ENSIMMÄINEN OSASTO.

Aamuriita ja iltakina.

«Maammoseni, eipä minun maksa vaivaa lukea sinulle, kun taukoamatta

haukottelet ja alituiseen katselet ympärillesi oikealle ja vasemmalle!»

lausui vähäsen loukkaantuneena laamanni Frank, pannen pois Jeremy

Benthamin kirjoittaman esitelmän ja nousi.

«Ukkoseni, anna anteeksi! mutta -- nuo oivalliset asiat ovat vähäsen

vaikeat sulattaa, ja minä ajattelin ... kuuleppas Brigitta!...» ja rouva

Elise Frank viittasi luoksensa vanhan palvelijan ja puhutteli häntä

hiljaa.

Sillä aikaa käveli laamanni, kaunis, voimakas, noin neljänkymmenen

vuotias mies edestakaisin huoneessa. Äkkiä hän seisattui miettiväisenä

seinän eteen ja huudahti kun rouva ja palvelija olivat lopettaneet

keskustelunsa: »Katsoppas kultaseni, jos teetämme tähän oven -- sehän

käy päinsä varsin helposti, sillä tässä on vaan ohut väliseinä -- niin

pääsemme makuuhuoneesemme menemään kulkematta ensin vierashuoneen ja

lastenkamarin lävitse; -- sehän olisi mainiota!»

Vähäsen huolestuneena Elise vastasi: «Mutta mihin sohva sitten

pantaisiin?»

«Sohvako? Voimmehan siirtää sohvan syrjään. Sille jää tilaa yllin

kyllin!»

«Ystäväni, silloinhan käy ovesta vaarallista vetoa, jos joku siinä

nurkassa istuu!»

»Oh! aina arkailua ja vaikeuksia! Eikö sinun mielestäsi olisi erittäin

edullista saada tähän ovi?»

«Ei! suoraan sanoen, minun mielestäni on parempi näin!»

«Niin, sellaisia naiset ovat aina. He eivät tahdo koskea mihinkään,

eivät tehdä mitään, eivätkä muuttaa mitään saadakseen olon paremmaksi ja

mukavammaksi; kaikki on niin hyvää, niin oivallista semmoisenaan, kunnes

muutos on tehty; silloin he kerrassaan huomaavat sen tulleen paremmaksi;

silloin he huutavat: Ah, kas nythän se on mainiota! Naiset kuuluvat

tietysti vanhoilliseen puolueesen!»

«Ja herrat edistyspuolueesen, ainakin milloin on kysymys rakentamisesta

ja hääräämisestä!»

Tarkoitus oli lausua sanat leikillisesti, mutta »häärääminen» sana

sekotti niihin jotakin karvasta, joka saattoi laamannin äänen vähän

teräväksi hänen vastatessaan pistosanaan herroista: «Niin he kyllä eivät

karta vähästä vaivaa, kun sillä saavat paljon voittoa. Mutta -- emmekö

vihdoinkin saa aamiaista tänään? Onhan kello jo neljänneksen kymmenettä

ja vielä seitsemän minuttia lisäksikin. On vallan kauheata, Liisaseni,

ettet milloinkaan voi totuttaa piikojasi säännöllisyyteen. Ei ole mitään

kiusallisempaa kuin se, että odottaessa kuluu aika hukkaan, ei mitään

hyödyttömämpää, ei mitään sietämättömämpää eikä mitään joka olisi

helpommin autettavissa, jos vaan sitä vakavasti tahdottaisiin. Elämä on

todellakin liian lyhyt, jotta siitä puolet odottamiseen tuhlattaisiin.

Neljänneksen yli yhdeksästä ja vielä sen lisäksi kymmenen minuttia! Ja

lapset, -- eivätkö nekään vielä ole pukeutuneet? Herran tähden,

Elise-kulta»...

«Minä menen katsomaan!» Elise lausui ja läksi kiireesti ulos.

Oli sunnuntai. Kesäkuun aurinko paistoi suureen, hauskaan huoneesen

valaisten lumivalkeata damasti-pöytäliinaa, jonka kulmat hienoina

laskoksina riippuivat alas soikealta pöydältä, jossa kahvikalut uhkeina

komeilivat. Alakuloisen näköisenä lähestyi laamanni aamiaispöytää; mutta

hänen katseensa kirkastui erään henkilön sisään astuessa, josta nuoret

naiset heti olisivat sanoneet: «kauhean ruma!» mutta ajatteleva

piirteidentuntija olisi häntä uteliaasti tarkastellut. Hän oli pitkä,

tavattoman laiha ja kävi vähäsen vasemmalle kumarassa; hän oli

tummaihoinen ja muutoin jaloja kasvojenpiirteitä rumensi

tyytymättömyyden ilme, jonka vaan silloin tällöin harvinaisen kaunis

hymy karkoitti. Suurien, ruskeiden, kummallisten silmien yläpuolella

kaareutuva otsa vetäytyi usein syviin ryppyihin ja sen päällä kohosi

tiheän metsän lailla mustanruskea tukka, jonka sakeissa kiemuroissa

olisi saattanut sanoa tuhanten oikkujen ja vastaväitteiden asustavan. Ne

näyttivät myöskin hiiviskelevän hänen kasvojensa syvissä rypyissä,

joista ei ainoakaan osoittanut velttoutta, eikä ollut merkitystä vailla.

Niiden terävät kulmat, yhtä vähän kuin sanojen ja äänen tuimuus eivät

kuitenkaan voineet salata sitä sydämmen suurta jaloutta, joka ikäänkuin

painoi leimansa assessori Jeremias Munterin koko olentoon. Ja

vaikuttaahan mehukin, että vihreät lehdet puhkeavat könttyrän tammen

jäykkiin, paljaihin oksiin.

«Hyvää päivää veikkoseni!» huudahti laamanni sydämmellisesti tulijalle,

ojentaen hänelle kätensä, «mitäs kuuluu?»

«Pahaa vaan!» vastasi tuo harmittelija, «ja kuinka voisi toisin

ollakaan? Mimmoinen ilma meillä onkaan? Kylmää kuin tammikuussa! Ja

mimmoisia ovat ihmiset tässä maailmassa? On vallan synti ja häpeä! Olen

ollut tänään niin äkeissäni että... Oletko lukenut ... sanomista sinuun

tähdättyä kiukkuista kirjoitusta?»

«En! Minä en lue sitä lehteä, mutta olen kuullut puhuttavan

kirjoituksesta. Siinähän vastustetaan kirjoitustani läänin

köyhäinhoidosta?»

«Niin. tahi oikeammin ei! Sillä kummallista on, että siinä ei puhuta

asiasta juuri mitään, se on vaan sinuun tähdätty -- siinä on mitä

alhaisimpia syytteitä, halpamaisimpia herjauksia!»

«Niin olen kuullut enkä sen vuoksi huoli lukea sitä.»

«Oletko kuullut ken on sen kirjoittaja?»

«En, enkä tahdo sitä tietääkään!»

«Mutta se sinun tulee tietää, sillä on tärkeätä tuntea vihollisensa.

Herra N. se on. Tahtoisin syöttää kolme oksennusjauhetta sille miehelle,

niin tottapa saisi tuntea miltä oma sappensa maistuu!»

«Mitä? N--kö, joka asuu tässä viistoon meitä vastapäätä ja joka

vastikään on saanut kotiin lapsensa Kapista? -- tuon äidittömän pikku

raukan!»

«Hän juuri! Mutta sinun pitää lukea kirjoitus, ellei muun vuoksi, niin

saadaksesi parempaa makua kahvillesi. Kas tässä! minä toin sen mukaani.

Olen saanut kuulla, että se tänään lähetettäisiin rouvallesi. Niin,

niin, onhan niitä siivoja poikia maailmassa. Mutta missä on rouva

tänään? Ah, siinäpä hän onkin! Hyvää huomenta Mylady Elise! Miten

viehättävä näin huomeneksella! Mutta miten kalpea! Oi, oi, oi! Se ei

kelpaa! Turhaanko minä sitten aina sanon ja saarnaan? Liikettä, raitista

ilmaa, muuten ei auta mikään apu maailmassa. Mutta ken uskoo saarnaamme?

Ei, hyvästi nyt, hyvä herrasväki! Missä on nuuskarasiani? Sanomienko

alla? Kirotut lehdet, kaiken ne kätkevätkin. Ei pysy edes

nuuskarasiakaan rauhassa. Hyvästi Elise rouva, hyvästi Frank! Ei, mutta

katsokaapa miten hän istuu siinä lukemassa herjauksia itsestänsä,

ikäänkuin ne eivät ensinkään koskisi häneen. Nyt hän nauraa vielä päälle

päätteeksi -- maistukoon aamiaisenne, hyvät ystäväni!»

«Maistakaapa sitä meidän kanssamme!» pyysi Elise ystävällisesti. «Meillä

on vallan tuoretta kotileipää tarjottavana tänään.»

«Ei, kiitoksia vaan! Minä en pidä tuommoisesta kotitekoisesta. Se ei

milloinkaan kelpaa, vaikka sitä aina kehutaan. Kotileipää, kotikaljaa,

kotitekoista, kaikkea vielä. Sehän kai kuuluu niin mainiolta! Mutta se

ei kelpaa niin mihinkään!»

«Koettakaa kuitenkin eiköhän se kelpaa tänään! Tässä meillä nyt on

matami Folette pöydällä. Pitäähän teidän kuitenkin saada häneltä

kuppinen.»

»Mitä, he? Mitä lajia? Mikä kirottu matami se on, jonka pitää antaa

minulle kuppi? En ole milloinkaan kärsinyt ämmiä, ja jos he liiatenkin

kiipeävät kahvipöydälle...»

«Pyöreä kahvipannu tuossa on matami Folette. Ettekö voi sitä kärsiä?»

«Minkätähden sillä on semmoinen nimi? Mitä tyhmyyksiä se on?»

«Sehän on lasten keksintö. Sen niminen kunnon leskirouva, jolle eräänä

päivänä tarjosin kahvia, huudahti lempijuomaansa nähdessään: «kun näen

kahvipannun, luulen näkeväni Jumalan»! Lapset kuulivat sen, ja sen

perästä oli heidän mielestänsä tämä pannu matami Foletten näköinen ja

sitä ruvettiinkin siitä hetkestä hänen mukaansa nimittämään. Lapset

pitävätkin siitä erittäin, se kun joka pyhäaamu antaa heille kahvia.»

«Minkätähden pitää lasten saada kahvia? Eivätkö he voi ilmankin laihtua?

Pitääkö heitäkin polttaa ennen aikojaan? Tuo Petreahan on ilmankin

kaitaluinen. Minä en ole milloinkaan pitänyt hänestä ja jos hänestä

vielä lisäksi tulee kahvimummo, niin...»

«Mutta hyvä Munter, te ette ole tänään hyvällä tuulella!»

«Hyvälläkö tuulella? Ei, Elise rouva, en ole hyvällä tuulella. Minä en

tiedä paljoa tässä maailmassa, josta olisi syytä olla hyvällä tuulella.

Kas tuossa, tuolinne on repinyt reiän nuttuni liepeeseen! Onko se

kaunista? Sehän on myöskin kotitekoista. Ei, nyt tahdon mennä, jos

ovenne -- ovatko nekin kotitekoisia -- päästävät minun menemään.»

«Etkö tahdo tulla meille takaisin päivälliselle?»

«En, kiitos. Minua on pyydetty muualle, jopa tähän taloon.»

«Hovimarsalkka V--n leskirouvan luokseko?»

«Ei, hitto vieköön! Sitä ämmää en voi kärsiä. Hän ripittää minua alati!

Minua ripittää? Minun tekisi mieleni ripittää häntä, minun! Ja hänen

siunattu rakkikoiransa sitten, Pyrrhus eli Pirre, mikä lie, senhän

tahtoisin tappaa! Ja sitten se rouva on niin laiha! Minä en voi kärsiä

laihaa väkeä, kaikista vähemmin laihoja ämmiä!»

«Ettekö? No, tiedättekö mitä huhu kertoo teistä ja vanhasta, köyhästä

neiti Raskista?»

«Se inhoittava muija! No mitä pahaa hoetaan minusta ja vanhasta Raskin

neidistä?»

«Sitä, että taannoin tapasitte hänet rappusissanne, kun hän oli

menemässä yläkertaan huoneesensa ja seisoi siinä huoaten pitkien

rappujen vuoksi ja valittaen rintaansa. Pahat ihmiset kertovat teidän

silloin mitä kohteliaimmin tarjonneen hänelle käsivartenne ja

huolellisesti saattaneen hänet ihan ylös asti ja sanotaanpa ettette

jättäneet häntä ennen kuin hänen ovensa edessä sekä että sitten

lähetitte hänelle naulan rintasokuria ja...»

«Ja sen ehkä luulitte minun tehneen ainoastaan hänen tähtensä? Ei,

kiitoksia; vaan sen tein sentähden, ettei tuo vanha luuranko kaatuisi

minun rappusissani ja kuolisi siihen, niin että minun sitten olisi pakko

kiivetä hänen inhottavan ruumiinsa ylitse. En minkään muun tähden tässä

maailmassa haalinut häntä ylös. Jaha, niin juuri se oli. Minä syön

tänään päivällistä neiti Berndesin luona. Hän on kuitenkin ymmärtäväinen

ihminen ja hänen pikku Laura neitosensa on sangen suloinen. Kas niin,

Herran nimessä, nythän on koko lapsiliuta täällä! Nöyrin palvelijanne

Charlotte sisko! Vai niin, pikku neiti Eeva! Hänhän ei pelkää «rumaa

ukkoa» hän; -- Jumala siunatkoon häntä! Tästä saat karamellin! Entäs

tipsukka sitten, hänhän on vallan enkelin kalt... joko hän irvistelee

minulle? Silloin pitää minun mennä pois, sillä minä en kärsi lasten

itkua. Hyi sentään! Kuuluu sekin kodin suloisuuteen luulen ma; on ehkä

kotisäveleitä? Kotileipää, kotitekoista, kotisäveleitä ... huh!»

Assessori läksi käpälämäkeen; laamanni nauroi ja tipsukka vaikeni

nähdessään rinkilän, jonka reiästä Henrik veikon kaunis silmä häntä

katseli. Lapset kokoontuivat hyppien kahvipöydän ympärille.

«Kas niin, kas niin, pikku enkeliseni, pysykää nyt vähän alallanne.

Odota Petreaseni, kärsivällisyys on hyvä mauste. Eevaseni, älä noin

hätiköi. Näetkö äidin tekevän sillä tavoin? Katsoppas kuinka äiti

tekee.» Niin neuvoi heitä äiti hellästi vanhimman tyttärensä,

ymmärtäväisen Louisen auttaessa häntä pitämään huolta toisista lapsista.

Isä käveli tyytyväisenä ympäri, taputteli lapsiansa päähän ja veti heitä

hiljaa tukasta.

«Minun olisi pitänyt leikata teiltä kaikilta tukka eilen», lausui hän.

«Eevallakin on semmoinen tukka, että tuskin sen alta näkee hänen

kasvojaan; annappas isälle suukkonen, typykkäni! Huomisaamuna leikkaan

sinulta tukan!»

«Ja minulta myöskin, ja minulta myöskin, isä!» huusivat toiset.

«Niin, niin, minä ajan sen teiltä kaikilta!» isä vastasi. Kaikki

nauroivat, mutta «tipsukka» kätki peloissaan keltakiharaisen päänsä

äidin rinnoille. Isä kohotti sitä hiljaa ja suuteli pienokaistaan

ensiksi, sitten äitiä.

«Pane nyt sokuria isän kuppiin», lausui hän; «katsoppas, hän ojentaa

sinulle kuppinsa!» Tipsukka hymyili, pani sokuria kuppiin ja matami

Folette alkoi iloista kiertomatkaansa.

Jätämme nyt siihen matami Foletten, kotileivän, perheaamiaisen ja

aamuauringon ja siirrymme iltalampun ääreen, jonka valossa Elise

kirjoittaa:

Cecilialle!

Minun tulee kuvata sinulle pienokaisjoukkoni, joka vastikään, syötyään

illallisen on mennyt levolle, matkustanut höyhensaarille. Oi, jospa

saisin oikein hyvän kuvan -- tarkoitan maalatun kuvan -- Henrikistäni,

esikoisestani, kesälapsestani, joksi myöskin sanon häntä, sillä hän

syntyi Juhannuspäivänä, elämäni ja onneni aamuhetkenä! Mutta ainoastaan

Correggion sivellin voisi kuvata noita hurmaavan kauniita, lempeitä

sinisilmiä, noita kultakiharoita, tuota sulosuuta, noita täydelleen

viattomia, kauniita kasvoja. Hyvyyttä ja iloisuutta ilmenee koko hänen

olemuksessansa, hänen eloisuuttansa ilmaisevat hiukan kömpelöillä

liikkeillään kädet ja jalat, jotka harvoin pysyvät hiljaa.

Yksitoistavuotias poikani on, ikävä kyllä, hänen isänsä sanojen mukaan

liiankin vallaton. Mutta vallattomuuden ohessa on hänessä syvämielistä,

levotonta tunteellisuutta, joka usein saa minut hänen tulevaisuudestansa

huolehtimaan. Jumala suojelkoon lemmikkiäni, kesälastani, ainoata

poikaani! Oi, miten häntä rakastan! Ernst varoittaa minua usein

puolueellisesta rakkaudesta siihen lapseen. Ja sen vuoksi tahdonkin

jättää kuvan N:o 1 ja siirtyä kuvaan

N:o 2.

Katsos pikku Viisua, vanhinta tytärtämme, äsken kymmenen vuoden ikään

päässyttä. Näet hänessä pienen vakavan, vaaleaverisen tytöntypykän, joka

ei ole kaunis, mutta jonka pyöreistä, hauskoista kasvoista toivon vielä

voivani karkoittaa niissä piileskelevän juromaisuuden. Hän on tavattoman

ahkera, hiljainen ja säännöllinen; hän on kiltti nuoremmille

siskoilleen, mutta jonkun verran taipuvainen heitä nuhtelemaan ja

erittäin arka vanhimman siskon arvostaan, jonka tähden pienokaiset ovat

antaneetkin hänelle nimen «teidän majesteettinne», tahi «oikeusneuvos».

Pikku Louise näyttää minusta olevan niitä, jotka hiljaa ja vakavasti

sekä sen vuoksi onnellisina vaeltavat tämän elämän läpi.

N:o 3.

Sanotaan pikku Eevastani, että hän tulee hyvin äitinsä näköiseksi.

Toivon hänestä tulevan uuden minäni oikeana loistokappaleena. Nyt näet

hänen olevan pienen pehmoisen, pyöreän olennon, joka pyörii sulavasti

sinne tänne leikkien ja nauraen, olevan oikullisen näköisen, ennemmin

ruman kuin kauniin, kasvot kauniin lempeän tummansinisen silmäparin

valaisemana. Herkkä suruun, herkkä iloon, lämminsydämminen, hyväilevä,

konvehtia rakastava, ja iloissaan vieraiden tulosta ja saadessaan

kauniita vaatteita, nukkeja ja leikkejä rakastava on pikku Eeva; hän on

sisaruksien, palvelijain ja koko kodin lemmikki, veikkonsa paras ystävä

ja leikkikumppani.

N:o 4.

N:rot 3 ja 4 eivät oikein siedä toisiaan. Leonore raukka on pienenä

ollut kovin kivulloinen, ja se seikka -- luulen -- enemmän kuin luonto

on syypää siihen, että hänellä on epätasainen ja kiivas luonne ja että

hän vähän kadehtii onnellisempia siskojansa. Tunteen syvyyttä ei häneltä

puutu, mutta ymmärrys on hidas ja hänen on tavattoman vaikea oppia,

olkoonpa mitä hyvänsä. Ei liikkeiden sulavuuden rahtuakaan, päinvastoin.

Hänen hammassadon rumentamasta suustansa kuulee usein tuon hauskan

lauseen «anna minun olla rauhassa!» Tuskin hänestä milloinkaan tulee

muuta kuin ruma. Mutta hyväksi ja onnelliseksi toivon hänen Jumalan

avulla tulevan. «Sinä pikku armas rumattareni!» sanon hänelle välistä

hellästi syleillen häntä. Tahdon jo edeltäpäin saada hänen tyytymään

kohtaloonsa.

N:o 5.

Mimmoiseksi kohtalo on määrännyt Petrean nenän? Se on nykyään hänessä

kummallisin kohta. Ellei se olisi niin suuri, niin hän olisi kaunis

lapsi. Me toivomme kuitenkin hänen kasvavan niin, että se tulee

suhteelliseksi. Hän on eloisa pieni tyttö, taipumusta hänellä on miltei

kaikkeen, niin hyvään kuin pahaan; utelias, levoton hän on ylenmäärin ja

hänellä on vaarallinen halu päästä huomatuksi ja saavuttaa mieltymystä.

Hänen toimeliaisuutensa ilmenee sangen hävittävänä. Hyvä hän on ja antaa

yhtä mielellään kuin elääkin. Kun on minkälainen kuje tahansa

kysymyksessä, niin hän liittyy mielellään Henrikiin ja Eevaan, milloin

he armosta ottavat hänet mukaansa ja kun nuo kolme kuiskailevat yhdessä,

niin voipi olla varma siitä, että joku kepponen on tekeillä. Hänessä on

jo niin paljon levottomuutta, että minä pelkään hänen elämänsä tulevan

rauhattomaksi. Mutta hänen pitää aikaisin oppia kääntymään sen puoleen,

joka voi kääntää rauhattomuuden rauhaksi.

N:o 6.

Ja nyt tahdon puhua talon lellilapsesta, nuorimmasta, kauniimmasta,

niinsanotusta «Tipsukasta», hänestä joka joka päivä valkoisilla

kätösillään panee sokurin isän ja äidin kuppeihin, -- kahvi ei muuten

maistuisi, -- hänestä, jonka pientä vuodetta ei vielä ole muutettu hänen

vanhempiensa huoneesta, hänestä, joka aina aamusin hiipii heidän

vuoteesensa, laskee kultakiharaisen päähyensä isänsä käsivarrelle ja

nukkuu siihen uudestaan. Jospa voisit nähdä kaksivuotisen Gabrielleni

suurine, vakavine, ruskeine silmineen, hienoine, hieman kalpeine mutta

sanomattoman suloisine kasvoineen ja viehättävine suloliikkeineen, niin

ihastuisit häneen kuten kaikki muutkin, sinä lellittelisit häntä kuten

me kaikki -- sitä meidän on vaikea olla tekemättä. Hän on pieni

hiljainen lapsi, mutta ihan toisenlainen kuin vanhin sisko.

Silmiinpistävänä ominaisuutena hänessä on kauneudenaisti; hänelle on

kaikki ruma ja epämiellyttävä tavattoman vastenmielistä ja hän mieltyy

erinomaisesti kaikkeen kauniisen. Mitä suloisin ylhäinen kasvojen ja

käytöksen ilme ovat syynä siihen, että siskot leikillä sanovat häntä

«pikku neidiksi», »pikku prinsessaksi». Henrik on oikein rakastunut

pikku siskoonsa, suutelee alinomaa hänen pikku kätösiään, ja kaikesta

sydämmestänsä rakastaa Tipsukkakin häntä. Muita hän vähä väliä kohtelee

sangen epäsuosiollisesti ja hyvä ystävämme assessori sanoo häntä milloin

«pikku armoksi», milloin «pikku epäarmoksi», muuten hänellä on montakin

nimeä Gabriellelle. Soisin hänen kerran ansaitsevan nimen

»rakastettavan»!

Rauha kaikille pienokaisilleni! Ei ole heistä ainoatakaan, johon ei

olisi kätketty oman hyveen ja kunnollisuuden alkua, ja samalla myöskin

vaarallisen pahan tavan siementä, joka voipi turmella Jumalan kauniin

kylvön. Kunhan meidän, heidän isänsä ja minun, hyvin onnistuisi hoitaa

niitä kalliita taivaan suomia vesoja! Mutta ah, lasten kasvatus ei ole

mikään helppo asia ja monet lukemani kirjat lasten kasvatuksesta ovat

ainoastaan vähäksi hyödyksi, lieneekö syy sitten minussa vai niissä. Ah,

usein en tiedä parempaa neuvoa kuin sulkea lapsi syliini ja katkerasti

itkeä hänen tähtensä tahi ilosta suudella sitä; ja luulen huomanneeni

sen vaikuttavan sangen paljon.

Koetan torua niin vähän kuin mahdollista; tiedän miten helposti sillä

tavalla karkoitetaan lapsuuden rohkeamielisyys ja viattomat ilot, ja

uskon ylipäänsä että jos vaan lakkaamatta kehitämme hyvyyttä,

lämmitämme, elvytämme ja valistamme, niin katoaa vähitellen pahe

itsestään.

Minä laulan paljon pienoisilleni; he ovat kasvatetut laulujen kaikuessa.

Tahdoin varhain ikäänkuin uittaa heidän sielujansa soitannon

sulosoinnuissa. Moni heistä, etenkin esikoiseni ja Eeva, ovatkin oikeita

soitonkiihkoilijoita, ja aina illan hämärtäessä he kokoontuvat

ympärilleni, jolloin minun täytyy laulaa heille pianon säestyksellä,

tahi antaa heidän itsensä laulaa pienet laulunsa säestäessäni heitä

pianolla. Henrikkini palkintona on, jos hän on ollut koko päivän oikein

tottelevainen, että illalla laulan hänen vuoteensa vieressä kunnes hän

nukkuu. Hän sanoo silloin näkevänsä niin kauniita unia. Usein myöskin

silloin juttelemme ja minä iloitsen erinomaisesti hänen puhtaasta,

vilkkaasta sielustansa. Rakentaessansa tulevaisuuden tuulentupia hän

aina sanoo: »Ja kun tulen suureksi ja olen valmistunut virkamieheksi ja

minulla on oma taloni, silloin, äiti, pitää sinun muuttaa minun luokseni

ja minulla on niin monta palvelijaa sinua palvelemaan ja sinä saat niin,

niin paljon kukkia ja kaikkea mitä vaan haluat, että elät juuri kuin

kuningatar; mutta iltaisin sinun pitää istua luonani ja laulaa minulle

kunnes nukun -- teethän sen?» Hänen sitten nukuttuaan tuulentupiin ja

lauluihin voin usein pitkät hetket istua siinä hänen vuoteensa ääressä

ja sydämmeni vallan paisuu ilosta ja ylpeydestä enkelini tähden. Ernst

väittää minun lellittelevän häntä; oi, ehkä teen niin; mutta varmaa on,

että vakavasti koetan olla sitä tekemättä. Muuten voin sanoa kaikista

pienokaisistani kuten eräs tuttavistani sanoi omistansa: he ovat

«parahiksi hyviä», s. o. he eivät ole kyllin hyviä taivasta varten.

Olen yksinäni tänä iltana; Ernst on maaherran luona; tänään on

syntymäpäiväni, mutta minä en ole sanonut sitä kenellekään, syystä että

mielelläni vietän hiljaisia kestejä omine ajatuksineni.

Miten tällä hetkellä kuluneet vuodet vierivätkään takaisin silmieni

eteen; on kuin olisin jälleen lapsuuteni kodissa, hyvässä, iloisessa,

armaassa kodissa. On kuin olisin taasen rinnallasi, ainoa, rakas

siskoni, kauniissa komeassa niittyjen ja kylien ympäröimässä talossa; me

katselisimme seuduille korkeista ikkunista ja iloitsisimme, että aurinko

paistaa mataloihin majoihin yhtä herttaisesti kuin suuriin saleihimme;

meistä olisi kaikki hyvin.

Elämä hymyili meille silloin, Cecilia, ja niin suruttomasti! Miten me

itkimme «les voeux téméraires»[1]ille ja »Feodorille ja Marialle»! Siinä

meidän surumme. Elämämme oli laulua, tanssia ja leikkiä iloisten

naapurien kanssa; sivistyneempien kanssa me ihailimme soitantoa ja

kirjallisuutta. Me luulimme olevamme hurskaita kun rakastimme niitä,

jotka rakastivat meitä ja me jakelimme yltäkylläisyydestämme

tarvitseville ympärillämme. Ystävyyden kaipuu oli meissä kiihkoisa,

ystävyyden hyväksi me aioimme kuolla; mutta rakkaudelle muka olimme

kiven kovat. Miten me teimme pilaa rakastajoistamme ja miten meidän oli

hauska esiintyä ankarina romaanisankarittarina! Miten me olimme

säälimättömät, ja -- miten rakastajamme helposti siitä lohtuivat! Niin

tuli Ernst Frank meille vieraaksi. Huhu taitavasta ja voimakkaasta

miehestä kulki hänen edellään ja käänsi silmämme häneen, sillä miten

onkaan, semmoista naiset miehissä rakastavat. Muistatko miten hän

kiinnitti puoleensa kaikki ajatuksemme, miten hänen jalo muotonsa,

voimakas, varma ryhtinsä, hänen vilpitön ja vakava, mutta aina kohtelias

käytöksensä ja puhetapansa ensin miellytti meitä ja sitten valtasi

meidät. Olisi voinut sanoa, että hän sekä siveellisesti että

ruumiillisesti oli lujalla pohjalla. Hänen syvä surupukunsa, miehekkään

tuskan hiljainen ilme, joka välistä näkyi hänen silmissään, oli sekin

osaltaan omiansa herättämään huomiotamme. Kuitenkin oli hän sinun

mielestäsi liian ankaran näköinen ja minä menetin pian hänen

läheisyydessään tavallisen rohkeuteni. Kun hänen tummat, vakavat

silmänsä olivat luodut minuun, oli niillä puoleksi lumoava puoleksi

masentava voima. Tunsin silloin itseni onnelliseksi, mutta olin

kuitenkin samalla tuskaantunut; liikkeeni olivat kankeat, käteni

kylmenivät ja tekivät kaikki toimitettavansa päin mäntyyn, enkä minä

koskaan ollut puheessani typerämpi kuin silloin kuin huomasin hänen

kuuntelevan. Liisa täti kerran antoi minulle seuraavan neuvon: «pikku

ystäväni, paina mieleesi mitä nyt sanon sinulle; jos joku mies pitää

sinua typeränä, niin se ei hänen mielestänsä mitään haittaa, mutta jos

hän luulee sinun pitävän häntä typeränä, -- silloin olet ainiaaksi

menettänyt hänen suosionsa». Olkoon nyt viimemainitun laita miten

tahansa -- olin kuullut erään terävän nuoren miehen sanovan sen

vaikuttavan itseensä kuin suolan rakeet heitettyinä tuleen -- mutta

varmaa on, että ensinmainitutkin sanat puhuivat totta, sillä typeryyteni

ei ensinkään Ernstin mielestä halventanut minua, ja miten sanomattoman

miellyttävä hän olikaan ollessansa lempeä ja ystävällinen! Päivä

päivältä suureni hänen valtansa ylitseni; olin ikäänkuin aina hänen

valvontansa alaisena! Kun hänen silmänsä säihkyivät ystävällisesti, kävi

ikäänkuin kevättuulahdus läpi sydämmeni; kun hänen katseensa synkistyi,

vaikenin minäkin ujona ja säikähtyneenä. Minusta tuntui välistä -- ja

minusta tuntuu vieläkin -- että jos hän minuun katsahtaisi ankarasti

noilla kirkkailla, eriskummallisen läpitunkevilla silmillään, niin

lakkaisi sydämmeni vallan sykkimästä. Enkä kuitenkin ole selvillä

rakastinko häntä. Niin, tuskinpa luulen sitä tehneeni. Kun hän oli

poissa, hengitin niin vapaasti ja keveästi, mutta hänen henkensä olisin

pelastanut omani kaupalla. Monessa asiassa olimme erimielisiä. Hän ei

ollut mieltynyt soitantoon, jota minä puolestani kiihkoisasti rakastin,

ja luettavasta olimme tykkänään erimieltä. Hän haukotteli lukiessani

lempirunojani, jopa välistä nauroikin, ja silloin minä olin vähällä

purskahtaa itkuun; minä vuorostani haukottelin hänen hyödyllisille,

opettavaisille kirjoilleen, jotka minun mielestäni olivat ikävämmät kuin

tohdin tunnustaakaan. Sitä ihannemaailmaa, jossa ajatukseni niin

mielellään liikkuivat, sitä hän piti vähäarvoisena ja kouraan tuntuva

todellisuus, jota hän elämästä etsi, se ei minua miellyttänyt. Kuitenkin

oli montakin kohtaa, joissa sielumme tapasivat toisiansa -- etenkin

siveellisyyskysymykset -- ja silloin oli meillä kummallakin siitä yhtä

paljon huvia. Siihen aikaan sinun, Cecilia, täytyi jättää minut; meidän

kohtalomme muuttui, mutta sydämmemme pysyivät ennallaan.

[1] Uhkarohkeat toivomukset tai pettävät lupaukset.

Eräänä päivänä oli kodissani paljon vieraita. Iltapäivällä heitin

sulka-rengasta Emil serkkuni kanssa, josta niin paljon pidimme ja joka

sen niin hyvin ansaitsi. En tiedä miten tapahtui, mutta Ernst vaihtoi

paikkaa hänen kanssansa ja joutui vastaheittäjäkseni. Hän näytti

tavattoman iloisalta ja minäkin tunsin olevani vapaampi kuin

tavallisesti hänen seurassansa. Hän heitti oivallisesti ja varmasti

liitelevän renkaan, mutta joka kerran vähän liian kauas taakseni, niin

että minun täytyi peräytyä pari askelta saadakseni sen. Niin minut

karkoitettiin huomaamattani iloista leikkiä laskien pitkän huonejonon

lävitse, kunnes olimme kaukana muusta seurasta ja kahdenkesken. Silloin

lopetti Ernst äkkiä leikin ja muuttui vakavaksi. Aavistin pahaa ja

olisin mielelläni juossut kauas, kauas pois, mutta olin ikään kuin

halvaantunut. Silloin puhutteli Ernst minua niin herttaisesti, niin

vakavasti ja sanomattoman hellästi, että hän veti puoleensa sydämmeni ja

minä tartuin, vaikka vavisten, hänen ojennettuun käteensä ja melkein

tietämättäni suostuin hänen rinnallansa vaeltamaan elon tietä. Olin

silloin vastikään täyttänyt yhdeksäntoista vuotta. Armaat vanhempani

hyväksyivät tyttärensä valinnan ja liiton niin yleisesti arvossa pidetyn

ja kunnioitetun miehen kanssa -- jonka sitä paitsi arveltiin vielä

kerran onnistuvan päästä valtion virkojen korkeimmille kukkuloille, --

ja Ernst, jonka luonteenmukaista on kaikessa pyrkiä joutuisasti

eteenpäin, sai aikaan sen, että kohta sen perästä vietettiin häämme.

Moni sukulaisistani oli kuitenkin sitä mieltä, että minä tämän liiton

kautta vaivuin vähän alemmaksi. Sitä mieltä en minä ollut, --

päinvastoin. Minä olin ylhäistä sukua, minulla oli ylhäisiä sukulaisia,

olin kasvatettu loistavassa seurapiirissä, ylellisyydessä ja

suruttomuudessa ja minulle oli opetettu kaikki pintapuolinen

seurustelukyky. Hän oli mies, joka oli itse raivannut elämänsä tien ja

rehellisesti ponnistaen voimiansa ja luopuen monesta nautinnosta

kohottanut isäinsä kodin sen rappiotilasta sekä turvannut äitinsä ja

siskojensa tulevaisuuden. Hän oli itsetietoinen, selväjärkinen ja hyvä

mies, -- niin, *hyvä*, sen käsitin yhä selvemmin, mitä syvemmälle pääsin

välistä vähäsen katkeran kuoren lävitse tunkeutumaan hänen olemuksensa

ytimeen, -- tunsin olevani kovin pieni ja mitätön hänen rinnallansa.

Ensimmäisen aviovuoteni elimme vanhempiemme luona, he vaativat sen

Ernstiltä ja jos vaan olisin tuntenut olevani vähän enemmän hänen

vertaisensa ja ollut varmempi siitä että voin olla hänelle mieliksi,

niin ei olisi mitään puuttunut onnestani. Kaikki miltei kantaneet minua

käsillään, ja ehkä juuri senvuoksi Ernst esiintyi verraten jäykkänä.

Minä olin hellien vanhempieni lellilapsi, olin ajattelematon ja arka, ja

olen vieläkin. Sinä aikana Ernstin vaikutuksesta elämän tosi ihanuus ja

vakavuus yhä enemmän selveni minulle. Avioliitto ja koti, isänmaa ja

maailma niin ikään koittivat silmissäni, ja niiden suhde ja pyhä tärkeys

selvisi minulle. Ernst oli opettajanani. Katsahdin ylös häneen

rakkaudella, johon sekaantui vähäsen pelkoakin.

Kuinka monta suunnitelmaa niinä kesäpäivinä tehtiinkään, suunnitelmaa,

joiden toteutumista haaveellinen mieleni hartaasti toivoi. Niistä oli

jalkamatka Ruotsin länsipuolella olevaan maahan yksi Ernstini

lempituumia. Hänen äitinsä -- jonka muistoksi pikku Petrea on saanut

vähän kummallisen nimen -- oli norjalainen, ja rakas muisto hänestä oli

ikäänkuin kietonut yhteen ne tunturit ja laaksot, joista hän niin paljo

oli kertonut pojalleen kuin jostakin ihmeen kauniista satumaailmasta. Ne

muistot ovat haavemaailman kaltaisia Ernstin sielussa, niihin hän

syventyy halutessaan virkistystä ja virkistyttäessään tulevaisuutensa

toiveita. «Ensi vuonna matkustamme!» huudahti Ernst silloin ja me

suunnittelimme kartalla matkamme, jopa olin minä jo selvillä mimmoisen

puvun teettäisin itselleni kun hänen kumppaninansa kävisin «meren

ympäröimässä Norjassa». Ah! minulle tulivat kohta toisenlaiset matkat!

Samana vuonna juuri esikoiseni näki päivän valon, ja kaunis poikani

anasti rakkauteni ja ajatukseni niin, että Ernst oli vähällä tulla siitä

kateelliseksi. Kuinka usein hiivinkään öisin katselemaan häntä, kun hän

nukkui. Hän oli vilkas, levoton lapsi; minä sen vuoksi erityisesti

nautin nähdessäni hänen siinä uinailevan; ja miten ihmeen ihana hän oli

nukkuessaan! Kaiket yöt olisin voinut viettää kumarruksissa hänen

kätkyensä ylitse. Niin pitkälle, Cecilia, olin siis päässyt romaanin

suhteen, jolla nuoruudessamme ravitsimme sieluamme ja sydäntämme. Mutta

koitti toiset ajat. Ensiksi suuri muutos vanhempieni

varallisuussuhteessa, joka niin paljon vaikutti meidän oloihimme, sitten

minulle monta pientä vaivaa loppumattomiin asti, huolia, sairautta!

Olisin menehtynyt sekä ruumiillisesti että henkisesti, ellei Ernst olisi

ollut niin lujaluontoinen. Hänen luonteensa mukaista oli vastustaa

virtaa ja hänelle oli tavallaan mieleistä taistella sitä vastaan ja

voittaa vastoinkäymiset. Vuosi vuodelta hän otti yhä enemmän työtä

niskoillensa ja hänen onnistui vähitellen, mitä suurimmalla ahkeruudella

saada talonsa jälleen jotensakin hyvinvoivaksi. Ja miten äärettömän

hyvästi, miten hellästi hän tuki minua niinä hetkinä, jolloin ilman

häntä tunsin itseni kovin onnettomaksi! Miten monta yötä hän onkaan

valvonut minun tähteni, miten usein hän onkaan sylissään tuudittanut

uneen itkevää lastansa! Ja jokainen lapsi, joka tuli lisäämään hänen

työtänsä, hänen huolenpitoansa, otettiin aina iloisesti vastaan Jumalan

armolahjana, ja sen tulo oli kodille juhla. Kuinka paljon onkaan hänen

voimansa ja luottamuksensa vahvistanut minun voimiani! Kun pikku

Gabrielle syntyi, olin aivan kuolemaisillani ja luja uskoni on, että

ilman Ernstin hoitoa olisi hauta minut korjannut monien pienokaisteni

luota. Siinä suuren heikkouden tilassa, joka sitten seurasi ja jota

kesti monta kuukautta, kosketti jalkani ani harvoin lattiata, sillä

Ernst kantoi minut minne vaan halusin. Hän oli vallan uupumaton ja

hyvyyttä ja kärsivällisyyttä hän osoitti loppumatta sairaalle

puolisolleen. Enkö sitten terveenä pyhittäisi elämääni hänelle? Ah,

kyllä! senhän tahdon, sen tahdon. Jospa vaan kykyni olisi yhtä vahva

kuin tahtoni! Tiedäpäs Cecilia mikä usein tuottaa minulle huolia: en ole

mikään hyvä säästäjä eikä minulla ole taipumusta niihin huolenpitoihin,

joista kodin varallisuus niin paljon riippuu, enkä niitä muistakaan.

Etenkin on huoli jokapäiväisestä ruuasta minulle vastenmielinen; minulla

on itselläni huono ruokahalu ja minusta tuntuu raskaalta iltasin mennä

levolle ja aamulla herätä ajatukset kohdistuneina ruokiin. Kaikki tuo

vaikuttaa sen, että miehelläni ei ole sitä kodin mukavuutta, jota

hänellä oikeastaan olisi syytä vaatia. Tähän asti on kivulloisuuteni,

lastenhoito ynnä varattomuutemme olleet minulle hyväksyttävänä

puolustuksena; nyt ne eivät enää kelpaa, kun olen terve jälleen ja

suurempi varallisuuskin sallii enemmän apulaisia talossamme. Niin

koetankin vakavasti täyttää tehtäväni; mutta voi! -- miten hauskaa on,

kun pikku Louise kasvaa niin suureksi, että voin laskea osan

taloustaakasta hänen hartioilleen! Kuvittelen lasteni kantavan sen

erityisen viehkeästi.

Täytän tänään kolmekymmentäkaksi vuotta ja minusta tuntuu kuin astuisin

uuteen elämän jaksoon; nuoruuteni on takanani; astun nyt keski-ikään ja

tunnen sangen hyvin mitä sillä ja miehelläni on oikeus vaatia minulta.

Syntyköön minussa uusi ja voimakkaampi ihminen! Jumala auttakoon minua

ja osoittakoon Ernst lempeyttä horjuvalle puolisolleen! Ernstillä

pitäisi olla vilkkaampi vaimo. Hermoheikkouteni tekee minut ärtyiseksi

ja vaikuttaa, että tunnen itseni helposti häirityksi. Hänen toimekas

luonteensa häiritsee minua usein vallan tavattomasti. Minä voin esim.

joutua vallan tuskalliseksi nähdessäni hänen terävästi katselevan

seinään tahi jotakin muuta esinettä; kuvittelen mielessäni silloin heti

oven siitä aukenevan, tahi jonkun muun muutoksen tapahtuvan ja minä olen

niin kovasti levon tarpeessa.

Kodissamme tapahtuu kohta muutos, josta olen vähäsen levoton. Meille

tulee pienokaistemme kotiopettajaksi eräs filosofian kandidaatti Jakob

Jacobi. Kesäaikana hänen tulee ottaa huostaansa huimapää poikani ja

opettaa hänen sisarillensa kirjoitusta, piirustusta ja laskentoa;

syksyllä hänen pitää viedä esikoiseni äidin kodista suureen

kasvatuslaitokseen. Minä pelkään tätä uutta perheenjäsentä; hänestä voi

tulla pahakin rauhanhäiritsijä, ellei hän ole sopiva. Kuitenkin, jos hän

on hyvä ja kunnollinen, niin hän on minun puolestani sydämmellisesti

tervetullut, avuksi etenkin ikävässä kirjoituksen opetuksessa

ijankaikkisine: «Henrik istu hiljaa!» -- «Pidä kunnolla kynää,

Viisuseni!» -- «Katso kaavakirjaan Leonore!» -- «Muista pilkut ja

viivat, Eeva!» -- «Petreaseni, älä tuhri kirjaimiasi nenälläsi!» Sitä

paitsi alkaa esikoiseni piankin halveksia latinan kieliopin

taitamattomuuttani ja Ernstiä pahoittaa yhä enemmän hänen

vallattomuutensa. Hän rupeaa lukemaan Jacobin johdolla maaherra

Stjernhökin pojan Niilo Gabrielin kanssa, joka on erittäin vakava ja

harvinaisen hyvä poika, jonka toivon suuresti voivan vaikuttaa hyvää

Henrikkiini.

Kandidaatin on mieheni ystävä, kunnon piispa B. lämpimästi suosittanut

meille. Ja kuitenkin kuuluvat hänen urhotyönsä yliopistossa olevan

kaikkea muuta paitsi kiitettävää laatua. Hän on saanut periä sievän

summan kolmelta vanhalta tädiltä, jotka olivat hänen kasvattaneet ja

myöskin hyvin lellitelleet, mutta hyväluuloisuutensa kautta hän on

lyhyessä ajassa hävittänyt kaikki. Ylipäänsä hän on ollut käytökseltään

huikentelevainen. Piispa B. ei sitä salaa, mutta sanoo pitävänsä paljon

hänestä, kiittää hänen hyvää sydäntänsä, hänen mainiota

opettaja-kykyänsä ja pyytää meitä kohtelemaan häntä niin kuin omaa

poikaamme konsanaan. Saapi sitten nähdä ansaitseeko hän niin

sydämmellistä kohtelua. Minä kyllä tunnustan äidin rakkauden hänen

suhteensa vielä kokonaan uinailevan.

Se vieras ei minua kuitenkaan niin pelota kuin toinen vierailu, joka

kohta uhkaa minua. Olet kyllä kuullut puhuttavan everstinrouva S:stä,

ihanasta Emiliestä, mieheni «entisestä lemmitystä»; siksi häntä sanon

pieneksi kostoksi kaikesta siitä levottomuudesta, jonka hänen oivalliset

ominaisuutensa -- jotka käyvät vallan päinvastaiseen suuntaan kuin minun

-- ovat saattaneet minulle. Hän on jo monta vuotta ollut leskenä, on

kauan elänyt ulkomailla ja aikoo nyt kotimaahan palatessaan käydä

luonamme. Ernst on aina ollut hänen ystävänsä, vaikka kerran saikin

häneltä rukkaset. Se on jalo ominaisuus Ernstilläni -- eikä suinkaan

harvinainen hänen sukupuolessansa -- ettei kielto saattanut häntä

kylmäksi rukkasten antajaa kohtaan. Päinvastoin hän aina lausuu ilmi

mieltymyksensä Emiliehen, eikä ole lopettanut kirjeenvaihtoansa hänen

kanssansa; eikä minulla, joka saan lukea kaikki heidän kirjeensä, ole

syytä sanoa muuta kuin tunnustaa hänen olevan harvinaisen älykkään ja

terävän naisen. Mutta siitä huolimatta olisin mieluummin ollut lähemmin

tutustumatta häneen, sillä minusta mieheni «entisellä lemmityllä» tuntuu

piilevän jotakin kylmää sydämmessä ja pelkään, ettei omani milloinkaan

lämpene häntä kohtaan.

Kello lyö kymmenen. Vasta kello 12 aikana Ernstini palaa. Jätän sinut

nyt Cecilia ryht.... ilmaisenko sinulle salaisuuteni? Tiedäthän että

suurin huvini ennen aina oli jonkun hyvän romaanin lukeminen; mutta sen

huvin olen saanut jättää vallan sikseen, sillä jos kerran olen saanut

mieltäkiinnittävän romaanin käsiini, on minun kovin vaikea jättää sitä

ennen kuin olen joutunut sen viimeiseen sivuun; mutta se ei sovi

minulle; ja kun rouva Staëlin Corinnan vuoksi kaksi päivällistä, iso

pesu ja sen seitsemän pikku tointa menivät männikköön ja kotirauhani oli

joutua haaksirikkoon, päätin jättää kaiken romaaninlukemisen sikseen,

ainakin toistaiseksi. Mutta niin suuri on minulla jonkunlaisen

kirjallisen nautinnon tarve, että, kun en enää lue romaaneja, olen

ruvennut -- itse semmoista kirjoittamaan. Niin, Cecilia! Nuoruuden

taipumukset eivät jätä minua keskellä jokapäiväisen elämän toimia ja

proosallisia huolenpitoja; ja samat kukat, jotka elämäni aamuhetkinä

tuoksuivat niin ihanasti, ne pyrkivät muistissani uudestaan kukkimaan ja

kiertymään virkistäväksi seppeleeksi vanhenevaan päähäni. Iloiset

päivät, jotka vietin kanssasi, ajatusten vaihto, hauskat kepposet, --

sillä siltä ne tuntuvat minusta nyt, enemmän kuin silloin, -- jotka

saivat nuoruutemme niin ihanaksi, niin iloiseksi ja reippaaksi, ne minä

tahdon kuvata paperille, ennenkuin ne vuosien kuluessa haihtuvat

muististani. Se työskentely huvittaa ja vahvistaa minua ja kun

väsymyksestä ja ikävästä rasittuneena saan päiväni iltaan ja

heikkohermoisuudesta hammastani rupeaa pakottamaan, niin ei mikään sitä

niin haihduta kuin pienen romaanini kirjoittaminen. Juuri tänä iltana se

vaivaa minua tavallista enemmän, niin että tahdon käyttää vaaratonta

rauhoitusainettani. Ei kuitenkaan Ernst saa nähdä minun valvovan, olen

luvannut hänelle sen. Hyvää yötä, Cecilia kulta!»

Tahdomme pistää tähän pienen kuvailun kirjoittajasta, Henrikin, Louisen,

Eevan, Leonoren, Petrean ja Gabriellen äidistä.

Hän ei ollut kaunotar, mutta luonto oli antanut hänelle jalon vartalon,

joka vieläkin oli hieno ja hoikka kuin nuoren immen. Kasvonpiirteet

olivat säännöttömät, mutta suu sievä ja suloinen, huulet kauniit,

vaalean punaiset, hipiä valkoinen ja vaaleansiniset silmät lempeät ja

ystävälliset. Hän oli erittäin suloliikkeinen, hänen kätensä olivat

kauniit -- joka naisille on tärkeätä -- eikä hän niitä turhaan

näytellyt, ja se seikka kaunistaa naista vielä enemmän. Hän pukeutui

aistikkaasti, melkein aina vaaleaan, joka ynnä heikko ruusun tuoksu,

jota hän rakasti ja aina käytti, saattoi hänen olemukseensa jotakin

viehkeätä ja miellyttävää. Häntä miltei voisi verrata kuutamoon. Hän

liikkui hiljaa ja hänen äänensä oli sointuvan suloinen, mikä

Shakespearen mukaan on naisten oivallinen ominaisuus. Tahtoisimme nähdä

hänet levähtämässä pehmeällä sohvalla, kukkiaan hoitamassa tahi

hyväilemässä lastaan, mutta tuskin voisimme kuvailla häntä häärimässä

suuressa taloudessa toimineen ja palvelijoineen ja lisäksi monen lapsen

kasvattajana. Ja kuitenkin oli rakkaus ja velvollisuuden tunto saattanut

hänet toimimaan uralla, joka oli hänen luonteensa taipumuksille vallan

vastakkainen; mutta aikaa myöten oli monikin niistä huolenpidoista

tullut hänelle todellakin rakkaaksi. Kaikki, joka koski lapsia, koski

läheisesti hänen sydäntänsä; kodissa vallitsi järjestys, rauha ja

sulous. Liinavaatekaapin sisällys oli hänelle kallis; lumivalkea

pöytäliina riemastutti hänen sydäntänsä. Harmaita liinavaatteita, pölyä

ja kärpäsiä hän vihasi -- niin paljon kuin hän voi vihata. Ja nyt

edelleen kertomuksessamme.

Jätimme äsken Elisen käsikirjoituksensa luo, se kiinnittikin hänen

huomionsa siihen määrin, että hän ei kuullut kellon lyövän kahtatoista.

Hän vallan säikähti kuullessaan miehensä tulevan. Helppo olisi Elisen

ollut heittää käsikirjoitus laatikkoon ja ruveta riisumaan; hän olikin

vähällä tehdä niin, mutta malttoi äkkiä mielensä. «En ole vielä

milloinkaan salannut tekojani Ernstiltä» -- ajatteli hän -- «enkä aio

ruveta sitä tänään tekemään», ja hän istui liikkumatta kirjoittamassa,

kunnes hänen puolisonsa astui huoneesen.

«Mitä? vieläkö valveilla ja kirjoittamassa?» lausui hän tyytymättömän

näköisenä. «Niinkö pidät lupauksiasi, Elise?»

«Suo anteeksi Ernst! Minä vallan unohduin tähän.»

»Ja mistä syystä? Mitä sinä kirjoitat? Ei, annapas minun katsoa! Mitä!

luulenpa sen olevan romaanin! Mitä hyötyä siitä on?»

«Hyötyäkö? Ah! se huvittaa minua.»

«Huvituksillakin pitää olla järkeä ja tarkoitusta eikä minua ensinkään

huvita, että sinä valvot yöt ja turmelet silmäsi kurjan romaanin tähden.

Olisipa meillä nyt takassa valkea, niin polttaisin koko lorun!»

«Paljoa parempi olisi, jos menisit maata ja kiltisti lukisit

iltarukouksesi, kuin toimittaisit semmoisen rovion. Oliko sinulla

hauskaa maaherran luona?»

«Tahdot sotkea asian! Katso minuun, Elise; olet kalpea, valtasuonesi

tykyttää! Lukea iltarukoukseniko? Minun tekisi mieleni lukea sinulle

lakia, minun juuri. Onko järjellistä ja ymmärtäväistä valvoa noin, tulla

kalpeaksi ja uupuneen näköiseksi sen vuoksi, että kirjoitat jotakin,

joka ei kelpaa mihinkään? Oikeinpa suutun, että voit olla niin hupakko

ja lapsellinen. Mitä hyödyttää matkustaa kylpylaitoksiin, kysyä neuvoa

lääkäreiltä idästä ja lännestä, puuhata ja ahkeroida terveyden

säilyttämiseksi tai takaisin voittamiseksi, kun teet kaiken voitavasi

turmellaksesi sen!»

«Ernst, älä ole noin totinen! Älä katsele minuun noin ankarasti tänä

iltana, Ernst; ei tänä iltana!»

«Niin», lausui laamanni äkkiä leppyneenä, «siitä syystä että tänä

päivänä kolmekymmentäkaksi vuotta sitten synnyit maailmaan, luulet

itselläsi olevan oikeuden olla oikein lapsellinen.»

«Anna sen sitten mennä lapsellisuuden laskuun!» lausui hymyillen Elise,

vaikka kyynel kimelsi silmänurkassa.

«Anna mennä, anna mennä! Niin kyllä luulen, kaiken pitää mennä

umpimähkään, kunnes menee päin mäntyyn! Minun tekisi mieleni sitoa

tukkuun kaiken maailman romaanit ja romaaninkirjoittajat ja sitten

hävittää ne. Ennen ei maailma tule järkeväksi etkä sinäkään. Muuten on

hyvä, että tapasin sinut hereillä, sillä muuten olisin herättänyt sinut,

ainoastaan näyttääkseni sinulle, ettet voi salata minulta mitään, et

edes sitä, kuinka vanhaksi tulet. Tästä saat nyt rangaistuksen häijystä

salaamisaikeestasi.»

«Ah! Walter Scottin romaanit! Ja vieläpä korupainoksena! Kiitos! Kiitos,

hyvä, paras Ernst kulta! Mutta sinäpä oivallinen lainsäätäjä, sinä!

Yllytät siihen mitä juuri moitit.»

»Lupaa minulle ainoastaan olla yöllä lukematta tahi kirjoittamatta

romaaneja! Muistele miten monelle terveytesi on kallis. Luuletko minun

niin suuttuneen, ellet olisi minulle niin rakas? Etkö sitä käsitä? Parin

vuoden perästä, Elise, kun lapset ovat kasvaneet suuremmiksi ja sinä

olet vahvistunut, huvitellaan kesällä oikein runsain määrin ja tehdään

tuo ennen aiottu Norjan matka. Sinun pitää saada hengittää raitista

tunturi-ilmaa, nähdä ihanat laaksot ja meri -- se tekee sinulle enemmän

hyvää kuin kaiken maailman kylpymatkat! Mutta tule nyt, mennään

katsomaan lapsia; emmehän me herätä heitä; minulla on sitä paitsi

vapaaherrattaren antamia konvehteja kunkin päänaluselle pantavaksi.

Tuossa on sinulle renettiomena!»

Puolisot menivät lastenkamariin, jossa vanha, uskollinen suomalainen

palvelija Pirkko makasi lohikäärmeen tavoin vartioiden aarteitaan.

Lapset nukkuivat kuin -- lapset. Laamanni silitti pojan kaunista

kähäräpäätä ja kutakin pientä tyttöstään hän suuteli rusoposkelle.

Sitten vanhemmat menivät jälleen huoneesensa. Elise meni nukkumaan;

hänen miehensä istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, mutta siten että

samalla oli hänelle valonvarjostimena. Hänen kynänsä hiljainen

rapiseminen ikäänkuin tuuditti Eliseä uneen; kellon lyödessä kaksi hän

heräsi ja silloin hänen miehensä vielä kirjoitti. Harvat soivat

itselleen niin vähän lepoa kuin Ernst Frank.

Kandidaatti.

Oli hämärä. Lapset leikkivät salissa «käydä ja kääntyä» ja juoksivat

iloisesti joka nurkassa, kun äkkiä portin eteen seisattuvat kyytikärrit

vaikuttivat iloiseen lapsijoukkoon kuin kylmä vesisuihku

mehiläisparveen. Lapsiparven emo, pieni viisas Louise, asettui kiireesti

ikkunaan ja hänen ympärillään kurkoitti neljä muuta pientä päätä,

läähättäen, hikisinä, uteliaina ja sysien toisiansa syrjään innoissaan

saada nähdä tulijaa. Eräs herra hyppäsi keveästi kärryistä, lapset eivät

voineet nähdä oliko hän vanha vai nuori, mutta he näkivät laamannin

kiireesti astuvan ulos portista, puristavan tulijan kättä ja vievän

hänet sisälle. Pienenlainen, kapea matka-arkku kannettiin sitten sisään.

Silloin läksi parvi uudestaan lentoon ja laskeutui äidin luokse kaikin

äänilajein kuiskauksesta kovaan huutoon ilmoittamaan hänelle

«kotiopettajan» nyt varmaankin saapuneen. Elise, jolla oli vieraita,

rauhoitti lapset sanoen: «niin, niin» ja «vai niin» ja katsellen heihin

ystävällisin, hillitsevin katsein. Viisu malttoi pian mielensä ja näkyi

huomaavan unohtaneensa arvokkaisuutensa; hän istahti kuten isot ainakin

hiljaa ja sävyisesti vanhojen läheisyyteen. Toiset lapset sykertyivät

nurkkaan kuiskailemaan ja tuumiskelemaan, ja Petrean nenän nähtiin usein

uteliaasti tirkistävän esiin pienestä joukosta.

Laamanni oli lähettänyt sanan rouvalleen odotetun vieraan tulosta ja

tiedon että tämä tulee heti tervehtimään talon emäntää, kun vaan ensin

on muuttanut vaatteita. Toinen lähetti tuli heti sen perästä pyytämään

käherrysrautaa kandidaatille.

«Tuopa siunatun pitkä pukeutuminen!» arveli Elise monta kertaa sinä

runsaana tunnin odotusaikana ja tunnustaa täytyy, että hänenkin nenänsä

yhtä kertaa useammin kääntyi samaan suuntaan kuin Petreankin.

Vihdoin kuului kahden herran astuntaa salin lattialla ja vierashuoneen

ovesta astui sisään hauskan ja iloisen näköinen, noin kahdenkymmenen

ikäinen nuori mies, jonka sopusuhtaiseen pyylevähköön vartaloon liittyi

sievän muotoinen säärivarsi ja sirokenkäinen jalka, ja jonka tukka oli

käherretty ihan viimeisen muodin mukaan. Siinä oli kandidaatti. Hän

silmäili ensin jalkaansa, sitten talon emäntää ja lähestyi häntä sulavan

varmasti, näyttäen siinä erittäin valkoisen hammasrivin. Eau de Portugal

hajuveden tuoksua levisi huoneesen. Laamanni, joka seurasi häntä ja

jonka yksinkertainen käytös ja ryhti oli uuden vieraan esiintymistavan

suurena vastakohtana, esitti: «kandidaatti Jacobi!» Lausuttiin muutamia

epäselviä kohteliaisuuksia ja sitten painettiin puuta. Lapset tulivat

esille tervehtimään. Henrik katseli iloisesti ja tuttavallisesti tulevaa

opettajaansa; Viisu kumarsi hyvin juhlallisesti ja astui pitkän askeleen

taaksepäin, kun kandidaatti enemmittä mutkitta aikoi suudella häntä.

Petrea pani nenänsä pystyyn ja katseli häntä uteliaasti ja nenäkkään

näköisenä. Kandidaatti otti ystävällisesti selvää kaikista, puristi

heitä kädestä, uteli kaikkien nimiä, katsahti sitten peiliin ja

järjesteli kiharoitansa.

«Mimmoisen olemme saaneetkaan?» arveli Elise salaa peläten. «Onhan hän

keikari, oikea keikari! Kuinka voikaan piispa B. valita hänet

opettajaksi lapsiraukoilleni. Hän enemmän muistelee itseään ja katselee

peilistä kuvaansa kuin välittää heistä. Tuo komea koruneula on

väärennetyistä jalokivistä. Hän nauraa näyttääksensä meille valkoiset

hampaansa. Oikea keikari! Ehkä narrikin! Nyt hän taasen katselee

peiliin!»

Elisen katse etsi miehensä silmiä, mutta ne näkyivät häntä karttavan.

Niissä ilmeni vähäsen tyytymättömyyttä ja epätietoisuutta. Kandidaatti

ei sitä vastoin ollut ensinkään hämillään, vaan istui vapaasti

nojatuolissa ja tarkasteli tutkivaisesti kolmea naista, jotka

silminnähtävästi olivat perheen vieraita. Vanhin heistä, joka ahkeraan

kutoi sukkaa, oli ijältään vähän viidennellä kymmenennellä ja näytti

olevan erittäin tyyni, selvä ja hyväluontoinen. Laamanni Frank

keskusteli paljon hänen kanssansa. Molemmat toiset eivät näyttäneet

vielä ehtineen kahteenkymmenenteen ikävuoteensa. Kandidaatti oppi heissä

tuntemaan neiti Evelina Berndesin ja hänen kasvattityttärensä Kaarinan

ja Lauran. Lauralla oli aina joku lapsista polvellaan, ja kandidaatti

katseli häntä ahkeraan ja mielihyvällä. Sievoisen näyn muodostikin Laura

pieni kaunis Gabrielle polvellaan, edellinen koristaen jälkimäistä

kukilla, rannerenkailla, kaula vitjoilla ja muulla, millä itse oli

koristettu. Keskustelu muuttui pian yleiseksi ja erittäin sujuvaksi. Se

oli kandidaatin ansio, hän kun kertoi niin sujuvasti ja hauskasti

muutamista yliopiston mainioista opettajista, josta hän juuri oli

tullut. Elisen mainitessa erästä kuuluisaa miestä, jota hän toivoisi

saavansa nähdä, mainitsi kandidaatti vastikään piirustaneensa hänen

kuvansa ja riensi Elisen pyynnöstä heti noutamaan sen. Hän palasi laukku

kainalossa ja se sisälsi paljo piirustuksia ja maalauksia, joukon

muotokuvia ja maisemia, kaikki hänen tekemiänsä. Ne osoittivat tekijällä

olevan taitoa ja olivat seuralle suureksi huviksi. Monen muotokuvan

alkukuva siinä tunnettiin, tunnettiinpa niiden joukosta kandidaatti

itsekin. Lapset vallan, riemuitsivat ja tunkeilivat innoissaan pöydän

ympärille. Kandidaatti nosti heidät syliinsä ja näkyi hyvin tahtovan

huvitella heitä. Niinpä lapset melkein unohtivat, että kandidaatti oli

heille vallan uusi tuttava; ainoastaan Louise pysyi vähän jäykän

arvokkaana ja «Tipsukka» osoitti hänelle vielä sangen paljon

epäsuosiota. Erittäin olivat lapset mieltyneet erääseen kuvaan, joka

kuvasi naista polvistuneena ruusupensaan luona poimimassa siitä kukkia,

ensin kuitenkin laskettuaan vieressä olevalle haudalle lyyrynsä.

«Oi, miten hän on suloinen, miten ihmeen kaunis!» Petrea ei voinut

kääntää silmiään siitä, jota kandidaattikin näkyi isänylpeydellä

katselevan, se kun oli hänen pienen kokoelmansa kaunistus.

Tavallisesti lapsiparvi iltasin meni nukkumaan kello kahdeksan, joka

seikka kerran saattoi iltavirkun Petrean lausumaan, että «yö on

kuitenkin pahin, mitä Jumala on luonut». Palkaksi siitä keksinnöstä

Viisu loi häneen nuhtelevan katseen ja sanoi: «ei saa puhua sillä

tavoin!» Mutta tämän merkkipäivän kunniaksi lapset saivat luvan syödä

illallisensa vanhempien seurassa ja valvoa yhtä kauan kuin muutkin.

Tämä lupaus, kandidaatti, maalaukset, kaikki oli vallan omiansa kovasti

elvyttämään lasten elinvoimia. Rohkenipa Petrea pöydässä keitettyä kanaa

syödessä ehdottaa kandidaatille, että vetämällä rintakoukkua arpoisivat

naisen ruusupensaan luona, jolloin hän -- jos onni olisi hänen

puolellaan -- korvaukseksi piirustaisi kandidaatille taulun, joka

kuvaisi jonkinmoista temppeliä. Viisua näytti ehdotus vallan hävettävän

ja hän pudisti moittien pientä viisasta päätään siskolleen. Äiti

vakavasti vastusti Petrean ehdotusta. Petrea rukka punastui ja näkyi

hieman häpeävän, kun äiti häntä nuhtelevasti katseli, mutta toinnuttuaan

ensi hämmästyksestä, oli kandidaatti kyllin hyväluontoinen iloisesti

suostumaan ehdotukseen ja innokkaasti väittämään, että asian piti mennä

menojaan. Hän mittasi silminnähtävän tarkasti sormen-sijan pituuden ja

kun hän oli «lukenut kolmeen», piti vedettämän! Äiti toivoi salaa hänen

asettavan niin että itse voittaisi. Mutta ei! huippulasta, pääpuoli jäi

kun jäikin Petrealle, joka vallan huudahti ilosta. Illallisen jälkeen

vanhemmat kovasti vastustivat vedon maksamista, mutta kandidaatti piti

puoliaan niin iloisesti ja innokkaasti, että -- asia jäi sikseen ja

Petrea, onnellisin kuolevaisten joukossa, sai omanaan viedä pois

ruusupensaan luona polvistuvan, mutta hän sai sitäpaitsi äidillisen

varoituksen, joka seoitti monta kyyneltä hänen ilonsa maljaan.

Kandidaatti oli kuitenkin ystävällisyydellään lapsia kohtaan erittäin

miellyttänyt vanhempia.

«Ken tietää», sanoi Elise miehelleen, «ehkä hänestä vielä tulee oikein

hyvä. Kyllähän hänelläkin on vikansa, mutta kai hänellä on hyvätkin

puolensa. Hänen silmissänsä ja äänessänsä on jotain erittäin

miellyttävää. Mutta tuosta peiliin katsomisesta meidän todellakin täytyy

vieroittaa häntä.»

«Minä luotan ystävääni B:hen», vastasi laamanni. «Kyllä hänelläkin on

arvonsa. Tuon turhamaisuuden ja keikarimaisuuden me kyllä aikaa myöten

saamme häviämään. Kyllä hänestä vielä tulee oiva mies! Elise kulta, ole

sinä vaan ystävällinen hänelle ja laita niin, että hän tuntee olevansa

meillä kuin kotonaan.»

Lapset makuukamarissaan arvostelivat myöskin kandidaattia.

«Minusta hän on paljon kauniimpi kuin isä!» lausui pikku Petrea.

«Minusta», lausui nuhtelevasti Viisu, «ei kukaan voi olla isää

täydellisempi!»

«Tietysti ei, paitsi äiti!» huudahti Eeva vuoteeltaan.

«Ah!» lausui Petrea, «minä pidän hänestä niin paljon; hän on antanut

minulle tuon kauniin taulun! Tiedättekö minkä panen sille nimeksi? Ruusu

on hänen nimensä ja minä kerron teille hänestä pitkän sadun! Oli

kerran...»

Kaikki siskot höristivät korviaan, sillä Petrea osasi kertoa hauskempia

ja parempia juttuja kuin kukaan heistä. He sanoivat sen vuoksi keskenään

Petrean olevan erittäin taitavan, mutta Viisu pelkäsi kovasti Petrean

saavan vihiä siitä, jonkatähden hän nytkin osoittamatta vähintäkään

ihastusta kuunteli Petrean kertomusta, joka kuitenkin oli kyllin

jännittävä pysyttääksensä pientä kuulijakuntaa valveilla puoliyöhön

asti.

«Kuinka nyt käynee minun hillovarastoni?» arveli Elise itsekseen,

nähdessään sitä paljoutta, jota kasattiin kandidaatin lautaselle. Mutta

kun hän illalla näki pikku Gabriellen tuttavallisesti ja vapaasti

repivän kandidaattia kiharoista, kun hän näki hänen ottavan osaa lasten

leikkeihin, siten antaen niille enemmän arvoa, kun hän näki hänen,

varustettuna suurella paperitötteröllä, jonka nimitti «sakottajaksi»,

hosuvan niitä lapsia, jotka laskivat väärin, sillä herättäen mitä

suurinta innostusta ja riemua, silloin hän ajatteli: «syököön hän hilloa

niin paljon kuin suinkin jaksaa; kyllä minä pidän huolen siitä, ettei

sitä milloinkaan puutu.»

Jos kandidaatin osakkeet nousivat yhdellä taholla, niin joutuipa hän

toisaalla yhä huonompiin kirjoihin. Pirkko, jonka hallussa oli osa talon

ruokavaroista, alkoi näyttää sekä suuttuneelta että huolestuneelta. Pari

päivää hän oli mitään virkkamatta, mutta eräänä iltana hän lausui

rouvalle pienen pystynenän sieramet leveinä:

«Armollinen rouva, teidän täytyy vast'edes antaa keittäjälle

kahdenkertainen annos kahvijauhoja, sillä on mahdoton tulla vähemmällä

toimeen, jos edelleen käy samalla tavoin. Hän, maisteri, juo koko pienen

kannullisen aamusilla. En ikänäni ole nähnyt semmoista kahvinsärpijää!»

Seuraavana iltana uusi onnettomuuden sanoma. Vihaisen näköisenä, silmät

säkenöiden Pirkko valitti:

«Hän ei ole yksistään kahvinsärpijä, vaan myöskin vasikka ja

korpunpureksija. Mitäpä sanotte, armollinen rouva? Eilen täytin

vehnäskorin ja tänään se on melkein tyhjä; ainoastaan kolme korppua ja

muutamia muruja jälellä! Ja entä kerma-astia -- niin, se on jok'ikisenä

aamuna tyhjä?»

«No, hyvä Pirkko, onhan hyvä, että hänelle maistuu!» vastasi Elise

välttäen ja rauhoittavasti.

«No, Herra varjelkoon! Nyt on hän vielä lisäksi sokurihiiri!» valitti

vanha Pirkko parin päivän kuluttua. «Hän varmaankin panee vähintään

parikymmentä murua kuppiin, muutenhan hän ei niin pian saisi

sokuriastiaa tyhjäksi. Minun täytyy taasen, armollinen rouva, pyytää

sokuriarkun avaimet, täyttääkseni jälleen sokuriastian. Jumala antakoon

kaiken riittää!»

Pirkon oli lupa sanoa paljon, sillä hän oli jo vanha siinä talossa, hän

oli hoitanut Eliseä lapsena ja rakkaudesta häneen seurannut häntä hänen

jättäessään isän kodin, ja sitä paitsi hän oli lapsille verraton

hoitaja; mutta kun noita valituksia alituisesti uudistui, niin Elise

viimein sanoi hänelle vakavasti:

«Pirkko hyvä, anna hänen syödä ja juoda mielensä mukaan, moittimatta

sitä. Käyttäköön hän päivässä vaikka koko naulan kahvia ja sokuria, jos

hän -- kuten toivon -- on lapsille hyvä ystävä ja opettaja!»

Sangen nyrpeänä vanha Pirkko poistui mumisten itsekseen:

«No, no, kyllä vanha Pirkko voi olla vaitikin, niin, sen hän voi; no, no

... saammepa nähdä mihin kaikki tämä päättyy ... sokuria ja vehnästä hän

kyllä osaa syödä..., mutta suolainen silakka ei kelpaa!.... No, no!»

Sillä aikaa vietti kandidaatti päivänsä huoletta ja aavistamatta mitä

pilviä kokoontui hänen päällensä ja tietämättä mitään kahvinsärpijän,

vasikan, korpunpureksijan ja sokurihiiren nimityksistä: ja päivä

päivältä huomattiin yhä selvemmin miten Elisen toivomukset toteutuivat.

Kandidaatti osoittihe yhä enemmän rakastettavaksi ja lahjakkaaksi

opettajaksi. Lapset kiintyivät pian läheisesti häneen. He tottelivat ja

kunnioittivat häntä, mutta se ei kuitenkaan estänyt heitä väliaikoina

tekemästä hänelle jos jommoisiakin viattomia kepposia. Petrea etenkin

siinä osoitti erinomaista kekseliäisyyttä ja kandidaatti oli liian

hyväsydämminen ja liiaksi huvitettukin niistä kieltäytyäksensä olemasta

heidän kekseliäisyytensä pilkkatauluna.

Perheen aikaihmiset söivät aamiaisensa kello 11 ja silloin oli

pienokaisilla mainio tilaisuus kepposten keksintään ja niiden

harjoittamiseen. Kandidaatti piti paljon munista ja kun hän luuli

löytävänsä niitä pullean ruokaliinansa alta sekä kiireesti pisti kätensä

sinne, oli siellä usein lankakeriä, palloja tahi muuta vaikeasti

sulavaa. Silloin kuului tavallisesti ovesta iloista naurua, ja

lapsiryhmä, jota hän teeskennellen suuttumusta, pommitteli tekomunilla,

vetäytyi joutuisasti piiloon riemusta huutaen, Usein, kun hän vanhan

ruotsalaisen tavan mukaan, otti ruokaryypyn, hän sai viinan asemasta

suunsa täyteen kirkasta vettä ja kylläpä pienet raittiuden ystävät

silloin aina pysyttelivät kyllin lähellä nauttiaksensa aikaansaamastaan

pettymyksestä, mutta kyllin kaukana saadakseen niskaansa sitä

vesisuihkua, joka lasin pohjasta lensi heitä kohti, ja silloin vasta oli

ilo ylimmillään. Ihmetellä täytyy miten usein noita hämmästyttämisiä

tapahtui ja miten usein kandidaatti niistä hämmästyi. Mutta hän eli

liian paljo mietteissään (filosofiankandidaatin mietteitä, muka!)

ollaksensa varoillaan pienten vekkulien kepposilta. Eräänä päivänä...

-- sivumennen tahdomme mainita, että vaikka kandidaatti ulkonaisesti

kävikin sangen huolellisesti puettuna, oli hänen vaatevarastonsa itse

asiassa sangen huonossa kunnossa. -- Eipä siis kummaa jos kandidaatin

hattu, ulkopuolelta hyvästi harjattuna ja siivottuna, oli varustettu

sangen risaisella vuorilla.

Eräänä päivänä oli kandidaatti asettanut hattunsa pöydälle vierashuoneen

nurkkaan, ja hänen vilkkaasti jutellessaan sohvan luona, kokoontuivat

Henrik, Eva ja Petrea sangen arveluttavan salaperäisinä vapauden

vertauskuvan ympäri. Ei kukaan heitä kuitenkaan huomannut, mutta kun

kandidaatti mennessään eteisen oven luona aikoi panna hatun päähänsä,

syntyikin sen sisässä oikea vallankumous; joukko tinasotamiehiä, kiviä,

tikkuja ja herra tiesi mitä kaikkia tulla romahti äkkiä hänen päällensä;

niin, jopa pienoinen nokipoika putosi nenäkkäästi ihan ratsastamaan

hänen nenällensä, eikä mitään voi verrata lasten tavattomaan riemuun,

kun he näkivät miten kandidaatti hämmästyi, miten hän oli hullunkurisen

näköinen ja pudisti päätään heidän epäkohteliaalle tempulleen. Eipä siis

kummaa että lapset hellästi rakastivat opettajaansa.

Mutta pikku Viisu, joka yhä enemmän rupesi lukemaan itseään «isojen»

joukkoon, ja oli ani harvoin mukana salaliitoissa kandidaattia vastaan,

pudisti päätään sisarustensa kujeille. Hän haki viheriäisiä

silkkitilkkuja kätköistänsä (Viisu oli kuin syntynyt kokoilijaksi), otti

salaa kandidaatin hatun, äiti hiukkasen auttoi, ja siten Viisukin

puolestansa salaa iloitsi, salavihkaa nauroi nähdessänsä kandidaatin

hämmästystä huomatessaan hatussa ihka uuden vuorin.

«Pikku Viisumme on oikein kunnon pikku tyttö!» lausui laamanni

tyytyväisesti rouvalleen, joka uskoi hänelle Viisun salajuonen. Isä ja

äiti sanoivat häntä usein «meidän pikku kunnon Viisuksi».

Tuskin oli kolmea viikkoa kulunut kandidaatin tulosta Frankin perheesen,

kun Elisen teki mieli antaa hänelle uusi arvonimi, nimittäin

«mestariväittäjän». Kandidaatti alkoi todellakin näyttää erityistä

väittelytaitoa, alkaen ihmisen vapaasta tahdosta munien

keittämissääntöihin, jopa niiden syömiseen asti. Elise kirjoitti siitä

Cecilia siskolleen seuraavasti:

«Mutta niin kohtelias ja miellyttävä kuin kandidaatti enimmiten onkin,

yhtä ikävä ja itsepäinen hän välistä on keskusteluissa, ja kun ei

kenkään meidän talossamme voi vetää vertoja hänelle viisastelemisissa,

niin on vaara lähellä että hän pian luulee olevansa joku metafyysillinen

nero, jota en ensinkään luule hänen olevan, etenkin kun hänen taitonsa

enemmän ilmenee repimisessä kuin pystyttämisessä, sotkemisessa kuin

selvittämisessä. Ernst ei suosi metafyysillisiä hiusten halkaisemia, ja

kun kandidaatti rupeaa saattamaan selvimmät ja varmimmat («mikä on

selvää ja varmaa?» kysyisi kandidaatti) asiat epäilyksenalaisiksi, tulee

hän maltittomaksi, kohottaa olkapäitänsä, menee kirjoituspöytänsä ääreen

ja jättää minun jatkamaan taistelua, johon en kuolemaksenikaan voi olla

ryhtymättä. Mutta hetkisen siinä urheasti puolustauduttuani kandidaatti

vallan masentaa minut oppineilla termeillä ja lauseilla; minä silloin

pakenen ja jätän hänen voittajana sotatantereelle, oikeana maitre du

champs de bataillena. Hän luulee silloin saaneensa minut vakuutetuksi,

jota hänen ei kuitenkaan ole onnistunut, ja ellei onni hanki minulle

liittolaista, niin tulee hän kerrassaan liian itserakkaaksi. Kaikissa

tapauksissa olen sangen utelias kuulemaan sitä järjestelmää, jonka hän

on luvannut rakentaa minulle tänä iltana ja jonka mukaan kaikki tässä

maailmassa tulee hyväksi ja johdonmukaiseksi. Semmoiset aineet ovat aina

miellyttäneet minua ja muistuttavat sitä aikaa jolloin me molemmat, sinä

Cecilia ja minä, kahden perhosen tapaan lensimme ympäri, kiikkuen

kukkien terillä ja kerroimme sulosia mielikuvituksia elämän ja oleiden

alkuperästä. Minä puolestani olen sittemmin ne unohtanut. Ajatteles,

ehkä nuoruutemme mytologia uudistuu kandidaatin järjestelmässä.»

Siinä lapsilauman tulo keskeytti Elisen työn.

«Saammeko lainata Gabriellen? Äiti, saammeko lainata Gabriellen?»

kysyivät he rukoillen.

«Gabrielle, tahdotko tulla leikkimään meidän kanssamme? Kyllä,

tahdothan!»

Petrea näytti houkuttimeksi pienen piparkakkusydämmen ja se vaikutti

niin tehokkaasti «Tipsukan» sydämmeen, että hän heti suostui

lainautumaan siskojen käytettäväksi.

«Enkelini, mutta teidän pitää tarkasti varoa ettette häntä loukkaa!»

sanoi äiti, «Louiseseni ota sinä hänet hoitoosi ja katso, ettei mitään

pahaa hänelle tapahdu.»

«Kyllä, kyllä», vakuutti Louise juhlallisen näköisenä. Riemuitseva

lapsijoukko vei pois lainatun aarteensa ja heti oli leikki täydessä

vauhdissa.

Elise tarttui työhönsä ja kandidaatti istahti arvokkaasti hänen eteensä

tutustuttaaksensa häntä järjestelmänsä ongelmiin. Hän oli jo pari kertaa

ryäissyt ja avasi juuri suunsa lausuaksensa sananparren, kun kimakka

haukunta ja samassa huuto «kaikkein nöyrin palvelijanne!» kuului ovelta

ja siinä kumarsi ryhdikkään arvokkaasti eräs henkilö, pieni koira

käsivarrella, ja hänen kunniaksensa tahdomme tässä alottaa uuden luvun.

Hovimarsalkanrouva.

Missäpä ei ole ylimystä «la haute volèeta»? Yli taivaan sotajoukkojen

lentelevät Kerubim ja Serafim ja maan kanatarhojen yli nostavat hanhet

siipensä korkealle yli muun pienen siipikarjan. Semmoinen on

maailmanjärjestys. Hovimarsalkanrouva Gunilla W. kuului kieltämättä

oivan pienen X kaupungin korkeimpaan «haute volèe'hen», jossa olemme

tutustuneet laamanni Frankin perheesen. Hän oli maaherra Stjernhökin

sisar ja asui saman talon ensi kerroksessa, jossa Frankin perheellä oli

toinen ja Evelina Berndesillä alin. Hovimarsalkanrouva oli elänyt

nuoruutensa ajan hovissa ja siellä viettänyt monta päivää hovisääntöjen

sielua rasittavassa pakossa ja monta yötä ompelemassa niitä pukuja,

joiden oli määrä maailmalta salata kuinka köyhä Gunilla neiti oli,

milloinkaan valittamatta päivän tahi yön raskautta, pakkoa tahi

köyhyyttä. Syynä siihen oli se, että hänessä epäkauniin kuoren alla

piili luja ja nöyrä sielu. Eräällä vanhalla tädillä oli tapana saarnata

hänelle: «syö, niin lihot, jos lihot tulet sieväksi, jos olet sievä niin

joudut naimisiin»! Neiti Gunilla ei milloinkaan syönyt paljon eikä

koskaan palaakaan tavallista enempää sen neuvon jälkeen; hän ei lihonut

eikä kaunistunut, mutta hänen oivallisen luonteensa vuoksi kaikki häntä

rakastivat, etenkin eräs nuori, rikas kamariherra, joka puolestansa

hyvien ominaisuuksiensa ja kelpo sydämmensä tähden voitti hänen

rakkautensa ja niin tuli neiti Gunilla rouvaksi. Hänen tuttava- ja

ystäväpiirissään häntä tavallisesti sanottiin «Gunilla rouvaksi», jota

nimitystä mekin puolestamme rohkenemme käyttää.

Jonkun aikaa häittensä jälkeen joutui hänen puolisonsa erään

vilustumisen johdosta erittäin kivuloiseksi. Kolmekymmentä vuotta eli

Gunilla rouva erillään maailman pauhinasta uskollisena ja hellänä

sairaanhoitajana, ja minkä kärsi, minkä kesti, sen hän kesti kuten

ennenkin hiljaisuudessa. Moneen vuoteen hänen miehensä ei sietänyt

valoa, silloin hän oppi kutomaan sukkaa pimeässä. Siten hän kutoi suuren

sohvamaton vierashuoneesensa. «Siihen mattoon» -- sanoi hän kerran

sattumalta puhuessansa itsestänsä -- »olen kutonut monta kyyneltä.»

Eräänä niistä monista eri taudin kohdista, joita ilmaantui taudissa, oli

että sairas muka oli putoamaisillaan pohjattomaan, ammottavaan

syvyyteen. Ainoastaan pitäessään vaimoaan kädestä hän tunsi olevansa

turvassa. Niin istui vaimo puolisonsa vuoteen ääressä kuukausi

kuukaudelta. Viimein aukeni hauta ja potilas vaipui siihen rauhassa,

uskoen saavuttavansa vastaisen autuuden rannan, kiittäen puolisoansa

siitä ilosta, jota oli saanut nauttia maailman sairaalassa. Kun puoliso

oli poissa, oli Gunilla rouva mielestään vallan hyödytön maailmassa,

samallainen kuin vanha almanakka, mutta nytkin kohosi hänen sielunsa

kuorman alta ja hän järjesti elämänsä tyynesti ja varmasti. Aikaa myöten

hän muuttui iloisemmaksi ja luonnon antama luonteen omituisuus, joka oli

häiritsemättä saanut kehittyä yksinäisyydessä, esiintyi virkeänä

tuulahduksena seuraelämässä, johon hän palasi, ensiksi päätöksen mukaan

ja sitten seuran puutteesta. «Herra ohjaa kaikki parhain päin!» Se lause

oli ja pysyi hänen sielunsa lujana ankkuripohjana. Mutta se ei yksistään

tuonut rauhaa hänen sielulleen eikä yksistään lempeyttä, joka sai hänen

äänensä väreilemään siten luoden todellista suloutta hänen vanhoille

rumanlaisille kasvoillensa. Siihen oli vielä muutakin syynä. Samaten

kuin mailleen menevä aurinko säteillään suo maisemalle kauneimman

värityksen, samaten valaisee rakastetun pyhä muisto jälkeen jääneen

olemuksen. Gunilla rouvalla oli semmoinen muisto elämän sulostuttajana.

Hän ei itse sitä ymmärtänyt, mutta kuoltua haihtui puolison pitkien

kärsimysten kuva yhä enemmän ja sijaan astui hänen kärsimysten ja

kärsivällisyyden jalostuttama haamunsa yhä kirkkaammassa valossa. Se

säteili hänen sieluunsa ja hänen sielunsa seestyi siitä. Harvoin hän

mainitsi miehensä nimeä, mutta milloin hän sen teki silloin levisi

ikäänkuin kevään tuulahdus hänen kasvoillensa ja hänen äänensä värähti.

Hän kokoili ympärilleen sivistyneitä ihmisiä, joiden onnea hän tahtoi

enentää, ja missä puolisoilla vasta perustetussa kodissa oli vaikea

toimeentulo ja tulevaisuuden huolia, missä köyhä nuorukainen oli avun

tarpeessa ja velkaantumisen vaarassa, siellä oli Gunilla rouva heti

esillä auttajana, vaikka enimmiten piillen toisten takana. Oli

hänelläkin vikansa, jotka saamme nähdä vastedes. Piirrämme tähän

pikimmältään hänen kuvansa luonnollisessa koossa, oikein ins

lebensgrösse. Ikä viiden ja kuudenkymmen välillä; vartalo pitkä, jäykkä,

sopusuhteinen, eikä liian laiha -- asessori Munteriin verraten, voisi

häntä sanoa lihavaksi, -- kasvot kellertävän kalpeat; nenä leukaa

lähentelevä, suu sisäänpäin painunut, silmät harmaat ja pienet, otsa

puhdas, sievien harmaiden kiharain saartama, kädet vieläkin kauniit,

peukalo ja etusormen pää pitelivät tavallisesti hyppysellistä nuuskaa,

miellyttävän matkan päässä nenästä, sillaikaa kuin hovimarsalkan rouva

itse, nojaten kyynäspäällään sohvaan tahi nojatuolin käsinojaan, piti

pieniä esitelmiä tahi jakeli neuvojaan, sillä yksi hänen pieniä

heikkouksiansa oli, että hän luuli tietävänsä kaikki. Pitkän

erakkoelämänsä aikana hän oli tottunut ihan laiminlyömään pukunsa

siisteyden ja hänen oli sittemmin vaikea päästä siitä

huolimattomuudesta. Sentähden hänen silkkipukunsa, joista reikä pilkisti

esiin kyynäspäistä, ja kauluksensa olivatkin parsitut sekä pitsimyssyn

nauhat nuuskapilkkuiset, oikeana surunaiheena kauneutta rakastavalle

Eliselle. Mutta kaikesta tuosta huolimatta oli Gunilla rouvalla

ylevyyttä, joka herätti kunnioitusta ja hän muodosti arvonsa,

rikkautensa ja ylhäisyytensä kautta «la haute volée«, ja hänellä oli

huolimatta risaisista puvuista ja nuuskaisista nauhoista sangen paljon

vaikutusvaltaa kaupungin seurapiireissä. Hän oli vähäisen sukua Elisen

kanssa, piti hänestä hyvin paljon ja opetti hänelle vähä väliä

lastenkasvatusta. Hovimarsalkanrouvalla ei ollut milloinkaan ollut

lapsia, jonka kaiken tähden muutamat väittivät Elisen kumartelevan «la

haute voléelle«, etenkin postimestarin rouva Bask ja tukkukauppiaan

rouva Suur lukivat sen hänelle suureksi viaksi. Gunilla rouvan äänessä,

olemuksessa ja liikkeissä oli jotakin sangen vaikuttavaa. Hän kumarsi

säännönmukaisesti ja syvään ja me palaamme nyt hänen Elisen

vierashuoneesen tulemiseensa. Elise nousi kiireesti ja esitteli hänelle

Jacobin. Jacobi vallan huudahti iloisesta hämmästyksestä, lähestyi

vilkkaasti hovimarsalkanrouvaa, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä

kunnioittavasti, lausuen olevansa onnellinen saadessaan jälleen nähdä

häntä.

Hovimarsalkanrouva siristi pieniä harmaita silmiään ja huudahti «No, kas

vaan! Oh, hyvänen aika! No, sehän oli hauskaa! He, he, he, he!«

«Kuinka?» kysyi Elise kummastuneena. «Herra Jacobi tunnetteko.... Täti,

tunnetteko herra Jakobin?»

Kandidaatti näkyi aikovan selittää tuttavuutensa, mutta hiukkasen

punastuen ja rypistäen kulmiaan Gunilla rouva ehkäisi kaikki selitykset

sanoen äkkiä: «olemme ennen asuneet samassa talossa», ja pyysi että he

vaan jatkaisivat hänen keskeyttämäänsä keskustelua «joka näytti niin

tärkeältä», vielä lisäten «ellen häiritse», ja tutkivasti luoden

katseensa Eliseen ja kandidaattiin.

«Ette suinkaan!»

Kandidaatti tarvitsi vaan pienoisen viittauksen joutuaksensa suinpäin

takaisin järjestelmäänsä. Hovimarsalkanrouva otti laukustaan tukun

vanhoja kultanauhoja ja rupesi purkamaan niitä. Kandidaatti rykäisi ja

oli valmis aloittamaan.

Monadeja ja nomaadeja.

«Jokainen ole«, alkoi kandidaatti, «on perusjuureltaan ja alkuaineeltaan

yksinkertainen yksilöllisyys, sielu .... sanalla sanoen monaadi.»

«Mi... mikä?» kysyi hovimarsalkanrouva katsahtaen ylös.

«Monaadi eli yksinkertainen yksilöllisyys», jatkoi kandidaatti.

«Monaadeille on yhteistä alkuaineen samanlaisuus, mutta kuitenkin ne

ovat oleellisesti sangen erilaiset ominaisuutensa, suuruutensa ja

voimansa puolesta. On olemassa kansamonaadeja, ihmismonaadeja,

eläinmonaadeja, kasvimonaadeja, sanalla sanoen monaadit täyttävät

maailman ja muodostavat maailman....»

«Mutta hyväinen aika, minä en ymmärrä kaikesta tästä sanaakaan!»

huudahti hovimarsalkanrouva tyytymättömänä. «Mitä on tuo kaikki? Mitä

ovat monaadit ... täyttävät maailman? En minä näe mitään monaadeja!»

«Näettehän kuitenkin minut, teidän armonne! ja te itse, olettehan tekin

monaadi.»

«Olenko minä monaadi?»

«Tietysti, teidän armonne, yhtä hyvin kuin jokainen elävä

luontokappale...»

«Mutta minä sanon teille, ystäväiseni, etten ole mikään monaadi enkä

luontokappale, vaan ihminen, tosin syntinen ihminen, mutta jonka

Herramme kuitenkin on luonut kuvaksensa ja samanlaiseksi kuin hän

itsekin.»

«Tietysti, tietysti! Minä oletankin päämonaadin, josta kaikki muut

monaadit johtuvat.»

«Mitä kuulenkaan? Onko Herra Jumalakin monaadi?»

«Häntä voi kuvata semmoiseksi -- säilyttääksemme yksilöllisyyden

nimeltäänkin. Oletan muuten että monaadit ovat alusta asti varustetut

itsenäisellä voimalla, jonka mukaan ne suvaitsevat muuttua

ruumiillisiksi olennoiksi, s. o. ruveta ruumiilliseksi, elää, vaikuttaa

jopa kuollakin s. o. muuttaa asunnosta eli ruumiista toiseen pää- eli

ylimonaadiin suoranaisetta vaikutuksetta. Monaadit ovat alituisesti

liikkeellä, ne vaeltavat lakkaamatta, ryhmittyvät ja järjestyvät kunkin

ominaisen voiman ja laadun mukaan. Jos katselemme maailmaa siltä

kannalta, niin se asettuu mitä selvimmin ja oivallisimmin silmiemme

eteen. Kaikissa elämän oloissa näemme ylimonaadin kokoavan ympärilleen

välikappaleina ja jäseninä kaikki vähäpätöisemmät monaadit. Siten

muodostuvat kansat, valtiot, tieteet, taiteet, niin luopi jokainen

ihminen maailmansa ja vallitsee sitä kukin voimansa mukaan. Sillä ei

vapaa tahto, kuten ihminen tavallisesti uskoo, vaan hänessä asuva

monaadi se se määrää mitä hän osaa, miksi hän on tuleva ja....»

«Sitä minä en usko», keskeytti hovimarsalkanrouva jyrkästi, «sillä jos

sieluni eli monaadini tahi miksi sitä tahtonette nimittää, olisi

johtanut minua mielensä mukaan, niin se olisi houkutellut minua sangen

paljoon pahaan; ja jos Herra ei olisi kurittanut sitä ja armostaan

kohoittanut sitä hyvään niin -- olkaa hyvä, jättäkää puuvillatuppuni

rauhaan -- niin olisi nomaadisieluni joutunut harhatielle, tietäkää se.»

«Mutta Jumala varjelkoon minua, teidän armonne! enhän minä kiellä,

päinvastoin, minähän juuri oletan ylimonaadin vaikutusta ja että juuri

sen vaikutus teidän monaadiinne saa aikaan sen että...»

«Ja minä», keskeytti hovimarsalkanrouva kiivaasti, «minä väitän, ettemme

toimita mitään kunnollista jos te perustatte nomaadihallituksen Herramme

hallituksen sijaan. Mitä hyötyä on minulla teidän nomaadeistanne?«

«Monaadeista!» oikaisi kandidaatti.

«Jos teidän monaadinne», jatkoi hovimarsalkanrouva kiihkoisasti, »ovat

vaikka kuinkakin liikkeellä ja vaikka ryhmittyisivät kuinka sievästi,

mitä ne auttavat minua hädän ja kiusauksen hetkinä? Paljon viisaammin ja

paremmin on jos sanon ja uskon, että Herra ohjaaja vallitsee meitä

viisautensa ja armonsa mukaan kuin jos uskoisin nomaadijoukon...«

«Monaadeja, monaadeja!» huusi kandidaatti.

«Monaadeja tahi nomaadeja!« vastasi siihen Gunilla rouva tiuskien,

«sehän voipi olla juuri samaa! Antakaa puuvillojeni olla, minä tarvitsen

ne itse. Olkoot teidän nomaadinne kuinkakin mainiot ja mahtavat,

hallitkoot ne, eläkööt ja kuolkoot mielensä mukaan, ei maailma tule

niistä rahtuistakaan kunnollisemmaksi eikä sen menoa ole yhtään

hauskempi katsella. Ja minkä tähden siinä sitten käy niin pahasti? Niin,

juuri sen tähden, että te, hyvät herraseni, kaikki uskotte olevanne

tuommoisia mahtavia monaadeja ja luotatte niin lujasti omaan voimaanne

ettekä tahdo tietää että jok'ainoa teistä on vaivainen syntinen, jonka

pitäisi rukoilla Herraa hallitsemaan nomaadisieluraukkojanne, niin että

ne siitä hiukkasen viisastuisivat. Mutta juuri tuommoisia

nomaadiaatteita on meidän kiittäminen kaikesta kumouksenhalusta,

kaikista kapinoista ja särjetyistä ikkunoista. Jos olisitte hiukkasen

vähemmän nomaadeja ja rahtusenkaan enemmän järkeviä ihmisiä niin

elettäisiin paremmassa rauhassa tässä maailmassa!»

Kandidaatti oli vallan ällistynyt. Hän ei milloinkaan ennen ollut

kuullut semmoista todistelemista. Hän katsoa töllisteli

hovimarsalkanrouvaa suu ammollaan ja kun sitten Pyrrhus

hallitsijattarensa vihan ärsyttämänä haukkuen hypähti pöydälle

tavoitellen kandidaatin nenää, niin ei Elise enää voinut pidättää

iloisuutta, joka oli ikäänkuin kokoontunut häneen kiistan kestäessä;

kandidaatti teki hänelle siinä seuraa, mutta vapaaherratar oli vieläkin

tuimannäköinen. Sitten jatkoi kandidaatti rohkeasti:

»Mutta varjelkoon minua! Teidän armonne, ette suvaitse ensinkään

käsittää minua! Mehän puhumme vaan eräästä maailman katsantotavasta,

joka voisi tyydyttävästi selittää sen ilmiöitä. Monadologia oikein

ymmärrettynä ei ensinkään vastusta kristinuskon käsitteitä, sen heti

tahdon todistaa. Objektiivinen ilmestys osoittaa meille juuri

subjektiivis-objektiivisen ja objektiivis-subjektiivisen, joka...«

»Ah! Lorua!» sanoi hovimarsalkanrouva keikauttaen niskaansa. «Kyllä minä

tiedän minkä tiedän. Nomaadit kyllä saavat mielellään olla minulta

rauhassa, mutta minä sanon ihmistä ihmiseksi, ja kissaa sanon kissaksi

ja kukkoa kukoksi, ja Herra Jumala on minusta Jumala eikä mikään

nomaadi!»

«Monaadi, monaadi!» huusi kandidaatti naurunsekaisen epätoivoisesti. «Ja

mitä siihen nimitykseen tulee, niin tottapahan filosofia kuten kaikki

muutkin tieteet saanevat käyttää erityisiä sanoja niillä

määritelläksensä erityisiä käsitteitä!»

Jo vähän aikaa oli näkynyt sangen epäiltäviä liikkeitä salin ja

vierashuoneen välisessä ovessa: nyt ne lähestyivät. Lapsijoukko oli

tulossa kandidaatin takana ja he viittasivat sieltä rukoilevasti

äidille, ettei hän suinkaan olisi mitään huomaavinaan. Petrea ja Eeva

siinä varpaillaan lähestyivät etunenässä kantaen yhdessä suurta lyijyllä

täytettyä viisinaulaista ompelutyynyä. Kandidaatti sattui silloin

seisoalleen ja hänen juuri innokkaasti koettaessaan puolustaa filosofian

oikeuksia sukelsi lyijytyyny äkkiarvaamatta hänen toiseen

frakintaskuunsa. Kandidaatti äkkiä keikahti taaksepäin ja frakki

vetäytyi vallan vinoon. Hänen suupielensäkin näkyivät kovasti värisevän

ja hieman sammaltaen hän jatkoi todisteluaan. Pienet veitikat olivat

odottaneet hyvästi suunnitellun miinansa saavan aikaan kelpo räjähdyksen

ja peräytyivät sen vuoksi joutuisasti, mutta kummallista! Kandidaatti

seisoi siinä ihan rauhallisena eikä näyttänyt ensinkään huomaavan mitä

tapahtui hänen frakkinsa liepeissä. Sitä vastoin hän osoitti erinomaista

naurunhalua, niin että hän kiireesti rupesi kertomaan pienen kaskun,

joka soi hänelle tilaisuutta tyydyttämään sitä. Ja lieneekö

hovimarsalkanrouvan nomaadit tahi oventakainen nomaadijoukko, joka juuri

oli ahdistellut hänen taskujaan, saattanut hänet pois järjestelmästänsä,

varmaa vaan on ettei hän kertaakaan -- sinä iltana -- enää ryhtynyt

siihen, vaan näkyi erittäin halukkaasti tahtovan huvittaa Gunilla

rouvaa, joka myöskin onnistui, ja niin lempeä ja kohtelias oli

kandidaatti hänelle että Elise jo rupesi arvelemaan eiköhän kuitenkin

vanhan rouvan todistelemistapa ollut paras ja onnistunein.

Lapset väijyksissä tarkastelivat kaikkia kandidaatin liikkeitä. »Kun hän

rupeaa kävelemään -- silloin hän kyllä tuntee lyijytyynyn! Hän menee

tuomaan kirjan! Nyt hän tulee! oh!« Kandidaatin piti todellakin tuoda

kirja huoneestansa ja oikein stooalaisen tyynesti, frakki kurjan vinossa

hän astui ällistyneen lapsiliudan keskitse ulos eteisen ovesta.

Hänen palatessansa oli frakki suorana; lyijypalanen oli silminnähtävästi

poissa. Lasten hämmästys nousi korkeimmilleen eikä arveluista ollut

loppua tulla. Viisu arveli olevan reiän kandidaatin frakintaskussa ja

tyynyn sen lävitse pudonneen rappusiin. Pikku Petrea, joka oli kepposen

alkuunpanija, oli sangen huolissaan lyijypatjasen kohtalosta.

Ei hetkeksikään juolahtanut viatonten lapsikultain mieleen, että

kandidaatti osaisi niin teeskennellä että muuttaisi itselleen aiotun

hämmästyksen hämmästykseksi heille.

«Miten ja milloin te tutustuitte hovimarsalkanrouva V:hn?« kysyi Elise

rouvan lähdettyä.

Kandidaatti vastasi: «Pari vuotta sitten lukiessani ***ssa, vuokrasin

pienen ullakkokamarin samasta talosta, jossa hovimarsalkanrouva silloin

asui. Kun olin erittäin vähissä varoissa, tuotin päivälliseni

ruokapaikasta, josta saatiin halvimmasta hinnasta; mutta se oli sitten

myöskin niin huonoa, että tavallisesti jäi miltei maistamatta ja minun

oli pakko kävelemällä raittiissa ilmassa haihduttaa nälkääni. Siten olin

elänyt jonkun ajan ja sillä aikaa laihtunut melkoisesti, kun

hovimarsalkanrouva V., jota en ensinkään tuntenut, taloutensa hoitajan

kautta ehdotti minulle toimittavansa ruokani samasta hinnasta kuin mitä

ruokapaikkaan maksoin. Kummastuneena ja sangen tyytyväisenä minä kiitin

ja suostuin tarjoukseen. Pian huomasin, että hovimarsalkanrouva sillä

tavalla tahtoi tulla näkymättömäksi hyväntekijäkseni, niin ettei minun

tarvitsisi kiittää häntä siitä; ja siitä päivästä alkaen elin ihan

ylellisesti. Hänen hyväntahtoinen huolenpitonsa ei loppunut siihen.

Erittäin kylmänä talvena, jolloin kävin kaduilla ohuessa takissa,

lähetettiin minulle äkkiarvaamatta lämmin turkki; -- mistä? siitä en

pitkään aikaan saanut vihiä; mutta viimein johtivat jäljet sattumalta --

vapaaherrattareen. Mutta sainko kiittää häntä kaikesta siitä? En! Hän

vallan suuttui ja tiuski kovasti, tahtoessani ilmaista kiitollisuuden

tunnetta, joka silloin paloi sydämmessäni, ja jota aina vastedeskin

tunnen hänen hyvyytensä vuoksi.»

Kandidaatille nousi kyyneleet silmiin ja Elisen ja hänen puolisonsa

silmät säihkyivät ilosta kuullessaan Jacobin kertomusta.

«Siinä on«, sanoi laamanni, «uusi todistus siitä jalouden runsaudesta,

jota on olemassa, vaikka pintapuolisesti katsahtaessa voisi epäillä.

Paha tavallisesti esiintyy pauhinalla; sen vuoksi se kaikuukin niin

monelta taholta, sen vuoksi sitä ovatkin sanomalehdet täynnänsä ja sitä

kaikuu seuraelämässä, mutta hyvyys vaeltaa mieluimmin -- kuten

päivänpaiste -- hiljaa läpi maailman.«

Ikäviä uutisia.

Pieni «ottelu» -- siksi nimitti Gunilla rouva pientä kiistaa -- joka oli

syntynyt hänen ja kandidaatin välillä monaadeista ja nomaadeista, ei

näkynyt olleen epämieluisa kummallekaan, vaan päinvastoin näytti

herättävän heissä halun saada enemmän samaa laatua; ja kun Elise, joka

ei mielellään istunut iltasin kahden kesken kandidaatin kanssa, usein

pyysi Gunilla rouvaa juomaan teetä heidän kanssansa, niin ei kestänyt

kauan, ennenkuin vanha rouva ja kandidaatti olivat täydessä väittelyn

touhussa. Jos sitten assessori sattui joukkoon, niin syntyi siitä vallan

kauhea mellakka. Kandidaatti huusi ja hyppi välistä ikäänkuin vallan

poissa suunniltaan, mutta toisten huudot estivät hänen ääntänsä

kuulumasta, sillä hänellä ei ollut yhtään äänivaroja, ja vaikka

hovimarsalkan rouva ja assessori aina keskenään olivat erimielisiä, niin

he liittyivät yhteen Jacobia vastaan vaikka hän usein oli oikeassa ja

sitä paitse kärsi tappionsa mitä herttaisimmalla mielellä. Kentiesi hän

kuitenkin viimein -- niin hän ainakin itse väitti -- olisi menettänyt

sekä äänensä että rohkeutensa epätasaisessa taistelussa, ellei hän äkkiä

olisi kadonnut taistelukentältä. Kandidaatti vallan hävisi pienestä

iltaseurasta. «Missäpä kandidaattimme piileskelee?» kysyi Gunilla rouva

välistä, «tahtoisin mielelläni tietää lieneekö hänen monaadinsa eli

nomaadinsa ryöstäneet ja vieneet hänen nomaadien maahan. He, he, he,

he!»

Kandidaattimme oli niitä henkilöitä, jotka helposti saavat koko joukon

keveitä ystäviä. Hänen iloinen, sopuisa luonteensa, hänen taipumuksensa

ja mainio seurustelutaitonsa saattoivat hänet suosituksi mielivieraaksi

etenkin pienenlaisissa seuroissa. Niin hän oli täällä kuin ennen

yliopistossakin joutunut huononlaiseen iloisten veitikoiden seuraan,

jossa huviteltiin jos jollain tavoin ja jossa kandidaatin

seurusteluavuille ja iloisuudelle annettiin mitä suurinta arvoa.

Kandidaatti joutui, osaksi hyväluontoisuudesta, osaksi

kevytmielisyydestä mukaan muutamiin kujeihin, jotka parin klubin jäsenen

vaikutuksesta muuttuivat yhä sopimattomammiksi; ja kandidaattimme tuli

ennenkuin aavistikaan keskelle huvin humua, joka vaikutti hänen

raha-asioihinsa sangen epäterveellisesti, saattoi hänet myöhään yöllä

kotiin ja myöhään aamulla ylös, jota paitsi hänen päätään pakotti ja hän

oli haluton kaikkeen työhön.

Ei ollut hyvistä ystävistä puutetta, jotka pian kertoivat laamannille

kaikki hurjuudet. Hän suuttui, Elise tuli oikein surulliseksi; hän oli

alkanut vilpittömästi pitää Jacobista ja toivoi paljo hyvää hänen

suhteestaan lapsiin.

«Se ei käy päinsä, se ei käy päinsä!» murisi laamanni. «Siitä minä,

hitto vieköön, pian teen lopun. Kauniita juttuja, totta tosiaan! Minä

kyllä sanon hänelle, minä, että ellei hän ... mutta, kultaseni, olet

sinäkin syynä siihen. Olisit huomaavaisempi häntä kohtaan, olet niin

jäykkä ja vieras hänelle! Ja mitä kotihuvia hänellä on täällä iltasin?

Nuo alituiset kiistat hovimarsalkanrouvan ja Munterin kanssa eivät voine

niinkään huvittaa häntä, etenkin kun he aina huutavat niin, ettei hänen

äänensä ensinkään tule kuuluviin. Tuhat kertaa parempi olisi sille

nuorelle miehelle, jos antaisit hänen lukea sinulle ääneen -- vaikkapa

romaaneja tahi mikä vaan sinua haluttaa! -- Kehittäisit hänen

soitannollista taipumustansa -- sehän huvittaisi sinua itseäsikin -- ja

lomahetkinä puhuisit hänen kanssansa järkevistä asioista, sen sijaan

että kiistelet asioista, joita et itse eikä hänkään käsitä. Jos olisit

alusta pitäen tehnyt sillä tavoin, niin hänestä ei varmaankaan olisi

tullut semmoista juopottelijaa kuin hän nyt on. Nyt tässä täytyy pitää

nuhdesaarnoja, jotta hyvät tavat säilyisi talossa. Minä en kärsi

semmoista elämää. Ja huomispäivänä hän saa kuulla minulta sen! Kyllä

minä läksytän herran niin, että hän sen muistaa toistaiseksi!»

«Oi!» rukoili Elise, «älä ole liian ankara, Ernst? Jacobi on

luonteeltaan hyvä, jos puhut hänen kanssansa ystävällisesti ja

vakavasti, niin, olen varma siitä, se vaikuttaa paraiten.»

Laamanni ei vastannut mitään, käveli vaan sangen huonolla tuulella

puhisten edes takaisin lattialla.

«Haluatteko uutisia naapuristanne herjauskynäilijästä?» huudahti

assessori Munter tuimannäköisenä astuessaan sisään. «Hän on sairas,

kuolemansairas, hän sairastaa ankarata keuhkotautia; hän ei koskaan enää

kirjoita häväistyskirjoituksia!»

«Kuka hoitaa hänen pikku tyttöään?» kysyi Elise. «Minä näen hänen

välistä villikissan tavoin juoksevan portissa ja kadulla.»

«Niin, hänellähän on mainio hoito!» ärjyi assessori. «Siellä on eräs

ihminen talossa -- ihmiseksi sitä sanotaan, vaikka häntä pitäisi sanoa

elukaksi tahi mieluummin piruksi -- joka muka hoitaa sairaan taloutta,

mutta varastaa häneltä ja turmelee hänen lapsensa. Mitäpä tästä sanotte:

hän ja hänen kaksi pitkää poikaretkalettansa huvittelevat

peloittelemalla tytöntynkkää pukeutuen jos joksikin hirviöksi ja

kummittelevat hänelle hämärässä. Ei olisi kummaa jos lapsi semmoisesta

joutuisi mielenvikaan.»

«Ne konnat!» huudahti laamanni hehkuen vihasta ja inhosta. «Oi Jumalani

miten paljon on tapainturmelusta ja rikoksia, joihin lain koura ei

milloinkaan voi ulettua! Ja isä, lapsen isä, kärsiikö hän että hänen

lastansa niin pidellään?»

«Hän on tykkänään sen matami hirviön vallassa. Sitä paitsi hän on

nykyään vuoteen omana ja tuskin tietää mitä talossa tapahtuu.»

«Ja jos hän kuolee -- onko silloin ketään, joka ottaisi tytön omakseen?

Onko hänellä yhtään sukulaista, yhtään ystävää?»

«Ei ketään maailmassa! Minä olen tarkasti tiedustellut sitä asiaa.

Metsän lintunen on paremmassa turvassa kuin se lapsi. Sitä paitsi siellä

vallitsee köyhyys ja vähät varatkin kyllä tuo hoitajapeto hävittää.»

«Mitä on tehtävä?» kysäsi laamanni oikein tuskastuneena. «Tiedätkö sinä

Munter mitään neuvoa siihen?»

«En mitään tätä nykyä. Nyt täytyy kaiken mennä menojaan. En neuvo

kenenkään nyt sekaantumaan siihen, sillä sairas on matamin vallassa,

jonka taasen perkele villitsee, ja tytön tahtoo isä koko päivän pitää

luonaan ja antaa hänen harjoittaa kaikenlaista vallattomuutta. Mutta

semmoista helvettiä ei voi kestää kauan. Ehkä hän jo kuukauden perästä

on kuollut ja se -- joka huomaa kaatuvan varpusen, armahtaa varmaankin

orpoa lapsiraukkaa! Nyt ei kukaan voi pelastaa häntä noiden hirviöiden

kynsistä. Hyvää yötä nyt! Minun täytyi käydä kertomassa tätä teille,

syystä että sydäntäni kirveli ja kun minulla nyt kerran on tuo mainio

taipumus sälyttää kuorma toisten niskoille helpoittaakseni omaani.

Hyvästi!»

Laamanni oli sinä iltana sangen häiriytynyt. Äsken kuulemansa kertomus

vaivasi hänen mieltänsä. »On ollut sallimuksen oikku, että herra N--n ja

minun tieni niin usein ovat kohdanneet toisiaan. Hän on todellakin

taitava mies, mutta hän on huono siveelliseltä kannalta katsoen. Sen

vuoksi olenkin parissa tilaisuudessa vastustanut hänen pyrintöjään

virkauralla ja siten hänen onneansa. Luonnollista on, että hänestä tuli

vihamieheni, vaikken minä ole siitä välittänyt. Mutta nyt minä tahtoisin

... oi miten kurjana hän makaa siinä, onneton! Ja lapsi, poloinen

lapsiraukka! Ström! onko kandidaatti kotona? Eikö? Ja kello käy jo

yhtätoista! Hitto vieköön! Huomenna hän saa kuulla, mistä hän on

kotoisin!»

Urhotöitä.

Kun laamanni seuraavana aamuna veti ylös rullauutimen, paistoi aurinko

mahtavana, säteilevänä, äänetönnä huoneesen ja valaisi sen häikäisevän

kirkkaaksi. Sen säteet ikäänkuin tunkeutuivat suoraan laamannin

sydämmeen.

«Elise kulta!» sanoi hän vaimonsa herättyä, «minulla on tänään paljon

työtä. -- Ehkä on parasta, että *sinä* puhut Jacobin kanssa ja varoitat

häntä. Naiset vaikuttavat usein paremmin semmoisissa tapauksissa miehiin

kuin miehet. Sitä paitsi -- mitä voi taivuttaa, sitä ei saa taittaa, ja

-- sanalla sanoen, minä luulen sinun toimittavan sen asian paraiten.

Tänään on niin kaunis ilma! Etkö voisi mennä kävelyretkelle lasten

kanssa. Ja matkalla sinulla olisi mainio tilaisuus pitää nuhdesaarnasi.

Ellei se auta niin ryhdyn minä ... mutta minä mielelläni olisin

suuttumatta häneen. On kyllä muutenkin asioita mihin suuttua!»

Laamanni ei ollut ainoa, jota aurinko sinä aamuna houkutteli

kävelyretkelle Kandidaatti oli muutamana päivänä aikaisemmin luvannut

lapsille jonakin oikein kauniina päivänä viedä heitä erääseen hakaan,

jossa kasvoi paljon pähkinäpuita ja niistä voisi poimia pähkinöitä

oikein kosolta. Lapset muistavat erinomaisen hyvästi semmoiset lupaukset

ja pienien Frankien mielestä ei voinut olla kauniimpaa eikä sopivampaa

päivää semmoista retkeä varten kuin juuri alkanut päivä, ja kun he

huomasivat että kandidaatti ja vanhemmat olivat samaa mielipidettä, oli

ilo ylimmillään. Pirkko ei voinut ensinkään hillitä Eevaa ja Petreaa;

hänen pukiessaan heitä he hyppivät hänen käsissänsä.

He lähtivät heti päivällisen jälestä ja Henrik ja Viisu kävelivät ensi

rivissä, toisessa kulkivat Eeva ja Leonore Petrea keskellään, kullakin

pieni vasu tahi rove käsivarrella ja siinä kaakkupalanen evääksi.

Lapsijoukon jälestä tuli äiti ja hänen vieressänsä kandidaatti vetäen

pieniä vaunuja, joissa Gabrielle istui totisesti katsellen ympärilleen

kauneilla ruskeilla silmillään.

«Pikku Afrika», -- siksi sanoivat lapset pientä mustasilmäistä Kapista

tullutta naapuriaan -- seisoi kotinsa portilla, pienten Frankien

sipsuttaessa ohitse. Petrea rupesi kiireesti juoksemaan, hänet kun

valtasi vastustamaton halu tutustua pikku Afrikaan, ja hän tarjosi tälle

niiaten kaakkupalasen vasustansa. Pikku villi sieppasi ahneesti kaakun,

näytti valkoisia hampaitansa ja livisti portista pihalle piiloon; mutta

Elise otti Petreaa kädestä ja piti sitä omassansa vähäsen

tyynnyttääkseen hänen riemahtelevia elinvoimiaan.

Päästyään kaupungin ulkopuolelle saivat lapset juosta aivan vapaasti ja

he käyttäytyivät silloin yhtä kömpelösti kuin pienet vasikat ensi kerran

päästyään vihannalle niitylle. Tunnustaa täytyy, että pikku Viisukin

rupesi vallattomaksi ja hyppeli ojan yli juuri leveimmältä kohdalta, ja

taputteli käsiään ja huutamalla pelotteli laiskoja variksia. Kuitenkin

hän pian hylkäsi semmoiset ilon ilmaukset tyytyen järkevämpään huviin,

ja missä vaan jäykkäniskainen kärsämäkukka kasvoi läheisyydessä, tahi

punarintainen orjantappuramarja loisti metsän reunasta, ne hän heti

huolellisesti poimi ja säilytti esiliinassaan talon tarpeeksi. Henrik

juoksi aika ajoin vaunujen luokse suutelemaan «tipsukkaa» ja antamaan

hänelle pienimmät kukat, mitkä vaan löysi. Petrea vähän väliä heitti

kuperkeikan, mutta nousi aina yhtä sukkelaan ja jatkoi uljaasti

hyppyjään ja juoksuaan. Kandidaatti, hänkin eloninnossaan rupesi

laulamaan, johon lapset pian yhtyivät kukin äänensä mukaan marssien

laulun tahdissa. Elise nautti kauniista ilmasta ja yleisestä ilosta eikä

tahtonut eikä hennonnut häiritä sitä ikävillä nuhteilla. Ne lykättiin

toistaiseksi.

«Ei, mutta katsokaa! katsokaa tänne, katsokaa tänne, siskot, Henrik,

katsokaa tänne!» pikku Petrea huudahti, huitoen käsillään ja vallan

haltioissaan ihastuksesta pistäen nenäänsä korkean komean ristikkoportin

rakoihin, josta voi nähdä puistoon, jonka puut ja pensaat olivat

vanhanaikuisesti leikatut ja joka muutenkin oli jos jollakin lailla

koristettu. Kohta monta pientä päätä uteliaasti kurkisti ristikon

lomista. Lapset luulivat vallan näkevänsä paratiisin. Pian näkyi siinä

kandidaattikin, tosin ei Kerubimina estävä miekka kädessä, vaan hyvänä

enkelinä, avaamassa paratiisin porttia ihastuneille lapsille. Sen

äkkiarvaamattoman ilon olivat Elise ja kandidaatti hankkineet heille

pyytämällä lupaa leskikreivitär S:ltä saada matkallaan pähkinähakaan

kulkea hänen puistonsa kautta.

Sielläpä vasta oli ihmettelemisen ja kysymyksen aihetta. Elise ja

kandidaatti eivät joutaneet vastaamaan kaikkiin kyselyihin. Milloin

lasten sydäntä liikutti pieni, kömpelö lemmenjumala, joka itki kuivuneen

suihkulähteen reunalla. --

«Minkä tähden hän itkee?»

«Arvatenkin vedenpuutteen tähden!» vastasi kandidaatti hymyillen.

Milloin kiinalainen temppeli lumosi heidän katseensa ja sen sisässä he

luulivat kaiken maailman aarteiden piilevän, mutta siellä olikin vaan --

muutamia kanoja; milloin heitä kummastuttivat pyramiidin muotoisiksi

leikatut puut -- he eivät milloinkaan olleet nähneet mitään niin

kaunista, niin ihmeellistä! Mutta ihmeellisin heitä vielä odotti.

Saavuttiin erääseen puiston pimeään osaan. Synkkämielisiä, katkonaisia,

mutta samalla sointuvia ääniä kuului ikäänkuin alituisen hiljaisen

vedenloiskeen säestäminä. Lapset astuivat verkemmin ja painautuivat

lähekkäimmäksi toisiansa kiihkeästi odottaen ja hiukan pelokkaan

uteliaina. Vedenloiskeen ääni kuului yhä lähemmältä. Kuusikko oli tiheää

ja synkkää heidän ympärillään. Mutta vihdoin se aukeni oikealle päin ja

tuuheiden puiden ja vihannoivien kasvien ympäröimänä näkyi siinä luolan

aukko, jonka taustasta näkyi suuri, valkoinen patsas, kuvaten ihmistä,

jolla oli vanha partainen pää, kumara selkä ja pukinjalka. Hän puhalsi

huilua ja todellakin olisi voinut luulla noiden kummallisten äänten

lähtevän siitä. Pienet suihkut pulppusivat siellä täällä esiin

kallioseinästä yhtyen valkopatsaan jalkojen juuressa olevaan säiliöön,

josta hän haaveksien näkyi katselevan kuvaansa ja päänsä päällä olevaa

köynnöskasvien koristamaa kivikattoa.

«Metsänjumala Pan se on», selitti kandidaatti; mutta hänen muita

kertomuksiansa ja muinaiskreikkalaisten uskosta tuohon luonnonhaltiaan

ei kukaan malttanut kuunnella paitsi pikku Viisu, joka pudisti pientä

viisasta päätään siitä että kreikkalaiset voivat olla niin epäviisaat ja

uskoa «tuommoiseen jumalaan», ja Elise, joka muinais-ajasta etsi sitä

uskoa luonnon jumaluuden elämään, joka meidänkin aikanamme on olemassa

vaikka todellisempana ja -- kuten luulemme -- jalommassa merkityksessä.

Näky oli vaikuttanut valtavasti kaikkiin katselijoihin, niin suuriin

kuin pieniin, mutta pikku Petrean aivoihin se vaikutti hurmaavasti,

miltei huumaavasti. Metsänjumala soittoineen, puoleksi inhimillisine

puoleksi eläimellisine muotoineen, vaikka olikin ainoastaan kipsistä,

oli hänen mielikuvituksessaan elävä olento, yhtä todellinen kuin

ihmeellinen, ja pysyi semmoisena, selittipä kandidaatti sitä sitten

vaikka kuinka epäselvän mielikuvituksen luomukseksi, jolla ei ollut eloa

eikä todellisuutta. Hän ei voinut nähdä, ei ajatella muuta kuin

metsänjumalaa; uuden ihmemaailman aavistus koitti suloisen

värisyttävästi hänen pikku sielussaan.

Sill'aikaa vei kandidaatti Elisen polkua myöten, joka kiemurteli leppien

ja koivujen välitse kalliolle, jonka sisässä oli tuo ihmeluola. Siellä

ylhäällä oli päivänpaisteista ja iloista ja pienellä viheriäisellä

kummulla loisti marja- ja hedelmäkorit mitä houkuttelevimmin auringon

valossa. Kandidaatti -- joka niin mielellään aina ilahutti ja huvitti

muita -- oli hankkinut Eliselle ja lapsille tämän äkkiarvaamattoman

ilon. Ja tuskin oli milloinkaan odottamaton ilo ollut tervetulleempi ja

hauskempi. Lasten huvitteleminen on sitäpaitsi mitä kiitollisin asia

maailmassa, ja äidin suosion saa aina kaupantekiäisiksi.

Vihannalle rinteelle ruusupensaiden, Elisen lempikukkien, suojaan

kandidaatti levitti viittansa istuinpaikaksi hänelle ja tipsukalle, joka

nostettiin alas vaunuistaan; häneltä riisuttiin vihreä silkkihattu, niin

että kultakutrit vallan loistivat auringonpaisteessa. Kandidaatti

valitsi hänelle ja äidille muutamia kauniita hedelmiä, istahti sitten

ruohoon Gabriellen viereen, jutteli hänen kanssansa, ajoi ruusunoksalla

pois hyttyset Elisen käsistä ja tipsukan päästä toisten lasten muutaman

askeleen päässä hypellessä ja nauttiessa vapaudestaan ja

karviaismarjoista lapsuuden koko suurella voimalla. Puut suhisivat

länsituulen hengähdyksestä ja tuohon hiljaiseen suhinaan sekaantuivat

metsänjumalan soinnukkaat huokaukset ja veden salaperäinen lirinä. Hetki

oli ihana ja vaikutti suloisesti Elisen sieluun. Aurinko, ruusujen,

tuoksu, metsän, veden ja haltian soitto, kaunis maisema heidän

ympärillänsä ja onnelliset lapset herättivät äkkiä hänen rinnassansa

tuon sydämmen kevään, jolloin kaikki tunteet, kaikki ajatukset ovat

ihanien kukkien kaltaiset ja jolloin elämä tuntuu niin kevyeltä, niin

suloiselta. Hän tunsi sinä hetkenä ystävyyttä nuorta miestä kohtaan,

joka oli ne herättänyt eloon ja jonka hellä sydän kuvastui hänen

silmissään, milloin katsellessansa sinitaivasta milloin lempeätä

sinisilmäistä Eliseä, ja silloin niissä oli hartaan ystävyyden ja

jonkinmoisen puhtaan ikävöimisen ilme, jommoista Elise ei milloinkaan

ennen ollut huomannut Jacobin silmissä. Elise älysi nyt olevan sopivan

hetken lausua varoittavat sanansa; hän tunsi nyt voivansa puhua hänelle

avomielisesti ja hellästi sisaren tavoin ja tiesi myöskin totuuden

kaikuvan hänen huuliltansa loukkaamatta ja pahoittamatta. Mutta tuskin

hän oli päässyt alkuunkaan ja saanut lausutuksi ensimmäiset sanat

hellällä vaikka vähäsen vapisevalla äänellä ennenkuin lapsijoukon

levottomat liikkeet hänet keskeyttivät; he etsivät jotakin pensaiden

välistä, juoksivat puiden taakse ja nimi: «Petrea! Petrea!» kaikui

kysyväisesti ja kehoittavasti sisarusten huulilta. Levottomasti äiti

katsahti ympärillensä ja kandidaatti hypähti ylös katsomaan mikä oli

hätänä. Oli ihan tavallista että Petrea välistä vähäsen erosi muista

lapsista ja kulki omissa mietteissään: sen vuoksi he eivät erittäin

huomanneet sitä, että hän ei alusta ollut mukana hedelmäkestissä. Elisen

ja kandidaatin valtasi heidän omat ajatuksensa. Sisarukset arvelivat:

«kyllä hän kohta tulee!» mutta kun aika kului, rupesivat he etsimään

häntä. Kandidaatti tuli heille avuksi, ja Elise myöskin. Palattiin

metsänjumalan luolaan, huudettiin ja etsittiin; kaikki turhaan. Petrea

ei ollut missään tavattavissa ja pian hakijain levottomuus muuttui

oikeaksi tuskaksi.

Menkäämme nyt omin neuvoin etsimään Petreaa. Ikäänkuin metsänjumalan ja

sen soiton lumoamana oli tyttö palannut luolaan ollessaan puolimatkassa

vuorenhuipulle. Luolan ihmemaailma hurmasi hänet ja äkkiä hänet valtasi

vastustamaton halu kertoa isälleen ja Pirkolle nähneensä --

metsänjumalan. Päätös ja teko ovat yhtä vielä enemmän lapsella kuin

naisella. Olla sisaruksista ensimmäinen joka kertoisi isälle tärkeän

uutisen: «isä minä olen nähnyt metsänjumalan!» oli kiusaus, joka Petrean

kunnianhimon ja kertomahalun oli liian vaikea kestää. Hän oli kuullut

puhuttavan, että aikomus oli levähtää tuolla ylhäällä ja Petrea, jolla

oli yhtä heikko paikantunto kuin vahva mielikuvitus, ei hetkeäkään

epäillyt ehtivänsä kotiin ja sieltä takaisin ennenkuin hänen

poissaolonsa huomattaisiin. Muuten, totta puhuen hän sangen vähän mietti

sitä asiaa; sykkivin sydämmin, huulillaan sanat: «Ah, isä, me olemme

nähneet metsänjumalan» hän läksi juoksemaan mikäli jaloista pääsi tietä

myöten, joka oli kotitielle vallan vastakkainen ja samalla vei hänet

kauemmaksi luolasta. Petrea ei vielä tietänyt olevan monta tietä

maailmassa. Pian hänen täytyi seisahtaa levähtämään. Oli erittäin

kaunista hänen ympärillään; suloisia tuoksuja levisi kukista, linnut

livertelivät, taivas oli sininen ja täällä missä ei yksikään

rakkaudenjumala eikä kiinalaisten temppeli hurmannut hänen mieltänsä,

hävisi Paninkin kuva hetkeksi hänen sielustansa ja sen sijaan astui

ajatus eli oikeammin tunne, pyhä ja ihana, jommoisen äiti aikaisin oli

herättänyt lasten sieluissa. Petrea huomasi olevansa yksin, mutta

samassa hän huomasi, ettei hän kuitenkaan ollut yksin; ilman suloudessa,

luonnon ihanuudessa hän tunsi hyvän Hengen läsnäoloa, sen hengen, jota

äiti oli opettanut häntä sanomaan Isäksi. Ja tuntiessansa Hänen

hyvyyttänsä ja hoitoansa, joka ei milloinkaan ollut hänelle niin selvää

kuin sinä hetkenä, täytti Petrean sydämmen niin suloinen tunne, että se

oli vallan sulaa rakkauteen ja autuaallisuuteen. Hän vaipui alas

ruohostoon ja luuli jo olevansa matkalla taivaasen. Mutta oi! tie sinne

ei ole mikään helppo; ja tuommoiset ihanat taivaanaavistukset ne

viipyvät vaan niin lyhyen ajan niin pienissä kuin suurissakin

ihmissieluissa. Pieni tien poikki hyppivä oravanpoikanen se nyt riisti

Petrean alas matkaltaan taivaasen. Heti oli Petrea sitä takaa-ajamassa.

Semmoisen otuksen kiinnisaaminen ja kotiintuominen, sepä vasta on

ihmeellinen teon huippu. «Mitähän siskot sanonevat! Mitähän koko

kaupunki sanonee! Ehkä se vielä tulee sanomalehteen! Ehkä kuningaskin

vielä saa sen tietää!» Petrea joutui ihan pois suunniltansa

innostuksesta ja kunnianhimosta ja ajoi oravaa takaa kantojen ja

pensaiden ympäri. Hän repi rikki hameensa, loukkasi käsiään ja

jalkojaan, joutavaa! hän ei sitä tuntenut, etenkin kun hän -- oi

suurinta onnea! -- kaatui, mutta samassa piti vapisevissa käsissään

oravanpoikasta. Petrea vallan ääneen kirkasi ilosta ja huusi äitiään ja

siskojaan, jotka -- eivät voineet kuulla häntä. «Oi sinä pikku

sydänkäpynen!» jatkoi Petrea ja tahtoi suudella pientä vankiaan.

«Sydänkäpy» silloin purasi Petrean leukaa, niin että hän rupesi

huutamaan kummastuksesta ja tuskasta, mutta ei kuitenkaan laskenut

oravanpoikasta, vaikka veri tihkui sen puremasta haavasta. Jälleen

Petrea juoksi eteenpäin, kovasti ihmetellen, ettei suurta

ristikkoporttia jo näkynyt, josta hän tiesi täytyvänsä mennä päästäkseen

kotiin. Ihmetellen juostessansa ja pidellessään levotonta vankiaan hän

näki erään herran lähestyvän. Ei juolahtanut Petrealle mieleenkään, että

hän voisi olla muu kuin hänen isänsä ja vallan haltioissaan ilosta hän

huudahti: «isä, isä! minä olen nähnyt metsänjumalan!» Sangen

kummastuneena «isän» nimityksestä katsahti nuori herra ylös lukemastaan

kirjasta, katseli Petreaa, hymyili ja vastasi: «Ei pikku tyttöseni, hän

on mennyt tuonnepäin», osoittaen tietä josta Petrea oli tullut. «Ei, ei,

hän ei olekaan se!» huudahti Petrea pelokkaasti ja kääntyi joutuisasti

takaisin, äkkiä aavistaen olevansa väärällä tolalla. Hän hylkäsi

kotiinmenotuumansa ja tahtoi nyt vaan jälleen etsiä heitä, jotka hän

niin ajattelemattomasti oli jättänyt. Hän juoksi takaisin samaa tietä

kuin oli tullutkin, mutta se haarautui kahteen ja hän valitsi väärän

tien, tuli jylhään seutuun ja huomasi nyt vallan eksyneensä tietämättä

enää minne joutui. Hän heittäytyi epätoivoissaan ruohoon ja puhkesi

itkemään. Unohtaen kaiken kunnianhimon hän päästi oravan karkuun ja

antautui epätoivon valtaan. Nyt hän muisteli äitinsä surua ja

levottomuutta ja itki heitä ja omia pahoja tekojansa. Mutta lohdulliset

ajatukset pian karkoittivat epätoivoiset. Petrea pyyhkäsi silmiänsä

leninkiinsä (nenäliinansa hän oli pudottanut) ja katsahtaessaan ylös hän

huomasi muutamia mainioita vaapukoita, jotka kasvoivat lähellä olevan

kallioseinän rakoloissa.

Vaapukoita! äidin lempimarjoja! ja tuossa tuokiossa näemme pikku

Petreamme kiipeävän kaikin voimin jyrkkää kalliota ylös ryöstääkseen

kauniin hedelmän. Marjaterttu kädessään hän tahtoi langeta äidin jalkain

juureen ja rukoilla: «anna minulle anteeksi!» Niin ajatteli Petrea

koettaessaan kynsin hampain taittaa vaapukanoksia, ja uutta rohkeutta ja

voimaa syntyi hänen rintaansa. Ja -- jos hän kiipesi vähäsen

korkeammalle -- eiköhän silloin pääsisi selville missä hän oli, näkisi

äidin, isän, sisarukset, koko maailman? Tietysti! Sepä oiva aate!

Vaapukkakimppu toisessa kädessä hän pääsi toisen avulla ylöspäin! Mutta

oi! Liukkaalla paikalla lipesi toinen jalka, sitten toinen; vasen käsi

ei jaksanut kannattaa ruumiin painoa, oikea ei tahtonut uhrata

vaapukkakimppua. Hetkisen tuskaa ja voimainponnistusta ja -- Petrea

kieri kalliota alas risu- ja nokkoskasaan, johon -- toistaiseksi

tahdomme jättää hänet ja palata Elisen luokse.

Ei voi selittää mikä tuska valtasi äidin hänen toista tuntia kandidaatin

ja Henrikin seurassa etsittyään ja huudettuaan Petreaa häntä löytämättä.

Viisu hoiti muita lapsia Panin luolan läheisyydessä. Puistossa oli

useita lammikoita. Mahdollista oli että hän olisi pudonnut johonkin

niistä. Se ajatus kauhistutti Eliseä ja pelko palata kotiin miehensä

luokse yksi lapsi vähemmin kuin mennessä -- yksi miehensä lemmikeistä

kuolleena hänen huolimattomuutensa tähden -- syöksi kuolontuskan hänen

sydämmeensä. Mieluummin hän tahtoi kuolla! Kalman kalpeana hän

lakkaamatta kulki etsien aika ajoin melkein tuskasta maahan

vaipumaisillaan. Turhaan kandidaatti häntä rukoili pysymään paikoillaan

ja luottamaan häneen, joka kyllä vielä löytäisi Petrean -- turhaan!

Elise ei häntä kuunnellut, levähtämättä hän etsi lastaan. Kandidaatti ei

tahtonut kauaksi aikaa jättää häntä yksiksen, vaan palasi usein hänen

luoksensa sillä välin kuin Henrik huusi ja tähysteli puiston toisella

puolella.

Vasta heidän kaksi tuntia turhaan etsittyään kadonnutta, samassa kuin

kandidaatti uudestaan oli tullut epätoivoisen äidin luokse, sattuivat he

yhtaikaa katsahtamaan samaan esineesen. Siinähän oli -- Petrea! Hän

makasi risukasassa kallion juurella; veripilkkuja näkyi kasvoissa ja

vaatteissa ja kauhea kaulakoristus kimelsi auringonpaisteessa hänen

kaulassansa. Keltaisenkirjava käärme oli kiertynyt hänelle kaulaan.

Petrea makasi liikkumatonna ja näytti nukkuvan. Heikko kauhistuksen

huuto kuului äidin suusta. Hän tahtoi syöstä esiin, mutta kandidaatti

sen esti.

«Jumalan tähden!» hän rukoili kalpeana ja kiihkeänä, «pysykää hiljaa!

ehkei vielä ole mitään tapahtunut, mutta se on kyykäärme, metsiemme

myrkyllisin käärme! Varomaton kosketus ja sekä te että lapsenne olette

hukassa! Ei, te ette saa, teillä ei ole oikeutta! henkenne on liian

kallis -- -- minun sitä vastoin ... luvatkaa minulle pysyvänne hiljaa

ja.....

Elise oli vallan pois suunniltansa. «Pois, pois!» sanoi hän koettaen

heikoilla käsillään sysätä kandidaatin syrjään. Hän tahtoi astua

eteenpäin, mutta jalat eivät häntä enää kannattaneet. Hän horjui ja

vaipui maahan.

Samassa silmänräpäyksessä oli Jacobi Petrean luona, ja yhtä rohkeasti

kuin taitavastikin hän tarttui käärmeen niskaan ja nakkasi sen kauas

pois. Siitä kosketuksesta Petrea heräsi, ojentelihe, avasi siniset

silmänsä ja lausui katsellen ympärilleen:

«Oi ... oi ... isä! minä olen nähnyt metsänjumalan!»

«Jumala siunatkoon sinua metsänjumaloinesi!» huudahti kandidaatti

iloissaan siitä selvästä elon ja terveyden merkistä, sulki lapsen

syliinsä ja kantoi äidin luokse. Mutta äiti ei nähnyt eikä kuullut enää

mitään. Hän makasi maassa pyörtyneenä. Vasta Henrikin suutelot ja

kyyneleet herättivät hänet eloon. Kauan aikaa hän tuskastuneesti ja

sekavasti katseli ympärilleen.

«Onko hän kuollut?» kuiskasi hän.

«Ei, ei, hän elää ja on vahingoittumaton!» huudahti Jacobi ollen

polvillaan Elisen vieressä, ja polvillaan hänen vieressään oli pikku

Petreakin, vaapukkaterttu kädessään ääneen nyyhkien.

«Anna anteeksi! oi äiti, anna anteeksi!»

Nyt vasta kaikki selveni äidille; hän nousi kiireesti ja sanomattomasta

ilosta kirkaisten hän sulki pelastetun lapsen syliinsä. «Jumalan

kiitos!» huudahti hän sitten kohottaen kätensä taivasta kohti. Äänettä

hän ojensi sen Jacobille, katsellen häntä kyyneleisin silmin, mutta se

katse ilmaisi kiitollisuutta, jommoista ei sanoin voida selittää.

«Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!» lausui Jacobikin syvästi liikutettuna

painaen Elisen käsiä huulillensa ja vasten rintaansa. Hänkin tunsi

olevansa sanomattoman onnellinen.

Kiireesti he sitten poistuivat kyykäärmeen vaaralliselta alalta, kun

ensin Jacobi ja Henrik olivat luopuneet arvattavasti turhasta tuumastaan

etsiä ja tappaa myrkyllinen, vaikka viaton elävä.

Panin luolan päällä istui pikku Viisu koettaen lohduttaa siskojaan ja

itki katkerasti heidän kanssansa siskoa, jota he eivät milloinkaan enää

luulleet saavansa nähdä. Sitä suuremmaksi ja äänekkäämmäksi tuli ilo kun

saivat nähdä hänen lähestyvän kandidaatin käsivarrella. Ja pian heidän

hyväilevät kätensä kiertyivät hänelle kaulaan saatuansa äidiltä kuulla

miten hän oli pelastanut heidän siskonsa hengenvaarasta. Petreaa he

katselivat kummastellen ja uteliaasti, hänelle kuin heidän mielestään

oli tapahtunut jotakin ennen vallan kuulumatonta. Petrea puolestansa

vuodatti niin katkeria kyyneleitä ajattelemattomuutensa ja äidille ja

sisaruksille saattamansa surun tähden, että Elisen jo täytyi lohduttaa

ja rohkaista hänen mieltänsä. Putoamisestansa risukasaan Petrea ei

tietänyt kertoa muuta kuin että hänen päätään huimasi, eikä hän voinut

nousta, vaan nukkui siihen ja näki unta metsänjumalasta.

Sillä välin oli jo tullut myöhä eikä enää voitu ajatellakaan

pähkinänpoimintaa. Niin äidin kuin Petreankin tähden oli pakko rientää

kotiin. Toiset lapset arvattavasti olisivat paljon enemmän surreet

onnistumatonta huviretkeä, ellei heillä olisi ollut vallan kiusallinen

vastustamaton halu saada kotona kertoa päivän ihmeellisistä tapauksista.

Kotimatkaa kohtasi uudet vastukset; Petrea, joka oli ylen väsynyt ja oli

sitäpaitsi pudotessansa loukannut itseään melkoisesti, ei voinut astua;

päätettiin sen vuoksi vetää häntä pienissä vaunuissa ja kandidaatti

puolestaan kantaisi Gabriellea. Mutta kun tipsukka huomasi ettei

kandidaatilla ollutkaan hansikkaita kädessä ei hän sallinut hänen kantaa

eipä edes koskeakaan itseensä, vaan päästi mitä surkeimpia hätähuutoja,

kun Jacobi nauraen nosti »pikku mummon«, joksi hän häntä sanoi,

käsivarrelleen, vähääkään välittämättä pienokaisen vastustuksista. Mitä

äidin ja kandidaatin sanat eivät voineet, sen vaikuttivat viimein Henrik

veikon kuperkeikat ja hyväilyt. Tipsukkaa ne huvittivat; kyyneleet

kuivivat puolitiessä poskien pieniin kuoppiin, joita siihen houkutteli

mitä suloisin nauru. Petrea -- joka suru- ja katumuskohtauksen ohimentyä

rupesi pitämään itseään ja seikkailujaan erittäin intressanttina --

istui vaunuissa hyvin olevinaan sisarusten ympäröimänä, jotka eivät

voineet kylliksi kuunnella hänen kertovan seikkailuistaan; kilvan he

koettivat lykätä pientä ajopeliä. Ja kandidaatti, hän veti Petreaa tuota

vilkasta lörpöttelijää, hän kantoi tipsukkaa, joka pian nukkui nojaten

hänen olkapäähänsä, hän lauloi kauniita lauluja ja kertoi pieniä juttuja

huvittaaksensa Elisea, joka kauan vielä oli vallan kalpea uhanneen

vaaran ja kestämänsä hädän johdosta.

Vihdoin saavuttiin kotiin; siellä kaikki kilvan koettivat kertoa päivän

tapahtumia; Pirkko vuodatti kyyneleitä «pikku enkelimäisen Petrea

neitisensä» tähden ja laamanni syleili sydämmellisesti Jacobia. Kun

Petrean mustelmat ja naarmut olivat pestyt Riian-palsamilla, käski äiti

vielä lisäksi lohduttaaksensa lapsia epäonnistuneesta

pähkinänpoiminnasta paistaa illalliseksi pannukakkuja ja vispilöidä

kiisseliä kermasta ja vaapukkahillosta. Lapset tanssivat ilosta pöydän

ympärillä ja Petrea, joka onnettomuuksiensa tähden sai siitä veljenosan,

arveli taivaassa varmasti aina syötävän semmoista kiisseliä ja ehdotti

sille nimeksi «taivaanmanna». Se ehdotus hyväksyttiin yleisesti ja

«taivaanmanna» tuli siitä päivästä tutuksi ja suosituksi jälkiruuaksi

Frankilassa.

Isän sylissä itki Petrea vielä katkeria kyyneleitä sen lempeän nuhteen

johdosta, jonka isä hänelle lausui, ja nukkui sitten makeasti hänen

syliinsä.

Ja kandidaatille aiottu nuhdesaarna?

«Jääkää kotiin täksi illaksi!» lausui Elise hänelle katsoen häneen

ystävällisesti ja rukoilevasti.

Kandidaatti jäi.

Tyrskyjä.