Neljä vuotta oli Gunhild valvonut ja kylvetellyt, ja sinä aikana oli
Rikhardista tullut ylioppilas.
Häntä odotetaan kotia ensi tilassa.
Syyskuun loppupuoli on käsissä.
Asterit ja daliat pormestari Fengstrupin puutarhassa olivat
loistavimmassa kukoistuksessansa, mutta villin viiniköynnöksen
lehdet verandan ympärillä olivat jo pukeutuneet veripunaiseen
syysvaatteukseensa, ja pitkin käytäviä oli varissut lakastuneita
lehtiä.
Tuuli telmää puissa ja sade vuotaa rankkana ja kylmänä, niin että
ulkona on jokseenkin kolkkoa, mutta sitä vastoin on huoneissa sitä
iloisempaa.
Kynttilät kruunuissa ovat sytytetyt ja lamppuja ja haarajalkoja on
asetettu kaikkialle.
Neiti Lagertan syntymäpäivän johdosta on nyt pidettävä suuret
tanssijaiset.
Hän täyttää yhdeksännentoista vuotensa.
Gunhild sipsuttelee huoneissa ja järjestelee hieman siellä ja täällä.
Ei kukaan vieraista ole vielä tullut.
Kelloa soitetaan.
Gunhild avaa eräälle nuorelle herralle.
Tämä riisuu yltään päällystakin ja seisoo nyt valaistussa eteisessä
kookkaana ja solakkana komeassa paalipuvussa ylioppilaslakki
kainalossa.
Gunhild katselee häntä kyyneleet silmissä.
"Rikhard, Rikhard, kuinka olet kaunis ja hieno! Kunhan vaan et tule
häpeämään halpaa äitiäsi."
"Häpeämäänkö sinua! Kuka muu on saattanut minut siksi mikä olen? Mutta,
äiti, raskaalta tuntuu nähdessä sinun näin tekevän toisen työtä, enkä
minä voi mitään tehdä."
"Etkö sinäkin ole tehnyt työtä ja tuottanut äidillesi sen ilon että
sinusta on tullut arvossa pidetty ihminen, jota nyt niin suuresti
kunnioitetaan että kutsutaan pormestarin tanssiaisiin? Mutta siitä
tulee sinun kiittää Lagerta neittä."
"Hänenkö tahdostaan se tapahtui?"
"Hänen, usein on hän kysellyt sinua näinä viimeisinä kahtena vuonna,
jolloin et ole käynyt kotona."
"Missä hän on?"
"Salissa aivan yksinään. Ketään vieraita ei ole tullut, ja pormestari
ja rouva ovat vielä huoneissansa."
Ylioppilas astui saliin.
Lagerta seisoi kumarruksissa erään konsolin yli ja järjesteli kukkasia
vaasiin.
Lattiamatto teki nuorukaisen askeleet kuulumattomiksi, niin ettei neito
huomannut hänen tuloansa.
Lagerta seisoi seljin oveen.
Rikhard näki vaan hänen hoikan vartalonsa, jota ruusunväriset
tarlataanihattarat verhosivat, hänen valkoiset hartiansa ja muutamia
ruusunuppuja, jotka ujosti pistivät päätään esiin hänen tummista
kiharoistansa.
"Hyvää iltaa, neiti."
"Oh!"
Neiti käännähti äkisti.
"Säikäytinkö teitä?"
"Minä seisoin ajatuksissani."
Hän ojensi ylioppilaalle kätensä.
"Kuinka te olette nyt miehevä -- ja -- muuttunut."
"Kaunis," oli hän sanomaisillaan, vaan oikasi sen aikoinaan.
"Mutta te, neiti, te ette ole muuttunut."
"Enkö?"
"Ette, te olette aina ollut yhtä kaunis."
"Me olemme oppineet sanomaan toisillemme kohteliaisuuksia
pääkaupungissa."
"Kohteliaisuuksia? Ei, se on todellinen mielipiteeni --
valitettavasti."
"Valitettavasti?"
"Niin, ei pidä katsoa tuijottaa aurinkoon. Silmät vettyvät."
Neidolla oli täysi työ kukkavihkon laittamisessa.
"Tahdotko -- tahdotko ottaa kukkasen napinläpeen?"
"Kiitoksia. Minä olen kätkenyt sen jonka sain, viimeksi kun puhelimme.
Muistatteko sitä?"
"Ripillepääsypäivänämme."
"Se oli sammalruusu."
"Ruusujen aika on mennyt," sanoi neito keveästi huoaten. "Nyt on syksy,
nyt kukoistavat uhkeat loistokukat."
"Eikä ne ole köyhän lasta varten."
"Rikhard, miksi olette te niin katkera minua kohtaan?"
"Katkera teitä kohtaan! Oi, Lagerta -- minä, minä -- no, se on
yhdentekevää, kutsukaa tänne vanhempanne, soittakaa palvelusväkeä, että
he tulevat heittämään ulos huoneesta tuon kärkkään Gunhildsen heittiön,
mutta nyt pitää teidän tietää se, jollette sitä ennen ole tietänyt --
Lagerta, minä olen rakastanut teitä, minä rakastan teitä ja koko
elämäni minä olen teitä rakastava."
Neito seisoi siinä pää kumarruksissa.
Rikhard astui askeleen lähemmäksi.
"Te suutuitte. Sen tiesin kyllä. Loistokukat eivät ole köyhän lasta
varten."
Neito nosti päätään.
Tummain silmien katse sulausi Rikhardin katseen kanssa yhteen pitkäksi,
helläksi silmäykseksi.
"Lagerta olisiko -- olisiko se todella mahdollista?"
Neito lepäsi jo hänen povellansa.
He eivät virkkaneet sanaakaan.
He käyttivät huuliansa toisella tavoin.
"Olkaa hyvä, kuppi teetä."
Gunhild seisoi heidän edessänsä.
Peljästyneenä he erosivat.
"Pormestari ja rouva ovat portaissa," kuiskasi hän.
Pormestarin ja rouvan astuessa sisään seisoi Gunhild pitäen
teetarjotinta nuorten edessä.
Kumpaisenkin käsi vapisi hieman.
Rikhard pudotti sokeripalasen, Lagerta tipautti kermaa ruusunpunaiselle
hameellensa.
Rouva loi heihin terävän katseen.
Pormestari näytti olevan muiden ajatusten vallassa.
"Veithän kutsun molemmille vieraille herroille ravintolaan?"
"Vein, mutta he epäsivät. Käskivät kiittämään paljon, mutta heillä ei
ollut hännystakkia mukana, sanoivat he."
Pormestari puri huuleensa.
"Sehän olikin luonnollista."
"Mikä, Gunhild?"
"Etteivät tahtoneet tulla tänne tanssijaisiin tänään, kun --."
"Kun?"
"No, tietäähän pormestari kyllä, ettei kaksi departementinherraa
matkusta tänne kaupunkiin huvituksekseen tähän aikaan vuodesta. Minä
arvasin heti samaa kuin pormestari, että he ovat tulleet pitämään
kassantarkastusta huomenna."
Pormestari ei vastannut.
Hän istuihen sohvaan pää kumarruksissa ja hänellä oli täysi tekeminen
pannessa nappiin valkoisia hansikkaitansa.
Hänen kasvonsa olivat melkein yhtä vaaleat kuin hansikkaat.
Vieraat alkoivat tulla.
Gunhild tarjoeli teetä, mutta hänen silmänsä seurasivat yhä
pormestaria.
Tämä oli kuten ainakin miellyttävä isäntä, mutta kaikki huomasivat että
hän oli liian kalpea.
Hän teki varmaankin liiaksi työtä, mies parka.
Hänellä pitäisi olla enemmän apua konttorissa.
Musiikki alkoi soida.
Yliopettajan rouva ja apteekkarin rouva istuivat sohvassa ja katselivat
tanssia.
Apteekkarin poika oli tullut kotia pääkaupungista vähän lepäämään
lukujen jälkeen.
Hän oli juuri ollut koettamassa ja toisen kerran saanut repposet
provisorintutkinnossa.
"Oh, kuinka kaunis poika Fritsistä on tullut," sanoi yliopettajan
rouva. "Niin komea ja uljas. Se on veressä. Vertaa häntä vaan nuoreen
Gunhildseniin eli Janseniin, elikkä miksi hän itseänsä nimittäneekään.
Onhan hänkin saanut hyvän kouluopetuksen, vaan ei se ole se joka sen
tekee."
Apteekkarin rouva pudisti surullisesti päätään.
"Minun mielestäni oli sopimatonta pormestarilta kutsua hänet."
Apteekkarin rouvan mielestä oli samoin.
"Sellaisia huonoja esimerkkejä ei pitäisi kehoittaa. Tiedättekö mikä
siitä on nyt seurauksena?"
Apteekkarin rouva ei sitä tietänyt.
"Että nyt pitää kaikkien porvarien lasten lukea, ja kun räätärin- ja
suutarinkakaroista tulee kandidaatteja, mistä silloin jalkineita ja
vaatteita saadaan?"
Apteekkarin rouva ei sitä tietänyt.
Yliopettajan rouva ei myöskään sitä tietänyt.
Frits ja Lagerta mennä pyörivät valsissa.
"Mikä kaunis pari! Siinä olisi hyvät kaupat pojallenne."
"Ei, me kiitämme kun saamme olla erossa siitä perheestä."
"Pormestari kuuluu olevan kovin velassa," sanoi yliopettajan rouva
säälien. "Hirmuisesti!"
"Mutta kuitenkin pitää heidän toimittaa tanssijaiset."
"Se voisi kuitenkin käydä päinsä. Mutta tiedättekö mitä sokerileipuri
puheli?"
"En."
"Että he ovat tilanneet kolme isoa krokaania jälkiruoaksi."
Yliopettajan rouva huokasi.
"Minä luulen että nyt on maailman viimeinen aika käsissä. Oletteko te
kuullut sellaista?"
Apteekkarin rouva ei milloinkaan ollut kuullut sellaista.
Yliopettajan rouva ei myöskään ollut milloinkaan kuullut sellaista.
Gunhild on hetkeksi kadottanut pormestarin näkyvistä.
Hän meni ulos verandalle ja näki hänen kävelevän alaspäin pitkin erästä
lehtokujaa puutarhassa.
Sade oli lakannut, mutta tuuli ravisteli silloin tällöin kourallisen
raskaita vesipisaroita puista tahi heitti tukon varisseita lehtiä hänen
kasvoihinsa.
Pormestari ei näyttänyt sitä huomaavan.
Hän käveli pää kumarruksissa ja kädet seljän takana.
Gunhild riensi sisään ja asetti punssilasin tarjottimelle.
Sitten mennä sipsutteli hän varpaisillaan lehtokujaa alaspäin.
Pormestari oli mennyt erääsen huvihuoneesen.
Hän istui penkillä pää käsiin painettuna.
"Huolitteko lasillisen punssia?"
Hän kohotti päätään ja katsahti Gunhildiin hurjin silmin.
"En, kiitoksia."
"Pormestarin pitäisi vähän ottaa lämpimäkseen jos aiotte istua
puutarhassa tälläisessä ilmassa."
"Mene, mene -- anna minun olla yksinäni!"
"En luule yksin-oloa terveelliseksi pormestarille."
Hän hypähti kiivaasti ylös.
"Oletko -- oletko käynyt hulluksi, Gunhild?"
"Enkä vielä."
"Mene sitten sisään pitämään passauksesta huolta. Täällä sinulla ei ole
mitään tekemistä."
"Onpa, juuri täällä. Minä olen myöskin sairaanhoitaja."
"Minua sinun ei tarvitse hoitaa."
"Tarvitseepa, herra pormestari, kaikki voi olla tarpeen."
"Gunhild!"
"Te olette sairas, herra pormestari."
"Niin, sairas olen, hyvinkin sairas," virkkoi hän vaipuen taas alas
penkille ja kätkien päänsä käsiin.
Gunhild seisoi hetkisen ja katseli häntä ääneti.
"Kuinka suuri on vajaus?"
"Gunhild, mitä -- tarkoitat sinä? En ymmärrä sinua."
"No, herra pormestari, älkää olko niin kopea. Sairaanhoitajia ei ole
ylenkatsottava kipeänä ollessa. He voivat usein auttaa paremmin kuin
hienot oppineet tohtorit. He tuntevat niin monta oivallista kotikeinoa.
Vajaus, kysyn minä? Saahan sen huomenna kuitenkin koko kaupunki
tietää."
"Oh, minä olen kadotettu, häväisty!"
"Vajaus, herra pormestari!"
"Toista tuhatta specietä," sopersi hän masennettuna.
"Siis ei kuitenkaan enempää."
"Enempääkö?"
"Ja jos minä nyt voisin hankkia nuo rahat huomenna varhain?"
"Gunhild, sinäkö voisit, sinäkö tahtoisit lainata minulle nuo rahat?"
"Minä, korkoa vastaan."
"Pyydä kymmenen -- kaksikymmentä prosenttia jos tahdot."
"Korkojen tulee olla isot, herra pormestari, rahat ovat vaivoin
ansaitut. Tiedättekö kuinka monet yöt minä olen valvonut, kuinka monet
raskaat askeleet minä olen astunut niiden vuoksi, ja tiedättekö minkä
eteen ne olivat käytettävät?"
"Rikhardin tulevaisuuden eteen."
"Aivan niin. Niillä paikoin on minulla jäljellä, saatuani hänet
ylioppilaaksi. Mutta hän on aimo poika, niin että hän kyllä ominkin
voimin voi nyt päästä eteenpäin, ja voinhan minä Jumalan avulla valvoa
ja passaella vielä muutamia vuosia. Nuo tuhatta specietä te saatte,
niinkuin sanottu -- korkoa vastaan."
"Pyydä mitä tahdot."
"Herra pormestari, minä en pyydä mitään muuta, minä en elä minkään muun
eteen kuin saadakseni poikani oikein onnelliseksi. Ja hänen
tulevaisuuden onnensa on teidän kädessänne. Se on korko."
"Minunko kädessäni?"
"Teidän, herra pormestari, hän ja Lagerta pitävät toisistansa. Sen olen
kauan tietänyt. Tänä iltana ovat he itse toisilleen sen sanoneet. Jos
neiti tahtoo odottaa häntä pari vuotta, ja jos hän palaa takaisin
kandidaattina ja rehellisenä miehenä, joka voi vaimonsa elättää, niin
on hän hänet saapa -- eikö niin, herra pormestari? -- vaikka hänen
äitinsä on vaan halpa kylvettäjä?"
Pormestari seisoi pää kumarruksissa ja puristi hiljaa Gunhildin kättä.
"Gunhild, sinä olet paljon parempi ja -- rehellisempi kuin minä."
"Ja nyt luulen minä punssilasin tekevän hyvää pormestarille."
Gunhild oli koko ajan seisonut tarjotin kädessä.
Pormestari tyhjensi lasin äkisti, tapaili molemmin käsin päätänsä,
ikään kuin hänellä olisi ollut ilkeä unelma, ja riensi sitten kepein
askelin pitkin lehtokujaa ylöspäin ja sisään tanssisaliin.
Vilkas tanssisävel kaikui häntä vastaan.
Asetuttiin parast'aikaa franseesiin.
Rikhard käveli Lagerta kainalossa etsien vis-a-vis-paria.
Ketteränä kuin nuorukainen kiiti pormestari rouvansa luokse ja vei
hänet lattialle.
Soiton säveleet sekaantuivat jalkain raapinaan, nauruun ja äänekkääsen
puheluun.
Gunhild liiteli ympäri varpaisillaan tarjoellen naisille limonaadia,
säysynä ja nöyränä kuten aina.
Seuraavana päivänä oli kassan tarkastus pormestarin luona.
Yliopettajan rouva tapasi apteekkarin rouvan kadulla.
He tiesivät sen tietysti jo kumpikin.
"Ja merkillisintä on, että tilit olivat aivan kuin olla piti," sanoi
yliopettajan rouva. "Ei killinkiäkään puuttunut kassasta. Olisitteko te
sitä uskonut?"
Apteekkarin rouva ei olisi sitä uskonut.
Yliopettajan rouva ei myöskään olisi sitä uskonut.
Gunhild oli kutsunut monille illallisille ja ilmoittanut monet
kuolemantapaukset kaupungissa, sillä taas on kulunut muutamia vuosia.
Vanha Gunhild on edelleen sama, yhtä kepeä jalalta, yhtä muuttumaton,
vaikka hän lähenee seitsentäkymmentä.
Näytti siltä kuin noissa pienissä ystävällisissä kasvoissa olisi ollut
samat rypyt aina, ja vaaleilla korkkiruuvikiharoilla ohuilla on tuo
kuulea, kestäväinen väri, joka ei koskaan katoa.
Viimeksi oli hän ollut ilmoittamassa, että asianajaja Simonsen oli
lähtenyt täältä kohtaamaan rouvaansa, niinkuin arvellaan, paremmassa
maailmassa.
Sitten oli hän kirjoittanut pääkaupunkiin Rikhardille, joka äskettäin
oli saanut asianajajan oikeudet, että hän tulisi kotia ja asettuisi
kotikaupunkiinsa, ja niin oli juriskandidaatti Rikhard Jansen tullut
kotia ottamaan asianajaja Simonsenin avonaisen paikan.
Pormestarilla oli suuret pidot; mutta Gunhild ei ollut passaamassa.
Hän oli perinvastoin vierasten joukossa, sillä pidot vietettiin
asianajaja Jansenin ja neiti Lagerta Fengstrupin kihlauksen johdosta.
Oli muutoin omituista, että Gunhild, joka vuosikausia oli tottunut
liikkumaan seuraelämässä suurimmalla kepeydellä, tässä tilaisuudessa
näytti neuvottoman ujolta.
Siitä ei ollut mitään apua, että sekä pormestarin rouva että muut
rouvat osoittivat hänelle melkein haitaksi olevaa ystävällisyyttä ja
kohteliaisuutta.
Hän istui jäykkänä ja juhlatamineissa, ahdistettuna kahden rouvan
väliin, puristeli ujona kokoonkäärittyä valkoista nenäliinaansa sormien
välissä ja vastaili hajamielisesti kaikkiin muistutuksiin.
Ainoa, joka seurassa näytti vetävän hänen huomiotaan puoleensa, oli
poliisipalvelija Wangin leski, jonka vähimpiäkin liikkeitä hän seurasi
kiusallisella tarkkuudella, antaen milloin sääliväisellä hymyllä
milloin nuhtelevaisella silmäyksellä ilmi mielipahansa mainitun naisen
monista etiketin loukkauksista.
Poliisipalvelija Wangin leski toimitti nimittäin passausta ja oli
valittu Gunhildin jälkeläiseksi sekä seuraelämässä että saunassa.
Kun poliisipalvelija Wangin leski illallispöydässä surkeassa
tietämättömyydessä taritsi amtmanin rouvalle puolahilloa kalasersin
kanssa, meni se Gunhildista liian pitkälle.
Hän hypähti istualtaan päästäen puoleksi tukahdutetun huudon ja olisi
varmaankin syöksähtänyt esiin ja temmannut vadin poliisipalvelija
Wangin onnettomalta leskeltä, jollei hillitsevä katse Rikhardilta olisi
saanut häntä pysymään alallaan.
Hän vaipui masentuneena alas tuolille ja söi kiihoittuneessa
mielentilassa sianlihaa venäläisten hernetten kanssa.
Eipä ole monta henkeä ulkona kaupungin kaduilla, sillä sekä sää että
keli ovat huonot.
Oikullinen talvi on kaatanut aikalailla sadevettä lumipurkuisille
kaduille ja on sitten jäätänyt sen, joten jalkaisin liikkuminen
tapahtuu hengenkaupalla.
Vanha Gunhild on kuitenkin liikkeellä.
Tuuli tempoo kiivaasti hänen vaaleansinisiä myssynnauhojansa, ja hänen
täytyy usein pidätellä kiinni huoneiden seinistä pysyäksensä pystyssä,
mutta se ei peljätä häntä.
Hänen täytyi ja hänen piti päästä eteenpäin, sillä hänen oli kutsuminen
häihin.
Rikhardin häihin Lagerta Fengstrupin kanssa.
Eukko oli saanut päähänsä, että hänen tällä kertaa piti käymän
kutsumassa; vaan se olisikin viimeinen kerta.
Nyt oli hän kohta saapa levätä pitkistä jalkamatkoistaan ja asettuva
lepoon rakkaiden lastensa kotiin, joiden onnen hän oli luonut.
Hän tuli juuri ikään yliopettajan talosta.
Rouva seurasi häntä ulos saakka.
"Tuhannet kiitokset, matami Jansen, olen ilomielin tuleva. Onpa teillä
todellakin syytä olla ylpeä pojastanne."
"Hyvästi, rouva!"
"Hyvästi, hyvästi, matami Jansen."
Gunhild käänsi päätään vielä kerta nyökätäkseen, mutta hänen
jalkapohjansa olivat liukkaat.
Hän liukastui ja syöksyi alas portaita myöten. Melkein tainnuksissa
kannettiin hänet ylös ja vietiin kotiin.
Jalka oli taittunut.
Gunhild pyysi kuitenkin hartaasti tohtorilta, ettei tämä ilmaisisi
kuinka hänen laitansa oli.
Kun Rikhard ja Lagerta tulivat, oli hän väkisinkin virkeän näköinen ja
sanoi jalan vaan nyrvähtäneen sijoiltaan.
Hän ei tahtonut millään ehdoilla häitä lykättäväksi.
"Kyllä minä toivun niin paljon siksi, että jaksan mukaan," sanoi hän,
"ja jollen, niin olen yhtä iloinen. Minulla ei sitä paitse olekaan
mitään huvia sellaisista hienoista pidoista, kun en saa olla
passaamassa."
Hääpäivä oli käsissä.
Gunhildin täytyi yhä pysyä vuoteen omana.
Hänen voimansa olivat murtuneet.
Vanhuus ja haavakuume yhtyivät.
Hän kävi päivä päivältä heikommaksi; mutta kun Rikhard ja Lagerta
kävivät häntä tervehtimässä, oli hän olevinaan virkeä, laski leikkiä ja
hymyili.
Häätalossa oli juhlallisesti valaistu.
Gunhildin köyhässä huoneessa näytti myöskin juhlalliselta.
Kahdessa kirkkaaksi puhdistetussa messinkisessä kynttiläjalassa paloi
kynttilät pöydällä vuoteen vieressä, ja kynttiläin välissä oli
kukkakimppu, Lagertan kaunein hääkukkio, jonka hän oli lähettänyt alas
anopille.
Gunhildin pää lepäsi tyynyillä.
Vaaleita korkkiruuvikiharoita ympäröi kehys lumivalkeita kureiltuja
nauhoja; keltaiset kasvot olivat kenties hieman keltaisemmat ja
ryppyisemmät kuin tavallisesti, mutta kalpeilla huulilla väreili
autuaallinen hymyily.
Sairaanhoitaja puuhaili hänen vuoteensa ääressä.
Vaunut seisahtuivat edustalle ja askeleita kuului eteisestä.
Gunhild kohotti päätänsä ja kuulteli.
Nämä askeleet tunsi hän niin hyvin, ne olivat Rikhardin; mutta niiden
vierestä kuului toiset kepeät askeleet.
Ovi aukeni, ja Rikhard astui sisään Lagerta käsivarressa.
Gunhildin silmät loistivat.
Siinä seisoi kaunis pari, mies uljas ja miehevä, vaimo kaino ja
hymyilevä, myrttiseppele mustissa kiharoissa, joiden ympärillä leijaili
kevyt morsiusharso.
"Jumala siunatkoon teitä, lapset, jotka olette tehneet minulle sen
ilon, että tulitte tänne tänä iltana."
"Etpä usko kuinka Lagerta oli levoton ennenkuin päivälliset päättyivät,
äiti. Tuskin sain häntä maistamaankaan jälkiruokaa, ainoastaan sen
vuoksi että hänen mielensä paloi tänne näyttämään itseänsä kaikessa
ihanuudessansa. Eikö hän ole kaunis?"
Gunhild kohosihen puoleksi.
Rikhard istui sängynlaidalla ja tuki häntä käsivarrestaan.
"Ja hyvä on hän myöskin," sanoi Gunhild ja ojensi käden nuorta
morsianta kohti.
Lagerta laskeusi polvilleen sängyn viereen ottaen Gunhildin kädestä
kiinni.
Hänen valkoinen silkkisarsinen hameensa aaltoili pitkin lattiaa, ja
hänen mustat silmänsä lepäsivät lemmekkäästi eukon ryppyisillä
kasvoilla.
"Sinä olet tekevä Rikhardini onnelliseksi, sen tiedän, sinä olet
rakastava häntä yhtä paljon kuin minä olen häntä rakastanut, eikö
niin?"
"Sen olen tekevä, äiti?"
"Kiitos, lapset, tekemästänne viimeiset hetkeni niin onnellisiksi."
"Kiitos, äiti, kaikesta mitä olet meidän hyväksemme tehnyt."
"Nyt en voi muuta kuin rukoilla tulevaisuutenne edestä. Herra olkoon
kanssanne ja auttakoon teitä, niin teidän käy kyllä hyvin."
Hänen päänsä vaipui väsyneenä Rikhardin olkaa vasten.
Hänet laskettiin hiljaa takaisin tyynyille.
"Mutta nyt pitää teidän palata takaisin vierastenne seuraan, lapset.
Menkää nyt, minä olen väsyksissä, tarvitsen lepoa. Minä olen käynyt
niin paljon eläessäni."
He puristivat hänen käsiänsä jäähyväisiksi.
Ovessa kääntyivät he vielä kerta.
Hän nyökkäsi iloinen hymy huulilla ja piti silmät kiinnitettynä
Lagertan morsiuskukkioon ja kuulteli, kunnes vaunujen jyrinä katosi
kauaksi.
Silloin pani hän kädet ristiin, sulki silmät ja vaipui uneen, ja niin
pääsi vanha Gunhild lepoon, lepoon kaikesta taistelusta, ja sitä hän
tarvitsi.