Koko kaupunki tunsi vanhan Gunhildin; mutta siihen aikaan ei kaupunki
ollut niin suuri, kuin se nyt on.
Ei ollut rautatienasemaa, ei eriseuralaisia eikä valtioriitoja.
Virkamiessääty oli kuin kipsikuva nurkkahyllyllä katsellen
kopeasti alas porvaristoon, työmies seisoi hattu kourassa jokaisen
vastaantulevan hyvin puetun hengen edessä, ja pikkutyttöjen ensimmäinen
oppi oli kauniisti niiata hienoille rouville.
Kaikki oli niin alkuperäisellä kannalla, porvarisotaväestä alkain, joka
harjoittelihen eräällä kedolla kaupungin ulkopuolella ja kerta vuodessa
"marssi läpi" suurella juhlallisuudella, aina kaupungin soittokuntaan
asti, jonka muodosti eräs sokea viuluniekka ja renttuutunut
torvenpuhaltaja sekä suutari Nielsenin poika, joka oli musikaalinen ja
löi erittäin hyvin rumpua.
Seuraelämäkään ei ollut niin hienostunutta kuin nyt.
Ei ollut vielä kuultukaan mitä _déjeuner dinatoire_ tahi _gouter_ on,
eikä vielä ollut ruvettu painattamaan hautajais- ja kutsukortteja.
Gunhildia käytettiin elävänä korttina ja hän esiintyi asianhaarain
mukaan mustissa reunuksissa tahi ilman niitä.
Hän oli kuiva, vilkas pieni muija, kasvot ryppyiset, silmät tummat ja
elävät, ja vaaleat korkkiruuvikiharat ohuilla.
Kepeänä kuin höyhenpallo juoksi hän talosta taloon, puettuna kuluneesen
mustaan hameesen ja _mustaan_ myssyyn, kun kuolemantapauksia oli
ilmoitettava, mutta _valkoiseen_ myssyyn, jossa oli vaaleansiniset
nauhat, kun illallisille tahi häihin oli kutsuttava.
Kihlauskorttina ei häntä sitävastaan koskaan käytetty, sillä sitä
ylellisyyttä ei vielä tunnettu.
Siihen vanhaan hyvään aikaan täytyi ritarin ottaa sydämmensä valtiatar
kainaloon ja tehdä toiviomatka talosta taloon ja tunnustaa syntinsä ja
samaa-aikoville peljätykseksi ja varoitukseksi panna nuori henkensä
alttiiksi nauttimalla tavattomat määrät huonoa portviiniä ja
kotoleivonnaisia makeisia.
Mutta Gunhildia ei käytetty ainoastaan pitojen ilmoittajana.
Kun jossakin oli ollut pidot, ei tiedusteltu viinejä j.n.e.
Kysyttiin vaan oliko Gunhild ollut passaamassa, sillä silloin
tiedettiin, että oli ollut hienoa.
Kuitenkaan ei pidä luulla, että tämä osanotto seuraelämään oli
Gunhildin ainoa toimi. Kesäkaudet oli hän kylvettäjä, sillä kaupunki
oli kylpypaikka, ja sitä paitse oli hän -- saattaa hyvin sanoa
luonnoltaan -- sairaanhoitaja.
Varhain ja myöhään oli hän liikkeellä, ja yhtä kepeä oli hän jalaltaan,
joko hän liiteli tanssisalissa pitäen viinilasilla täytettyä tarjotinta
tasapainossa tahi hiipi varpaisillaan sairashuoneessa kupillinen
kaurasoppaa kädessä.
Ei oikeastaan milloinkaan voinut tietää, koska hän soi itselleen vähän
lepoa.
Mutta miksi hän niin puuhaili varhain ja myöhään?
Hänellä oli poika, ja mitäkö ei äiti tee poikansa eteen?
Gunhildillakin oli ollut elämänromaaninsa.
Hänkin oli lempinyt, lempinyt lämpimästi ja hartaasti, sitä lämpimämmin
kenties siksi että hänen lempensä oli alkanut niin myöhään.
Hän oli paljon yli kolmenkymmenen, lähemmä neljäkymmentä vuotta.
Eikä se ollut mikään romaaninsankari, joka oli ollut hänen hellyytensä
esineenä.
Se oli kunnon, ahavoittunut merimies, joka kahden vuoden onnellisen
avioelämän jälkeen läksi ulos pitkälle matkalle.
Ja pitkä siitä matkasta tulikin valitettavasti; sillä hän ei palannut
milloinkaan.
Köyhänä ja masennuksissa oli siinä leski; mutta hän ei kuitenkaan
antanut onnettomuuden kukistaa itseänsä.
Hänellä oli vielä jotakin, jonka edestä elää.
Hänellä oli poika, jolle hän kokosi lämpimän sydämmensä koko rakkauden.
Hänen eteensä tahtoi hän hääräellä, hänen eteensä tahtoi hän tehdä
työtä myöhään ja varhain.
Pikku Rikhardista oli tuleva suuri mies, äitinsä ylpeys.
Kun kesä tuli, alkoi hän kylvettäjänä.
Pikku Rikhard pantiin lapsivaunuihin, jotka seisoivat kylpyrakennuksen
käytävässä. Siellä istui hän koko päivän niin kiltisti ja hyvästi ja
pureskeli luurengasta ja hymyili kaikille kaupungin naisille, jotka
tulivat kylpemään.
Joka kerta kun Gunhildilla oli joutilas hetki, pistäysi hän pienokaisen
luokse, ja sitten riensi hän taas kylpyhuoneesen harjaamaan ja
vitsomaan naisia.
Seuraavana talvena alkoi hän passaella ja käydä pitopaikoissa, eikä
aikaakaan niin hän oli koko kaupungin suosikki. Hän ansaitsi jo niin
paljon, että saattoi pitää piian hoitamassa pikku Rikhardia, joka oli
liian nuori olemaan äidin mukana liikkuvassa seuraelämässä; mutta kun
äiti tuli kotia, oli hänellä aina taskut täynnä namusia, ja samalla
kulki moni kiiltävä taalerinraha säästöpankkiin.
Se oli oleva pikku Rikhardille, kun hänestä tuli iso. Niin kului
vuosia, useita vuosia. Ja pikku Rikhard kasvoi isoksi ja hänestä tuli
iso kaunis poika, jonka silmät olivat tummat ja vaalea tukka
kiharainen.
Gunhild pani hänet porvarikouluun, ja sitä pidettiin kaupungissa kauheana
asiana, sillä siellähän kävi ainoastaan "parempain ihmisten lapset."
Siitä puheltiin pidoissa apteekkarilla.
Kirkkoherra piti sitä esiintyvien kapinallisten mielipidetten
surullisena ilmauksena.
Yliopettajan rouva lausui muutamia hämäriä viittauksia
emancipationista.
Hänen käsitteensä siitä olivat tosin jotenkin sekavat, mutta hänen
lauseensa teki kaikkiin muihin naisiin vaikutuksen.
Sana emancipationi oli nimittäin siihen aikaan yhtä tuntematon kuin
sittemmin niin suosittu ja usein käytetty ja väärin käytetty sana
"kansa" kaikkine yhdistyksineen, niinkuin kansantahto, kansanjuhla
j.n.e.
Siihen aikaan ei kansalla ollut tahtoa eikä juhlia.
Tohtorin rouvasta oli se merkillistä, että ihmiset alinomaa unhoittivat
säätynsä.
Hän oli itse unhoittanut, että hän oli jotenkin alhaista alkuperää, ja
siksi luuli hän myöskin muidenkin unhoittaneen sen.
Naiset silmäsivät toisiinsa.
Sellaista he aina muistavat.
Gunhild oli liitänyt sisään teetarjotin käsissä ja kuullut joka sanan.
Säysynä ja nöyränä kuten aina meni hän suoraan yliopettajan rouvan
ohitse ja tarjosi neljälle muulle naiselle teetä ensiksi.
Yliopettajan rouva punastui.
Gunhild vei tarjottimen viidennelle.
Yliopettajan rouva kalpeni.
Sitten meni Gunhild asianajaja Simonsenin rouvan luo.
Yliopettajan rouva ja asianajaja Simonsenin rouva vihasivat toisiansa
erään hävinneen kermamakeisraudan vuoksi.
Kun yliopettajan rouvalle vihdoin tarjottiin n:o 7:tenä järjestyksessä,
vapisi hän niin raivosta, että tuskin saattoi pitää kuppia kädessään.
Gunhild seisahtui tohtorin rouvan eteen kohteliaasti niiaten.
"Ei, Gunhild kulta," sanoi rouva alentuvaisen ystävällisesti, "tämä tee
on liian väkevää minulle."
"Rouva ei ole sitten isä vainajansa, ruokakauppias Olsenin kaltainen.
Hän tahtoi aina niin väkevää -- teetä."
Kaikki naiset saivat yskän ja purivat nenäliinoihinsa.
Gunhild liiti edelleen teetarjottimineen, säysynä ja nöyränä kuten
aina.
Rikhard kävi kahdettatoista.
Hän oli kelpo poika koulussa, vaan raju hän oli ja äkäinen.
Aika lailla äkäinen.
Enimmästi hän raivostui, kun pojat nimittivät häntä Gunhildseniksi,
sukkeluus, joka aina paljon huvitti yliopettajaa.
Eräänä päivänä olivat pojat alhaalla välitunnilla.
Gunhild sattui juuri menemään ohitse.
Apteekkarin poika, joka oli "sukkela," huusi kovaan:
"Gunhildsen, tuolla tulee äitisi taskut täynnä kreemiä ja sylttiä."
Yliopettaja nauroi täyttä kurkkua.
"Minä annan sinulle sylttiä, minä, moskuseläin!" sanoi Rikhard ja antoi
apteekkarin tulevaisuudentoivolle mustelman silmän ympäri.
Yliopettaja riensi väliin.
"Sinä kelvoton poika, oleppas rääkkäämättä parempain ihmisten lapsia!
Selkääsi pitää sinun saada, ja kaksi tuntia saat istua tänään, kun
toisilla on maanantailupaa."
Rikhard sai kuin saikin selkäänsä ja hänen täytyi jäädä istumaan.
Kouluhuone oli ensi kerroksessa ja antoi katuun päin.
Vastapäätä asui pormestari Fengstrup.
Pormestarin tytär Lagerta istui avonaisessa akkunassa ja söi
omenanraakaleita.
Hän oli yksitoista vuotta vanha.
Siihen aikaan sai todellakin nähdä yhdentoista vuoden vanhan tytön
syövän omenanraakaleita, sillä siihen aikaan eivät pikkutytöt olleet
vielä täysiä naisia kymmenen vuoden iässä.
Rikhard istui itkenein silmin posket turvoksissa ja lohduttelihen
piirrustaen pilakuvia akkunanpieleen.
Lagerta nyykäytti päätään.
Rikhard nyykäytti alakuloisesti vastaan.
"Oletko sinä istumassa, Rikhard?"
"Olen."
"Mitä olet tehnyt?"
"Tapellut."
"Hyi!"
"Pojat härnäsivät minua ja sanoivat Gunhildseniksi."
"Se oli ilkeää."
"Ja yliopettaja pitää heidän puoltansa."
"Rikhard parka!"
"Hän on lurjus!"
"Oletko mieletön?"
"Nauta!"
"Mutta Rikhard!"
"Hän on -- on -- marakatti!"
Tunteet valtasivat hänet kokonaan. Hän alkoi itkeä uudelleen.
"Vaiti, vaiti -- ajatteles että hän kuulisi."
Tyttö katosi akkunasta.
"Kas niin, nyt menee Lagertakin."
Hän läski käsivarret akkunalaudalle ja nyyhkytti.
"Rikhard."
Lagerta seisoi ulkona trottoarilla.
"Oletko sinä siellä?"
Tyttö ojensi hänelle omenanraakaleen.
"Tahdotko maistaa?"
"Kiitos."
"Pidä vaan se kokonaan."
"Sinä -- olet hy-hyvä -- sinä, La-ge-gerta."
"Älä itke, Rikhard, vaan leikkikäämme."
Tyttö otti taskustaan vanhan korttileikin.
"Tässä on kortteja."
Rikhard pyyhki silmänsä koltinhiaan.
"Tule, pelatkaamme Mustaa Pekkaa."
Tyttö kohosi varpaisilleen, niin että ulottui ylös akkunalaudalle.
"Sinä ja'at."
Posket olivat pyyhityt, silmät kiilsivät uudella loisteella, ja
riemuisaa naurua kuului molemmin puolin. Yht'äkkiä tarttui koura
Rikhardin niskaan. "Sillä tavoinko sinä istut, veitikka?" Se oli
yliopettaja. Lagerta pujahti kiireemmiten pakoon pelastaen puolet
korteista mukanaan.
Rikhard seisoi siinä hämmästyksissään loput kädessä.
Espanjan ruoko kirjaili taas hieroglyfejä hänen selkäänsä, ja itkenein
silmin ja pehmitettynä tuli hän vihdoin kotia.
Kun Gunhild kuuli mitä oli tapahtunut, mutisi hän:
"Kyllä saan hänet luopumaan poikaani rääkkäämästä. Odota vaan
huomiseksi. Kyllä tiedän miten hänet on kuritettava."
Seuraavana päivänä oli Gunhild kuten aina saunassa.
Yliopettajan rouva tuli kylpemään.
Gunhild saattoi hänet sisään, säysynä ja nöyränä kuten aina.
Kun rouva oli päässyt ammeesen, alkoi Gunhild harjata häntä.
"Mutta -- mutta -- Gunhild kulta, sinä -- sinä harjaat niin kovasti."
"Kovastiko?"
"Niin, kirvelee niin kauheasti."
"Tuskinhan koskenkaan teihin."
"Tämä -- tämä on kauheata. Ai, selkääni -- ai -- ai, minä olen
tulessa!"
"Sitä en ymmärrä."
"Jotakin mahtaa olla harjassa."
"No, Jumala paratkoon!" --
"Mitäs on, Gunhild?"
"Maneeteja harjassa, rouva hyvä, pitkiä rihmoja. Onhan aivan
käsittämätöntä miten ne sinne ovat joutuneet."
"Selkäni, selkäni!"
"No, nyt on rouva yhtä punainen seljästään kuin minun Rikhardini eilen,
kun yliopettaja oli tehdä hänestä raajarikon."
Rouva loi häneen tutkivan silmäyksen. Gunhild seisoi siinä säysynä ja
nöyränä kuten aina.
"Tahtooko rouva vitsomista?"
"Tahdon, kiitos. Vai niin, pikku Rikhard sai siis eilen selkäänsä?"
Gunhild otti vastan ja alkoi huimia rouvaa.
"Selkäänsäkö? Hän saakin tosiaan usein." Gunhild huimasi rouvaa
aikatavalla vitsalla.
"Ai -- ai! Hän lienee pahanilkinen."
Taas huimaus.
"Pahanilkinenkö, hän, raukka! Ei, mutta yliopettaja pitää toisten
poikien puolta, kun nämä härnäävät häntä ja sanovat Gunhildseniksi."
"Se -- ai -- ai -- se ei voi olla mahdollista."
"Mahdollista! Onpa kyllä, ja sitten lyö hän lasta niin kauheasti."
Huiskis, huiskis, huiskis.
"Mutta Gunhild, lyöthän sinä minut kuoliaaksi."
"Suokaa anteeksi, hyvä rouva, minä seisoin ajatuksissani. Nyt menen
hakemaan mutaa."
"Ja sitten huuhdinvettä, Gunhild, ei liian kylmää,
kaksikymmentä-asteista."
"Heti, hyvä rouva."
Hän palasi mudan kanssa.
"Gunhild, Gunhild, poltathan minut elävältä. Onhan muta kiehuvan
kuumaa. Anna nyt huuhdinvettä."
Gunhild veti nuorasta. Rouva ulvoi.
"Sinä murhaat minut, sinä murhaat minut -- minä saan suonenvedon --
onhan se jäistä vettä -- lakkaa, lakkaa! Lakana heti -- minä kuolen --
minä kuolen!"
"Lakana, herrainen aika, sen olen unhoittanut!"
Gunhild riensi ulos.
Siinä seisoi yliopettajan onneton rouva hampaat loukkua lyöden ja
tiukkuen vettä kuin Eeva sateessa.
Kuluipa muutamia minuutteja.
"Gunhild!"
Ei vastausta.
Useita minuutteja.
"Gunhild, Gunhild kulta!"
Useita pitkiä minuutteja.
Rouva itki.
"Gunhild, Gunhild!"
Soittokellon kimakka ääni yhtyi rouvan hätähuutoon.
Kaikki turhaan.
Kun Gunhild vihdoinkin palasi, istui rouva sohvalla synkeässä
epätoivossa, sininen beduinikappa hartioilla, ja koetti pyhkiä itseään
pitsinenäliinalla.
"Rouvan täytyy tosiaankin antaa anteeksi, että viivyin niin kauan; vaan
ei ollut yhtään lakanaa kuivaa, jotta minun täytyi noutaa aina
pesuhuoneesta saakka."
Rouva oli vaiti ja masennuksissaan.
Tohtori oli määrännyt kolmekymmentä ammekylpyä.
Hän ajatteli kauhulla jäljellä olevia viittäkolmatta.
Vihdoinkin oli hän vaatteissaan.
Gunhild seurasi häntä ulos, säysynä ja nöyränä kuten aina.
"Rouva tulee kai taas huomenna?"
"Tulen, kiitos, Gunhild, kyllä tulen. Ja kyllä minä pyydän hartaasti
miestäni, ettei hän ole niin ankara pikku Rikhardille."
"Tuhannet kiitokset! Jos sen teette, en tiedä mitä tahtoisinkaan tehdä
teidän tähtenne."
Kotia tultuansa oli yliopettajan rouvalla pitkä keskustelu miehensä
kanssa tämän työhuoneessa.
Kun yliopettaja tuli ulos, oli hän jotenkin punainen.
Hän valitti hammassärkyä.
Hänellä oli usein hammassärky, etenkin kun hänellä oli ollut
pitemmänpuoleinen keskustelu rouvan kanssa työhuoneessansa.
Sinä päivänä annettiin pikku Rikhardille A käytöksessä.
Myöhemmin koetti apteekkarin poika kerta olla sukkela Gunhildsenin
kustannuksella, vaan silloinpa oli se apteekkarin poika, joka
espanjanruokoa sai maistaa.
Siitä ajasta antoivat pojat Rikhardin olla rauhassa.
Rikhard oli pääsevä ripille.
Ripillepääsypäivänä oli paljon murhetta kaupungissa, sillä oli niin
monta hienoa ripillepääsijää, ja Gunhild oli jyrkästi kieltäytynyt
tulemasta minnekään passaamaan.
Uudessa mustassa hameessa ja uusi valkoinen sininauhainen myssy päässä
astui hän ylpeänä kirkkoon poikansa rinnalla.
Ja hänellä olikin syytä olla ylpeä hänestä.
Rikhard oli pulska uusissa vaatteissaan, kookas ja solakka, silmät
tummat ja loistavat, tukka vaalea ja keherä.
Pormestari Fengstrupin tytär Lagerta oli pääsevä ripille samana
päivänä.
Pormestarin herrasväki ja Gunhild tulivat yht'aikaa ulos kirkonovesta.
He seisahtivat.
Onnittelut molemmin puolin.
Lagerta läheni Rikhardia.
"Toivotan onnea."
Hän ojensi kätensä.
"Kiitoksia, samoin," sanoi Rikhard hämillään.
Lagerta tuntui niin kummallisen vieraalta Rikhardista seisoessaan siinä
laahaavassa mustassa silkkihameessa ja tukka palmikoittuna ja niskaan
kiinnitettynä.
Hänestä oli kerrassaan tullut täysikasvuinen nainen, ja Rikhard tunsi
itsensä olevan vielä vaan koulupojan.
Hän seisoi sormien uusia mustia hansikkaitansa.
"On -- onpas sinulla -- teillä -- kauniita kukkasia."
"Tahdotko -- tahdotko sinä yhden napinläpeen, Rikhard?"
"Tuhansia kiitoksia."
Tyttö ojensi hänelle puoleksi puhjenneen sammalruusun.
Hän oli melkeän punainen kasvoiltaan ottaessaan sen vastaan; mutta
kirkossa olikin ollut kauhean kuuma.
"Nyt et saa enää sanoa Rikhard, Lagerta, vaan herra Jansen," sanoi
rouva. "Jansenhan oli miehenne nimi, Gunhild?"
"Niin oli, hyvä rouva."
"Mikä hänestä tulee?" kysyi pormestari. "Panette kai hänet johonkin
oppiin?"
"Hän menee pääkaupunkiin ja alkaa lukea."
"Vai niin, lukemaanko?" sanoi rouva kylmästi. "Hyvästi."
Pormestarin vaunut ajoivat esiin.
He nousivat vaunuihin.
Lagerta nyykäytti ystävällisesti päätään.
Rikhard loi hänen jälkeensä pitkän katseen.
Sitten läksi hän kotiapäin äitinensä.
Joku aika sen jälkeen läksi hän alkamaan lukujansa.
Gunhild seisoi surupuvussa höyrylaiturilla.
Hänen oli nimittäin sinä päivänä kulkeminen hautajaiskorttina ja hän
oli siksi mustissa reunuksissa.
"Hyvästi siis, äiti."
"Hyvästi, poikaseni. Herra olkoon kanssasi. Tulkoon sinusta suuri mies,
vaan ei niin suurta, että vanhan äitisi unhoittaisit," sanoi Gunhild
itkien.
"Ei, äiti, aina olen sinut muistava ja samoin -- erään toisenkin."
"Erään toisenkin?"
"Niin, äiti!"
"Niinkö?"
"Vie -- vie terveisiä Lagertalle ja sano, etten häntä milloinkaan ole
unhoittava."
Poika tempasi kätensä irti ja juoksi laivaan.
Kolmatta kertaa soitettiin.
Höyry läksi laiturilta.
Gunhild seisoi kauan katsellen poikansa jälkeen.
Sitten mennä sipsutteli hän pitkin katua, poikkesi taloihin ja ilmoitti
kyyneleet silmissä:
"Asianajaja Simonsen käski tervehtimään ja sanomaan, että rouva kuoli
viime yönä kello puoli neljä."
Ihmiset eivät voineet käsittää, miksi Gunhild oli niin murheissaan
asianajaja Simonsenin rouvan kuolemasta.