjernat
liitelivät eteenpäin sangen arvokkaasti.
Valssin loputtua tuli Elise Saaran luokse; «tyttö kultani!» hän lausui
ystävällisesti mutta vakavasti, «sinä et saa tanssia sillä tavalla.
Rintasi ei siedä sitä. Miten sinun on lämmin. Oikeinhan hehkut!»
«Sehän on minun ilmanalaani!» vastasi Saara hymyillen; «siitä minä voin
mainiosti!».
«Istu seuraavan tanssin aikana, minä pyydän sinua! On todellakin
vaarallista noin kuumeta.»
«Ensi tanssinko? Mahdotonta! Minä olen luvannut sen eversti H...lle.»
«Älä ainakaan tanssi seuraavaa valssia, ja jos tahdot olla minulle
mieleen, niin älä ainakaan tanssi sitä Schwartzin kanssa. Hän tanssii
niin hurjasti eikä semmoinen ole terveellistä; sitä paitsi se ei ole
sopivaa eikä kaunistakaan.»
«Juuri hänen kanssansa minä mielelläni tanssin valssia!» vastasi Saara
uhkamielisesti ja ylpeästi mennessään pois. Loukattuna ja tyytymättömänä
palasi äiti paikalleen.
Kreivitär Solenstråle kiitteli Eliselle hänen lapsiansa. «He ovat
todellakin tanssiaisten koristuksena», hän sanoi, «charmant». Ja nuori
poika, niin sivistynyt nuorimies, niin kaunis ja «comme il faut».
Charmant! Mainiot tanssiaiset, vallan charmant'it.»
Isabella Aftonstjerna loi suloisia silmäyksiä kauniisen Henrikiin.
«Mitä hassutusta onkaan tuo tanssi!» torui asessori Munter väsyneen ja
ärtyneen näköisenä istahtaessansa Eveliinan viereen. «Ei, katsokaapa
kuinka he hytkyvät, hyppivät ja rasittavat itseään, ikäänkuin eivät
vähemmällä laihtuisi! No sinä taivaan taatto! Miten se näyttää
vaivaloiselta ja miten se on rumaa. Mahtaako se huvittaa heitä?
Muutamille se näyttää olevan päivätyö, toiset taas hyppivät
vimmastuneina ja osa taas ikään kuin ilvehtii. Ei, minä menen tieheni,
sillä tästä tulen ihan hulluksi ja synkkämieliseksi, jos kauemmin
katselen tätä erityisen suurta hulluutta.»
«Te ette ajattele niin, jos Eeva Frank olisi mukana tanssimassa!»
vastasi Evelina tarkoittavasti hymyillen.
«Eeva!» vastasi asessori ja lempeä ilme levisi hänen kasvoillensa ja
hänen silmänsä säihkyivät. «Eeva!, no, sen uskon. Nähdä hänen tanssivan
on sama kuin nähdä sopusointuisuus ihka elävänä. Ah! minun mieltäni
virkistää jo hänen pelkkä näkemisensä, hänen käyntinsä ja pienin
liikkeensä; ja kun vielä tiedän, ettei tämä sointuisuus, tämä kauneus
ole teeskentelyä eikä ulkonaista, vaan sielun tosi kuvastus!... Minä
voin oikein hyvin hänen läheisyydessänsä ja minulle nousee oikein halu
kiittää häntä herättämästänsä tunteesta. Hän on todellakin
hyväntekijäni! Minä vakuutan teille, että se tunne oikein lepyttää minua
ihmisiä kohtaan ja saattaa minun tyytymään kohtalooni. En voi selittää
kuinka suloista se on, kun muuten alinomaa täytyy ärtyä ja suuttua
noihin «niinsanottuihin Herramme taideteoksiin.»
«Mutta hyvä ystäväni, minkätähden teette niin? Enimmät ihmiset ovat
kuitenkin...»
«Ah! Älkää nyt olko mikään ange de clemence, pitkämielisyyden enkeli,
voidaksenne esiintyä jalompana kuin minä, sillä silloin täytyy minun
olla harmissani teistäkin! Ja te olette kuitenkin yksi niitä, joita
paraiten siedän. Minkäkötähden minun täytyy olla harmissani? Tyhmä
kysymys! Minkä vuoksi ovat ihmiset tyhmät ja ikävät ja vieläpä
pöyhkeilevät typeryydestänsä? Ja minkätähden olen itse tuommoinen ärri
purri, pahempi kuin kukaan muu, ja miksi olen saanut kaksi häijyä
silmää, huomatakseni niillä ainoastaan kaikki maailman vaillinaisuudet
ja nurinpuolisuudet. Minun laitani voipi olla tuommoinen. Kun juolahtaa
mieleen noin vaan ilman järjestystä ja kristillisiä tapoja tulla
tupsahtaa maailmaan, kun ei kätkyensä ääressä näe isää eikä äitiä, ei
kuule, ei näe eikä opi rahtuakaan semmoista, joka olisi rahtusenkaan
opettavaista, niin ei ole alottanut elämäänsä varsin hauskasti. Ja kun
sitten vielä on saanut nimen *Munter*![1] Oi taivaan taatto, *Munter*!
Jos minua olisi sanottu Blaniukseksi tahi Skarniukseksi, tahi
Brummeriukseksi tahi Grubleriukseksi tahi Rabarberiukseksi, niin olisi
siinä kuitenkin ollut jotakin perää; mutta Munter! Sanokaa, eikö
semmoisesta todellaki voi tulla synkkämieliseksi ja ärtyiseksi koko
ijäksensä? Ja kun sitten vielä syntyy maailmaan nuhaisena, jota aina
jatkuu, niin ettei voi katsoa taivasta kohti aivastamatta, onko se
teidän mielestänne hauskaa ja mieltä ylentävää? No, entä sitten!
Käytyäni sitten koulun läpi, nieltyäni kirjain pölyä, ja suoritettuani
anatomian kurssin, niin että olen päässyt niin pitkälle, että oikein
vihaan tointani ja olen rakastunut kauneuteen, niin luonnon kuin
taiteen, sittenkin pitäisi minun kiittää onneani, jos voin ansaita
leipäni alinomaan katselemalla ja hoitelemalla kaiken maailman rumuutta
ja kurjuutta ja joka päivä käsitellä keltatautia, punatautia ja
keuhkotautia! Sentähden en voikaan milloinkaan olla muuta kuin ärtyisä
henkilö. Niin, ellei olisi kedon liljoja ja taivaan tähtösiä ja niiden
yli joku, jonka -- täytyy olla suuremmoinen! -- ja ellei olisi
ihmislasten joukossa tuota ihmisruusua Eevaa, ihanaa, suloista Eevaa!
niin...» Asessori vaikeni, kyyneleitä nousi hänelle silmiin, mutta
niiden ilme muuttui äkkiä, kun hän näki kokonaista viisi neitosta --
tanssittiin «vapaata valintaa» -- ja niiden joukossa nuo kolme lumoavaa
neitosta Aftonstjerna veitikkamaisesti tanssiaskelin lähestyvän
itseänsä. Hän loi heihin mitä tylyimmän katseen, nousi kiireesti ja
juoksi tiehensä.
[1] Hauska on ruotsiksi munter.
Saara tanssi toisen valssin Schwartzin kanssa ja vielä hurjemmin kuin
ensimmäisen. Elise kääntyi pois, kovasti paheksuen, mutta Petrean sydän
sykki salaisesti halusta saada tanssia niin hurjasti, ja hän seurasi
heidän liikkeitään säihkyvin silmin. «Oi!» ajatteli hän, «jospa saisi
lentää elämän läpi ilon hurmaavassa huumeessa!»
Se oli jo illan kuudes tanssi. Petrea istui yhä. Hän tunsi nenänsä
punettuvan ja paisuvan. «Kas niin!» hän arveli, «hyvästi kaikki tanssin
toiveet! Nyt tulen rumaksi, eikä kukaan edes välitä katsellakaan minua.»
Samassa hän huomasi äidin katselevan häntä hieman nuhtelevasti. Petrea
tunsi siitä ikäänkuin piston sydämmessänsä, mutta silloin nousikin
samainen sydän vastustamaan semmoisia masentavia tunteita, jotka olivat
hänet valtaamaisillaan. «Tämä on ikävää», hän ajatteli, «mutta eihän
sitä voi auttaa, enkä minä ole syynä siihen. Tottapa tämäkin loppuu
joskus. Ja kun ei kukaan tahdo huvitella minua, niin olkoon menneeksi!
minä tahdon itse huvitella.»
Tuskin oli Petrea päättänyt niin, ennenkuin hän tunsi itsensä vallan
virkistyneeksi siitä, ja riippumattomuuden ja vapauden tunteen lähde
rupesi kuohumaan hänen mielessänsä. Hän tunsi kykenevänsä vaikkapa
ottamaan alas kynttiläkruunut katosta, jopa hän tekisi sen, ennemmin
kuin istuisi ihan hiljaa katselemassa miten muut elämänhaluiset nuoret
hyppivät tanssin säveleiden mukaan. Eräs vanha herra nousi samassa
teekuppi kädessä penkiltä vastapäätä Petreaa. Palvelusinnon «puuska»
valtasi Petrean, hän syöksi auttamaan vanhusta asettamaan pois kuppinsa.
Tämä peräytyi hämillään ja piti kieltävästi kiinni kupista, jonka Petrea
tahtoi ottaa häneltä mitä kohteliaammin lausuen: «Saanko minä!» Herra
hieman kumarsi, Petrea vähäsen niiasi heidän taistellessaan kupista,
kunnes kursailematon ohi tanssiva pari tuuppasi kursailevaa paria,
jolloin läikähdys ilmaisi Petrealle, ettei teekuppi ollutkaan -- kuten
hän arveli -- tyhjä. Hämillään ja säikähdyksissään hän laski irti
teekupin ja jätti vanhan herran teensä jäännöksen kanssa etsimään
rauhallisempaa paikkaa. Itse hän joutui -- hän tuskin itsekään tiesi
miten -- kiireesti istumaan erään vanhanpuoleisen rouvan viereen, joka
näytti hyvin lempeältä ja ystävällisesti auttoi Petreaa pyyhkimään pois
teeveden läikät. Petrea jo tunsi olevansa ikäänkuin vanha tuttava tälle
oivalliselle vanhahkolle rouvalle, kysyi häneltä mitä hän arveli
Svedenborgista ja rupesi selvittelemään hänelle omia mielipiteitään
henkien manaamisesta, aaveista j. n. e. Rouva töllisteli Petreaa,
luullen häntä vähän mielenvikaiseksi ja riensi muuanne istumaan. Hänen
jättämällensä paikalle istahti raskaasti eräs lihava keski-ikäinen
sotaherra huoahtaen ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: «Ho ho, Jumalan
kiitos! tässähän saan istua rauhassa!» Mutta ei! Hän ei ollut istunut
siinä neljää minuuttia, ennenkuin Petrea häntä ahdisti, kehoittaen häntä
ilmoittamaan valtiolliset mielipiteensä ja yhtymään Petrean kanssa
toivomaan pikaista sotaa Venäjää vastaan. Everstiluutnantti Uh*** oli
vähän välinpitämätön Petrean sotaisille tuumille, mutta tunsi
arvattavasti kuitenkin asemansa vähän kiusalliseksi, sillä puhisten pari
kertaa puh huh! hän nousi ja jätti Petrean yksin sotaisine ajatuksineen.
Petreakin nousi suuremman yksimielisyyden ja mieltymyksen tarpeessa.
«Herran tähden. Petrea kulta, pysy paikallasi!» kuiskasi hänelle Louise,
joka tapasi hänet seikkailemassa. Petrea oli nyt huomannut erään nuoren
neidin, jolla oli yhtä vähän tanssionnea kuin hänelläkin, mutta joka
silminnähtävästi osasi paljoa huonommin kantaa vastoinkäymisensä ja
näytti olevan ihan valmis itkemään ikävästä ja odotuksesta. Petrean
luonteenmukaista oli jakaa muille kaikkia mitä hänellä itsellään oli,
usein unohtaen että se oli hyvinkin vastenmielistä muille. Nyt hän tunsi
omaavansa jommoisenkin määrän rohkeutta ja tahtoi senvuoksi jakaa siitä
vähäsen kovan onnensa kumppanille. Sentähden hän istahti tämän viereen.
«En tunne täällä ketään, ja minulla on niin kauhean ikävä!» kuului
avomielinen sydämmenpurkaus, jonka Petrea sai siinä kuulla, ja se tunki
suoraan hänen säälivään sydämmeensä. Petrea luetteli onnettomalle
nuorelle neidolle kaikki tuttavansa seurassa ja ryhtyi sitten,
poistaaksensa vallitsevan mielen painon, rakentamaan tuulentupia kertoen
suuremmoisista tulevaisuudentuumistaan. Hän koetti taivuttaa uutta
tuttavaansa kunniasanallansa lupautumaan yhdessä hänen kanssansa
panemaan toimeen seuranäytäntöjä, jotka osaltaan paljon vaikuttaisivat
seuraelämän hauskuuteen. Sitten he vielä yhdessä perustaisivat opiston,
missä opetettaisiin nuoria naisia laupeudensisariksi ja sitten he
tekisivät pyhäinvaellusmatkan Jerusalemiin, vielä he yhdessä
kirjoittaisivat romaaneja ja seuraavana päivänä eli oikeammin yönä he
nousisivat ummelleen kello puoli kaksi ja kiipeisivät yhdessä korkealle
vuorelle katselemaan auringonnousua. Petrea lopetti sen ja monet muutkin
ehdotuksensa esittämällä veljenmaljan uudelle tuttavallensa. Mutta oi!
Ei Petrean rohkea mieli, eivätkä suuremmoiset tuumat, ei seurateaatteri
eikä pyhiinvaellusmatkakaan Jerusalemiin, eikä edes sinutteluesitys
voineet elähyttää istuvaa nyreännäköistä nuorta neitosta. Petrea huomasi
selvästi, että tanssiinpyyntö vaikuttaisi paremmin kuin kaikki hänen
ehdotuksensa ja syvästi huoahtaen siitä, ettei hän ollut mies eikä siis
voinut suoda hänelle sitä iloa, hän nousi ja jätti siihen turhan
vaivansa esineen. Hänen katseensa etsivät uutta esinettä ja sattuivat
kreivitär Solenstråleen. Kreivitär vallan hurmasi Petrean, jonka äkkiä
valtasi mitä kiihkein halu tutustua häneen, tulla huomatuksi, sanalla
sanoen jollakin tavalla lähestyä tanssiaisten aurinkoa. Petreasta tuntui
kuin hän saisi hänestä itsekin jonkinmoista loistetta. Mutta millä
tavoin se voisi tapahtua? Jos kreivitär pudottaisi nenäliinansa tahi
viuhkansa, silloinhan hän voisi syöstä esiin, ottaa sen ylös ja jättää
sen takaisin lausuen jonkun runomittaisen kohteliaisuuden (Petrea näet
jo edeltäkäsin sepitti sen, ja siinä oli mainittu jotakin auringosta).
Varmaankin se sangen paljon ja iloisesti kummastuttaisi kreivitärtä ja
olisi edelleen tutustumisen aiheena, ja kenties ... mutta oi! hän ei
pudottanut nenäliinaansa eikä viuhkaansa, eikä Petrealle näkynyt
koituvan minkäänlaista tilaisuutta koreilla runollansa. Kuitenkin
salainen voima veti hänet yhä lähemmäksi ja lähemmäksi salin
kuningatarta, samalla tavoin kuin kiertotähdet pyrkivät aurinkoa kohti.
Aftonstjernat seisoivat tuikkien hänen ympärillänsä; taivuttaen
valkoisia, helmillä koristettuja niskojansa kuullaksensa hänen
leikillisiä huomautuksiansa. Sillä välin he hymyillen vastailivat
kohteliaiden ja komeiden herrojen mielistelyihin ja tanssiin pyyntöihin.
Se oli komeata ja kaunista, ja Petrea huokasi halusta päästä «la haute
voléen» seuraan. Samassa tuli Jacobi hengästyneenä, riensi hänen
luoksensa ja pyysi häntä seuraavaan katrilliin. Iloisena kiitti Petrea,
mutta sävähtäen tulipunaiseksi liikutuksesta saadessaan jakaa onneansa
hän lausui heti sen perästä:
«Saanko vastaanottaa pyyntönne toisen hyväksi. Tehkää minulle ilo ja
pyytäkää tuo nuori neiti, joka istuu tuolla ikkunan luona -- meidän,
vasemmalla puolellamme...»
«Mutta minkä tähden? Miksi ette tahdo...»
«Minä rukoilen teiltä sitä! Minua huvittaisi enemmän nähdä hänen
tanssivan kuin itse tanssia.»
Jacobi vielä pari kertaa ystävällisesti uudisti pyyntönsä, mutta teki
sitten niin kuin Petrea pyysi.
Petrean sydän oikein suloisesti lämpeni, kun hän näki minkä vaikutuksen
pyyntö teki hänen uuteen ystäväänsä. Mutta kohtalo ja kandidaatti
näkyivät päättäneen, että Petrean piti tanssia katrilli ja niin he
yhdessä esittelivät hänelle loistavapukuisen nuoren upseerin, joka
komeili tummilla silmillään ja mustalla tukallaan, tummilla, tuuheilla
viiksillään ja uljaalla koollaan sekä näytti hyvin tuimalta. Petrealla
ei ollut mitään syytä eikä hän tohtinutkaan kieltäytyä tanssista.
Mielestänsä hän ei milloinkaan olisi voinut saada kunniallisempaa
korvausta istumisestansa ja hän huomasi sitten parin minuutin kuluttua
seisovansa ihan kreivitär Solenstrålen nojatuolin vieressä, tanssimassa
samaa katrillia kuin «illan tähdet» Aftonstjernat, kandidaatti
vastatanssijana. Petrea tunsi aivan kohoavansa ja olisi tuntenut itsensä
oikein autuaalliseksi, ellei hänen levoton henkensä olisi lakkaamatta
yllyttänyt hänen haluaan päästä tuon ihanan, komean rouvan huomion
alaiseksi, etenkin nyt kun hän seisoi häntä niin lähellä. Hänen
leningilleen tai jalalleen polkeminen olisi kyllä ollut läheinen keino,
josta olisi saanut aihetta moniin kauneihin anteeksipyyntöihin, mutta se
ei itse asiassa olisi ollut kohteliasta eikä kaunista, vaan olisi
osoittanut kömpelyyttä. Jos hän jostakin syystä olisi kaatunut hänen
jalkojensa juureen, ja siten hänen nostamana saanut kiittää häntä
sievällä runolla, jossa puhuttiin auringosta, niin olisi se tosin ollut
parempi, mutta -- nyt oli Petrean vuoro tanssia. Oliko Petrea niin
istumisesta hermostunut (jos semmoista sanaa sopii käyttää), ettei hän
voinut oikein hallita jäseniään, tahi oliko se tarmon puutteesta niukan
päivällisen vaikutuksesta, tahi oliko siihen syynä hänen tavallinen
hajamielisyytensä -- varmaa vaan on, että ensi luovittelussa hän
erehdyksestä meni vastatanssijansa vasemmalle puolelle ja tuli siten
suoraa häntä kohti; Jacobi syrjäytyi, mutta Petrea oli ehtinyt korjata
erehdyksensä, ja kun kandidaatti jälleen siirtyi vasemmalle, niin oli
Petrea jo siellä, ja siinä hypellessä hän niin hautasi nenänsä Jacobin
liiveihin ja takertui hänen jalkoihinsa, että kun Jacobi vallan
epätoivoisesti koetti päästä hänen ohitsensa, he molemmat kaatuivat
lattialle kesken katrillia. Kyynelsilmin noustessansa Petrea huomasi
edessänsä molemmat nuoret veljekset B***, jotka silmälaseinsa lävitse
häntä tähystelivät ja olivat vallan pakahtumaisillaan nauruun. Salainen
vilkaisu vakuutti Petrealle, että äitinsä ei ollut häntä nähnyt, ja
toinen, että kreivitär Solenstråle nyt oli hänet *huomannut* ja hymyili
viuhkansa takaa. Edellinen varmuus tyynnytti hänen mieltänsä jälkimäisen
suhteen ja hän vakuutti hartaasti sydämmestänsä pahoillaan olevalle
Jacobille, ettei hän ollut loukannut itseänsä, ettei se tehnyt mitään ja
ettei kandidaatti ollut siihen syypää j. n. e., loi sitten tyynen
katseen yhä vielä nauraviin herroihin ja tanssi rohkeasti paikalleen.
Mutta hänen tanssittajansa käytös ja äkkiä muuttunut esiintyminen
vaikutti kummallisesti Petreaan. Vakavalla katseella hän näet pakoitti
veljekset B*** vaikenemaan sopimattomasta naurustaan ja rupesi nyt
puheliaaksi, kohteliaaksi ja iloiseksi, hän joka siihen asti oli ollut
niin harvapuheinen ja ainoastaan «niin» ja «ei» sanoilla vastannut
Petrean kaikkiin puheyrityksiin. Hän koetti kaikilla tavoin haihduttaa
Petreasta ikävän sattuman muiston, menipä niinkin pitkälle, että pyysi
häntä kumppanikseen illallisen jälkeen tanssittavaan angleesiin. Petrea
älysi hänen hyväntahtoisuutensa, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja
hänen sydämmensä sykki ilosta siitä, että hän voi katrillin loputtua
juosta äitinsä luokse kertomaan: «Äiti, minut on pyydetty tanssimaan
angleesia illallisen jälkeen! Mutta pikku «kaaos» ei milloinkaan saanut
säilyttää samaa tunnetta eikä ajatusta rauhassa. Heti syöksi siihen niin
monta muuta aatosta, että ensimäinen vallan haihtui. Niin tapahtui
nytkin. Petrean ensi tunnelma nuoren luutnantti Y--n ystävällisyydestä
oli: «Miten hän on hyvä!» Toinen oli: «Ehkä hän pikkusen minusta pitää!»
Ja siinä tuokiossa syöksi hänen päähänsä tulvanaan hakkailemis- ja
kosimiskuvitteluja ja ne saivat Petrean aivot vallan ymmälle. Sillä
eihän hän tahtonut joutua naimisiin, eihän toki! Mutta olisipa kuitenkin
hurmaavaa saada kosija ja joutua «esineeksi» kuten Saara ja Louise. Ehkä
oli nuori luutnantti Y*** läheistä sukua kreivitär Solenstrålen kanssa,
ja «kreivitär Solenstrålen veljenpoika kosii Petrea Frankia» -- voi
taivaan taatto miten kauniilta se kuuluisi! Mikä ylennys! Voihan
vähempikin päätä huimata. Petrean elinvoimat vallan kuohuivat yli
äyräittensä niistä mielikuvitteluista ja äkkiä hän muuttui oikeaksi
koketiksi, joka jos jollakin tavalla koetti pauloihinsa kietoa
esineensä, ja siinä oli, sillä kertaa valkoisella kätösellä -- joka oli
vilkkaassa liikkeessä -- käsien kauneuskin kun on oikullinen, hyvinkin
tärkeä osa. Petrean pakinoiminen ja ilahteleva vilkkaus saattoi usein
äidin lornettinsa lävitse levottomasti tähystelemään sinnepäin, äiti oli
näet vähäsen lyhytnäköinen ja sitäpaitsi Louise loi Petreaan katseita,
jotka varmaankin olisivat vaikuttaneet jäähdytysjauheen tavoin, ellei
Petrea olisi ollut liian huumaantunut niitä huomataksensa. Läheisyydessä
istuvien huomion ja hymyilyt käsitti Petrea hyväksymiseksi, mutta
erehtyi siinä, sillä heitä vaan huvitti tuo pieni mielistelevä, sangen
vaaraton pikku neitonen. Luutnantti Y**tä kuitenkin todella huvitti
Petrean vilkkaus, hän jatkoi katrillin loputtua keskustelua ja saattoi
hänet erääsen sivuhuoneesen, joka seikka yhä vahvisti Petrean luuloa,
että hän oli muka valloittanut hänen sydämmensä. Samassa huoneessa
lauloi Isabella Aftonstjerna harpun säestämänä pienen ranskalaisen
romanssin, jonka kaikki värssyt loppuivat sanoihin:
«Hommage à la plus belle,
Honneur au plus vaillant.»[1]
[1] Ihailua kauneimman osaksi,
Kunnioitusta urheimmalle.
Maailma hurmasi Petrean; laulu siirsi hänet ritarikauden ihanaan aikaan.
Luutnantti Y** oli hänestä ritarillisuuden esikuva ja vastapäätä oleva
peili näytti hänelle hänen omat kasvonsa ja nenänsä niin edullisessa
valossa, että hän, nähdessään siitä ilosta säihkyvät silmänsä, piti
itseänsä melkeinpä kaunottarena. Kaunis ruusupensas kukki ikkunassa;
Petrea taittoi ruusun ja antoi sen luutnantti Y**lle lausuen:
«Honneur au plus vaillant!»
Petreasta tuo sattui erittäin sukkelasti ja parhaasen aikaan ja hän
odotti salaa, että hänen ritarinsa laskisi hänen jalkainsa juureen
myrtinoksan, jota hän leikkien piteli ja siihen lisäisi sangen
sopivasti:
«Hommage à la plus belle!»
«Kiitän nöyrimmästi!» lausui luutnantti Y**, onnettomuutta ennustavalla
välinpitämättömyydellä ottaen ruusun; mutta kohtalo pelasti Petrean
turhaan odottamasta sitä kohteliaisuutta, jonka hän oli määrännyt
itselleen, sillä äkkiä syntyi levotonta liikettä tanssisalissa ja kuului
huutoa: «hän pyörtyy!... Herra Jumala!... Saara!...»
Myrtinoksa, ritari, valloitus, kaikki hävisi äkkiä kerrassaan Petrean
mielestä ja huudahtaen pelosta hän syöksi luutnantti Y**n ohitse
tanssisaliin, samassa kuin Saara pyörtyneenä kannettiin sieltä pois.
Kiivas tanssi oli pyörryttänyt Saaran. Mutta kun hänet oli kannettu
hiljaiseen viileään huoneesen, ja häntä kostutettu kylmällä vedellä ja
hajuvedellä, niin hän pian virkosi ja valitti ainoastaan päänkivistystä.
Sitä kipua Saara hyvin usein sairasti, joten se oli hyvin tavallista ja
lakkasi aina pian, jos hän vaan sai siihen eräitä lääkkeitä.
«Rohtoni!» hän pyysi heikolla äänellä.
«Missä, missä ne ovat?» kysyi Petrea valmiina juoksemaan vaikka Kiinaan
asti.
«Pienessä lippaassa. Meidän huoneessamme!»
Nuolen nopeudella riensi Petrea pihan yli itäiseen siipirakennukseen.
Hän etsi huoneesta, jonne heidän tavaransa olivat tuotu. Mutta lipasta
siellä ei ollut. Varmaankin se oli jäänyt vaunuihin. Missä olivat
vaunut. Ne olivat vaunuliiterissä lukon takana. Mistä saada avain?
Suurta vaivaa sai Petrea nähdä ennenkuin hän pääsi sinne ja ennenkuin
hän lyhty kädessä oli etsinyt vaunujen joka komeron ja löytänyt
hakemansa lippaan. Mutta suuri oli hänen ilonsakin, kun hän
hengästyneenä ja riemuiten, tärkeä rohtopullo kädessänsä riensi Saaran
luokse. Palkinnoksi Petrea sai ylen tärkeän toimen: tiputtaa siitä 60
tippaa Saaralle. Mutta tuskin oli Saara nielaissut niitä, ennenkuin hän
kiivaasti huudahti: «Sinä tapat minut, Petrea! olet antanut minulle
myrkkyä; ihan varmaan Louisen nestettä!»
Niin olikin. Petrea oli ottanut väärän pullon. Suuri hämmästys!
«Sinä olet aina niin kömpelö, Petrea!» huudahti Saara suuttuneena; «sinä
kyllä voisit kuten sadun aasi musertaa ystäväsi pään karkoittaessasi
siitä kärpäsen!»
Nuo olivat kovia sanoja Petrea raukalle, joka jo oli vähällä juosta pois
korjaamaan erehdystänsä.
Erehdyksen tuottama mielipaha nosti hänelle kyyneleet silmiin ja ajoi
veren päähän. Hänen nenänsä rupesi kovin vuotamaan.
Louise, kovin nyreissään Saaran tylyydestä Petreaa kohtaan ja vähän
siitäkin, että hän oli sanonut hänen rohtonestettänsä «myrkyksi» loi
häneen arvokkaan ja moittivan katseen ja rupesi mitä hellimmin hoitamaan
itkevää, verta vuotavaa siskoaan. Vihan väkijuomako vai Louisen nestekö
haihdutti Saaran päänkivistyksen -- Louise uskoi viimeistä ihan varmasti
-- varmaa vaan oli, että Saara äkkiä parani, nousi ja palasi seuraan
lausumatta ainoatakaan lohdutuksen sanaa Petrealle. Petrea ei voinut
mennä illalliselle ja Louise jäi hellästi hänen luoksensa. Heille
tuotiin ruokaa sinne. Evelina täti, Laura ja Kaarina, jopa
sotaneuvoksenrouvakin kävi tuomassa heille kaikenlaisia herkkuja. Heidän
ystävällisyydestänsä Petrea pian tyyntyi ja virkistyi. Pitihän hänen
tanssia angleesi illallisen perästä «le plus vaillantin» kanssa,
niinkuin hän sanoi luutnantti Y**tä, joka oli tykkänään valloittanut
Petrean tosin aivan varustamattoman sydämmen.
Angleessi oli jo alkanut, kun siskot yhdessä astuivat saliin.
Kandidaatti tuli heille innokkaasti ja levottomasti vastaan. Hän oli
pyytänyt Louisen siihen tanssiin ja seisoi kohta hänen rinnallaan
tiheässä rivissä. Petrea odotti «le plus vaillantin» syöksevän hänen
luoksensa ja tarttuvan hänen käteensä, mutta katsahtaessaan
tanssisalissa ympärilleen hän näki hänet -- ei syöksevän hänen
luoksensa, vaan -- tanssivan Saaran kanssa -- Saaran, joka oli entistään
kauniimpi ja häikäisevän loistava. Petrean uskottomalle ritarilleen
lahjoittama ruusu ja hänen toivomansa myrtinoksa olivat nyt Saaran
rinnassa. «Le plus vaillantin» silmät olivat lakkaamatta luodut «la plus
belleen», sillä siksi sanottiin kohta Saaraa yksimielisesti.
Aftonstjernojen loiste himmeni yön kuluessa heidän tanssista
kuumennuttuaan, mutta Saaran tähti loisti sitä kirkkaammin. Hänet
esitettiin kreivitär Solenstrålelle, joka kiitteli häntä ylenpalttisesti
sekä sanoi hänen olevan «la reine du bal!» -- tanssiaisten kuningattaren
-- josta Aftonstjernat tulivat hyvin nyrpeiksi.
«Saakeli soikoon! miten hän on kaunis!» huudahti vanha herra, joka
aikaisemmin oli taistellut Petrean kanssa teekupistansa, ja joka nyt
huomaamattaan polki häntä jalalle tunkiessaan etemmäksi paremmin
nähdäksensä «la reine du balin».
Hyljättynä, nöyryytettynä, hiljaa ja poljettuna vetäytyi Petrea takaisin
toiseen huoneesen. Illan tapahtumat virtailivat takaisin hänen sieluunsa
ja näyttäytyivät hänelle sangen muuttuneessa valossa. Peili, joka vähän
aikaisemmin oli mielistellyt häntä luulolla, että häntä voisi sanoa «la
plus belleksi» näytti nyt hänelle punaisen paisuneen möhkäleen ja se
möhkäle oli -- hänen kasvonsa. Petrea muisteli käytöstänsä luutnantti
Y**n seurassa ja oli nyt mielestänsä mitä naurettavin ja onnettomin
ihmisistä. Hän oli sinä hetkenä ihan kyllästynyt itseensä. Ellei pienet
pidot olisi olleet hankkeessa, mieluinen hämmästys, jota Petrea jo kauan
oli valmistellut Saaralle ja joka parin päivän perästä tulisi ilmi,
niin... Mutta nyt juolahti se hänen mieleensä ja oli, kuin
auringonpaiste synkkien pilvien lomitse olisi valaissut Petrean sielussa
vallitsevan yön. Ja tieto että voi ilahuttaa sitä, joka sinä iltana oli
tehnyt hänelle niin pahaa, saattoi hänen mielensä lempeäksi ja
tyytyväiseksi.
Illallisen jälkeen avattiin tanssisalin viereisen salin ulkoparvekkeen
ovet, jotta huoneet, jotka tulien ja ihmisjoukkojen vaikutuksesta olivat
käyneet rasittavan lämpimiksi, vähäsen vilvakoituivat. Kaksi henkilöä --
herra ja nainen -- astui ulos parvekkeelle. Naisella oli kevyt,
valkoinen huivi heitettynä hartioille; tähdet valaisivat tummaa tukkaa;
tähtein tavoin säteilivät mustat silmät, jotka tulisesti katselivat
vapaasen avaruuteen.
Kevätyön puolihämärä oli verhonnut luonnon harmaalla salaperäisellä
tenhohunnullansa, puolittain peittäen, puolittain ilmaisten kauneutta,
jommoista aavistus ja salaperäisyys vaan enensivät. Suurta,
mieltäylentävää aavistusta elämän suloudesta lauloi tuulahdus, joka
hiljaa suhisten liikkui puiden latvoissa, tuikki tähdissä ja verkalleen
eteni avaruuteen.
«Oi! elämä, elämä!» huudahti nainen levittäen kätensä kohti avaruutta
ikäänkuin tahtoen sitä syleillä.
«Tenhotar!» vastasi mies tarttuen hänen käteensä, «elämäni on sinun!»
Nainen ei vetänyt pois kättään, mutta katseli häntä ylpeästi ja vastasi:
«viekää minut pois elämän vapaasen hyörinään ja käteni on oleva teidän!
Mutta muistakaa, vapaa tahdon olla, vapaa kuin tuulenhenki, joka nyt
suutelee otsaanne ja huojuttaa puiden latvoja tuolla kaukana! Vapautta,
valtaa, kunniaa minä rakastan! Viekää minut siihen, auttakaa minua
saavuttamaan sitä ja kiitollisuuteni kyllä vakuuttaa teille rakkauteni,
kiinnittää minut teihin lujemmilla siteillä kuin tuo ennakkoluulojen
muoto, johon tahdon alistua ainoastaan heidän tähtensä, jotka muuten
itkisivät minua ja joita en tahdo surettaa enemmän kuin mitä on
välttämätöntä. *Vapaus* on oleva liittomme perustus ja tunnussana.»
«Ihana nainen!» vastasi mies, «joka olet kohonnut yli heikkouden
teeskentelyn, kohonnut yli ennakkoluulojen hämäryyden. Minä ihailen ja
tottelen sinua! Ainoastaan semmoisen naisen tahtoon voi minun tahtoni
alistua! Kaunis oppilaani, olet mestarini! No niin, yhdistäköön sitten
meidät papin sanat! Minun käteni vie sinut sille loistavalle
valtaistuimelle, minkä kauneutesi ja nerosi ansaitsevat. Tahdon
ainoastaan kohottaa sinut sinne, sitten vaipuakseni jalkojesi juureen,
alamaisimpana orjanasi.»
Mies polvistui hänen eteensä. Nainen kumartui hänen puoleensa ja
kosketti huulillaan keveästi hänen otsaansa. Mies kiersi kätensä hänen
vyötäisillensä pitäen häntä siten tuokion kumarruksissa. Ylvästelevä
pilkkahymy leikki naisen sitä huomaamatta hänen huulillaan.
«Anna minun mennä, Herman! Joku tulee!» pyysi nainen. Hän ei heti
totellut ja kun nainen väkisin kohotti ylpeätä päätänsä, säihkyivät
mustat silmät vihasta.
He menivät sisään, toinen pari astui parvekkeelle.
*Mies*. «Odota, anna minun paremmin kääriä viittani ympärillesi. Tuuli
on viileä!»
*Nainen*. «Oi! miten suloiselta tuntuu, kun se niin lämpimästi kääriytyy
ympärillemme. Näetkös miten seisomme tässä taivaan ja maan välillä
erillämme koko muusta maailmasta?»
*Mies*. «Sitä en näe, näen vaan kauniin maailmani sylissäni. Sinä olet
minun omani, Laura! Laura, sano minulle oletko onnellinen?»
*Nainen*. «Oh, en!»
*Mies*. «Kuinka?»
*Nainen*. «Ah! en, en ole onnellinen, sillä olen vallan autuaallinen!
Minusta tuntuu siltä kuin en milloinkaan voisi ansaita tämmöistä
autuutta, en voi käsittää, että se todellakin on tullut osakseni! Oi,
Arvid, saan elää sinun kanssasi, äitini, siskoni, kaiken sen ympäröimänä
mitä enimmin rakastan. Oi, kun saan ainiaan, ainiaan olla omasi!»
*Mies*. «Sano ikuisesti, Laurani! Liittomme kestää koko elämämme ja
vielä haudan tuollakin puolen. Täällä kuten taivaassakin, koko
ijankaikkisuudessa olen sinun ja sinä minun!»
*Nainen*. «Hiljaa, Arvid! kuulen äitini äänen, hän kutsuu minua.
Menkäämme hänen luoksensa.»
He menevät sisään, uusi pari astuu parvekkeelle.
*Mies*. «Pidättekö, Louise serkku, iltailmasta? Louise serkku, olette
vähän romantillinen, luulemma. Pidättekö, Louise serkku, tähdistä?
Minäkin rakastan tähtiä! Muistan runoilijan sanat:
... «vaiti kuin Egyptin papit,
käyvät...»
Katsokaa, Louise serkku, tuolle puolen, länteen päin, siellä on
Östanvik. Jos, Louise serkku, olisitte huvitettu käväisemisestä siellä,
niin minä pyytäisin saada viedä teidät sinne uusissa landoovaunuissaoi.
Louise serkku, luulen varmasti, että pitäisitte Östanvikista. Persikat
kukkivat paraikaa kasvihuoneissa; se on oikein kaunista katsella.»
Syvä huokaus kuuluu.
*Nainen*. «Ken huokaa noin?»
*Eräs ääni*. «Eräs, joka on köyhä ja ensi kertaa kadehtii rikasta.»
*Mies*. «*Vai rikasta?* rikas, hyvänen aika, rikas en juuri ole. Mutta
tulen toimeen, Jumalan kiitos! tulen toimeen! Voin kunniallisesti
elättää itseni ja perheeni; kylvän 200 tynnyriä viljaa, ja mitä arvelee
Louise serkku ... mutta missä on Louise serkkuni?»
*Ääni*. «Hänestä varmaankin tuntui tuulevan kylmästi Östanvikin
puolelta.»
Herrat astuvat samassa sisään, kun eräs nainen astuu ulos parvekkeelle.
Hän on yksin. Illan pettymykset painavat hänen sydäntänsä ja ne tuntuvat
olevan sitä nöyryyttävämmät, kun ovat halpaa laatua. Pari kuumaa
kyyneltä vierii kiireesti ja ääneti hänen poskiltansa. Illan tuuli
suutelee ne lempeästi. Hän katsahtaa taivasta kohti; ei milloinkaan se
ole näyttänyt hänestä niin korkealta ja suuremmoiselta. Hänen sielunsa
kohoaa, kohoaa katsetta korkeammaksi, tunkeutuu ihmissydänten mahtavan
tutkijan luokse ja Hän antaa hänen aavistaa, että sydän rakkautensa
kautta kerran vielä unohtaa maailman kaikki vastoinkäymiset tahi alistuu
niihin.
* * * * *
Päivät kuluivat iloisesti Akselholman yhtämittaisissa huvituksissa.
Petrea kirjoitti kotona olevalle siskollensa pitkiä kirjeitä, niin
suorasanaisia kuin runomittaisiakin ja kertoi kaikki mitä siellä
tapahtui. Omat vastoinkäymisensä -- ne lisääntyivät päivä päivältä --
hän kertoi niin hullunkurisella tavalla, että se, mikä ennen oli ollut
hänelle kiusana, nyt tuli ilonaiheeksi sekä hänelle että hänen
perheellensä. Isältänsä hän eräänä päivänä sai pienen kirjeen, johon oli
kirjoitettu seuraavasti:
«Hyvä lapseni.
Kirjeesi, tyttö kultaseni, huvittavat minua ja siskojasi kaikesta
sydämmestä; minua, ei yksistään niissä olevien hauskojen kertomusten
tähden, vaan etenkin sen tavan vuoksi, jolla käsität sen mikä ei ole
hauskaa. Pysy semmoisena, lapseni ja -- sydämmeni iloitsee sitä
ajatellessani -- sinä olet edistyvä viisauden ja onnellisuuden tiellä.
Silloin sinä ilolla tunnustat todeksi siunatun tosiasian, jota
kaikkialla historiassa vakuutetaan, ettei ole mitään pahaa, jota ei voi
tehdä hyvän välikappaleeksi. Niin voivat omat vikammekin olla meille
kohottimena pyrkiessämme eteenpäin parannuksen tiellä. Sano
sydämmelliset terveiseni siskoillesi heidän ja
sinun
hellältä isältäsi.
Petrea suuteli näitä rivejä vuodattaen kiitollisuuden kyyneleitä. Hän
kantoi ne monta päivää povessansa, hän säilytti ne läpi koko elinaikansa
kalleina ohjeina voidaksensa onnellisesti kestää elämän monensuuntaiset
tuulahdukset.
Louiselle tyrkytettiin hyvin usein leikillä Tuure serkkua ja Tuure
serkulle tarjottiin Louise serkkua. Tuure serkulle oli Louise serkun
tarjoominen hyvin mieleistä, hänestä oli mieleistä kuulla että Östanvik
oli emännän tarpeessa ja että hän itse tarvitsi hienon rouvan, että
Louise Frank oli yksi paikkakunnan ymmärtäväisimpiä ja sivistyneimpiä
neitoja ja sitä paitsi «niin kunnioitetusta perheestä»! Tilanomistaja jo
puoleksi otti vastaan onnentoivotuksia kihlauksensa johdosta. Mitä hänen
mielitiettynsä arveli asiasta oli vaikeampi tietää. Louise oli tosin
aina kohtelias «Tuure serkulle», mutta tuo samainen kohteliaisuus
ilmaisi kuitenkin ennemmin välinpitämättömyyttä kuin ystävällisyyttä, ja
monen mielestä hän kummastuttavan, väsymättömästi aina kieltäytyi
suostumasta Tuure serkun yhtä väsymättömään pyyntöön ajaa Östanviikin
uusissa landoovaunuissa «minun raudikkoni» vetämänä, joita kaikkia
neljää ajetaan yksillä ohjaksilla. Moni väitti hienon, herttaisen
Jacobin olevan paljoa lähempänä Louisen sydäntä kuin rikkaan
tilanomistajan. Mutta Jacobiakin Louise kohteli niin tasaisesti, niin
tyynesti ja mutkattomasti, ettei kukaan tullut siitä hullua
viisaammaksi. Kaikki eivät tietäneet yhtä hyvin kuin me, että Louisen
mielestä oli naisen arvolle kuuluva osoittautua niin täydellisesti
välinpitämättömäksi miesten kohteliaisuuksille tai lemmenkuiskeille,
doux propos'illa, kunnes he ovat kokonaan puhuneet asiansa ja
ilmoittaneet tunteensa. Louise halveksi mielistelemishalua siihen
määrin, että hän pelkäsi kaikkea, joka siihen vähäkään vivahti. Louisen
nuoret ystävät laskivat leikkiä hänen ankarista mielipiteistään ja
ennustivat hänen jäävän vanhaksi piiaksi.
«Ja vaikkapa jäisinkin!» vastasi Louise tyynesti.
Eräänä päivänä kerrottiin hänelle erään herran lausuneen: «minä en nouse
seisomaan nuoren neidon edessä, joka ei ole vähäsen veikistelevä.»