«Jääkää kotiin illaksi» pyysi Elise seuraavana päivänä ja sitten

edelleen monta päivää. Kandidaatti jäi. Hän ei milloinkaan ollut nähnyt

Elisen olevan niin ystävällisen, jopa oikein herttaisen häntä kohtaan,

eikä milloinkaan niin huomaavaisen kuin nyt; ja tämmöinen huomaavaisuus

ja ystävällisyys naisen puolelta, naisen, joka tavallisissa oloissa on

kohtelias ja välinpitämätön miehiä kohtaan, hiveli kandidaatin

turhamaisuutta samalla kuin se osasi hänen hellään sydämmeensä. Pian

hävisi kaikki «nuhdesaarnojen» ja moitteen syyt, sillä kandidaatti

hylkäsi kerrassaan juomaveikkonsa ja heidän seuransa. Ei kukaan puhunut

moittivammin heistä kuin kandidaatti. Hän oli niin innokkaasti samaa

mieltä Elisen kanssa, että juominkien vaahtoava haihtuva samppanja on

ainoastaan hetken hurmaus, joka jättää jälkeensä tyhjyyttä ja

velttoutta. »Kerran, jopa parikin», arveli kandidaatti «voivat semmoiset

juomingit olla vahingoittamatta jopa virkistäviäkin; mutta yhä uudistuen

-- oh herran tähden! ne vaikuttavat sangen epäedullisesti, jopa

epäsiveellisesti!» Ja pikku Viisu, joka kuuli kaiken tämän, arveli sen

olevan sangen viisaasti puhutun. Eipä kukaan nyt näkynyt paremmin

viihtyvän kotona kuin kandidaatti. Kotona viihtyy niin hyvin, arveli

kandidaatti kun elämä on säännöllistä ja »on niin todellisen

terveellistä ja raitista elämää» niissä toimissa ja viattomissa

huveissa, jotka muodostavat kodin hiljaisen elämän.

Mutta sillä välin ilmestyi kandidaatin terveesen elämään kipeäkin kohta.

Kiitollisuus oli ensiksi lämmittänyt Elisen sydämmen Jacobin hyväksi,

mutta sitten edellinen rupesi siksi paljon pitämään hänestä hänen

herttaisuutensa tähden, niin että hän huomasi miehensä toiveiden hänen

käytöksensä suhteen olevan erinomaisen helpot täyttää ja pian hänen

seurustelunsa Jacobin kanssa sulostutti hänen oman elämänsäkin. He

olivat monessakin asiassa yksimieliset etenkin soitosta ja

kirjallisuudesta, jota kumpikin rakasti ja kandidaatin nuorekas into

tuotti jalompaa eloa ja viehätystä heidän yhteisille huvituksilleen.

Keskustelut menettivät kaiken kiistan muodon ja olivat miellyttävänä ja

kehittävänä ajatustenvaihtona. Kandidaatti ei lainkaan tahtonut olla

oikeassa; häntä päinvastoin tavallaan ilahdutti, kun hän voi olla

Eliselle myöntyväinen. Jacobi tunsi kirjat paremmin kuin Elise,

viimemainittu tunsi paremmin elämän -- kirjojen äidin -- kuin hän ja

kulki sen vuoksi hänen vieressään kuin vanhempi, ohjaava ystävä.

Kandidaatti tunsi olevansa onnellinen viehättävän rouvan vaikutuksen ja

lempeän ohjauksen alaisena ja kiintyi häneen yhä enemmän. Mutta niin

vieno ja suloinen oli tuo suhde, että hän ei ensinkään aavistanut sen

vaaroja. Häntä miellytti kun Elise kohteli häntä kuin lasta ainakin ja

laski sen vuoksi luonnoltaan lapsekkaan mielensä aivan valloilleen.

Elisen lempeät nuhteet olivat jonkinlaisena nautintona hänen

sydämmellensä; hänen teki mielensä hairahtua ainoastaan ansaitaksensa

niitä; hän olisi tahtonut niitä kuunnellessaan suudella Elisen hametta,

tahi valkoista kaunista kätöstä ja hänestä oli tuskallisen suloista, kun

hän ei kuitenkaan tohtinut sitä tehdä. Kun Elise lähestyi ja hän kuuli

hänen keveät askeleensa, kun hän tunsi ruusuntuoksun, joka aina seurasi

häntä, lämpeni hänen sydämmensä sanomattomasti, ja mikä eniten kiinnitti

Jacobia Eliseen oli viimemainitun kärsimykset. Kun hermotaudit tahi

taloudelliset huolet lannistivat Elisen mielen, kun hän kärsivällisesti

kesti miehensä usein tylyä käytöstä, silloin kandidaatin sydän vallan

suli hellyydestä, ja hän teki kaiken voitavansa huvittaaksensa ja

virkistääksensä häntä; hänen pienimmätkin toiveensa hän koetti täyttää

ennenkuin ne olivat lausututkaan. Elise ei voinut olla semmoiselle aivan

tunnoton ja ehkä hänen turhamaisuuttansakin kutkutteli, kun hän näki

nuoren miehen olevan vallassansa, kenties hän vapaaehtoisesti tekeytyi

sokeaksi tunteidensa laadusta, voidakseen olla häiritsemättä suhdetta,

joka sulostutti hänen elämänsä. «Hän rakastaa *lapsia ja heidän

äitiänsä*» lausui hän itseksensä. «Hän on heidän ja minun ystäväni.

Olkoon aina niin!» Ja varmaa on, etteivät lapset milloinkaan olleet

tottelevaisemmat, oppivaisemmat eivätkä onnellisemmat kuin Jacobin

osoittaessa yhä onnistuneempaa taitoa heitä opettaessaan ja ohjatessaan.

Kova kohtalo, joka nostaa vaarallisia, kuohuvia hyrskyjä lähellä sitä

rantaa, jonne laiva pyrkii, ja joka häiritsevästi tunkeutuu ystävysten

ja puolisoiden väliin rikkoen heidän välinsä juuri kun se on ainiaaksi

vakaumaisillaan, sama kohtalo soi sen, että Jacobi yhä enemmän tuossa

kodissa kehitti ja näytti hyviä puoliaan samaan aikaan kuin laamanni

samassa määrin näytteli epämiellyttäviä. Laamanni Frank oli niitä

ihmisiä, joka oli sitä paremmalla ja iloisemmalla tuulella mitä enemmän

työtä ja puuhaa hänellä oli. Ja juuri siihen aikaan oli pysähdys

tapahtunut eräässä läänin edistyspyrinnössä, joka oli yksi laamannin

lempiaatteita ja johon oli syynä joukko pieniä esteitä, joita hän kyllä

mielellään olisi tahtonut hajoittaa, mutta ei voinut. Sen vuoksi hän

olikin erittäin huonolla tuulella. Hän oli kodissaan usein erittäin

vaativainen ja ärtyisä, etenkin rouvansa kanssa ja joutui sen kautta

hyvinkin huonoon valoon hyvänluontoisen ja iloisen Jacobin rinnalla.

Laamanni tunsi sen itse, oli siitä närkästynyt itseensä ja närkästynyt

vaimoonsakin, joka yhä vähemmän näytti välittävän hänen

torahtelemisistansa, vaan ahkeraan huvittelihe laulamalla Jacobin

kanssa. Ja nuo lauluharjoitukset, joita laamanni itse oli ehdottanut, ne

alkoivat hänestä jo voittaa kodissa liian suurta alaa. Jopa hänen

mielestänsä riidat ja toratkin olivat miellyttävämmät kuulla. Muuten hän

oli juuri sillä miellyttävällä tuulella, jonka vallitessa kaikki on

harmillista, jopa sekin, joka yhdellä ainoalla sanalla voisi muuttua

suloksi ja sopusoinnuksi.

Toinen keino, innokkaasti ehdotettu lukeminen muuttui nyt laamannin

toiseksi kiusanhengeksi. Juuri siihen aikaan hän olisi tahtonut vähän

enemmän rouvansa seuraa, olisi toivonut hänen vähän enemmän ottavan osaa

hänen puuhiinsa ja vastoinkäymisiinsä. Mutta kun hän tuli

seurusteluhuoneesen, niin siellä luettiin ääneen -- ellei soitettu -- ja

kun hänen tultuaan lukeminen keskeytettiin, niin hän huomasi selvään

läsnäolijoissa jonkinlaista neuvottomuutta eikä puhelukaan tahtonut

luistaa. Kun, laamanni silloin kehoittaen lausui: «jatkakaa, jatkakaa!»

ja sitten jatkettiin, niin hän ei ollut ensinkään tyytyväinen, meni

omalle puolelleen tahi kulki tuulispään tavoin edestakaisin lattialla.

Juuri samainen kohtalo, josta äsken mainitsimme, sovitti niin, että

eräänä iltana astuessaan edestakaisin huonon tuulen vallassa laamanni

sai pienen kirjelipun. Sen nähdessään hän huudahti iloisesta

hämmästyksestä. Luettuaan sen hän lausui vilkkaasti:

«Kah, sepä hauskaa! Elise, everstinrouva S., Emelie on täällä! Hän on

saapunut tänä iltana. Minun täytyy heti rientää hänen luoksensa; Elise

kulta, etkö tule mukaan? Sehän olisi kohteliasta!»

«Ei, ei, nyt on jo niin myöhä!... ja luulenpa satavankin! Etkö voi mennä

yksin tänä iltana?... Huomenna aamupuolella minä...»

«No, hyvä on!» lausui laamanni keskeyttäen ja vähäsen nyrpeissään

kiellosta, ja riensi pois.

Hän palasi vasta myöhemmällä käynnistänsä ja oli erittäin hilpeällä

mielellä.

«Hän on tavattoman miellyttävä nainen!» lausui hän. «Elise kulta, sinua

varmaankin erittäin huvittaisi häneen lähemmin tutustuminen!»

«Oi, sitä tuskin luulen!» arveli Elise itsekseen.

«Hän puhuu tähän kaupunkiin muuttamisesta», jatkoi laamanni, «ja minä

toivon voivamme taivuttaa hänen tekemään niin!»

«Oi, sitä minä en tahdo toivoa!» ajatteli Elise.

«Tehkäämme kaikki voitavamme saattaaksemme hänen olonsa täällä niin

miellyttäväksi kuin mahdollista. Olen pyytänyt häntä huomiseksi

päivälliselle...»

«Huomiseksi?» huudahti Elise puoleksi pelästyneenä.

«Niin, huomiseksi!» lausui laamanni hieman mahtipontisesti. «Minä

kerroin hänelle, että sinulla on aikomus huomenna aamupuolella käydä

häntä tervehtimässä; mutta hän tahtoo välttämättä ensiksi käydä sinun

luonasi. Huomisesta päivällisestä ei sinun tarvitse huolehtia; Emelie ei

odota mitään erinomaista tilapäisistä päivällispidoista, -- voivathan ne

kuitenkin olla yhtä hyvät kuin muutkin, jos tahdomme nähdä vähänkään

vaivaa niiden tähden. Soisin Emelien usein käyvän meillä ihan

yksinkertaisesti.»

Sydän täynnä selittämättömiä ja sangen vastenmielisiä tunteita meni

Elise levolle sinä iltana, miettien mitä ruokia voisi saada huomispäivän

päivälliseksi ja näki sitten unta, että hänen miehensä «entinen

lemmitty» lemmen liekeillä sytytti koko talon ilmituleen ja saattoi

perheen kodittomaksi.

Tilapäiset päivällispidot.

Te perheenemännät, jotka tiedätte mitä *paisti* merkitsee, jotka

tunnette mitä vaikeuksia välistä kasaantuu etenkin tilapäisissä

pidoissa, jotka tiedätte, että vaikka kuinka tahtoisitte koettaa

kekseliäisyyttänne -- kekseliäisyyttä tarvitaan jokaiseen äkkipäiseen

tekoon -- niin ette kuitenkaan aina voi toimittaa kananpoikasia tahi

pyitä täyttämään tärkeätä vatia ennen jälkiruokaa; te perheenemännät,

jotka ruokamietteissä ja -tuskissa olette viettäneet monta pitkää

aamupuolta rohkenematta rukoilla Jumalalta apua, vaikka tahtoisittekin,

te kyllä otatte osaa Elisen hätään, kun hän tärkeänä

päivällispitopäivänä näki kellon lähestyvän kahtatoista voimatta

vieläkään keksiä mitään paistia. Voisi huomauttaa, että tilapäisiin

päivällisiin ei tarvita paistia. Me myönnämme sen yleensä, mutta

kiellämme sen näiksi pidoiksi, joiden järjestelyä me todistukseksi

helposti voisimme luetella, ellemme luulisi meitä muutenkin uskottavan.

Sitäpaitsi laamanni oli erittäin suuri paistin ja ylipäänsä kaikkien

liharuokien ystävä, joka seikka vielä tarkemmin selittää Elisen tukalan

tilan. Päälle päätteeksi hänellä sinä päivänä oli palvelijain puute ja

laamanni oli lisäksi omille asioillensa lähettänyt miespalvelijansa,

joka tavattomissa tilaisuuksissa aina oli Elisen paras apulainen.

Keittäjä oli kauhean sekavapäinen; lapset olivat kuohuksissa, Eeva ja

Leonora olivat riidelleet, Petrea leikannut reiän uuteen pukuunsa,

Henrik rikkoi karahvin ja kuusi lasia ja tipsukka huusi ja itki ihan

syyttä. Kello kävi kahtatoista eikä paistia vaan saatu tulelle. Elise

oli melkein epätoivoissaan paistin, keittäjän, päivällisen, lasten ja

koko maailman tähden, kun ovi aukeni, kimakka, iloinen «nöyrin

palvelijanne!» kuului aukosta ja hovimarsalkanrouva -- enkeliltä hän

Elisen mielestä näytti -- astui huoneesen mitä herttaisimmin hymyillen

ja otti suunnattomasta käsilaukusta kananpoikasen toisensa perästä,

laski ne pöydälle niiaten joka kerran katsahtaessaan Eliseen. Sitten hän

nauroi sydämmellisesti. Ihastuneena syleili Elise ensin vanhaa rouvaa ja

sitten kananpoikasia, jotka hän kiireesti vei keittiöön; kohta hän

palasi ja kertoi sekä huolensa että kiitollisuutensa ystävälleen

hädässä. Tämä osaaottavasti, vähän liikutettuna ja ystävällisesti

neuvoi:

»No, no, sepä nyt. Hyvänen aika pikku ystäväni, ei pidä olla niin

pahoillaan. Semmoinen kyllä menee ohitse; kaiketikin se menee ohitse!

Kuulepas; minä opetan pienokaiselle jotakin: milloin hätä suurin,

silloin apu lähinnä. Jaha, muista se. Niin, minä näin ne kananpoikaset

eräällä kuormalla astuessani torin halki ja kun tiesin miten asiain

laita oli täällä, niin riensin ostamaan ne ja pistämään viittani alle;

ja sitten astuin niin joutuisaan että vallan hengästyin kiireessäni. He,

he, he, he! Kas niin, nyt menen tieheni, sillä pitäähän pikku rouvan

pukeutua ja minun myöskin! Hyvästi nyt Liisaseni. Joutukoon päivällinen

ja vesaset ajoissa valmiiksi! He, he, he, he!»

Gunilla rouva läksi, päivällisaika tuli, sen kanssa vieraat ynnä

laamanni, joka koko aamupäivän oli ollut virkatoimissa.

Everstinrouva oli ylen komea, kaunis ja ylhäisen näköinen, oli erittäin

kohtelias ja miellyttävä, mutta vasten tahtoansa oli Elise sangen jäykkä

ja harvapuheinen puolisonsa «entisen lemmityn» rinnalla. Sitäpaitsi

tuskallinen hajamielisyys vaivasi häntä. «Kunhan vaan kananpoikaset

ehtisivät oikein paistua» oli pääsemättömänä ajatuksena hänen

sielussansa, ja se ikäänkuin takertui kiinni paaviin, P. Pietarin

kirkkoon, Torvaldseniin, Pastaan ja kaikkeen mistä keskusteltiin.

Päivällisaika tuli, mutta päivällinen viipyi. Laamanniin, joka vaati

muilta samanlaista kiusallista säännöllisyyttä kuin hän itse aina

osoitti, tuli jo «päivälliskuume», joksi Elise sitä nimitti ja hän

silmäili maltittomasti milloin ruokasalin ovea, milloin rouvaansa, jonka

tila ei suinkaan ollut kadehdittava. Elise koetti näyttää tyyneltä ja

kuiskasi usein jotakin pikku Louiselle korvaan, joka kuiskaus aina antoi

tytölle aihetta toimeliaasti juoksemaan saamaansa asiaa toimittamaan.

Hänen keskustelunsa, se joka kuului ja se, jota ei kuultu, oli sinä

hetkenä jotenkin seuraavan tapainen:

«Tavattoman hauskaa oppia tuntemaan! -- -- -- (oi miten ruoka viipyy

sietämättömästi!) Sehän mahtoi olla erinomaisesti mieltä kiinnittävää!

(Soisin Ernstin syttyvän ilmi tuleen «entisen lemmittynsä» edessä, jotta

unohtaisi koko päivällisen.) Vai niin! No sepä oli kummallista.

(Tottapahan, Herran nimeen, kananpoikaset nyt jo lienevät paistuneet.)

Espanja raukka! (No, Jumalan kiitos, vihdoin viimeinkin ruokaa! Jospa

nyt vaan kananpoikaset olisi....»)

Ja nyt sananen päivällisistä! Päivällinen! sana, jota kuullen kaikki

kasvot kirkastuvat, kaikki mielet hilpenevät! Elise rupesi juuri

ihailemaan everstinrouvan seurustelutaitoa, joka niin vilkkaasti johti

puhelua ja toivoi sen kääntävän huomion pois onnistumattomista

ruokalajeista. Laamanni oli kohtelias ja miellyttävä isäntä ja

päivällinen oli ylipäänsä hänen mielihetkiään, jolloin hän olisi

tahtonut jakaa muillekin hyvää ruokahaluaan, hilpeyttänsä ja hyvää

ruokaansa. Nimittäin jos se oli hyvää! Muussa tapauksessa kyllä mielikin

siitä muuttui. Elise huomasi aterian kestäessä muutaman pilvenhattaran

synkistyttävän hänen otsaansa. Mutta hän näytti itsekin tahtovan

haihduttaa ne, ja kaikki kävi jotenkin hyvin, kunnes kananpoikaset

tuotiin pöytään. Kun laamanni (joka mielellään tahtoi seurata vanhaa

tapaa) ryhtyi niiden leikkaamiseen, niin ne silminnähtävästi näyttivät

tahtovan vastustaa hänen yritystään. Eliseen hän pöydän yli tähtäsi

katseen, joka rouvan sydämmeen tuntui vallan puukoniskulta. Ensimmäisen

tuskan haihduttua Elise vähäsen närkästyi tuon nuhtelevan katseen

liiasta ankaruudesta ja koetti karaista mieltänsä kestämään

onnettomuutta, johon ei ensinkään ollut syypää. Hän tuli äkkiä erittäin

vilkkaaksi ja puheliaaksi eikä kertaakaan katsahtanut mieheensä, joka

istui siinä ääneti ja tuiman näköisenä «leikkuuveitsi paistissa, otsa

hiessä». Mutta hän hengitti syvään helpoituksesta, kun päivällinen

vihdoin oli päättynyt. Hän halusi saada sanoa puolisolleen lepyttävän

sanan, mutta laamanni oli kuuro ja sokea muille paitsi everstinrouvalle.

Vilkas mieltäkiinnittävä keskustelu syntyi heidän välillään, joka

erittäin olisi huvittanut Eliseä. Hänen olisikin ollut aivan helppo

ottaa siihen osaa, ellei hänen mieltänsä olisi ruvennut yhä enemmän

painostamaan, kun hän luuli huomaavansa puolisonsa käytöksessä häntä

kohtaan jotakin kylmää ja halveksivaa. Hän tuli yhä harvapuheisemmaksi

ja kalpeammaksi. Kaikki kokoontuivat loistavan Emelien ympärille.

Lapsetkin olivat ikäänkuin lumotut. Henrik tarjosi hänelle kauniin

kukan, jonka oli houkutellut itselleen Louiselta. Petrea oli vallan

innostunut isänsä «entiseen lemmittyyn», istahti jakkaralle hänen

jalkainsa juureen ja suuteli häntä kädelle milloin suinkin sai siihen

tilaisuutta. Everstinrouva miltei yksinomaan kääntyi entisen ihailijansa

puoleen antaen kauniiden silmiensä ja hurmaavan hymynsä säteiden

uudestaan lumota häntä.

«Tämäpä hauskaa!» ajatteli Elise pakottaen esille pyrkivän kyyneleen

painumaan takaisin, «mutta minä koetan olla hyvällä päällä!»

Kandidaatti huomasi tuon surun ilmeen, äkkiä hän erosi everstinrouvan

taikapiiristä, johon hänkin oli joutunut muiden kera, istahti tipsukka

polvellaan Elisen läheisyyteen ja rupesi kertomaan satua, joka oli

aiottu miellyttämään sekä lasta että äitiä. Pian hänellä oli kaikki

pienokaiset ympärillään; Petreakin hylkäsi uuden «lemmittynsä»

kuullakseen kandidaatin kummallista kertomusta; jopa se Eliseäkin niin

miellytti, että hän hetkeksi unohti kaiken muun. Sitäpä juuri

kandidaatti oli tarkoittanutkin, mutta laamanni ei siitä pitänyt. Hän

lähestyi heitä silmänräpäykseksi kuuntelemaan, mikä niin veti hänen

rouvansa huomion puoleensa ja lausui sitten puoliääneen rouvalleen:

«Minä en käsitä, miten sinua tuommoiset mahdottomuudet voivat huvittaa.

En myöskään tiedä mitä hyötyä on tuommoisen syöttämisestä lapsille!»

Vihdoin nousi everstinrouva ja lausui hyvästiä jättäessänsä Eliselle

vallan tulvinaan kohteliaisuuksia ja korulauseita, joihin Elisen täytyi

vastata parhaan taitonsa mukaan. Laamanni, joka oli luvannut näyttää

everstinrouvalle erään kaupungin mainioista laitoksista, seurasi häntä.

Muut vieraat läksivät sitten vähän ajan kuluttua. Vanhemmat lapset

seurasivat kandidaattia kouluhuoneesen piirustustunnille; nuoremmat

saivat luvan leikkiä. Petrea pyysi «lainata» Gabriellen, joka ei voinut

vastustaa, nähdessään piparikakun, vaan tuli ja sai palkakseen siitä

pienen murusen. Elise meni omaan huoneesensa.

Elise raukka! Hän ei tohtinut sinä hetkenä tarkastaa sydäntänsä; hänen

täytyi saada olla ajattelematta, hänen täytyi kerrassaan saada unohtaa

itseänsä ja ne häiritsevät kokemukset, jotka sinä päivänä olivat

kasaantuneet rikkomaan hänen sielunsa rauhaa. Hänellä sattui olemaan

tunti joutoaikaa, tunti häiritsemätöntä rauhaa, ja hän kiiruhti

käsikirjoituksensa luokse, työskennelläksensä aatemaailmassa, jonka kynä

hänen mielensä mukaan loihtisi esiin, unohtaaksensa maailman

pikkumaisuutta, sanalla sanoen: jalomman todellisuuden hyväksi

unohtaaksensa halvemman. Tuskan tunne, jota elämän pienet vastukset

hänelle tuottivat, puhkesi mitä ihanimmin ilmi hänen kuvatessansa

olemuksen suloisuutta ynnä sopusointuisaa elämää, jota hän kaikesta

sydämmestänsä rakasti. Hän kirjoitti kirjoittamistansa innostunein

sanoin ja sydän oli lämmin, silmät kyyneleiset, elämä selkeni ja hetket

vierivät. Tunti kului, vielä puolikin lisäksi. Laamannin teeaika tuli.

Hän tahtoi mielellään siihen aikaan kotiin palatessaan tavata

puolisoansa arkihuoneessa teepöydän luona lasten ympäröimänä. Elise

erittäin harvoin laiminlöi siellä olonsa, ja nyt herätti hänet äkkiä

kellon seitsemänlyönti kirjoitus-innostansa. Hän pani pois kynän ja

aikoi nousta, kun samassa laamanni astui sisään.

Kova tyytymättömyyden ilme levisi hänen kasvoillensa nähdessänsä

rouvansa kirjoittaneen. Hän astui Elisen luo ja lausui tylysti: «annoit

meille huonon päivällisen tänään, Elise; -- mutta kun

romaaninkirjoittaminen niin vie aikaasi, niin ei suinkaan ole

kummallista että laiminlyöt perhevelvollisuutesi. Mutta niistä sinä

varmaankin välität yhtä vähän kuin minun toivomusteni noudattamisesta.»

Elisen olisi ollut helppo puolustautua ja saada kaikki likimain hyväksi

jälleen, mutta laamannin ankara ääni ja tylyn ivallinen kasvojen ilme

loukkasivat syvästi hänen arkaa mieltänsä. Vähän ylpeästi ja

närkästyneenä hän vastasi: «sinun pitää olla kärsivällinen, Ernst; en

ole tottunut niin perin juurin luopumaan kaikista viattomista

nautinnoista! Kasvatukseni, entinen asemani eivät valmistaneet minua

siihen.»

Tämä vastaus koski laamanniin kuin miekan pisto. Entistä tylymmin ja

kovemmin hän vastasi: «sinun olisi pitänyt miettiä sitä asiaa ennen kuin

lupauduit omakseni, ennen kuin alennuit näin halpaan ja vaivaloiseen

elämään. Nyt on liika myöhäistä. Nyt tahdon...» Hän vaikeni äkkiä, sillä

hän tunsi myrskyn nousevan sisässänsä, myrskyn, jonka puhkeamista hän

itsekin pelkäsi. Hän astui ovelle, avasi sen ja lausui rauhallisemmin,

mutta jääkylmällä äänellä tylysti katsoen Eliseen: «tahdoin sanoa

sinulle, että olen ostanut pääsylippuja huomispäivän soittajaisiin, jos

sinua haluttaa tulla mukaan. Toivoin löytäväni sinut teepöydän äärestä,

mutta huomaan, ettet sitä ole vielä ajatellutkaan, -- tuolla sisällä on

autiota ja kolkkoa ikäänkuin rutto olisi käynyt talossa, -- ei, älä

vaivaa itseäsi, minä juon teeni klubissa.» Laamanni paiskasi oven kiinni

ja meni.

Elise istahti -- hän ei todellakaan jaksanut seisoa -- ja kätki kasvonsa

vapiseviin käsiinsä.

«Hyvä Jumala. Näinkö pitkälle siis on päästy? Ernst, Ernst! Mimmoisia

sanoja, mimmoinen katse! Ja minä poloinen, mitä olenkaan sanonut!»

Semmoisia katkonaisia epäselviä ajatuksia liikkui Elisen mielessä ja

kyynelet valuivat alas pitkin hänen poskiansa.

«Sanoja, sanoja, sanoja!» sanoo Hamlet halveksivasti. Mutta Jumala

varjelkoon meitä sanojen hävittävästä voimasta! On olemassa sanoja,

jotka erottavat sydämmiä enemmän kuin terävät miekat, on sanoja, joiden

kärkien pisto tuntuu sydämmessä koko elämän ajan.

Elise itki kauan ja katkerasti, koko hänen sielunsa oli ikäänkuin

kapinassa.

Kovan koettelemuksen hetkinä lähestyvät taistelevaa ihmistä niin pahat

kuin hyvätkin ajatukset. Ne ympäröivät Elisen ja puhuttelivat häntä

seuraavasti.

Pahat.

«Muista kieltäymyksiäsi, muista omia ansioitasi. Muista kaikkia

kärsimiäsi pieniä vääryyksiä, muista mitä katkeria hetkiä puolisosi

tylyys on tuottanut sinulle. Minkä tähden sinun pitäisi nöyrästi ryömiä

tomussa? Ei, nouse poljettu, nouse! nouse loukattu puoliso! Muista omaa

arvoasi, oikeuksiasi. Älä anna sortaa itseäsi. Osoita luonteen lujuutta!

Maksa samalla mitalla omat kärsimyksesi. Osaat sinäkin kiusata,

rangaista. Karkaise hermosi ja muutu tylyksi sinäkin! Käytä voimaasi ja

nauti koston suloisuutta.»

Hyvät.

«Muistele puutteitasi muistele vikojasi. Muistele kaikkea

kärsivällisyyttä, kaikkea saamaasi hyvyyttä ja hellyyttä. Muistele monia

suloisia hetkiä. Muistele puolisosi ansioita, hänen kauniita, jaloja

ominaisuuksiansa. Muistele myöskin elämää, miten lyhyt se on, kuinka

paljon katkeruutta se välttämättömästi tuo mukanaan, kuinka sitä paljon

voi välttää tahi helposti tehdä tyhjäksi ja muistele rakkauden kaikkea

kohottavaa voimaa. Pelkää itsekkäisyyden kahleita. Vapaudu niistä

uudella lemmenuhrilla ja puhdista kodin taivas. Taivaanrannalta nouseva

pilvenhattara voipi kasvaa tuhoavaksi ukkospilveksi, mutta se voipi myös

jäljettömiin häipyä ilmaan. Puhalla, oi, puhalla se hajalleen rakkauden

mahtavalla hengellä!»

Pitkän elämän onni riippuu usein siitä kummanko puoleen noista

näkymättömistä neuvonantajista ihminen kallistaa korvansa; siitä riippuu

avataanko ihmisille täällä maan päällä taivaan vai helvetin portit.

Elise kuunteli hyviä neuvonantajia. Hän puheli kauan aikaa niiden

kanssa, ja mitä enemmän puhtaita muistoja hän antoi niiden johtaa

mieleensä, sitä kirkkaammaksi muuttui hänen sielunsa. Rakkauden tuli

syttyi hänessä ja sen valosta hän monin puolin selvään älysi niiden

vaikutuksen. Hän älysi nyt mitä hänen tuli tehdä romaanillaan; hänen

sydämmensä vallan lämpeni niiden selviämisestä. Hän älysi myöskin, että

se oli oleva hänen viimeisensä, ja ettei hänen miehensä enää milloinkaan

semmoisesta syystä tarvinnut kaivata häntä teepöydässä eikä milloinkaan

enää mennä juomaan teetänsä klubiin.

Mutta Ernstin piti vielä kerran sopia hänen romaaninsa, -- tuon

pahantekijän kanssa. Ja Elise aikoi pitää everstinrouvalle päivälliset,

jotka haihduttaisivat tilapäisten päivällisten kaikki onnettomuudet ja

-- -- --, ja «kunhan vaan Ernst pian tulisi kotiin! Minä koetan

haihduttaa hänen tyytymättömyytensä, minä teen hänen mielensä jälleen

hyväksi».

Oli lasten kylpypäivä, ja sanoma, että kylpy oli valmis, keskeytti

Elisen yksinäisyyden. Hän käski Pirkon alottamaan pesemisen ja

ehdittyään vähän rauhoittua ja ruusuvedellä hautoa pois kyynelten jäljet

hän meni itse alas kylpyhuoneesen.

«Jumalalle kiitos vedestä»! oli Elisen ajatus katsellessansa näkyä, joka

kohtasi hänen silmiänsä tullessaan sinne. Pehmeät, kiiltävät lasten

ruumiit kirkkaassa, haaleassa vedessä, takkavalkea, valo ja valkoiset

lakanat, lasten loiskiminen ja riemuitseminen, he kun hyvin viihtyivät

vedessä, heidän viaton leikkinsä kylpyammeen vaarattomassa lammessa,

jossa ei tarvinnut pelätä myrskyisiä aaltoja, jopa Pirkon tyytyväiset

kasvot valkoisen myssyn alla, hänen iloinen häärinänsä ja alituinen

puheensa, «mitä herttaisimmasta alabasterikädestä, alabasterijalasta, --

liljarinnasta j. n. e.» sillaikaa kun hän peitti liljarintaa,

alabasterikättä saippuavaahdolla, joka tuskin oli niitä valkoisempaa,

tahi sitten käärieli heitä sileään lakanaan, josta vaan pieni, vilkas,

puhtoinen pää pilkisti esiin ja leikkien virkkoi: «säi säi»; kaikki tuo

kokonaisuudessansa muodosti eloisan ja viehättävän kuvan.

Elise ei kuitenkaan voinut täydelleen nauttia siitä. Hän muisti mitä oli

tapahtunut, hartaasti toivoen sovintoa miehensä kanssa, ja pelkäsi että

hän viipyisi kauan poissa, ja että hän olisi liian tyytymätön heti

leppyäksensä. Nämä ajatukset täyttivät hänen mielensä. Kuitenkin hänen

täytyi hymyillä kun Gabrielle laskettiin yksin veteen ja vallan

suunniltansa pelästyksestä huusi: «minä hukun, minä hukun»!

Rohkaistaksensa häntä piteli äiti häntä valkoisissa käsissänsä,

«tipsukka» nauroi ja temmelsi niiden turvissa kuin kala vedessä.

Sateena alkoi äkkiä putoella kukkia äidin ja lapsen päälle ja Gabrielle

huusi kovasti ihastuksissaan ja ojensi pienet kätensä tavoittaaksensa

noita leukoijia, ruusuja ja neilikoita. Elise kääntyi kummastuneena

katsomaan heittäjää ja kummastus muuttui mitä suloisimmaksi iloksi kun

hänen otsaansa koskettivat Ernstin huulet.

«Ah, sinäkö»! huudahti Elise, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja

silitteli häntä poskille.

«Kyllä minä kovasti kastun», arveli laamanni hymyillen. Hän ei

kuitenkaan siitä välittänyt, kumartuipa vielä pikku tipsukkaakin

suutelemaan ja salli tämän lapsen roiskuttaa vettä hänen päällensä.

«Jumalan kiitos! kaikki on hyvin jälleen! Ehkä on parasta etten

milloinkaan enää puhu tuosta ikävästä jutusta»! arveli Elise

valmistautuessaan menemään vierashuoneesen, minne hänen miehensä jo oli

mennyt.

Laamanni oli juodessansa huonoa teetä klubissa jutellut näkymättömien

henkien kanssa jotenkin samaan tapaan (vähän vaan vaihdellen) kuin Elise

hänen poissa ollessaan. Seurauksena oli käynti kylpyhuoneessa,

kukkaissade (Eliselle tuomastansa kukkavihosta) ja sovintosuudelma, joka

poisti varomattomien, loukkaavien sanojen katkeruuden. Hän tunsi nyt

varsin selvään, että kaikki jälleen oli hyvin, että Elisen lempeä ja

myöntyväinen luonne ei vaatinut mitään lisää. Mutta ehkä hän juuri

sentähden tuli yhä tyytymättömämmäksi itseensä. Elisen punaiset,

itkettyneet silmät koskivat häneen, etenkin kun ne niin ystävällisesti

katselivat häntä. Hän tunsi väärinkäyttäneensä sitä valtaa, jonka

asianhaarat olivat antaneet hänelle puolisoonsa, hän tunsi olleensa kova

häntä kohtaan. Sentähden hänellä ei ollut rauhaa, sentähden oli hänen

tarvis lausua sana -- sana, joka vastahakoisesti luistaa miesten

huulilta, mutta jonka lausumista pelkäämään Ernst Frank oli liian

miehekäs. Ja kun Elise astui sisään, niin hän ojensi hänelle kätensä ja

lausui sillä hellyydellä, joka aina ilmasihe hänen vakavuudessansa:

«Anna minulle anteeksi Elise! Minä olen tänään ollut kova, jopa ilkeä

sinua kohtaan«!

»Oi! anna sinäkin minulle anteeksi, Ernst!» vastasi Elise syvästi

liikutettuna tarttuen ojennettuun käteen ja painoi sitä vasten

rintaansa, «ja» -- -- hiiteen kaikki maailman rauhanhäiritsijät!

Semmoinen astui juuri sisään erottaen mitä juuri oli hellästi

yhdistymässä. Lähetti toi everstinrouvalta kirjeen ja kirjan laamannille

sekä kaksi pientä pulloa erinomaisen hienoa hajuvettä «Eau de rose»

Eliselle, «jonka tiedän», hän kirjoitti «kovin pitävän siitä tuoksusta».

Laamanni punastui kirjettä lukiessaan ja pisti sen taskuunsa näyttämättä

sitä Eliselle.

«Erittäin kohtelias ja miellyttävä henkilö!» lausui hän; «minä vastaan

siihen heti»!

»Ernst»! lausui Elise, «emmekö pyytäisi häntä huomenna päivällisille.

Minä olen miettinyt muutamia hyviä ruokia, joiden toivon onnistuvan.

Voimmehan sitten yhdessä mennä soittajaisiin ja hän sitten syödä

illallista meidän seurassamme».

«No sepä oivallinen tuuma. Siitä kiitän sinua Eliseni»! lausui laamanni

erittäin tyytyväisenä.

«Niin jos vaan ei everstinrouvaa olisi ollut, jospa ei olisi

kandidaattia ollut ja jospa ei *jossia* olisi ollut, niin olisi kaikki

ollut hyvällä tolalla. Mutta nyt oli toisin, eikä

«Yksi pääsky kesää tee».

Liian monta erilaista ainesta oli kokoontunut Frankin perheesen, jotta

kirkas päivänpaisteinen katse olisi voinut ne heti selvittää. Eivät

puolisotkaan olleet selvillä keskinäisistä suhteistaan. Laamannin oli

todellakin lumonnut «entinen lemmittynsä», ja kaunis Emelie teki kaiken

voitavansa uudestaan kahlehtiaksensa entisen ihailijansa. Laamanni Frank

oli siihen asti pysynyt kylmänä ja ylpeästi torjunut pienimmänkin

imartelun, mutta sitä hienoa, huomaamatonta ylistystapaa, jota lahjakas

Emelie käytti etevästi teeskennellen tietämättömyyttä saadaksensa

häneltä neuvoja ja opetusta, sitä hän ei voinut vastustaa. «Erittäin

miellyttävä ja lahjakas nainen»! ajatteli hän yhä innostuneemmin

hänestä, vaikka harvoin sitä lausui. Luonnollista oli myös, että samassa

määrin kuin häntä Emelie miellytti, samassa määrin hän huomasi Elisensä

vähäpätöiseksi, etenkin kun hän Emeliessä huomasi mitä usein oli

kaivannut Elisessä, mieltymystä hänen toimiinsa kansalaisena ja yleensä

muutamiin kunnallisiin aineihin, jotka erityisesti miellyttivät häntä.

Elise puolestansa ei myöskään ollut selvillä eikä rauhallinen; häntä

vaivasi miehensä ja Emelien välinen suhde ja hän ikäänkuin mieltyi

Jacobin rakkauteen, samalla kun sen välistä osoittama into rupesi häntä

huolestuttamaan. Siskollensa Cecilialle samaan aikaan kirjoittama kirje

ilmaisi hänen mielenlaatunsa.

«En ole pitkään aikaan kirjoittanut sinulle Cecilia; en oikein tiedä

mistä syystä, en oikein tiedä kuinka on oma laitani, kuinka

ympäristönikään! Kaikki on levotonta, epäselvää! Soisin sen selvenevän!

Tiedäpäs, hän on hyvin kaunis, tuo Ernstin «entinen lemmitty», hyvin

loistava. Luulenpa olevani mustasukkainen hänelle. Eilen olin suurissa

illallispidoissa ensi kerran moneen vuoteen. Olin pukeutunut hyvin

huolellisesti; minulla oli kukkia hiuksissani; tahdoin miellyttää

Ernstiä. Olin varsin tyytyväinen itseeni lähtiessäni. Ernst ei voinut

tulla ennenkuin myöhemmin. Everstinrouva S. oli jo ennen minua saapunut.

Hän oli kaunis ja erinomaisen komeasti puettu. Minut asetettiin hänen

viereensä. Meidän edessämme oli suuri pystypeili, katsahdin siihen

salavihkaa ja näin siinä edessäni -- haamun entisestä itsestäni.

Ajattelin ensiksi: «tuo on harhakuva»! ja vilkasin siihen uudestaan,

mutta taasen ja säälimättömästi se uudestaan näytti minulle kalpean

haamun ihanan, kukoistavan Emelien rinnalla. «Se on ohi», ajattelin

silloin, «nuoruuteni, kukoistukseni on auttamatta mennyttä! Kunhan vaan

puolisoni ja lapseni rakastaisivat minua. Silloin voin ikävöimättä olla

kauneutta ja nuoruutta vailla». Mutta minun täytyi jälleen vilaista

peiliin haamua, ja minä muutuin vallan alakuloiseksi sen tähden. Emelie

vilkasi myöskin peiliin ja vertaili meitä mutta silminnähtävästi

toisilla tunteilla kuin minä. Sitten saapui Ernst. Minä huomasin

hänenkin vertailevan meitä. Hän oli sinä iltana erittäin huomaavainen

Emelietä kohtaan. Tunsin itseni sairaaksi; ikävissäni halusin saada

nojata päätäni häneen, -- mutta hän ei lähestynyt minua. Ehkä hän luuli

minun olevan huonolla tuulella; -- ehkä näytinkin siltä? Oi, läksin

kotiin ennen illallista; hän jäi. Yksin ajaessani kotiin tärisevissä

vuokravaunuissa valtasi minut surullinen tunne, jota en voi selittää.

Vaunut tärisyttivät sieluuni katkeria ajatuksia -- oikein ne minua

peloittivat. Portissa otti Jacobi minut vastaan. Hän oli odottanut minua

ja tahtoi lausua minulle ilonsanoja pienokaisistani; hän näkyi

aavistaneen tunteitani sinä iltana; mielihedelmieni, joita hän oli

hankkinut, piti muka virkistää minua katkerien ajatusteni jälkeen; hänen

ystävyytensä; hänen rakkautensa virkistivät minua. Suloista on huomata

olevansa rakastettu.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Jokaisella likemmällä yhteydellä, jokaisella uudella lähemmällä

tuttavuudella on vaaransa ja kiusauksensa; suloisin ja jaloinkin suhde

voi kallistua vaarallisille puolille. Oi, kuinka se on autettava? Kuinka

voi vapauttaa hajoittamatta? Kuinka «poistaa myrkkyä tylsistyttämättä

kärkeä?» Oi, Cecilia, tällä hetkellä olisi minulle ystävä tarpeen,

tarvitsisin sinut, jotta voisin tulla luoksesi saamaan valoa ja voimaa

voittaakseni oman heikkouteni, vastustaakseni levottomuutta herättäviä

asianhaaroja. Olen tyytymätön itseeni. Olen tyytymätön ... oi, hän, hän

yksin voisi vielä tehdä kaikki hyväksi jos vaan tahtoisi!

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Oi Cecilia! Tämä on synkkä hetki elämässäni Ennustaako se päivää tahi --

yötä? Katseeni on himmeä; -- en enää näe vaellettavaani tietä. Kuitenkin

... menen sen luokse, joka voipi sanoa: «Tulkoon valkeus».

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Päivän loppu.

Ilta tuli, kynttilät sytytettiin ja vieraat saapuivat. Oli suuremmoinen

itsensä kieltäytyvä herttaisuus Elisen käytöksessä sinä iltana. Hän oli

miltei sydämmellisen ystävällinen everstinrouvaa kohtaan, piti huolta

kaikkien mukavuudesta, soitti pianoa lasten tanssiin ja oli ainoastaan

palvellaksensa muita. Kaunis Emelie sitä vastoin ajatteli ainoastaan

itseänsä, oli entistä vilkkaampi ja loistavampi ja kokosi kuten

tavallisesti kaikki herrat ympärillensä. Keskustelu siinä ryhmässä oli

sangen vilkas. Siinä oli hypätty valtiotaidosta kirjallisuuteen ja

viimein pysähdytty hetkeksi teaatteriin, kun Emelie yhtä vilkkaasti kuin

sattuvasti kuvaili Scribe-Melesvillen näytelmätehdasta. «Muuten», lausui

hän, «on viisasta ja älykästä että näyttämöllä aina esirippu laskee, kun

ovat ehtineet viedä sankarin ja sankarittaren vihille. Romaanikin tekee

niin, sekin viisaasti; jos siinä mentäisiin pitemmälle, niin ei kukaan

jaksaisi sitä lukea.»

«Kuinka niin?» kysyi laamanni muuttuen äkkiä vakavaksi.

«Sentähden», vastasi Emelie, «että tuon kultaisen hetken tuolla puolla

sammuvat elämän turhat toiveet ja sen todellisuus astuu esille koko

painossaan ja alastomuudessaan. Katselkaa nuorta paria heidän

yhdistymisensä aamuhetkenä. Miten lämmin on rakkaus, miten se täyttää ja

kaunistaa kaikki, miten se hehkuu, miten se puhuu katsein, sanoin ja

viehättävin toimin, miten koko elämä sen loisteessa muuttuu runoudeksi.

«Sinä, sinä!» on nuorikoiden ainoana ajatuksena. Mutta tarkastakaa samaa

avioparia muutamaa vuotta myöhemmin! Minä, minä, ja minun mukavuuteni!

semmoinen ääni on silloin kellossa. Ihailevasta, kaikki antavasta

rakastajasta on tullut vaativa aviomies, joka vaatii palvelemista ja

kuuliaisuutta. Ja hellästä kaikkiuhraavasta morsiamesta on tullut

kömpelön lihava perheenemäntä, jonka mielipuheena on taloudenvaivat,

retusyltty ja kelvottomat piiat. Ja mimmoiset asiat ovat nyt

joutohetkien keskusteluaineina. No, hyvänen aika, ystäväiseni, joko voi

taas on lopussa? Annoinhan taannoin rahaa voin ostoon. Sinun tulee pitää

huolta siitä, että keittäjä menettelee säästäväisemmin voin kanssa! Minä

en kärsi semmoista tuhlausta talossani! Tahdotko vielä jotakin?

«Kyllä, ystäväni! Minä ja lapset tarvitsemme uudet päällysvaatteet.

Pikku Paavon nuttu on vallan kulunut ja pikku Pekka on kasvanut niin,

että hänen nuttunsa on liian ahdas. Ei minunkaan turkkini voi kestää

ijankaiken.»

«Sitten kiittäkööt onneansa, jos ei synny ikävää, mitätöntä riitaa

tuommoisista mieltä ylentävistä ilmoituksista ja jos ainoastaan

viattomat haukotukset kodin sopivassa rauhassa täyttävät sen paikan,

josta suutelot ovat paenneet. Kotikivut, ärtyisyys ja muut vaikeudet

nakertavat avioelämän onnea samoin kuin mato syöpi kukkaa, ne

synnyttävät mielenkatkeruutta, tylyyttä ja vaikka puolisot kuolemaansa

asti säännöllisesti puhuttelevat toisiansa kultaseksensa, niin

ajattelevat he useasti salaa «sinä ikävä olento». Tuo on muuten perin

luonnollista ja avioliitto siinä vaan seuraa kaiken maallisen

olemassaolon ikuisia luonnonlakeja. Kaikki elämän muodot kätkevät

sisässänsä hajoamista ja mätänemistä ja myrkyllinen Loviatar jyrsii

maailmanpuunkin juuria.»

Muutamat kuulijoista, niiden joukossa kandidaatti, nauroivat ääneen

everstinrouvan kuvauksille. Mutta laamanni ei kertaakaan vetänyt suutaan

hymyyn, vaan vastasi everstinrouvan lopetettua niin vakavasti, että iva

vallan katosi rouvan huulilta.

«Jos niin olisi, Emelie, niin olisi elämä ala-arvoinen

loistokohdissaankin. Oikein nimitettynä voisi sitä sanoa harhatoiveeksi.

Mutta semmoinen se ei ole ja te olette kuvailleet avioliittoa

halvimmassa eikä jaloimmassa muodossaan. En kiellä että vaikeuksia

silläkin alalla kohtaa, kuten elämässä kaikkialla; mutta minä olen

varma, että ne pitää ja voidaan voittaa ja että se tapahtuukin milloin

puolisot tuovat mukanaan kotiinsa oikean mielialan. Ja silloin --

tulkoon puutteita, huolia, häiritseviä ja katkeriakin hetkiä, ne kyllä

kestetään; rakkauden ja uskollisuuden siteet ne lujentuvat niiden

vaikutuksesta ja niistä välittämättä. Olette puhuneet hajoamisesta ja

kuolemasta, Emelie, elämän murhenäytelmän loppuna. Olette unohtanut --

ylösnousemisen, uudistumisen -- josta muinais-skandinaavilainen Vala

laulaa. Avioelämässä, kuten kaikessa elämässä on semmoista -- niin

jatkuvaa ylösnousemista, se kun on perustettu ijankaikkisuutta varten.

Ja jokainen ohimennyt vaara, jokainen kärsitty tuska muuttuu silloin

siunaukseksi kodille, puolisoille, jotka vaan ovat syventyneet toisiinsa

ja hellemmin yhdistyneet.»

Laamanni oli puhunut tavattoman lämpimästi, jopa vähän liikutetuin

mielin; hänen eloisa katseensa etsi ja kohtasikin Eliseä. Elise oli

huomaamatta lähestynyt keskustelevia; tuskan kalvamana hän oli

kuunnellut Emelien katkeraa ivaa -- hän tunsi siinä olevan osaksi

tottakin. Mutta laamannin puheesta hän huomasi tämän tuntevan totuuden

sen oikeassa muodossa, hänen sydämmensä sykki vapaammin ja

voimakkaammin; ja äkkiä hänen sielunsa ikäänkuin selveni. Pää pystyssä

hellin ja luottavaisin katsein hän katseli häntä unohtaen itsensä,

ahneesti kuunnellen joka sanaa hänen huuliltansa. Sinä hetkenä heidän

katseensa kohtasivat toisensa. Se katse ilmaisi paljon. Ilon puna kohosi

Elisen kasvoille, ja hän tuli siitä kauniimmaksi. Lempeä iloisuus, joka

nyt äkkiä häntä elähytti sekä hänen kaunis vartalonsa, suloliikkeensä ja

hänen puhdas otsansa tekivät hänet kaunista everstinrouvaa paljoa

viehättävämmäksi. Laamannin katseet seurasivat häntä usein hänen

herttaisesti ja kohteliaasti puhellessaan vieraiden kanssa, tahi kun

hän, Gabrielle käsivarrella otti osaa lasten tanssiin, johon Evelinan

kasvattityttäret soittivat nelikätisesti.

Äkkiä laamanni tunsi olevansa jotenkin kylmä «entisen lemmittynsä»

vieressä, eikä häntä juuri lämmittänyt terävä ääni, jolla kaunis rouva

kielsi pientä hyväilevää Petreaa niin «tunkeilemasta».

«Pikku Louisemme vielä aikaa myöten oppii tanssimaan sangen sievästi!»

huomautti laamanni rouvalleen, mielihyvällä katsellessaan tyttärensä

pieniä tanssin vaatimia kumarruksia ja käännähdyksiä

kahdentoistavuotiaan Gabriel Stjernhökin juhlallisen vakavasti ja

ritarillisen kohteliaasti häntä tanssittaessa ja lomissa hänen kanssaan

keskustellessa.

Sillaikaa selitteli hovimarsalkanrouva everstinrouvalle ranskalaisten

luonteita ja tapoja; everstinrouva, jonka kasvoihin aviokysymyksen

perästä oli ilmennyt jonkinlainen katkera piirre, osoitti tuimanlaisesti

parempia tietojaan asiasta, vaan häntä ojensi mahtipontisesti edellinen,

joka -- ei milloinkaan ollut käynyt Ranskassa.

Kandidaatti katseli taukoamatta hurmaantunein silmin Eliseä, joka näytti

sinä iltana vallan lumonneen hänet.

«Hyh häpeä sille, joka ottaa kaikki konvehdit itselleen!» nuhteli Louise

erästä pientä Stjernhökiä, palleroista vakavaa poikaa, joka yhtä

stooalaisen tyynesti piti hyvänään nuhteet kuin konvehditkin. Viisu

katsahti häneen kovin moittivasti ja ylenkatseellisesti ja antoi omasta

konvehtiosastaan eräälle pienelle tytölle, joka valitti jääneensä vallan

ilman.

Illallinen oli valmis. Emelie, jonka silmistä näkyi tavattoman säkenöivä

loiste, näytti kaikin mokomin tahtovan saavuttaa takaisin sitä

mieltymystä, jonka aavisti olevansa kadottamaisillaan ja hänen sukkela

ja vilkas keskustelunsa vaikutti vallan sähkön tavoin seuraan. Jacobi

oli tavattoman iloisella tuulella ja joi toisen lasin viiniä toisensa

perästä, jutteli ja nauroi kovin ääneen sekä loi vähä väliä Eliseen

katseita, jotka liiankin selvästi ilmaisivat hänen tunteitaan. Ne

katseet eivät olleet ensimmäiset laatuaan, joita everstinrouvan tarkka

silmä oli huomaunut.

«Tuo nuori mies tuossa», lausui hän hiljaa laamannille katsellen

Jacobia, «näyttää olevan sangen sivistynyt -- hän on todellakin erittäin

miellyttävä ja lahjakas, -- onko hän läheistäkin sukua Eliselle?»

«Ei!» laamanni vastasi katsahtaen häneen vähäsen kummastuneena, «mutta

hän on jo kolme kuukautta ollut perheemme jäsenenä.»

«Vai niin!» everstinrouva sanoi merkitsevästi ja totisesti, «minä luulin

... mutta yleensä» lisäsi hän silminnähtävän huolimattomasti, -- «on

Elise todellakin niin ystävällinen ja herttainen, että mahtaa olla

vaikea sille, joka aina on hänen seurassansa, olla häntä lempimättä».

Laamanni tunsi käärmeen piston, ja lausui, luoden kauniisen naapuriinsa

katseen, jossa välähti jaloa paheksimista: «Te olette oikeassa, Emelie!

Enkä minä tunne ainoatakaan naista, joka paremmin ansaitsisi

kunnioitusta ja rakkautta kuin hän!»

Everstinrouva puri huultansa ja kalpeni, mutta enemmän hän olisi

kalvennut, jos olisi ymmärtänyt sitä tunnetta, jonka sanoillaan oli

herättänyt entisen ihailijansa rinnassa. Laamanni inhosi kaikkea

siveellistä halpamaisuutta ja missä semmoista ilmeni, siellä eivät

mikään neron- eikä luonnonlahjat voineet niitä peitellä. Hän ymmärsi

Emelien tarkoituksen ja halveksi häntä siitä; hän muuttui sinä hetkenä

rumaksi hänen silmissänsä. Kuitenkin oli hänen rauhaansa häiritty. Hän

katseli Jacobia ja huomasi hänen katseitansa ja tunteitansa; hän katseli

Eliseä ja huomasi hänessä levottomuutta, huomasi hänen karttavan

miehensä katsetta.

Kauhea, tukehuttava tunne puristi hänen sydäntänsä. Salataksensa

tunteitansa hän muuttui vilkkaaksi ja äänekkääksi, mutta hänen

sanoissansa oli jotakin vihamielistä ja jyrkän ivallista, joiden kärkeä

kuitenkin yleinen hilpeys esti useimpia huomaamasta. Assessori Munter ei

ollut milloinkaan ennen ollut niin hyvällä tuulella, niin hauskan

hävytön ihmisille ja koko maailmalle. Hovimarsalkanrouva ja hän huusivat

vallan hurjistuneina toisillensa. Täydessä taistelun touhussa noustiin

pöydästä ja palattiin vierashuoneesen.

«Soittoa! Taivaan tähden, soittoa» huudahti assessori epätoivoisesti, ja

everstinrouva ynnä Elise riensivät pianon luokse. Oli suloista

huutavien, karkeiden äänien jälkeen saada kuulla Blanginin soinnukkaita

notturnoja, Italian sinitaivaan loihtimia säveleitä, jotka saattavat

sielun aavistamaan sen kesäöitä, kukkaketoja, rakkautta, laulua ja

kaikkea sanomatonta viehätystä. "Un eterna constanza in amor!" olivat

laulun monta kertaa toistetut loppusanat.

»Un eterna constanza in amor»! toisti kandidaatti hiljaa ja innokkaasti

kädet kiihkeästi puristettuina sydämmelle seuratessaan Eliseä ikkunan

luokse, jonne tämä meni taittamaan ruusun, jonka tahtoi lahjoittaa

everstinrouvalle; Elisen käden koskettaessa ruusua, kosketti Jacobin

huulet hänen kättänsä.

Emelie lauloi vielä laulun, joka elävästi kiinnitti seuran huomion.

Mutta laamanni seisoi ääneti ja kolkkona. Sinä iltana lausutut sanat

olivat herättäneet hänen uinahtaneen huomionsa ja katsahtaessaan Eliseen

ja Jacobiin hän tunsi lattian horjuvan allansa. Hän huomasi mitä

tapahtui ikkunan luona ja hän hengitti syvään. Myrsky kohosi hänen

rinnassaan. Kääntäessänsä pois katseensa kohtasi hänet katse, joka

tutkivasti, läpitunkevasti oli luotu häneen. Se oli assessorin.

Semmoinen silmäys joltakin muulta sinä hetkenä olisi ollut vallan

myrkkyä laamannin mielentilalle, mutta Jeremias Munterin vaikutti

päinvastoin. Nähtyään hänen kohta sen perästä kirjoittavan jotakin

pienelle paperipalaselle laamanni meni hänen luoksensa ja luki hänen

olkansa takaa seuraavat sanat:

«Sinä näet raiskan veljesi silmässä, mutta et malkaa omassasi.»

«Onko tuo minulle aiottu»? kysyi laamanni matalalla liikutetulla

äänellä.

«On!» kuului vastaus samaan tapaan.

Laamanni otti kirjoitetun paperin ja kätki sen povellensa.

Hän muuttui hiljaiseksi ja kalpeaksi ja alkoi tarkasti tutkia itseänsä.

Seura teki lähtöä. Laamanni oli luvannut saattaa everstinrouvan kotiin,

mutta seisoi nyt mykkänä ja kylmänä kuin jääpylväs «entisen lemmittynsä»

vieressä, joka iloisesti laski leikkiä muutaman herran kanssa sillaikaa

kuin palvelija veti hänelle päällyskengät jalkaan. Hovimarsalkanrouva ja

asessori riitelivät viimeiseen asti. Sillä välin meni Elise äkkiä

Jacobin luokse, joka seisoi vähän syrjässä ja sanoi hänelle puoliääneen:

«minä tahdon puhutella teitä ja odotan vierashuoneessa, kun kaikki ovat

lähteneet!» Jacobi kumarsi; polttava kuumuus hehkui hänen

poskipäissänsä. Laamanni loi läpitunkevan silmäyksen sinnepäin ja siveli

kädellään kalpeita kasvojaan.

«Minä mielelläni», huusi Gunilla rouva terävästi ja lyhyen, «minä

mielelläni näen luonani tuttaviani ja minulle on mieleen, jos he

tahtovat nähdä minut. Herra Jumalani, vaikkeivät aina olekaan niin

hauskoja. Hyvänen aika, pitäähän olla kärsivällisyyttä toisiansa kohtaan

tässä maailmassa! eihän aina saa yksinomaan vaatia muilta kaikkea.

Jumala varjelkoon. Täytyyhän minun tyytyä ihmisiin ja maailmaan

semmoisenaan kun Herramme on sen luonut. En pidä siitä että aina

moititaan ja sadatellaan ja nauraa virnistellään ja irvistellään

kaikelle huutaen: 'minä en huoli siitä! ja minä en huoli siitä!' ja,

'minä en tahdo sitä semmoisena!' ja 'se on hullua' ja 'se on

sietämätöntä', ja 'se on ikävä', ja 'se on tyhmää'. Juuri kuin minä

yksin olisin siedettävä ja hauska ja sukkela! Ei, parempaa komentoa,

olen oppinut. Minulla ei suinkaan ole nerokkaisuutta, oppia ja avuja

niin kuin pitää olla nykyaikana, mutta minä olen oppinut mukautumaan

oleviin oloihin.»

Yhtaikaa tuon ripityksen kanssa ja koettaen saada ääntänsä kuulumaan

huusi assessori: «Ja onko teillä rahtustakaan huvitusta tuosta

siunatusta seuraelämästänne? Ei, sitä teillä ei ole! Mitä on seuraelämä

muuta kuin pyrkimystä olla mukana maailmassa, huomataksensa sen

sietämättömäksi; toivomusta tulla pyydetyksi pitoihin! loukkautumista ja

pahaa mieltä, ellei pyydetä, ja jos pyydetään, valitusta ikävästä ja

sitten valituksensa todeksi näyttämistä. Niin annetaan kutsut suurelle

joukolle ja toivotetaan heidät sitten hiiden kattilaan, -- ja kaikki tuo

ahkeroiminen vaan sen vuoksi, että tulisi köyhemmäksi,

tyytymättömämmäksi, sairaloisemmaksi, sanalla sanoen voittaakseen perin

väärän jalansijan onnellisuuden suhteen.... Kas niin, Herran nimeen!

Hyvästi, hyvästi, hyvästi. Kun naiset alkavat sanoa toisilleen hyvästi,

niin he eivät milloinkaan osaa lopettaa!»

«Ei ole totuuden rahtustakaan siinä mitä sanotte!» kuului

hovimarsalkanrouvan viimeiset iloisesti nauraen lausutut jäähyväiset

assessorille, samassa kuin hän kandidaatin saattamana läksi ulos ovesta.

Laamanni oli juuri ennen mennyt. Elise jäi yksin ja meni

vierashuoneesen.

Äkkiä hän kuuli takanansa askeleita. Ajatellen: «Jacobi»! hän kääntyi ja

näki edessänsä -- puolisonsa. Laamannin kasvot osoittivat semmoista

kiihkoa ja liikutusta, että Elise siitä vallan pelästyi. Kiihkeästi

laamanni kiersi kätensä hänen ympärilleen ja näytti vallan tahtovan

lävistää hänet katseellaan.

«Ernst -- Ernst rauhoitu!» kuiskasi Elise syvästi liikutettuna hänen

sieluntilastansa, jonka syyn hän kyllä aavisti. Laamanni otti hänen

kätensä ja laski sen otsallensa. Se oli kylmän hikinen. Seuraavassa

silmänräpäyksessä hän oli poissa.

Menkäämme kandidaatin luokse.

Viini, rakkaus ja kiihkeä odotus olivat niin kiihoittaneet nuoren miehen

mielikuvituksen, että hän tuskin tiesi mitä teki, kävelikö vaiko lensi

ja monta kertaa hän astuessaan rappusia alas oli vähällä kaataa

hovimarsalkanrouvan, joka hyvänluontoisesti, mutta vähän

kummastuksissaan huudahti:

«Hyvänen aika! Varjelkoon meitä! En käsitä kuinka minä astun tahi te

astutte tänään! Minun mielestäni me alinomaa ... kas niin, nyt käy

taasen päin mäntyyn!... Ei, kiitoksia, nenäni tahdon säilyttää, vaikka

se onkin vinossa. Luulenpa astuvani vakavammin yksin; minä pidän kiinni

käsipuista...»

«Tuhat kertaa anteeksi!» huudahti kandidaatti, painaen Gunilla rouvan

käsivartta lujemmin omaansa. «Kaikki on minun vikani. Mutta nyt kyllä

mennään vakavasti ja oivallisesti. Olin äsken vähäsen päästä pyörällä!»

«Päästäkö pyörällä? Varjelkoon, semmoista tulee varoa niin sydämmen kuin

ymmärryksen puolesta; semmoista pitää varoa; muuten voipi käydä vielä

hullummin kuin -- -- -- nyt taasen alkaa meille käydä. He, he, he, he!

Mutta kuulkaa ystäväni» -- lausui Gunilla rouva äkkiä totisesti -- «minä

opetan hänelle jotakin, ja se on että...»

«Armollisin armonne, antakaa anteeksi!» keskeytti kandidaatti, «mutta

minä luulen -- -- -- minä olen pahan voipa; minä ... katsokaa nyt olemme

perillä! antakaa anteeksi!» Ja kandidaatti syöksi takaisin ylös

rappusia.

Frankin eteisessä hän vähäisen hengähti. Salaperäinen keskustelu Elisen

kanssa ja sen yhteydessä olevat toiveet täyttivät hänen sielunsa sekä

ilolla että levottomuudella. Hän ei kyennyt selvään miettimään asiaa ja

astui sykkivin sydämmin huoneesen, jossa Elise odotti häntä.

Nähdessään hänet edessänsä niin valkoisena ja ihanana lampun lumoavassa

valossa, hän vallan hurmautui ja aikoi heittäytyä hänen jalkojensa

juureen, mutta Elise peräytyi kiireesti ja arvokkaasti lausuen hänelle

vapisevalla mutta vakavalla äänellä:

«Jacobi, kuulkaa minua!»

«Kuunnellako teitä!» huudahti Jacobi kiihkoisasti, «oi, jospa ikuisesti

saisin kuunnella teitä! oi, jospa...!»

«Hiljaa!» keskeytti häntä Elise ankaruudella, joka oli hänelle

tavatonta. «Ei sanaakaan enää siihen suuntaan, tahi keskustelumme on

loppunut ja me ainiaaksi eroomme!»

«Jumalani!» huudahti Jacobi, «mikä on...»

«Rukoilen teitä, kuulkaa minua!» jatkoi Elise. «Jacobi, sanokaa minulle

-- olenko antanut teille aihetta halveksimaan itseäni?»

Jacobi säpsähti. «Millainen kysymys?!» sanoi hän, sammaltaen ja

kalveten.

«Ja kuitenkin», jatkoi Elise liikutettuna, «minun täytyy kysyä!

Tän'iltainen käytöksenne on antanut minulle syytä siihen? Voitteko

uskoa, Jacobi, että minä, puoliso, monen lapsen äiti, voin hyväksyä

niitä tunteita, joita te tänä iltana niin ajattelemattomasti ja

peittelemättä olette ilmaisseet? Voitteko uskoa, että minä siitä

tuntisin muuta kuin mitä suurinta mielipahaa ja surua? Niin, Jacobi,

minä pelkään teidän kovasti erehtyneen, -- ja jos itse jollakin

varomattomalla käytöksellä olen antanut aihetta siihen, niin -- antakoon

Jumala minulle sen anteeksi! Te olette rangaissut minua siitä,

rangaissut minua siitä ystävyydestä, jota olen tuntenut teitä kohtaan ja

jota olen osoittanut teille -- ja jos nyt rikon suhteen, jonka olisin

toivonut elämääni sulostuttamaan, niin on syy teidän. Vielä kerran

samanlaisia katseita ja sanoja kuin tänä iltana ja minun on pakko

erottaa teidät kodistani!»

Häpeän ja suuttumuksen puna sävähti Jacobin poskille. «Tosiaankaan,

tosiaankaan!» lausui hän, «en ole ansainnut semmoista ankaruutta!»

«Oi, tutkikaa itseänne, Jacobi, ja te tuomitsette itseänne ankarammin

kuin minä. Te sanotte rakastavanne minua, Jacobi, ettekö pelkää

kevytmielisesti häiritä rauhaani ja onneani. Ehkä nyt jo myrkylliset

kielet ovat minua panettelemassa. Olen tänä iltana nähnyt katseita

itseeni ja teihin luotavan, katseita, jotka eivät suinkaan olleet

lempeitä; ja puolisoni sielussa on herännyt tunteita ja aatteita, joita

ei milloinkaan olisi pitänyt saattaa eloon. Te olette häirinnyt sen

kodin rauhaa, jossa teidät on vastaanotettu ystävyydellä ja

luottamuksella. Mutta minä tiedän», jatkoi Elise lempeämmin, «te ette

ole tarkoittanut pahaa. Ei mikään paha tarkoitus ole ohjannut tekojanne;

ainoastaan ajattelemattomuus on houkutellut teitä kevytmielisesti

leikittelemään pyhimpien suhteiden kanssa. Te ette vielä ole vakavasti

muistellut elämäänne, velvollisuuksianne ja asemaanne tässä perheessä.»

Jacobi nojasi päätään käteensä, syvä liikutus valtasi hänen sielunsa.

«Ja vakavuus!» -- jatkoi Elise lämpimästi ja sydämmellisesti --

«vakavuus! Ei se ole miehen arvoista! Jacobi! Lapseni pelastaja! Nuori

ystäväni! En olisi voinut puhua teille näin ellen uskoisi teitä

paremmaksi, jalommaksi ihmiseksi, ellen toivoisi saavani teistä ainaista

ystävää, ystävää itselleni ja Ernstilleni; oi Jacobi, kuulkaa

rukoukseni. Te olette joutunut ihmisten pariin, jotka tahtovat olla

ystäviänne. Antakaa heidän rakastaa teitä, antakaa heidän kunnioittaa

teitä, älkääkä muuttako suruksi sitä sydämmellistä hyväntahtoisuutta

kuin me olemme kumpikin tunteneet teitä kohtaan. Karkoittakaa,

voittakaa, riistäkää ainiaaksi sydämmestänne tuo mieletön tunne, jonka

tänä hetkenä luulette asuvan sydämmessänne minua kohtaan, rakastakaa

minua sisarenanne, äitinänne -- niin», -- jatkoi Elise puoleksi

säpsähtäen lausumastaan sanasta, mutta aavistaen -- «ehkä vielä kerran

sanotte minua äidiksi. Ja jos tahdotte osoittaa minulle rakkautta ja

uskollisuutta, niinkuin olette sen minulle sanonut, niin otan

tarjouksenne vastaan, Jacobi, -- pojalleni. Oi Jacobi! Jos tahdotte

ansaita siunaukseni, ikuisen kiitollisuuteni, niin olkaa poikani,

Henrikin uskollinen ystävä ja hyvä opettaja. Nuorison opettajalahjanne

eivät ole tavallista laatua, teillä on hyvä sydän ja ymmärryksenne

kykenee mitä jaloimpaan sivistykseen, tie on teille avoinna pyrkiäksenne

kaikkeen, joka tekee ihmisen kunnioitettavaksi ja rakastettavaksi -- oi,

älkää kääntykö siitä pois, Jacobi, -- kääntykää vakavasti sitä

vaeltamaan.»

«Älkää sanoko enää mitään!» huudahti Jacobi. «Oi, minä näen sen kaiken!

Elise, enkeli, antakaa minulle anteeksi! Kaikki, kaikki tahdon tehdä,

kerran ansaitakseni kunnioitustanne, ystävyyttänne. Te olette tunkenut

sydämmeeni, te olette muuttanut sen, -- minä aion muuttua paremmaksi

ihmiseksi. Mutta sanokaa, että annatte minulle anteeksi, että vielä

voitte, että vielä tahdotte olla ystäväni!»

Jacobi oli liikutuksen vallassa heittäytynyt polvilleen; Elisekin oli

syvästi liikutettu; kyyneleet valuivat hänen silmistänsä, kun hän ojensi

Jacobille kätensä ja kumartui hänen ylitsensä sydämmensä pohjasta

lausuen sanat: «ystävänne, ystävänne ainiaaksi!»

Hiljaa säihkyvin silmin kohosivat molemmat, mutta ehdoton vavistus

puistutti kumpaakin kun he näkivät -- laamannin seisovan huoneessa. Hän

oli kalpea ja ankarannäköinen.

Jacobi nousi ja astui päättävästi hänen luoksensa. «Laamanni Frank!»

sanoi hän lujasti mutta samalla nöyrästi, «tässä näette edessänne...»

«Vaiti Jacobi!» keskeytti Elise äkkiä, «teidän ei tarvitse punastua

polvistumistanne eikä tässä tarvita mitään selitystä. Eikö niin Ernst?»

jatkoi hän viattomuuden koko rohkeudella, «ethän sinä tarvitse mitään

selitystä? Uskothan minua kun sanon että Jacobi nyt paremmin kuin

koskaan ennen ansaitsee ystävyyttäsi. Liitto on rakennettu meidän kolmen

kesken ja luottaen Jumalaan uskon, ettei mikään myrkyllinen kieli voi

sitä hajoittaa. Uskothan minua, Ernst?»

Laamanni ojensi hänelle kätensä vastaten ainoastaan «uskon! Ellen sitä

tekisi, niin...» hän teki kauheksivan liikkeen. Hän oli hetkisen

äänettä, katseli vaimoaan ja lausui sitten rauhallisemmin: «Minulla on

sinun kanssasi puhuttavaa. Hyvää yötä, herra Jacobi.»

Jacobi kumarsi, astui muutaman askeleen, mutta palasi jälleen: «Laamanni

Frank», lausui hän äänellä, joka ilmaisi hänen liikutetut tunteensa,

«antakaa minulle kätenne! minä tahdon ansaita ystävyytenne.» Ojennettua

kättä puristettiin lujasti ja voimakkaasti ja Jacobi poistui kiireesti.

«Elise, tule tänne!» lausui laamanni kiihkeästi, talutti rouvansa

sohvalle ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen -- «puhu minulle!

Sano, onko jollakin tavoin käytökseni viime aikoina vieroittanut

sydämmesi minusta?»

Elise oli vaiti ja painoi päänsä miehensä rintaa vasten.

«Oi, Ernst!» lausui hän viimein tuskaisesti huoaten, «en ole minäkään

ollut tyytyväinen itseeni. Mutta oi!» -- jatkoi hän vilkkaammin -- «kun

näin nojaan sinuun, kun kuulen sydämmesi sykintää ja tunnen ja tiedän

miten on laita sen sisässä, oi Ernst, silloin tunnen miten sinua

rakastan ja miten luotan sinuun. Silloin moitin itseäni, että olen ollut

niin heikko, niin kiittämätön, niin arka, silloin ... oi Ernst, rakasta

minua! Katsele minua aina niinkuin nyt! Silloin elämä selvenee minulle,

silloin saan voimia voittamaan kaikki, jopa oman heikkoutenikin. Silloin

tunnen, että ainoastaan pilvi, utukuva, vaan ei mikään todellisuus ole

astunut välillemme. Ja nyt, nythän se jo on poissa! Nyt voisin avata

sinulle sydämmeni sisimmän sopukan, kertoa sinulle kaikki

heikkouteni...»

«Vaiti, vaiti siitä nyt!« lausui laamanni kirkkaasti ja hellästi

katsellen häntä ja laski kätensä Elisen suulle, »Minussa on ollut

enemmän vikaa kuin sinussa, mutta minä olen herännyt. Älä itke, Elise!

Anna minun suudella pois kyynelesi. Eikö sinusta tunnu niinkuin minusta

että kaikki vielä muuttuu hyväksi? Emmekö usko ijankaikkista armoa ja

emmekö luota toisiimme? Antakaamme toisillemme anteeksi, unohtakaamme

kaikki ja vallitkoon rauha välillämme. Vastaisuudessa, kun tämän ajan

hairahdus on haihtunut mielestämme, voimme puhua siitä ja kummastella,

että se on voinut tunkeutua välillemme. Nythän on välimme selvä,

näemmehän nyt kumpikin mitä tietä meidän on vaeltaminen? Vikamme ovat

meille varoittajina. Minkä tähden elämme maailmassa ellei

jalostuaksemme? Katso minuun Elise! Onko kaikki unohtunut? Voitko olla

rauhassa minun suhteeni?»

«Voin ja olen huoletta. Ei ole enää pilven varjoakaan välillämme?»

«Niin olemme yhtä! Jumalan nimeen, vaeltakaamme siis yhtenä elämän läpi!

Mitä hän on yhdistänyt, sitä ei pidä ihmisten, ei sattumusten eikä

minkään maailmassa erottaa!«

Yö tuli, mutta puolisoiden rinnassa oli valkeus.

Riidan vaossa kasvaa tavallisesti ohdakkeita ja orjantappuroita, mutta

voipi siinä myöskin kasvaa viljaa taivaan latoja varten.

Jacobi.

Tultuansa huoneesensa löysi Jacobi kirjeen pöydältä sänkynsä vieressä.

Hän tunsi laamannin käsialan ja avasi sen kiireesti. Sangen

suurenarvoinen pankinseteli putosi siitä ja kirjeestä luki Jacobi

seuraavat sanat:

»Olette joutunut velkaan Jacobi, semmoisille henkilöille, joiden kanssa

soisin teidän, itsenne tähden, olevan niin vähän tekemisissä kuin

suinkin. Tätä seuraa joku määrä varoja, jotka voinevat tyydyttää

kohtuullisia vaatimuksia. Ottakaa ne vastaan isälliseltä ystävältänne,

jonka harras toivo on pysyä yhä semmoisena ja joka ilolla käyttää täten

tilaisuutta osoittaaksensa kiitollisuuttaan lastensa ystävälle ja

opettajalle. Lapseni hengen pelastajalle jään sittenkin ainiaaksi

velkaa; mutta -- jos tahdotte jotakin, Jacobi, jos tarvitsette, haluatte

mitä, niin -- älkää silloin kääntykö muiden puoleen kuin

ystävänne

E. Frankin.»

«Hän! hänkin!» huudahti Jacobi syvästi liikutettuna luettuaan kirjeen.

«Oi miten he ovat hyvät, jalot ja rakastettavat!... Ja minä?... Mutta

minä tahdon saavuttaa heidän kunnioituksensa! Tästä päivästä olen uusi

ihminen!»

Hän painoi kirjeen vasten rintaansa, katseli sitä ääneti ja päätti

vakavasti jalostua kirkasta tähtitaivasta varten.

Aika kuluu.

Elämällä on ponnahdus- ja kukoistushetkensä, mieleenjohdatuksen kirkkaat

hetket, jolloin ihmistaiteilija (elämän luoja) aavistaa ja lausuu mitä

on puhtainta, kauneinta ja jumalallista. Jos kaikki tässä elämässä olisi

siten valmista, olisi uhri tehty, työ valmis ja voitto semmoisena

hetkenä saavutettu, silloin ei olisi elämä vaikeata. Mutta vaikeaa on

pitkien vuosien kuluessa pitää vireillä mielijohteen sytyttämää puhdasta

liekkiä, myrskyn pauhatessa ja hetkien vihmasateen yhä tihkuessa hiljaa

ja yksitoikkoisesti samankaltaisten öiden ja päivien yhtäläisesti

vaihtuessa. Siihen tarvitaan korkeudesta voimaa, alituista

mielikuvituksen lähteiden pulppuamista niin suurille kuin pienille,

kaikelle maailman työväelle. Ernstin ja Elisen onni oli että älysivät ja

osasivat käyttää sitä hyväksensä. Sentähden heidän yhä paremmin onnistui

voittaa luonnonvikaansa, sentähden he yhä enemmän lähestyivät toisiansa,

pienin askelin, jotka ovat niin huomaamattomat, mutta kuitenkin niin

suloisesti ja lujasti kietovat yhteen ihmissydämmet ja -elämän, niin

että ne voisi yhteisellä nimellä sanoa: _huomaavaisuudeksi toistensa

mielipiteitä kohtaan, ja mieltymykseksi toistensa mielitekoihin_.

Tämän uudestaan syntyneen hellyyden, tämän vahvistetun, puhtaan

rakkauden kautta sai Elisekin käytöksen varmuutta Jacobin suhteen. Ei

ainoakaan heikkous voittanut hänen sydäntänsä, ei silloinkaan kun hän

näki tuskan kuvastuvan nuorukaisen kasvoissa; hän pysyi lujana

silloinkin, kun kuuli Jacobin terveyden kärsivän ja pyysi ainoastaan

miestänsä määräämään hänen ja Henrikin lähtöpäivän aikaisemmaksi. Se oli

laamanninkin tahdon mukaista. Hyvänä enkelinä, samalla lujana ja

lempeänä Ernst siinä seisoi puolisonsa rinnalla -- ei siis ihmettä, että

Elise hänen tukemana voittoisasti kulki velvollisuuden tietä! Ei

myöskään ollut kummaa kun nähtiin laamannin levollinen käytös ja

aviopuolisoiden hellä väli, että kavala panettelu, jota jo oli alkanut

kuulua heistä, pian häipyi ja kuoli samaten kuin liekki sammuu hapen

puutteesta.

Laamannin «entisestä lemmitystä», jota Elise niin pelkäsi, voimme

kertoa, että hän niin loukkautui ja vilustui siitä jäisestä kylmyydestä,

jota hän yhä enemmän huomasi entisen ihailijansa käytöksessä, että hän

äkkiä läksi kaupungista ja luopui aikomuksestansa muuttaa sinne. «Siellä

oli liian yksitoikkoista ja typerää!» sanoi hän haukotellen laamannille,

joka puolestaan neuvoi häntä palaamaan Ranskaan tahi Italiaan. «On toden

totta pohjoisen kotimaamme laita semmoinen», lisäsi hän, «että meidän

etupäässä täytyy ammentaa omista varoistamme, kodeistamme ja

sydämmistämme kaikki sen mikä voipi antaa elämällemme intoa ja

nautintoa.»

«Kyllä hän kuitenkin on hyvin kaunis ja miellyttävä!» lausui Elise

ystävällisesti muistellen everstinrouvaa hänen lähdettyään. Laamanni ei

milloinkaan vastannut siihen. Hän ei milloinkaan enää puhunut entisestä

lemmitystään.

Päivät kuluivat. Laamannilla oli enemmän kuin yllin kyllin työtä. Elise

seurasi paljon pikku tyttöjensä kehitystä, kandidaatti lueskeli ahkeraan

Henrikin kanssa ja hoiti sitä paitsi omiakin lukujansa.

Lapset kasvoivat kuin parsa kesäkuussa ja heidän isänsä siitä iloitsi.

«Viisu vielä kasvaa kaikkien meidän ohitsemme!» ennusti hän usein ja

Eevan soittaessa «Marlbrough s'en va't en guerre», heräsi hänen

soitannollisuutensa ja hänen isänsä sanoi: «Miten tyttönen nyt jo

soittaa tunteellisesti! Eikö niin Elise?» Illat, jolloin perheen kaikki

jäsenet kokoontuivat yhteen seuraan, muuttuivat yhä keveämmiksi ja

hauskemmiksi. Usein leikittiin ja tanssittiinkin.

Lapset! Kuinka tavatonta eloisuutta ja millaista huolta he tuottavatkaan

kodille. Todellakaan eivät kaikki heidän aikaansaamansa puuhat rusoita

yhtä kirkkaasti kuin heidän poskensa. Elise sai usein kokea sen

pienokaisistansa, jotka olivat monastikin kaikkea muuta paitsi «hyviä».

«Älä tee muille mitä et tahdo heidän tekevän sinulle! Pitää ajatella

vähän sitä mitä tekee! Maltti on hyvä mauste! Ethän näe isän eikä äidin

niin tekevän! Katso minua! Tee niinkuin minä!» Nuo pysyväiset lauseet,

joita on käytetty kaikkina aikoina aina siitä asti kuin «Aatami kynti ja

Eeva kehräsi» aina näihin päiviin asti yhä kulumatta, ne elävät vielä

maailman loppuun asti, samaten kuin vakuutukset lapsille heitä

rangaistaessa tahi kun he saavat läksynsä takaisin: «Sehän on omaksi

paraaksesi; sinä vielä kerran kiität minua siitä»; ja kun lapset

harvoin, tuskin milloinkaan ovat ottaneet uskoaksensa tuota yleistä,

patriarkallista kotiruokaa, jota jaettiin tässä, niinkuin muissakin

kunniallisissa kodeissa, niin eivät neuvot aina vaikuttaneet toivottuun

suuntaan. Kenties Elise välistä oli liiaksikin levoton lastensa yhä

uudistuvien vikojen tähden. Kenties hän piti vanhempien tosirakkauden

näkymätöntä, kirkasta ja mahtavaa vaikutusta pieniin ihmisvesoihin liian

vähäpätöisenä. Totta on että hän useinkin oli huolissaan heidän

tähtensä, ja tytärten kehitys ja tulevaisuus saattoi hänen sielulleen

monta levotonta tuskanhetkeä.

Eräänä päivänä kun huolet tavallista enemmän häntä painoivat, tunsi

Elise tarvitsevansa saada keskustella asiasta kokeneen naisystävän

kanssa.

«Ernst!» hän lausui laamannille tämän juuri aikoessa mennä ulos, «minä

pistäydyn hetkeksi Eveliinan luokse, mutta olen kyllä silloin kotona kun

palaat.»

«Älä välitä siitä, kultaseni; viivy sinä vaan niin kauvan kuin tahdot,

minä kyllä tulen etsimään sinua. Anna minulle kätesi niin menemme

yhdessä ja minä oikein näen minne joudut ja mistä saan etsiä sinua.»

Pieni kasvatus- ja kahviseura.

Elisen saapuessa Eveliinan luokse juoksi Pyrrhus haukkuen ja häntäänsä

heiluttaen häntä vastaan. Gunilla rouva oli siellä ja kilpaili emännän

kanssa ystäväänsä tervetulleeksi toivottaessaan.

«No, hyväinen aika, tämäpä hauskaa!» huudahti Gunilla rouva

sydämmellisesti syleillen Eliseä. «No, kuinka pikku rouva jaksaa? Vähän

kalpea, vähän apeamielinen ja alakuloinen, luulemma? Kaikessa

salaisuudessa voin kertoa, että kohta saamme mitä oivallisinta kahvia,

ja se on juuri omiaan tekemään pikku Elisen mielen iloisemmaksi.»

Evelina tarttui Elisen käteen ja katsoi hellästi ja osaaottavasti häntä

levollisilla älykkäillä silmillään. Pyrrhus sysäsi kuonollaan hänen

jalkaansa herättääksensä hänkin huomiota ja istahti sitten

takajaloilleen ja vinkui osoittaaksensa osanottavaisuuttansa. Elise

nauroi ja hyväili vuoroin pientä elukkaa.

Eveliinan katseesen, joka ystävällisesti ilmaisi: «Mitenkä nyt on asiain

laita?» vastasi Elise:

«Oi antakaa minun istua täällä ja jutella hetkinen kanssanne, niin

muuttuu kaikki jälleen hyväksi. Täällä on niin rauhallista ja suloista.

En tiedä miten menetellet, Evelina, mutta minun mielestäni ilma sinun

huoneessasi on kirkkaampi kuin muualla; kun tulen sinun luoksesi, tuntuu

ikäänkuin tulisin rauhan temppeliin.»

«Niin minustakin!» lisäsi Gunilla rouva sydämmellisesti.

Evelina hymyili kiitollisesti. «Niin, Jumalan kiitos, täällä on rauhaa!»

sanoi hän vettynein silmin.

«Ja pikku rouvan luona kait ihmisvesaset nostavat pölyä sekä huoneesen

että mieleenkin? Eikö niin?» kysyi Gunilla rouva veitikkamaisesti. «No,

no», lisäsi hän lohduttaen, «kaikella on aikansa ja kaikki pölykin

laskee aikanaan. Kärsivällisyyttä vaan!»

«Niin, niin, opettakaa minulle kärsivällisyyttä, täti!» lausui Elise.

«Minä tulin juuri tänne oppiakseni vähän viisautta. Minä tarvitsen sitä

niin paljon. Mutta missä ovat tyttäresi tänään, Evelina?»

«Poissa, erään ystävän luona pienissä kekkereissä, joista he jo kauan

ovat iloinneet. Ja minä puolestani odotan sitten heidän kertomuksistansa

saavani niistä runsaan osani.»

«Oi, opeta minulle, Evelina, miten saisin tyttäreni niin säädyllisiksi,

niin hyviksi ja onnellisiksi kuin sinun Kaarinasi ja Laurasi. Tunnustan

että juuri tytärteni sivistys minua usein huolestuttaa ja juuri tänään

tavallista enemmän on painanut sydäntäni. Epäilen kasvattamis-,

sivistyttämis- ja kehittämistaitoani.»

«Oi sivistystä, sivistystä!» huudahti Gunilla rouva äkeissään. «Alinomaa

nykyään huudetaan sivistystä; eihän nykyään saa milloinkaan kuulla

muusta kuin sivistyksestä, sivistyksestä. En minä milloinkaan

nuoruudessani kuullut puhuttavan ja huudettavan sivistyksestä ja,

Jumalan kiitos, tulihan meistä sittenkin ihmisiä. Tunnustan, että kun

ensin ruvettiin pitämään puheita sivistyksestä, niin se oli jos mikään

jonninjoutavaa. Niin, se oli minun mielipiteeni. Mutta nyt alan jo

tottua siihen, sillä kun keskisääty le tiers ètat kohosi ja rupesi

pitämään niin suurta melua ja luulotteli olevansa jotakin erinomaista

sivistyksensä vuoksi, on koko maailma ruvennut huutamaan sivistäkää,

sivistäkää. Niin, jopa nykyään huudetaan sitäkin, että pitää toimittaa

sivistystä palvelijoille! Rukoilen Jumalaa vapauttamaan itseni elämästä

siihen aikaan kuin piiat tulevat sivistyneiksi. Sillä silloin varmaankin

minä saisin palvella heitä eivätkä he minua. Niin, niin! Siihen suuntaan

kaikki menee suurin askelin, sen vakuutan teille. Nyt he jo lukevat

Fritiofin satua ja Aksel ja Valpuria, ja pianpa saamme kuulla heidän

puhuvan «naisesta» ja »miehestä» ja «miehistä» ja «naisista» sekä

luuloittelevan itsensä heikoiksi «köynnöksiksi», jotka kuihtuvat ellei

näitä «tueta», ja «uhreiksi, orjiksi», ynnä paljon muuta sangen

liikuttavaa. Siten heistä tulee vallan, kelpaamattomia lattiain tahi

patain pesijöitä. Niin, silloinpa täällä on kaunista kaikkine

sivistyksineen! Sepä on hulluutta tuo sivistyskiihko! Sehän on kauheata!

Se on suorastaan kaiken perikato!» Mitä kauemmin Gunilla rouva puhui

siitä aineesta, sitä enemmän hän kiivastui.

Elisen ja Evelinan täytyi herttaisesti nauraa ja he selittivät, että kun

he kuuluivat «le tiers ètat'iin» niin oli heidän velvollisuutensa

puolustaa sivistystä, niin, jopa piikainkin sivistystä.

«Äh!» sanoi hovimarsalkanrouva maltittomasti, «te saatatte

sivistyksinenne kaikki niin monimutkaiseksi ja sekaiseksi ja lasten

päähän te sullotte niin paljon tietoja, etteivät he kaikkena

elinaikanaan ehdi selvittää sitä sivistysvyyhteä. Minun nuoruudessani

opittiin «kieltä», joksi ranskankieltä silloin sanottiin -- kylliksi

voidaksemme ruotsintaa jonkun lauselman, piirustusta siksi hyvin, että

voimme omin neuvoin piirustaa mallia, ja soittoa voidaksemme tarpeen

tullessa soittaa tanssikappaleita; ei opittu niinkuin nyt lörpöttelemään

kaiken maailman asioita, mutta opittiin ajattelemaan, ja jos ei

osattukaan niin paljon viisautta ja sukkeluuksia kuin nykyään, niin

kukin toki osasi hoitaa omaansa ja jättää maailma «rauhaan».

«Mutta, hyvä ja armollinen rouva», intti Evelina, «sivistyksen --

oikeassa karvassaan -- jommoista nykyään tahdotaan, tarkoituksena juuri

on opettaa meitä arvostelemaan maailmaa niin kuin itseämme, niin että

paremmin käsittäisimme kutsumuksemme ja antaisimme arvoa muiden

tiedoille, sekä tulisimme kunnollisiksi kansalaisiksi ja olisimme

oloihimme tyytyväiset.»

«Niin, niin!» vastusti Gunilla rouva, «tuo kaikki voipi kyllä olla hyvä,

mutta...» mutta nyt tuotiin kahvi sisälle rinkilöineen piparkakkuineen,

ja se teki huomattavan käänteen keskusteluun, jonka luonne sen kautta

muuttui iloisemmaksi. Gunilla rouva antoi Eliselle leikillisen vakavasti

monta hyvää neuvoa lastenkasvatuksessa. Hän haetti ja suositteli erästä

hyvin vanhaa «orbis pictus» nimistä kirjaa, jota hän itse oli nuorena

lukenut ja joka alkoi: «tule tänne nuorukainen! opi viisautta minulta!»

Siitä näki selvästi kuinka sielu oli «muodostettu ja minkä näköinen se

oli». Sielu oli nimittäin pannukakun näköinen, pyöreä ja litteä, kaikki

viisi aistia säntilleen numeroituna. Gunilla rouva vakuutti Eliselle,

että tuon kuvan katsominen varmaankin suuressa määrin «kehittäisi ja

sivistyttäisi» hänen lastensa sieluja. Gunilla rouva ehdotti vielä, että

Elise käyttäisi samaa kasvatustapaa, jota niin onnellisesti oli käytetty

hänen isällensä ja tämän veljelle koulua käydessään. Silloin kammattiin

poikien tukka joka lauantai tiheällä kammalla, annettiin heille

selkäsauna ja luoti englanninsuoloja mieheen; siten karkoitettiin heistä

paholainen. Lisäksi oli päivälliseksi leipää ja keitettyä olutta, jossa

oli kokkare, ja sitä ruokaa sanottiin «grammatikaksi». Siitä piti

poikien saada voimia tulevan viikon opinnonponnistuksiin.

Jutun herättämän naurun aikana saapui laamanni ja hän ilostui hauskasta

mielialasta. Hyvillään hän katseli rouvaansa ja istahti tyytyväisesti

hänen viereensä haluten viettää hauskan hetken naisten seurassa. Gunilla

rouva alkoi heti selitellä hänelle orbis pietuksessa kuvattua sielua, ja

Elise pyysi häntä uudestaan kertomaan poikain puhdistuksesta. Laamanni

nauroi sydämmensä pohjasta kummallekin ja ohjasi koko ajaksi keskustelun

kasvatuksen kivikkomaalle. Yleisesti myönnettiin sääntöjen ja

opetustapojen puute, jonka tähden kasvatus ei voinutkaan antaa

toivottuja hedelmiä.

Evelina piti kasvattajan omaa sivistystä erittäin tärkeänä. Hän väitti

että mikäli opettajassa itsessään on hyvyyttä, viisautta ja

kunnollisuutta, sikäli hänen onnistuu kasvattaa lapsetkin samallaisiksi.

Kaikki läsnäolevat poikkeuksetta myönsivät vilkkaasti hänen sanansa

tosiksi ja Elise tunsi vallan virkistyneensä ja vahvistuneensa niistä

sanoista, jotka ihan selvästi olivat hänelle ikäänkuin tienviittana

suureen päämäärään pyrkiessään. Elise suuntasi sitten äkkiä puheen

Evelinan omaan elämään ja kehitykseen. Tunnettu oli että hän oli

raivannut itselleen vähemmän tavallisen ja sangen itsenäisen tien elämän

läpi, ja Elisen teki hartaasti mieli kuulla millä tavalla hän oli

saavuttanut sen käsitteiden selvyyden ja raittiin tyyneyden, joka

kuvastui koko hänen olemuksestansa. Evelina punastui ja tahtoi ohjata

puheen itsestänsä -- josta hän kaikista vähimmin puhui, arvatenkin siitä

syystä, että hän tahtoi huomaamatta kulkea elämänsä läpi, -- mutta kun

laamanni niin vakavan herttaisesti yhtyi Elisen ja vapaaherrattaren

pyyntöön, että Evelina kertoisi heille jotakin elämästänsä, niin hän

suostui ystävällisesti ja huomautti ainoastaan, ettei siinä ollut mitään

merkillistä. Hetkisen mietittyään hän aloitti etupäässä puhuen Eliselle,

ja Gunilla rouva ahkeraan säesti hänen sanojaan omilla huomautuksillaan.

Me kirjoitamme tähän hänen kertomuksensa ja nimitämme sen

Evelinan historiaksi.

«Oletko milloinkaan kaunista soittoa kuullessasi tuntenut harrasta

halua, sanomatonta ikävöimistä saada omassa sielussasi ja omassa

elämässäsi kokea sopusointua, semmoista kuin kuulet sävelissä, niin olet

oivaltanut mikä on ollut sieluni tuska ja -- pelastus. Olin vielä pieni

lapsi, kun ensi kerran tuo ikävöiminen minut valtasi, minun sitä

ymmärtämättä. Oli pienet soittajaiset kotonani vanhempieni luona. Siellä

oli koossa neljä etevää taiteilijaa, jotka soittivat harppua, pianota,

torvea ja klarinettia. Kun eräässä kohdassa säveleet yhtyivät

sanomattoman suloiseksi mutta samalla iloiseksi sopusoinnuksi, joutui

lapsensieluni niin kummallisesti haltioihinsa, ja niin alakuloiseksi,

että purskahdin itkuun. Oi, niiden kyynelten sisällyksen opin sittemmin

niin hyvin tuntemaan, niitä on monta ja paljon katkerampia sittemmin

vuotanut elämäni kirjavalle kankaalle.

Miksihän vertaisin nuoruuden elämääni. Se on samanlainen kuin niin moni

muukin perhe-elämä -- epäselvä, epämääräinen, sanalla sanoen samea.

Naisen nuoruudenelämä on pilvisen syystaivaan kaltainen harmaine,

muodottomine pilvimöhkäleineen, siinä on epämääräisiä ominaisuuksia,

muodottomia varjoja ja epäselviä valokohtia, jotka niin tuntuvassa

määrässä erottavat tuhertajan työn oikean mestarin teoksesta.

Kotiperheeni kuului keskisäätyyn ja me olimme erittäin tyytyväiset että

kuuluimme siihen; ja kun elimme koroillamme emmekä olleet mistään

valtion virkamiesluokasta, sanoimme itseämme itsetietoisesti --

herrasväeksi. Me kohtelimme yhteiskunnan «la haute voléeta» melkein

ylhäisen välinpitämättömästi s. o. sanoin, välistä käytöksellämmekin,

mutta kaikessa hiljaisuudessa meidän ylpeyttämme erittäin kutkutti

kaikki mikä niistä yläilmoista koski meitä ja salainen toivo tulla

korotetuksi aatelissäätyyn hämärteli silloin tällöin perheessämme --

niiden tärkeiden palvelusten vuoksi, joita isäni voisi tehdä isänmaan

hyväksi, jos joutuisi aatelissäätyyn -- ja nuorten «mamsselien»

sydämmissä kyti harras halu kutsuttaa «ryökynöiksi». Sen pitemmälle nuo

toiveet eivät kuitenkaan ikinä päässeet.

Perheen tyttärille opetettiin, että tämän maailman komeus ja loiste oli

ainoastaan turhuutta, ettei mikään muu paitsi siveys ja kunnollisuus

ollut ponnistamisen ja ahkeroimisen arvoista. Kuitenkin sattui niin,

että heidän vilkkaimmat mielihalunsa ja ahkeroimisensa, heidän

sydämmensä elävimmät toiveensa kuitenkin kohdistuivat rikkauteen,

ylhäisyyteen ja kaikenlaiseen maalliseen onneen. Tyttärille opetettiin,

että Jumalan tahtoa on yksistään toteltava; kuitenkin heitä kaikessa

ohjasi ihmispelko. Heille opetettiin että kauneus oli tyhjää ja

mitätöntä, kuitenkin he usein kodissaankin saivat tuskastuneina kokea,

etteivät olleet kaunottaria. Heille opetettiin tieteen alkeita ja

kaunotaidettakin, mutta kun ei tietysti ollut tarkoitus tehdä heistä

oppineita naisia, tahi taiteilijoita eikä heidän sen vuoksi sopinut

oppia mitään kunnollisesti, niin kävi siten, että he monessa kohden

vaativat itselleen oppineen nimeä omaamatta mitään sen ytimestä,

vahvistavasta voimasta ja puhtaista kunnioitusta ansaitsevista

totuuksista. Ennen kaikkea he oppivat yhä enemmän aikojen kuluessa

pitämään avioliittoa ainoana elämän päämääränä ja sen johdosta (ei

kuitenkaan selvästi sanomalla, mutta salaperäisestä, selittämättömästä

vaikutuksesta) myöskin miesten suosiota suurimpana onnenaan, samalla

kuin he kielsivät, että niin ajattelivat.

Meitä oli kolme sisarusta. Lapsina meitä opetettiin paljon rakastamaan

toisiamme, mutta kasvattajiemme puolueellisuuden tähden sekä kiitosten

ja moitteiden, palkintojen ja rangaistusten vuoksi, jotka saattoivat

itsessään vähäpätöset asiat liian tärkeiksi, syntyi jo varhain kateutta

ja katkeruutta meidän sisarusten kesken. Vanhemman siskoni ja minun

sanottiin paljon rakastavan toisiamme, jopa kerrottiin ettemme voisi

elää ilman toisiamme; meitä mainittiin hellien siskojen esikuvaksi, ja

vähitellen me uskoimme sen todeksi, kun alinomaa saimme kuulla niin

vakuutettavan. Meitä verrattiin kotimme parihevosiin ja ikäänkuin

harjoittamalla totuimme joka päivä päivällisen jälkeen istumaan sohvaan

isäukkomme kummallekin puolelle, jolloin hän meitä hyväili ja nimitti

parihevosiksensa. Todellisuudessa emme suinkaan vetäneet samaa köyttä.

Sisareni oli lahjakkaampi kuin minä ja saavutti paremmin ihmisten

suosiota. En ole milloinkaan ketään niin kadehtinut kuin häntä, kunnes

myöhempinä aikoina ja muuttuneissa oloissa opin vilpittömästi häntä

rakastamaan ja iloitsemaan hänen etuoikeuksistaan.

Emme olleet kovin rikkaita ja katselimme sen vuoksi filosofisen

säälivästi niitä, jotka olivat meitä rikkaampia ja elivät ylellisemmin,

omistivat kauniimmat ajopelit ja pukeutuivat komeammin kuin me.

«Semmoista hulluutta! Semmoista surkeata turhamaisuutta!» sanoimme.

«Ihmisraukat, joilla ei ole sen enempää ymmärrystä!» Me emme

aavistaneetkaan, että filosofiamme oli vähän sukua kettu repolaiselle ja

pihlajanmarjoille.

Jos siten ylenkatsoimme mahtavien paremmuutta, niin vähäksyimme vielä

enemmän kansan huvituksia. (Meidänhän piti olla kylliksi itsellemme.

Niinpä niin!) Ja jos joku näytelmäkappale oli voittanut yleisön suosion

ja sitä ahkeraan käytiin katsomassa, niin pidimme kunnianamme että

voimme välinpitämättömästi sanoa: emme ole sitä «vielä nähneet». Ja kun

kansanhuvit houkuttelivat yleisön Eagaan tahi Eläintarhaan, niin oli

varma, että meidän vaunumme -- jos ne olivat liikkeellä -- suuntasivat

matkansa Sabbatsbergiin tahi johonkin toiseen, sillä kertaa autioon

paikkaan. Ja me kiitimme filosofiaamme. Kuitenkaan emme milloinkaan

sydämmissämme iloinneet siitä.

Tyttäret joutuivat seuraelämään. Vanhempien toivo oli, että heitä

ihailtaisiin ja tanssitettaisiin; tyttäret toivoivat sitä yhtä

hartaasti, mutta -- he eivät olleet kaunottaria, ja he olivat sangen

vaatimattomasti puetut. Vanhempien luona kävi vähänlaisesti vieraita ja

-- tyttäret saivat istua tanssiaisissa ja jäivät illallispidoissa miltei

huomaamatta. Kuitenkin elää retostettiin sillä tavoin vuosi vuodelta

muiden mukana.

Tyttäret pääsivät pian «kypsyneesen ikään». Vanhemmat toivoivat

silminnähtävästi heidän joutuvan naimisiin. Tyttäret toivoivat samaa,

joka oli luonnollista, etenkin sen tähden, etteivät he olleet onnellisia

kodissaan. Ja tunnustaa täytyy, että he itse sangen vähän puolestansa

sulostuttivat kotielämäänsä. He olivat oikulliset, vaativaiset ja

tyytymättömät. Ei kukaan heistä ollut oikein selvillä siitä, mitä heidän

tuli tehdä tahi mitä he itse tahtoivat. He haparoivat ikäänkuin sumussa.

On varsin tavallista kuulla naimattomien naisten sanovan, että he

tyytyvät asemaansa ja etteivät he halua mennä naimisiin. Siinä on

enemmän totuutta kuin yleensä luullaan, varsinkin kun nuoruuden vilkkaat

tunteet ovat hieman asettuneet. Sen olen minä kokenut, ja huomannut sen

kaikkialla missä nainen tavalla tahi toisella on hankkinut itselleen

itsenäisen vaikutusalan, tahi hauskassa kodissa nauttinut sitä vapautta,

sitä elämän puhdasta onnea, jota tosi ystävyys ja sivistys tuottavat.

Tuttavistani eräs nuori neiti joutui, kuten syystä sanottiin

«suurenmoisiin naimisiin», vaikka rakkaudella siinä oli pieni osa. Joku

onnitteli häntä lämpimästi hänen menestyksensä johdosta, ja siihen tämä

vastasi hyvin tyynesti: «niin, niin, voihan olla hyvä päästä omillensa».

Naurettiin tuolle jotenkin niukalle arvostelulle siitä, mitä yleisesti

sanottiin suureksi onneksi. Mutta hänen yksinkertaiset sanansa

sisälsivät kuitenkin paljon yleisesti tunnustettua totuutta. Tuota

«omillensa pääsemistä» niin julkisessa elämässä kuin omassa

vaikutuspiirissään jokainen ihminen juuri välttämättömästi tarvitsee

voidaksensa kehittää omaa luonnettansa, saavuttaa omintakeisuutta, ja

herättää omaa ynnä muiden kunnioitusta. Nunnallakin on oma kammionsa,

jossa voipi rauhassa valmistautua sitä taivasta varten, joka hänelle

yksistään on oleva oikeana kotina; mutta vapaassa yhdyselämässä ei

naimattomalla naisella välistä ole edes luostarikammion suuruistakaan

nurkkaa, jota voisi sanoa omaksensa, ja hän vaeltaa pilvenhattaran

tavoin elämän läpi, saavuttamatta mistään lujaa jalansijaa. Siitä syntyy

usein nuo avioliitot -- nuo oikeat hädän lapset -- joihin ei milloinkaan

olisi pitänyt ryhtyä, tahi tuo harras ikävöiminen haudan hiljaiseen

kammioon, joka täyttää niin monen mielen.

Mutta sen ei tarvitse eikä se saakaan olla niin; semmoinen tulee yhä

harvinaisemmaksi meidän aikoinamme, jolloin yhteiskunta yhä

monipuolisemmin sivistyy, jolloin, tarkastellessa suurta leivänkannikkaa

etsivää ihmisjoukkoa ja lukuisia turvattomia, hyljätyitä lapsia, joita

on kaikkialla maailmassa, liian yksipuolinen käsitys naisen

tarkoituksesta yhä enemmän häviää ja vapaammat vaikutusalat hänelle

aukenevat.

Mutta palaan omaan kertomukseeni myötä- ja vastoinkäymisistäni. Vielä

täytyy minun kertoa siitä eräs puoli. Kun joku nuorista

naistuttavistamme meni naimisiin jonkun kanssa, joka oli häntä köyhempi

tahi ehkä häntä alhaisempi, oli hän meidän mielestämme erittäin

ymmärtäväinen ja kunnioitusta herättävä. Mutta jos meihin nähden

samoissa oloissa oleva mies halusi saada meidän vertaistemme kodista

puolison, niin me pidimme sitä armosta sangen uskaliaana ja kohtelimme

tuota uskalikkoa sen mukaan. Me tavoittelimme salaa rikkaampia ja

ylhäisempiä miehiä, jotka taasen vuorostansa tähystelivät meitä

ylhäisempiä ja rikkaampia. Tuota tavoittelemista käyttivät yleisesti

suuren maailman herrat ja naiset, vaikka se, joka olisi ollut kyllin

viaton tunnustaakseen sitä, olisi joutunut perin huonoihin kirjoihin

niin tavoittelevien kuin tavoittelemattomien luona.

Sillaikaa minä kehityin ihmiseksi, ja elinvoimaisena heräsin tuntemaan

valhe-elämäni, käsittämään noita lamauttavia ristiriitoja joiden

vallassa elin, ja silloin heräsi minussa mitä kiihkein halu vapautua

niiden sorrosta. En ollut vielä oikein selvillä siitä, minne ja mitä

levoton sieluni todellakin halusi, mutta usein, katsellessani jaloja

taideteoksia, tuntui sieluni hämärä arvoitus vähän selvenevän. Kun

katselin muinaista Vestan neitsyen kuvapatsasta, joka seisoi niin

tyynenä, vakavana ja kuitenkin niin lempeän näköisenä, niin

rauhallisena, puhtaana ja itseensä sulkeutuneena, silloin aavistin

hänessä hehkuneen sen elämän, jota minä niin itsestäni kuin

ympäristöstänikin kaipasin ja etsin; -- ja minä vuodatin surun ja

kaipauksen kyyneleitä.

Kauan nuo kotoni kierot olosuhteet, joita kaikkia en ole tässä

maininnutkaan, minua rasittivat, kun minun oli pakko elää niiden

alaisina omassa kodissani. Niiden vaikutuksesta jouduin vanhetessani

semmoiseen suhteesen maailmaan, joka oli erittäin vaarallista minun

kaltaiselleni luonteelle.

Olemme kuulleet kerrottavan Husgafvel perheen tyttäristä, jotka

vanhentuivat haukotellen rukkinsa ja kangaspuittensa ääressä. Mutta

mieluummin he vanhentuivat siten, tuhat kertaa mieluummin sallivat

tukkansa harmaantua rohdintukon ja takan ääressä kuin tekokukkia

kiharoissaan olisivat vanhentuneet tanssisalin penkeillä tahi

illallispitojen humussa, väkinäisesti hymyillen maailmalle, joka ei enää

hymyillyt heille. Niin kävi minunkin.

On lempeitä, vaatimattomia olentoja, jotka nöyrästi taipuen oloihin,

joita eivät voi murtaa, nurisematta vuosi vuodelta liikkuvat seuraelämän

piireissä tuntematta muuta tarvista kunhan vaan saavat siellä täyttää

jonkun paikan, kaunistaa tahi rumentaa jotakin seinää. Rauha olkoon

noille kärsivällisille seuraelämän uhreille! On myöskin olemassa

hilpeitä, raittiita, aina nuorekkaita luonteita, jotka vanhuudessaankin

ja kaikissa elämän eri aloissa levittävät iloa ja eloa seuroihin, joissa

liikkuvat. He ovat omiansa seuraelämään ja ovat sen siunauksena. On

monta -- ja hyvä on että niin on -- monta eri ihmisluonnetta. Minun

luonteeni ei ollut iloinen, sukkela eikä myöskään kärsivällinen ja

vaatimaton. Senvuoksi rupesin inhoamaan seuraelämää, joka yhä enemmän

synnytti minussa kammottavaa ikävyyttä; mutta kodissa tuntemani

tyytymättömyys ja ikävä pakottivat minun kuitenkin ottamaan osaa siihen.

Minä olin työntekijä, jonka piti salata työintonsa ja kaivaa leiviskänsä

maahan. Niin vaativat tottumuksen ja säädyllisyyden lait siinä

seurapiirissä, johon kuuluin.

Kukkanen suo tuoksuansa ihmiselle nautinnoksi ja elättää hyönteisen

mehullansa; kastepisara suo elinvoimaa lehtiselle, jolle se putoaa. Minä

olin niissä oloissa, joissa olin siihen asti elänyt, mitättömämpi kuin

kukkanen, hyödyttömämpi kuin kastepisara, minä, terve ihminen, jolla oli

kuolematon sielu! Mutta ajoissa heräsin tajuamaan tilaani. Sanoin

«ajoissa», sillä kyllä tulee aika, jolloin se olisi ollut liian

myöhäistä. Koittaa aika, jolloin monien, pitkien vuosien painostamana

ihmissielu ikäänkuin vaipuu maahan ja ihmiseltä loppuu voimat kohota

siitä loasta, johon hän on vaipunut.

Tunsin halpenevani; tunsin selvästi miten viettäessäni tuota toimetonta,

elotonta elämää päivä päivältä uusia rikkaruohoja iti sieluni

kesantopellolla. Uteliaisuus, juorunhalu, pahuus ja panettelunhalu ynnä

enenevä luonteen epätasaisuus alkoivat täyttää sieluni, ja luonto oli

kylvänyt siihen liiaksi paljon vaikuttamisvoimaa, että se kaikessa

viattomuudessaan olisi välinpitämättömästi puolinukuksissa siten

viettänyt päivänsä loppuun. Ah! kun elää ilman tarkoitusperää, kun

ikäänkuin seisoo käytännöllisen elämän ulkopuolella, joka suo tointa ja

voimaa sisälliselle ihmiselle, kun ei mikään jalo pyrkimys, ei mikään

suloinen ystävyys, ei mikään jokapäiväisen elämän viehätys vaikuta --

ainakaan yksityisseikkoihin katsoen -- elämän iloa, silloin levottomuus

taukoamatta riehuu ihmissydämmessä turmellen terveyden, hyvän mielen,

hyvyyden, jopa omantunnon rauhankin ja loihtii esiin kaikki hornan

aaveet. Samalla tavalla syöpi ruoste teräslevyä ja muuttaa sen kirkkaan

pinnan täyteen sekavia kuvioita.

Luin kerran eräästä kirjasta seuraavat monipuolisen aattelijan

Steffensin lausumat sanat: «Kellä ei ole mitään tointa, johon voisi

antautua uskollisella innolla, ken ei rakasta sitä tointa niinkuin

itseään ja kaikkia ihmisiä, hän ei ole löytänyt sitä vakavaa pohjaa,

jonka perustuksella kristinusko kantaa hedelmiä. Semmoinen toimi

muodostuu rauhantemppeliksi, johon Vapahtaja vaivanhetkenä vuodattaa

siunauksensa; semmoinen toimi yhdistää meitä kaikkiin muihin ihmisiin,

niin että voimme ottaa osaa heidän tunteihinsa, ja silloin kaikki työmme

voipi tulla hyödyksi heidän eduillensa; se opettaa meitä oikein

punnitsemaan omaa typeryyttämme ja muiden arvoa ja se on oikean

kristillisyyden todellinen, hiljainen, hedelmää kantava perustus.»

Ne sanat olivat kuin tulta tappuroihin. Valo syttyi sieluuni ja minä

älysin nyt mitä tahdoin, mitä minun tuli tehdä. Tarkkaan punnittuani

kaikki, puhuttelin vanhempiani ja avasin heille sydämmeni. He

kummastuivat, vastustivat ja pyysivät minua tarkemmin miettimään

päätöstäni. Olin edeltäpäin arvannut sen, mutta kun lujasti ja nöyrästi

uudistin pyyntöni, kummastelin heidän hyvyyttään.

Rakastin paljon lapsia ja tuumani oli perustaa oma pieni koti ja ryhtyä

työhön tahi hankkia itselleni toimi, joka vähitellen tekisi minulle

mahdolliseksi ottaa luokseni lapsen tahi pari kasvattaakseni ja

elättääkseni heitä sekä pitääkseni huolta heistä kuten omistani. Tiesin

kyllä että minulta puuttui montakin niistä avuista, joita hyvällä

lastenkasvattajalla tulee olla. Mutta toivoin toimeliaisuuden

virkistävän kylvyn tavoin uudestaan synnyttävän minut. Hyvän tahtoni ja

rakkauteni luulin auttavan itseäni, niin että voisin olla lapsilleni

hyvänä ohjaajana. Ja kun minusta ei voinut tulla puolisoa, piti minun

kuitenkin saada tuntea äidinonnea ja siunausta.»

«Mutta miksikä et voinut? Miksikä et tahtonut?» keskeytti Elise

innokkaasti.

Evelina hymyili vastatessaan: «kylläpä huomaa sinulla olleen varan

valita ihailijoittesi joukosta; sinä et voi kuvitellakaan semmoista

mahdollisuutta, ettei olisi edes valitsemisen varaa. Mutta niin oli

kuitenkin minun laitani. Niin, älä näytä niin kummastuneelta, älä katso

minuun ikäänkuin olisin kavaltaja! -- tosiasia on kuitenkin, Elise

kulta, ettei minulla milloinkaan ollut tilaisuutta antaa kosijalle

myöntävää eikä kieltävää vastausta. Sisarteni laita, jotka olivat

sievemmät ja miellyttävämmät, oli toisin.

Mutta minä palaan siihen hetkeen, jolloin katkaisin kotisiteeni ja

suuntasin elämäni toiselle tolalle. En kuitenkaan tehnyt sitä väkisin

enkä epäsovussa, vaan niiden siunaamana, jotka olivat minulle elämän

antaneet, ja siitä lahjasta silloin ensi kerran siunasin heitä.

Liikutettuina sieluni tilasta ja hartaasta aikomuksestani päättivät

vanhempani -- Jumala palkitkoon heitä! -- pyytämään oman kodin

perustamiseen käyttää saman rahasumman, jonka olivat määränneet

myötäjäisikseni, jos olisin joutunut naimisiin; niin heille ynnä

siskoilleni oli todellinen huvi sovittaa kaikki minulle mitä parhaimmin

ja hauskimmin, ja jättäessäni lapsuuteni kodin ikävästä vilpittömästi

itkin. Kuitenkin olin siksi selvillä luonteestani ja mielentilastani,

etten tarvinnut epäillä tekojani.

Eräänä huhtikuun päivänä siis -- täytin silloin juuri kolmekymmentä

vuotta -- muutin omaisteni saattamana uuteen, pieneen, sievään kotiini.

Kaksi pientä orpotyttöä, jotka eivät olleet aivan varattomia, seurasi

minua pienoiseen pesääni. He tulivat minun lapsikseni, minä heidän

äidiksensä.

En milloinkaan unohda sitä aamua, jona ensi kerran heräsin omassa

kodissani. Luulen vieläkin näkeväni miten päivä valkeni huoneessa, miten

kaikki esineet vähitellen esiintyivät mielestäni tavattoman selvästi.

Läheisestä kirkosta kuului aamuveisun suloisen vakavat säveleet, jotka

taivuttavat sielun sopusointuisen rauhalliseksi. Nousin aikaisin, olihan

minulla koti ja lapsia, joiden hyväksi ahkeroida. Ilon- ja juhlantunne

täytti sieluni; suloinen liikutus valtasi minut kuin virkistävä

kevättuulahdus. Ulkonakin hengitti kevät. Näin lumen sulavan räystäistä

ja putoavan kiiltävinä pisaroina; en milloinkaan ennen ollut huomannut

niiden valopisteen olevan niin häikäisevän kirkkaan. Näin varpusten

istuvan savupiippujen reunalla ja viserrellen tervehtivän aamuaurinkoa.

Näin ihmisten hauskassa hommassa hoitavan askareitansa, näin maitomuijan

ajavan talosta taloon, ja minusta hän oli iloisempi kuin kukaan muu

maitomuija ja maito entistä valkoisempaa ja voimakkaampaa. Minusta

tuntui kuin katselisin maailmaa ensi kerran. Mielestäni olin itsekin

toisenlainen katsellessani kuvaani peilistä; silmäni olivat muka tulleet

suuremmiksi, koko olentoni kauniimmaksi ja arvokkaamman näköiseksi.

Viereisessä huoneessa heräsivät lapset, nuo pienet kuolemattomat

olennot, joita minun oli ohjaaminen ijankaikkiseen elämään. Niin, se

aamu oli ihana! Siinä sarasti maailma, oma sisällinen maailmani ja minä

sain arvoa omissakin silmissäni.

Tuo toimelias, rauhallinen elämä sopi minulle täydelleen. Siitä hetkestä

muuttui mieleni yhä sopusointuisammaksi ja onnellisemmaksi. Päivä oli

usein vaivaloinen, mutta sitä suloisempi oli illan rauha ja

hyödyllisesti vietetyn päivän muisto vaikutti lohduttavasti sieluuni.

Lapset kyllä tuottivat minulle huolia ja vaivaa, mutta saattoivat

myöskin eloa sydämmeen ja elämään. Myötä- ja vastoinkäymisessä tulivat

he minulle yhä rakkaammiksi ja kalliimmiksi. En usko omien lasten olevan

äidilleen rakkaampia kuin Kaarinani ja Laurani olivat minulle. Uusissa

oloissa muutuin myöskin vanhemmilleni nöyremmäksi tyttäreksi ja entistä

hellemmäksi siskoksi ja minä voin siitä lähtein paljon paremmin

ilahuttaa vanhempiani heidän vanhuutensa päivinä, kuin jos olisin jäänyt

toimettomaksi liikahenkilöksi heidän luokseen. Silloin vasta osasin

oikein käyttää hyväkseni kasvatustani ja tietojani. Aina ollessani

toimessa ja varma elämäntarkoitus mielessä haihtui vähitellen

turhamaisuus ja epätotuus sielustani. Ja saavuttamani tiedot,

tunnustamani totuus muuttuivat hedelmää kantaviksi sydämmessä ja

teoissa, sen perästä kuin niin sanoakseni olin juurtunut elämään.»

Evelina vaikeni. Kaikki olivat mielenkiinnolla kuunnelleet hänen

kertomustansa, vaan ei kukaan niin hartaasti kuin laamanni. Uusi ala

elämästä oli auennut hänen eteensä ja hänen miehekkäät kasvonsa

osoittivat mitä todellisinta osanottoa. Häntä vaivasi tuommoisen ahtaan

maailman kuvaus, niin painostavana ja epäselvänä. Ja heti hänen

ajatuksensa olivat täydessä työssä avatakseen sillä alalla ovet ja

ikkunat, ja vapauttaaksensa tuon sorretun, epävapaan elämän.

«Niin, niin!» sanoi Gunilla rouva huoahtaen, «kyllä on jokaisella raskas

taakkansa kannettavana elämän taipaleella. Mutta jos vaellamme

kurituksessa ja Herran nuhteessa, niin saapi kyllä jokainen aikanansa

palkkansa. Herramme kyllä auttaa meitä kaikkia!» Ja Gunilla rouva veti

suuren hyppysellisen nuuskaa sieramiinsa.

«Älä unohda Orbis Pictusta!» hän huudahti Eliselle kun tämä meni kotiin

miehensä kanssa. «Älä unohda antaa vekarain sivistyä katselemalla sielun

muotoa! He, he, he, he!»

Orpo.

Päivä lähestyi iltaansa. Ernst ja Elise istuivat vierashuoneensa

ikkunassa; hellä mielipiteitten vaihto, johon kumpikin innokkaasti otti

osaa, oli lähentänyt puolisot toisiinsa ja saattanut heille

elämänrauhan. Nyt he hetkeksi vaikenivat; mutta aavistus, joka

sointuisen sulosäveleen kaltaisina väreili heidän mielessänsä ennustaen

heille yhä suurempaa onnea, saattoi heidän silmänsä säihkymään. Sillä

aikaa alkoi hämärä levittää vaippaansa kaikkialle; hiljainen sade

huuhtoi ikkunanruutuja. Salista kuului kandidaatin sointuva ääni, kun

hän kertoi lapsille satuja, joita vähä väliä lasten kysymykset ja

huudahdukset keskeyttivät. Kotirauhan tunne valtasi perheenisän

sydämmen; hän otti hellästi vaimonsa käden omiinsa ja katsahti iloisesti

hänen lempeihin kasvoihinsa, ja he leikillisesti tuumivat kodissa

tehtäviä pieniä muutoksia. Kesken kaikkea levisi pilvi laamannin

kasvoille ja kyyneleet kohosivat hänelle silmiin.

«Mikä sinun on, Ernst», kysyi hänen puolisonsa hellän levottomasti

pyyhkäisten ne pois kädellään.

«Ei mitään muuta», vastasi laamanni, «kuin että me mielestäni olemme

niin onnelliset; minä näen sinut siinä, kuulen lasteni iloiset äänet

tuolta ja silloin minun täytyy muistella lapsiraukkaa, joka turmeltuu

tuossa kurjassa kodissa kadun toisella puolella.»

«Niin!» huokasi Elise, «Jumala auttakoon kaikkia onnettomia pienokaisia

maan päällä.»

Ehdottomasti katsahtivat molemmat puheenalaisen kodin ikkunaan. Jokin

liikkui ikkunassa; nainen astui ikkunalaudalle; tumma lapsenpää kurkisti

esiin hänen jaloissansa, mutta potkaistiin tieltä ja suuri valkoinen

lakana putosi äkkiä eteen, peittäen kaikki mikä oli sisäpuolella.

«Hän on kuollut!» huudahtivat puolisot yhtaikaa ja katsahtivat

toisiinsa.

Laamanni lähetti sinne heti kuulustelemaan miten asianlaita oli. Lähetti

kertoi palattuaan herra N:n kuolleen pari tuntia sitten.

Kynttilä sytytettiin lakanan sisäpuolella ja siellä näkyi askaroitavan

ahkeraan. Laamanni astuskeli silminnähtävästi liikutettuna edestakaisin

lattialla. «Lapsi raukka! Pikku tyttö raukka! Mitäpä hänestä tullee?

Lapsi raukka!» lausui hän kerta toisensa perästä. Elise luki miehensä

sielusta hänen ajatuksensa. Jo kauan aikaa hän oli, huomattuaan hänen

sydämmensä toivomuksen, totuttautunut ajattelemaan seikkaa, jonka

lausuminen nyt kumminkin näytti olevan vaikeata. Viimein hän tukahuttaen

huokauksen lausui:

«Ernst! pata, joka kiehuu kuutta pienoista suuta varten, ehkä voipi

kiehua seitsemällekin!»

«Luuletko!» huudahti laamanni iloisesti säihkyvin silmin. Hän syleili

hellästi vaimoaan, istahti hänen viereensä ja kysyi: «Mutta oletko

koetellut voimiasi! Sinun osaksesi tulee raskain osa tästä

perheenlisäyksestä. Kuitenkin, jos luulet itselläsi olevan uskallusta

siihen -- niin täyttäisit sydämmeni hartaan toiveen!»

«Ernst, voimani ovat vähäiset», vastasi Elise pusertaen rikki kyyneleen,

«eikä kukaan tunne sitä paremmin kuin sinä; mutta tahtoni kyllä on

harras; -- minä koetan parastani, -- ja sinä tuet minua!»

«Niin! koettakaamme molemmat!» huudahti laamanni iloisesti nousten

seisoalleen. «Kiitos Elise! Kiitos kultaseni!» hän jatkoi hellästi

suudellen häntä kädelle, «menenkö heti noutamaan tänne lapsen? Mutta

ehkä hän pelkää seurata minua!»

«Tulenko mukaasi hänen luoksensa?»

«Sinäkö! Mutta tuleehan jo pimeä ja sataa!»

«Voimmehan ottaa sateenvarjon. Sitäpaitsi panen sadetakin ylleni ja olen

heti valmis!»

Elise meni panemaan yllensä ja laamanni auttoi hänen päällensä sadetakin

ja päällyskengät hänen jalkaansa ja piti huolta hänestä jos jollakin

hellällä tavalla. Elisen ja Pirkon järjestettyä yhtä ja toista läksivät

puolisot kotoa lasten äärettömän uteliaina ja kummastuneina kokoontuessa

heitä katselemaan.

Kuljettuaan sateessa ja tuulessa kadun poikki ja hapuiltuaan pimeitä

rappusia ylös, saapuivat puolisot viimein herra N:n ovelle. Se oli

raollaan, heikko sammumaisillaan oleva tuli näkyi sisältä, heittäen

epämääräistä valonheijastusta huoneessa oleviin esineihin. Ei

ainoatakaan elävää olentoa näkynyt huoneessa, joka oli niin autio, että

olisi luullut siinä rosvojen käyneen ryöstämässä. Hylättynä makasi

vainaja vuoteellaan eikä sen vieressä näkynyt mitään semmoista, joka

olisi helpoittanut kuolevan viimeistä kamppausta. Vaate peitti vainajan

kasvot. Laamanni astui ruumiin luokse, kohotti vaatetta, katseli ääneti

hetkisen vainajan kangistuneita piirteitä, koetteli valtasuonta ja

peitti jälleen hiljaa kasvot. Kääntyessään Elisen puoleen oli tämä

sangen kalpea.

«Missä on lapsi?» kysyi Elise hätäisesti. He katselivat tarkastellen

ympärillensä. Musta ihmisen muotoinen varjo näkyi liikahtavan nurkassa.

Siellä oli pikku orpo; hän istui siinä yölinnun tavoin painautuneena

seinää kohti. Elise lähestyi ja tahtoi ottaa lapsen syliinsä, kun äkkiä

pieni käsivarsi kohosi tähdäten hurjan lyönnin Eliseen. Elise peräytyi

säikähtyneenä; mutta heti sen perästä hän lähestyi uudestaan hellästi

puhutellen villiä lasta. Tämä nosti jälleen uhkaavasti käsivartensa,

mutta voimakkaat miehen kädet tarttuivat äkkiä niihin ja luja, vakava

katse kohtasi häntä niin, että hän vapisi sen vaikutuksesta, tunsi

itsensä voitetuksi ja alistui voimallisemman valtaan. Laamanni nosti

hänet ylös ja asetti hänet polvellensa. Lapsen koko ruumis värisi.

«Älä pelkää meitä!» lausui Elise hyväillen; «me olemme sinun hyvät

ystäväsi. Tahdotko seurata meitä kotiin pikku lasteni luokse tänä

iltana, niin saat maitoa ja vehnästä heidän kanssansa ja saat sitten

nukkua pienessä sängyssä, jossa on ruusunpunainen peite.»

Valkoinen maito, ruusunpunainen peite ja Elisen lempeä ääni ja käytös

näkyivät vaikuttavan rauhoittavasti lapseen.

«Kyllä minä tulisin mukanasi», hän vastasi, «mutta mitä isä sanoo

herättyään?»

«Hän kyllä on tyytyväinen!» vakuutti Elise käärien lapsen lämpöiseen

saaliin.

Samassa kuului heikkoa melua rappusista. Pikku Saara huudahti hiljaa ja

rupesi uudestaan värisemään. Herra N:n taloudenhoitaja astui sisään

kahden nuoren pojan seuraamana; laamanni ilmoitti hänelle päätöksensä

pitää huolta Saarasta ynnä hänen isänsä jättämästä omaisuudesta.

Viimeisiä sanoja kuullessansa rupesi muija äänekkäästi kiroilemaan ja

meluamaan, niin että laamannin oli pakko rangaistuksen uhalla häntä

vaientaa. Hän lähetti sitten toisen pojista hakemaan talon isäntää ja

sovittuaan hänen kanssansa varokeinoista vainajan mahdollisen jälkeensä

jättämän omaisuuden säilyttämiseksi, hän nosti pikku Saaran

käsivarrelleen, kääri hänet hyvästi päällysnuttuunsa ja läksi vaimonsa

kanssa pois.

Sillaikaa vallitsi pikku Frankien joukossa mitä suurin uteliaisuus.

Elise oli mennessään kertonut heille ehkä palatessaan tuovansa heille

pienen sisaren. Eikä voi kuvailla minkä mullistuksen ne sanat saivat

aikaan lapsijoukossa ja mitkä arvelut ja aavistukset sen johdosta

pyörivät lasten päässä. Kandidaatti ei voinut vastata heidän

kysymyksiinsä eikä tyydyttää heidän uteliaisuuttansa, mutta

tyynnyttääksensä joukon kiihkeätä mielentilaa hän antoi lasten hyppiä

harakkata huoneiden lävitse asettuen itse «harakkaparven» etunenään.

Oikea harakkaparvi ei olisi joutuisemmin kiiruhtanut lentoon kuin äsken

mainittu lapsijoukko, kun salin ovi aukeni ja laamanni rouvineen astui

sisään. Petrea näytti äärettömän uteliaalta, kun laamanni avasi väljän

päällysviittansa ja hiljaa laski siitä alas jotakin, jota Petrea aluksi

kauhistui ja luuli nokikolariksi, mutta joka lähemmin tarkastellessa

olikin kovin hento ja laiha yhdeksänvuotias mustatukkainen, tummaihoinen

ja tavattoman suuri- ja mustasilmäinen tyttönen, joka melkein

ällistyneenä hänen ympärilleen kokoontuneita uhkaavasti katseli

valkoisia liinaharjaisia pienokaisia.

«Tuossa teille on uusi sisko!» lausui isä lähennellen lapsia toisiinsa.

«Saara! siinä ovat siskosi! Rakastakaa toisianne ja olkaa kiltit

yhdessä!»

Lapset katselivat kummastuneina toinen toisiansa; mutta Henrik ja Louise

tarttuivat suojelevasti pienen vieraan tulokkaan käteen ja kohta kaikki

kilvan sanoivat häntä tervetulleeksi.

Lasten illallispöytä katettiin. Sytytettiin lisää kynttilöitä. Seura oli

erittäin hilpeällä mielellä. Uhrattiin tervetuliaisantimia

vastatulleelle. Louise toi kaksi toista vuotta vanhaa konvehtipalasta

ynnä pienen rasian, jossa niitä saattoi edelleen säilyttää.

Henrik lahjoitti Saaralle punaisen vaskitorven sekä opetti häntä

uutterasti puhaltamaan sitä.

Eeva lahjoitti nukkensa, Josefinen, jolla oli uusi punainen harsopuku.

Leonore sytytti punavihreän vaharullansa tummasilmäisen Saaran eteen.

Petrea ... ah! Petreakin tahtoi niin sydämmestänsä antaa jotakin. Hän

etsi kaikki kätkönsä; mutta oi; niissä oli ainoastaan rikkinäisten

lelujen tähteitä. Tässä kädetön nukki, tuossa jalkapuoli pöytä, tässä

kaksi sokuriporsaan puoliskoa, tuossa päätön ja hännätön koira! Kaikki

Petrean lelut olivat omistajansa monenmoisten kokeiden vaikutuksesta

joutuneet katoavaisuuden alaisiksi, jopa piparkakkusydänkin, jota hän

tavallisesti näytteli Gabriellelle houkutellaksensa hänet luoksensa, oli

juuri samana päivänä ahneuden onnettomana hetkenä luiskahtanut alas

Petrean kurkusta. Petrealla ei toden totta ollut mitään, joka olisi

voinut käydä kunnollisesta lahjasta Hän käsitti sen itse huoaten; hänen

sydäntänsä kirveli, ja jo rupesivat kyyneleet vierimään pitkin hänen

nenäänsä, kun äkkinäinen mieleenjuolahdus häntä lohdutti. Nainen

ruusupensaan luona! Se aarre hänellä vielä oli; se riippui vielä

vahingoittumatonna lasin takana kehyksissä sinisestä nauhasolmusta hänen

sänkynsä yläpuolella. Ainoastaan silmänräpäyksen Petrea epäröitsi;

tuossa tuokiossa hän oli kiivennyt pieneen vuoteesensa ja irroittanut

taulun seinästä. Sitten hän riensi säihkyvin silmin, hehkuvin poskin

toisten luokse lahjoittamaan kalleimman tavaransa ja juhlallisesti

selittämään, että Saara on nyt ruusupensaan luona polvistuvan naisen

omistaja.

«Pikku Afrikka», näytti sangen vähän välittävän pienten europpalaisten

uhreista. Hän kyllä otti ne vastaan, mutta pani ne heti syrjään sen

enempää niihin katsomatta, ja se seikka antoi Louiselle aihetta

tarjoutumaan niiden säilyttäjäksi.

Kesken kaikkia noita pikku tapahtumia astui assessori sisään ja katseli

urkkivasti ympärillensä, näytti valkoisia hampaitansa ja mumisi

itsekseen: «niin, aivan oikein. Tiesinhän minä sen!» «No», lausui hän

sitten ääneen ja toruen sydämmellisesti pudisti ystäviensä käsiä,

«huomaanpa teillä mielestänne olevan liian vähän omia kakaroita talossa,

koska vielä haalitte tänne muidenkin. Kuinka monta aiotte vielä koota

tänne? Tuleeko huomenna taas uusi? Ettekö tulleet toimeen ennen kuin

saitte tyttöjä ummelleen puolitusinaa? Ja mitä tässä vielä tullee? Kohta

ei pääse kulkemaankaan tässä talossa vaan vesain tähden? Voipi luulla

teillä olevan niin paljo kultaa ja rikkauksia liikaa, että teidän

välttämättömästi täytyy mättää niitä muillekin. No onnea vaan! Lykkyä

tykö!»

Laamanni ja hänen rouvansa vaan hymyilivät vastaukseksi ystävänsä

torumiselle ja pyysivät häntä jäämään heille illalliselle. Mutta aikaa

hän ei sanonut itsellään olevan, vaan läksi pois ensin poimittuaan

suuria päärynöitä taskuistaan ja pantuaan ne ruokaliinojen alle lasten

lautasille. Kullakin liinalla oli oma merkkinsä ja Saaran ruokaliinaan

oli solmittu kullankarvainen nauha. Päärynän alta hänen lautaseltaan

löydettiin suurenarvoinen seteliraha. Se oli assessorin lahja orvolle,

mutta ei antaja milloinkaan tunnustanut sitä antimeksensa. Se oli hänen

tapansa.

Kun äiti otti Saaraa kädestä viedäksensä hänet nukkumaan, oli Petrea

sanomattomasti iloissaan nähdessään Saaran kaikista lahjoistansa ottavan

mukaansa ainoastaan ruusupensaan luona olevan naisen, jota hän näkyi

mielihyvällä katselevan. Hauskassa makuuhuoneessa valtasi Saaran kova

suru. Harvinaisen runsaat kyyneleet valuivat hänen silmistänsä ja hän

huusi ääneen isäänsä. Elise piti häntä hiljaa sylissänsä ja antoi hänen

itkeä loppuun. Hiljaa hän riisui hänet sitten ja kantaessansa uupuneen

lapsen vuoteelle oli hänellä ilo tuntea miten Saara hellästi kiersi

kätensä hänen kaulaansa. Petrean antama taulu ripustettiin Saaran

vuoteen ylle. Lumivalkealla tilalla vaan «pikku Afrikka» ei voinut saada

lepoa eikä rauhaa. Hänen tummat silmänsä katselivat urkkivina ympäri

huonetta ja kädet puristivat suonenvedontapaisesti Elisen valkeata

leninkiä: «Älä mene pois!» lapsi kuiskasi, «he tulevat muuten minua

tappamaan!» Silloin otti Elise lapsen kätöset omiinsa ja saneli hänelle

yksinkertaisen, hurskaan lapsenrukouksen, saman kuin oli opettanut

omillekin pienokaisillensa. Saara toisti sanat, ja vaikka hän tekikin

sen niin koneentapaisesti, hän rauhoittui siitä kuitenkin vähäsen; mutta

kun hän vielä vähä väliä kovasti vavahteli ja yhä edelleen piti kiinni

Elisen puvusta, istahti Elise hiljaa hänen viereensä. Toiset pienokaiset

huusivat hänelle: «äiti, laula meille laulu kyyhkysestä! Oi, laula se!»

Ja äiti lauloi suloisella hiljaisella äänellään pienen laulun, jonka

itse oli sepittänyt lapsillensa.

Tuoll' istuu oksalla kyyhkynen

niin puhtoinen,

rukoukset hän kuulee lapsoisen

lailla Kristuksen.

Valkosiivet hän riemuin kohottaa,

ylös käy hänen tie,

rukoukset lasten kun ilmoille saa,

isän luo hän ne vie.

Luo lasten hän palajaa jällehen

ja mukanaan

isän siunauksen hän ylhäisen

tuo lapsille maan.

Siis lapset pienoiset rukoilkaa vaan,

kyllä varmasti

valkokyyhky taivahan oksaltaan

heitä kuulevi.

Laulun kestäessä laskihe rauhan kyyhkynen lapsen sieluun. Ystävällisiä

kuvia leijaili Saaran mielikuvitelmissa. Nainen ruusupensaan luona ja

Elise muuttuivat samoiksi henkilöiksi, ruusut tuoksuivat suloisesti ja

pitkien mustien ripsien yhä enemmän lähestyessä poskia tuntui Saarasta

kuin valkoinen, suloisesti laulava lintu hyväillen ja rauhoittaen olisi

levittänyt siipensä hänen ylitsensä. Vähitellen aukeni pikkuinen käsi ja

laski irti leningin, itkettyneet silmät sulkeutuivat ja levon rauha

levitti vaippansa orvon yli.

Elise nousi hiljaa ja meni toisten lasten vuoteitten luokse. Laulu

«Kyyhky oksalla» oli nukuttanut heidätkin, ja painettuaan äidin

suudelman kunkin poskelle ja puhuttuaan Pirkolle vastatulleesta ja

saatuaan lapsirakkaalta kunnon eukolta vakuuttavat lupaukset heidän

hyvästä hoidostaan, riensi Elise puolisonsa luokse.

Innokkaasti laamanni kuunteli mitä Elise kertoi Saarasta. Tämä uusi

perheenjäsen, tämä huolien lisä näytti ikäänkuin laajentaneen ja

elvyttäneen hänen sieluansa. Hänen silmänsä säihkyivät hellästä

liikutuksesta, kun hän keskusteli Elisen kanssa lasten tulevaisuudesta.

Evelinan kertomus, joka vielä oli hänellä ja Elisellä tuoreessa

muistissa, näkyi vaikuttaneen häneen, kiihoittaneen häntä kodillensa ja

lapsillensa luomaan ihan toisen elämänkuvan.

«Meidän ei tule kasvattaa lapsiamme oman itsemme vaan heidän itsensä

tähden!» hän lausui lämpimästi. «Heidän onneaan meidän tulee etsiä. Me

kyllä vielä keksimme mikä on niin yhdelle kuin toisellekin lapselle

hyödyksi; koettakaamme vaan voittaa ja säilyttää heidän täydellinen

luottamuksensa. Ja jos luonteeni karkeus ja kovuus vieroittaisi heidät

minusta, niin auta sinä minua, Elise; anna heidän salaiset huolensa ja

toiveensa saapua tietooni kauttasi.»

«Niin, minnekä muuten menisin?» vastasi Elise hellästi. «Sinä olet

tukeni, paras voimani tässä elämässä. Miten heikko olisinkaan ilman

sinua.»

«Ja ilman sinua, Elise, olisi voimani muuttunut kovuudeksi. Luonto antoi

minulle vallanhimoisen mielen. Minulla on ollut ja on vieläkin paljon

vaivaa sen kukistamisessa. Mutta Jumalan avulla se vielä onnistuu.

Eliseni! Koettakaamme tulla yhä paremmiksi! Lasten tähden, saattaaksemme

heidät onnellisiksi, koettakaamme jalostuttaa itseämme!»

«Niin, sitä tahtokaamme Ernst! Saattakoon kodinrauha aikaiseen

rauhanhengen kotiutumaan heidän rintaansa.»

«Me kyllä teemme heidät onnellisiksi!» jatkoi isä yhä lämpimämmin.

«Jumalan avulla ei kukaan ole heistä vaeltava epäonnistuneena tahi

sielunsa puolesta raajarikkoisena elämänsä läpi. Pikku tyttöseni! Teistä

ei saa, tulla kypsymättömiä ihmisiä! Eivät mitkään harhatoiveet saa

soaista teidän silmiänne elämän tosi rikkauden suhteen. Te ette

milloinkaan saa isota jaloutta, jota en voi teille hankkia. Ah! onhan

elämä kyllin rikas, ruokkiaksensa kaikkia taivaan lintuja, eikä

kenenkään tarvitse olla osattomana tässä maailmassa. Te, viattomat

olennot, ette saa jäädä ilman voimaa ja elämäniloa; teidän pitää saada

tuntea tosi elämää, joka suo siunausta joka päivälle, tarkoitusta

jokaiselle toimelle, se on tuottava teille rauhaa ja omintakeisuutta

surussa ja ilossa, elämässä ja kuolemassa!»

Kuunnellessansa niitä sanoja Elise tunsi ikäänkuin raittiin tuulahduksen

täyttävän sielunsa. Ei mikään enää tuntunut hänestä vaikealta. Keveiksi

muuttuivat, kaikki elämän vaikeudet ihanan tarkoitusperän tähden. Ja

ajatellessaan sitä miehekästä, palavaa sydäntä, joka niin lämpimästi

sykki hänen ja lasten hyväksi, tunsi Elise ylpeästi iloiten, että hän

voi *katsoa ylös* mieheensä ja samalla hän tunsi jalon nöyryyden tunteen

ikäänkuin hiipien täyttävän sydämmensä. Hän kumartui, ja suuteli

miehensä kättä hellästi.

Laamanni ei pitänyt siitä, sillä tosi miehekkäänä ja voimakkaana miehenä

hän kuten muutkin hänen kaltaisensa mieluummin itse ihaili naista kuin

-- ainakin ulkonaisesti -- oli heidän ihailtavanaan. Sen tähden hän

hieman tyytymättömästi veti pois kätensä.

«Minkä tähden en saa suudella kättäsi», Elise kysyi, «jos se minua

huvittaa?»

«Sen tähden että se ei minua huvita, etkä saa toiste tehdä niin!»

«No no, ukkoseni, ei sinun tarvitse niin ankarasti kieltää sitä minulta.

Ehkei se milloinkaan enää minua huvitakaan.»

«Sitä parempi!»

«Ehkei. Mutta menkäämme nyt levolle.»