Kevät oli tullut ihana ja lämmin. Kolmea viikkoa aikaisemmin, kuin
tavallisesti, oli se suloisen immen hahmossa, soipean tuulosen
siivillä, kiitänyt Italian uhkeilta mailta, yli Saksan vuorien,
vainioiden, Itämeren äkäisten aaltojen poikki, Suomen synkille
saloille. Hienolla henkäyksellään oli se puhaltanut pilvet
taivaalta, kutsunut kultaisen auringon avukseen päivät pitkään
paistaa lekottamaan syvästä siinnostaan ja sulattamaan järvistä
jään, kunnailta kylmät kinokset. Povessaan oli se mukanansa tuonnut
tuhansia tuoksuvia kauniita kukkia, joita se auliilla kädellä
karisteli niittyjen nurmikoille, vihannoille vaaroille, ja saatossaan
oli siliä ollut lukematon lintulauma, jonka se laski lehtoihin ja
metsiin heränneessä luonnossa laulajaisia pitämään ihmislasten iloksi.
Kuusikossa kukkui käki ja tuolla tyvenen järven laitehilla
lavertelivat kertut kilvan koivikossa. Kuusien latvat olivat ottaneet
vienomman vihreän värin ja valkearintaiset koivut olivat pukeutuneet
nuoreen neitseelliseen pukuun, muhkeiksi morsiamiksi korkeille
huojuville hongille. Kauniina kuvasteli viettävä vuori kiharaa
metsäistä kuvettansa lahden kirkkaassa pinnassa, jonka ainoastaan
kalat molskahdellen siellä täällä saivat rikkoutumaan. Läpikuultavana
näkyi syvällä Ahdin vilpoinen linna, permantonaan pilvetön, sininen
taivas.
Siellä lahden pohjukassa, mäen rinteellä, se seisoi, juhannuskoivu.
Suorana, solakkana, kuin kauniskasvuinen, seitsentoista-vuotinen
neiti, seisoi se, levitellen sopusuhtaisesta kasvaneita oksiansa ja
ihaellen tuorreelle tuoksuvaa vehreää pukuansa. Elämästä se iloitsi
sekin ja kuunteli tyytyväisenä kuinka peipposet visertelivät,
hauskasti hypellen sen nuorilla, notkeilla oksilla. Koskaan vielä ei
valtamaantien sakea tomu ollut päässyt tahraamaan sen mehevää lehvää
eikä koskaan vielä mikään vallaton poika ollut haavoittanut sen
nuorta, viatonta sydäntä, turmellut sen puhdasta kaunista kuorta.
Oli juhannusaaton aamu. Mahtavana oli päivän kehä kultaisesta
kehdostansa vyörynyt ylös tummansiniselle taivaalle, sirotellen
säkenöiviä säteitänsä koivunkin juhlapuvulle. Järven pinta oli tyyni;
paikoittain röyhelteli sitä vain hiljaa leuto aamutuuli sekä sorsa,
joka, ensin loivasti lentäen, kohinalla laskeutui kylpemään avaraan
ammeeseensa...
Pappilan rannassa lyö renki tapin tapinreikään, viskaa takkinsa
kirveen päälle veneen kokkaan, työntää veneen vesille ja käypi
takatuhdolle soutamaan. Reippaasti kohoavat airot, narahtavat hieman,
vene hytkähtää niiden painuessa pursuavaan veteen ja nopeasti kiitää
se, jättäen järven pinnalle pitkän jäljen. Lahden pohjukkaan pyrkii
soutaja, vilkaisee toisinaan taaksensa ja laskee vihdoin kolisten
kivikolle rannalle, lähettäen tullessaan pari, kolme hyökkyaaltoa
korkealle kuivalle. Veneensä hän vetää puoliväliin maalle, nakkaa
kirveen olalleen ja astuu metsään, tarkastellen nuoria koivuja
tyvestä latvaan ja joka taholta...
Henkeään pidättäen, piiloittuen paksun petäjän taakse, seisoo kaunis
koivu ja kuulee kauhistuen, kuinka siellä täällä metsässä kajahtaa
pari kirveen iskua, räiskähdys, ja hänen nuoret siskonsa kaatuvat
säälittömän pyövelin eteen. Lintuset pyrähtävät pelästyen lentoon,
surkeasti piipattaen. Pelosta alkaa koivukin väristä, räpyttelee
lehtiään, tahtoo puhjeta rukoilevaan huminaan, vaan vaikenee jälleen,
ett'ei vain tulisi huomatuksi. Mutta kaukaa onkin kirvesmies jo hänet
huomannut, rientää iloiten hänen luokseen ja huutaa:
-- Mikä ihmeen kaunis koivu! -- Painaa koivua rintaan vasemmalla
kädellään ja kohottaa kiiltävän kirveensä.
Tainnoksissa, oksat yhtäänne riippumassa, odottaa onneton katalaa
iskua. Mutta samassa kuuluvat suloiset sanat:
-- Sääli on kuitenkin hakata se poikki!
Tästä rohkaistuneena ja nähden miehen astuvan loitommalle ihailemaan
häntä, alkaa koivu hiljaisen kuiskeen, jonka tuulonen huokauksena
kantaa puusta puuhun läpi ihanan, jylhän metsän:
"Ihminen! Kuinka hennot sinä riistää meiltä nuoren elämämme,
jonka Jumala on iloksi antanut meille itsellemme, iloksi Hänen
laulajillensa, jotka täydestä sydämestänsä meidän oksillamme Hänen
kunniatansa ylistelevät!? Suo meidän kasvaa luonnon kaunistukseksi,
suo meidän kasvaa suuriksi, niin suomme sinulle suojan päivän
polttavilta säteiltä. Sitte, kun olemme elämän ilosta nauttineet, ota
meidät tarpeihisi. Silloinkin suomme sinulle suojaa sekä hellettä
että vilua vastaan, kun rakennuksiisi meidät käytät. Vaan turhaan älä
meiltä elämää riistä niin kauan kuin nuoria vielä olemme..."
-- Ei, pappilan kuistin eteen se pitää ottaa! kuulee silloin koivu
yht'äkkiä tuomionsa, näkee kirveen pari kertaa välähtävän ja kaatuu
maahan...
Verkalleen soljuu vene pappilan rantaa kohti. Kokassa makaavat
koivut, oksat nuokuksissa, toiset veneen laidan ulkopuolella viiltäen
vettä. Rannassa heitetään ne jo maahan toinen toisensa päälle ja
vedetään, latvat maata laahaten, pappilan pihaan.
Päivällisen jälkeen ottaa renki rautakangen ja lyö jysähtäen maahan
kuoppia kuistin eteen. Siihen pannaan kaunis koivukin nautaansa.
Nytkös se on kunniaan päässyt, ryöstänyt arvon noilta ikivanhoilta
riippukoivuiltakin, jotka pappilan pihamaata siimestävät.
Kunniavahtia se siinä pitää, muiden samallaisten kovan onnen lapsien
joukossa, kirkkomiehille, jotka käyvät asialla rovastin kansliassa
tahi ruustinnan pakeilla, vaikka sen olemisesta tuskin välittivät
muut, kuin pappilan lapset, jotka riipivät siitä lehtiä hyppysissään
nutistaakseen ja maahan heittääkseen. Näkeepä se, kuinka siitä,
pappilan rantaan suurella kirkkoveneellä tulleet, etäiset vesikansan
emännät pyhätamineissaan totisina kantavat huiveissaan ruustinnalle
tuomisiksi tuoresta rieskaa, piirakoita ja lehikäisiä sekä tuohisissa
makeita punaisen hohtavia mansikoita. Näkeepä se, kuinka siitä toinen
toisensa perästä hyssytellen kastettavaksi viedään inisevä lapsi,
kuinka tuleva puusniekka kuulutuksen otossa käypi, kuinka morsiamet
hunnuissaan, seppeleissään vihille menevät ja kuinka vakava leski
astuu vastakuollutta vaimoansa ilmoittamaan. Mutta siinä sen ilo...
Pari päivää kuluu. Koivun lehdet alkavat kuihtua, kellastua. Tuuli
niitä rapisuttaa ja tempoo, tulee sade, paiskaa ne maahan, koko puu
vääntyy vinoon kuopassaan.
-- Mitä nuokaan tuossa enää tekevät roskaamassa ja vetelehtimässä.
Pois ne pitää heittää!
Ja renki vetää koivut halkoliiterin luo. Pehtorin vaimo taittaa vielä
pari vitsaa ja antaa pienelle Matille pikkuisen "koivurieskaa",
jott'ei toiste enää menisi laiturille leikkimään ja puhdasta
kolttuaan kastelemaan. Mutta sitte ne makaavat siinä liiterin
seinustalla räystään alla, kunnes renki armosta lyö ne poikki muiden
polttopuiden joukkoon.
Pietarissa 1890.