TOINEN OSASTO.

Uusi koti.

«Hyvästi, oi lapsuuteni koti! Hyvästi seinät, te ensimmäisten kyynelteni

ja hymyilyni todistajat, te kuin näitte askeleeni ja harha-askeleeni

elämän liukkaalla tiellä, te jotka olitte läsnä kun ensi kertaa sain

maistella kauralientä sekä opetella aakkosia. Hyvästi sinä nurkka, johon

minut niin monasti pantiin seisomaan, kun läksyt eivät tahtoneet luistaa

ja sinä kärpänen ja leppäkerttu, te elävät, kiittämättömimmät kaikista,

joita koetin kesyttää. Hyvästi te lattiat, jotka minua kannatitte

leikkiessäni ja riidellessäni rakkaiden siskojeni kanssa, te

seinäpaperit, joita olen repinyt rikki etsiessäni luultuja aarteita

takaanne, te todistajat taisteluihini karahvien ja lasien kanssa,

olleiden taistelujen todistajat, te kaikenlaisten urotöitteni näkijät --

jätän teidät hellästi hyvästi ja lähden toisaalle uusiin seikkailuihin.»

Petrea Frank se näin puhui, suuremmoisilla liikkeillä surullisen

lystillisesti jättäen sen kodin hyvästi, josta juuri koko perhe oli

muuttamassa.

Oli sateinen päivä huhtikuun keskipaikoilla. Musta silkkiviitta, jota

sanottiin «hovisaarnaajaksi» (Frankin koko perheen yhteisesti käyttämä)

ja suuri punainen sateenvarjo «perhekatto» (sekin yhteinen) näkyivät

sinä päivänä alinomaa kulkevan edestakaisin X kaupungin kaduilla.

Kaupungin asukkaat voivat jotakuinkin arvata niiden tarkoituksen

nähdessään pitkän vaaleatukkaisen, sinisilmäisen palvelustytön ja

tummaverisen, toimekkaan miespalvelijan niiden alla kantavan rasioita,

vasuja, kääröjä y. m. Hämärän lähestyessä nähtiin assessori Munterin

pitkä, laiha vartalo kannattamassa perhekattoa Petrea Frankin seurassa.

Petrealla näkyi olevan jotakin viittansa alla, hän nauroi ja jutteli ja

molemmat näyttivät olevan sangen tyytyväiset toisiinsa. Ikävä kyllä ei

tuota tyytyväisyyttä kestänyt kauan. Kodin rappusissa Petrea sattui

astumaan kenkänsä nauhaan, kompastui, kaatui, ja suuri konvehtipussi

tuli silloin näkyviin hovisaarnaajan suojasta ja mantelirenkaita,

karamelleja ynnä sokurihyyteisiä hedelmiä alkoi kieriä kaikkialle minkä

ennätti. Kesken tapahtuman aikaansaamaa säikähdystä ja sekasortoa oli

Petrean sangen vaikea olla ääneen nauramatta nähdessään assessorin

ällistymisen ja hyppyjä, joilla koetti estää konvehtejä kiireen kaupassa

kierimästä rappusia alas katuojaan. Siinä assessorin antimet juhlan

kunniaksi menivät menojaan.

«Niin, ellei noita naisia olisi olemassa, niin voisi toimittaa jotakin

tässä maailmassa. Mutta kun päästää heitä auttamaan niin silloin käy

kaikki päin mäntyyn. 'Antakaa vain minun tehdä, antakaa minun

toimittaa!' sanovat. Ja niin he auttavat ja toimittavat että ... onko

milloinkaan nähty niin kurjaa? Kompastua ja kaatua kenkänsä nauhaan.

Mutta naisilla ei milloinkaan ole järjestystä missään. Ja semmoiset

saavat hallita valtakuntiakin! Hallita valtakuntia!!! Minä en vaadi

heiltä muuta, kuin että hallitsisivat jalkojansa ja sitoisivat

kunnollisesti kenkänsä nauhat. Mutta kuningattaresta alkaen apumuijaan

ei ole ainoatakaan naista, joka osaisi sitoa kenkänsä nauhoja niin että

solmu kestäisi.»

Se oli Jeremias Munterin letkaus naisille, kun hän astui huoneesen ja

katsoi kuinka paljon oli pelastunut konvehdeista tuossa suuressa

haaksirikossa. Petrean pahoittelemiset ja anteeksipyynnöt eivät ottaneet

onnistuaksensa haihduttamaan ukon vihaa. Tosi kyllä, että onneton

naurunhalu oli vallannut Petrean ja saattoi katumuksen ja todellisen

mielipahan sangen epäiltäväksi. Ne olivat kuitenkin todellisia. Kun Eeva

saapui ja rukoili liikuttavasti assessorilta: «Kas niin, setä kulta!

Petrea raukka on niin pahoillaan ja hän on sitäpaitsi sangen pahasti

loukannut polvensa!» lausui assessori melkoisen muuttuneella äänellä:

«Vai niin, onko hän? Niin, miksipä pitääkin olla niin kömpelö, että

kompastuu ja lipeää niin että...»

«Konvehtejahan aina voipi saada sijaan!»

«Voipiko? Kasvaako niitä puissa? Häh? Pitääkö tuhlata rahojansa

konvehteihin nähdäksensä niiden vierivän pitkin katua? Kaunista

säästäväisyyttä! Totta tosiaan!»

«Lausukaa Petrealle ystävällinen sana!»

«Ystävällinenkö sana? Minä sanon hänelle, että olkoon hyvä oppikoon

toiste sitomaan kenkänsä nauhat. No! Nyt lähden ostamaan lisää

konvehteja. Mutta ainoastaan sinun tähtesi pikku Eeva neitiseni. Niin,

niin, sanon! Nyt *tahdon* mennä; minä kyllä osaan tanssia mukana, kun...

Mutta miten sataa! Lainaa minulle perhekatto! Voisinhan tarvita tuon

viitankin; tuo se sievästi tänne. No, mitä siinä on töllistelemistä?

Häh? Ettäkö väki minua katselee? Kernaasti minusta, jos heitä vaan

huvittaa. Antakaa heidän nauraa minulle, en minä siitä pahennu. Terveys

ja mukavuus ennen kaikkea ja toinen vaate voipi olla yhtä hyvä kuin

toinenkin!»

Nauraen heittivät nuoret tytöt assessorin hartioille hovisaarnaajan,

joka ei yltänyt hänelle polviinkaan ja siten ukko läksi pitkin askelin.

Perhe muutti sinä päivänä uuteen taloon. Laamanni Frank oli lunastanut

sen ynnä pienen puutarhan omaksi ja rouvansa elinajaksi ja kaksi vuotta

oli siinä nyt puuhattu, muurattu ja uudistettu ja muutoksia tehty;

suljettu muutamia ovia, avattu toisia, kunnes hän oli saanut kaikki

tahtonsa mukaiseksi mukavaksi ja tarkoitustaan vastaavaksi. Hänen

rouvansa oli luottaen jättänyt kaikki hänen määrättäväksensä, iloisena

siitä että pääsi -- joka kuitenkin vaivoin onnistui -- kuulemasta

muurarein ja puuseppien melua, ryömimästä lastuissa, telineiden alla,

muurisavikaukaloiden välitse y. m. Seinäpaperit ynnä muut koristukset

oli laamanni sitä vastoin jättänyt hänen ja tytärten valittaviksi.

Nyt hän astui niin tyytyväisenä rouvansa rinnalla toisesta kerroksesta

toiseen, toisesta huoneesta toiseen iloiten mukavasta, tilavasta ja

hauskasta «pesästä», mutta kuitenkin melkein eninten Elisen suuresta

tyytyväisyydestä hänen toimiinsa. Tällä kertaa rouva ei päässytkään

tarkastamatta koko taloa kellareista alkaen aina vinnille,

mankeloimishuoneesen ja halkoliitereihin saakka.

Emme huoli väsyttää lukijaa koko sillä matkalla, vaan tutustutamme hänet

ainoastaan muutamiin perheen kokoontumishuoneihin. Astukaamme siis

ainoastaan salin ja pienemmän vierashuoneen lävitse; ne olivat kauniit

ja ihan tavalliset huoneet; mutta se huone, jonka laamanni erityisellä

rakkaudella ja huolenpidolla oli sisustanut, joka oli aiottu perheen

kokoontumispaikaksi ja joka ansaitsee tarkempaa tutustumista, oli niin

sanottu kirjasto. Se oli pitkulainen hyvin valoisa huone, jonka kolme

ikkunaa olivat suurelle torille päin. Louise siitä erittäin iloitsi; --

«voihan toripäivinä ikkunoista nähdä mitä siellä oli kaupan taloutta

varten»; -- vastapäätä oli kirkko, ynnä kaunis tuuhea hautausmaa, ja se

näköala oli Elisen mielestä erittäin kaunis. Huoneen vastakkainen seinä

oli tykkänään kirjahyllyjen peittämä, joka hylly muodosti eri osaston

sisältäen eri maiden kirjallisuutta. Välipaikkoihin muodostetuissa

komeroissa oli yksinkertaisilla, mutta aistikkailla pylväillä etevien

miesten pystykuvia, semmoisten, jotka tekojensa kautta olivat

saavuttaneet mainetta, ja laamanni huomautti heidän seisovan siinä, ei

sen tähden että he *erottaisivat* vaan sen tähden että he *yhdistivät*

maailman kansat. Laamannin kirjasto oli todellakin valittu; sen

kokoominen oli ollut yksi hänen elämänsä nautintoja ja vieläkin sen

lisääminen tuotti hänelle iloa. Nyt se oli ensi kerran järjestettynä

yhteen paikkaan, ja hän iloitsi siitä aarteesta sekä kehoitti tyttäriään

vapaasti käyttämään sitä hyväksensä sillä nimenomaisella ehdolla että:

«asettaisivat joka kirjan takaisin oikealle paikalleen». Louise

nimitettiin heti kirjastonhoitajaksi ja Petrea hänen apulaisekseen. Äiti

ja tyttäret erittäin iloitsivat siitä huoneesta ja neuvottelivat miten

kukin valitsisi sijansa, minne asetettaisiin ompelupöydät, kukkapöytä,

lintuhäkki ja muut kalut, ja katso, kaikelle oli erinomaisen sopiva

paikka. Huoneen toisella lyhyellä seinällä oli viheriä sohva ja sieltä

hallitsisi äiti valtakuntaansa, vastaiselle seinälle sopi piano, harppu

-- Saaran lempisoitin -- ja kitara, jota Eeva näppäytteli laulaen:

«mamma mia»!

Hauska, odottamaton näky kohtasi Elisen silmää, kun laamanni pienen

paperioven kautta kirjastosta vei hänet pienenlaiseen kamariin -- jonka

ikkunat olivat samanne päin kuin kirjastonkin -- joka oli yksinomaan

määrätty hänen omaksensa. Liikutettuna äiti siinä huomasi huonekalujen

aistikkaan päällyksen tytärtensä työksi. Hänen kirjoituspöytänsä oli

ikkunan luona; pari kaunista taulua ja muutama oikea posliininen

ryhmäkuva kaunisti huonetta; Elise huomasi kiitollisella ilolla kaikki

pienet mielitekonsa ja toiveensa tässä täytetyiksi puolisonsa ja

lastensa toimesta.

Toinen pieni paperiovi huoneen toisella puolella vei Elisen

makuuhuoneesen ja laamanni huomautti miten hiljaa ovet aukenivat ja

miten helposti hän voi sulkeuntua huoneesensa kummalta puolen tahansa,

milloin tahtoi olla ihan rauhassa ja yksiksensä.

Tämän huoneen jälkeen ei mikään Eliseä enemmän ilahuttanut kuin

kylpylaitos, jonka laamanni oli laittanut erittäin mukavaksi ja

miellyttäväksi. Ja hän väänteli innostuneesti kiiltäviä hanoja

näyttääksensä miten «tuosta tulee lämmintä vettä ja tuosta kylmää -- ei

*tuostahan* tulee kylmää ja *tästä* lämmintä». -- Tämän laitoksen

mukavuus tekisi lauantai-juhlan, jota siinä talossa pidettiin tavallaan

yhtä pyhänä kuin sunnuntaita, kahtavertaa miellyttävämmäksi. Viereisessä

huoneessa, joka oli määrätty pukeutumishuoneeksi kylvön jälkeen, oli

vanhalla, puhtaalla Pirkolla pysyvä tyyssijansa. Siinä tuli hänen ynnä

suuren liinakaapin hiljalleen vanhentua yhdessä; siinä naksutteli hänen

kellonsa, siinä kehräsi hänen kissansa, siellä kukkivat hänen

kurjenpolvensa ja palsamiininsa, raamattu ja virsikirja välillänsä.

Tytärten kolme valoisata, hauskaa huonetta oli yläkerrassa ja ne olivat

somasti vaikka yksinkertaisesti sisustetut.

«Täällä he viihtyvät hyvin!» lausui isä loistavin silmin katsellen

ympärilleen. «Etkö sinäkin luule niin, Elise? Saattakaamme koti heille

niin miellyttäväksi, ett'eivät halua siitä luopua, paitsi tärkeistä ja

pätevistä syistä. Ei mikään kodin rauhattomuus ja tyytymättömyys sen

oloihin saa karkoittaa heitä lapsuutensa kodista. Täällähän he voivat

viihtyä ja olla rauhassa ja itsekseen milloin haluavat. Se on siunattu

asia, semmoisia miettimis-ja rauhoittumishetkiä tarvitsee jokainen

ihminen, nuoret tytöt yhtä hyvin kuin muutkin.»

Äiti myönsi sen sydämmensä pohjasta.

Mutta äiti oli kuitenkin vähän hajamielinen, sillä hänellä oli tärkeätä

sanottavaa vanhimmalle tyttärelleen, ja kun Louise samassa tuli sisään,

syntyi heidän välillään vilkas neuvottelu, josta laamanni kuuli

seuraavat sanat:

«...ja pannukakkuja lopuksi! Ja, tyttöseni, pidä huolta siitä, että

kuusi tulee jauhokkaaksi ja tukevaksi, jonkalaisesta tiedät Henrikin

pitävän.»

«Emmekö voisi laittaa kermavaahtoa vaapukkahillon kera pannukakkujen

kanssa?»

«Varsin hyvin! Jacobi varmaan panee hyvinkin paljon arvoa siihen!»

Louise punastui hieman ja laamanni pyysi nauraen, että saataisiin

maallisempaakin ruokaa illalliseksi kuin «taivaan mannaa», ja sitä

luvattiinkin.

Alhaalla salissa pudisteli assessori äkeissään perhekattoa.

«Kurjin katto koko kristikunnassa!... Ei suojele sateelta eikä

tuulelta!... Ja painava kuin Noan arkki! ja...» Mutta siinä

pudistellessaan ja toruessaan hän kuuli ulkoa melua, huutoa,

tervetulotoivotuksia jos jonkinmoisilla äänillä. Silloin hän heitti

hovisaarnaajan hujanhajan perhekatolle ja riensi pitkin askelin harpaten

ulos eteiseen pudistamaan kättä talon pojan ja ystävän kanssa, jotka

juuri palasivat yliopistosta.

Surkutteluja ja tervetulohuutoja kaikui sekaisin.

«Miten olette märät, kalpeat ja viluiset!»

«Ah, meilläpä on ollut mitä mainioin sadepuuska!» lausui Henrik

puistutellen ja sivulta päin vilaisten Jacobiin, joka siinä märissä

vaatteissaan näytti sangen nolatulta ja aristelevalta. «Tämmöinen ilma

on juuri omiaan minulle! Sateesta ja tuulesta muuttuu niin -- en tiedä

oikein mimmoiseksi. Tiedätkö sinä, mon cher?»

«Mäsäksi, vallan mäsäksi!» vastasi Jacobi väristen ja surkeasti, «miksi

muuksi voipi tulla, aivan rikki täristävillä, mitä kurjimmilla rattailla

tuulessa ja rankkasateessa, niin että vallan sulaa. Uh, uh, u-u-uh!»

Henrik nauroi sydämmellisesti kurjannäköiselle matkakumppanillensa ja

lausui:

«Oh, minun mielestäni tämmöinen ilma on omiansa karaisemaan ihmistä.

Ylpeä, mieltä ylentävä tunne valtaa sielun istuessa siinä pää pystyssä,

tyynenä, elementtien riehuessa, etenkin kun siitä korkeudestansa

katselee muita kuolonalaisia, jotka väristen rientävät eteenpäin

sateenvarjojen suojassa. Silloin ihminen istuu kyytikärryillänsä kuin

valtaistuimella; -- niin, jopa hieman kuvittelee olevansa filosofi.

Tästä johtuu eräs seikka mieleeni. Luulin näkeväni kulkiessamme

kaupungin lävitse erään filosofin astua tepastelevan puettuna naisen

kaapuun. Mutta kuinka nyt kaikki voitte rakkaat siskokullat? Miten pitkä

aika siitä kuin viimeksi teidät näin!» Ja hän pudisti hellästi heidän

käsiään kylmillä, märillä käsillään.

Tämä kohtaus, joka tapahtui iltahämärässä, keskeytyi äkkiä siten, että

neitoset vakavasti kehoittivat tulijoita menemään huoneihinsa muuttamaan

vaatteita. Jacobia ei tosiaankaan tarvinnut kiirehtää, ja Louisen

mielestä Henrikin filosofia oli sillä hetkellä huononlaisesti harkittu.

Hän oli jo pitänyt huolta siitä, että loimoava takkavalkea lämmitti

herrain huonetta heidän astuessaan sisään.

Sillaikaa kokoontuivat naiset kirjastoon; kynttilät sytytettiin, pöydät

järjestettiin, laamanni auttoi kaikkia ja oli erittäin tyytyväinen, kun

hänen apuaan tarvittiin kaikkea järjestettäessä. Assessori katseli

ihastuneena miten Eeva asetti hänen tuomansa konvehdit pienille

lautasille. Petrea ei saanut niitä edes katsellakaan, vielä vähemmin

koskea niihin.

«No, hyvänen aika, tyttökullat, miten täällä on hauskaa!» huudahti

laamanni ihastuneena, nähdessään kirjastonsa siinä asussa kuin se

tavallisissa oloissa oli oleva. «Istutko hyvin tuossa sohvassa, Elise?

Saanko tuoda sinulle jakkaran jalkojesi alle? Ei, ystäväni, jää

paikoillesi! Minkähän tähden sitten olisi miehiä olemassa?»

Kandidaatti, nykyään (totta kai) maisteri Jacobi ei enää näyttänyt

samalta mieheltä kuin äsken matkapuvussa, kun hän tuntia myöhemmin

sievästi muuttuneena astui sisään nuoren ystävänsä seurassa naisten

luokse. Hänkin vallan loisti tyytyväisyydestä katsellessa sitä iloista

näkyä, joka sieltä kohtasi hänen silmiänsä.

Tarkasteltiin sitten lähemmin toinen toisiansa. Henrikin huomattiin

melkoisesti laihtuneen ja käyneen kalpeammaksi. Henrikin mielestä se oli

hänen ahkeruutensa tunnustus. Jacobikin tahtoi että hänen ahkeruutensa

tunnustettaisiin, mutta tunnustus kiellettiin häneltä yksimielisesti

hänen kukoistavaisuutensa tähden. Hän kyllä vakuutti päivettymisen sen

syyksi; mutta se ei auttanut. Salaa itseksensä Louise arveli Jacobin

melkoisesti muuttuneen, tulleen miehekkäämmäksi, yksinkertaisemmaksi ja

voimakkaammaksi käytökseltään; hän oli muuttunut vähän enemmän hänen

isänsä kaltaiseksi. Louise piti vielä isäänsä miehen esikuvana ja

ihanteena.

Pikku Gabrielle punastui korviansa myöten ja puoleksi piiloutui äitinsä

taakse, kun velimies puhutteli häntä seuraavaan tapaan:

«Kaikkein armollisin prinsessa Turandotte! Kuinka, teidän korkeutenne,

jaksatte? Onko teidän ylhäisyydellänne joku arvoitus tarjona, jolla

saattaisitte kurjan ymmärryksemme ymmälle?»

Pieni «korkeutensa» näytti olevan sangen hämillään ja tahtoi vetää pois

pientä kätöstä, jota velimies hellästi suutelemistaan suuteli. Gabrielle

vallan ujosteli pitkää ylioppilasta.

Henrik puhutteli erikseen jokaista siskoansa, mutta «pikku Afrikan»

kanssa keskustelu supistui jotenkin lyhyeksi ja kylmäksi. Sitten hän

pysähtyi äitinsä viereen, piteli häntä kädestä ja otti osaa yleiseen

vilkkaasen keskusteluun.

Eeva tarjosi konvehtia.

«Mutta mikä nyt on hätänä?» huudahti äkkiä Henrik. «Minkä tähden siskot

kaikki hylkäävät meidät ja siirtyvät tuohon neuvottelemaan,

vakavannäköisinä kuin oikeusneuvokset? Onko isänmaa vaarassa? Enkö minä

pääse mukaan isänmaata pelastamaan? Kunhan vaan ensin saisimme syödä

illallisemme rauhassa!» jatkoi hän itsekseen samalla tavalla kuin

teaatterissakin puhutaan syrjään.

Niin, juuri illallisesta olikin kysymys. Se se juuri olikin vaarassa,

pannukakut eivät ottaneet onnistuaksensa. Jacobi ja Henrik tarjoutuivat

auttamaan asian, eikä Louise voinut estää heitä ryntäämästä alas

keittiöön, nuorten neitosten suureksi huviksi ja keittäjän

hullunkuriseksi epätoivoksi, ei mikään pidättää heitä naurettavasti

ryhtymästä keittäjän virkaan, kunnes Louisen viimein vakavasti täytyi

lopettaa kujeet, nauru ja palaneiden pannukakkujen tuleen kieriminen ja

itse ottaa toimi tehtäväkseen. Uusi tahdaspanos tehtiin hänen

johdollansa; hän tarttui itse pannukakkulastaan ja katso! nyt pannukakut

onnistuivat mainiosti. Jacobi pyysi saada yhden niistä hänen *omasta*

kädestään työnsä palkaksi, saikin sen armosta ja nielasi kuuman lahjansa

niin suurella ihastuksella, että se varmaankin olisi pahanpäiväisesti

polttanut hänen sisustaansa, ellei (jota me puolestamme pidämme

todennäköisenä) toisenlainen kuumuus, eräs hyvin tuttu henkinen tuli,

olisi ollut aineelliselle kuumuudelle tehokkaana vastapainona, siten

tehden edellisen vaarattomaksi. Emmeköhän tässä varsin viattomasti ole

seoittaneet homeopaattista annosta? Kun semmoisesta ei milloinkaan koidu

rasvaista ravintoa, niin lähdemme keittiöstä siirtyäksemme perheen

mukana illallispöytään, jossa äidin herkulliset vaaleankellertävät ja

Henrikin jauhokkaat pannukakut huomattiin moitteettomiksi ja

taivaanmannaakin nautittiin mitä suurimmalla ruokahalulla.

Sen perästä juotiin matkamiesten malja ja laulettiin pieni iloinen

Petrean sepittämä laulu. Isä oikein iloitsi Petreastansa, joka

innostuneena kaikin voimin lauloi mukana, vaikkei yhtä sulavalla äänellä

kuin muut. Se ei kuitenkaan yhtään loukannut isän epäsoitannollista

korvaa.

«Hän huutaa enemmän kuin kaikki muut yhteensä!» lausui hän tyytyväisenä

puolisolleen, joka puolestansa ei ollut yhtä tyytyväinen Petrean

soitannollisiin lahjoihin.

Vaikka kullakin omalla tahollansa oli ollut työläs ja uuvuttava päivä,

alkoivat kuitenkin nuoret heti illallisen jälkeen ikäänkuin luonnonlain

vaatimuksesta liikkua tanssin tahdissa.

Jacobi tanssi Saaran kanssa vallan hurmaantuneena hänen kauneudestansa.

«Meidän pienestä, kunnon Viisustamme» oli sukeutunut vähän

tanakanlainen, vaikka somavartaloinen kahdeksantoistavuotias,

vaaleaverinen neitonen, joka erosi toisista tanssissa kauniiden

askeltensa, suloliikkeittensä ja ehkä vähäsen liiallisen vakavuutensa

kautta. Ehkä kuitenkin katseltiin mieluimmin Eevaa, sillä hän nautti

todellakin sydämmensä pohjasta tanssin viehätyksestä. Gabrielle lensi

kultaiset kiharat liehuen keveästi kuin perhonen ympäri salia. Mutta

kenpä ei olisi sinä iltana ollut innokkaasti tanssimassa? Se muuttui --

suurimmaksi osaksi esikoisen elämänhalun kautta -- oikeaksi kiihkoksi.

Jopa assessori johti Eevan parina kaikkein kummastukseksi mitä

mutkallisimpaan polskaan ihan tanssisankarin tottuneella taidolla.

Vasta puoliyön aikana lakattiin tanssimasta. Mutta ennen kuin erottiin,

pyysi laamanni Elisen kehoituksesta puolisonsa laulamaan pienen tutun

laulun: «Ensi ilta uudessa kodissa». Hän lauloi sen yksinkertaisella

henkevällä tavallaan ja siinä ilmenevän ilon- ja rauhantunne elähytti

kaikki läsnäolijat. Laamanninkin vakavat silmät säihkyivät suloisesta

liikutuksesta. Lempeys ikäänkuin kirkasti perheen, siten kaunistaen

kaikkien kasvot. Sillä laululle kuten auringolle on annettu voima

levittää kirkastavaa valoansa kaikille luoduille ja suoda niille ainakin

hetkellistä kauneutta. Samalla tavalla «kehrääjämummo» ja «ukko tien

reunalla» pääsivät laulun kautta kauneuden valtakuntaan, samoin kuin he

evankeliumin kautta pääsevät osallisiksi taivaan autuuteen.

«Hyvää yötä» toivottaessa suostuttiin kokoontumaan puutarhaan seuraavana

aamuna aamiaisen jälkeen, katsomaan mitä siitä oli tehtävä.

Isä seurasi tyttäriään heidän huoneesensa. Hän halusi vielä kerran nähdä

«mimmoista heidän oli». Ja hän kyseli siellä kerta toisensa perästä:

«Oletteko tyytyväiset, tyttöseni, onko kaikki teille mieleen? Jos

tahdotte jotakin toisin, jos haluatte mitään, niin puhukaa suunne

puhtaiksi!»

Kun tyttäret silloin kiitollisina ja hellästi ympäröivät häntä

ilmoittaen tyytyväisyyttänsä, niin ei ollut koko maailmassa

onnellisempaa ihmistä kuin laamanni Frank.

Äiti puolestansa oli vienyt «esikoisensa» mukanaan pieneen

erikoiskamariinsa. Eiväthän he vielä olleet saaneet vaihtaa ainoatakaan

sanaa kahden kesken. Kuinka paljon hän nyt kyseli pojaltaan kaikenlaista

häntä koskevaa, niin suurta kuin mitätöntäkin, ja miten mielellään ja

avomielisesti poika avasi hänelle sydämmensä! Sitten he puhuivat perheen

asioista, uuden talon ostosta, velasta, johon sen takia oli jouduttu ja

keinoista millä vähitellen saisi sen suoritetuksi, «suuren

säästäväisyyden» tarpeellisuudesta kaikessa. Ja sitten he puhuivat talon

tyttäristä.

«Louise on oivallinen!» lausui Henrik, «mutta hänen hipiänsä on tullut

vähäsen harmahtavaksi. Eikö hänen pitäisi käyttää jotakin sopivaa

pesuvettä? Hän kyllä olisi paljon kauniimpi, jos iho olisi terveemmän

näköinen. Ja sitten hän muistuttaa vähäsen tuomiokirkkoa. Tänä iltana,

kun Jacobi lausui hänelle pienen kohteliaisuuden, niin olisit vaan

nähnyt sitä juhlallista katsetta! Tiedätkö, äiti, minä luulen siskojeni

istuvan liiaksi. Semmoisesta tulee tuomiokirkoksi. Meidän täytyy hankkia

heille, enemmän liikettä, jotakin iloista liikettä ja huvitusta. Ja

Eeva! Miten hän on tullut sieväksi, ja miten hän näyttää hyvältä ja

iloiselta. Oikeinpa tuntuu ilolta katsella häntä, voin oikein rakastua

häneen! Mutta mitä kummaa on tehtävä Petrean nenälle? Sehän kasvaa niin

suureksi ja pitkäksi, etten tiedä sille mitään pysäyttämiskeinoa! Se on

kuitenkin vahinko, sillä hän on niin erinomaisen lystikäs ja

hyvänluontoinen. Ja Leonore! Miten hän on sairaannäköinen ja välistä

ikäänkuin pahoillaan. Meidän täytyy koettaa saada häntä iloisemmaksi!»

«Niin, koettakaamme. Kunhan hän tulee vallan terveeksi jälleen, niin se

kyllä käy päinsä. No, entä pikku Gabrielle-tipsukka, mitä hänestä

sanot?»

«Oh, hänhän on hurmaavan suloinen, etenkin milloin hänessä näkyy tuo

ylhäinen piirre, on hän mitä suloisin pikku olento!»

«Ja Saara?»

«Niin -- hän on kaunis -- hyvin kaunis, luulemma, ja kuitenkin hänessä

on -- ainakin minun mielestäni -- jotakin rumaa. Hän ei ole ensinkään

siskojeni kaltainen; hänessä on jotakin kylmää, melkeinpä

vastenmielistä.»

«Niin», lausui äiti huoaten, «hänessä on välistä jotakin kummallista,

etenkin nyt viime aikoina. Minä pelkään erään henkilön saaneen liian

suuren ja epäedullisen vaikutusvallan häneen. Mutta Saara on

runsaslahjainen ja todellakin miellyttävä nuori nainen, josta voisi

tulla paljonkin hyvää, jos ... jos... Hän meitä kyllä välistä huolettaa,

sillä me pidämme hänestä kuin omista lapsistamme. Vallan tavaton

taipumus hänellä on soitantoon; -- saathan kohta kuulla! Niin, hänessä

on paljon oivallista ja rakastettavaa. Saat nähdä sen nyt, kun viivyt

luonamme kauemman aikaa.»

«Niin, Jumalan kiitos! toivottavasti saan nyt olla muutaman kuukauden

rauhassa kotonani.»

Puhe kääntyi sitten pojan tulevaisuuteen. Laamanni toivoi Henrikin

antautuvan vuoriopin alalle; Henrik olikin jo ruvennut sitä lukemaan,

mutta oli samalla ruvennut tuntemaan yhä innokkaampaa halua erääsen

toiseen suuntaan, joka jo oli saanut mielet perheessä kuohuksiin. Äiti

pyysi vaan «esikoistansa» tarkkaan ja vakavasti tutkimaan itseään,

ennenkuin hylkäisi uran, jota isä suositteli ja jonka Henrik yksissä

neuvoin hänen kanssansa oli valinnut. Kaikki se, minkä nuorukaisen sydän

katsoo ihanimmaksi, puhdas innostus hyveen ja isänmaan hyväksi, palava

halu elää niiden eteen, sen kaiken omisti hänen sydämmensä mitä

runsaimmassa määrin. Mutta oman toimeentulon tuumaan liittyi myöskin

ajatus yhteisestä hyödystä ja oman onnensa hän aina katsoo likeisesti

perheensä onneen yhdistetyksi. Ne ajatukset ja tunteet hän paljasti sinä

tuttavallisena, ihanana hetkenä peittelemättä ja avomielisesti

äidilleen, onnelliselle äidilleen, jonka sydän sykki ilosta ja

rohkeimmista toiveista «esikoisensa», «sydänkäpysensä», «kesälapsensa»

hyväksi.

«Ja kun olen raivannut itselleni uran», jatkoi Henrik, iloisesti

suudellen äitiään kädelle, «ja saanut oman kodin, silloin, äiti, pitää

sinun tulla luokseni ja jäädä luokseni, eikö niin?»

«Ja mitäpä isäsi siitä sanoisi?» kysyi äiti yhtä iloisesti.

«Oh, onhan hänellä kaikki siskoni hoitamassa hänen talouttansa, ja...»

«Aiotteko istua täällä koko yön valvomassa?» kuului ääni ovesta kysyvän.

Laamanni seisoi siinä.

Äiti ja poika säpsähtivät ikäänkuin heidät olisi saatu verekseltään

kiinni jostakin salajuonesta. Se ilmoitettiin kuitenkin heti

laamannille, joka selitti siitä syntyvän niin kauhean käräjäjutun, että

oli parasta olla siitä milloinkaan puhumatta.

Äiti ja poika nauroivat sekä toivottivat toisilleen hyvää yötä. Mutta

kun Henrik nosti äitinsä käden huulilleen, joutui hän vallan

haltioihinsa:

«Hyvänen aika, miten valkoinen se on! Ja miten pieni sormi! Ei, miten on

mahdollista tuommoinen pienoinen sormi!»

Ja naurettavalla hartaudella hän suuteli kauniin käden sakarisormea.

«Huomaanpa että minun on pakko ryöstää sinut, saadakseni sinut mukaani!»

lausui laamanni iloisesti, nosti vaimonsa syliinsä ja kantoi hänet pois.

Mutta äidin ajatukset olivat yhä esikoisensa, kauniin, lahjakkaan

poikansa luona. Palavasti hän rukoili «täyttymistä» kaikkien

rauhallisesti nukkuessa ensi yötänsä uudessa kodissa.

Seuraava päivä.

Miten mahtoi tuntua perheen hyvältä seuraavana aamuna kokoontua mainion

aamiaispöydän ympäri kauniisen, tilavaan ruokasaliin! Mutta vähät siitä,

olivatko sali ja aamiainen mainiot ja oliko siinä tämän maailman

ylellisyyttä, jos ydin siitä olisi puuttunut, ellei olisi ollut hartaita

mieliä ja ystävällisiä katseita luomassa saliin valoa ja saattamassa

aamiaista maukkaaksi! Mutta ei mitään puuttunut Frankilasta sinä aamuna,

ei edes aurinko! Se kurkisti ystävällisesti sisään valaisemaan

herttaista näytelmää.

Henrik piti puheen matami Folettelle, osoittaen hänelle kunnioitusta ja

rakkautta sekä iloansa nähdessään hänen säilyneen yhtä pulleana.

Louise kaatoi Eevan avustamana kuppeihin kahvia ja teetä, levitti voita

paahdetulle leivälle y. m. ja piti tarkkaa huolta siitä, että jokainen

sai mitä mieluimmin tahtoi. Sokuririnkelikori asetettiin vähä väliä

Jacobin lähelle.

«Miten tämä on suloista!» huudahti Henrik hykettäen käsiään ja ilosilmin

katsellen isää, äitiä ja siskoja; «tämähän on kuin paratiisissa! Mitä

käskette, teidän majesteettinne? Nöyrin palvelijanne! Kahvia jos saan

valita! Oiva matami Folette!»

«Syötyämme,» lausui äiti, «on minulla jotakin teille arvuutettavaa.»

«Jotakin arvuutettavaa! Mitä se lienee? Ah, sano heti, äiti kulta, mikä

on arvoituksen nimenä?»

«Naiminen!»

«Naiminenko?! Sangen hauska uutinen! En saa palaakaan enää niellyksi

ennenkuin perinpohjin tiedän uutisen! Jacobi, kunnon veikko! Riittääkö

minullekin jokunen noista rinkilöistä? Naiminenko? Tunnenko minä

asianomaiset?»

«Varsin hyvin.»

«Eihän se vaan liene kunnon setä Munter? Minusta hän on näyttänyt

ikäänkuin vähäsen kummalliselta ja helläsydämmiseltä.»

«Ei, ei! Hän ei varmaankaan aio naida.»

«Hänhän on jo niin kauhean vanha!» huudahti Eeva.

«Vanhako?!» kysyi laamanni. «Hän on luullakseni hiukkasen

viidennelläkymmenellä. Niin kauhean vanhaksi et siis toki saa häntä,

Eevaseni. Mutta tosi kyllä, hän on aina ollut vanhannäköinen.»

«Arvatkaa paremmin!» kehoitti äiti.

«Minä tiedän sen, minä tiedän!» huudahti Petrea punastuen.

»Se on Laura, Evelina-tädin Laura!»

«Ah, nyt selkenee asia minullekin!» huudahti Henrik, «ja sulhanen on

majuri Arvi G***! Eikö niin?»

«Niin juuri! Laura pääsee hyviin naimisiin. Majuri G*** on sangen

sivistynyt ja kunnon mies ja vielä sen lisäksi varakaskin. Hän lienee

pyytänyt Evelinaa Kaarinan kanssa muuttamaan kauniille tilallensa

Akselholmaan ja pitämään hänen ja Lauran kotia omanaan. Eevaseni, tarjoa

liikkiötä Henrikille. Mitä tahdot Gabrielle enkelini? Lisääkö korppua?

Sinäpä olet oikein hyvä! Leonore, etkö tahdo voileipää, lapseni? Etkö!»

«No, toivonpa,» huudahti Henrik, «että meidät kutsutaan häihin.

Evelina-täti, joka on niin ymmärtäväinen, ymmärtänee toki pyytää meitä.

Armollisin Viisu-sisko, ovatko nämä korput -- sangen ravitsevat ja

kunnioitettavat korput -- ovatko ne leivotut ennen vedenpaisumista vai

sen jälkeen?»

«Jälkeen», vastasi Louise vähän loukkaantuneena, mutta kuitenkin

hymyillen.

«Kumarrun maahan asti, ja pyydän teidän majesteetiltanne anteeksi.

(Ääneen syrjään: mutta kyllä niissä kuitenkin on arkin tahi muun

kaappilaitoksen makua). Mutta mitä ihmettä, Petreaseni, minkälainen

aamiainen sinulla on? Sisko kulta! Tuommoinen ruuan ja juoman ylellisyys

ei ensinkään käy päinsä. Rukoilen sinua, älä syö niin paljon, sillä

siitä sairastut!»

Petrea, jolla oli kummalliset päähänpistot eli «puuskat», niinkuin

Louise niitä nimitti, oli joku aika sitten saanut päähänsä aamiaiseksi

syödä ainoastaan palasen leipää ja juoda lasillisen vettä? Sen

kohtuullisuuden johdosta Henrik nyt laski leikkiä ja Petrea vastasi

hänelle samaan suuntaan. Louise puolestaan katsoi asiaa surkeammalta

kannalta ja sanoi sen -- kuten monen muunkin Petrean päähänpiston --

olevan hieman sukua hulluudelle. Ja hulluus! sehän oli Louisesta kauhein

kaikesta kauheasta; Louisesta, joka oli niin järkevä!

«Nyt ette todellakaan saa jutella kauemmin!» huudahti laamanni,

nähdessään että suut liikkuivat ainoastaan puhellen, «sillä minun täytyy

poistua ja olisin kuitenkin niin mielelläni sitä ennen mennyt kanssanne

puutarhaan!«

Kaikki nousivat pöydästä ja he läksivät puutarhaan paitsi Leonore, joka

ei ollut oikein terve ja «tipsukka», jota ei laskettu ulos kun oli

märkää.

Puutarha oli kummallisen näköinen, eikä siinä kaikki suinkaan ollut niin

kuin luonnon mukaan olla piti. Sillä vaikka se oli vallan viljelemätön

ja huhtikuun lumi peitti maan ja sen ainoan koristuksen, muutaman

matalan hedelmäpuun oksat, niin riippui niissä kuitenkin -- vallan

vastoin luonnonlakeja -- runsain määrin hedelmiä. Mitä kauneimmat

renettiomenat ja appelsiinit riippuivat oksista ja loistivat

päivänpaisteessa. Nytpä kuului huudahtuksia jos jonkinlaisia ja vaikka

sekä Jacobi että Henrik vakuuttivat, etteivät voineet selittää semmoista

luonnotonta luonnonilmiötä, niin he eivät kuitenkaan voineet muista

torjua epäluuloa, että he olivat osallisina tuohon loitsimiseen, vaikka

kyllä koettivat näyttää syyttömyytensä toteen. Kuitenkin oltiin siinä

suhteessa yksimieliset, että hyvät hengettäret eivätkä pahat siinä

olivat pitäneet peliänsä, ja hedelmät poimittiin pelotta ja pantiin

koreihin. Hengettäriä ylistettiin sekä suorasanaisesti että runomitalla,

eikä milloinkaan ennen ole vietetty hauskempaa hedelmänkorjuuta.

Laamannin oli vaikea saada kuulijaa ehdotellessaan tuohon syreenikujaa,

tuohon hyötymansikkamaita, lehti- ja huvimajaa. Kovin häntä harmitti

tilan puute. »Jospa saisi tuon puretuksi!» hän lausui keppinsä ponnella

koputtaen korkeata punaista lauta-aitaa, joka toisella puolella oli

puutarhan rajana. »Katsos tähän, Elise! Kurkistapas tästä raosta; näetkö

tuon mainion tontin tuossa, joka yltää joelle asti. Aatteles, mikä

mainio huvipaikka siitä tulisi, jos se viljeltäisiin ja siihen puita

istutettaisiin! Siitähän syntyisi oikea aarre kaupungille, joka nykyään

on läheisen kunnollisen kävelypaikan puutteessa. Ja nyt se on tuossa

autiona ja käyttämättömänä, siinä kun ei käy muita kuin muutamia lehmiä

laitumella, ainoastaan sen vuoksi, että sen omistaja ei älyä käyttää

sitä hyväksensä ja sen vuoksi, ettei kunnon kaupunkimme »isillä» ole

kyllin päättäväisyyttä, yhteishenkeä -- public spirit'iä -- että

voisivat määrätä siihen varoja ja lunastaa sen yhteiseksi hyödyksi.

Jospa olisin kyllin varakas ostaakseni sen -- niin pianpa se tulisi

toisennäköiseksi ja siinä kulkisi ihmisiä eikä elukoita, ja tämän aidan

kaadattaisin heti ja yhdistäisin tämän puutarhan suurempaan alaan.

Siitäpä vasta tulisi istutusmaa!»

»Eikö tähän sopisi mehiläispesiä erittäin hyvin? Onhan tämä aita juuri

auringon puolella»; ehdotti »kunnon Viisumme».

»Siinä olet todellakin oikeassa, Louise!» huudahti isä iloisesti. »Sehän

oli oivallinen tuuma. Tässä on tosiaankin mainio paikka mehiläispesille.

Jo huomispäivänä aion kuulustella mistä semmoisia on saatavana. Pari

kolme meidän ainakin pitäisi onnistua saada ja niin pian kuin

mahdollista, että mehiläiset pääsisivät imemään hunajaa heti omenan- ja

kirsikankukkien puhjetessa. Sitten me yhdessä menemme katselemaan, miten

mehiläiset tekevät työtä, opimme niiltä viisautta ja katselemme miten ne

kokoovat meille hunajaa. Siitä tulee oikein hauska! Eikö sinunkin

mielestäsi, Elise?»

Elise iloitsi puutarhasta ja mehiläisistä. Ilolla hän niitä hoitaisi.

Puutarharuusuja hän istuttaisi sinne niin aikaisin kuin mahdollista.

Taimilavoja olisi myöskin sinne saatava. Eeva aikoi todenperään antautua

puutarhuriksi.

Sillä kertaa oli kuitenkin retiisien ja ruusujen tuleva kasvupaikka

jätettävä sikseen, sillä siellä oli vielä erittäin märkää ja ikävää.

Gabriellen silmät suurenivat, kun hän näki miten paljo hedelmiä oli

puutarhasta poimittu. Mutta »pikku prinsessa Turandotten» mielestä ei

arvoitus kuitenkaan ollut niin vaikea ja selittämätön kuin Henrik tahtoi

hänelle uskotella.

Aamupuoli kului uutta kotia järjestäessä ja kuntoon pannessa. Saara

yksin ei ottanut siihen osaa. Hänellä oli soittotunti; eräs etevä, nuori

taiteilija nimeltä Schwartz näet opetti häntä soittamaan harppua ja

Saara viipyi koko aamupäivän soittimensa luona, jota hän intohimoisesti

rakasti. Petrea oli sillä aikaa luvannut toimittaa hänen

kamarineitsyensä virkaa ja asettaa hänen tavaransa ja vaatteensa

paikoilleen. Henrik oli kovin iloinen siskojen huoneessa ja

katsellessaan tahi ottaessansa osaa heidän järjestämispuuhiinsa hän

nauroi niin, että oli vähällä tulla kipeäksi. Heidän tilkkumyttynsä,

vanhat hattunsa, päällysnuttunsa, leninkinsä y. m., jotka muka olivat

niin tärkeät, olivat kummallisena vastakohtana hänen

ylioppilasmaailmallensa, jossa tilkku, jopa nuppineulakin oli

harvinainen. Ja vakavuus, millä siskot pitelivät niitä kaikkia sekä

pilapuheet ja leikillisyys, jotka höystivät tuota vakavuutta, olivat

Henrikin mielestä vallan hullunkurisen naurettavia. Ei mikään huvittanut

häntä enemmän kuin Louise tavaroineen sekä se kunnioitus, jota hän

puoleksi leikillä, puoleksi todella vaati niille. Mutta jyrkästi

kieltäytyi Henrik tunnustamasta itseään hänen sukulaisekseen, jos vaan

kerrankin näkisi hänet käärittynä erääsen vaaleanvihreään saaliin, joka

oli saanut nimekseen «pinaatti», tahi haljakan harmaasen hameesen, jota

sanottiin «kauraliemeksi». Ei kellään sisarista ollut niin paljon

tavaroita kuin Louisella, eikä kukaan pidellyt niitä paremmin, sillä

Louisella oli suuressa määrin sitä ominaisuutta, jota tahtoisimme

nimittää «kokoomistaipumukseksi». Hänen rasiansa ja myttynsä aivankuin

pullistuivat hyllyillä, mihin niitä aseteltiin ja kierivät vähä väliä

alas hänen päällensä. Louise sanoi Henrikiä siihen syypääksi ja tosi on,

että tämän silmistä pilkisti esiin veitikka, kun hän auttoi häntä

uudestaan asettamaan ne paikoilleen. Omassa perheessään oli Louise

tunnettu rakkaudestaan kaikkeen vanhaan, ja mitä kuluneemmaksi leninki

muuttui, sitä «ylhäisemmän näköinen» se oli ja mitä useamman kerran

saali oli pesty, sitä «kashemiren» näköisemmäksi se tuli. Tämä mieltymys

vanhaan ulottui välistä leivoksiin, rinkilöihin, jälkiruokiin j. n. e.,

jonka johdosta, kun joku ikänsä puolesta epämääräinen ruoka oli

nautittavana, Henrik usein sai tilaisuuden kysyä, oliko se valmistettu

«vedenpaisumuksen edellä vai jälestä». Lisättäköön tähän vielä pari

piirrettä, niin tiedämme selvästi mimmoinen Louise oli.

*Puhdas* oli hänen sydämmensä ja tahtonsa, ja hän oli totuuttarakastava

ja ankaransiveellinen, vaikka melkein liian nuhteleva ja välistä liian

vähän sääliväinen hairahtuneita lähimmäisiänsä kohtaan. Hänellä oli

paljon isänsä ymmärrystä ja älyä, mutta suhteellisesti paljoa vähemmän

hänen tietojansa ja kokemustansa; ja tuon kaiken tähden hän

kahdeksantoista vuotiaana luulikin olevansa oikea ihmistuntija. Hänen

sielussaan vallitsi tyyni arvokkaisuus, joka kuvastui koko hänen

ulkomuodostansa; olematta yhtään kaunis hän kuitenkin miellytti kaikkia

ja herätti varmaa luottamusta, sillä tyyni katseensa ilmaisi niin paljon

ymmärrystä ja koko hänen olemuksensa selvyyttä ja arvokkaisuutta.

Jonkinmoinen leikillisyyden piirre vaikutti sen, että juhlallinen

kasvojen ilme ja arvokas katse hänen sinisilmistään välistä voi sulautua

herttaiseen nauruun, ja nauraessa Louise tavattomasti muistutti

miellyttävää äitiään, jonka kauniin suun ja valkoiset hampaat hän oli

saanut periä. Uuttera hän oli kuin muurahainen ja erittäin auttavainen

todella apua tarvitseville, mutta tuskin armahtavaisempi kuin La

Fontainen muurahainen ajattelemattomia heinäsirkkoja ja heikäläisiä

kohtaan. Louisella oli kolme mielitekoa, melkeinpä intohimoa, (vaikkei

hän milloinkaan myöntänyt olevansa intoilija) ensimmäinen oli

koruompelu, toinen saarnojen lukeminen ja kolmas pasiansin pano etenkin

postiljoonin. Neljäskin alkoi jo jonkun aikaa sitte liittyä edellisten

kumppaniksi, ja se oli kotilääkintä, mainioiden kotilääkkeiden

keksiminen ja määrääminen; niin, jopa hän oli itse keittänyt yhdeksästä

karvaasta yrtistä erään nesteen, joka, niinkuin Henrik vakuutti, oli

erinomaisen tehokas lähettämään ihmisiä toiseen maailmaan. Louisea tuo

ei ensinkään häirinnyt; yleensä häntä ei juuri mikään häirinnyt. Tosin

hän piti «vanhurskautta» suuressa arvossa ja koetti myöskin pyrkiä

siihen, mutta sen jälkeen hän piti paljon korkeasta arvosta ja

rikkaudesta, jotka hänen mielestänsä oikeuden mukaan kuuluivat hänelle.

Hänellä oli vielä se mainio ominaisuus, ettei hän milloinkaan ryhtynyt

mihinkään, jota hän ei osannut hyvästi toimittaa, mutta samalla hän

erinomaisen lujasti luotti omaan taitoonsa, ja samaa mieltä oli muukin

perhe, vaikka he välistä koettivat sitä hieman masentaa. Kaikissa

tapauksissa oli Louise monessa kohdin perheen neuvonantaja ja turva ja

oikea *taloudenhoitajanero*. Vanhemmat sanoivat jonkinmoisella

tyytyväisyydellä (isä salaisella ylpeydellä) puhuessaan hänestä «vanhin

tyttäremme». Siskot taasen vähäsen veitikkamaisesti «vanhin siskomme»,

välistä ainoastaan «vanhin meistä». Ja «vanhin meistä» osasikin

mainiosti pitää huolta arvostansa ijän ja esikoisuutensa puolesta.

Sitäpaitsi hänellä oli suuret ajatukset «naisen arvosta». Louisella oli

albumi, johon kaikki hänen ystävänsä kirjoittivat omia ja muiden

aatteita. Oli oikein ihmeellistä miten paljon hyviä neuvoja se kirja

sisälsi.

* * * * *

Pelkäämme lukijan jo hieman väsyneen kuullessaan aina toistettavan nimiä

Saara, Louise, Eeva, Leonore, Petrea, Gabrielle ja olemme vähäsen

pahoillamme siitä, sillä meidän täytyy taasen nähdä heitä tässä, koko

sarja, emmekä voi Louisen yhteydessä olla esittämättä vielä kerran

Saaraa, Eevaa, Leonorea, Petreaa, Gabriellea. Mutta vaihteen vuoksi

ositelkaamme heidät vähän sikin sokin. Astu siis esiin

Petrea.

Kaikki olemme vähäsen sukua kaaokselle; mutta Petrea oli paljon.

Hetkellinen selvyys ja pitkä ajatusten sekasorto vaihtelivat hänessä.

Louise ja Petrea olivat äärettömän erilaiset. Jos Louise tarvitsi kuusi

hyllyä, jopa enemmänkin tavaroitansa varten, niin tarvitsi Petrea tuskin

puoltakaan koko vaatevarastoansa varten. Se oli näet aina niin «niukka

ja laiha», että oli oikein «surkeata» arveli Louise, joka usein

auttavaisesti otti osaa sen uudistamisessa. Petrea repi rikki, hukkasi

ja lahjoitti pois ihan erotuksetta ja oli siskosarjassa tunnettu

huonojen raha-asioittensa tähden. Petrealla ei ollut ensinkään

«kokoomistaipumusta». Sitävastoin hänellä todellakin oli -- vaikka

Louise ei tahtonut sitä myöntää -- jonkinmoinen taideaisti. Aina hän

puuhasi jotakin teosta, joko soitannollista, rakennustaiteellista tahi

runollista. Mutta kaikki hänen teoksensa olivat suurimmaksi osaksi --

saisi melkein sanoa -- sekasotkua. Kahdentoista vuotiaana Petrea

kirjoitti ensimmäisen romaaninsa: Annette ja Belis lempivät toisiansa,

heidän lempensä sai kärsiä monta vastoinkäymistä; kuitenkin he lopulta

saivat toisensa, asettuivat asumaan viehättävään ruusupensaiden

ympäröimään mökkiin ja saivat ensimmäisenä vuotena kahdeksan lasta, jota

todellakin voi sanoa lupaavaksi aluksi. Seuraavana vuonna hän aloitti

murhenäytelmän, jolle aikoi panna nimeksi «Kustaa Adolf ja Ebba Brahe»,

ja joka alkoi seuraavilla erään Delagardie-nimisen henkilön lausumilla

sanoilla:

«Germanian rannoilta palasi

hän rantoja rakkaita katsomaan,

pois sodan vaaroista halasi

hän nähdäksensä isänmaan.

Banér! Mi murheesi, kun kyyneleesi vuotaa?

Enk's ystäväs lie, vaiko hulluna toivon ma suotta!»

Lieneekö syy ollut siinä, ettei minkään paperin leveys riittänyt

säkeitten yhä lisääntyvälle pituudelle, tahi lieneekö joku estänyt

kappaleenjatkumista, varmaa vaan on, että siihen se pian jäi. Ei

toinenkaan leikilliseen suuntaan kirjoitettu runo, joka oli aiottu

kilpailemaan rouva Lenngrenin viehättävän runottaren kanssa, joutunut

alkusäkeitä pitemmäksi. Se alkoi seuraavasti:

«Oli kreivin linna Elfvakolastie,

ja oli Ruotsissa se linna;

Stjernebergen tytär ainut Melanie

kukoisti siellä yksin kaunihinna.»

Paraikaa Petrea sepitti runoa, jonka nimi suurilla kirjaimilla

kirjoitettuna oli «Maailman Luominen». «Maailman Luomisen» alku oli

«Kaaos.

Pimeys synkkä varjoihinsa kätki

ijäti maailman;

odotti turhaan rientäväinen hetki

pimeyden loppuvan.

Tää maa min inehmot nyt täyttää

oli tyhjää vaan.

Ja kauniit tähtitaivahamme näyttää

ei saaneet valoaan,

Vaan hän on aina ollut

ja hän se aina jää...»

Sen valon kipinän välähdettyä pysähtyi «Maailman Luominen» sen tuomion

alaisena, ettei Petrea sitä milloinkaan vapauttaisi kaaoksestansa.

Petrealla oli ylipäänsä suuri taipumus ryhtyä suuriin yrityksiin, ja

aina epäonnistua. Epäonnistuminen koski häneen joka kerta syvästi ja

katkerasti, mutta kukistamaton rohkeus pulppusi lähteensuonen tavoin

aina hänessä, kohotti hänet epäonnistumisen masennuksista ja kehoitti

häntä uudestaan koettamaan onneansa. Veri nousi hänelle päähän ja kuohui

siinä puoliaatoksina, mielikuvituksina ja haaveiluina; hänen sielunsa ja

luonteensa olivat täynnä levottomuutta. Milloin hän oli rajattoman

iloinen ja vallaton, milloin taas ihan syyttä yhtä rajattomasti onneton!

Petrea raukalla ei ollut minkäänlaista arvokkaisuutta. Rumasti hän

astui, rumasti hän seisoi, rumasti hän kumarsi, rumasti hän istui,

rumasti hän pukeutui ja saattoi sen kautta usein pahaa mieltä äidilleen,

joka oli hyvin herkkä kaikelle semmoiselle. Ja se tuotti Petrealle

suurta tuskaa, hän kun oli niin lämminsydämminen ja suorastaan

jumaloitsi äitiään. Saaraakin Petrea syvästi rakasti ja ihaili, mutta

hänen hellyyden ilmaisutapansa olivat enimmäkseen niin kömpelöt, että ne

useimmiten tuntuivat rakkauden esineestä pikemmin vastenmielisiltä kuin

miellyttäviltä. Tieto siitä katkeroitti osaksi Petrean elämää, mutta se

johti häntä vähitellen semmoiseen rakkauteen, joka ei punnitse käytöksen

arvokkaisuutta ja joka ei milloinkaan jää herättämättä vastakaikua.

Välistä Petrea selvään tajusi olemuksensa kaaoksen, mutta välistä hän

myöskin aavisti kaiken vielä kerran tasautuvan ja itse silloin

kehittyvänsä tavallisuutta ylemmäksi. Silloin hänen oli tapana puoliksi

leikillä puoliksi totta tarkoittaen lausua siskoille: «Saatte nähdä että

kyllä minä vielä kohoan!» Mimmoiseksi tuo kohoaminen muodostuisi, sitä

ei kukaan käsittänyt, Petrea itse vähimmin. Hän loi silmänsä moneen

ihanneaurinkoon ja milloin toinen, milloin toinen veti hänet puoleensa.

Louise halveksi sangen suuresti Petrean ennustuksia, mutta pikku

Gabrielle uskoi niihin. Häntä sitäpaitsi siskon kaikki vehkeet

erinomaisesti huvittivat, ja Petrea uhrasi hänelle kaikki kauneimmat

kultapaperitemppelinsä, omatekoiset taulunsa kuvattuine paimenneitoineen

ja alttareineen ja tyyneessä vedessä uiskentelevat autuudensaarensa,

jonka lahdelmiin purjehtivat pienoiset pähkinänkuoriset silkkipurjeiset

laivat tuoden lastineen sokusuurimoita. Niitä saaria muodostaessaan ja

niihin istuttaessaan kummallisia kukkia ja koreita hedelmäpuita, oli

Petrea sydämmessään ensikertaa aavistanut autuutta. Petrean ulkomuodon

voi sanoa kuvastavan hänen sielunsa tilaa, sillä se oli sangen

vaihteleva. Oli silläkin «puuskansa», täälläkin välistä valonvälkähdys

tunkeutui kaaoksen lävitse. Kun hipiä oli epäkirkas, nenä punoittava ja

paisunut, hän oli oikein ruma, mutta vilpoisempina hetkinä ja punan

rajoittuessa yksistään poskiin hän voi olla oikein sieväkin. Ja väliin

välähti -- ruminakin hetkinä -- hänen silmistänsä katse, hänen

kasvoistansa ilme, joka saattoi Henrikin huudahtamaan: «No kummaa! Onhan

Petrea kauniskin!»

Sekasortoisessa sielussa on väittelemishalu synnynnäinen. Se on eri

luonteiden ristiriitaisuus. Ei ollut ainoatakaan ainetta, josta ei

Petrealla ollut omat arvelunsa, eikä mitään, josta hän ei olisi tahtonut

päästä selville; senvuoksi hän keskusteli ja väitteli kenen kanssa vaan

sattui seuraan, selvitteli eli oikeammin sotki politiikkaa,

kirjallisuutta, ihmisen vapaata tahtoa, taidetta ja Jumala tiesi mitä

kaikkea; äidin lempeälle, hiljaiselle sielulle se oli hyvin

vastenmielistä ja se saattoi Petrean muun säädyttömyyden ohella --

etenkin palvelemisintonsa tähden -- usein naurunalaiseksi, joka muka on

niin suuri vika maailmassa, mutta joka enkelien tuomioistuimen edessä

merkitsee niin sanomattoman vähän tahi ei mitään.

Leonore.

Huolimatta äidin syleilystä ja sanoista «sinä pikku armas, sinä pikku

runotar kulta!» oli Leonore kuitenkin vähitellen tuskaantuneena

huomannut olevansa ruman ja kaikkea viehättäväisyyttä ja miellyttäviä

avuja vailla. Hän ei voinut olla huomaamatta kuinka vähän hänellä oli

kykyä viehättää ja miellyttää muita; hän huomasi varsin hyvin miten

perheen ystävät ja tuttavat syrjäyttivät hänet toisten, parempiosaisten

siskojen hyväksi. Se, ynnä kivuloisuutensa, tyytymättömyys olemukseensa

katkeroitti hänen elämänsä ja teki hänet ynseäksi ihmisille. Hän oli

taipuvainen ottamaan kaikki raskaalta ja vaivaloiselta kannalta. Hän

joutui hyvin helposti kiistaan siskojen kanssa ja kiivas luontonsa johti

hänet riitoihin, jotka usein olivat hyvinkin katkerat. Senvuoksi Leonore

tunsi olevansa hyvin onneton. Mutta ei! Ei kukaan kärsi turhaan, vaikka

välistä siltä näyttääkin. Tuska on kuin aura, joka muokkaa

viljelyskuntoon sielun pellon. Sen jälkeen ylhäällä asuva kylvää

taivaallista siementä syviin vakoihin. Leonoren sielussakin se jo oli

itämässä, vaikkapa vielä mullan peitossa. Hän ei itse sitä aavistanut,

mutta hänen elämänkokemuksensa ynnä kodin henki olivat jo herättäneet

kauneuden hänen sielussansa eloon. Hän muuttui syvämieliseksi ja

tuntehikkaaksi ja vikojensa tunteminen vaikutti hänessä suurta

vaatimattomuutta ja puhdasta nöyryyttä, avuja, joita ei mikään voita

yksityisessä elämässä. Jos satut semmoisen henkilön läheisyyteen, niin

tuntuu sinusta kuin siirtyisit auringon paahteesta vilvoittavaan

siimekseen; suloinen, virkistävä tunne leviää sieluusi, joka silloin

ikäänkuin rauhoittuu ja lepää.

Siihen aikaan kuin Leonore tässä esiintyy eteemme hän oli juuri

parantunut punarokosta; mutta taudin seurauksena oli alituinen ja vaikea

päänkipu, joka pakoitti hänet miltei lakkaamatta pysymään huoneessansa.

Vaikka vanhemmat ja siskot usein kävivät häntä siellä katsomassa, siitä

tuskin oli mitään iloa, sillä Leonore ei vielä osannut lempeydellä ja

sydämmellisellä ystävällisyydellä saattaa hauskuutta ja viihtymistä

ympärilleen! Mutta Leonore raukka! Kun näen sinun istuvan kivistävä

pääsi kätesi nojassa, vaipuneena suruisiin mietteihin, tuntuu minusta

kuin tahtoisin painaa pääsi rintaani vasten ja lohduttaen kuiskata

sinulle ennustuksen, -- kuitenkin jääköön se toistaiseksi! Jätämme sinut

nyt ja palaamme toiste hiljaiseen kamariisi. Ja sinä kodin ilo ja

koristus, astu esiin kaunis

Eeva!

«Ruusumme, kaunottaremme», niin sanottiin Eevaa kotona. Eevalla on monta

vertaistansa tässä maailmassa, eikä siinä ole mitään pahaa. Hän on

viehättävää lajia. He ovat niin suloiset katsella nuo kukoistavat nuoret

impyet, hymyhuulineen ja hyvyyttä ynnä elämäniloa säihkyvine ihanine

silmineen. Kaikki suovat heille hyvää ja hyvää hekin puolestansa

toivottavat kaikille. Kaikki elämän hyvyys vuotaa heille ikäänkuin

itsestään. Heillä on elämässä myötätuuli. Niin oli Eevallakin. Hänen

heikkoutensakin, miellyttämishalunsa, joka helposti yltyi liian suureksi

ja oli vaarallinen hänelle itselleen, esiintyi hänen kodissaan ja

tuttaviensa seurassa ainoastaan suloutena, joka saattoi kaikkien jos

mahdollista vielä enemmän rakastamaan häntä. Eeva, vaikkei ollutkaan

mikään varsinainen kaunotar, oli kuitenkin kukoistavan kaunis. Hänen

silmänsä eivät olleet erittäin suuret, mutta erinomaisen

kaunismuotoiset, väri tummansininen, ripset pitkät ja mustat ja katse

kaino, mutta samalla elävä ja herttainen. Silkinhieno, kastanjanruskea

tukka aaltoili kohtalaisen leveän kreikkalaismuotoisen otsan yllä. Hipiä

oli valkoinen, hieno ja kirkas, suu ynnä hampaat moitteettoman kauniit.

Senlisäksi oli Eevalla äitinsä kaunis vartalo ja keveät, sulavat

liikkeet. Mainio terveys, kadehdittava hyväluontoisuus, luonnoltaan

sopusuhtainen sielu vaikutti koko hänen olemukseensa rauhoittavasti.

Mitä ikinä Eeva teki, niin sen hän teki hyvin ja miellyttävästi, mitä

ikinä hän puki yllensä, se häntä sievisti ja hänen kodissansa oli tapana

sanoa että: «pankoon Eeva vaikka mustan kissan päähänsä, niin sekin

häntä pukee».

Louise ja Eva olivat ymmärryksensä ja taitojensa puolesta, jonkinmoisen

toveruuden takia niin kotona kuin kylässä tähän asti olleet «les

inséparables», eroittamattomat. Mutta vähitellen alkoi Eeva, kuitenkaan

eroamatta Louisesta, vähitellen ikäänkuin salaisen voiman pakoittamana

lähestyä Leonorea. Louise kaikkine tavaroineen oli ihan yllin kyllin

itsellensä, ja Leonore oli niin yksinään, niin suruinen! Eevan hellä

sydän kääntyi osanottavasti hänen puoleensa.

Mutta näyttää siltä, että Gabrielle hiukkasen olisi loukkaantunut, kun

hänet on niin syrjäytetty, ja meidän täytyy kiireesti ryhtyä kuvailemaan

«pikku neitiä».

«Pikku neidillemme» ei ollut mieleen, että hänet niin kauaksi

unohdettiin. Gabrielle oli todellakin hemmoiteltu lellilapsi ja hän

toimitti usein kotona «la pluie et le beau temps» -- sadekuuron ja

kauniin sään --. Häntä oli suojeltava kylmältä, tuulelta, sateelta ja

kaikelta ikävältä. Arka ja lellitelty hän oli; oli nirso ruualle ja

häntä kiitettiin ja ylistettiin ikäänkuin hän olisi toimittanut jotakin

erinomaisen kauniisti, milloin hän oli armosta suvainnut nauttia

päivälliseksi kupillisen lihalientä tai kananpoikasen siiven. Itse hän

vielä on kuin kananpoikanen emän siipien suojassa; kuitenkin hän välistä

hiipi sieltä esiin koettamaan omia siipiään. Silloin hän on suloinen ja

lystikäs, sepittää arvoituksia etenkin äidin ja Petrean arvattaviksi.

Häntä pahoittaa suuresti, jos häntä kohdellaan kuin lasta, eikä hänelle

mitään sen pahempaa voi tapahtua, kuin että vanhemmat siskot sanovat:

«mene ulos hetkiseksi pikku Gabrielle!» voidakseen sitten uskoa

toisillensa tärkeät salaisuutensa tahi lukea yhdessä jotakin liikuttavaa

rakkausromaania. Paljon hän pitää jumaloimisesta ja lellittelemisestä,

ja assessori on joutunut kokonaan hänen epäsuosioonsa, hän kun sanoo

häntä «neiti juonikkaaksi» sekä keksii hänelle muitakin, yhtä

epäkauniita nimiä. Oppiminen ja opettaminen ei ole hänen mieleistänsä.

Hän rakastaa jonkunmoista «dolce far nienteä» ja hänen heikon

terveytensä vuoksi se hänelle suodaankin. Tanssiin hän riemulla ottaa

osaa ja tanssissa hän on hurmaava. Petrean vastakohtana häntä

kauhistuttaa kaikki suuret yritykset ja erotukseksi Louisesta häntä

vakavasti peloittaa kaikki saarnat, olkoot ne sitten painetuita tahi

suusanallisia. Auringossa, lämpöisissä tuulahduksissa, kukissa ja

etenkin rakkaissa ja rakastettavissa ihmisissä ilmenee hänestä

jumalanpalvelukseen kehoittava Luojan laupeus. Hänellä on kummallinen

kuoleman pelko eikä hän tahdo kuulla siitä puhuttavan, eikä yleensä

mistään synkästä ja surullisesta. Ja onneksi Gabriellelle on hellässä

vanhempainrakkaudessa sangen paljon yhtäläisyyttä juhannusauringon

kanssa, joka valaisee yöt ja päivät.

Kääntyessämme kultakiharaisesta Gabriellesta Saaran puoleen -- «tuon

Afrikan», joksi asessori häntä nimitti, -- siirrymme ikäänkuin

päivänvalosta yön pimeyteen, sillä Saara oli kotona ikäänkuin kaunis,

mutta salaperäinen arvoitus, kuin tähtikirkas talviyö, samalla

viehättävä ja synkkä. Meille hän kuitenkin on selvä, sillä meillä, on

hänen sielunsa avaimet ja me voimme tarkastella sitä seuraavista

kirjoitelmista, jotka ovat otetut

Saaran päiväkirjasta.

Luimme ääneen Macbethia eilen illalla, kaikki kauhistuivat lady

Macbethia. Minä olin vaiti, sillä minua hän miellytti. Siinä naisessa

oli tarmoa!

Elämä? Mitä on eläminen? Kun myrsky kulkee läpi avaruuksien vahvoilla,

vapailla siivillään, laulaa se minulle laulun, jolla on vastakaikua

omassa sielussani. Kun ukkonen jyrisee ja sen tulet välähtävät, silloin

aavistan mikä on elämä, voima. Mutta tämä sävyisä jokapäiväisyys --

pienet ansiot, pienet virheet, pienet surut, pienet ilot ja pienet

pyrkimykset -- se kuristaa, se puristaa henkeni. Oi! sinä valtava

liekki, joka yön yksinäisyydessä minua kalvat, mitä tahdot? On

silmänräpäyksiä, jolloin valaiset, mutta ijankaikkisuuksia, jolloin

minua kidutat ja poltat.

* * * * *

*He* viihtyvät hyvästi tässä ahtaassa piirissä. Heitä miellyttävät

tuhannet pienet asiat; he jaksavat nähdä vaivaa hankkiaksensa toinen

toisellensa pieniä nautinnoita. Se on hyvä heille! Minut veistettiin

toisenlaisesta puusta. Minkätähden pitää minun totella? Minkätähden

pitää minun hillitä luonnettani ja tahtoani ollakseni muille mieliksi?

Miksi? Oi, vapaus, vapaus!

* * * * *

Olen saanut Volneyn «rauniot» S:ltä. Minä kätken sen näiltä hurskailta,

turhanaroilta ihmisiltä; mutta yöllä, ensi yönä kun he ovat ummistaneet

silmänsä uneen, aion valvoa ja lukea sitä. Vaskipiirros sen alussa

miellyttää minua kummallisesti. Laivanhylky siinä näkyy myrskyisten

laineiden heittelemänä; kuu katoaa mustien pilvien taakse; rannalla

temppelin raunioiden keskellä istuu mahomettilainen -- kaunis

synkännäköinen olento katsellen, ulapalle. Minä katselen sinne myöskin;

miellyttävä väristys valtaa minut. Parempi, ihanampi on suurenmoinen

raunio, kuin pieni, tyhjä onni!

* * * * *

Minä pidän siitä kirjasta. Se puhuu suoraan mitä kauan on kytenyt

minussa. Se valaisee kirkkaasti himmeät, hämärät aavistukseni. Ah!

Mimmoinen päivä valkeneekaan minulle! Häikäisevä valo, joka karkoittaa

kaikki epäselvät turhat toivot, -- mutta silmäni ovat kylliksi vahvat

kestämään sitä. Katketkoon ennakkoluulojen verkko, reväistäköön rikki

soveliaisuuden kurjat siteet, kaatukoot vangitsevat tukeet! Oma voimani

riittäköön minulle!

* * * * *

Minkätähden minut luotiin naiseksi? Jos olisin mies, olisivat elämä ja

teko helpot ja selvät! Naisena täytyy minun taipua voidakseni vapautua.

Kurja vallanalaisuus! Kurja naisen kohtalo!

* * * * *

En rakasta S:ää, mutta hän vaikuttaa minuun. Minua miellyttää hänen

katseensa synkkä voima, huolimaton, luja tahto, joka ei taivu muiden

kuin minun tahdostani. Ja kun hän pitää harppua käsissään, kun hän

mahtavalla voimalla pakoittaa sitä ilmaisemaan kaikki mitä sydän on

uneksinut ja toivonut ja vieläkin uneksii, silloin hän soittelee

sydämmeni kieliä, silloin tunnustan hänet mestarikseni.

* * * * *

Mutta hallita minua, sitä hän ei milloinkaan voi. Siksi hänen henkensä

ei ole kyllin mahtava. Hänestä ei milloinkaan voi tulla muuta kuin

keino, jonka avulla pääsen tarkoitukseni perille. En aiokaan pettää

häntä siinä suhteessa. Olen liian ylpeä teeskennelläkseni. Kyllä tiedän

ketä voisin lempiä. Tunnen kyllä sen miehen, joka voisi olla minulle

tarkoitukseni päämääränä.

* * * * *

Luonto ei aikonut minua tähän ahtaasen piiriin tälle maailman kapealle

polulle. S. osoittaa minulle toisen tien, joka houkuttelee mieltäni.

Tunnen olevani luotu sitä varten.

Olen tarkastellut kuvaani peilistä. Se, samaten kuin ihmisten katseetkin

ilmoittavat minulle, että olen kaunotar. Vartaloni on luja ja uhkea, se

sopii kasvojeni ilmeelle. En voi epäillä sitä, mitä S. vakuuttaa.

Ulkomuotoni ynnä luonnonlahjani ja taitoni takaavat minulle loistavan

tulevaisuuden.

* * * * *

Mitä hyödyttävät kaikki turhat toiveet -- pois kaikki harhaluulot! --

minä olen korkeammalla kannalla kuin kaikki nuo ympärilläni, jotka

kuitenkin muka ovat oikeutetut mestaroimaan vikojani. He ehkä salaisesti

ylvästelevät minuun nähden, siksi että ovat laupeudesta ottaneet minut

luoksensa. Armeliaisuudesta otettu heidän omaksi lapseksensa!

Nöyrryyttävä ajatus!

Ja kuitenkin ovat he hyvät minulle, oikein hellät kuin enkelit. Soisin

heidän olevan sitä vähemmän.

* * * * *

Toisen kerran elämässäni olen nähnyt samanlaista kummallista unta. Olin

olevinani huoneessani, näin suurten mustien pilvien syöksyvän esiin

taivaalla pääni päällä taivaanrantaa kohti ja ilmassa kuului hirvittävää

jyrinää.

«Pelastaudu, Saara!» kuului siskojeni äänet, «tule meidän kanssamme!»

Mutta minä tunsin kaikissa jäsenissäni tuota kummallista raukeutta, jota

aina unia nähdessä tuntuu juuri kun tahtoo rientäen liikkua. Myrsky

tempasi huoneeni ikkunat auki ja kova uteliaisuus pakoitti minua

katselemaan ulos. Aurinko oli vastapäätä, kelmeänä, vetisenä,

säteetönnä, mutta ilma näytti kaikkialla palavan; tulen liekit

kiemurtelivat kaikkialla. Edessäni seisoi korkea haapa, sen lehdet

kahisivat vavisten ja tulenkipunoita sinkoili siitä kaikkianne. Sen

oksalla istui suuri musta lintu. Se katseli minua tulisilla silmillään

ja lauloi elottomasti ja kumeasti myrskyn vinkuessa ja liekkien

sähistessä yltympäri. Kuulin kasvatusäitini ja siskojeni pelonalaisesti

huutavan minua yhä kauempaa; mutta minä kumarruin ulos ikkunasta

kuuntelemaan mitä tuo musta lintu lauloi minulle niin kummallisella

äänellä. En ollenkaan enään pelännyt. Silloin heräsin; mutta se uni

minua miellyttää.

* * * * *

Tuo musta lintu laulaa minulle valveillakin ollessani. Kasvatusäitini on

itkenyt tänään minun tähteni. Se pahoittaa minua, mutta -- parasta on

että menen. He eivät rakasta minua täällä, he eivät voi sitä tehdä. He

eivät tarvitse minua, enkä minäkään enää heitä. Parasta on että eroamme.

* * * * *

Niin Saara. Jos vielä vilaukselta silmäilemme Henrikin, Saaran, Louisen,

Eevan, Leonoren, Petrean ja Gabriellen vanhempia, niin tapaamme heidät

jotensakin entisellään, paitsi että Elise tykkänään näkyi olevan

voimakkaampi ja terveempi kuin ennen. Laamannin voimakkaihin kasvoihin

oli ilmestynyt enemmän ryppyjä, mutta olivat ne myöskin tulleet

lempeämmän näköiseksi. Erään pienen, mutta anteeksi annettavan

heikkouden huomattiin voittavan hänessä yhä enemmän jalansijaa. Hän oli

vallan ihastunut tyttäriinsä. Jumala siunatkoon hellää isää!

Esine.

Nyt on vielä kerrottava kuinka Frankin perhe koetti kotiutua uuteen

kotiinsa. Henrikin ja Jacobin tultua kotiin muodostui kotielämä siellä

huomattavan iloiseksi. Henrik toteutti innokkaasti päätöstänsä iloisella

tavalla jaloitella siskojansa ja Jacobi oli siinä kaikin voimin hänen

apunansa. Tehtiin pitkiä jalkamatkoja, mutta Henrikin suureksi

mielipahaksi onnistui heidän aniharvoin saada Louise mukaansa sillä

tavalla jaloittelemaan, (jota hän Henrikin mielestä kuitenkin niin

erinomaisen hyvin olisi tarvinnut). Louisella oli aina «niin kauhean

paljon tekemistä kotona». Saara ei välittänyt muusta kuin harpustansa ja

laulustansa, Leonore ei ollut terve ja Gabriellelle oli enimmäkseen joko

liian viileätä tai likaista, milloin kävi liian kova tuuli, milloin hän

taasen ei ollut kävelytuulella. Eeva sitä vastoin oli aina «tuulella» ja

Petrea aina valmis lähtemään mimmoisellekin retkelle tahansa. Henrikkiä

silloin erittäin ilahutti, kun sai tarjota kätensä siskoillensa, etenkin

milloin he olivat hienosti ja aistikkaasti puettuina. Klo 7 illalla

kokoontuivat kaikki perheen jäsenet kirjastoon, jonne teepöytä oli

katettu ja jonka ääressä Louise toimitti emännän virkaa. Semmoiset illat

olivat erittäin hauskat, etenkin silloin, kun perhe oli yksikseen.

Teenjuonnin ja illallisen välillä soitettiin, juteltiin tahi luettiin

ääneen. Illallisen jälkeen nuoret enimmäkseen tanssivat ja siinä Louise

«jaloitteli» erittäin sulavasti. Välistä he näyttelivät kuva-arvoituksia

tahi leikkivät. Henrik ja Petrea keksivät aina uusia ja hupaisia

kujeita. Laamannin suurin ilo oli nähdä kaikki lapsensa ympärillään,

etenkin illoin, ja onnellisina. Hänen työhuoneensa oli kirjaston

vieressä, ja sen ovi oli aina iltasin avoinna, ja joko hän kirjoitti

tahi luki siellä, niin hän kuitenkin täydellisesti tiesi mitä seurassa

tapahtui. Väliin hän tuli heidän pariinsa, puuttui puheesen tahi otti

osaa leikkeihin; välistä hän istahti vihreään sohvaan Elisen viereen

katselemaan tanssia ja iloitsi tyttäriensä onnesta, jopa oli mukana

tanssimassakin kun tyttöset oikein innokkaasti pyysivät häntä tulemaan

mukaan.

Jacobi oli nuorten mielestä tullut vähän hajamieliseksi ja välistä vähän

kummalliseksikin; hän huokasi usein ja häntä näytti enemmän haluttavan

keskustelu naisten kanssa kuin arvoitukset ja muut iloiset kujeet.

Henrik ja Petrea olivat keskenään selvillä siitä, että noiden

huokauksien ja tuon hajamielisyyden syynä oli joku «esine»; mutta

kaukaan aikaan, s. o. kolmeen tahi neljään päivään he eivät voineet

keksiä mikä tahi kuka tuo esine oli.

«Eihän se voi olla äiti», lausui Petrea, «sillä onhan hän naimisissa

oleva rouva ja sitäpaitsi vanhempi, vaikka hän kyllä on sivistyneempi

kuin kukaan meistä ja vaikka maisteri Jacobi niin mielellään puhelee

hänen kanssaan, äiti kohtelee häntä juuri kuin hän olisi hänen oma

poikansa. Tiedäppäs Henrik, minä luulin Saaran olevan esineen. Jacobi

katselee häntä niin kauheasti. Tai ehkä se onkin Eeva, sillä hän on aina

niin iloinen hänen seurassansa, ja minä kuulin hänen eilen sanovan

Munter sedälle, että Eeva on tavattoman miellyttävä. Mutta eikö ole

vähäsen sopimatonta, jos hän noin vaan syrjäyttää «vanhimman meistä»?»

Henrikkiä kovasti huvitti Petrean arvelut ja epätietoisuus. Itsellään

hänellä kyllä oli omat arvelunsa «esineestä». Ja vähitellen alkoi

myöskin selvempi aavistus vallata Petrean, se että oikea esine kuitenkin

mahtoi olla «vanhin siskomme». Sen arvelun mukaan, joka kiireesti levisi

siskojen kesken, sanottiin Louisea leikillä sen jälkeen «esineeksi».

«Esine» itse näytti sangen vähän huomaavan niitä arveluita, joiden

esineeksi hän oli joutunut. Hän siihen aikaan juuri oli panemassa

kangasta kuteille ja oli Henrikin kauhuksi päättänyt kudonta-aikana

käyttää «kauraliemen» loppuun. Louise oikein kiihkoisen mielellään aina

tahtoi kuluttaa loppuun vanhoja vaatteitaan --, ja kun kangas oli vaikea

panna kuteille, luoda ja saada kuntoon, oli «tuomiokirkkokatseet» yhtä

päätä nähtävissä, joka kaikki puvun lisäksi vaikutti sen, että Louise

oli sangen vähän ihastuttava. Mutta asia pysyi ennallaan, Jacobi katseli

paljon Saaraa, laski leikkiä Eevan kanssa ja jäi istumaan Louisen

viereen, ikäänkuin viihtyisi ainoastaan hänen luonaan. Turhaan Petrea

nosti hänelle kaikenlaisia kiistakysymyksiä saadakseen hänen ottelun

aikana vähäsen unohtamaan «esineen». Jacobia ne eivät huvittaneet ja

selvään huomasi maisterin olevan paljoa vähemmän mieltyneen kiistoihin

kuin muinoin kandidaatin, ja hän vaan nauroi, kun vapaaherratar joskus

rupesi puhumaan «Monaadeista ja Nomaadeista». Jacobilla oli siihen

aikaan lempiaine, josta hän aina puhui, ja se oli «Hänen Ylhäisyytensä

O***»! Hän ei voinut kylliksi ylistää «Hänen Ylhäisyytensä» erinomaisen

jaloa luonnetta, hyvyyttä, älykkäisyyttä, kunnioitusta herättävää ryhtiä

ja ylevää ulkomuotoa, monta kertaa hän yhä uudestaan kuvaili hänen

leveätä jalomuotoista otsaansa, läpitunkevaa katsettaan ja hänen

kauniita ylimyskäsiään. Jacobi oli pari vuotta ollut «Hänen

Ylhäisyytensä» sihteerinä ja oli saanut lupaan isäntänsä puoltolauseita,

kun tulevaisuudessa oli viransaanti kysymyksessä.

Sitäpaitsi oli «Hänen Ylhäisyytensä» osoittanut Jacobille paljon

hyvyyttä, hankkinut hänelle tilaisuutta laajentaa tietojansa, ottanut

hänet mukaansa ulkomaille, itse opettanut hänelle ranskankieltä, sanalla

sanoen «Hänen Ylhäisyytensä O***» oli mitä erinomaisin ylhäisyys, oikea

ylimmän ylhäisyyden perikuva; Jacobi rakasti häntä kaikesta

sydämmestänsä, kertoi pieniä kaskuja «Hänen Ylhäisyytensä» O***:sta ja

pieniä pilajuttuja, joita oli kuullut «Hänen Ylhäisyytensä» O***:lta

j. n. e.

Louise enemmän kuin kukaan muu perheen jäsenistä oli huvitettu

kuuntelemaan muiden puheita ja senvuoksi hän enemmän kuin muut saikin

kuulla «Hänen Ylhäisyydestänsä»; mutta ei ainoastansa hänestä, sillä

Jacobilla oli aina jotakin kerrottavaa Louiselle, aina jotakin hänen

kanssansa neuvoteltavaa. Ja jos Louise vaan joutui kankaaltansa, niin

voi Jacobi ihan varmasti saada häneltä osakseen mitä sydämmellisintä

osanottoa ja paraita neuvoja niin moraalisissa asioissa kuin

taloudellisissa toimissa, vaatteiden, tulevaisuudentuumien y. m.

suhteen. Jacobi puolestaan myöskin antoi Louiselle hyviä neuvoja --

joita kuitenkin hyvin harvoin noudatettiin -- postiljoonipasianssia

asetellessa, piirusti hänelle koruompelukaavoja ja luki ääneen,

kuitenkin mieluummin romaaneja kuin saarnoja.

Mutta kauan hän ei saanut istua rauhassa «esineensä» ääressä. Sillä pian

asettui sen toiselle sivulle eräs henkilö, jota, syystä että hänen

suurin merkillisyytensä oli kaupungin lähellä oleva suuri maatila,

tahdomme nimittää ainoastaan *Tilanomistajaksi*.

Tilanomistaja näytti tahtovan siirryttää kandidaatin -- nimittäkäämme

häntä edelleenkin niin, sillä olemmehan kuitenkin tässä matoisessa

maailmassa jollakin tavoin kandidaatin tapaiset -- siltä paikalta, jonka

tämä näkyi tahtovan pidättää itsellensä. Tilanomistaja omisti, paitsi

suurta maatilaansa sangen rotevan ruumiin, pulleat, terveennäköiset

posket, suuret harmaat silmät, merkilliset elottomuudestansa, pienen

punahuulisen suun, joka mieluummin pureskeli kuin puheli, ja vetäytyi

tyhjänpäiväiseen naurunhohotukseen. Hän rupesi ahdistelemaan «Louise

serkkua» -- hän oli nimittäin kaukaista sukua laamannille --

kaikenlaisilla puheilla, joita tahdomme yhdistää nimellä

Kummallisia kysymyksiä.

«Pidättekö, Louise serkku kalasta, esim. lahnasta?» kysyi tilanomistaja

eräänä iltana istahtaessansa Louisen viereen, joka ahkerasti

värilangoilla ompeli maisemaa. Katsahtamatta ylös tämä vastasi perin

tyynesti:

«Ky-yllä! Lahna on hyvin hyvä kala!»

«Ah, punaisen viinikastikkeen kanssa vallan mainio; Tilallani

Östanvikissa on mainiot kalavedet. Siellä on suuria lahnanjölliä!

Kalastan niitä itse.»

«Ken on tuo suuri kala?» kysyi Jacobi Henrikiltä tyytymättömästi

nyrpistäen nenäänsä. «Ja mitä häneen kuuluu pitääkö Louise siskosi

lahnasta?»

«Siksi, että hänen muka silloin pitäisi pitää niiden kalastajastakin,

mon cher? Sangen arvokas ja vankka poika, tuo serkkuni Östanvikin Tuure.

Neuvon sinua hieroutumaan hänen tuttavuuteensa. Vai niin, Gabrielleseni,

vai niin, teidän korkeutenne, «mikäkö se on, joka?... Niin, mikä se on?

Se arvoitus minulta varmaankin vie kaiken järjen. Äiti kulta tule

tuhmalle pojallesi avuksi!»

«Ei, ei! Äiti tietää sen jo! Äiti et saa sanoa!» huudahti Gabrielle

peloissaan.

«Minkä kuninkaan te, maisteri, pidätte suurimmassa arvossa kaikista

kuninkaistamme?» kyseli toistamiseen Petrea, jolla sinä iltana oli

jonkinmoinen kyselynpuuska.

«Kaarle kolmannentoista!» vastasi kandidaatti kuunnellen mitä Louise

vastasi tilanomistajan kysymykseen.

«Pidättekö, Louise serkku, lintupaistista?» kysyi tilanomistaja.

«Kyllä vallan! Etenkin pikkulinnuista», vastasi Louise.

«No, sehän oli hauskaa!» lausui tilanomistaja. «Maatilallani

Östanvikissa on erittäin paljon pikkulintuja. Lähden usein ulos pyssyni

kanssa ja ammun niitä itse päivällisekseni. Piff paff! Kaksi laukausta

ja heti on koko vati täynnä.»

Petrea, jolta ei kukaan kysynyt: «serkku, pidätkö lintupaistista», ja

joka tahtoi houkutella kandidaatin huomiota puoleensa välittämättä hänen

hajamielisyydestänsä, kysyi uudestaan: «luuletteko maisteri ihmisten

ennen vedenpaisumusta olleen paljoa pahempia kuin nykyisten?»

«Oh, paljon, paljon parempia!» vastasi kandidaatti.

«Louise serkku, pidättekö jänispaistista?» kysyi tilanomistaja.

«Maisteri, pidättekö jänispaistista?» kuiskasi Petrea veitikkamaisesti

Jacobille.

«Hyvä, Petrea!» kuiskasi veikko hänelle.

«Pidättekö, Louise serkku kylmistä ruuista?» kysyi tilanomistaja

Louiselta taluttaessansa hänet illallispöytään.

«Pidätkö tilanomistajista?» kuiskasi Henrik Louiselle heidän

palatessansa ruokasalista.

Louise vastasi -- juuri samalla tavalla kuin tuomiokirkkokin olisi

vastannut; hän näytti hyvin totiselta ja oli vaiti.

Petrea oli illallisen jälkeen ihan valloillaan eikä jättänyt ketään

rauhaan, joka mahdollisesti osasi vastata hänen kysymyksiinsä. «Onko

järki kylliksi ihmiselle? Mikä on siveyden peruste? Mikä on ilmestyksen

oikea tarkoitus? Minkätähden on valtiossa kaikki aina niin nurin?

Minkätähden on olemassa köyhiä ja rikkaita» y. m.

«Petrea kulta!» sanoi Louise, «mihin hyödyttää tuommoinen kyseleminen?»

Oli oikea kysymysilta. Eivät ne edes loppuneet, kun erottiin levolle

menemään.

«Eikö sinun mielestäsi, Elise», sanoi laamanni rouvalleen heidän

jäätyään kahdenkesken, «meidän pikku Petreamme tule oikein

vastenmieliseksi alituisilla kysymyksillään ja keskusteluillaan. Hän ei

jätä ketään rauhaan ja hän on välistä tuiki levoton ja häärivä. Hän

vielä tekee itsensä naurunalaiseksi, jos hän jatkaa samalla tavalla.»

«Niin, *jos* hän jatkaa. Mutta minä luulen hänen muuttuvan. Olen jonkun

aikaa paljon tarkastellut Petreaa, ja tiedäppäs, minä luulen siinä

nuoressa tytössä piilevän jotakin tavatonta.»

«Niin, niin, tavallinen hän ei suinkaan ole. Tuo elävyys ja nuo

alituiset pidot ja kujeet, joita hän panee toimeen...»

«Niin, eivätkö ne juuri osoita selvää taipumusta taiteeseen? Ja entä

hänen suuri tiedonhalunsa! Joka aamu hän nousee kello kolmen ja neljän

välillä kirjoittamaan, lukemaan tahi kirjoittelemaan teoksiansa. Se ei

todellakaan ole tavallista! Ja entä tuo haparoiminen, tuo kyselyn ja

väittelyn into -- eiköhän se liene jonkunlaista henkistä nälkää? Oi,

semmoista isoomista, jota niin moni nainen henkisen ravinnon puutteesta

saa kärsiä koko elinaikansa! Semmoisesta sielun tyhjyydestä syntyy

levottomuutta, ikävöimistä ja lukemattomia vikoja!»

«Taidat olla oikeassa, Elise», lausui laamanni, »eikä minkäänmoinen

elämä ole surkuteltavampaa, ei ainakaan vanhemmaksi päästyä. Mutta

Petreamme kohtalo ei saa tulla semmoiseksi. Se pitää meidän estää. Minkä

sinä luulet hänelle nyt olevan hyödyksi?»

«Minä luulen vakavan lukujen jatkamisen auttavan häntä saamaan sieluunsa

järjestystä. Hän on jätetty liian paljon oman onnensa nojaan hajanaisine

luonnonlahjoineen, intoineen ja tietojensa lisäämishaluineen. Minä

puolestani olen itse liian taitamaton johtamaan ja opettamaan häntä;

sinulla ei ole siihen aikaa! Hänellä ei ole täällä ketään, joka oikealla

tavalla voisi ottaa hänen epäselvän sielunsa johtoonsa. Minua hän

välistä oikein säälittää, sillä hänen siskonsa eivät ensinkään käsitä

tuota hänen sisällistä työtänsä ja minä tunnustan sen itseänikin välistä

tuskastuttavan. Soisin voivani paremmin olla hänelle siinä apuna. Petrea

tarvitsee pohjaa, jolla seisoisi, eikä hänellä semmoista ole. Hänen

ajatuksensa ovat ilman perustusta. Siitä on tuo haparoiminen syntynyt;

hän on juurettoman kukan kaltainen, jota ajelehtivat tuulet ja meren

aallot.»

«Hän kyllä vielä kerran juurtuu, hän kyllä löytää perustuksensa, niin

totta kuin sitä on maailmassa olemassa!» vakuutti laamanni vakavasti ja

säihkyvin silmin, lyöden niin lujaa kädellään lakikirjaan, että se

romahti lattiaan. «Ajatelkaamme tätä, miettikäämme siihen apua, Elise»,

hän jatkoi. «Petrea on vielä liian nuori, voidaksemme arvostella hänen

taipumuksiansa. Mutta jos hänellä on taipumusta lukuihin, niin ei hänen

tarvitse isota, niin kauan kuin minä elän ja voin hankkia leipää

omaisilleni. Tunnethan ystäväni, kunnon piispa B--n! Ehkä voimme aluksi

uskoa Petreamme hänen johtoonsa, noin vuoden tahi parin kuluttua ...

onhan hän vielä lapsi vaan. Mutta emmekö sinun mielestäsi voisi sopia

Jacobin kanssa ja pyytää häntä vähäsen lukemaan ja keskustelemaan hänen

kanssansa... Mutta, kuinka on Jacobin laita? Luulenpa hänen virittävän

koukkujaan Louiselle?»

«Niinpä niin! Eipä ole niin ilmankaan. Ja serkkumme sitten, Östanvikin

Tuure, etkö ole huomannut?»

«Kyllä luulin huomaavani jotakin tänä iltana. Mitä hiton tyhmiä

kysymyksiä hän siinä lateli? «Pidättekö, serkku siitä?» ja «pidättekö,

serkku, siitä?» Minä puolestani en ensinkään pidä siitä, minä. Eihän

Louise ole täysikasvuinenkaan vielä ja jo tullaan kysymään häneltä:

pidättekö, serkku? No, tuohan ei voi mitään merkitä, ainakin se olisi

minusta parasta. Vahinko kuitenkin, ettei Tuure serkkumme ole vähän

ihmismäisempi, sillä hän omistaa niin kauniin, suuren tilan, ja vielä

niin lähellä meitä!»

«Niin vahinko! Sillä semmoisenaan minä varmasti uskon, että Louisen on

mahdoton pitää hänestä.»

«Ethän toki luulle hänen rakastavan Jacobia.»

«Totta puhuen, luulen minä siinä olevan vähän perää.»

«No, se olisi sangen ikävää ja epäviisasta. Minä kyllä rakastan Jacobia,

mutta eihän hänellä ole mitään eikä hän vielä olekaan mitään!»

«Mutta, ystäväni, hän voi saada ja hänestä voipi tulla. Minä tunnustan,

Ernst kulta, että luulen hänen paraiten kaikista tuttavistamme sopivan

Louiselle mieheksi, ja minä puolestani sanoisin häntä mielelläni

pojakseni.»

«Sanoisitko, Elise? No, silloinhan minäkin saanen valmistua tekemään

samoin. Sinulla on ollut suurin vaiva ja enin työ lasten

kasvattamisessa, siis sinulla tulee olla enemmän sananvaltaakin heidän

asioissansa.»

«Ernst, miten sinä olet hyvä!»

«Sano kohtuullinen, Elise; en enemmän kuin kohtuullinen. Sitäpaitsi

luulen, että mielipiteemme ja ajatuksemme hyvinkin vähän eroavat. Minä

myönnän, että Louise minusta on suuri aarre, enkä tunne ketään, jolle

oikein sydämmestäni soisin hänet. Mutta jos Jacobi voittaa hänen

sydämmensä, niin tunnen, etten henno vastustaa heidän liittoansa, vaikka

se minua huolestuttaisi hänen epävarman tulevaisuutensa tähden. Minä

todellakin rakastan Jacobia, meidän on häntä suuresti kiittäminen

Henrikin suhteen. Hänen oivallinen sydämmensä, rehellisyytensä ja hyvät

ominaisuutensa kyllä tekevät hänestä yhtä hyvän kansalaisen kuin

aviopuolison ja perheenisän, ja muutenkin hän on siivompia ihmisiä,

joiden kanssa saa kaiket päivät oleskella. Mutta, Jumala varjelkoon!

puhunhan juuri kuin toivoisin tuota naimiskauppaa, jota en suinkaan tee.

Tahtoisin mieluimmin pitää tyttäreni kotona niin kauan kuin he viihtyvät

ja elävät onnellisina luonani. Mutta kun tyttäret ovat kasvaneet

suuriksi, niin ei voi enää olla heistä varma. Hiiteen kaikki kosijat ja

kysyjät! Täällähän voisimme elää kuin taivaassa kaikki yhdessä,

saatuamme kaikki näin hyvästi kuntoon. Muutamia pieniä parannuksia vielä

voisi tehdä, mutta ehtiihän ne vielä kun joutuu. Olen ajatellut, että

tähän voisimme helposti saada vaatesuojan lisää. Katsoppas tälle

puolelle muuriin, eikö sinunkin mielestäsi olisi mukavaa, että tuosta

avauttaisimme ... hyvänen aika! joko nukut, kultaseni?»

Eräät pidot.

Siihen aikaan rupesivat talon tyttäret paljon näkemään unia

tulipaloista, eikä puuttunut unien selityksiä, viittauksia, pieniä

pilantekoja ja salaisia kuiskauksia sisarusten kesken. Ei kukaan nähnyt

elävämpiä unia kuin Petrea, eikä kukaan niitä ahkerammin selittänyt.

Gabrielle, joka viattomuudessansa ei nähnyt mitään unia, ihmetteli mitä

merkitsivät kaikki nuo kummalliset puheet tulipaloista, eikä hän paljoa

saanut siitä urkituksikaan, sillä aina kun hän tahtoi olla mukana

salaisuuksia selvitellessä, sanottiin hänelle: «mene vähäisen pois

Gabrielleni».

Eräänä iltana istuivat Saara, Louise, Eeva ja Petrea yhdessä pienen

pöydän ympärillä keskustellen jostakin, muka erittäin tärkeästä asiasta.

Gabrielle tuli silloin sinne ja tahtoi saada pienen paikan itselleen ja

kirjalleen, mutta se oli mahdotonta; ei ollut ensinkään tilaa

pienokaiselle, tipsukalle. Melkein samassa tulivat, Henrik ja Jacobi

alas yläkerrasta. He etsivät heti itselleen paikkaa nuorten neitosten

parista ja katso, pöydän luona oli mainiosti tilaa heille kummallekin.

Gabrielle pisti silloin esiin pienen pääkkösensä Louisen ja Petrean

väliltä ja pyysi siskojen selittämään seuraavan arvoituksen:

«Mikä on se paikka, johon hyvästi kuusi sopii istumaan, mutta jossa ei

ole sijaa viidelle?»

Siskot nauroivat. Louise suuteli pientä älykästä saarnaajaa ja Petrea

nousi pöydästä jättäen siskot, herrat ja Henrikin kanssa aloittamansa

valtiollisen keskustelun ja istahti syrjään Gabriellen kanssa sekä

rupesi kertomaan hänelle «Thiodolfin matkoista», jotka enemmän kuin

mitkään muut olivat «pikku neidon» lempikertomuksia.

«Mutta asiasta toiseen!» huudahti Henrik, «eikö juuri ylihuomenna ole

nuo häät, joihin meidän omien laskujemme mukaan pitäisi olla kutsutut?

Evelina tädillä on todellakin paljon vähemmän älyä kuin luulin, kun hän

ei ole...»

«Evelina täti on nyt tässä, jos mahdollista puolustamassa älyänsä»,

kuului ystävällinen ääni, ja Evelina täti seisoi kaikkien kummastukseksi

ja iloksi keskellä huonetta.

Tervehdittyään ja kyseltyään kaikkien vointia toimitti Evelina

silminnähtävällä mielihyvällä sydämmellisesti kutsun -- ei häihin

niinkuin Henrik oli odottanut, mutta tuliaispitoihin. Lauran vihkiäiset

pidettäisiin ihan hiljakseen kotona hänen kasvatusäitinsä luona

ainoastaan muutamien sukulaisten läsnäollessa. Mutta sulhasen äiti,

noita iloisia ja hyväntahtoisia ihmisiä, jotka melkoisesti uhraavat

maailmalle, mutta joita maailma kuitenkin niin vähän kiittää, jotka

mikäli mahdollista tahtovat huvittaa ja kestittää kaikkia ja joita

ihmiset kiitollisuuden osoitteeksi mielellään vähäsen panettelevat,

pyylevä, herttainen sotaneuvoksenrouva tahtoi välttämättä jollakin

sydämmellisellä ja hauskalla tavalla viettää ainoan rakkaan poikansa

naimista ja antaa koko seudun tuntea vähän sitä iloa, joka täytti äidin

sydämmen. Kahdeksan päivää piti tuliaiskestien kestää ja Akselholman

suurten siipirakennusten huoneet olivat kaikki valmiina ottamaan vastaan

seudun ylhäisöä. Sulhasen ja morsiamen oli määrä kummankin puolestaan

pyytää sinne ystäviään ja tuttaviaan, ja morsiamen ynnä hänen tulevan

anoppinsa puolesta, jolta viimemainitulta Evelinalla oli mukanaan

kirjallinen kutsu, oli Evelina nyt tullut pyytämään Frankin perheen --

koko perheen, Jacobi siihen luettuna -- kunnioittamaan juhlaa

läsnäolollaan.

Nimenomaan pyydettiin *kaikkien* tytärten tulemaan mukaan. Oli luotettu

jokaisen yksityisen apuun. Petrea, jolla oli näyttelijän taipumusta,

toivottiin mukaan näytelmäkappaleesen, toiset tarvittiin pukutansseihin

ja kuvaelmiin; Gabrielle tarvittiin enkeliksi ja tietysti toivottiin

kaikkien siinä samalla voivan huvitella hyvästi. Pyydettiin ja

toivottiin että Frankin perhe tulisi Akselholmaan koko ajaksi, jopa

kauemmaksikin -- siellä oli heille kaikki valmiina. He osaltaan olivat

suureksi hauskuudeksi muille ja rouva toivoo voivansa tehdä siellä olon

hauskaksi kaikille vieraillensa.

Ei Fox, Pitt, Thiers, Lafitte, Platen, Anckarsvärd eikä kukaan maailman

kaunopuhujista ollut koskaan pitänyt puheita, joita olisi otettu vastaan

sydämmellisemmin ja suuremmalla riemastuksella kuin tätä Evelina tädin

pientä sanomaa.

Henrik lankesi polvilleen oivallisen kaunopuheisen tädin eteen. Eeva

taputteli käsiään ja syleili häntä. Petrea huudahti riemastuksen

puuskasta ja kaatoi hypähtäessänsä pystyyn ompelupöydän Louisen syliin.

Jacobikin hypähti, vapautti Louisen ompelupöydästä ja pyysi hänet

ensimmäisten tanssiaisten ensimmäiseen anglääsiin.

Laamannin puolestansa täytyi jäädä kotiin siitä ilosta, mutta hän

iloitsi sydämmestänsä, että hänen lapsensa saivat huvitella. «Työtä»!

Laamanni Frankilla oli harvoin aikaa muuhun kuin työhön. Kuitenkin aikoi

hän asettaa niin, että hän ainakin voi saattaa omaisiansa Akselholmaan,

mutta hänen piti palata jo seuraavana päivänä. Elise esteli ottamasta

mukaan useampaa kuin kaksi, korkeintaan kolme tyttäristään, mutta

Evelina pyysi häntä ottamaan *kaikki*; siihen yhtyi laamannikin, joka

mielellään soi *kaikkien* saavan huvitella. «Ehk'ei», hän lausui,

«heille milloinkaan enää satu semmoista huvittelemisen tilaisuutta!» Ja

harvinaista on todellakin, että rukoillaan äitiä ottamaan mukaansa

kaikki kuusi tytärtänsä. Eläkööt semmoiset neuvoksenrouvat! Mutta

tunnustaa täytyy, että Frankin perheen tyttäret olivat yleisesti

rakastetut ystävällisyytensä ja herttaisuutensa vuoksi, puhumattakaan

muista hyvistä ominaisuuksista. Elisen täytyi luvata ottaa heidät kaikki

mukaansa, Saaran, Louisen, Eevan, Leon ... ei! sepä tosi, Leonore ei

voinut tulla mukaan. Leonore raukan täytyi jäädä kotiin kivuloisuutensa

vuoksi ja kohta sekä Eva että Petrea kilvan tahtoivat jäädä kotiin hänen

luoksensa. Leonore selitti tylysti ja välinpitämättömästi, ettei

kenenkään tarvinnut jäädä hänen tähtensä; hän ei tarvinnut kenenkään

apua; hän tahtoi mieluimmin olla ihan yksin; kaikki sisaret saisivat

kyllä hänen puolestansa lähteä! Hän kyllä voi elää ilmankin heitä.

Leonore raukka oli taudin vaikutuksesta ikäänkuin nurin käännetty ja

pysyi aina itseksensä; hän kätki kauniimman luonteensa pahan tuulen

nostamiin pilviin ja ne jäähdyttivät sen lämmön ja ystävällisyyden,

jonka toiset tahtoivat osoittaa hänelle.

Nyt joutui nuoriso toimeliaaksi. Sillä paljon oli ostettavaa, ommeltavaa

ja järjestettävää, jotta tyttäret voisivat kunnialla ja sievästi esiytyä

hääjuhlissa. Nytpä tuli pukujen, kukkien, nauhojen, kaulakoristeiden,

hansikkain y. m. tarkastuksia! Siinä neuvoteltiin ja mietittiin mitä

uutta oli ostettavaa; siinä laskettiin kuinka paljon kukin tavara

maksaa, jotta armaan isäukon pyytämättä antamat rahat riittäisivät.

Louise oli kaikille vallan verraton siinä pulassa. Hän tiesi neuvoa

kaikkeen. Louise oli yleensä vallan väsymätön puodeissa kävijä ja

pelkäämätön tinkijä. Hän ei milloinkaan empinyt revittämään alas kaikki

puodin vaatetukset milloin tahtoi kyynärän verran vaatetta ja hän kävi

vaikkapa kahdessatoista paikassa saadakseen nauhanpätkän helpommasta

tahi parempaa lajia, sillä Louise pani suuren arvon tavaran

«paremmuuteen». Louise olikin kuulu niin omasta kuin koko perheen

mielestä taidostaan tehdä «onnistuneita kopsauksia», joka merkitsi samaa

kuin tehdä hyvät kaupat eli saada joku tavara tavattoman helposta. Mutta

siitä huolimatta kunnioitettiin Louisea suuresti kaupungin

kauppapuodeissa ja häntä palveltiin ahkerasti ja kunnioittavasti, kun

sitävastoin pikku Petrea, joka ei milloinkaan tinkinyt ja aina osti mitä

ensiksi hänen eteensä työnnettiin, -- nimittäin jos hän kävi yksin

puodeissa -- ei ensinkään saanut kohteliaisuutta osakseen, vaan aina sai

sekä huonoa että kallista tavaraa. Tosi on, että Petreaa niin vähän kuin

mahdollista näkyi puodeissa, kun sitävastoin Louise, jolla oli työläs

kunniavirka olla kaikkien ystäviensä ja tuttaviensa ostajana, tunsi

puotien varastot melkein yhtä hyvin kuin omien kaappiensa sisällyksen.

Sovittiin että suurissa tanssiaisissa samana päivänä kuin perhe saapui

Akselholmaan Saaran, Louisen ja Eevan piti esiintyä samanlaisissa

puvuissa, valkoisissa musliinileningeissä, ja niiden koristuksena

vaaleanpunaiset vyöt liehuvine nauhasolmuineen, ja kiharoissa

samanvärisiä ruusuja. Petrea oli innoissaan siitä tuumasta eikä

ensinkään epäillyt, että heitä sanottaisiin kolmeksi sulottareksi; itse

puolestansa hän olisi mielellään suonut, että häntä olisi sanottu

Venukseksi, mutta sitä ei, ikävä kyllä, sopinut toivoakaan. Hän tutki

kasvojansa kaikista peileistä -- olisivat ne olleet sievät, arveli hän,

jos vaan voisi saada tuon nenän vähän toisenlaiseksi! Jotakin

vaaleansinistä piti Petrean saada tanssiaispuvukseen. Pikku neiti oli

ihastunut ruusunpunaiseen harsoleninkiin, jonka äiti ompeli hänelle.

Kaikki olivat innostunein mielin pukupuuhassa.

Selkkauksia.

Sataa vihmoi ulkona ja salaisella kauhulla näki Jacobi Louisen

«hovisaarnaajan» koristamana -- joka päinvastoin rumensi häntä

tavattomasti -- olevan valmiin lähtemään perhekaton suojassa Eevan

seurassa ulos «onnistuneille kopsauksille». Saaralla oli soittotuntinsa

Schwartzin kanssa, mutta hän oli luvannut Petrealle iltapuolella lähteä

yhdessä hänkin «onnistuneille kopsauksille».

«No, Henrik! Luulenpa että meidänkin pitäisi, mennä hyviä kauppoja

tekemään», lausui Jacobi nuorelle ystävälleen, «minä tarvitsen uudet

hansikkaat ja...»

«Ja ehkä voisimme tavata siskot puodeissa», lisäsi Henrik

veitikkamaisesti.

«Niinpä juuri», myönsi Jacobi nauraen. «Mutta Henrik, etkö voisi kieltää

siskoasi käyttämästä tuota kauheata mustaa kaapua! Minä vakuutan, ettei

hän sievä ensinkään ole ... niin hän ei todellakaan ole sievä siinä.»

«Etkö luule minun vakuuttaneen sitä hänelle! Minä olen saarnannut

«hovisaarnaajaa» vastaan, niin että sen pitäisi jo aikoja sitten olla

pannaan julistettu. Minä olen selittänyt, etten tahdo astua

«hovisaarnaajan» rinnalla, mutta ei mikään auta. Se on niin päässyt

armollisen vanhimpamme armoihin, että usko minua veikkoseni -- me saamme

kyllä kärsiä sitä kaiken elinaikamme. Ja mitäpä siitä sanot? Minä luulen

melkein, että serkkumme, Östanvikin Tuure, pitää siitä.»

«No, siitä möhkäleestä varsin helposti huomaa, että hänellä on kurjan

huono maku, oikea hottentotti-maku!»

«Siinä suhteessako, että hän rakastaa Louisea?»

«Hm!»

Päivällisaikana palasivat kauppaatekevät neitoset kotiin kauppaatekevien

herrojen seurassa, jotka hyvin rauhallisesti astuivat «hovisaarnaajan»

rinnalla. Louise oli voitonriemuinen. Ei hän milloinkaan ennen ollut

tehnyt onnistuneempia kopsauksia.

«Katsokaa siskot tätä musliinia yhdestä pankkoriksistä kyynärältä! Eikö

sillä ole hurmaava väri? Minä tingin kaksitoista killinkiä. Ja näetkö

näitä nauhoja, joita viimein sain kahdestakymmenestäneljästä killingistä

kyynärän, -- he pyysivät kolmeakymmentä, -- eivätkö ne ole kauniita?

Eivätkö ne sovi oivallisesti? Eikö se ollut hyvä kauppa? Oletteko ennen

nähneet tahi kuulleet sen vertaista? Jos, Saara, käyt samoissa paikoissa

kuin minä, niin saat kaikkea samasta hinnasta. Minä sovin siitä kolmessa

eri paikassa, Bergvallin ja Åströmin puodeissa sekä kukista rouva

Florean luona.»

Saara kiitti, mutta sanoi muuttaneensa mielipidettä. Hän ei tahtonut

samanlaista pukua kuin Louise ja Eeva, vaan toista, josta -- josta hän

piti enemmän.

Sisaret kummastelivat ja pahoittelivat Saaran mielen muutosta; Louise

oikein siitä loukkaantui. «Olimmehan jo niin varmasti sopineet asiasta!

Kuinka nyt kävisi kolmen sulottaren?»

Saara vastasi, että ken hyvänsä tulkoon kolmanneksi. Hänellä puolestaan

ei ollut sitä kunniaa.

Sisarten mielestä Saara oli sangen epäsuloinen.

Eeva juoksi Leonoren luokse näyttämään ostoksiaan.

«Katsoppas tätä ruusua, Leonore! Eikö se ole suloinen? Ihan kuin ihka

elävä! Ja katsoppas näitä nauhoja...»

«Niin ... niin...» sanoi Leonore alakuloisesti, synkästi katsellen Eevan

koristuksia, mutta äkkiä hän sysäsi ne niin kiivaasti luotansa, että ne

putosivat lattialle, ja purskahti itkuun. Eeva vallan ällistyi; kirja

oli pudonnut hänen kauniille ruusullensa ja musertanut sen.

Silmänräpäyksen vuotivat Eevan kyyneleet ruusulle, mutta sitten siskon

päälle.

«Minkätähden teit niin, Leonore? Oi, sinä varmaankin olet kovin sairas!

Tahi oletko suuttunut minuun?»

«En, Eeva, en! Anna minulle anteeksi ja -- -- jätä minut!»

«Minkätähden? Oi, älä itke, älä ole pahoillasi! Minä olin ajattelematon,

kun tulin ja ... mutta minä viisi koko kemuista, minä en lähdekään; minä

jään kotiin sinun luoksesi; sano ainoastaan että pidät minusta ja että

soisit minun jäävän. Sano vaan, sano!»

«Ei, ei!» vastusti Leonore kiivaasti kääntyen pois hellästä

lohduttajasta, «en minä tahdo sitä! Te vaan kiusaatte minua puhumalla

kotiinjäämisestänne. Ette saa jäädä minun tähteni! Minä kyllä tiedän

olevani semmoinen, ettei kukaan sitä mielellään tekisi. Minähän en ole

hyvä enkä iloinen. Mene sinä iloisten seuraan, Eeva, ja ole heidän

parissansa. Jätä minut; anna minun olla rauhassa; siinä kaikki mitä

pyydän.»

Itkien, runneltu ruusu kädessään läksi Eeva pois.

Saara oli iltapuolella mennessään kaupungille Petrean kanssa erittäin

katkeramielinen. Hän meni muka ainoastaan Petrean tähden; itse

puolestaan hän varsin hyvin olisi voinut jäädä kotiin. Hän ei aikonut

ostaa mitään, eihän hänellä ollut millä ostaa. Hän ei aikonut tulla

mukaan kemuihin, hänellä ei olisi siellä hauskaa. Ei mikään maailmassa

ollut hauskaa, kun ei milloinkaan saanut mitään «mielensä mukaiseksi».

Petrea oli aivan ällistynyt tuosta äkkinäisestä muutoksesta ja koetti

kaikin tavoin päästä selville sen syistä.

«Mutta minkä tähden», hän kysyi kyynelsilmin, «minkä tähden et tahdo

olla meidän kanssamme?»

«Sen tähden, etten tahdo olla mukana», vastasi Saara kiivaasti, «kun en

voi esiintyä kunniakseni ja omalla tavallani. En tahdo häipyä

tavallisten ja keskinkertaisten joukkoon. Minä tahdon olla erinomainen

ja muista eroava. Luonteeni on semmoinen. Niukasti en voi enkä tahdo

elää, en kerrassaan. Ennemmin olla elämättä.»

«Oi!» huudahti Petrea nyt vasta käsittäen mikä Saaraa vaivasi. Hänen

silmänsä vallan säihkyivät ilosta sanoessansa: «oi, eikö muuta! Saara

kulta, tässä; ota kaikki mitä minulla on! Ota, rukoilen sinua! Etkö

luule minua ilahuttavan tuhat kertaa enemmän nähdä sinut komeana ja

iloisena, kuin jos pukisin ylleni maailman koreimmat vaatteet! Ota,

armas Saara kulta! Rukoilen sinua polvillani, ota! Katsos, silloinhan

riittää, voithan silloin ostaa mitä haluat ja olla tyytyväinen ja tulla

kanssamme; -- muutoin ei ole koko kemuista mihinkään!»

«Ah, Petrea! Ja entä sinä?»

«Oi, minä laitan kuntoon vanhan harsoleninkini; katsos, minä pidätän

vaan itselleni vähäisen rahoja sen nauhoja varten. Sillä tavalla se

kyllä kelpaa ja samapa se minkä näköinen minä olen. Ole sinä vaan

tyytyväinen, Saara, ja tee niin kuin pyydän.»

«Mutta voinko? En, Petrea, se koskee minuun! Sekin vähä on sinun

kaikkesi!... Eikä se sittenkään riitä...!»

«Oi, kyllä, anna sen riittää, anna. Voimmehan käydä Louisen neuvomissa

puodeissa, joista saa kaikkea helpolla. En voi milloinkaan iloita, ellet

ota vastaan tarjoustani. Kas niin, nyt olet oma, rakas Saara kultani!

Kiitos, kiitos! Oi, nyt tuntuu sydän oikein keveältä. Nyt pääsen tuosta

ikävästä pukuhuolesta. Se on mielestäni oikein suuri voitto.»

Lintu oksalla ei ole keveämpimielinen kuin Petrea käydessänsä Saaran

seurassa ostoksilla. Saara sitävastoin ei ollut niin iloinen kuin hän,

mutta sen sijaan ystävällisempi Petrealle kuin milloinkaan ennen.

Petrean nauhojenoston kävi niin, että astuessaan piparkakkumyymälän ohi

hän näki pienen nokipojan halukkaasti katselevan muutamia

purppuranpunaisia omenia. Hän ei voinut vastustaa haluaan, vaan osti ne

ja lahjoitti pojalle ja tunsi saaneensa runsaan palkinnon nähdessänsä

pojan iloisesti hymyilevän ja hänen hampaittensa loistavan kun hän

hautasi ne mehevään hedelmään. Petreankin suu siinä vettyi ja sitten hän

vielä näki kojussa niin kauniita päärynöitä -- äidin lempihedelmiä -- ja

niin mainioita appelsiinejä -- nehän vasta ilahuttaisivat Leonorea! --

Seuraus oli, että Petrean laukku täyttyi hedelmillä, ja nauhat -- ne

jäivät rahan puutteessa ostamatta. «Mutta onhan Louisella niin paljon

vanhoja nauhoja!» ajatteli Petrea lohduttaen sillä itseään, «hän kyllä

lainaa minulle niitä.» Petrea ajatteli samalla tavalla kuin kaikki

muutkin huonot säästäjät.

Saaran ja Petrean palattua ostoksiltaan, huomasi Louise piankin, että

Saaran ostokset olivat nousseet paljon yli hänen varojensa ja että ne

sitä paitsi vielä olivat semmoista lajia, jota Louise syystä kyllä sanoi

sopimattomaksi Saaran kaltaiselle nuorelle neidolle. Hän katseli

sanaakaan virkkamatta valkoista silkkivaatetta, sinistä utuharsoa

tunikkaa varten ja hiusten koristeeksi hankittuja kauniita keltaruusuja

ja valkoisia astereita y. m. kaunista, jota kaikkea Saara vähän

turhamaisuudensekaisella ylpeydellä levitti nähtäväksi.

«Mitä sinä olet ostanut, Petrea?» kysyi Louise, «näytäppäs sinäkin

ostoksesi!»