Aivan hautausmaan muurin vieressä asui katonpanijan äiti.
Asumus oli köyhimpiä tuossa pienessä Sjaellantilaisessa kylässä. Seinät
olivat aikoinaan olleet kalkitut ja valkoisiksi silatut, mutta nyt ne
olivat likaharmaat, melkein mustat ja isoja kappaleita oli rapissut
muurista alas, ja toinen pää rakennusta oli vuorattu oljilla suojaksi
tuulta vastaan.
Vaikka poika oli katonpanija, oli olkikatto kuitenkin rappiolla ja
vanhuudesta musta, puoleksi sammaltunut, muutamia vaaleankellerviä
laikkoja siellä ja täällä, missä pahimmat reijät olivat uusilla oljilla
tukitut.
Puutarhan merkkinä oli hajonnut kiviaita ja pari surkastunutta
karviaismarjapensasta, joista tuuli ja hyönteiset olivat nyppineet pois
kaikki lehdet, niin että marjat riippuivat kuivissa oksissa. Muutoin
täytti sen enimmäkseen iso kasa vanhoja puunjuuria ja läjä varpuja
poltettavaksi.
Molemmat ovenpuoliskot olivat avoinna. Ne sallivat nähdä pimeään
kyökkiin, jossa koira lojui ja ojentelihen auringon läikkeessä oven
edessä.
Alhaalla tietä pitkin tuli katonpanijan äiti kävellen ja lykkäsi
vähäisiä yksipyöräisiä rattaita edessään.
Ei ollut helppo sanoa kuinka vanha hän oli; sillä sellaiset pienet
kokoonrypistyneet, kuivat olennot pysyvät muuttumattomina eikä niihin
koske ajan hammas.
Kasvot olivat terävät ja päivettyneet, posket punaiset ja suippo nenä
punainen, ja hänen sileäksi kammattu tukkansa pisti esiin mustan
talonpoikais-myssyn alta.
Hänellä oli isot paksuista luusangoista varustetut silmälasit ja
puukengät jaloissa ja hänen yllänsä viheriä karkealankainen hame sekä
punaruutuinen pumpuliesiliina ja lyhythiainen, tummansininen liivi,
joka jätti näkyviin hänen laihat, ruskeat käsivartensa, rypistyneet
kyynärpäistä kuin vanha sitruuna.
Semmoisena kuin hän nyt seisoi siinä, pienenä ja heikkona, kuivana ja
terävänä, oli hänet nähty miesmuistiin.
Isä oli myöskin ollut talonpanija, ja vanhemmilla oli ollut vähäinen
maapalsta ja se asumus, jossa hän vieläkin eleli, vuokralla.
Kerran, kun Sidse -- niin oli hänen nimensä -- oli paljoa, paljoa
nuorempi, vaan muutoin yhtä hoikka, ruskea ja kutistunut kuin nyt, oli
tullut eräs kuljeksiva käsityöläissälli taloon.
Hän majaili siellä viikon päivät ja retkeili sitten taas eteenpäin.
Häntä ei nähty enää koskaan; mutta Sidselle jäi muisti häneltä, muisti
koko elinajaksi -- poika.
Se oli ruma pieni sikiö, pää suuri ja ruskeat silmät isot ja
kummastelevat, jotka katselivat ympärinsä ikään kuin ihmeissään siitä
että hän oli tullut maailmaan, ja ihmeissään oli hänen äitinsäkin.
Sidse oli saanut hänet varomattomuudesta eikä hän pannut suurta arvoa
tähän sälliltä saamaansa muistiin.
Jos _hän_ olisi ollut löydettävissä, olisi Sidse luultavasti purkanut
vihansa häntä kohtaan; mutta nyt täytyi pojan kärsiä isän synnistä, ja
pieni Mads alkoi saada selkäänsä ennenkuin hän alkoi saada hampaita
suuhunsa.
Ja juuri siihen aikaan hankki Sidse itselleen nuo vähäiset
yksipyöräiset rattaat, jotka seurasivat häntä halki koko elämän.
Hankkiaksensa puolestaan lisää yhteiseksi ylöspidoksi alkoi hän käydä
taloissa pesemässä ja tekemässä mitä askareita tahansa, ja hänen täytyi
silloin ottaa lapsi mukaansa; sillä hänen äitinsä oli vasta kuollut, ja
isä oli päiväkaudet ulkona katonpanotöissä, niin ettei ollut ketään,
joka olisi lasta katsonut, ja ovi suljettiin sen vuoksi.
Pikku Mads pantiin käsikärryihin ja vietiin sinne, missä Sidse
kulloinkin oli apuna.
Siellä istui hän sopessa ja kalusi leivänkannikkaa ja katseli ympärinsä
kummastelevilla ruskeilla silmillään, kunnes aika kävi hänelle pitkäksi
ja hän alkoi parkua.
Silloin juoksi Sidse pesuastian luota ja antoi hänelle pari säädettyä
läimäystä, ja kehoitettuna tästä vähäisestä huvituksesta pysyi lapsi
taas tyynnä vähän aikaa.
Niin hän kasvoi isoksi, sai selkään kyläkoulussa ja selkään kotona,
pääsi ripille ja alkoi olla vaarin apuna katonpanotyössä.
Vaari kuoli ja Mads jatkoi liikettä.
Vuodet vierivät ja kaikki kävi totuttua tapaa. Mads pani kattoja, ja
äiti kuljeksi käsikärryineen talosta taloon. Se vaan oli eroa, ett'ei
Mads enää istunut käsikärryissä. Nyt oli hänellä milloin heinätukko
lehmälle, milloin vähän likaisia alusvaatteita kärryissä, kun palasi
kotia.
Madsista oli kahdessakymmenessä ja parissa vuodessa tullut aika
heiskale, niin pitkä ettei äiti ylettynytkään läimäyttämään häntä
päähän, jollei hän noussut jakkaralle tahi myöskin käyttänyt apunaan
halkoa, luudanvartta tahi muuta käteen osuvaa.
Sidse nimitti häntä aina rumaksi sikiöksensä, eikä hän suinkaan ylen
kaunis ollutkaan. Ainakaan hän ei koettanut nimeksikään näyttää
kauniilta.
Hänen selkänsä oli aikalailla koukussa, sillä hänen oli tapa kyykistää
pää hartioiden väliin joka kerta kun äiti löi häntä, silmin nähtävästi
ilman muuta järjellistä syytä kuin tehdä lyöminen äidille niin
mukavaksi kuin suinkin. Musta tukka riippui takkuna silmillä ja peitti
koko otsan, ja kasvot olivat täynnä tomua ja likaa. Kauniin hänessä oli
pirteä suu valkoisine hampainensa ja isot, kummastelevat ruskeat
silmät.
Hän näytti alinomaan siltä kuin olisi ollut ihmeissään tulostaan
maailmaan, ja siihen olikin hänellä syytä; sillä maailmalla ei ollut
suurta iloa hänestä eikä hänellä suurta iloa maailmasta.
Ei kukaan tytöistä hymyillyt tuolle pitkälle likaiselle tolvanalle,
eikä kukaan kylän rengeistä pitänyt lukua hänestä, sillä kun he menivät
tansseihin ja huveihin tahi hankkivat humalan kapakassa, istui hän
kotosalla ja antoi äitinsä läimäytellä päähänsä.
Hänen ainoa huvinsa oli sunnuntai-ehtoopäivin, pestyänsä itsensä,
istuskella puhtaissa paitahioissa vanhain poppelipuiden juurella
hautausmaanmuurin vieressä ja katsella hautapatsaita ja kaikkia noita
kauniita kukkasia.
Pari kertaa, kun hänellä oli oikein viljalta aikaa aamupäivällä, oli
hän riisunut puukenkänsä ulkona ja hiipinyt sukkajaloin kirkkoon ja
seisonut siellä oven suussa ja kuullut papin puhuvan niin kauniisti
rakkaudesta, Jumalan ihanimmasta lahjasta, joka puhdistaa ja kohottaa
halvimmankin ja kurjimman kaikista kuolevaisista.
Sitä hän ei voinut nyt ymmärtää, mutta eihän olekaan oppimattoman
talonpoikaparan juuri helppo ymmärtää kaikkea mitä sellainen oppinut
mies sanoo.
* * * * *
Kylä oli kuin kuollut auringon paisteessa.
Ainoastaan pari vanhaa akkaa istui ja kutoi sukkaa kynnyksillänsä, ja
muutamia lapsia lojui kaivellen hiekassa. Muutoin oli kaikki hiljaa,
sillä nyt oli kiireisin heinäaika, ja kaikki työhön kykenevät olivat
ulkona kedolla.
Olipa tuo iso vaaleankeltainen koulutalokin, josta aina tavallisesti
kuului äänten pauhinata, aivan vaiti, sillä lapsilla oli lupa-aika.
Mads istui ylhäällä ja puuhaili uutta olkikattoa käyttäen apunaan
laihaa renkimiestä, joka tunsi omakseen tuon enemmän ilmaisevan kuin
kauniilta sointuvan Laiska-Antin nimen.
Mads istui uutterasti työssänsä, sovitteli kouraimet paikalleen,
leikkaili oljet poikki isolla veitsellä ja antoi neulan luistaa
edestakaisin. Jonkunlainen rautasukkula, jonka ympäri oli kääritty
rautalankaa, oli se kalu, jonka Laiska-Antti pisti ylös hänelle lakan
sisäpuolelta joka kerta kun Mads pujahutti sen alas rautalangalla
sitomaan kiinni olkia riukuihin.
Alhaalla puutarhassa käveli koulunopettajan Stiina ripustellen pesua
kuivamaan.
Koulunopettaja oli vanha poikamies, ja Stiina oli hänen
emännöitsijänsä. Hän oli palvellut kaupungissa ja siellä saanut hieman
hienompia käytöstapoja, mutta hän oli sentään verevä ja kukoistava kuin
maalaistyttö.
Mads ei voinut olla vilkuilematta vähin hänen jälkeensä. Tyttö olikin
soman näköinen puhtaassa sinisessä pumpulihameessansa punaruutuinen
esiliina vyötäisillä ja pieni silkkisaletti kaulassa. Kasvot olivat
ystävälliset ja ruusut hohtivat poskilla, kiiltävä ruuni tukka oli
paksuina palmikkoina takaraivon ympärillä, ja kun hän ojensi ylös
pyöreät, paljaat käsivartensa ripustaessansa vaatteita tuli hänen
voimakas vartalonsa näkyviin.
Nyt sai hän työnsä tehdyksi ja meni sisään. Heti sen jälkeen palasi hän
taas kantaen isoa juoma-astiaa täynnä kotitekoista olutta.
"Teillä lienee jano," sanoi hän ystävällisesti hymyillen. "Ettekö te
tahdo vähän juotavaa?"
Kuuluipa että tytöllä oli sivistystä. Hän teititteli. Sellaista ei
ollut vielä millonkaan Madsille tapahtunut.
"Kiitoksia paljon, neitsyt," sanoi hän. Hän tahtoi näyttää että
hänelläkin oli sivistystä.
Tyttö nousi muutamia kapuloita tikapuita ylöspäin ja ojensi hänelle
juoma-astian. Mads kumartui alaspäin ottamaan sitä vastaan; mutta oljet
olivat liukkaat, hän syöksyi alas päälleen ja makasi maassa toinen
jalka parin ison kiven välissä.
Stiina laski juoma-astian kädestänsä ja riensi hänen luoksensa.
"Satutitteko. pahasti?"
"Jalkaani tuntuu sattuneen."
Hän koetti nousta ylös tytön avulla, mutta vaipui takaisin maahan
puoleksi pyörtyneenä.
"Taisi sattua oikein pahasti -- vai kuinka?"
"No, ei se ole niin vaarallista," sanoi hän raukeasti hymyillen. "Minä
-- minä vaan -- taitoin jalkani."
"Suuri Jumala! -- Antti, juokse noutamaan hänen äitiänsä."
Laiska-Antti riensi pois.
"Minua kovin janottaa."
Tyttö nosti olutastian hänen huulillensa ja tuki häntä juodessa. Mads
loi häneen kiitollisen katseen kummastelevista ruskeista silmistänsä.
Hän oli ihmeissään siitä että kukaan saattoi osoittaa hänelle niin
paljon ystävyyttä.
Sidse tuli Laiska-Antin seurassa. Hänellä oli kärryt mukana ja hän oli
vihoissaan.
"Kas niin, ruma sikiö, oletko pudonnut alas ja satuttanut itsesi
vialle?" lausui hän. "Ei minulla koskaan ole ollut muuta kuin surua
tuosta pojasta. Nyt on hän tietysti makaava useat viikot ja kuluttava
ne muruset, jotka voin ansaita -- puhumattakaan siitä mitä
tohtorillekin menee."
"Hävetkää toki, Sidse," sanoi Stiina. "Teidän pitäisi lohduttaa häntä,
raukkaa, sen sijaan kuin torutte häntä."
"Hoida vaan omat asiasi," sanoi Sidse. "Lienee kai sinun syysi kaikki.
Hän kai on istunut ja jaaritellut sinun kanssasi niin että vieri alas."
Stiina oli allapäin, pahoilla mielin; olihan syy tavallansa hänen.
Hänen ei olisi pitänyt ojentaa Madsille juoma-astiaa; mutta paraassa
aikomuksessahan hän sen teki, sanoi hän.
"Sen kyllä luulen," sanoi Sidse. "Mutta pankaamme hänet nyt kärryihin,
niin toimitan hänet kotia."
Hänet nostettiin ylös, ja Laiska-Antin avulla kyyditsi Sidse hänet
pois; mutta Mads kärsi hirmuisia tuskia tiellä. Vikaantunut jalka
riippui ulkoa kärryistä.
Stiina näki sen ja riensi heidän jälkeensä.
"Sallikaa minun auttaa," sanoi hän käyden vieressä ja kannattaen
poikkitaittunutta jalkaa.
"Kiitos, me tulemme kyllä toimeen."
"Onhan se minun vikani, koko tapaturma," sanoi Stiina sävyisästi,
"siksi on velvollisuuteni auttaakin."
Sidse ei vastannut mitään, mutta salli hänen seurata mukana.
Mads lojui puoleksi tunnotonna tuskasta. Silloin tällöin avasi hän
kummastelevat ruskeat silmänsä ja loi ympärinsä ihmetteleviä
silmäyksiä.
Hän ei tietänyt oikein, kuinka tämä kaikki oli tapahtunut.
Kuljetettiinhan häntä kotia käsikärryissä niinkuin pikku poikana, ja
äiti oli varmaankin läimäyttänyt häntä kovasti päähän. Hän tunsi sen
vielä; pää oli niin raskas, niin raskas.
Kun he olivat saaneet hänet huoneesen, meni Stiina, ja Sidse pani hänet
vuoteelle Laiska-Antin avulla ja lähetti tämän sitten noutamaan
tohtoria, joka tulikin ehtoopäivällä ja sitoi jalan.
Seuraavana aamuna oli Sidsen lähteminen ulos pesemään. Madsia oli
vaivannut ankara haavakuume yöllä. Nyt lepäsi hän uinuksissa.
Sidse asetti maljallisen maitoa ja kupillisen vettä puutuolille hänen
päänalusensa viereen ja läksi tiehensä lukittuansa oven ja pantuansa
avaimen avonaiselle akkunalle sängyn viereen.
Myöhemmin aamupäivällä tuli Stiina ja pisti päänsä sisään akkunasta.
Hän oli nähnyt Sidsen menevän pois.
"Kuinka on laitanne, Mads?"
"Kiitoksia, nyt on vähän paremmin. Ettekö tahdo tulla sisään? Avain on
akkunalla."
Jo seisoi Stiina sisällä huoneessa ja katseli ympärinsä. Eilen oli hän
kiireesti rientänyt pois.
Siellä ei ollut liiallisen puhdasta. Sidse pesi nähtävästi enemmän
muiden luona kuin kotona. Lattia oli melkeän likainen, eivätkä nuo
pikkuiset akkunanruudutkaan olleet niin kirkkaat. Huonekaluja oli kaksi
tuolia, laskupöytä ja punaiseksi maalattu piironki. Mads makasi
vetosängyssä sopessa. Ovi sivuhuoneesen oli avoinna, ja sieltä näkyi
Sidsen vanha uudinsänky siniruutuisine pumpulivarjostiminensa.
Stiinalla oli mukanaan astiallinen kaurakeittoa. Se oli valmistettu
vattumehun kanssa ja oli niin lämmintä, ravitsevaa ja virvoittavaista.
Sitten korjasi hän päänalusta, meni kyökkiin ja tuli takaisin kylmässä
vedessä kastettu rätti kädessä. Hän pyhki hien ja lian pois Madsin
kasvoilta ja käsistä ja taivutti tukan sivulle hänen korkealta
otsaltaan.
Mads oli hiljaa ja vaiti ja salli käsitellä itseään kuin lasta.
Ainoastaan hänen isot ruskeat silmänsä puhuivat. Ne olivat pari
ihmettelevää huutomerkkiä kaiken tämän hyvyyden vuoksi.
"Voitteko nyt paremmin?"
"Voin, kiitoksia, paljon paremmin. Te olette niin hyvä. Ei kukaan ole
milloinkaan ollut hyvä minulle ennen."
"Nyt täytyy minun mennä! mutta minä palaan kyllä taas hoitamaan teitä.
Hyvästi."
"Hyvästi ja kiitoksia."
Isot kummastelevat silmät saattoivat hänet ulos.
Mads makasi hiljaa ja tyytyväisenä kädet ristissä. Ei koskaan ollut hän
eläissään tuntenut itseänsä niin onnelliseksi. Hän toivoi, että hän
olisi taittanut jalkansa -- jo kauan, kauan sitten.
* * * * *
Aurinko paahtoi kuumasti; mutta isojen poppelien juurella hautausmaan
aidan vieressä oli raitista ja vilvakkaa, syksyn loistokukat haudoilla
olivat rehevimmässä kukoistuksessansa.
Oli arkipäivä, mutta Mads istui kuitenkin sunnuntaireilassa puhtaissa
paidanhihoissa isolla kivellä poppelien varjossa.
Hän oli nyt melkein terve ja oli kulkenut sinne sauvansa nojassa
henkimään raitista ilmaa.
Tauti ei suinkaan ollut tehnyt häntä rumemmaksi. Perinvastoin! Kasvot
olivat käyneet hieman kelmeiksi, mutta ne näyttivät sen vuoksi paljon
hienommilta, ja isot kummastelevat ruskeat silmät loistivat
tyytyväisyydestä, ikään kuin hän olisi ihmetellyt, kuinka kaunis
maailma oikeastaan oli, ja musta, käherä parta, jonka hän oli
sairautensa aikana kasvattanut, sopi hänelle oivallisesti ja sai hänen
pirteän punaisen suunsa valkoisine hampainensa näyttämään somalta.
Päänsäkin kantoi hän nyt vapaasti ja pystyssä. Se tuli luultavasti
siitä ettei hän pitkiin aikoihin ollut taivuttanut sitä alas läimäyksiä
saadaksensa.
Apulaispapin nuori rouva astui juuri ulos hautausmaan portista
taluttaen pientä tyttöä kädestä. Hän oli vanhan provastin tytär ja oli
ollut laskemassa kukkasia äitinsä haudalle.
"Hyvää päivää, Mads," sanoi hän ystävällisesti. "No, kuinka voitte?"
"Kiitoksia, nyt olen kohta taas niin terve, että voin ryhtyä työhöni."
"Sehän oli hauskaa."
Pikku tyttönen juoksi esiin ja pisti ison ruusun hänen käteensä.
kätkihen sitten äidin liepeisin ja pureskeli nolostuneena hattunsa
nauhoja.
Rouva meni edelleen sanoen ystävälliset jäähyväiset, ja Mads jäi
istumaan kukka kädessä. Ensimmäistä kertaa oli hänellä sellainen hieno
kukkanen kädessä. Kuinka se oli kaunis, ja miten ihanasti se tuoksuili!
Olipa muutoin aivan merkillistä, kuinka paljon kaunista oli maailmassa
ja miten monta ystävällistä ihmistä saattoi tavata, kunhan vaan oli
niin onnellinen -- että taittoi jalkansa. Hänen äitinsäkin oli ollut
paljon hyvempi nyt. Hän ei ollut läimäyttänyt Madsia päähän kuuteen
viikkoon.
Mads istui vaipuneena näihin mietteisin silmät ruusuun kiinnitettyinä.
Silloin kuului kepeitä askeleita hänen vieressään.
Stiina seisoi siinä.
"Hyvää päivää, Mads."
"Hyvää päivää, Stiina."
Tyttö oli yhtä punainen kasvoiltaan kuin kukka, jota Mads piti
kädessään.
"Kuinka terveeltä te näytätte!"
"Nyt olenkin oikein hyvissä voimissa."
Tyttö istui hänen viereensä. Mads ojensi hänelle kukan.
"Olkaa hyvä. Sen sain papin pikku neideltä."
"Kiitoksia, minulleko tämä kaunis ruusu?" sanoi Stiina ja kiinnitti sen
keikailevaisesti uhkuvaan rintaansa.
"Ei mikään ole liiaksi kaunista ja liiaksi hyvää teille, Stiina, sillä
ei kukaan koko maailmassa, ei, ei kukaan koko maailmassa ole niin
kaunis ja hyvä minun silmissäni."
"Älkää nolostuttako minua, Mads."
Mads ei kuullut häntä, vaan pitkitti:
"Mitä minusta olisi tullut, jollei teitä olisi ollut? Minä olisin
saanut maata ja kuolla aivan yksin kenenkään ihmisen, ei edes oman
äitinikään, vähintäkään pitämättä väliä siitä; vaan te tulitte ja
lohdutitte ja autoitte minua ja olitte niin hyvä minua, rumaa raukkaa,
tyhmää tolvanaa kohtaan."
"Te ette ole ruma ettekä tyhmä, Mads."
"Sen olen kuullut siitä saakka kun en ollut tuota suurempi."
"Te -- te olette perinvastoin kaunis -- ainakin minun silmissäni."
Kummastelevat ruskeat silmät näyttivät kahta kummastelevammalta.
"Stiina, ethän tehne pilaa minusta, sillä se olisi syntiä?"
"En, Mads, sitä en tee."
"Ettäkö -- ettäkö todella voisitte pitää minusta hieman?"
"Jo kauan olen pitänyt paljon sinusta, Mads."
Hänen kätensä lepäsi Madsin kädessä.
Madsin päätä huimasi. Olisiko se todellakin mahdollista? Tämä kauniin
tyttö, hienoin koko kylässä, oli hänen. Ei, se ei voinut olla muuta
kuin kaunis unelma -- uni, jonka hän sairaana näki. Ensin tahtoi hän
kuitenkin koettaa, kävisikö päinsä saada suuteloa, sillä sittenhän se
oli totta.
Hän vilkasi ympärilleen. Ei ketään ollut lähellä. Oli kuin olikin
totta! Hän ei saanut vaan yhtä -- hän sai useita suuteloja!
"Saapa nähdä mitä äitini virkkaa," sanoi hän, kun he kotvasen olivat
istuneet. "Hän suuttuu varmaankin ja läimäyttää minua päähän."
"Mutta sitä sinun ei pidä kärsiä."
"No, se ei tee kipeätä, ja läimäytelköön vaan mielin määrin, jos se
häntä huvittaa."
Siitä päivästä oli Mads kuin uusi ihminen. Hän ryhtyi taas uudelleen
työhön ja teki työtä niinkuin mies, mutta hän ei antanut niinkuin ennen
äidille kaikkia rahojansa. Äiti torui ja läimäytteli häntä päähän, vaan
ei se auttanut. Hän ei saanut niitä sittenkään.
Talvi meni menojaan.
Ihmiset kylässä kuiskailivat Madsin ja Stiinan olevan kihloissa, mutta
kukaan ei uskaltanut kysyä Sidseltä, eikä hän milloinkaan puhunut
sanaakaan siitä.
Varhain keväällä repi Mads alas vanhan olkikaton ja pani uuden. Huoneus
kalkittiin ulkoa valkoiseksi ja puutarha perattiin. Hän täytti penkit
mullalla, istutti hedelmäpuita ja humalanköynnöksiä ja viininvarsia
pitkin seinuksia.
"Hirmuisestihan sinä puhdistelet taloa," sanoi Sidse eräänä päivänä
pilkallisella äänellä. "Nyt alamme asua hienosti."
Mads istui penkillä ja söi illallista.
"Niin, minä aion naida."
"Mitä aiot?" kysäsi äiti vihaisesti ja käännähti toisaalle.
"Pitää häitä," sanoi poika suu täynnä puuroa.
"Minä annan sinulle häitä, minä, ruma sikiö," huusi äiti juosten hänen
eteensä ja läimäytellen häntä kaikin voimin.
Mads istui hiljaa kuin tavallisesti ja hyykisti päänsä hartioin väliin
äidin lyödessä.
Kun tämä oli lopettanut, sanoi hän aivan tyynesti:
"Lyö minua kuinka paljon tahdot, mutta minä nain sittenkin. Huomenna
menen pappilaan panemaan kuulutukseen."
Sidse juoksi huoneesensa ja kimmahutti oven jälkeensä kiinni.
Seuraavana aamuna meni Mads työhönsä niinkuin ainakin, eikä sanaakaan
puheltu enää koko asiasta äidin ja pojan kesken.
* * * * *
Eräänä lauantaina kuukautta myöhemmin seisoi Sidse valmiina lähtemään
ulos.
"Tulet kai kotia ehtooksi?" kysyi Mads. "Minä vietän häitä huomenna."
"Vai niin?" sanoi äiti ja ääni vavahteli hieman. "Minä en tule kotia
muutamiin päiviin. Minun täytyy Kislemaglen kankurille. Hänen vaimonsa
on sairas."
"Se oli ikävä. Luulin sinun tahtovan olla mukana pidoissa."
"Kyllähän te voitte pitää pitoja minuttakin," sanoi Sidse tarttuen
käsikärryihinsä ja läksi.
Kun hän oli mennyt, juoksi Mads Stiinan luo, ja nyt alkoivat he laittaa
tilaa ja tehdä muuttoa, sillä Stiina oli varakas tyttö, jolla oli sekä
sänkyvaatteita että vähin muuta tavaraa, jotka hän oli koonnut
palvelusaikanansa.
Seuraavana päivänä vihittiin heidät jumalanpalveluksen jälkeen.
Stiina oli oikein kaunis uudessa mustassa hameessansa, seppele kirjavia
vaatekukkasia tukassa. Hän olisi mielellään tahtonut kantaa
myrttiseppelettä ja huntua niinkuin kaupunkilaismorsian; mutta hän
tahtoi kernaammin seurata vanhaa maantapaa kuin antaisi syytä ihmisten
sanoa että hän oli pukeutunut säätynsä yli.
Mads oli ostanut uudet vaatteet räätäliltä kaupungissa ja näytti oikein
komealta, valkoinen kaulus ja musta liina kaulassa. Hänellä oli
nenäliinakin takalakkarissa, ensi kertaa sellainen.
Vihkiminen kävi hyvin juhlallisesti.
Stiina itki, niinkuin sivistyneen tytön sopi, pitsillä reunustettuun
nenäliinaan, Mads seisoi niska kumarruksissa ja hartiat hyykässä,
ikäänkuin olisi odottanut, että pappi läimäyttäisi häntä päähän.
Nuori apulainen se vihkimisen toimitti. Hän puhui niin kauniisti
rakkaudesta, Jumalan ihanimmasta lahjasta, joka puhdistaa ja kohottaa
halvimmankin kuolevaisen ja nyt käsitti Mads paljoa paremmin kaiken
kuin silloin kun sukkasillaan kirkonovella seisoi.
Koulunopettaja ja Stiinan veli Kjöbenhavnista olivat puhemiehet, ja
hääpidot, jotka vietettiin koulunopettajan luona, olivat hiljaiset ja
siivot.
Seuraavana päivänä oli Mads työssä kuin tavallisesti. Sidse tuli kotia
aamupäivällä.
Avonaisen oven yläpuolella oli tuoreita pyökinoksia. Hän astui
kyökkiin, jossa tuoretta hiekkaa oli siroitettu lattialle ja jossa
kaikki oli kauttaaltaan puhdistettu ja pesty, ja täältä hän astui isoon
huoneesen. Siellä ei ollut ketään sisällä, ja katonpanijan äiti
seisahtui ihmetellen keskelle lattiaa, sillä kaikki oli niin muuttunut.
Pienet akkunat olivat kirkkaat ja kuultavat lumivalkoisten kartiinien
reunustamina, ja sen sijaan kuin ennen oli nääntyviä palsamikukkia
rikkinäisissä pulloissa seisoi nyt siellä kukkivia pelargonioita
harmaaksi maalatuissa kukkaruukuissa. Punaiseksi maalattu piironki oli
nostettu ulos; sen paikalla seisoi Stiinan uusi piironki, jonka päällä
oli kipsinen enkeli ja kaksi posliinivaasia ja jonka yläpuolella
seinällä riippui peili ja neljä puitteilla varustettua valokuvaa,
nimittäin kruununprinssistä ja kruununprinsessasta, Cumberlandin
herttuasta ja prinsessa Thyrasta. Pöydällä oli punainen pöytäliina,
jonka Stiinan veli oli vastanaineille lahjoittanut, keskellä sitä oli
iso öljylamppu, lahja koulunopettajalta, ja tuonne soppeen oli asetettu
uusi leveä sänky, jonka yli oli valkoinen peite. Sidse vaipui
ajatuksiin.
"Tältä sitä näyttää vastanaineitten kodissa," sopersi hän. "Niin,
olenhan alinomaa kuullut että avioväen elämä on niin ihanaa ja niin
onnellista -- varsinkin alussa."
Hän avasi äkisti oven omaan kamariinsa. Stiina seisoi keskellä lattiaa
hiat käärittynä ylös ja lakasi parhaallaan. Hän ei ollut juuri
armollisen näköinen.
"Hyvää päivää," sanoi Sidse jotenkin maseana.
"Hyvää päivää," sanoi Stiina jotenkin äreästi.
"Sinulla on kiire."
"Onhan sitä," sanoi nuorikko, "onpa aika lailla työtä ennenkuin saa
ulos kaiken vanhan loan, jota on tuumanpaksulta kaikkialla."
Hieman vanhaa tulista luonnetta lieskahti ilmi Sidsessä.
"Ehkä minä täällä omassa huoneessani pidän itse puhtaudesta huolen
sinua vähääkään vaivaamatta," sanoi hän tavoitellen luutaa Stiinan
kädestä.
"Älä koske luutaan!"
"Anna tänne se!"
"Aiotko kenties lyödä minua?" sanoi Stiina ja asettui hänen eteensä
luuta toisessa kädessä ja toinen kupeella. "Luulet kenties tässä
saavasi hallita ja vallita kuin ennen; mutta siitä ei tule mitään. Jos
Mads tarvitsee vielä selkäänsä, jota Jumala älköön suoko, niin pidän
minä kyllä siitä huolen niinkuin kaikesta muustakin talossa."
"Älä ole kova minulle, Stiina."
"Itse olet kova ollut."
"Helppo on sinun olla kopea," sanoi Sidse. "Sinä muutat uuteen kotiisi
kunniallisena aviovaimona. Minä olen kulkea kontinut häpeän alla kaiken
elinaikani. Mieli käy silloin helposti katkeraksi."
Hän vaipui vuoteelle ja kätki päänsä punaruutuiseen esiliinaansa.
Stiina laski luudan kädestään ja meni hänen luoksensa.
"Kas niin, anoppi hyvä, enhän sillä niin pahaa tarkoittanut," sanoi hän
ja taputteli Sidseä olkapäähän. "Olihan sitä paitse parasta, että
saimme lausua ajatuksemme heti, niin meidän ei enää tarvitse kävellä ja
norkoella toisiamme."
Sidse pyhki silmänsä esiliinaan. Siitä oli niin kauan kun hän oli
itkenyt.
Sitten otti hän sukankudelmansa käteen ja istui alas vaiti.
Kun Mads tuli kotia ehtoolla, istuivat hänen äitinsä ja vaimonsa
hauskasti keskenään haastellen ja tätä hyvää väliä kesti yhä
edelleenkin.
Suvi kului tasaista kulkuaan, ja onni näytti juurtuneen tähän vähäiseen
asuntoon ja kasvoi yhtä rehevästi kuin viiniköynnökset vastakalkitun
seinän vieressä.
Madsilla oli yltäkyllin työtä. Stiina piti talonsa puhtaana ja somana,
ja Sidse kuljeskeli käsikärryinensä talosta taloon auttamassa pestäessä
ja muissa askareissa.
Hän ei kuitenkaan enää antanut rahaa talouteen, eikä nuoret häneltä
pyytäneetkään. He eivät Jumalan kiitos olleet tarpeessa, ja jos hän oli
pannut jotakin arkunpohjalle, niin eipähän muut kuin he päässeet häntä
perimään aikoinaan.
* * * * *
Kaksi vuotta oli kulunut siitä kun Mads vietti häitä koulunopettajan
Stiinan kanssa.
Nyt oli taas kevät. Poppelit pitkin hautausmaan aitaa seisoivat
tuoreina ja vehreinä, ja katonpanijan puutarhassa kukki nuoria
syreenejä ja punaisia orjantappuroita.
Alhaalla tiellä tuli katonpanijan äiti ja lykkäsi niinkuin tavallista
käsikärryjänsä edellään.
Hän oli nyt melkeän vanha, vaan ei ollut paljoa muuttunut vuosien
vieriessä, seisoessaan siinä pienenä ja hoikkana, kuivana ja terävänä
punaisine suippo-nenineen, luusankaisine silmälasineen, musta myssy
päässä ja yllä lyhythiainen tummansininen liivi, joka jätti näkyviin
hänen hoikat, ruskeat käsivartensa.
Viime aikoina oli hän liian heikko kulkemaan vieraille pesemässä. Kun
hän nyt meni ulos käsikärryineen, ei siinä ollut jauhopusseja eikä
ruohoja lehmälle, vaan jotakin paljon kallisarvoisempaa. Siinä oli
pikku Sidse, katonpanijan lapsi.
Kun pikku tyttö vuosi sitten tuli maailmaan, punaisena ja kiukkuisena,
oli hän varmaankin yhtä ruma kuin Mads raukka oli ollut samaisessa
nuoressa iässä; mutta isoäiti piti hänet aivan kauneuden kuvana.
Näytti melkein siltä kuin Sidse olisi säästänyt kaiken sen hellyyden,
jonka hän pojalta kielsi, tuhlataksensa sitä hänen lapsellensa; sillä
siitä hetkestä saakka, kun pikku tyttö syntyi, otti isoäiti sen
haltuunsa melkein kateellisella rakkaudella.
Tänään oli hän tavallisuuden mukaan lykännyt hänet vanhain poppelien
juurelle hautausmaan muurin luokse ja istunut vieressä kudelma kädessä;
vaan silloin oli äkisti ruvennut häntä pyörryttämään. Hädin tuskin hän
jaksoi lykätä kärryjä pitkin tietä, ja Stiinan täytyi kantaa lapsi
sisään.
Mads istui juuri kodikkaassa huoneessansa juoden kahviansa, kun
Stiina näyttäysi ovessa pienokainen käsivarrella. Mads oli käynyt
turpeammaksi, ja musta, käherä parta ulottui alas rinnalle, muutoin oli
hän jotenkin entisellään, ja hänen kummastelevat ruskeat silmänsä
kohtasivat nyt loistavina sisääntulijoita, ikään kuin hän olisi
ihmeissään siitä että todellakin _hänellä_ oli niin soma vaimo ja niin
kaunis lapsi.
Sidse tuli hoiperrellen heidän jäljessänsä. Jalat tuskin jaksoivat
kantaa häntä, ja Madsin täytyi pidellä lasta Stiinan auttaessa häntä
sänkyyn.
Seuraavana päivänä kävi hän huonommaksi. Hän aavisti että lähtö kohta
oli käsissä, ja hän halusi puhua papin kanssa.
Nuori apulainen tulikin siis ja istui hänen vanhan siniruutuisilla
uutimilla varustetun sänkynsä viereen ja puheli niin kauniisti
rakkaudesta, Herran suuresta rakkaudesta ja siitä rakkaudesta, jota
meidän ihmisten tulee toisillemme keskenämme osoittaa; sillä rakkaus on
ihanin kaikista Jumalan lahjoista, ja se puhdistaa ja ylentää
halvimmankin ja viheliäisimmän kuolevaisen.
Papin mentyä huusi Sidse poikansa luokseen. Tämä istui sängynlaidalle.
Katonpanijan äiti nosti ruskean, vapisevan kätensä. Mads hyykisti
konemaisesti päänsä hartiam väliin. Kenties äitiä huvittaisi läimäyttää
häntä päähän vielä kerran niinkuin entisaikoihin -- mutta ei.
Vapiseva ruskea käsi silitti ystävällisesti hänen tukkaansa. Tämä oli
ensimmäinen rakkaudenmerkki, jonka katonpanijan äiti oli pojalleen
osoittanut.
"Älä ole suutuksissa minuun, Mads, siitä että olen ollut niin kova
sinulle."
"Sen kaiken minä ansaitsin," sanoi Mads hyvänsävyisesti hymyellen
silmät kyyneleitä täynnä, "sillä minä olen ollut aika tolvana."
"Sinä olisit ollut parempi, jos minä olisin ollut lempeämpi sinulle,"
sopersi Sidse. "Mutta olethan sinä saanut yltäkyllin rakkautta
kuitenkin, ja minä -- minäkin olen saanut vähin viime aikoina. Sitä
olen himoinnut koko elinaikani."
Hän vaipui pitkälleen ja kävi yhä heikommaksi.
"Tuolla lippaassa ylimmässä piironginlaatikossa on pari sataa talaria,
jotka olen säästänyt kokoon. Olkoot ne hautajaisikseni, ja loput on
pikku Sidse saapa isoksi päästyänsä. Pitäkää häntä tarkasti silmällä,
vaan älkää olko liian kovat hänelle. Muistakaa mitä pappi sanoi
rakkaudesta. Se on ihanin -- -- --"
Loppu heikkeni epäselväksi kuiskaukseksi.
Katonpanijan äiti oli nukahtanut lepoon vanhassa siniruutuisilla
uutimilla varustetussa sängyssänsä.